Aristoteleen Hoitovihko

[Sandra]

"Mitään ei pitäisi pitää itsestäänselvyytenä"

En ollut päässyt kiireiltäni käymään hetkeen tallilla. En olisi siis saanut yllättyä siitä (en viime kerran jälkeen), että kaikki oli taas mullin mallin. Eetu ja Britta olivat lähteneet, samoin Hype, hevonen josta olin aina pitänyt suunnatoman paljon. En ollut hetkeen mennyt sillä, koska olin ajatellut, että ruuna olisi tallilla vielä pitkään. Niin pitkään, että ehtisin sillä lukemattomat kerrat mennä. Mutta ei, en näkisi tuttua, harmaata, siroa otusta luultavasti enää koskaan. Ja se sattui, se todella sattui, koska olin pitänyt Hypestä niin paljon. Samaten sattui Britan muutto Ahvenanmaalle, koska olin hänen kanssaan jo ehtinyt tulla hyvin tutuiksi. Eetukin oli häipynyt, ja vaikken häntä tuntenutkaan erityisemmin, tuntui se silti haikealta. Uudet hoitajahaut olivat meneillään, samaten yksityishaku. Tallia ravistelivat taas isot muutoksen tuulet, vaikken ollut ehtinyt edes toipua aijemmista suurista muutoksista. Se jätti oloni tyhjäksi, kun kuulin tämän kaiken yhdellä kertaa. Tuntui kuin olisin voinut oksentaa siihen paikkaan, itkeä ja huutaa, mutta sen sijaan kovetin itseni ja jäykin askelin hain Ariston tarhasta. Vein rakkaan ruunani karsinaan, harjasin sen huolella ja käärin jalkoihin siniset pintelit. Sitten pujotin suitset sen päähän, ja talutin hevosen pihalle.



Vasta noustessani selkään, ja ohjatessani tutun ratsun allani kohti maastopolkuja, kyyneleet valuivat suolaisina pitkin poskiani. En tahtonut nähdä ketään, en puhua kenellekkään. Halusin olla yksin, sulatella asiaa rauhassa. Mikään ei ollut ikuista, olin joka päivä tallilla käydessäni nähnyt Hypen sekä Britan, siitä oli tullut itsestäänselvyys. He kuuluivat tänne, missä muuallakaan he olisivat? Nyt oli vain pakko sopeutua, siihen menisi tovi, mutta kumpikaan heistä eivät olleet lopullisesti poissa. Hypellä oli varmasti hyvät oltavat, sekä Brittakin luultavasti viihtyisi Ahvenanmaalla. Pitäisi osata päästää irti, vaikka se sattuisikin - ja sitä se todella teki. Brittaan pystyisin aina pitämään yhteyttä ja Hypestä minulla oli aina olemassa ihanat muistot ja hetket. Tiesin, että koskaan ei pitäisi kiintyä, jos ei ole valmistautunut siihen, että joskus kiintymys johtaisi aina tähän. Menetykseen. Siihen piti vain osata olla valmis, mutta en ollut. Aina se sattui, ihan yhtä lujaa kuin ensimmäiselläkin kerralla. Mutta päivät kuluisivat, tulisi uusia ihmisiä ja hevosia, ikävä hellittäisi lopulta. Niin se vain oli, mutta päätin, että ikinä en unohtaisi Hypeä taikka Brittaa. Pitäisin Brittaan yhteyttä, seuraisin Hypeä kilpakenttien laidalta. Vaikka kaikki tuntuikin sillä hetkellä kurjalta ja ikävältä, mitään lopullista ei ollut tapahtunut. Elämä vain jatkui, se ei voinut jäädä paikoilleen. Muutoksen olivat elämän kannalta pakollisia.

30HM

[Sandra]

"Muista lapsenmieli vaikka ruumis kuihtuis pois"


// anteeksi epätarkka kuva, tulee parempi versio kun saan oman koneeni toimimaan

31HM

[Sandra]

Tuleva olympiaratsukko?
^14.8

Olin harjoitellut Ariston kanssa normaalia ahkerammin harjoituskisoihin, joissa starttaisimme kaikista helpoimmat luokat. Viikkojen mittaa harjoituksista oli ikuistettu muutamia hehkeitä hetkiä, jotka kuvastavat meidän - oikeesti lähinnä vaan mun, taitoja täydellisesti. Nähtäväksi jäisi, tuottaisiko treenaus tulosta.


"Tästä ravilisäyksestä me ansaittais ainakin kuuspuoli, ellei jopa enemmänkin! Voi tosin johtua siitä, että kuva on aivan treenin ensimmäisiä ravipätkiä, ja jarrut olivat hieman kadoksissa.."


"Hyppäsin muutamia kertoja myös pieniä esteitä, paitsi että Aristo taisi olla hieman erimieltä, koska se tahtoi hypätä esteet pienellä ilmavaralla. No hyvä vaan, ainakaan radalla ei puomit välttämättä kolisis. Tätä kuvaa katsoessani, en voinut olla ajattelematta, että Pirre olis meistä niin ylpee jos näkis tän."

32HM

[Sandra]

Throwback kisoista ja pohdiskelua
^17.8.

Aristolla oli vapaapäivä, joten olin päättänyt lähteä sitä taluttelemaan, jottei sillä jumiutuisi paikat kisojen jäljiltä. Päivä oli ollut raskas niin koulussa kuin muutenkin, joten välttelin aavistuksen porukkaa tallissa. Joka oli kyllä hankalaa, koska olin tullut vasta iltapäivästä, kun tunnit olivat jo alkaneet ja väkeä oli suurinpiirtein kaikkialla. Tarkastin vain nopeasti ilmoitustaulun, koska tiesin, että uusi yksäri oli jo valittu. Vaihdoin muutamat moikat hoitajien kesken, enkä voinut vastustaa kiusausta käydä katsomassa uutta hevosta, Harrya. Tamma oli kaunis, ja sen herasilmät katsoivat minua karsinan oven ylitse vangitsevasti. Huokaisin ihastuksesta. Mutta sitten vierestäni kuului aavistuksen kiusaantunut yskähdys, joka sai ihoni kananlihalle. Edessäni seisoi blondi poika, ehkä kuvaavampi sana olisi ollut mies, luultavasti tamman omistaja.
"Öh.. Anteeksi, mä tästä meen", sanoin nolona ja hipsin nopeasti pois. Onneksi mies ei vaikuttanut olevan yhtään enempää juttu tuulella kuin minäkään, joten pääsin kiusallisesta tilanteesta nopeasti eroon. Kauankohan olin siinä vain typerästi toljottanut hevosta. Mitäköhän blondikin ajatteli. Tää ei ollut ehkä kaikkein paras ensivaikutelma, minkä saatoin hänelle antaa. Eikä se ainakaan ollut sellainen, jonka halusin antaa yhtään kenellekkään. Mua ärsytti, harmitti ja nolotti. Ja kaikkea niitä samaan aikaan.

Taluttaessani tarkkaavaista, mutta samalla rentoa Aristoa tiellä, mieleni palasi väistämättä kisoihin. Ensimmäisenä päivänä olin hypännyt nelikymppisen ja kuuskymppisen. Nelikymppinen oli mennyt ihan hyvin, olin pystynyt enemmän keskittymään ratsastukseeni, kun esteet olivat niin pieniä. Toisessa luokassa paketti hajos käsiin. Esteet olivat toki korkeampia, mutta ei niin korkeita, että sen olisi pitänyt olla mulle ja Aristolle mikään ongelma. Se kuitenkin oli, ainakin mulle. Aristo tuntui laiskalta - kyllä, siinä kohtaa mä aattelin, et onks mun heppa vaihtunut tai jotain, koska Aristohan oli aina reipas! Mutta nyt se ei ollut. Kuumuus, huono ratsastukseni tai jokin muu, oli tehnyt tepposensa. En saanut ratsastettua yhtään hyvin. Olin hypännyt nuorempana jopa metriä yksittäisenä, mutta ratojen hyppäämistä en ollut kauheasti harjoitellut. Menin jotenkin täysin lukkoon, enkä tehnyt yhtään oikeata ratkaisua. Virheistä toki oppii, mutta toki sitä harmitti, etenkin Ariston puolesta.
Koulukisat seuraavana päivänä oli mennyt sitten vähän paremmin. Vähän huolimattomat tiet, joitakin virheitä asennossa ja paikoittain olisin voinut ratsastaa rohkeammin. Aristo oli hieman jännittynyt, koska aloitin alkuverkan liian aikaisin. Slow-tila mikä mulla oli ollut verkan aikana, valui hukkaan turhan pitkän odottelun aikana. Rata oli täynnä pieniä virheitä, mutta ainakin selvisimme kunnialla tai ainakin hyväksytysti läpi.

En ollut itse jännittänyt kisoja kauheasti, koska en ollut muutenkaan kauheata jännittäjätyyppiä. Hampaan koloon jäi kuitenkin paljon parannettavaa, joten mieleni teki osallistua myös seurakisoihin. Alkuun en ollut edes ajatellut moista, koska kisaaminen ei ollut mulle kauhean tärkeää, vaikka kilpailuhenkinen olinkin. Halusin vain uuden tilaisuuden. Mahdollisuuden paikata omat mokani. Sitä mä tarvitsin. Mutta pitäisi miettiä, aikaa olisi vielä. Hetki ainakin.


Tässä vielä pieni throwback kisoista, Aristo oli kyllä hieno!

33HM

[Sandra]

Aikainen lintu madon nappaa

Anastasia, Anni, Aurinko, Amelie.. Pitäisi keksiä jokinmoinen muistisääntö uusille hoitajille. Mietin, auttaisiko sama alkukirjain muistamisessa, vai juuri päinvastoin. Optimistisesti päätin, että se saisi luvan auttaa, koska olin muutenkin tarpeeksi huono nimissä.
Oli aikainen - aikainen siis siihen nähden, milloin tapasin normaalisti tallille sunnuntaina tulla, aamupäivä. Talliin kävellessäni huomasin Kasperin aloitelleen jo karsinoiden siivousta. Tervehdin häntä tietenkin ystävällisesti ja toivoin, että se olisi tarttunut edes hiukkasen punapäähän, joka vain murahti jotain epämääräistä takaisin. Jotkut eivät vain muuttuneet, tai sitten se johtui vain aamusta. En itsekkään ehkä olisi kaikkein iloisin, joutuessani talikon varteen heti ensitöikseni.
Kasperia lukuun ottamatta en odottanut törmääväni kehenkäänkään muuhun, mutta kun kävelin yläkertaan viedäkseni tavarani sinne säilöön, törmäsin Robertiin. Mies näytti yllättyneeltä sekä hieman hätääntyneeltä.
"Ai, moi", tervehdin häntä, enkä voinut olla ajattelematta, oliko hän täällä siksi jo niin aikaisin, että voisi vältellä muita hoitajia. Yritin unohtaa sen kuitenkin nopeasti, koska olinhan itsekin täällä jo nyt, ilman moisia takaa-ajatuksia. Robert nyökkäsi ja taisi sanoakkin jotain mitä en kuullut, ennen kuin poistui vaivihkaa. En jäänyt miettimään tilannetta enempää, vaan jatkoin asioilla, joita olin suunnitellut tänään vielä tekeväni.

Rakastin tallin hiljaisuutta ja sitä rauhaa, kun missään ei näkynyt ketään muuta. Sitä kun sai toimia ihan yksikseen, tarvitsematta kokea velvollisuutta keskustelun ylläpitämisestä. Kävellä auringon lämmittämällä tallipihalla ilman ainuttakaan ylimääräistä ääntä. Oli vain linnut, jotka lauloivat pehmeästi ja hevosten satunnaiset pärskähtelyt. Tuulen pieni vire teki oloni viileäksi ja raikkaaksi, mutta samalla aurinko varmisti sen, että kylmyys ei päässyt yllättämään. Vaikka porukassa olikin ehkä kaikkein hauskinta, kaipasin silloin tällöin hetkiä, jolloin voisi nauttia kaikesta vain yksin, hiljaisuudessa.
Aurinko oli kivunnut jo korkealle, kun talutin aavistuksen yrmeän oloista Aristoa kentälle. Se ei tuntunut yhtään ymmärtävän, miksi sen oli pitänyt keskeyttää torkut vuokseni. Päivästä oli tulossa hieno, sen osasin jopa minä pilvettömältä taivaalta ennustaa.

Aristo virkistyi jo alkukäynneillä omaksi energiseksi itsekseen. Sen korvat kääntyilivät sinne tänne jatkuvasti, ja silmät tuntuivat pyörivän sen päässä, kun oli niin paljon katseltavaa. Kävelin pitkään pitkin ohjin, ennen kuin keräilin niitä tuntumalle. Ariston pää heilui hetken ylös ja alas, hakien ikään kuin oikeaa asentoa. Ruuna tuntui selkään yllätävänkin hyvälle ja miellytävälle ratsastaa, jos normaalia alun häsäämistä ei otettu huomioon. Se tuntui kerrankin sille, että sitä olisi kiva työstää enemmänkin. Taivuttelin käynnissä volteilla ja loivilla kiemuraurilla. Vaihtelin asetusten suuntaa välillä, ja yritin saada hevosta paremmin kuulolle.
Huolellisten taivuttelujen jälkeen otin mukaan myös ravia. Alkuun Aristo tuntui siltä, kuin se olisi vain yrittänyt juosta altani pois tuli hännän alla.
"Mä en oo menossa täältä yhtään mihinkään, vaikka juoksisit kuin kovaa", mutisin sille ja yritin rauhoittaa ja tahdittaa ravia parhaani mukaan. Tulin aina kulmat käynnissä, ja pyrin taivuttamaan mahdollisimman hyvin sisään. Tarvittaessa otin enemmänkin käyntiä ympyröillä, jos se vaati vielä työstämistä. Pikkuhiljaa hevonen allani muuttui kuuntelevammaksi ja vastaanottavaisemmaksi. Se oli se fiilis, mihin aina ratsaessa pyrin. Siihen, että hevonen oli oikeasti kuulolla, eikä esimerkiksi Ariston tapauksessa vain hössöttänyt omiaan. Palkitsin hevosen välikäynneillä, joita itsekkin kyllä helteessä kaipasin.
Välikäyntien jälkeen olin jatkanut vielä ravia ja siirtymisiä, jonka jälkeen olin ottanut hieman laukkaa. Laukka oli jo alusta melko hyvää, ei liian vauhdikasta, mutta kuitenkin etevää. Tein muutamia pidempiä laukkapätkiä molempiin suuntiin, jotta pääsin työstämään Aristoa enemmän. Loppuun ratsastin ruunan mahdollisimman pitkään muotoon, ja kävin kävelemässä loppukäynnit maastossa.


Tää on varmaaan eka kuva, jossa mulla ei oo mitään sinistä!

En ollut ratastanut kovinkaan kauaa, koska Aristo oli tuntunut yllättävänkin hyvältä, siihen verrattuna, mitä alusta uskalsin toivoa. Me molemmat olimme jo vajaan tunnin jälkeen ihan puhki. Oli saattanut mullakin kesän aikana hiukan kunto huonontua.. Talutin Ariston suoraan vesariin, joka oli kerrankin vapaana. Ponikarsinan ohi kävellessä huomasin, että tallille oli ilmestynyt jo uusi kasvo. Mustahiuksinen tyttö harjasi pehmeästi puhellen Walmaa. Hän oli jokusen vuotta minua nuorempi.
"Hei! Ootsä Walman uus hoitaja?" Kysyin ystävällisesti
"Joo, Amelie", hän vastasi ja hätkähti omista mietteistään.
"Aa kiva, mä oon Sandra. Mä hoidan Aristoa, joka on nyt tos vesaris", kerroin. Hetken vain hymyilimme toisillemme ja yritin kuumeisesti keksiä jotain järkevää sanottavaa. Aristo kuitenkin heittäytyi kärsimättömästi, joten jouduin palaamaan sen luokse nopeasti.

Hoidettuani Ariston takaisin tarhaan loikoilemaan, harpoin yläkertaan toivoen juttuseuraa. Oven aukaistuani tuttuun tapaan melkoisella ryminällä, huomasin sohvalla Wenlan.
"Toi ovi varmaa hajoo koht", Wenla nauroi.
"Voi olla", irvistin ja tervehdin blondia, joka laski jonkin kirjan käsistään. Hyppäsin sohvalle hänen viereensä uupuneena.
"Näytät väsyneeltä jo nyt, ja kello ei oo ku vähä yli kakstoista?"
"Usko tai älä, mä oon tänään ollu aamuvirkku ja ehtiny jo ratsastaakki esimerkillisesti."
"Ai sä? Esimerkillisesti? No en usko", Gittan hoitaja virnisti. En viitsinyt syyllistää, koska en tiedä olisinko itsekkään itsestäni moista uskonut. "Toivoin saavani maastoseuraa", Wenla jatkoi vielä hieman harmistuneissaan.
"Ai kaipaaks joku maastoseuraa?" Inkerin tuttu, varsin kantava ääni kuului jo tovia aijemmin, ennen kuin hän edes tuli ovesta sisäään, Fiia vanavedessään.
"Mikä oiskaan parempi tapa viettää sunnuntaita, kuin tallilla porukassa maastoillen", Fiia lisäsi innokkaasti.
"Niimpä", Wenla hymähti ja loi minuun merkittävän katseen.
"Me ollaan Ariston kaa höntsäily koko kesä, et nyt meillä alkaa tiukka kuntokuuri", ilmoitin, mutta jouduin heti perään katumaan sanomisiani.
"Niin, kumpikohan sitä teistä enemmän tarvii?" Inkeri kysyi kiusoittelevasti yskähtäen.
"Itse kukakin on enemmän tai vähemmän sen tarpeessa", sanoin merkittävästi ja virnistin perään, jottei homma mennyt liian totiseksi. Siihen ei tosin ollut pelkoa tässä porukassa. Inkeri vilkaisi minua mitä-toi-nyt-muka-tarkoitti katseellaan ja heitti häntä lähimpänä olleen tyynyn päälleni. Vielä pari tuntia sitten tallissa vallinnut rauha, vaihtui tuttuun ja leikkimieliseen - kieltämättä aika ajoin aika huonoon, läppään. Mutta kummastakin pystyin vain nauttimaan, koska kaikki aika mitä täällä Seppeleessä tuli vietettyä, oli aivan uniikkia ja ihanaa. Seppele oli oikeastaan paras paikka, minne aikaa saattoi uhrata käyttää.

34HM

[Sandra]

Syysmasennusta Seppeleessä

Seppele oli vaipunut syysmasennukseen. Tai ainakin useimmat sen kävijöistä ja hoitajista. Totesin sen tänään saapuessani suoraan koulusta tallille. Vaikka olinkin väsynyt ja läksykirjoja täynnä oleva reppu painoi hartioitani, tallin näkeminen sai aina piristymään. Mielestä unohtui hetkeksi muu kiire ja ryhti kohentui kuin itsestään.
Tänään jokin oli kuitenkin toisin. Aistin ilmassa hieman kireyttä ja huonoa ilmaa jo heti ovesta sisään astuttaessa. Okei, en sentään. Ensimmäinen varoitusmerkki oli se, kun Robert asteli käytävällä vastaan saapuessani. Miehen hartiat olivat lysähtäneet ja katse oli stressiryppyjen kera painunut maahan.
"Moi", tervehdin häntä, jolloin katse kohosi aavistuksen. Sitä ennen hän ei ollut varmaan edes huomannut minua. Katseemme kohtasivat nanosekunnin ajaksi, ja sitten kapeakasvoinen paluumuuttaja nyökkäsi aavistuksen, ja jatkoi matkaa. Ei siinä mitään, en ollut muuta odottanutkaan. Mitä nyt olin muiden kanssa puhunut, ennen lähtöään Robert oli ollut sosiaalinen ja hauska tyyppi. Jos se piti paikkaansa, hän oli enää varjo entisestään. Joka tapauksessa, käytös ei siis ollut vain minua kohtaan olisin-missä-tahansa-muualla-mieluummin-nyt asenteista. Joten en pannut pahakseni. Tänään mies oli kuitenkin vaikuttanut aiempiakin kohtaamisiamme ontommalta.

Voisihan kaiken pistää synkän säänkin piikkiin. Aurinko oli itsepintaisesti pysynyt koko päivän pilvessä. Aristokin mökötti vain tarhan nurkassa suorastaan apaattisena (tai väsyneenä, mutta kaikkea piti totta kai liioitella), eikä yrittänyt mitään, kun hain sen sieltä. Ruuna myös löntysti perässäni tavallista hitaammin. Se todella löntysteli, olin ihan varma, että se kaatuisi kohta omiin kinttuihinsa.
Varsinaiseksi toiseksi laskemani varoitusmerkki tuli, kun kävelin normaaliin tapaani yläkertaan. Kaapeilla huomasin tummahiuksisen, minua jonkusen vuoden nuoremman tytön.
"Etiksä jotain?" Kysyin, yrittäen ainakin kuullostaa ystävälliseltä.
"Mitä se sulle kuuluu", tyttö sihahti hampaidensa välistä, ja tuon ruskeat silmät suorastaan kipinöivät, kun hän mulkaisi minua. Sitten hän katosi nopeasti rappuset alas, kaapin oven läimäisyn saattelemana. Vou, harvoin tallilla sentään noin epäkohteliaisiin ihmisiin törmäsi. En ollut nähnyt häntä ennen, enkä jotenkin voinut kuvitella häntä uudeksi hoitajaksikaan. Mutta mitä tuntilainen olisi hoitajien kaapeilla tonkinut?

Oleskeluhuoneen sohvalla röhnöttivät vierekkäin, nenät tiiviisti kännyköidensä ruuduissa kiinni, Inkeri ja Cella. Pöydän ääressä istui hieman sivistyneemmin Rosa, joka tervehti minua heti, toisin kuin eräät.
"Kuka toi tummahiuksinen tyttö oli tossa kaapeilla, about mua vähä nuorempi tyttö? Kysyin tarviikse apuu niin tiuskas vaa ja lähti meneen", selitin lähinnä Rosalle, koska sohvalla olevat olivat lumoutuneet kännykköihinsä.
"Aa, se oli varmaan Aurinko, se Vennan uus hoitaja. Se on vähän outo, mullekkin yks päivä puhisi vaan jotain, vaikka kysyin ihan ystävällisesti, et tarviiks se apua", Rosa ihmetteli otsa rypyssä.
"On sillä kyllä osuva nimi.. Annella ois kyl sille paljo opettamista asiakaspalvelusta", mutisin. Jostain syystä mieleni teki pysyä kaukana Auringosta, jolla tais olla meneillään joku paha teini-iän kriisi. Yritin muistella, olinko itse ollut yhtä äksy vielä pari vuotta sitten. Toivoin, että en.
Cella ja Inkeri jatkoivat yhä kapuloidensa parissa, toisinaan näyttäen jotain kännykästään toiselle, jonka seurauksena molemmat puhkesivat hillittömään nauruun. Muuten oli hiljaista. Rosa mietti selvästi jotakin, ja minä lähinnä keskityin kuuntelemaan kellon tikitystä.
Lopulta päätin, että tulisin kohta hulluksi hiljaisuudessa, joka ei välttämättä häirinnyt ketään muuta lainkaan. Halusin kuitenkin epätoivoisesti jotain keskustelun aihetta.
"Mulla oli muuten tänään köksää ja tehtiin syntisen hyviä suklaamuffinseja. Teidän on pakko maistaa niitä!" Hihkaisin tonkien repustani taatusti murskaantuneita muffineja.
"Mä en ainakaan haluu", Inkeri mutisi nostaen nopeasti epäluuloisena katseensa pussiin, jonka juuri sain nostettua pöydälle. Cella vilkaisi Inkeriä vähän outo ilme kasvoillaan, ikään kuin se olis puntaroinut katseellaan pullapussia ja Inkeriä.
"Ota nyt vaan, ei ne niin pahoi oikeesti ollu", nauroin huolettomasti ja heitin pussin Inksulle. Koska muka Inkeri olisi kieltäytynyt herkuista?
"Kuulitko kun mä sanoin, etten mä haluu!?" Inkeri tulistui äkisti, huusi mulle niin, että se kuului taatusti kentälle saakka. Sitten hän paiskasi pussin lattialle ja ryntäsi ulos huoneesta.
"Hei Inkeri oota vähä!" Cella huusi hänen perään ja vilkaisi mua irvistäen. Katsoin mykistyneenä tapahtunutta kuin hidastetusta filmistä. Mitä just oikeen tapahtu?
"Sa-sanoin mä nyt jotenkin hullusti?" Kysyin säikähtäneenä Rosalta. Molempien ilmeet olivat varmasti näkemisen arvoisia.
"En mä tiiä", nainen sanoi olkiaan kohauttaen.
"Musta tuntuu, et oon jäänyt jostakin pahasti paitsi."
"Tuttu tunne."

Mun mittari alko olla kohtapuoliin täynnä. Mutta totta kai vettä piti vielä lisätä myllyyn. Ariston oli määrä mennä tänään ensimmäinen tunti kuudelta, joten olin kantanut sen kamppeet jo hyvissä ajoin karsinalle. Kun kello lähestyi puolta, eikä ketään näkynyt, päätin aloittaa jo Ariston harjaamisen. Harjasin kaikessa rauhassa, kunnes kello näytti jo kymmentä vaille. Päätin varustaa Ariston, koska jos tuntilainen ei tulisi lainkaan, voisin itse tehdä jonkun mieltä rauhoittavan maastolenkin. Olin todellakin sen tarpeessa..
Kun kello oli vähintäänkin viisi yli, lähdin taluttamaan hoidokkiani pihalle. En ollut varautunut ratsastamaan, joten housuiksi minulla oli vain liukkaat lökärit. Muuten olin oikein mallikelpoinen ratsastaja, kypärä oli päässä, korolliset (kumi)saappaat jalassa ja ilma-aukoilla (reijillä) varustetut hanskat käsissä. Lähdin taluttamaan Aristoa kentälle päin, jotta voisin siellä nousta selkään.
"Sori nyt, mut miks ihmees sulla on mun hevonen?" Kuului yhtäkkiä takaani.
"Ai sun hevonen?" Käännyin ja mieleni teki nauraa. Tilanne oli juuri kuin jostain ponikirjasta, jota oli tullut nuorempana luettua. Edessäni seisoi viimeisen päälle pynttäytynyt nuori nainen. Varusteetkin näyttivät siltä, kuin ne olisi suoraan uusimmasta ratsastuskuvastosta repäisty. Niin kiiltävät, että ne melkein olisi pitänyt kieltää sokaistumisen pelossa. Täytyi kyllä myöntää, että moiset varusteet ois kyllä kelvannut mullekkin.
"Niin, mä ratsastan sillä. Joten voisitko vaan antaa sen tänne, kun sun takia oon jo muutenkin myöhässä", blondi sanoi ja repäisi ohjat käsistäni. Mielessäni pyöri jos jonkinsortin nerokasta sanottavaa, jotka yritin niellä. Tilannetta helpotti se, että tyttö omine hevosineen oli jo melkein kentällä. Mitä sitä pitikään näissä tilanteissa tehdä? Ainiin, laskea kymmeneen, mieluiten hitaasti ja syvään hengitellen. 1, 2.. Paskat! Sisälläni kiehui niin, että olisin voinut samantien marssia kentälle ja antaa mallikuva ratsastajalle huutia. Vihan sokaisemana, mielessäni ymmärsi sentään käydä se, että Anne antaisi mulle nopeammin vielä isommat haukut, ennen kuin ehtisin omassa huudossani edes puoleenväliin.

Niinpä vain jäin typeränä jäin seisomaan keskelle tietä, josta kuljettiin tallille. Olin niin vihainen, että olisin voinut lyödä jotakuta. Mikä sensuroitu kaikkia vaivasi tänään? Mahtava päivä huipentui siihen, kun juro Kasper tallusti luokseni.
"Jos sul ei oo muuta, voisit vaik.."
"Joo en kuule voi! Mä lähen nyt kotiin", sivuutin punapään käden heilautuksella ja lähdin talsimaan kohti parkkiksia. Hevosenhoitaja jäi mykistyneenä katsomaan perääni, suu takuulla aavistuksen hämmästyksestä auki.
Olin kuulevani Kasperin suusta vielä jotain epämääräistä mutinaa, jotai tämän suuntaista: "Seura tekee kaltaisekseen.." Tottahan se oli, olin nyt vähintäänkin yhtä kiukkuinen kuin Aurinko tai Inkeri aiemmin. Mä pitäisin nyt hetken taukoo tallilla olosta, ainakin sen verran, että toipuisin tästä päivästä. Ja siihen, siihen vois mennä kauan.

35HM

[Sandra]

Paluu talliin

Paluu talliin tapahtui nopeammin, kuin olin ajatellut. En vain pystynyt pysymään tallilta poissa, vaan lauantai illasta hipsin sinne vähin äänin. Kai sitä tallin hulinaa kaipasi omalla tavallaan, kun siihen oli jo kerran tottunut.
Aristo möllötti tarhassa tyytyväisenä, mutta ei laittanut yhtään hanttiin, kun kerroin, että nyt lähdettäisiin pienelle lenkille. Suuntasin satulatta maastoon, koska alkuilta oli vielä valoisa. Kauempaa kuului toisinaan muutaman raketin pauke, mutta Aristo ei piitannut niistä lainkaan. Niin hieno poika!


Tää kuva on piirretty astetta rennommin, enkä kummannut sitä lainkaan (koska en jaksanut hakea sitä yläkerrasta). Mutta joskus näinkin

36HM

[Sandra]

Maalismaasto
^21.3.2015

Näin vauhdikkaasti me Ariston kanssa lähestyimme maastoestettä!


^{totta kai suitset unohtu värittää..}

37M

[Sandra]

Syksy

Syksy, inhottava, kylmä ja sateinen vuodenaika. Aina tuuli, oli pimeää ja vähän väliä vettä ripsi taivaalta. Päivätkin kävivät aina vain lyhyemmiksi, kohta olisi jo hämärää kun pääsi koulusta. Kuka sellaisesta muka tykkäsi? Loppukesä oli ollut auringon paistaessa lämmin, vaikka hämärän laskeuduttua kylmyys otti taas vallan. Olin yrittänyt nauttia lämmöstä ja uskotella, että näin voisi jatkua loputtomiin. Mutta ei voinut. Heräsin todellisuuteen, kun huomasin hyvää vauhtia kasvavan lehtikasan Seppeleen edustalla. Keltaisia ja oransseja täynnä olevan kasan, puista tippuneita lehtiä. En tahtonut uskoa, että kesä oli jo ohi. Seuraisi monta kuukautta ensin - Suomen talven tuntien, vetisiä loskakelejä ja sen jälkeen kylmiä talviöitä. Siinä saisi taas olla jatkuvasti palelemassa.
Oikeasti pidin talvesta, mutta syksyn olisin suosiolla voinut skipata. En jaksaisi puunata joka päivä Ariston kurakoipia, jotta se voisi mennä tunnille vain kuratakseen itsensä uudestaan. En jaksanut, sadetta, enkä varsinkaan tuulta, joka tuntui puhaltavan jatkuvasti. Tekisi mieli lähteä Etelään karkuun, mutta sellainen ei tullut kuuloonkaan. Pitäisi sitten kai vain kestää. Ei se ottaisi kipeää kuin muutaman kuukauden, ja nekin voisin yrittää pysyä sisällä. Sulkisin kaihtimet, kulkisin ulkona silmät ummessa ja leikkisin, että lämmön valtakausi ei olisi vielä ohitse.

Viime päivinä oli satanut, paistanut aurinko ja taas satanut. Maa oli paikoittain muuttunut pehmeäksi kuravelliksi. Syksyn hyvät puolet muistuttivat hieman itsestään, kun aurinko oli päättänyt jälleen paistaa. Sen lämpö tuntui kotoisalle, ja se olisi voinut olla ikuista. Mutta heti kun pilvihattara lipui valon tielle, lämpö oli vain sumeneva muisto.
Vedin paksummaksi vaihtamaani takkia tiukemmin ylleni, kun tuulenpuuska pyyhkäisi ohitseni. Toisinaan oli ihanaa, kun ulkona oli jo pimeää, tuuli ulisi ja vesi löi talon ränneihin. Silloin oli tunnelmallista olla vilttiin käpertyneenä, kaakaomuki kourassa ja toisessa hyvä kirja. Mutta sellaista tapahtui oikeasti vain kirjoissa, ainakin jos musta oli puhe.
Mutta ei hätää, kevät olisi vielä inhottavampi!



38HM

[Sandra]

Koulukurssi
^{kevät 3.3.-14.3.2015}

Ratsastajan istunta

Koulukurssin ensimmäisenä päivänä jouduimme kaikki heti tosissamme hommiin. Teoriatunnilla kaikkien kynät kirjoittivat muistiinpanoja vilkkaasti. Kuuntelin Annea kiinnostuneena, vaikkakin käteemme ojennettu ohjeistreeni, sai minut irvistämään.
"Mä oon niin kuollut näiden viikkojen jälkeen", kuiskasin vieressäni istuvalle Claralle. Tyttö irvisti mulle myötäillen. Kyse ei ollut siitä, että mä en tykännyt treenata, mutta yleensä mun oli tosi vaikea motivoida itseäni siihen hommaan. Olis helppoa, jos Anne pitäis ratsastustuntien lisäksi oheisrääkkejäkin; silloin tulisi varmasti treenattua ainakin kunnolla!

Ratsastustunnilla huomioni kiinnittyi tavallista enemmän virheisiini, jotka olin totta kai tiedostanut jo monta vuotta. Vaikka istunta oli parantunut ratsastuksen alkuajoilta huomattavasti, vieläkin oli tiettyjä virheitä, jotka toistuivat joka ikinen tunti. Kun ratsasti itsenäisesti, virheet pääsivät helposti unohtumaan, vaikka ne tiedostaisikin. Näin kävi etenkin, kun ei ollut kukaan katsomassa sun ratsastusta, tai sä et näkis mistään omaa ratsastustas. Siksi mun pitäisi tästä lähin ratsastaa enemmän valvovan silmän alla, pyytää vaikka joku kaveri kentän laidalle huomautteleen virheistä. Tai ainakin mun pitäisi alkaa keskittymään ja korjaamaan mun virheitä itsekkin, kenenkään pyytämättä. Muuten, ne ei häviäis koskaan.
Ensinnäkin, olin mukavuudenhaluinen ja ratsastin reikää tai jopa kahta liian lyhyillä jalustimilla. Toisinaan yritin ratsastaa pidemmillä jalustimilla, mutta päädyin aina lyhentämään niitä alkuverkan jälkeen. En vain osannut antaa pohkeita siten, että kantapää ei olisi noussut liikaa. Jalustinkin valahti usein liian syvälle. Siksi meninkin tunnin aikana kauas mun mukavuusalueelta, kun Anne ensitöikseen käski mun pidentämään jalustimia vähintään kaksi reikää.
Toinen suuri ongelma oli kädet. Ne kääntyivät helposti "pyöräily käsiksi", ja pidin usein myös huomaamattani ohjista lepsusti kiinni. Alitajuntaisesti varmaan ajattelin, että käsi oli pehmeä kun en puristanut sitä niin kovin nyrkkiin. Vaikka totta kai mun piti tietää, että kun nyrkkini ei ollut kiinni, käsi muuttui automaattisesti turhan kovaksi. Ja kyllä mä sen oikeasti tiesinkin, mutta virhe oli iskostunut muhun tiukasti ajan kuluessa. Ranteet myös kääntyivät sisäänpäin. Kolmas ongelma esiintyi laukassa, kun lähdin helposti yläkropalla ja käsillä "ajamaan" laukkaa eteenpäin. Näin käy helposti etenkin silloin, kun laukka oli laiskan puoleista. Aristolla laukka kuitenkin oli kaikkea muuta kuin laiskaa, mutta siltikin olin huomannut yläkroppani liikkuvan ikään kuin laukan mukana. Laukannostossa lähdin myös helposti nojaamaan eteenpäin, jolloin ohjat valahtivat hetkellisesti liian pitkiksi ja nosto ei olisi tarpeeksi napakka.

Tunnilla haettiin teeman mukaisesti oikeaoppista asentoa. Teoriatunnin kuivaharjoittelu oli pohjustanut hyvin tulevaa treeniä ja näyttänyt ongelmat, jotka olisi helpompi korjata nyt satulassa. Sain alkuverkassa jo jonkin verran korjattua asentoani, mutta tiesin, että ongelmat eivät korjaantuisi automaattisesti yhdessä tunnissa. Niitä pitäisi jankata ja korjata joka tunti, tästä eteenpäin.
Laukassa jakaannuimme kahdelle pääty-ympyrälle. Sain laukan pyörimään hyvin, Aristo oli tapansa mukaan hyvin reippaalla tuulella. Se ymmärsi heti homman idean, ja meinasi lähteä ennakoimaan nostoa. Maltillisesti annoin sen kuitenkin laukata vasta, kun itse niin päätin. Yritin parhaani mukaan istua satulassa, työstää laukkaa lantiolla ja pitää yläkroppani, etenkin kädet paikallaan. Se vaati paljon huomiota ja keskittymistä, jolloin muu asento taas helposti unohtui. Sainkin huomautusta käsistä ja kyynärpäistä, joita mun ois pitänyt "kantaa ylyväänä."
Laukan jälkeen jatkoimme harjoitusravissa. Aluksi tuntui, että pompin satulassa kuin jokin perunasäkki. Pikkuhiljaa mukauduin kuitenkin liikkeeseen paremmin, ja istuin kai satulassa jokseenkin siedettävästi. Jalustimet olimme nostaneet jo aijemmin, joten niistä ei saanut otettua lainkaan tukea. Toisaalta mietin, oliko vain parempi, että ne olivat poissa jaloistani heilumasta. En ollut tottunut kauheastikkaan alkuverkan aikana reilusti pidempiin jalustimiin, kuin mitä mulla yleensä oli.
Ariston iso ravi alkoi tuntua nopeasti mun vatsalihaksissa, joten kieltämättä lihaskunnon parantamisesta ei olisi kauheasti haittaakaan.

Ennen loppuverkkaa teimme vielä käyntityöskentelyä ja nostimme vähän vielä laukkaa. Aristo ei olisi malttanut kävellä, ja en saanut koottua sitä istunnallani kunnolla. Laukannostossa lähdin taas nojaamaan eteenpäin, jolloin nosto meni täysin pipariksi. Ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen kuitenkin skarppasi, ja sain hyvän, onnistuneen noston. Siihen oli hyvä lopettaa varsinainen treeni.
Loppuverkan ratsastimme itsenäisesti, muistellen tunnilla opittua ja istuntaa. Huomasin, että olin oppinut tunnilla sentään jotain, vaikka kädet vieläkään eivät olleet jatkuvasti toivotussa asennossa, ja mulle epätavallisen pitkät jalustimet tuottivat paikoittain ongelmia. Tämä oli kuitenkin ollut vasta ensimmäinen tunti kurssilta, joten ehtisin vielä oppia paljon lisääkin.


Tuntuma


Heppa tuntui pätkittäin superille, vaikka ratsastaja edelleenkin könöttää selässä kuin joku ihme gorilla..


Kokoaminen


Kurssin viimeisen tunnin jälkeen Aristo sai ansaitsemansa kehut. Hieno poika!!

39HM

[Sandra]

Hölkynkölkyn
^{maanantai 9.11}


Aristolla oli vapaapäivä tunneista, joten suuntasin sen kanssa hämärtyvässä illassa kentälle treenaamaan. Päätin jättää satulan talliin, ja ratsastaa Ariston vain kevyesti kaikissa askellajeissa miellyttäväksi. Yhteinen sävel löytyi nopeasti ja heppa tuntui selästä tosi kivalle!

40HM

ps. anteeksi tämä pieni (suunnittelematon) hiljaiselo

[Sandra]

Neiti huoleton

Tallilla oli vilinää ja vilskettä jo poikkeuksellisen aikaisin. Aiemman maastoestetunnin ratsastajat olivat jo häipyneet eivätkä seuraavankaan jatkotunnin osallistujat olleet vielä paikalla, mutta silti ääntä riitti. Välillä liikaakin, mitä Annen kasvoilta oli ollut lukeminen.
"Apua mua jännittää ne huomiset kisat", Simona valitteli hermostuneena sohvan nurkkaan käpertyneenä. Hänen vieressään Clara ja Aurinko nyökyttelivät. Vaikken yleensä syyllistynyt kauheaan jännittämiseen, kieltämättä omassakin vatsassa kihelmöi. Tilanne tulis olemaan mulle ja varmaan monelle muullekkin täysin uusi. Ekat kisat Seppeleen ulkopuolella, kaipa siinä oli syytäkin jännitykseen. Tätä ennen olin kilpaillut vain nuorempana leirikisoissa, sekä sitten tietenkin Seppeleen omat kisat, jotka olivat sujuneet vaihtelevalla menestyksellä. Lisää paineita kasvatti luonnollisesti se, että kisat olivat yhdistetty ratsastuskoulumestaruuksiin, joten kisoilla oli vielä suurempi merkitys. Totta kai epäonnistuminen aina harmittaisi, mutta nyt kun tiesi, että sitä ratsasti muidenkin kuin vain itsensä vuoksi.. Se loi tietynlaisia paineita.
"Onneks Humulla ei oo tänään tuntei, niin ehin vielä treenata vähä", Luna katkaisi ajatukseni.
"Ai perse, ne tunnit!" Tajusin ja ennätysvauhtia onnistuin siirtämään itseni sohvalta ylös.

Miten mä aina pystyin ees oleen näin huolimaton. Siinä Aristo seisoi edessäni, kuin enkelinä kurajalkoineen.
"Etkä ees sanonu mitää", mutisin ja yritin harjalla saada mutaa jaloista pois. Missä liassa se oli taas rypenyt. Harjauksella hommasta ei tullut yhtään mitään, joten kelloa vilkaistua päätin kiikuttaa kuramonsterin pesuboksiin. Aristo liikkui ja nosteli jalkojaan heti, kun vein veden sen lähelle. "Tää on aina ennen ollu sulle ok, mikä jänishousu sust on muka tullu", sihisin hampaitteni välistä ollen täysin vakuuttunut siitä, että en millään ehtisi varustaa Aristoa ajoissa tunnille. Tuntilaisiakin valui jo pikkuhiljaa sisälle.
"Hei, tarviiksä apuu?" Nostin katseeni pää punaisena edessä seisovaan Sussuun. Pelastus, tai ainakin pieni helpotus ahdinkooni seisoi suoraan yläpuolellani.
"Sussu! Pliis, voitsä mitenkään auttaa mua tän kaa?" Suurin piirtein rukoilin, ja taisin näyttää niin epätoivoiselta, että Sussulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin suostua.

Aristo saatiin niukasti sallitun ajan puitteissa tunnille. Vaikka se olikin viimeisten joukossa ja vaikka Anne katsoikin mua vähän pahasti siitä, että korjailin vielä suitsien remmejä kun tuntilainen jo talutti ratsuaan. Jalkoja en ollut saanut millään edes puhtaan näköisiksi, koska ne olivat vielä pesun jäljiltä märän. Anne ei onneks sanonutkaan mitään (vaikka olin jo siihen varautunut), olin kylläkin näkevinäni sivusilmällä sen pudistelevan päätään. Ja vastahan Anne oli mua läksyttänyt estevalkassa, posket punoittivat varmasti vieläkin sen jäljiltä. Hyvitelläkseni autoin ratsastajan selkään ja säädin vielä jalustimetkin, vaikka ratsastaja vakuutteli ponnekkaasti pärjäävänsä yksinkin. Kun livahdin sitten nopeasti tallin suojaan, tunsin selässäni pitkiä katseita.

Uskalsin hengittää vasta oleskelutilassa, kun rojahdin sohvalle Inkerin ja Loviisan viereen. Kumpikin katsoivat oudoksuen, kun painuin niin pieneksi möykyksi vasten sohvaa, että sisuskalut tuntuivat rutistuvan. Halusin vain vajota ja ryvetä hetken itsesäälissä.
"Mä tiiän mitä tapahtu!" Clara hihkaisi pöydän luota.
"Tästä ei puhuta", ähkäisin ja sain nostettua päätä sen verran, että onnistuin vilkaisemaan varoittavasti blondia tyttöä. Clara pidätteli nauruaan ja kohautti olkiaan, syventyen sitten takaisin saappaidensa putsaamiseen. Parempi niin. Päästin pääni putoamaan dramaattisesti käsinojalle samalla kun mietin, ketkä muut olivat ehkä onnistuneet näkemään epätoivon hetkeni, hetkellisen notkahdukseni.

Aristo meni kaksi tuntia putkeen, ja koko sinä aikana en käynyt maneesissa sitä katsomassa. Tein asiasta niin suuren jutun itselle, että olin suorastaan hämmentynyt, että Anne oli kuin tapauksen unohtanut, kun menin tuntilaista vastaan. Säästyin siis uudelta läksytykseltä (mistä olin hyvin kiitollinen), ainakin toistaiseksi. Voisin siis huoletta keskittää ajatukset jo kisoihin. Ai perse, ne kisat. Mun oli pitäny puhdistaa varusteet, kattoo kaikki valmiiksi ja ennen kaikkea mun oli pitänyt seurata tuntia, jotta tietäisin mimmone heppa mua huomenna, kisoissa, oottaisi. No, ei siinä mitään. Olihan tässä koko ilta aikaa, paitsi et kotona piti olla ennen kahdeksalta. Voihan nenä.

41HM

[Sandra]

Ratsastuskoulumestaruudet
^{Pappilan harjoituskilpailut}

Päivä oli valjennut mulle kirkkaana, vaikkei sää ulkona ollutkaan päivälle oikeudenmukainen. Hetkeäkään ei ollut tarvinnut taistella herätyskelloa vastaan, kuten normaalisti. Vaikka nukuttuja tunteja ei ollut montaa, olin ennätyksellisen nopeasti valmis uuteen päivään.

Tallilla hääri jo monta tuttua kasvoa, kukin omia hommiaan puuhaten. Oli poikkeuksellisen hiljaista, mikä uskoakseni johtui joko jännityksestä tai siitä, että kukaan ei ollut vielä täysin hereillä. Ainakin mun mieli tuntu jäävän pahasti jälkeen kaikessa, mitä tein.
Aristo oli onneksi edellispäivän puunauksella edelleen kohtuullisessa kuosissa. Aika kuitenkin hupeni tallilla nopeasti, vaikka olinkin katsonut kaiken valmiiksi ja heppassakaan ei ollut paljon työtä. Tai miten sen nyt otti. Aristo aisti selvästi ilmassa jännityksen, sillä se oli tavallistakin ärsyttävämpi vilkkaampi. Se pyöri, kuopi, tuuppi, hirnui ja sitä rataa. Ruunan letit olivat varsin omaperäisiä, mutta siitä herran oli syyttäminen ainoastaan itseään. Koska se ei suonut mulle työrauhaa, sais sitten kulkea kisoissa yleisenä naurunkohteena epäsymmetrisine palluroineen.

Yhteistuumin sullouduttiin yhdessä Pihlan ja Sussun kanssa auton takapenkille (jostain syystä pelkäänjän paikka jäi tyhjilleen, kaipa me haluttiin antaa Allulle ajorauha). Uskollisena kuskinamme toimi Aleksanteri, joka vaikutti hyvinkin reippaalta ja sitoutuneelta kuskin hommiinsa heti aamutuimaan. Sen kärsivällisyys ja mielenrauha kokivat tosin pienen kolauksen, kun ilmoitin useamman minuutin ajon jälkeen, että mun kännykän matkalaturi oli jäänyt talliin. Poika vilkaisi mua et-oo-tosissas- ilmeellä, mutta vakuutettuani, että laturi oli erittäin tarpeellinen, raskaasti huokaisten hän käänsi auton nokan takaisin tallia päin. Se ei tosin sujunut aivan niin helposti, koska kuljetimme perässä myös traikkua ja kahta energistä hevosta.
"Ei täs hätää! Me ollaan kuiteski muita perässä ku lähettiin viimesinä", Sussu lohdutti.

Pitkä automatka sujui leppoisasti, ja saatiin lopulta muita kiinnikkin (ilman että Allu joutu kaahaamaan). Välillä pysähdyttiin jaloittelemaan ja tarkistamaan heppojen vointi, mutta pääosin matka taittui autossa istuen. Meidän kulkuneuvossa ei koettu montaakaan hiljaista hetkeä, vaan puhe oli tasaista huutamista pulppuamista. Milloin mietittiin sitä, keneltä Allu oli saanut turpaan, mutta taas hetkessä aihe vaihtui Ruskamäkeen. Aleksanterikin vastasi lyhyesti aina kun kysyttiin siltä johonkin asiaan mielipidettä. Muuten se keskittyi tiiviisti ajamiseensa, mikä oli toisaalta ihan hyväkin.
Mitä lähemmäs määränpäätä päästiin, sitä enemmän jännitys alkoi meissä näkyä. Aleksanteri oli jo aikaa sitten jättänyt vastaamatta toistuvampiin kysymyksiimme siitä, koska oltiin perillä. Hän oli kaipa myös siedättynyt aiheuttamaamme meluun, koska ystävälliset huomautukset siitä, että voluumia vois laskea, olivat loppuneet. Enää etupenkiltä kuului ainoastaan toivottomia huokauksia.

Kun me viimein päästiin kisapaikalle, me hypättiin monta tuntia intoa keränneinä ulos. Kaikkialla näkyi mulle tuntemattomia ihmisiä, heppoja ja autoja. Se sai mut jännittään entistä enemmän. Eniten kiirettä piti Claralla, Pyryllä ja Simonalla, jotka avaisivat koko kilpailut raviohjelmilla. Itselläkään ei tosin ollut lainkaan ylimääräistä aikaa, koska halusin varata verkkaan hyvin aikaa. Aristo vaikutti jo heti kopista päästyään niin energiseltä, että pelkäsin jo pahinta sen keskittymisen suhteen.

Verkka oli alkuun aikamoista takkuamista suuntaan jos toiseenkin, ja oli hyvä, että olin varannut siihen aikaa. Tuntui, että heppa keskittyi kaikkeen muuhun, kuin oleelliseen. Sain muutamia hyviä pätkiä, mutta täysin tyytyväinen en ollut vielä siinäkään vaiheessa, kun lopetin verkan.
Mutta radalla meillä meni oikeesti aika hyvin. Aristo tsemppas niin hienosti ja tuntui, kuin se itse halus tehdä parhaansa. Vaikka olinkin unohtanut välittömästi suorituksen jälkeen sen, mitä olin ees radalla tehnyt, olin varma siitä, että meillä oli mennyt hyvin!

Suorituksen jälkeen kasautunut jännitys purkautui helpotuksena, nauruna ja ilona. Kannustin ja huusin muiden mukana ääneni käheäksi, ennen kuin oli aika taas valmistautua seuraavaan luokkaan. Vuorossa oli seitkyt senttinen esteluokka. Lähin radalle vähän semmosella fiiliksellä, että menee miten menee, koska iloitsin edelleen hyvästä koulusuorituksesta. Aristo antoi taas käikkensa, ja me tehtiin kelpo rata. Ei semmonen, jolla olis kärkeen menty, mutta kuitenkin semmonen johon pysty olemaan tyytyväinen.

Loppujen lopuksi, sijoituin kummassakin luokassa ollen neljäs. En voinut olla muuta tyytyväinen elämäni ensimmäisiin (jos leirikisoja ei lasketa) ruusukkeisiin. Muutenkin Seppele oli menestynyt talleista parhaiten, ollen myöhemmin julkistetussa rankingissä ylivoimaisessa johdossa.

Omien suorituksieni jälkeen keskityin jälleen kannustamaan viimeisetkin äänen rippeeni. Kipeä kurkku ei kuitenkaan jälkeenpäin harmittanut, koska olihan ääni mennyt hyvän tarkoitukseen.
Allu sai paluumatkan ajaa melko rauhassa, koska pystyimme takapenkillä ainoastaan kähisemään hieman kuiskausta kovemmilla äänillä. Puhe ei kuitenkaan itsessään juurikaan vähentynyt, vaan muiden tallien ratsukoista ja niiden suorituksesta riitti juoruilemisen aihetta koko loppumatkaksi.


Pieni poseerauskuva, jonka joku oli päässyt nappaamaan meistä.

41HM

[Sandra]

Jouluponi 2015



Aristo oli kasvattanut jouluksi sopivasti tuuhean harjan, ja päähän oli korvien tilalle kasvaneet myös (poron??)sarvet. Lopuksi olikin enää helppo työ heittää hepan päälle kaikki se punainen, mitä kaapista vain löytyi. Ja sitten Aristo olikin jo valmis jouluponiksi!

42HM

[Sandra]

Hankirallittelu
^02.01.2016

Aristo nautti suuresti lumessa tarpomisesta, kuten myös kuski!

43HM