Aristoteleen Hoitovihko

[Nadja]

Comeback
10.2.2014

Käppäillessäni Seppeleen pihalle olen samaan aikaan erittäin pettynyt ja erittäin tyytyväinen itseeni. Pettynyt, koska palaan tallille kahden kuukauden superpitkän tauon jälkeen. Tyytyväinen, koska palaan tallille kahden kuukauden superpitkän tauon jälkeen. Aikaa ja innostusta, erityisesti aikaa, ei ole vain riittänyt. Silti en olisi saanut päästää taukoa venymään näin. Mutta nyt, astellessani askel askeleelta lähemmäs ovea, olen iloinen, että olen tullut takaisin.

Aristo ei ole tässä ajassa muuttunut miksikään. Sama punaruskea turpa alkaa etsimään herkkuja taskuistani astuessani karsinaan. Tummat silmät katsovat minua ihmeissään.
- Muistatko mut vielä? kysyn.
Aristo kerjää huomiota. Rapsutan ruunan kaulaa pitkään ja hartaasti. Samettiturpa hamuaa hiuksiani.
- Anteeks kulta, mun ei pitänyt olla poissa näin kauaa. Nyt mä yritän ihan oikeesti käydä sun luona, uskothan sä sen?
Kulkiessani tallissa huomaan jopa yhden uuden hevosen saapuneen. Tamma on hienon näköinen, mutta luimistaa korviaan ojentaessani kättä silittääkseni tulokasta.
- Ei hemmetti mä oon kyllä ihan pihalla siitä mitä täällä on tapahtunut, ajattelen. No mutta, onhan minulla sentään eräs luotettava tiedonlähde, jolta voin pyytää selvitystä tapahtumista. Mars yläkertaan!

Hengitän syvään ja valmistaudun ristikuulusteluun ennen kuin avaan oleskeluhuoneen oven.
- Mä oon bäk! huudan avatessani oven. Rynnistän sohvaa kohti ja hyppään pahaa-aavistamattoman Inkerin syliin jo valmiiksi täynnä olevalle sohvalle.

Kellon näyttäessä kutakuinkin puolta seitsemää kävelemme hevosten kanssa valaistulla maastolenkillä. Fiian, Inksun, Essin, Emmyn, minun ja hevosten hengitykset höyryävät pakkasessa. Juttelemme rauhallisesti samalla kun sulattelen tieto- ja juorupommia, jonka olin saanut kuulla tallilla. Tätä porukkaa oli kyllä ikävä.

Nadja & Aristo 14HM

PS. En pysty lisäämään tekstiin fontteja, lihavointia, värejä yms. why? D:

[Sandra]

Alussa aina vaikeaa - tarina nro. 1

Kävelin - tai pikemminkin hölkkäsin, jännitynein askelin hiekkatietä pitkin määränpäänä Seppele. En vieläkään voinut uskoa, että olin päässyt supersöpön Ariston hoitajaksi, vaikka hakijoina oli myös minua monta vuotta vanhempaa ja kokeneempaa. Äiti oli miltei joutunut uhkailemaan viikkorahan menetyksellä, koska meinasin heti lähteä Seppeleeseen huomattuani päässeeni hoitajaksi - koulun sijaan. Lopulta kuitenkin sain hillittyä itseni ja mentyä kouluun, vaikka mieli olisi jo tehnyt tallille. Mutta minkäs sille voi, kun kerran vanhemmat eivät ymmärrä, että tallilla oppii ainakin tuhat kertaa paremmin kuin koulussa?

Saavuttuani viimein Seppeleeseen, jouduin pysähtymään hetkeksi. Enkä vain sen takia, että tarvitsin aikaa hengityksen tasaamiseen vaan myös sen takia, että talli ja koko tila oli yksinkertaisesti upea! Totta kai olin käynyt Seppeleessä ennenkin, kuten hevosenhoitokurssilla, mutta en vain muistanut miten upeaa ja kodikasta kaikki oli. Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi tallirakennukseen, joka oli hienoin koskaan näkemäni. Se oli paikan sydän. Seisoin hetken siinä aivan orpona keväistä linnun laulua kuunnellen. Luonto todella oli alkanut heräämään, mutta nyt en pystynyt keskittymään siihen. Yhtäkkiä minua oli alkanut pelottaa. Entä jos muut hoitajat eivät pitäisi minusta enkä saisi yhtään ystävää? Vasta hakoisesti otin muutaman askeleen kohti tallia. Ei tämän tältä kuulunut tuntua! Tai en oikeastaan tiennyt, miltä hevosenhoitajasta kuului tuntua, mutta tämä tunne se ei ainakaan ollut. Miltei itkin, sillä miten voi olla, että en todellakaan uskalla kävellä talliin? Niin pitkään olin tätä halunnut ja sitten kun pääsin hoitajaksi niin..
"Hei!" Nainen tervehti minua takaa päin hevosen selästä. Miten en ollut kuullut mitään ääniä hevosen askeleista? Päässäni löi tyhjää. Mitä pitäisi sanoa, kuka edessäni oleva nainen edes oli? Ai niin, olinpas hölmö. Totta kai minun olisi pitänyt nainen tunnistaa: hänhän oli Anne, Seppeleen toinen omistaja. Olin tavannut Annen hevosenhoitokurssilla, mutta heti en ollut häntä tunnistanut.
"Ai juu, sori olin vähän ajatuksissani.. Moi!" Takeltelin typerästi ja kirosin itseäni. Millaisenkohan kuvan Anne sai uudesta hoitajasta, joka takelteli puheissaan kuin ihme varas ja joka vain seisoskeli keskellä tietä.
"Olet varmaan Sandra? Se Arin uusi hoitaja", Anne hymyili ihan kuin ei olisi huomannut takelteluani.
"Joo", vastasin nopeasti, yhä hermostuneesti. Tunsin itseni edellen hölmöksi.
"Jos haluat, niin voin antaa sinulle kaappisi oven avaimen ja näyttää missä Ari tällä hetkellä sijaitsee. Pitää vaan ensin hoitaa Topi, mutta jos jaksat sen aikaa odottaa?" Olin erittäin kiitollinen, että Anne tarjoutui hommaan, sillä olisin muuten varmaan lopulta juossut kotiin edes Aristoa näkemättä. Ensimmäistä kertaa katseeni kiinnittyi hevoseen, jonka selässä Anne istui. Se oli tummanpunaruunikko ori, Topi.

Seurasin Annea hieman rentoutuneempana, kun tämä johdatti minua kohti toimistoa. Olin katsonut lumoutuneena naisen kokeneita otteita, tuon hoitaessa hevostaan.
"Tässä tämä avain. Tiedätkin varmaan suunnilleen missä mikäkin paikka sijaitsee, kun silloin hoitokurssilla käytiin vähän paikkoja läpi. Ari on tarhassa siellä maneesin takana olevassa takatarhassa. Kyllä sinä varmasti pärjäät ja jos et tiedä missä jokin paikka on, niin Seppeleessä on tosi mukavia ihmisiä jotka kyllä sitten auttavat", Anne selosti ystävällisesti jonka jälkeen tuo pahoitellen poistui nopeasti toimistoon. Olin jälleen yksin, huono juttu minulle.

Itseäni mielessä tyhmäksi haukkuen, kävelin muistin varassa Ariston karsinalle. Nappasin siitä riimunnarun ja kävelin sitten pihalle nopein askelin. Ilma oli ihanan raikas ja auringon kirkkaat säteet suorastaan sokaisi minut kun astelin pihalle. Linnun laulu oli niin ihana, että samassa päätin harjata Ariston kunnolla ja pitkän kaavan mukaan pihalla. Kävelin sulanutta tietä pitkin kohti isoa maneesia, jonka takana Anne oli sanonut hoitsuni tarhan sijaitsevan. Kohta se tulikin näkyviin ja samalla huomasin myös arviolta minun ikäiseni tytön hakemassa tuttua hevosta tarhasta. Hevonen oli Reino, jolla olin ratsastanut Halloweeninä.
"Hei!" Tervehdin toista iloisena, yhtäkkiä rohkaistuen.
"Ai, moi. Oon Ansqu, kun ei olla vissiin tavattu ennen? Mä hoidan Reinoa", Ansquksi esittäytynyt vaaleahiuksinen tyttö kertoi hymyillen ja taputti vieressä kävelevän ruunan kaulaa.
"Mä oon Sandra ja sain vasta Ariston hoitsuksi", vastaan iloisesti ja heilautan riimunnarua pari kertaa ympäri.
"Ainiin, sehän saikin juuri hoitajan. Sillä oli muuten tiistaina synttärit, iso poika täytti jo seitsemän", Ansqu jatkoi rupatteluaan ja talutti samalla hoidokkinsa luokseni. Rapsutin Reinoa hellästi ruunan harjan tyvestä.
"Mikä sattuma! Samana päivänä mut valittiin hoitajaksi sille", nauroin.

Hain Ariston kaikki harjat kun olin sitonut sen ensin tallin eteen kiinni. Nekin olivat kyllä puhdistuksen tarpeessa! Aloitin harjauksen kumisualla, koska ruskeaa karvaa lähti talven jäljiltä vielä runsaasti.
"Taidat pitää tästä", juttelin hevoselle lempeästi samalla kun harjasin sitä pitkin vedoin. Siirtyessäni taaksepäin Aristo yhtäkkiä tylsistyi ja nappasi hampaillaan harjasangosta lähimmän harjan. Hetkessä harja oli lentänyt päälleni.
"Au! Pönttö heppa", toruin vaikka oikeasti minua nauratti. Nappasin harjan maasta ja heitin sen takaisin sankoon. Tajusin myös siirtää sankoa kauemmas ja haluamatta kiristin hieman riimunnarua jotta ruuna ei pääsisi hirveästi enää temppuilemaan. Nyt se ei ainakaan päässyt näykkäisemään; olin kuullut, että sillä oli pahana tapana taipumusta temppuiluun hoitaessa. Päätin katsoa, että löytäisinkö seuraavaksi kerraksi hevospallon, jonka kanssa Aristo voisi puuhata hoidettaessa.
Kumisuan jälkeen otin pölyharjan jolla harjasin voimakkain vedoin suurimmat pölyt hevosen karvan pinnalta. Kävin sillä melko nopeasti Ariston läpi kaulasta lähtien ja päättäen sen takapäähän käyden läpi myös jalat ja vatsan. Kumisualla olin saanut lähes kaiken karvan irti, mitä hevosesta lähti. Onneksi sitä ei ollut niin paljoa, mitä olin pelännyt. Työtä helpotti myös se, että angloarabi ei keksinyt enempää temppuja, vaikkakin se miltei koko ajan liikkui hieman ja välillä ruuna myös nosteli kavioitaan kuin pelotellakseen minua. Pienintäkään elettä potkaistakseen se ei kuitenkaan tehnyt. Enneminkin Aristo tutki innokkaasti kaikkea ohi lentävää ja yritti napata niitä suuhunsa. Höpsö poika!

Harjauksen jälkeen irrotin Ariston puomilta ja lähdin taluttamaan sitä kohti tarhaa. Hevonen oli ihan väsähtänyt harjauksen aikana, niin laiskasti ja silmiä ummistaen se käveli perässäni. Ennen kuin päästin hoidokkini vielä vapaaksi, tein sen kanssa vielä lyhyen taluttelulenkin leirimökkien ohitse. Koko matkan Aristo käveli nätisti vierelläni ja kuunteli kevään tulon merkkejä. Linnun laulu oli jotain niin ihanaa! Metsässä kävi tuskin pientä tuulen virettäkään, joten sää hipoi täydellisyyttä. Edes hyönteiset eivät olleet vielä siihen aikaan vuodesta riesana. Päivä oli ollut täydellisen ihana uuden hoitohevoseni kanssa ja kenties seuraavasta tulisi vielä parempi?

Loppu!

[Sandra]

Jumppailua kentällä - tarina nro. 2

Aurinko paistoi lämpöisesti vasten selkääni kun avasin tallin oven ja astelin ripeästi kohti yläkerrassa sijaitsevaa oleskeluhuonetta. Heitin kevyen tallilaukun kaappiini ja lukitsin sen oven näppärillä sormillani avaimella, jonka Anne oli minulle eilen antanut. Samalla kävin myös heittämässä laukusta kaivamani eväät jääkaappiin. Oleskeluhuoneessa ei ollut ketään, mikä ei ihmetyttänyt minua juurikaan; olihan sunnuntai ja kello vasta hieman yli kaksitoista! En tosiaankaan pystynyt pysymään erossa rakkaasta hoitsustani.

"Arskaa!" Kutsuin angloarabia, joka ei tehnyt pienintäkään elettä tullakseen luokseni. Lohduttauduin sillä, että en minäkään tulisi vielä tuntemattoman ihmisen luokse vapaaehtoisesti pois kaikkien kavereiden ja ruuan luota. Ajattelin kuitenkin, että ei ruuna pakoon kuitenkaan lähtisi, kun oli eilenkin niin nätisti antanut itsensä kiinni. Miten väärässä olinkaan.. Lähestyin hevosta huolettomasti, mutta lähelle päästyäni Aristo vilkaisi minua ilkikurisesti ja laukkasi pukitellen mahdollisimman kauas minusta.
"Mitä sä nyt pelleilet?!" Ähkäisin, mutta päätin kuitenkin yrittää uudelleen. Työnsin käteni takin taskuun ja vedin sieltä vanhan, rypistyneen kuitin. Samalla piilotin riimunnarun selkäni taakse ja käsi ojossa lähdin astelemaan kohti ruunaa.
"Aristo, tule nyt. Mulla on sulle herkkuja", maanittelin, mutta kaikki muut tarhassa olevat hepat tuntuivat kiinnostuneen minusta paljon enemmän kuin Arska. Luovutin, saakoot jäädä tarhaan koska minähän en aikoisi juosta sen perässä puolta päivää. Mutta juuri kun olin astumassa ulos tarhasta, tunsin olkapäälläni pehmeän turvan. Käännyin ja huomasin Ariston.
"Olet sinä hassu poika", nauroin ja nopeasti kiinnitin riimuun riimunnarun. Nuori hevonen oli ilmeisesti hetken halunnut vain leikkiä villihevosta!

Harjasin Ariston eiliseen tapaan pitkän kaavan mukaan pihalla, jonka jälkeen laitoin sille suitset. Suitsista irrotin ohjat ja kuolaimiin kiinnitin sen sijaan mukaani ottaman, ikivanhan ja likaisen juoksutusliinan. Angloarabi oli veikeällä päällä; sen olin huomannut jo hoidettaessa kun heppa ei millään tahtonut pysyä paikalla, ei vaikka toin sen eteen heinää.
"Tule poika, nyt mennään", sanoin haukottelevalle karvaotukselle ja lähdin taluttamaan sitä kohti kenttää. Kenttä oli tyhjä, mikä sopi minulle hyvin. En kaivannut yleisöä, kun juoksutin ensimmäistä kertaa hoitohevosta pitkän tauon jälkeen. Taitoni olivat taatusi ruosteessa, ja itseänikin hieman pelotti, että mitäköhän tästä tulee. Sää onneksi suosi meitä, koska se oli myöskin eiliseen tapaan ihana. Aurinkoinen ja lämmin sää sai minut aina entistä positiivisemmaksi.

Talutin hoidokkiani ihan kaikessa rauhassa kenttää ympäri. Aristolla oli kertynyt ylimääräistä energiaa ihan mahdottomasti, sillä se loikkelehti täysin mahdottomasti kaiken liikkuvan perään ja korvat hörössä haisteli kaikkea mahdollista. Niinpä jo muutaman kentän kierron jälkeen ohjasin ruunan ympyrälle. Päätin, että tämän päivän treenin tarkoituksena oli vain saada hevonen kulkemaan rentoutuneena. Juuri sillä hetkellä se vaikutti mahdottomalta tehtävältä, sillä Aristo kulki jännittynein askelin kiinnostumatta lainkaan työn teosta. Sen takia siirsin hevosen pian raviin ja vaihdoin suuntaa useasti, sekä tein siirtymisiä. Vaadin hevoselta sitä, että se reakoisi heti ohjeisiin eikä sille näin jäänyt juurikaan aikaa muuhun ylimääräiseen.
"Hyyväää", kehuin Aristoa kun se pikku hiljaa alkoi rentoutua ja taivuttaa elegantisti kaulaansa. Vaihdoin suuntaa ja tein muutamat pysähdykset ja käyntisiirtymiset, ennen kuin pyysin laukkaa. Hevonen reagoi nopeasti ja siirtyi innokkaaseen laukkaan. Päätin antaa Ariston purkaa energiansa ja sen myös tein, myös silloin kun ruuna heitteli villisti takapäätään ilmaan. Ei mennyt kuitenkaan kauaakaan, kun punarautias rauhoittui ja alkoi astua hieman tahdikkaammin. Otin laukkaankin mukaan paljon erilaisia tehtäviä, että hevonen ei vain kyllästyisi.

Välikäyntien aikana päätin, että voisin jumppailla Ariston kanssa hieman kavaleteilla. Niinpä yritin värkätä jonkin moista systeemiä, että saisin laitettua Ariston siksi aikaa kiinni, kun haen kavaletit. Tai etsin niitä.
"Hei! Tarvitsetko apua?" Kysyi yllättäen ääni takaani, kun olin sitomassa juoksutusliinaa kiinni aitaan. Miten en ikinä kuullut takaani lähestyviä ääniä? Pitäisi kai kohta huolestua.
"Öö...", sanoin miettien seuraavia sanoja. Tekemiseni vaikutti varmaan ulkopuolisen silmään oudoilta. Annoinpas taas vaihteeksi hyvän kuvan ihmisille. "Itseasiassa apu kyllä kelpais. Ajattelin vähän jumpata Aristoa kavaleteilla niin voisitko ehkä hakea mulle muutaman? Ja oon muuten Sandra, Arskan uusi hoitaja", selitin ja käännyin katsomaan ruskea hiuksista tyttöä siitä huolimatta, että Aristo alkoi välittömästi hapuilla huppuani.
"Joo toki, montako haen? Mun nimi on Britta ja hoidan Hypeä".
"Oi kiva kiitti! Hae vaikka kolme tai neljä, miten jaksat kantaa ja hakea ja sillai", sähelsin taas sanoissani, mutta ei se kai mitään.

Brittan haettua kavaletit, hän jäi katsomaan harjoittelua joksikin aikaa. Enää se ei tosin haitannut minua, koska saman ikäinen tyttö vaikutti oikein mukavalta. Asettelin kavaletit ensiksi Brittan avustuksella jonoksi pitkälle sivulle, mutta vaihdoin ne nopeasti voltille. Aristo innostui kavaleteista niin, että ei meinannut millään pysyä ravissa aluksi. Onneksi Britta tarjoutui siinäkin auttamaan.
"Pidä vaan siitä läheltä jostain kiinni ja sit hölkkäät vaan rauhallisesti", selitin ja viitoin tyhmästi käsilläni. "Okei, ootko valmis?"
"Joo", Britta sanoi ja lähti hitaasti hölkkäämään samalla kun sanoin "raviin", ja maiskautin. Aristo viskeli päätään, se ei selvästikkään tykännyt järjestelystä. Brittan avulla se kuitenkin alkoi mennä hieman paremmin ja kohta se pysyikin ravissa ilman avustajaa. Laukassa meno taas hieman kiihtyi, mutta Aristolla näytti olevan hauskaa!

Jumppailun jälkeen venytin ruunan jalat huolellisesti ja lähdin taas metsään taluttelemaan angloarabia. Britta lähti seurakseni ratsailla.
"Aristo on niin väsyneen näköinen, taitaa pikkusella olla hieman huono kunto", Britta nauroin.
"Jep, ja sitten kun se säheltää niin paljon niin siinä varmaan kuluu enimmät energiat", sanoin ja taputin hoidokkini aavistuksen hikistä kaulaa.
"Hyvä muuten, että se sai hoitajan taas. Tuntuu olevan tunneillakin niin energinen, niin, että lisäliikunta ei varmasti ole yhtään pahitteeksi sille", Britta puolestaan sanoi.
"Et arvaakaan kuinka ilonen oon, kun pääsin vihdoin tänne hoitajaksi", huokaisin ja katselin aavistuksen haikeana pois päin.
"Usko pois, kyllä mä tiedän!" Ja sitten me molemmat nauroimme ja teimme yhdessä pitkän kävelylenkin keväisessä maastossa.

[Sandra]

Vappuaaton juhlaa - hoitomerkintä nro. 3

Harjasin hieman haikeana Aristoa tuon karsinassa, samalla kun moni muu valmistautui vappumaastoon. Vaikka kovasti olisin halunnut lähteä mukaan, en nähnyt siinä mitään järkeä. Halusin tutustua kaikessa rauhassa Aristoon, eikä siihen valitettavasti kuulunut maastoon lähteminen heti ensimmäisellä ratsastuskerralla. Muiden tehdessä lähtöä, menin hymyillen pihalle jos he vaikka tarvitsisivat apua.
"Heippa, pitäkää hauskaa!"
"Harmi kun sä et lähe, mutta pidä säkin täällä hauskaa", Pihla huikkasi ystävällisesti vielä ratsailta. Olin tutustunut häneen aijemmin jo tänään. Muutkin hyvästelivät minut ja lähtivät. Jäin katsomaan surullisena kuinka he ratsastivat polkua pitkin, kunnes katosivat näköpiiristäni. Vasta silloin käänsin katseeni kohti tallia ja kävelin mietteliäänä sisälle. Joskus, vielä jonakin päivänä minäkin kuuluisin siihen ryhmään, joka nauroi hyvän tuulisesti oleskeluhuoneessa ja joka teki yhdessä kaikkea kivaa. Vaikka enhän minä missään vaiheessa ollut tuntenut itseäni ulkopuoliseksi; kaikki olivat ystävällisiä minua kohtaan.

"Aristo, eikö sustakin mekin saada tehdä jotain kivaa yhdessä?" Kysyin ruunalta samalla kun harjasin sitä pitkin vedoin, pyörevin vedoin. Aristo ei kiinnittänyt minuun huomiota vaan jauhoi tyytyväisenä heinää jonka olin sen eteen tuonut.
"Niin mustakin. Mentäisiinkö vaikka kentälle vähän puksuttelemaan?" Juttelin hoitohevoselleni jälleen iloisena. Vaikka en ollut mennyt maastoon, niin miksen voisi rauhallisesti ratsastaa kentällä? En nähnyt siinä mitään väärää, joten koska Aristokaan ei kieltäytynyt harjasin sen loppuun ja hain sitten varusteet. Angloarabi vaikutti rauhalliselta, mutta silti pirteältä. Kyllä hevonen jaksaisi vielä tovin liikkua, vaikka olikin päivästä mennyt yhden tunnin. Enkä sitä paitsi aikonut mennä mitenkään rankasti.

Aristoon tuntui yhtäkkiä tulevan virtaa, kun se pääsi pihalle. Ruuna tanssahteli arabimaisesti ympärilläni. Ilmakaan ei ollut yhtä kaunis kuin aijempina päivinä; tuuli enemmän ja aurinko pilkisti vain aavistuksen pilvien lomasta.
"Prrrrrruuu", yritin rauhoittaa energiapommia. Onneksi olin ottanut mukaan juoksutusliinan, sillä tuollaisen tikittävän aikapommin selkään en taatusti kapuaisi. Lyhensin liinaa niin, että Aristo joutui kävelemään vierelläni. Kentällä ei onneksi ollut ketään, sillä joko tunnit pidettiin maneesissa tai sitten ei ollut tunteja. Saman tekevää se minulle oli. Avasin kentän portin hitaasti ja yritin pitää samalla ruunan aloillaan. Se ei täysin onnistunut, mutta ainakaan minun päältäni ei juostu. Kentällä päästin liinan pidemmäksi enkä edes yrittänyt tuhlata hevosen energiaa siihen, että olisin pitänyt sen käynnissä. Heti kun Aristo tunsi paineen helpottaneen suussaan, se pukitteli. Ohjasin sen voltille ja käskin sen pehmeällä äänensävyllä raviin. Hetken pukiteltuaan Aristo alkoi ravata rauhallisemmin, mutta viskeli silti vielä päätään. Vaihdoin suuntaa ja annoin sen ravata vielä sinnekkin suuntaan, ennen kuin hevonen sai päästellä energioitaan vielä laukassa. Laukassa pääsi myös muutamat pukit, ennen kuin se alkoi pyörimään.
Hetken juoksuttelun jälkeen päätinkin lopulta nousta ratsaille. Alussa näytti kyllä siltä, että ihan turhaa olisi tänään ratsastaa, mutta ilmeisesti Ariston piti vain hieman purkaa energioitaan. Keräsin liinan, kiristin satulavyötä molemmilta puolilta ja mittasin jalustinhihnat sopiviksi. Satulaan nousin tuolilta ja ratsuni pysyi kuin pysyikin paikoillaan. Heti istahdettuani satulaan, Aristo meinasi lähteä kävelemään mutta kevyellä pidätteellä sain sen pysähtymään.
"Malta vielä hetki", sanoin ja kiristin vielä reijällä vyötä. Jalustinhihnatkin tuntuivat liian lyhyiltä, joten pidensin niitä muutamalla reijällä. Minun kohdallani ei ikinä tuntunut toimivan niiden mittaus maastakäsin!

Odotusteni vastaisesti Aristo tuntui selästä käsin yllättävänkin rennolta. Askeleet olivat hieman nykivät ja jäykät, mutta heppa ei kyttäillyt yhtään vaan käveli reippaasti eteenpäin.
"Hieno poika! Eikö olekkin kivaa kun ei koko ajan tarvitse riehua?" Juttelin allani kävelevälle hevoselle. Aristo pärkähti ja en voinut muuta kuin hymyillä. Minun hieno hevonen!
Pidin ohjat pitkään löysinä ja tunnustelin vain Ariston askelta. Sen jälkeen ratsastin kevyttä ravia molempiin suuntiin puoli pitkillä ohjilla ja ratsastin ruunaa rennosti eteen alas. Tunsin, kuinka Aristo hieman rentoutui ja venytti kaulaansa alaspäin. Ravi tuntui ihanan tasaiselta, vaikkakin se vaati paljon hiomista, että kaikki jäykkyys häviäisi. Mutta meillä ei ollut mihinkään kiire, päin vastoin, minulla oli aikaa niin paljon kuin sitä tarvittiin.

Lopetin ratsastuksen heti kun Aristo alkoi kulkemaan rennosti. En kerännyt edes ohjia kunnolla, vaan ratsastin täysin hevosen ehdoilla. Jalkauduttuani nostin jalustimet ja löysäsin satulavyötä. Lopuksi talutin angloarabia kenttää ympäri muutaman kerran ja venytin tuon jalat. Tehokas treeni oli kestänyt vain neljäkymmentäviisi minuuttia, ja se oli sisältänyt juoksutuksen, ratsastuksen ja venyttelyn. Se riitti hyvin täksi päiväksi ja tästä ei ollut muuta kuin suunta ylös päin.
"Hieno polle!" Kehuin hoidokkiani kun se antoi kiltisti venyttää kaikki jalkansa. "Mennäänkö sisälle syömään?"

Harjasin Ariston ratsastuksen jälkeen oikein kunnolla. Se oli hionnut hieman satulan alta ja kaulalta, vaikka sinäänsä treeni ei ollut. Päätin kylmätä punarautiaan kaikki jalat siksi aikaa kun harjaisin tuon kunnolla ja selvitin harjan ja hännän. Ruuna ei todellakaan ollut niin väsynyt, että jekkuiluun ei olisi ollut aikaa. Jouduin useamman kerran ärähtämään sille hieman, ja sitten näytettiin kyllä niin kilttiä poikaa että... Lopulta sain kuitenkin käärittyö pintelit vaikka ei ne miltään kovin kauniilta näyttänyt.
"Nyt saat sitten kärsiä rumissa pinteleissä, kun et yhtään malttanut olla paikoilla", toruin hymyillen ja siirryin harjaamaan järjestelmällisesti kaulaa. Aristo ei vielä sittenkään jaksanut seistä aloillaan, vaan tietenkin alkoi repimään pinteleitä irti. Enkä huomannut moista, ennen kuin oli jo myöhäistä.
"Ei herran jestas kakara, mihin mä vielä joudun sun kanssa", ärisin ja kyyristyin laittamaan pinteliä kiinni. "Kohta saat kyllä painua tarhaan ilman mitään hoitotoimen piteitä!"

Onneksi lopulta sain Ariston jouhet ja karvan kiiltäviksi, vaikka ei ruuna näyttänyt kovin innostuneelta moisesta puunaamisesta.
"Ajattelisit asian hyviä puolia; nyt kaikki tytöt tykkää susta", nauroin kun näin herran murjottavan ilmeen. Hymyillen käärin pintelit pois hevosen jaloista. Kuinka paljon rakastinkaan tätä hevosta, nyt jo!
"Hei Sandra! Oliko sulla kiva iltapäivä?" Kuulin Pihlan sanovan samalla kun hevosia alkoi tulvimaan tasaisena virtana talliin.
"Jep, mulla ja Aristolla oli superkivaa", vastasin hymyillen ja halasin rakasta hoitohevostani. Hoidon päätteeksi talutin hevosen tarhaan ja hyvästelin sen suukoin. Hieno heppa!

[Sandra]

Kun annoin kaikkeni ja se ei siltikään riittänyt - hoitomerkintä nro. 4

Istuin kivellä ja hempeän lämmin kevättuuli leikki mustilla hiuksillani. Hiussuortuva peitti näköalani kun sen heilahti silmilleni. En välittänyt. Oloni oli tyhjä. Kyyneleet valuivat hallitsematta poskieni juovia pitkin. Tyhjä katseeni oli suunnattu kauas merelle. Aristo tuuppasi minua hellästi turvallaan ja sitten hieman kovempaa, kun en huomioinut sitä. Käänsin pääni hevosen suuntaan, kykenemättä kuitenkaan näkemään kunnolla. Kyyneleet olivat sumentaneet silmäni. Koirani oli kuollut eilen. Se oli ollut jonkin aikaa sairaana, ja tiesin, että niin voisi käydä. Silti, silti uskoin koko sydämmestäni, että se paranisi. Mutta niin ei koskaan käynyt. Olin ollut koirani luona sen viimeiset elinpäivät. Vanhempien vastusteluista huolimatta olin jättänyt jopa koulun välistä ja keskittynyt täysin koiran hoitamiseen. Muistot tulvahtivat kirkkaina mieleeni.

"Kyllä sä paranet, mä lupaan sen sulle. Sun on pakko parantua", kuiskasin Hugolle ja painoin pääni lohduttomasti sen turkkia vasten. Koira liikautti voimattomana kuonoaan vesikupille päin. Hymyilin aavistuksen kyyneleideni läpi.
"Ei hätää rakas, keskity vain paranemiseen", sanoin värisevällä äänellä ja nostin vesikupin lähemmäs niin, että Hugo pääsi helposti siitä juomaan vain nostamalla päätään. Mutta Hugo ei nostanut päätään niin uupunut se oli. Kastelin tärisevin käsin sen kuivan kuonon ja kauhaisin sitten vettä käsilleni. Koira katsoi minua tummilla silmillään ja päästi syvän huokaisun. Sen jälkeen se lipaisi kielellään ensin yhden ja sitten toisen suullisen viilentävää vettä.
"Noin, hieno poika", hymyilin ja suukotin koiraa otsalle. Olin täysin varma, että se paranisi.

Mutta Hugo ei parantunut enää, se oli liian väsynyt ja liian vanha. Vaikka valvoin sen vierellä ja toin sille kaiken mitä se tarvitsi, se ei selvinnyt. Hugon tila meni vain huonompaan kuntoon, kunnes toivoa ei enää ollut. Todellisuudessa, en vielä silloinkaan ollut lakannut toivomasta kun odotimme eläinlääkäriä. Miten olisinkaan voinut, olihan se koirani. Mihin olisinkaan joutunut, jos en olisi uskonut sen paranemiseen. Eläinlääkäri saapui kotiimme, sille olisi ollut armotonta viedä kuoleman kielissä oleva eläin klinikalle. Sinä iltana suukotin Hugoa viimeisen kerran. Lausuin sille sanat, joita en ikimaailmassa olisi halunnut lausua:
"Hyvästi, en unohda sinua koskaan. Minne ikinä joudutkin, tiedän, että olet siellä onnelisempi kuin täällä tuskissasi. Sen lupaan", olin kuiskannut sen korvaan ja vetänyt syvään sen ihanaa tuoksua. Silloin myös muistin lupaukseni, jota en ollut pitänyt. Se oli lupaus, jonka rikkomista en antaisi itselleni ikinä anteeksi. "Anteeksi, kun en pystynyt pitämään lupaustani", sanoin ääni väristen jonka jälkeen painoin huuleni koiraani vasten ja hetkeä myöhemmin tunsin, kuinka Hugon heikot sydämmen lyönnit olivat loppuneet. Koira oli lopullisesti poissa.
Muistin yhä keskustelun jonka kävimme, kun Hugo oli päässyt ikiuneen.

"Olet pitänyt Hugosta hyvää huolta, mutta toivoa ei enää ollut. Hugo olisi kuitenkin kuollut muutaman päivän sisällä, joten tämä oli sille parasta. Se oli onnekas, kun sai viettää viimeiset päivät sinun kanssa", eläinlääkäri sanoi ja katsoi minua lempeästi, yrittäen lohduttaa.
"Ei sillä ole väliä, kun en kuitenkaan pystynyt pelastamaan Hugoa!"
"Sandra, kukaan ei olisi voinut pelastaa sitä", nainen sanoi ja laski kätensä olkapäälleni.
"Mutta.. Minä lupasin sille, että se paranisi!" Itkin lohduttomasti. Pääni vaipui epäuskoisena käsiäni vasten ja haukoin henkeäni. Tämä ei ollut totta!
"Sitten lupasit jotain, mitä kukaan ei olisi voinut pitää", eläinlääkäri sanoi mutta sanat vaipuivat kuuroille korville. Minua ei kiinnostanut mikään, jos Hugo ei olisi luonani enää.

Tiesin, että olin sen Hugolle velkaa. Olin rakkaalleni sen velkaa, että sen ei tarvinnut enää kärsiä. Tiesin myös, että tein oikein kun Hugon ei tarvinnut kärsiä enempää. Oikeastaan olin iloinen, että en ollut pitkittänyt koiran kipuja enää. Joskus oli vain päästettävä irti ajoissa. Se ei kuitenkaan lohduttanut, ei yhtään. En uskonut vieläkään, että koira oli poissa. Olinko todella suukottanut sitä viimeisen kerran sinä iltana? En halunnut uskoa sitä.
"Anteeksi Aristo, ei sun tarvitsisi katsoa mua tällaisena", naurahdin väkinäisesti ja ääneni petti. Muistelu teki kipeää, mutta tiesin, että minun pitäisi käydä asia vielä moneen kertaa päässäni läpi, ennen kuin se joskus voisi jäädä taaemmas. En tietenkään koskaan unohtaisi Hugoa, mutta toivottavasti ajan kuluessa muistaisin vain yhteiset, ihanat hetkemme. Suljin silmäni hetkeksi ja haistoin raikasta merituulta. Oloni oli hieman kevyempi, vaikka kyyneleet valuivatkin yhä hervottomasti silmistäni. Puhuminen oli helpottanut, sillä todellisuudessa olin vuodattanut kaiken hoidokilleni, vaikka minun oli pitänyt vain ajatella. En halunnut vaivata muita surullani, mutta Aristo oli kieltämättä harvinaisen hyvä kuuntelija.
Nousin ylös ja jalkani meinasivat pettää alta. Pyyhin kyyneleitä pois, mutta ne eivät loppuneet. Suolaiset kyyneleet olivat kuta kuinkin kostuttaneet naamani sekä myös hiukseni, sillä välillä olin epäuskoisena haronut hiuksiani, miltei raivoissani. Surusta sekaisin.
"Kiitos, että jaksat mua", kuiskasin angloarabille ja painoin pääni sen punertavaan karvaan. Ruuna hörähti ja hapuili huulillaan hiuksiani. Näytin taatusi kauhealta monen kymmenen minuutin itkemisen jälkeen, joten ei haittaisi vaikka Aristo tekisikin pieniä muutoksia ulkonäkööni. Minulla ei ollut hajuakaan, kuinka kauan olin viettänyt ruunan kanssa rannalla. Tiesin vain, että siihen aikaan oli mahtunut potkuhuutoraivareitani sillä välillä en kestänyt sitä ajatusta, että Hugo oli poissa. Mutta sitten oli ollut myös niitä hetkiä, kun olin jopa kyyneleitteni seasta onnistunut naurahtamaan jollekkin ihanalle muistolle tai hetkelle mitä olin koirani kanssa kokenut. Lopulta olin siinä tuloksessa, että jos saisin palata Hugon ostohetkeen, en muuttaisi mitään. Vaikka suru olikin valtava koiran kuollessa, piti osata nauttia niistä iloisista hetkistä mitä yhdessä oli koettu. Ja olin valmis kestämään surun, koska olin saanut viettää niin upeat vuodet Hugon kanssa. En antaisi minuuttiakaan pois, vaikka suru helpottuisikin.
"Okei Aristo, enköhän ole pillitänyt tarpeeksi. Mennään tallille", sanoin ja pyyhin viimeisetkin kyyneleet poskiltani. Olo oli yhä haikea ja surullinen, etenkin kun ajattelin asiaa ja sitä, että en enää ikinä voisi käyttää koiraa lenkillä ja... Okei, turha sitä oli liikaa ajatella. Tiesin, että illalla sänkyyn mennessä, muistot tulvisivat jälleen mieleen ja siinä tulisi vuodatettua jälleen kyyneleet. Silti nyt oli jo helpompaa, ja suurimman kiitoksen siitä ansaitsi Aristo. Ikinä en kenellekkään muulle olisi voinut samalla tavalla puhua, en edes parhaille ystävilleni.
"Rakastan sua poika", kuiskasin ja lähdin huomattavasti kevyemmillä askelilla kohti tallia, kuin mitä olin tänne tullessa askeltanut. Aristo heilautti päätään ja hirnahti tietoisena huomiostaan. Ruuna sai minut hymyilemään aidosti, ensimmäisen kerran pariin viikkoon. Se oli vain niin uskomaton ja rakas eläin minulle. Ariston avulla selviäisin mistä tahansa!

[Sandra]

Epämiellyttävä herätys - hoitomerkintä nro. 5

Tunsin kasvoilleni tippuvan, kylmän vesipisaran hyvin, mutta olin liian väsynyt reagoidakseni siihen. Muistamatta missä olin, ajattelin vain, että katto vuoti tai jotain sinnepäin. Vasta, kun vesipisaroita alkoi tippua tiiviimpään tahtiin, silmäni aukesivat hetkessä.
"Mitä?" Suustani pääsi epäuskoinen ääni. Muistin hetkessä missä olin; Seppeleessä, leiriläisten mökissä. Sitä en kuitenkaan ymmärtänyt, että Emmy seisoi ylläni vesisanko pääni yläpuolella. Hänen naurava katse ja kallistuva sanko saivat minut kuitenkin lopullisesti heräämään.
"Ei ei ei ei ei, apuaa!" Kiljaisin ja hyppäsin nopealla, vaistomaisella liikkeellä pois sängystä.
"Heräsithän sinä lopulta", Emmy nauroi ja laski onnekseni lähes täyden sangon maahan.
"Kuinka niin? Paljonko kello on?" Kysyin ja hätäännyin hieman. En yleensäkkään ollut mikään aamuvirkku, mutta en myöskään se, joka täytyisi herättää viimeisenä. Ainakin oletin, että olin herännyt viimeisenä, sillä en ollut kuullut muiden hullua kiljuntaa.
"Ei se ole vasta kuin melkein yksi", Pihla huikkasi oman sänkynsä luota. En voinut uskoa korviani; en ollut varmaan ikinä nukkunut näin myöhään. Ja kaikesta päätellen olisin nukkunut vielä maittavasti ja pitkään! Lohduttauduin sillä, että syy oli varmasti eilinen kummitusratsastus. Moneenkohan olin valvonut? En halunnut edes miettiä moista.
"Okei, myönnetään, että oli hyvä, että herätitte minut. Mutta olisi sen voinut tehdä mukavammallakin tavalla", huomautin ja virnistin pienesti. Emmy kohautti olkapäitään, ja näytti siltä, että hän oli todella valmis kaatamaan koko sangollisen päälleni.
"Mutta se oli Danin idea", Salma pisti siihen väliin puollustaen Emmya. Vai niin, tämän muistaisin. Valitettavasti mies oli ehtinyt jo livistää jonnekkin, joten kostaminen sai jäädä toiseen kertaan. Ehkä niin oli parasta.. Kaikkien kannalta!

Herättyäni lopulta kunnolla, söin kaksi eväsleipääni ja join mehuni. Sen jälkeen väsymyksestä huolimatta pakkasin tavarani ja raahasin ne oleskeluhuoneeseen. Olin ajatellut ratsastaa Ariston pitkästä aikaa kunnolla läpi, mutta se saisi nyt jäädä. Väsymys painoi vieläkin niin kovaa, että en taatusti pysyisi satulassa. Tiesin myös, että väsymys seuraisi minua koko päivän ja ainoa lääke mikä siihen tepsisi, olisi mennä tänä iltana aikaisin nukkumaan. Sen myös tekisin, taatusti!
Ennen kotiin lähtöä, kävin vielä tervehtimässä tarhassa käyskentelevää Aristoa. Ulkona oli sen verran vilpoista, että jos minut olisi kasteltu kokonaan olisin varmasti vilustunut. Tosin, kohta kastuin kumminkin, sillä vielä tervehtiessäni hoidokkiani, alkoi tihkuttaa.
"Tosi, tosi kiva. Tätä se suomen kesä on parhaimmillaan", mutisin itsekseni samalla kun aloin tehdä lähtöä. Toivottavasti sade jäisi vain tihkuun, koska muuten viiden kilometrin kävelymatkasta ei tulisi kovin mukava..

[Anne]

Sateinen kesä



Peruskesämeininkiä tänä kesänä.

Spessu Sandralle!

[Sandra]

Kiitos Anne, ihana kuva!

Kouluatuuppailua pellolla - hoitomerkintä nro. 6
Vaihtelun vuoksi ratsastin Ariston tänään sopivalle maastoaukealle ja päätin jumppailla hepan ihan rennoksi. Aluksi meno olikin melko jäykkää, mutta kyllä Aristo alkoi pehmetä hyvin loppua kohden kun olin taivutellut sitä ensin kunnolla käynnissä ja ravissa. Aristo kuunteli minua hyvin, vaikka säikkyikin hieman metsästä kantautuvia ääniä. Treenin jälkeen heppa pääsi viilentävään suihkuun ja sitten tarhaan piehtaroimaan. On se kyllä hieno otus, ei voi muuta sanoa!


Lopuksi piti tietenkin päästä vielä hieman revittelemään laukkasuoralle!

[Sandra]

"Ei me olla sokerista"

"Yksi, kaksi..", laskin ääneen laukkapuomeille sopivia välejä. Olin päättänyt ratsastaa Aristolla hieman puomijumppaa, nyt piti vain puomit laittaa oikeisiin kohtiin. Päätyyn olin ympyrälle laittanut yhden puomin, nyt valmistui neljän puomin pätkä pitkälle sivulle. Välien mittaaminen oli vain työlästä, sillä ne eivät kuitenkaan osuneet kohdalle ensimmäisellä kerralla. Samalla vaivalla raahattuani kaksi estetolppaa päätyyn ja neljä pitkälle sivulle, hätkähdin takaani kuuluvaa ääntä.
"Pihalla meinaat vai ratsastaa?" Akku kysyi kentän laidalta. Nyökkäsin ihmeissäni.
"Joo, kuinka niin?"
"Eiku ajattelin vaan, että on vissiin luvattu sadetta", Akku tuumi. Vilkaisin taivaalle; pilvet näyttivät toden totta tummemmilta kuin aijemmin.
"Maneesissa näytti olevan jo ratsukoilta. Mutta onneksi mä ja Aristo ei olla sokerista..", mutisin vaikka eihän kastuminen miellyttäisi.
"Niin, onneksi", Akku hymähti ja virnistellen lähti tallille päin. Lähdin nopein harppauksin hänen peräänsä. Jos olisin nopea, saattaisin hyvinkin ehtiä treenata kunnolla ennen sadetta.

"Aristo, et viittis pelleillä", nuhtelin ruunaa joka oli selvästi aikonut taas temppuilla. Vilkaisin nopeasti ulos ja onneksi sää näytti jo hieman selvenemään päin. Hyvä, vaikka ei pieni tihku haittaisi meidän menoa. Varustin Ariston huolellisesti, jonka jälkeen lähdin taluttamaan tuota kohti kenttää. Vettä ei tullut, eikä näyttänyt siltä, että sitä tulisikaan.
"Taisi säätiedotus olla taas vaihteeksi väärässä", huikkasin vielä Akkulle kun tuo käveli ohitse. Hän vain vilkaisi minua niin-hän-sinä-luulet katseella ja jatkoi matkaa. Vilkaisin vielä kertaalleen taivaalle, ennen kuin hyppäsin tuolilta satulaan. Mitä turhia jäädä murehtimaan, sataisi jos sataisi.
Aristo vaikutti hieman levottomalta, mutta hyvien kävelyjen jälkeen se oli jo hieman asettunut. Mutta kun otin ohjat käteen, angloarabi tuntui taas harmillisen jäykältä. Sain tehdä kunnolla töitä, ennen kuin sain sen edes hieman taipumaan kulmissa ja volteilla. Kutittelin kevyesti sisäpohkeella ja myötäsin tarvittaessa ohjalla. Aristolla oli kamala kiire, eikä se tahtonut lainkaan keskittyä vain rentona kävelyyn. Käyntityöskentelyyn meni tavallista kauemmin aikaa, mutta se kannatti; kun siirryin raviin, heppa alla tuntui jo paljon rennommalta. Ehkä kaikki menisi kerrankin hyvin. Ehkä, vaikka se ei tuntunut olevan yleistä minun kohdallani.

"Aristo ei!" Älähdin kun yritin saada innosta pomppivaa hevosta vain rauhassa lähestymään puomeja. "Ne on vain maapuomeja pöljä", huokaisin vielä ja tyydyin kävelemään alkuun käynnissä ohitse. Rentous oli tiessään niin minun kuin Aristonkin kohdalla. Myönsin, että minullakin oli vielä paljon parannettavaa rentoutumisessa. En voisi vaatia sellaisia asioita hevoselta, joita en itsekkään osannut. Seuraavalla kerralla puomeja lähestyttäessä kevensin rauhassa ja pidin ohjastuntuman tasaisena. Jo paljon ennen puomeja tein puolipidätteitä ja sainkin ruunan kuuntelemaan itseäni. Silti vielä vähän ennen puomeja oli ihan pakko herran testata minua, mutta kunnialla päästiin tehtävä loppuun. Työskentelyä helpotti sekin, että olin lopettanut turhan sään pähkäilyn.
Kevyiden alkulaukkojen jälkeen aloin laukata päädyssä ympyrällä voltin yli ja sen jälkeen vielä loput puomit laukassa. Aristo ei ollut rauhoittunut yhtään, vaan tuntui kaahottavan samaa mallia eteenpäin. Testailut kuitenkin jäivät ja hepasta huomasi kuinka se nautti. Yritin silti pienillä pidätteillä saada sitä hieman rauhoittumaan, sillä kaviot kopisivat ikävän usein puomeihin askeleen ollessa liian pitkä. Yritin siinä sivussa salaa nauttia itsekkin hieman rennommasta menosta, vaikka kyseessä olikin puomeja.

Juuri kun ajattelin laskeutua maahan ja korottaa puomeja ristikoiksi, sattui se mitä olin pelännyt. Huomaamattani pilvet olivat uudestaan kasaantuneen ja tummuneet miltei mustiksi (tai ainakin tummansinisiksi). Käsivarteeni tipahti ensin yksi pisara, sitten toinen ja pian niitä tuli tasaisesti. Sade oli kuitenkin vain tihkua, joten päätin jatkaa: "ei se varmaan kauaa kestäisi". Ja olisin suorastaan kidesokeria, jos juoksisin heti ensimmäisten pisaroiden tullessa turvaan. Puomit saisivat kuitenkin jäädä seuraavaan kertaan ja sainkin hyvän tilaisuuden harjoitella etenkin ravi- ja laukkatyöskentelyä. Sitä ennen Aristo sai kuitenkin hetken ihmetellä pisaroita, kun annoin sen hetken kävellä pitkin ohjin. Ruuna tuntui olevan vedestä innoissaan, ihan kuin se ei olisi tajunnut, että niiden kanssa ei voi leikkiä. Oli se vielä ihan vauva, vaikka leikkikin välillä jo isompaa.
Kun otin taas ohjat, sade oli yhä jatkunut, ehkä jopa hieman kovempana. Vedin huppariani tiukemmin ylleni ja jatkoin ratsastusta. Käynnissä tein paljon taivutteluja ja menin muutaman kerran pohkeenväistöä molempiin suuntiin. Aristo ei ihan ollut kuulolla, joten tyydyin helppoihin juttuihin. Ennen kuin sade yltyi kaatasateeksi, kerkesin työstää vielä hieman laukkaa. Sateen kuitenkin ollessa pahimmillaan, totesin, että ehkä oli jo aika luovuttaa. Hyppäsin toistamiseen maahan ja lähdin hölkäten tallille päin. Aristo ei olisi yhtään halunnut lähteä, vaan junnasi perässäni vaikka yritin päästä nopeasti suojaan.



Kun pässimme kotoisaan talliin, olin minä jo ihan märkä.
"Joo, ette te näytä sokerista olevan", Akku nauroi kun näki meidät. Miksi olinkaan niin itseppäinen?
"Ei totta tosiaan..", jupisin kylmissäni samalla kun riisuin märältä ruunalta satulan selästä. Enimmät vedet sain hepasta kaavittua hikiviilalla, sen jälkeen se sai selkäänsä loimen. Tuumin, että voisin ilman satulaa mennä kävelemään maneesiin vielä loppukäynnit jottei Aristo täysin jäykistyisi. Tuumasta toimeen. Kävin itselleni vaihtamassa kuivat vaatteet, jonka jälkeen mahdollisimman nopeasti yritin päästä maneesiin vähimmällä mahdollisella kastumisella.
Maneesissa ei ollut kuin muutama ratsukko, joten mahduin hyvin vähän ravailemaan ja kävelemään. Ravissa taivuttelin vielä hieman ja ratsastin sitten rennommin eteen-alas. Lopuksi Aristo sai vielä kävellä pitkin ohjin. Kyllä minä olin ihan tavallista lihaa, enkä sokeria. Se oli tultu ainkain todistettua. Mutta kyllä tästä lähin ratsastaisin mieluummin maneesissa, ainakin sadepäivinä!

7HM

Ihan tunnelma, oikeanlainen ratsastuskoulufiilis sun tarinoissa! =) ~Anne

[Sandra]

Kummitusratsastus


"Tule nyt jo, ei siellä mitään ole!"

8HM

[Sandra]

Kesäelämysviikon koulurääkki


Kenties meistäkin tulevaisuudessa kehittyisi kelpo kouluratsukko?

9HM

[Sandra]

"Yhdessä ikuisesti"



Kiitos siitä, että saan rinnallasi kokea kaikki ne surut ja ilot. Kiitos, että saan jakaa ne kanssasi ja kiitos, että kuuntelet minua myös suruissa. Mitä tekisinkään ilman sinua, kenelle kertoisin murheistani, kenelle avautuisin ja kenen kanssa jakaisin suurimmat hetket. Olet vienyt sydämeni lopullisesti, enkä voi elää ilman sitä. En voi elää ilman sinua. Olet osa minua ja elämääni. En tahdo koskaan päästää irti, kuljetaan tiemme yhdessä ikuisesti.

10HM

[Sandra]

"Pysykää nyt paikoillanne, hyvänen aika!"


"Pliis Aristo, kato nyt kameraan!"
"Okeei.. Mut jos mä eka ihaan pikkusen maistan tota vihreetä kutittavaa juttuu tos mun kaulal.."
"Eikä, otitsä sen kuvan jo? Mun hiukset oli kamalasti!"
"Toi ei käy! Kato nyt mun ilmettä!"
"Uudestaan!"
"Hei nyt tää kamera kyl sekos.. ?"
"Mistä mä nyt sit painan?"
"Aristo paikka nyt!"
"Vielä yks kerta."
"Eiku oota, mun pitää nostaa mun housuja."

Ja sitä rataa.. Uskokaa tai älkää, tämänkin kuvan ottamiseen meni tolkuttomasti aikaa. Milloin Aristo meinasi syödä koristeet, joka toinen kerta silmät olivat minulla tai hepalla kiinni.. Muutaman kerran satuin haromaan hiuksia ja Aristo tuuppimaan minua. Kuvaajana toiminut äitikin meinasi sormet kohmeisena turhautua. Mutta kaikki oli sen arvoista, hyvää joulua koko Seppeleen poppoolle!

11HM

HM1

[Sandra]

"Kiitos ihanasta vuodesta!"
tarina on tarkoitettu päivälle 31.12.

"Miten aika on mennyt niin nopeasti?" Mietin sitä kun taluttelin vieressä rauhallisesti kävelevää Aristo. Käteni lepäsi kevyesti sen kaulalla. Kuluvaan vuoteen oli mahtunut paljon surua, mutta myös iloa ja paljon onnellisia hetkiä. Ja mikä parhainta, olin saanut jakaa ne parhaiden ihmisten ja eläinten kanssa. Yksi parhaista päivistäni oli tänä vuonna ollut 22.4., kun olin päässyt parhaimman ruunan - Ariston, hoitajaksi. Se oli pitkälti muuttanut elämääni, kiireisempään mutta paljon parempaan suuntaan. Enää ei tarvinnut mädäntyä kotona sängyn pohjalla vailla mitään tekemistä. Moiseen ei ollut edes enää aikaa, koska useimmat minuutit vapaa-ajasta käytin tallilla. Kulunut vuosi oli myös kasvattanut minua henkisesti, olin myös huomannut viime päivinä huomannut Aristonkin ehkä hieman aikuistuneen. Vaikka yhä samalla tavalla sekin tapasi pelleillä, osasi ruuna silti useimmiten käyttäytyä juuri sillä hetkellä, kun sitä eniten tarvittiin.
Aristo töytäisi minua kevyesti, kun jäin hieman liian pitkäksi aikaa miettimään ja kävelemään hitaammin.
"Joo, sori poika. Mennään vaan niin ehditään tallille ennen hämärää", naurahdin ja Aristo oli välittömästi valmiina kiihdyttämään. Olin lähtenyt kiertämään hieman pidempää maisemareittiä ja varannut siihen onneksi tarpeeksi aikaa. Tallille äidin auto oli pysähtynyt kahdentoista maissa, ja heti tavarat karistettuani kävin hakemassa hoidokkini tarhasta. Vaikka olikin uusi vuosi, tahdoin silti käväistä Ariston luona. Sen oli hyvä päästä hieman jaloittelemaan, koska rakettien takia sen viettäisi yön sisällä. Minulla ei ollut kokemusta siitä, miten nuori hevonen paukkeeseen suhtautuisi, mutta kaipa ihan hyvin. Mutta koska raketteja saisi ampua vasta kuudelta, ei onneksi tarvitsisi ottaa asiasta selvää.
Yhtäkkiä Aristo säpsähti ja meinasi pinkaista karkuun. Itsekkin jännityin heti, kunnes tajusin, että Aristo oli kauempana huomannut vain pienen peuran.
"Ei se niin pelottava ole! Katso nyt kuin söpö", hymyilin ja iloisena seurasin kuinka otus katosi nopeasti puiden suojaan. Jälleen sain tuntea Ariston turvan tuuppaisun.
"No juujuu, sä oot kaikista paras, joskin toisinaan vähän höpsö", lepertelin ruunaalle ja kiedoin käteni sen ympärille sekä painoin huuleni sen pehmeään, että lämpöiseen turpaan.


Kävelimme pitkän ja rauhallisen lenkin, ennen kuin käännyimme takaisi tallia päin. Auringon valoa riittäisi vielä paluumatkallekkin, vaikka pienet pilvet sen yrittivätkin estää. Loppu lenkki sujui rauhallisesti, vaikka otinkin pienen riskin. Kun talli oli jo mutkan takana, pysäytin ruunan ja varovasti hivuttauduin sen selkään. En tiedä mitä ajattelin, olihan se nyt suorastaan tyhmää noin innokkaan kuin Ariston selkään nousta ilman minkään moisia varusteita. Silti tein sen, ja onneksi Aristo ei ollut asiasta moksiskaan.
"Hieno, nätti poika", kehuin selässä istuessani vuolaasti hevosta ja taputtelin sitä kaulalle. Ratsastin muutamia metrejä lähemmäs tallia, mutta muuten vain istuskelin satulassa ja puhuin höpsöllä äänellä ratsulleni. Välillä Aristo vilkaisi mua ja näytti melkein anovalta: "pliis tuu Sandra jo sieltä pois, kyllä mä tiedän, että sä tykkät musta hirmusesti, mutta ei nyt jooko?"


Tallilla talutin Ariston karsinaan ja hoidin sen oikein kunnolla. Lenkimme oli kestänyt hieman reilun tunnin. Muutamia hoitajia lukuun ottamatta tallilla oli melko hiljaista, mikä ei olenkaan haitannut. Harjasin ruunaa pitkään ja oikein antaumuksella, jonka jälkeen katosin satulahuoneeseen puhdistamaan tänään käyttämättä jääneet varusteet. Kun palasin, Aristo oli mennyt pitkäkseen.
"Ei se nyt noin rankkaa ollut", nauroin ja hipsin haukottelevan hevosen viereen. Voisin keskittyä vielä hetken rauhassa muisteluun, ennen kuin äidin oli määrä ajaa tallille.
Vaikka vuoteen oli mahtunut vaikka mitä, lopulta päädyin siihen, että vuosi oli kaikesta huolimatta ollut tähän astisesti kaikista paras, opettavaisin ja tapahtuma rikkain. Aristokin tuntui olevan samaa mieltä, tai sitten se vain kerjäsi porkkanoita..
"Kiitos ihan parhaasta vuodesta Aristo", kuiskasin tuolle vielä ennen kuin lähdin hieman haikein mielin kotiin. Kaikista mieluiten olisin viettänyt vuoden vaihteen täällä, vuoden tärkeimmän otuksen kanssa jota ilman en olisi ikinä pärjännyt. Hyvää ja onnekasta vuotta 2015 ihan koko Seppeleen poppoolle! Tehdään seuraavasta vuodesta yhdessä vielä tätäkin parempi.


12HM

HM2

[Sandra]

Kesämuistoja

Nyt kun viimein on tullut talvi, on hyvä välillä käpertyä viltin alle ja muistolla niitä ihania hetkiä, joita saatiin viime vuoden kesänä kokea ihanalla tallipoppoolla. Erityisen hyvin mieleen on painunut kesäloman kunniaksi tehty metsäretki, jolta ei menoa eikä meininkiä jäänyt uupumaan..


Kyläkaupalla käydessä Aristo yritti maistaa ^{(ihan pikkasen vaan)} Salman jäätelöstä, jota hän juuri yritti avata.

14HM