Aristoteleen Hoitovihko

[Sandra]

Hetkiä

Eräänä kauniina sunnuntai-iltapäivänä sain Tuulia - pakotettua, suostuteltua kanssani maastoon. Siinä alkukäyntien aikaan tuli hieman hiljaisempi hetki, ja kun meidän molempien ratsutkin kerrankin kulkivat rauhallisina tietä pitkin, tunnuimme molemmat vajoavamme omiin mietteisiimme. Perjantaina oli ollut Aristolle kunnon työpäivä ja se sama jatkui lauantaina, kun pidin kunnon koulutreenin. Ei ihmekkään jos poika oli tavallista rauhallisempi. En tosin uskonut, että rauhallisuus oli johtunut pelkästään treenauksesa; Aris oli taatusti nujakoinut koko yön takatarhan herruudesta. Oli miten oli, vaihteeksi oli mukavaa nauttia säheltävän ruunan sijaan astetta rauhallisemmasta menosta.

Ajatukseni vaeltelivat hetken laidasta laitaan, kunnes löysin sopivan aiheen mihin paneutua. Miksi olin valinnut juuri ratsastuksen? Nuorempana oli tullut harrastettua jalkapallosta aina luisteluunkin, mutta jotenkin ratsastus oli silti jatkunut aina tähän päivään saakka. Sinäänsä ehkä hieman outoa, koska muistaakseni olin aina pitänyt kaikista lajeista mitä olin kokeillut. Yllättävän helposti pystyisin kuvittelemaankin itseni luistimet jalassa, minihame päällä..



Toisaalta, olivathan ratsastushousut paljon mukavammat jalassa kuin hameet, mutta tuskin se oli ainoa syy miksi ratsastuksen olin valinnut. Vaikea sanoa. Ehkä se oli vaan tää porukka, paras ilmapiiri, ihanat hevoset.. Oli myös vapaampaa, helpompi valita oman mielen mukaan, kuinka vakavasti tahtoisi treenata. Toisinaan oli mukava vain köpötellä maastossa niinkuin nyt, toisinaan kunnon valmennus oli paikallaan. Tällaista mahdollisuutta tuskin oli jalkapallossa, jossa piti mennä ja tsempata muiden mukana vaikeinakin päivinä. Ehkä mielenkiinto säilyi paremmin, kun oli hieman vapaampaa valita. Ratsastushan ei ollut varsinaisesti joukkuelaji - lukuun ottamatta joukkuekisoja ja ratsastustunteja kun piti keskittyä oman ratsastuksen lisäksi muiden liikkeisiin törmäykset välttääkseen, mutta silti minusta tuntui, kuin kuuluisin joukkueeseen. Ryhmään, jonka tukeen voisin huonoimpinakin päivinä luottaa. Eläinrakkaana ja maanläheisenä ihmisenä en olisi voinut kuvitellakkaan elämää ilman hevosia, elämää ilman Aristoa ja parasta talliporukkaa. Talli oli se paikka, minne päästyä rauhoituin välittömästi, oli kokeita ja stressiä sitten kuinka paljon tahansa. Niin se vain oli, mä oli heppatyttö.

Muuten vain päätin kysyä vielä Tuulialta asiaa, jota olin hetki sitten pääni sisällä puinut.
"Tuulia?"
"Hmmm?" Tuuliakin tuntui miettineen jotain.
"Ooksä koskaan miettinyt, et miks juuri ratsastus eikä vaikka jalkkis?" Tuulian silmissä välähti jotain, mutta se oli ohi niin nopeasti, että en ehtinyt hahmottaa mitä se meinasi.
"Joskus kai.. Kai ratsastuksesta ja heppaharrastuksesta muutenkin tekee ihanaa just tälläset, nää hetket."
"Niin kai", tuumin. Parempi elää hetkessä, kuin miettiä liikoja syvällisiä kysymyksiä, joista mun aivot menivät aina hetkellisesti totaalisen sekaisin. Hetkistä kannatti nauttia, sillä ihanimmatkaan sellaiset eivät kestäneet turhan kauaa.
"Mut nyt tekis varmaan kaikille hyvää lisätä vähän vauhtia", Tuulia naurahti. Toden totta, hevosetkin näyttivät olevan nukahtamaisillaan, joten kukaan meistä ei vastustellut kun ensin ravasimme ja sitten laukkasimme pienen, ihanan hetken.

HM 15

[Sandra]

"Sairaan nopee!"

16HM

[Sandra]

"Meillä on aikaa vielä.."



17HM

[Sandra]

Vappuja!

"Hullu mitä sä yrität?!"

18HM

[Sandra]

Time Out

"Hetkonen, mistä tää heppa tähän on ilmestynyt?" Kysyin hämilläni tuijottaen silmästä silmään kaunista - siis todella kaunista ja upean väristä, hevosta. Se vaikutti ystävälliseltä; heti minut huomatessaan jalo otus otti muutaman harppauksen luokseni ja hapuili pehmeällä turvallaan ojentamaani kättä. Sitä voisi kai kuvailla ystävyydeksi ensi silmäyksellä.
"Aa, se on Kurbus, seitsemänvuotias tilastoheppa. Ihana eikö? Sitä hoitaa vissiin Emmy", Clara vastasi tullen paikalle juuri siten, että kuuli ihmettelyni. Salaa mietin, oliko Kurbus yhtään samanlainen kuin Aristo silloin, kun se oli samanikäinen. Yhtä ihana ja höpsö (ei sillä, että Aristo ois muuttunut miksikään). Mutta mitä väliä oikeastaan, mulla oli jo Aristo ja sitä en suostunut jättämään koskaan. Kurbuksen ilme vaikutti hieman surulliselta, mutta itse hevonen ei näyttänyt tyytymättömältä. Pikemminkin se oli utelia, yhtä kuin minäkin: edessä seisova hevonen vaikutti erittäin mielenkiintoiselta tapaukselta, johon halusin ehdottomasti tutustua lisää.
"Mut entäs Emmy, eiks se hoida Patronia?" Kysyin hätäisesti, en ollut tottunut siihen, että en tiennyt kaikesta kaikkea. Se oli.. pelottavaa. Mutta Clara kohautti vain olkiaan.
"Se menee vissiin hakuihin, en tiiä. Mut ooks kuullu Loekesta ja Cottonessasta?"
"Hei, mä olin poissa tallilta viisi päivää. Okei joo, ehkä vähän turhan kauan mut en olettanut et koko talli ois pistetty uusiks siin ajas", olin päästä pyörälläni. Kolme heppaa? Miten mä olin saattanut missata tän, en varmaan ikinä enää jättäisi päivääkään tenttaamatta uusia uutisia. Tästä jäis mulle oikeesti jotku traumat!
"Joo, mäkin olin aluks vähän päästäni pyörällä.. Mutta arvaa mitä? Mä alan hoitaa Cottonessaa!" Clara puhui nopeasti, ikään kuin haluaisi sanottua sanansa mahdollisimman nopeasti alta pois. Hän hymyili hieman surullisesti, ja ymmärsin heti. Clara oli hoitanut Walmaa tosi pitkään, ja poni oli hänelle varmasti tosi rakas. Päätös oli varmasti ollut vaikea, enkä halunnut pahentaa Claran mieltä jatkamalla kyseisestä aiheesta. Pelkäsin kuitenkin, että hän potisi jotain huonoa omatuntoa tai vastaavaa, joten en voinut olla kuiskaamatta: "Hoidit Walmaa superisti, mutta se löytää kyllä vielä jonkun hyvän hoitajan."
"Mut mihin nää kaikki ees mahtuu, eiks tääl ollu aika täyttä?" Vaihdoin nopeasti puheenaihetta ihmetellen ja alun jälkeen Clarakin alkoi pikkuhiljaa olemaan vailla vastauksia.
"Älä multa kysy! Ainakin Pella lähtee eläkkeelle pihattoon vissiinki ja Hese muutti jollekkin rusettihaille, mut varmaan joku muukin heppa joutuu lähtemään. Sitä sun pitää kysyy Annelta", ja nähdessään hätääntyneen ilmeeni, tyttö jatkoi: "Pihla jatkaa Loeken hoitajana, eli ei katoo minnekkään." Suru riipaisi sydäntäni aavistuksen, Hestia oli ollut niin nätti heppa, jota en tainnut ehtiä edes koettamaan saatika sitten tutustumaan siihen paremmin. Pellaa en sinäänsä tuntenut kunnolla, mutta miten söpöä shettistä ei voisi jäädä kaipaamaan. Olin kuitenkin helpottunut, että yksikään ihana ihminen ei lähtis pois.
"Okei, mä tarviin nyt time outin!"

Se tiesi suuntaamista yläkertaan. Eiköhän sieltä löytynyt loputkin vastaukset, jos oli löytyäkseen. Matkalla tajusin, että uudet hepat olivat tuoneet paikalle tusinan muita, varsin innokkaita apulaisia, vaikka olikin sunnuntai. Ihmisiä pyöri ja hääri siellä sun täällä, jopa normaalia enemmän. Tietty, uudet asukit tiesivät uusia hoitajia - oikeestaan eivät, koska jos oikein ymmärsin, kaikilla uusilla oli jo hoitaja, mutta se tiesi vanhojen heppojen vapautumista. Oikeestaan tää kaikki uus alkoi tuntua mahassa outona kipristelynä, jännityksenä? Oli se kiva, että tapahtui jotain uutta välillä. Jotain piristävää, vaikka tämä olikin melko mullistavaa. Olin kuitenkin innostunut odottamaan, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Seppeleessä ei todellakaan ehtinyt tylsistyä!

Tuntui kuin kukaan ei tiennyt varmuudella yhtään mitään, joten lähdin käppäilemään kohti takatarhaa. Ilmeisesti piti vain odottaa, kaikki selviäisi aikanaan. Paha juttu vaan mulle, koska olin turhankin kärsimätön ja huono odottaja. Sisimmässä mua pelotti, että Aristo joutuisi väistymään uusien heppojen tieltä. Se tuntui jopa musta naurettavalta, totta kai Anne ois tullu siitä sanomaan mulle. Uusi tuntui vain pelottavan minua, siihen kesti vain hetki sopeutua. Mietin, kuinka olin reilu vuosi sitten tullut Seppeleeseen uutena, pelokkaana ja arkana, ja nyt olin sopeutunut arkeen jo tosi hyvin ja saanut paljon ystäviä. En ehkä kuulunut tallin kuumimpaan sisäpiiriin, mutta se ei oikeastaan haitannut. Silti en voinut sille mitään, että sisälläni vaani tunne, että joka sekunti minä jäisin jostain paitsi. Entä jos juuri nyt Anne oli tallissa kertomassa muille lisätietoja tästä hullunmyllystä.
Aristo oli hiipinyt lähelle porttia, ja hörähti - varmaankin ruuan perässä, minulle pehmeästi. Pujottauduin aidan alitse ruunan viereen ja otin syleilyyni yrmeän näköisen herran.
"Hienon, hieno poika. Ootko säkin vähän ymmällä tästä kaikesta, koska mä oon. Ei se haittaa, se kai kuuluu asiaan", sepitin Aristolle, joka ei edes mun vuoksi suostunut esittämään kiinnostunutta. Se lähtikin talsimaan nopeasti kavereiden luokse. Lupasin mielessäni lähinnä itselleni, että en jättäisi Aristoa koskaan. Tyhmää ehkä, koska ikinä ei voisi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivoin kuitenkin, että saisin mahdollisimman pitkään hoitaa rautiasta. Tuota ihanaa otusta, joka lähtee minua pakoon kovempaa, kun yritän saada sen takaisin luokseni. Ihanaa peikkoa joka kääntyy ja irvistää minulle juuri niin turhauttavasti kuin voisi olettaakkin.
"Aristo #"¤%%T#!!!"

19HM

[Sandra]

Syysmaasto
^13.09.2014

Harjailin Aria hyvissä ajoin jo ennen syysmaaston alkua. Olin antanut tavalliseen tapaansa häärivälle hevoselle periksi, ja kantanut sen eteen pienen sylillisen heinää. Aristo mussutti korsia tyytyväisenä samalla kun harjasin sen pölyistä karvaa. Odotin innolla maastoa, mikään ei voittaisi parhaiden tyyppien kanssa kauniissa ilmassa tehtyä maastoa. Pelkkä vilkaisukin aamulla oli riittänyt kertomaan, että päivästä oli tulossa upea. Sen huomasi myös tallin ilmapiiristä, joka tuntui vaihtelevan aina sään mukaan; aurinkoinen ilma teki ihmisetkin aurinkoisiksi, kun taas surkean pilvinen usein latisti tunnelmaa. Yksitoista seppeleläistä valmistautui kanssani maastoon lähtöön, sekä tietenkin Anne, joka vetäisi maastoa.
Sain harjauksen juuri valmiiksi, kun Ari sai syödyksi. Se tiesi sitä, että pitäisi taas olla hieman varuillaan. Sitä kun ei koskaan tiennyt, mitä ruuna seuraavaksi keksi. Se oli silti tavallaan mukavaa, koska olin tottunut hyväntahtoiseen jekkuiluun, enkä varmaan enää osaisi elää ilman sitä. Ariston uusin tempaus ei kuitenkaan ollut mieleeni; ruuna laski päätänsä ja otti hampailla kiinni kenkieni nauhoista, jos niissä sellaiset sattui olemaan. Siitä ei tarvinnut kuin vähän vetäistä, niin olin usein jo maassa. Onneksi siihenkin olin jo ehtinyt varautua, mutta Aristo se aina jaksoi yrittää jotain uutta.
Käytin huovan ja pinteleiden valintaan poikkeuksellisen paljon aikaa, koska oletin sitä olevan runsaasti. Yleensä en välittänyt vaatteiden ja varusteiden väristä, mutta joskus sitä oli mukava moiseen heittäytyä. Se oli mukavaa vaihtelua. Käytin paljon sinisiä vaatteita, ja nytkin päälläni oli tummansininen huppari ja kerrankin uudenveroiset farkkuratsastushousut. Kaiken kruunasi talvea ajatellen jo hieman paksummat, sinivalkoiset ratsastussukat. Olin ehkä hieman addiktoitunut kyseiseen väriin, ja tänään halusin tuupata Aristonkin sitä täyteen. Aristolla oli ennestään oranssi satulan muotoinen huopa, mutta sen lisäksi olin ostanut kaksi muuta - arvatenkin sinistä, huopaa. Myös pinteleitä oli kahta eri sinisen sävyä, joten perjaatteessa aikaa ei olisi pitänyt kauaa edes kulua. Unohdin kuitenkin ajankulun, ja pian tajusinkin, että lähestulkoon kaikki muut olivat jo valmiina lähtemään. Valkkasin nopeasti tummemman väriset varusteet ja kiikutin ne nopeasti karsinalle. Ei siinä auttanut kun nopeasti varusteet heivata selkään, kun ulkoa alkoi jo huhuiluakin kuulua.

Pääsin selkään viimeisenä, ja hetken mietittyäni menisinkö astetta pidemmillä vai lyhyemmillä jalustimilla (joskus näinkin yksinkertaiset päätökset tuntuivat mahdottomilta), pääsimme lähtemään. Järjestäydyimme jonoon, joka kyllä alkumatkasta jutellessa lipsui vähän sinne tänne. Letkassa oli rento, hyvä meininki ja juttelu luisti hyvin. Ilma oli lämmin, ja juttelun lomassa keskityinkin ihan vain nauttimaan. Nauttimaan kauniista väreistä ja siitä, kuinka onnekas olinkaan, kun sain viettää tällaisia ihania metsälenkkejä. Harvoin sitä tajusikaan, mutta kaikilla ei ollut varaa taikka mahdollisuutta moiseen. Se oli sääli, pitäisi ehkä alkaa kiinnittämään enemmän huomiota siihen, että en pitäisi tätä kaikkea itsestäänselvyytenä. Seppelettä, Aristoa, ystäviä..
Aristo vaikutti etenkin alkuun vireältä, korvat kääntyilivät tiheeän tahtiin. Sain olla senkin osalta tarkkana, ettei poitsu olisi ihan edellä menevän häntään kiinni juossut. Muutamat pikkuponitkin kävivät hieman kuumana, ja Aristo olisi niiden takaan tahtonut hieman päästellä. Pientä helpotusta toi se, että Anne ohjeisti siirtymään raviin. Aristo pärskähti innoissaan, ja otti muutaman ylimääräisen pikku loikankin. Pikkuhiljaa ruuna kuitenkin hieman rauhoittui, ja pystyin itsekkin vähän rentoutumaan jolloin kätenikin varmasti pehmeni, kun en puristanut nyrkkejä niin rystyt valkoisina yhteen. Myötäsin hieman ohjista, ja hevonen sai tyytyväisenä venyttää kaulaansa. Harjailin Aria hyvissä ajoin jo ennen syysmaaston alkua. Olin antanut tavalliseen tapaansa häärivälle hevoselle periksi, ja kantanut sen eteen pienen sylillisen heinää. Aristo mussutti korsia tyytyväisenä samalla kun harjasin sen pölyistä karvaa. Odotin innolla maastoa, mikään ei voittaisi parhaiden tyyppien kanssa kauniissa ilmassa tehtyä maastoa. Pelkkä vilkaisukin aamulla oli riittänyt kertomaan, että päivästä oli tulossa upea. Sen huomasi myös tallin ilmapiiristä, joka tuntui vaihtelevan aina sään mukaan; aurinkoinen ilma teki ihmisetkin aurinkoisiksi, kun taas surkean pilvinen usein latisti tunnelmaa. Yksitoista seppeleläistä valmistautui kanssani maastoon lähtöön, sekä tietenkin Anne, joka vetäisi maastoa.
Sain harjauksen juuri valmiiksi, kun Ari sai syödyksi. Se tiesi sitä, että pitäisi taas olla hieman varuillaan. Sitä kun ei koskaan tiennyt, mitä ruuna seuraavaksi keksi. Se oli silti tavallaan mukavaa, koska olin tottunut hyväntahtoiseen jekkuiluun, enkä varmaan enää osaisi elää ilman sitä. Ariston uusin tempaus ei kuitenkaan ollut mieleeni; ruuna laski päätänsä ja otti hampailla kiinni kenkieni nauhoista, jos niissä sellaiset sattui olemaan. Siitä ei tarvinnut kuin vähän vetäistä, niin olin usein jo maassa. Onneksi siihenkin olin jo ehtinyt varautua, mutta Aristo se aina jaksoi yrittää jotain uutta.
Käytin huovan ja pinteleiden valintaan poikkeuksellisen paljon aikaa, koska oletin sitä olevan runsaasti. Yleensä en välittänyt vaatteiden ja varusteiden väristä, mutta joskus sitä oli mukava moiseen heittäytyä. Se oli mukavaa vaihtelua. Käytin paljon sinisiä vaatteita, ja nytkin päälläni oli tummansininen huppari ja kerrankin uudenveroiset farkkuratsastushousut. Kaiken kruunasi talvea ajatellen jo hieman paksummat, sinivalkoiset ratsastussukat. Olin ehkä hieman addiktoitunut kyseiseen väriin, ja tänään halusin tuupata Aristonkin sitä täyteen. Aristolla oli ennestään oranssi satulan muotoinen huopa, mutta sen lisäksi olin ostanut kaksi muuta - arvatenkin sinistä, huopaa. Myös pinteleitä oli kahta eri sinisen sävyä, joten perjaatteessa aikaa ei olisi pitänyt kauaa edes kulua. Unohdin kuitenkin ajankulun, ja pian tajusinkin, että lähestulkoon kaikki muut olivat jo valmiina lähtemään. Valkkasin nopeasti tummemman väriset varusteet ja kiikutin ne nopeasti karsinalle. Ei siinä auttanut kun nopeasti varusteet heivata selkään, kun ulkoa alkoi jo huhuiluakin kuulua.

Pääsin selkään viimeisenä, ja hetken mietittyäni menisinkö astetta pidemmillä vai lyhyemmillä jalustimilla (joskus näinkin yksinkertaiset päätökset tuntuivat mahdottomilta), pääsimme lähtemään. Järjestäydyimme jonoon, joka kyllä alkumatkasta jutellessa lipsui vähän sinne tänne. Letkassa oli rento, hyvä meininki ja juttelu luisti hyvin. Ilma oli lämmin, ja juttelun lomassa keskityinkin ihan vain nauttimaan. Nauttimaan kauniista väreistä ja siitä, kuinka onnekas olinkaan, kun sain viettää tällaisia ihania metsälenkkejä. Harvoin sitä tajusikaan, mutta kaikilla ei ollut varaa taikka mahdollisuutta moiseen. Se oli sääli, pitäisi ehkä alkaa kiinnittämään enemmän huomiota siihen, että en pitäisi tätä kaikkea itsestäänselvyytenä. Seppelettä, Aristoa, ystäviä..
Aristo vaikutti etenkin alkuun vireältä, korvat kääntyilivät tiheeän tahtiin. Sain olla senkin osalta tarkkana, ettei poitsu olisi ihan edellä menevän häntään kiinni juossut. Muutamat pikkuponitkin kävivät hieman kuumana, ja Aristo olisi niiden takaan tahtonut hieman päästellä. Pientä helpotusta toi se, että Anne ohjeisti siirtymään raviin. Aristo pärskähti innoissaan, ja otti muutaman ylimääräisen pikku loikankin. Pikkuhiljaa ruuna kuitenkin hieman rauhoittui, ja pystyin itsekkin vähän rentoutumaan jolloin kätenikin varmasti pehmeni, kun en puristanut nyrkkejä niin rystyt valkoisina yhteen. Myötäsin hieman ohjista, ja hevonen sai tyytyväisenä venyttää kaulaansa.
"Otetaas käyntiin, kattokaas", Anne nosti kättään ja osoitti sillä turmeltua muurahaiskekoa. Nielaisin hermostuneena, ja rentous oli samantein mennyttä. Aristo vaistosi jännitykseni, ja alkoi steppailla epäluuloisena.
"Täällä on ollut karhu, eikä siitä ole välttämättä kovinkaan kauaa, mutta ei kannata hätääntyä. Ei karhu uskalla lähestyä näin isoa porukkaa, kunhan pidätte ympäristöä ja hevosia vähän tarkemmin silmällä, niin ei pitäisi olla mitään hätää", Anne kiirehti rauhoittelemaan. Osa muistakin ratsukoista vaikutti hermostuneelta, mutta kohta kajahti jälleen ravikäsky, joka vei ajatuksiani hieman muualle. Keskityin jälleen maastossakin jumppailemaan Aria, ja kutittelin sitä hieman sisäpohkeella. Kaarteissa, myös loivissa sellaisissa, taivuttelin nuorta ratsuani huolellisesti.

Ravailimme aina pelloille saakka, ja olin jo valmistautunut laukkaan. Sitä oli myös Aristo, ja kun käsky kävi, se oli valmis syöksymään kuin tykin kuulasta matkaan. Pidättelin sitä kuitenkin reippaasti ja kärsivällisesti, josta se ei pitänyt pätkääkään. Suu vaahdossa poika heitti muutamat pukit, kunnes suostui odottamaan apujani. Yritin aluksi säilyttää rauhallisemman laukan ja vaikka olimme jo viimeisinä, tein laukassa suuren ympyrän, jonka jälkeen myötäsin vasta enemmän ohjasta, ja annoin Ariston päästellä vähän kovempaa. Se saavutti nopeasti perää pitävät pikkuponit muutaman pukin kera. Painauduin hulmuavaa harjaa vasten, ja nautin hevosen mukana vauhdin hurmasta. Nauraen taputin hoidokkiani laukkasuoran lopun näkyessä ja tein vielä toisenkin voltin rauhallisemmassa laukassa, ennen kuin innokas hevonen siirsi raviin. Aristo pärski tyytyväisenä, ja se hengitti aavistuksen raskaammin, muttei varsinaisesti puuskuttanut.
Matka tallille jatkui alkuun hengityksen tasaamiseksi ravissa, mutta sitten tarkoitus oli kävellä. Moni heppa ja poni oli kuitenkin niin innoissaan vieläkin, että ne olisivat innoissaan jatkaneet ravia pidempäänkin. Olin kuitenkin saanut Arin hieman jo rauhoittumaan, ja se suostuikin kohtuullisen hienosti kävelemään. Vähän se ihmetteli steppailevia kavereita, ikään kuin ihmetellen, miksei se saanut käyttäytyä noin, kun kaikki muutkin saivat.
"Hieno Aristo, mennään nyt ihan rauhassa", supattelin sen korvaan, ja kerrankin se tuntui kuuntelevan. Minulla oli siinä kyllä hienoakin hienompi poika!

Tallilla hoidin Ariston huolellisesti, käytin vähintäänkin yhtä paljon aikaa pojan extra puunailuunkin, kun aijemmin varusteiden valintaan. Aristo vaikutti hieman kyllästyneeltä, ennemin se oli todennäköisesti mennyt tarhaan. Minulla oli kuitenkin hyvin aikaa, joten päätin käyttää sen hyödyksi. Annoin rautiaalle vielä pusun (jota se taisi kylläkin hävetä, päätellen pikaisesta poistumisesta sen jälkeen) otsalle, ennen kuin päästin sen karkuun.
Ennen pois skootterointia vaihdoin vielä laajat lopputervehdykset Claran kanssa. Joo no okei, kai sitä täytyi myöntää, että tapani mukaan jäin jälleen hieman suustani kiinni. Mutta vain hieman, eikä minulla ollut mikään kiire. Aika tuntui aina pysähtyvän tallilla, vaikka tiesin kotona läksykirjojen uhkaavan pinon vain kasvavan..
"Otetaas käyntiin, kattokaas", Anne nosti kättään ja osoitti sillä turmeltua muurahaiskekoa. Nielaisin hermostuneena, ja rentous oli samantein mennyttä. Aristo vaistosi jännitykseni, ja alkoi steppailla epäluuloisena.
"Täällä on ollut karhu, eikä siitä ole välttämättä kovinkaan kauaa, mutta ei kannata hätääntyä. Ei karhu uskalla lähestyä näin isoa porukkaa, kunhan pidätte ympäristöä ja hevosia vähän tarkemmin silmällä, niin ei pitäisi olla mitään hätää", Anne kiirehti rauhoittelemaan. Osa muistakin ratsukoista vaikutti hermostuneelta, mutta kohta kajahti jälleen ravikäsky, joka vei ajatuksiani hieman muualle. Keskityin jälleen maastossakin jumppailemaan Aria, ja kutittelin sitä hieman sisäpohkeella. Kaarteissa, myös loivissa sellaisissa, taivuttelin nuorta ratsuani huolellisesti.

Ravailimme aina pelloille saakka, ja olin jo valmistautunut laukkaan. Sitä oli myös Aristo, ja kun käsky kävi, se oli valmis syöksymään kuin tykin kuulasta matkaan. Pidättelin sitä kuitenkin reippaasti ja kärsivällisesti, josta se ei pitänyt pätkääkään. Suu vaahdossa poika heitti muutamat pukit, kunnes suostui odottamaan apujani. Yritin aluksi säilyttää rauhallisemman laukan ja vaikka olimme jo viimeisinä, tein laukassa suuren ympyrän, jonka jälkeen myötäsin vasta enemmän ohjasta, ja annoin Ariston päästellä vähän kovempaa. Se saavutti nopeasti perää pitävät pikkuponit muutaman pukin kera. Painauduin hulmuavaa harjaa vasten, ja nautin hevosen mukana vauhdin hurmasta. Nauraen taputin hoidokkiani laukkasuoran lopun näkyessä ja tein vielä toisenkin voltin rauhallisemmassa laukassa, ennen kuin innokas hevonen siirsi raviin. Aristo pärski tyytyväisenä, ja se hengitti aavistuksen raskaammin, muttei varsinaisesti puuskuttanut.
Matka tallille jatkui alkuun hengityksen tasaamiseksi ravissa, mutta sitten tarkoitus oli kävellä. Moni heppa ja poni oli kuitenkin niin innoissaan vieläkin, että ne olisivat innoissaan jatkaneet ravia pidempäänkin. Olin kuitenkin saanut Arin hieman jo rauhoittumaan, ja se suostuikin kohtuullisen hienosti kävelemään. Vähän se ihmetteli steppailevia kavereita, ikään kuin ihmetellen, miksei se saanut käyttäytyä noin, kun kaikki muutkin saivat.
"Hieno Aristo, mennään nyt ihan rauhassa", supattelin sen korvaan, ja kerrankin se tuntui kuuntelevan. Minulla oli siinä kyllä hienoakin hienompi poika!

Tallilla hoidin Ariston huolellisesti, käytin vähintäänkin yhtä paljon aikaa pojan extra puunailuunkin, kun aijemmin varusteiden valintaan. Aristo vaikutti hieman kyllästyneeltä, ennemin se oli todennäköisesti mennyt tarhaan. Minulla oli kuitenkin hyvin aikaa, joten päätin käyttää sen hyödyksi. Annoin rautiaalle vielä pusun (jota se taisi kylläkin hävetä, päätellen pikaisesta poistumisesta sen jälkeen) otsalle, ennen kuin päästin sen karkuun.
Ennen pois skootterointia vaihdoin vielä laajat lopputervehdykset Claran kanssa. Joo no okei, kai sitä täytyi myöntää, että tapani mukaan jäin jälleen hieman suustani kiinni. Mutta vain hieman, eikä minulla ollut mikään kiire. Aika tuntui aina pysähtyvän tallilla, vaikka tiesin kotona läksykirjojen uhkaavan pinon vain kasvavan..

20HM

[Sandra]

Serkku kulta
^{Kesäelämysviikko}

"Hups! Enks mä muistanut varottaa? Aristo on aika kova.. pelleilemään", sanoin pidätellen naurua, kun serkkuni Tomi hetkeä aikaisemmin Ariston tempauksen johdosta oli päätynyt maahan. Myös Aristolla vaikutti olevan varsin hupaisaa.
"Joo no et kyl sanonu!" Tomi tiuskaisi ja tuijotti hetken aikaa minua "jos katse voisi tappaa"- ilmeellä. Kohautin hymyillen olkiani ja tarjosin auttavaista kättä. Mutta pojat tuntien hän tietenkin vain nousi koppavasti itse ylös. Pyöräytin silmiäni salaa ja ojensin pudonneen pölyharjan hänelle.
"Ehei, sä saat luvan tehä raskaan työn niin mä voin oottaa tos ulkon", hieman minua vanhempi poika tokaisi ja oli jo lähdössä.
"Jos sä luulet, et sä voit vain tulla tänne, heilua hetken Arin seläs ja sit lähtee, oot niin pahasti vääräs", hymyilin myrkyllisesti. Tomi vastasi vähintäänkin samanlaisella ilmeellä, mutta riuhtaisi pölyyntyneen harjan kädestäni.
"Muista harjata erityisen hyvin satulan kohtaa ja mahan alta. Ja sano sit kun oot valmis niin näytän miten kaviot puhdistetaan", hymyilin salaa tietäen, kuinka ärsytinkään serkkuani juuri nyt. Tästä tulisi vielä kivaa.

"Tää potta on ihan naurettava!" Kuuluivat ensimmäiset sanat Tomin suusta, kun hän kentällä painoi mustan samettisen "potan" päähänsä.
"Please, tääl ei oo ketään kattomassa. Sitä paitsi, se sopii ihan hyvin, etkä saa ratsastaa ilman sitä", luettelin muutaman hyvän syyn kypärän käyttöön. Lopulta, hetken tuumittuaan, hän painoi kypärän päähänsä tuhahtaen.
Kiristäessäni satulavyötä, Ari steppasi siihen malliin, että päätin itse nousta ensin satulaan. Nappasin Tomin päästä tallista penkomani kypärän, ja vaikka se ei täysin istunutkaan, oli se parempi kuin ei mitään. Kengätkin olivat vähän huonot, lähes korottomat kumpparit.
"Mul on vähä huonot kengät kyl, mut ratsastan tätä nyt hetken ettet sit heti tipaha."
"Mä luulin, et tääl ei oo ketään kattoos sun kenkiä", Tomi virnisti luullen ilmeisesti olevan hauskakin. "Ja mä en kyl tipu!" Tyypillistä poikaa.
Nousin tuolilta Aristo selkään - siitäkin serkku kulta sai irvailtua, mutta se oli tyypillinen meidän välinen kommunikointitapa. Otin aavistuksen normaalia vähemmän käyntiä, ennen kuin siirsin ruunan raviin. Pidin ohjat kevyesti tuntumalla siten, että Aristo sai halutessaan venyttää kaulaansa.
"Se kaatuu kohta ku kulkee tollai pää pitkäl!"

Ravailin reipasta tahtia, jonka jälkeen otin vielä laukkaa. Laukassa pyrin työskentelemään pidempiä jaksoja ja huomasinkin, että Ari tarvitsisi kesällä kunnon kuntokuuria.
"Okei, nyt on sun vuoro", sanoin kun hyppäsin satulasta alas. Tomi vaikutti yllättävän jännityneeltä (vaikka ei sitä tietenkään myöntänyt), vaikka Aristo oli innoissaan korkeintaan muutaman pompun hypähtänyt. Kankein jaloin mies käveli luokseni, nousi tuolilta satulaan samalla, kun painoin vastaan toiselta puolelta.
"Eli heppa lähtee liikkeelle kun painat vähän.."
"En mä mikään idiootti oo", murahti Tomi ja oikeaoppisesti painoi ruunan kylkiä kantapäillään. Aristo lähti liikkeelle pärskähtäen, se oli selvästi rauhallisempi kuin alussa. Annoin Tomin hetken aikaa tottua käyntiin, ennen kuin oli ravin aika. Aristo huomasi nopeasti, että selässä istui aloittelija, jonka takia se ei ihan yhtä innokkaasti lähtenyt raviin.
"Se vaan testaa sua, lyhyemmät ohjat ja pohkeita!" Neuvoin, kun heppa alkoi hidastella ja pyöriä luonani. Pienellä ohjauksella, parivaljakko ravailikin kohta jo mallikkaasti uraa pitkin. En voinut muuta kuin hymyillä, koska ratsastaja itsekkin näytti jopa pitävän ratsastamisesta.

Tomista kuoriutuikin loppujen lopuksi kehityskelpoinen ratsastaja. Ravailtuaan hetken hän jo kysyikin: "mites se laukka meni?" Siihen en voinut muuta kuin nauraa. Tokaisin, että ehkä sitten ensi kerralla; kyllä, menin lupaamaan, että hän voisi vielä joku toinenkin päivä tulla tallille kanssani. Tietenkin sillä ehdolla, että hän kyytsää mut ja hoitaa kanssa tallitöitä. Siihen miekkonen taisi mutista jotain epämääräistä, josta ei Erkkikään olisi selvää ottanut. Pääasia oli, että hän viihtyi ja suuremmilta onnettomuuksilta vältyttiin. Päivä meni siis aivan nappiin!

21HM

[Sandra]

Aattoratsastus
²⁰¹⁴

"On tääkin joulu", mutisin itsekseni tarpoessani lumihangessa talliin. Olin pukeutunu lämpöisesti, mutta silti - vain hetken ulkona ollessani, tuntui kuin palelisin jo nyt. En uskaltanut edes ajatella oloani sitten, kun olisimme ratsastaneet tunnin.
"Ei muru", tervehdin Aristoa tuttuun tapaani kun saavuin tuon karsinalle. Hevoset oli ymmärettävästi otettu sisälle, varmaan jo hyvissä ajoin märistä loimista päätellen. Aristo vaikutti kuin talvihorrokseen vaipuneelta karhulta, kun riisuin siltä loimen ja painauduin hetkeksi sen lämpöistä karvaa vasten. Onneksi olin tajunnut ottaa viltin mukaan, jonka saisin toivottavasti taiteiltua Ariston ja minun - etenkin minun, ylleni niin, että se pysyisi siinä hyvin ja lämmittäisi vielä paremmin.
Hoitaessa tuli sen verran lämmin, että sain toviksi riisua toppatakkini pois päältä, mutta heti seuraavalla oven avauksella muutin välittömästi mieleni. Kerran vilukissa, aina vilukissa.

Ulkona seistessämme, mietin kuumeisesti mitä vaatteita olisin voinut vielä ylleni pukea. Oloni tuntui jo nyt niin tönköltä, että pelkäsin ratsastamisenkin tuottavan vaikeuksia. Tuolin päältä pääsin hädin tuskin satulaan ja siihenkin tömähdin hieman liian raskaasti. Tuntui kuin olisin saanut vähintäänkin 10kg lisäpainoa, niin kuin varmasti olinkin. Aristo vaikutti valitettavasti aijeman vastakohdalta; talviunilta heränneeltä karhulta. Satulavyötä kiristäessä karhu, anteeksi hevonen siis, vaelsi liian lähelle Eelaa ja tamma vinkaisi, sekä saattoi hyvinkin heilauttaa kaviotakin uhkaavasti.
"Anteeksi", sanoin pahoittelevasti Kuúlle, jonka olisi tosin pitänyt osata lukea huulilta; lumisade tuntui imevän kaiken äänen, sekä valon. Ei mikään ihanteellinen sää joululle, mutta meneppä siinä nyt sääherralle luennoimaan siitä, kuinka jouluna ehdottomasti piti olla pilvetön, aurinkoinen sää niin, että paksut hanget kiiltelivät kauniisti. Eikä jouluakaan voinut siirtää, joten se siitä sitten.

Matkaan päästiin, tosin moni hevonen oli hieman ylilatautunut. Myöskin Aristo jatkuvasti kiihdytteli ja hienohelmana yritti vältellä märkiä lumihiutaleita, joita tosin tuli sieltä sun täältä jatkuvalla syötöllä. Näkymäkin oli aavistuksen huono, sekä tilsatkin alkoivat kavioiden alle kerääntyä. Siinä ei voinut muuta kuin yrittää ajatella positiivisesti. Ainakin porukkaa oli mukavasti, säästä huolimatta. Tunnelmakin vaikutti melko hyvältä, vaikka pientä kireyttä oli ehkä havaittavissa. Kovinkaan moni ei tykännyt säästä, vaikka kovaan ääneen siitä ei valiteltukkaan. Ja vaikka olisikin valitettu, en olisi kyllä kuullut sanaakaan.
Pientä helpotusta tuli, kun pysähdyimme ja Krister kävi kopauttelemassa tilsat pois. Hymyilin hänelle ja kiitin, samalla kun yritin pitää ratsuani aloillaan.
"Ari jooko, relaa vähä!"
Pian pääsimme ottamaan hieman ravia, joka meinasi kiihtyä hieman kaahailuksi. Muutama muukin hevonen kävi kuumana, ja laukkaa oltiin päästy maistelemaan jo ennen Annen virallista käskyä. Vaikka minua hieman pelotti sää, jossa piti laukata, annoin Ariston silti mennä vähän lujempaa. Näin kuitenkin, jos laukkaisimme liian lähelle edellä olevaa, joten välitöntä hätää ei ollut. Eikä Anne olisi muutenkaan antanut laukata, jos se olisi turhan vaarallista. Turvallista ei ainakaan ollut se, että joka toinen heppa meinasi lähteä rynnimään heti ensimmäisellä ohjien myötäyksellä.

Laukan jälkeen saimme lyhdyt, joita Aristo hieman mulkoili pahasti. Nauroin sille ja vakuutin, että se oli ihan pöhkö. Vaikka ei sitä tiennyt, jos vaikka tuli hyppäisi lyhdystä ulos ja puraisisi. Ajatus vain yllytti nauruani. Onneksi kukaan tuskin kuuli sitä, muuten minut oltaisiin varmaan leimattu hulluksi tai jotain.
Palatessamme tallille päin, myräkkä oli jo hieman laantunut - onneksi. Aristokin oli rauhoittunut, ja otti muutaman laukka-askeleen, ennen kuin se tyytyi rennompaan menoon. Tuulen aiheuttama kohinakin pieneni, ja pystyimme jopa juttelemaankin ilman suuria väärinkäsityksiä.
Tallilla hoidin Ariston kunnolla, kuivasin ja puunasin. Tiesin kuitenkin, että sekin halusi päästä nauttimaan jouluheinistä ja rauhasta, joten ylimääräisiä en viitsinyt jäädä lepertelemään.
Kiitos ihanasta tapahtumasta!

22HM

[Sandra]

Tää on parasta just nyt

Niin se kesäloma sitten alkoi, istuttuamme ensin reilun tunnin kevätjuhlassa. Väillä oli tuntunut, että loma ei alkaisi ikinä, mutta pääosin yhdeksäsluokka oli hujahtanut ohi silmieni edessä. Viime viikot olivat olleet kiireisiä ja stressaavia, mutta saatuani todistuksen iso painolasti oli pudonnut harteiltani. Kaikki kasaantuneet paineet pääsivät yhdellä henkäyksellä ulos, jo ennen kuin edes näin todistusta. Totta kai sillä oli väliä, mitä numeroita sieltä tuli, mutta oli mukava hengähtää hetkeksi. Kun sitten todistusta tutkin, pystyin olemaan kyllä tyytyväinen. Ei yhtään seiskoja, keskiarvo taisi olla - jos oikein laskin, 9.1.
Sitä tunnetta ei edes voinut kuvitella, kun sai epämukavat korkkarit pois jaloista, kävellä koulun ovista viimeistä kertaa ulos kesäiseen ilmaan. Sitä ei edes kunnolla tajunnut, että hei! Nyt alko kesäloma. Oliks se totta, eikö hetki sitten palailtu joululomalta. En tiennyt, olisiko pitänyt huutaa, nauraa vai itkeä ilosta ja helpotuksesta. Koko kesä aikaa, koko kesä ilman koulua. Fiiliksii ei pystynyt ees pukeen sainoiksi, mutta ei se haitannut. Ehkä vähä haikee mieli, kun oli tunnin kuunnellut haikeita puheita, joutunut hyvästeleen vanhat opet ja luokkalaiset tietäen, että nyt ois aika kääntää uus sivu kirjotettavaks mun elämäs. Unohtaa vanhat, katsoo vaan eteenpäin taakse vilkuilematta. Olo oli vähän sekava, kun se pieninkin stressi lopulta purkaantui ilonkyyneleinä. Tuskin muistin, kuinka olin yhdeskän vuotta sitten astellut uutena, uteliaana, pelokkaana, pikkusena ekaluokkalaisena isoon kouluun. Tai sitä, kuinka seiskan alussa ysit oli vaikuttanut niin isoilta, vaikka nyt tajusin, että oltiinhan me vieläkin aika pieniä. Meillä kaikilla oli niin paljon vielä opittavaa, että tästä se elämä vasta alkais. Ja mikä parasta, tästä se kesä alkoi! En edes pystynyt vielä käsittämään, että kymmeneen viikkoon, kahteen ja puoleen kuukauteen mun ei tarvinnut mennä lähellekkään koulua. Ehkä se valkenisi vielä, ajanmyötä.

"Mites todistus?" Pihlan ystävällinen ääni tervehti minua, kun hurautin skootterillani tallin pihaan.
"Ihan hyvin", vastasin hymyillen leveästi. "Sain keskiarvoks 9.1!"
"Sit meil molemmil meni hyvin", Pihla myhäili hymyillen. Tallilla oli normaalia hiljaisempaa, tosin kello ei ollut vielä kahtatoistakaan ja moni oli varmaan valmistautumas jonkinlaisiin pippaloihin. Huomasin sivusilmällä Danielin ratsastavan Topilla kentällä. Pysähdyin hetkeksi ihailemaan pojan taitavaa tekemistä. En voinut kuin henkäistä ihastuksesta. Osaisipa sitä itsekkin. Harjoittelua harjoittelua, tänään en kyllä vääntäisi kentällä mitään.
"Hei Pihla, lähetkö mun kaa maastoon?" Kysäisin tytöltä, ja hetken mietittyään hän nyökkäsi.
"Totta kai!"

Vain tovia myöhemmin olimme valmiita lähtöön. Itse kipusin Arin paljaaseen selkään, kun Pihla taas nousi satulaan. Olihan se ymmärrettävää, kun Loeke oli vielä niin uusi tuttavuus hänelle. Kaunis heppa sekin oli, ei käynyt kieltäminen.
Tällai kesä pitikin alottaa. Ystävän kanssa, tehden sitä mitä rakastaa. Sää oli loistava, pieni tuulenvire käväisi Ariston harjassa toisinaan ja hulmutti sitä aavistuksen. Suljin silmäni ja nautin hetken aikaa ihan rauhassa. Kuulin linnun laulua ja haistoin ruohon. Rakastin ruohon tuoksua, etenkin silloin kun se tuoksui voimakkaimmillaan vasta leikattuna. Kuulin myös hevosten tasaisen rauhalliset, ja säännölliset askeleet. Kun kuuntelin vielä tarkemmin, kuulin myös satulan hiljaisen narinan. Hevoset pärskähtelivät toisinaan ja hännät heiluivat viuhaan, kesä nimittäin tiesi myös ötököitä. Tunsin allani Ariston lihakset, jotka työskentelivät ruunan astellessa epätasaisella metsätiellä. Vedin syvään henkeen tätä kaikkea, yrittäen imeä kaiken positiivisen itseeni. Elämä todentotta oli parasta huumetta. Tätä jos mitä, mä olin kaivannutkin!

23HM

[Sandra]

Vesipelko
^{kesäelämysviikko 2014}

Aamupäivästä suuntasin Arin kanssa metsään, kamera kaulassa tietty. Taluteltuani hetken saavuimme lammelle, ja yritin houkutella Aristoa veteen kivoja kuvia ajatellen. Tämä herra ei ideasta tykännyt, ja protestoikin sitä näkyvästi. Hupsu poju!

"Mikä hirviö tuol on?!!"

24HM

[Sandra]

Lucia-kulkue
²⁰¹⁴

Rakastin sitä tunnelmaa, mikä valtasi minut jo heti, kun saavuin Seppeleen pihaan. Ulkona välkkyi kirkkaina jo muutamia lyhtyjä, jotka toivat valoa pimenevään päivään. Hymyillen saavuin muiden joukossa satulahuoneeseen, jossa Salma oli ottanut ohjat käsiinsä. Heti ensimmäisenä katseeni kiinnittyi kauniiseen Tuuliaan, joka oli saanut jo juhlaan sopivaa päälle pantavaa. Itsekkin kiskoin toppavaatteideni ylitse valkoisen kaavun, johon kiinnitin kultaisen nauhan. Muistin vieläkin elävästi kaikki ala-asteen Lucia-juhlat, jotka olin katsomosta aina katkerana koulussa katsonut. Meidän koulussa Lucia-neitoja olivat vain kielikylpyluokat, ja muutenkin koko ohjelma oli tavallisesti ruotsiksi. Olisin niin halunnut kulkea parijonossa kynttilää käsissäni kantaen. Onneksi vielä ei ollut liian myöhäistä.

Ariston varustin suitsilla, ja selkään heitin vaalean ratsastusloimen, jota olin omatoimisesti hieman tuunaillut. Lisäksi otsapantaan kiedoin hieman kultaista nauhaa, ja samaa nauhaa päätyi myös kypärääni. Jalkoihin käärin söpöt pintelit, jotka olin Salmalta ehtinyt varaamaan.
Pihalla joukko oli kieltämättä komea. Päädyin jälleen tuijottelemaan ihastuneena Tuuliaa ja tämän lumiponia. Vaikka ennen juhlaa olikin sanottu, että Lucia-neidolla ei tarvitsisi olla perinteisiä vaaleita hiuksia ja sinisiä silmiä, kyllä Tuulia oli rooliin kuin luotu.
"Näytät mahtavalta", kuiskasin hänelle ohimennen kun talutin Aristo paikkaan, jossa sen hääräilystä ei olisi selkäännousussa haittaa muille ratsukoille. Tuulia hymyili minulle vastaukseksi vähintäänkin yhtä kirkkaasti, kuin tuikkivat lyhdyt hänen päänsä kynttiläseppele Kun pääsin selkään, ratsukon ohjeistettiin tiiviiseen nippuun, josta saisi edes jonkinlaisen, edustuskelpoisen valokuvan.

Aristo esitteli taas huonoja puoliaan, kun kieltäytyi ottamasta meidän kannettavakseen lyhtyä. Se steppasi hermostuneena, kun kädessäni oli lyhty, joten nopeasti se päätettiin vaihtaa syötävään lyhteeseen. Ei pelosta ollut kyse, vaan normaalista temppuilusta vain. Taisi Aristo vain haluta maistaa herkusta vähäsen, mutta kun topakkana sen estin, siirtyi ruuna yrittämään edellä menevän ratsukon - Pyryn ja Reinon, lyhdettä. Ainakaan minulle ei tullut tylsää, kun yritin pitää ruunaa aisoissa. Reppana oli vielä niin pieni ja viaton vauva (lähinnä mun mielessä vaan), että hieman harmitti olla niin tiukkis. Mutta ei kai sitä muuten oppisi ikinä.
Matka jatkui laulellen kohti kylää. Aristokin oli toipunut siitä, että ei saanut pientäkään maistiaista käsissä heiluvista makupaloista.

"Taivaalla tähtivyö
kirkkaana loistaa,
viestiä jouluyön
tuikkeensa toistaa.
Taivainen kirkkaus,
riemuisa julistus.
Kynttilät syttyy,
kynttilät syttyy."

Kylässä oleva ihmismäärä yllätti hieman minut. Oli mukava huomata, että ihmiset olivat tulleet varta vasten meitä katsomaan. Järjestäydyimme jonkinlaiseen järjestykseen, ja aloimme jälleen laulaa lauluja, joita olimme hetki sitten metsässä treenanneet. Itse lähinnä hyräilin mukana, ja taputtelin vähän väliä Aristoa tyynnyttelevästi. Utelias poika ei millään meinannut pysyä paikoillaan, kun ympärillä oli niin paljon ihmisiä tarjoamassa herkkuja. Sen sieraimet oikein laajenivat innostuksesta, enkä voinut kuin hymyillä.
Aristo rauhoittui ehkä hieman sitten, kun sekin oli saanut muiden ratsukoiden tapaan muutaman namin taputusten kera. Ihmisiltä tuli paljon kiitoksia mukavista lauluista ja ihanista hepoista. Erityisesti lapset olivat innoissaan.

"Kom i din vita skrud,
huld med din maning.
Skänk oss, du julens brud,
julfröjders aning.
Drömmar med vingesus,
under oss sia,
tänd dina vita ljus,
Sankta Lucia."

Kylän jälkeen matka jatkui takaisin tallille. Matkan varrella sain kavuta Ariston selästä alas, ja jättää lyhteen muiden tapaan metsäneläimille. Poistuessamme paikalta, Aristo katsoi niiden perään hieman kaihoisasti.
"Älä huoli, saat tallilla kyllä ehkä vielä jotain", supatin ruunan korvaan. En tiedä ymmärsikö se, mutta aivan kuin askeleet olisivat samantein reipastuneen. Vilkas mielikuvitus(ko).
Tallilla puunasin hoidokkini huolella, jonka jälkeen se sai lupaamani herkut. Muutaman ison, punaisen omenan, jota se jäi tyytyväisenä mussuttamaan lähtönikin jälkeen. Oikea herkkusuu!


"Kiteet luo helmivyön
valkoiseen kaapuun.
Kätköstä talviyön
luoksemme saapuu.
Lucia seppelpää,
juhlista hetki tää,
saavuthan luoksemme,
Pyhä lucia."

25HM

[Sandra]

Loppujen lopuksi

Miten just mulle tuntui tapahtuvan tää sama aina, joka ainoa kesä. Mä aina luulin, että mun kesä on tyhjää täynnä, vailla suunnitelmia. Aikaa viettää vaikka jokainen päivä tallilla. Niin luulin nytkin, kunnes mulle valkeni, kuinka täynnä mun kesä taas oli. Johtunei varmaankin siitä, että joka vuosi mukaan tunki "pakolliset" menot; kaverin mökille lähtö, ulkomaanreissu, muutaman viikon kesätyöt.. Talven ja kevään myötä tuli alustavasti suunniteltua ja intoiltua nopeasti monet tapahtumat, niin ettei itse edes tajunnutkaan. Jotenka huomaamattani, mun kesä oli melkein täynnä, niin tyypillistä mulle.

Sen takia istuin oleskelutilan sohfalla, naama rypyssä vähintäänkin yhtä rypyssä kuin yheksänkymppisellä mummolla, kun edessäni viipatti viisivuotias kakru; mun serkku. Olin kuulemma lupautunut kaitsemaan energistä tuulitukkaa koko päivän, ja vielä huomisenkin. Jostain syystä, mulla ei ollut mitään mielikuvaa siitä, että olin tämmöseen hommaan suostunut. Joku muu päivä ois menny, mut miks just maanantai, kun Arilla ois vapaapäivä, ja just se maanantai, jonka aijoin viettää tallilla pitkän kaavan mukaan. Tarkotus oli treenailla kunnolla, pitkästä aikaa jopa vähän hyppäillä. Mun piti myös hoitaa Aristo perusteellisesti, saman käsittelyn piti saada myös tuon varusteet ja etenkin kevään jäljiltä nuhjuiset harjat. Äidiltä ei kuitenkaan myötätuntoa herunut, lupaus mikä luopaus. Tottahan minä sen ymmärsin, mutta mitä mä ton naperon kanssa voisin muka tehä (mun mielestä kaikki alle kouluikäiset oli vauvoja..)? Se ei osannut taatusti katsoa kun mä ratsastaisin edes viittä minuuttia. Nytkin teetti vaikeuksia, kun kielsin siltä ympäriinsä pomppimisen.
"Sandra moi! Miks noin myrtsi ilme?" Tuulia ilmestyi huoneeseen aina yhtä aurinkoisena. Silja -serkkuni, loikki hänen luokseen kuin mikäkin aropupu. "No hei, kukas tää pikku tytsy on?"
"Tilja!"
"Hei, se on mun serkku Silja. Mun pitää vahtii sitä, niin en oikeen voi toteuttaa mun tälle päivälle tekemiäni suunnitelmia", vastasin yrittäen kuullostaa edes vähän ryhdikkäämmältä.
"No mut kyllä mä voin sitä vahtia, lapset on mukavia, ja Ruusalla on tänään kuitenkin tunteja", Tuulia ehdotti hymyillen.
"Ei sun oikeesti tarvii", sanoin, vaikka treenaus kieltämättä houkutteli. En tahtonut kahlita Tuuliaa koko päiväksi, eikä se muutenkaan tuntunut reilulta.
"Ei mut oikeesti, musta se on kivaa eikä mulla oo muutakaan tekemistä." Mietin hetken aikaa, vaikka Tuulia vaikutti olevan tosissaan.
"Okei, kiitti hirmusesti!" Halasin Tuikkua ja vannotin Siljaa käyttäytymään. Sen jälkeen lähdimme kaikki kolme hakemaan heppoja ulkoa. Silja lähti innokkaana Tuulian perään, kun hän lähti hakemaan Ruusua, ja minä Aristoa.

Yhdessä tuumin päätimme hoitaa kurahepat ulkona.
"Mä harjaan kyllä Ruusaa vähän, tai muuten eka tuntilainen joka sillä ratsastaa, saa hermoromahduksen", Tuulia selitti ja katsoi hieman epätoivoisenä osittain kuivunutta kuraa hoidokkinsa yllä.
"Joku on tainnut tykätä piehtaroida", nauroin, vaikka Aristokin oli aivan yhtä kurainen.
"Hei Silja, haluutko auttaa mua vähän?" Tuulia kääntyi tuulitukan puoleen, joka nyökytti suurieleisesti. Olin iloinen, että Tuulia tuli niin hyvin toimeen lasten kanssa: Silja suorastaan palvoi häntä. Ruusu käyttäytyi hienosti, vaikka itse olin saanut sen kuvan, että tamma oli aika tempperamenttinen. Nyt se kuitenkin vain torkkui ja tuntui vähät välittävän ympärillä häärivästä lapsesta. Silja kävi tervehtimässä myös Aristoa, mutta kestävää ystävyyttä ei luotu, kun neiti pakeni takaisin Tuulian suojiin, kun Ari oli tuupannut turvallaan hänet kumoon. Tuuppasin Aristoa hieman takaisin, vaikka miten sille nyt olisi voinut olla vihainen.

Tuntien alkuun oli vain vähä aikaa, joten suuntasin suoraan maneesiin. Anne oli kertonut, että tunnit pidettäisiin pihalla. Ja miksei olisi pidetty, kun sääkin oli niin kaunis. Maneesissa oli onneksi muutama puomi ja tolppa valmiina. Tuulia talutti Siljan kanssa Aristoa, sillä välin kun kokosin tehtävää. Tein muutaman, ihan yksinkertaisen jutun esteistä. Lisäksi laitoin puomeja, muunmoassa yhdelle pitkälle sivulle kannoin loivan kaarteen keskelle puomin, jolloin kun sitä lähestyttäisiin laukassa, tulisi myös pätkä vastalaukkaa.
Aloitin verryttelemään Aristoa huolella taivutellen. Ruuna oli taas ihan jumina, kun sunnuntaina en ollut liikuttanut sitä. Taivuttelin käynnissä sekä ravissa, ja tein paljon siirtymisiä. Ari kulki jo alusta asti mukavan reippaana jolloin sitä oli mukava työstää. Kun otin verryttelyyn mukaan ravipuomit, jouduin ottamaan ravia hieman kiinni, jotta kaviot eivät olisi kolahdelleet jokaiseen puomiin. Ravissa tulin myös pieniä ristikoita, joita Aristo hyppäsi erittäin mielellään, korvat hörössä.

Laukassa työskentelin alkuun isolla ympyrällä, jotta sain siinäkin hyvin taivuteltua. Samalla sain työstettyä muutenkin laukkaa paremmin - kuten myös istuntaani. Tein samaa toiseenkin suuntaan, ennen kuin aloin taas mennä puomeja. Välit osuivat hyvin jo heti ensimmäisellä kerralla, kun Ariston laukka pyöri hyvin. Tulin laukassa myös kaarretta, ja se sujui alun ongelmien jälkeen hyvin. Alkuun en pitänut asetusta laukan suuntaan ja saatoin nojatakkin väärälle puolelle, jolloin ruuna saattoi vaihtaa laukan. Muutaman kerran jälkeen sain kuitenkin korjattua virheeni.
Tulin laukassa myös jumppasarjaa, joka koostui neljästä ristikosta. Kolmen ensimmäisen väliin ei tullut askeltakaan, mutta viimeiseen tuli yksi laukka-askel. Se oli hyvää jumppaa Arille, se tuntui jo paljon vetreämmältä ja taipuisammalta. Viimeistä estettä Tuulia ystävällisesti korotti pieneksi pystyksi, kun tulimme viimeisiä kertoja. Tulin hyppyjä molempiin suuntiin, ja koska kaikki onnistuivat ilman suurempia epäonnistumisia, päätin lopettaa siihen. Lopuksi pysty taisi olla ekä noin 50cm korkea.
"Meni tosi hyvin!" Tuulia kehui kun kävelin loppuverkkaa.
"Joo, Aristokin tais tykätä", hymyilin. Olin erittäin tyytyväinen paitsi ratsastukseen, myös siihen, että Silja oli jaksanut katsoa melkein koko ajan ratsastustani kärsivällisesti. Niinpä hän pääsi hetkeksi ruunan selkään vielä kävelemään, ja siitäkös hän vasta tykkäsi.
"Litää litää! Kovempaa!" Aristo käveli pärskien, välittämättä yhtään selässä, välillä epämääräisesti heiluvasta, tytöstä.

"Kiitti Tuikku ihan hirveesti! Mä korvaan tän sulle vielä jotenkin", lupasin, kun olimme Siljan kanssa yhdessä hoitaneet Ariston pihalle. Nyt neiti istui oleskeluhuoneessa juomassa sinistä pillimehuaan.
"Ei mitään, kivaa vaihtelua vaan", Tuulia vastasi pirteästi.

Onneksi mulla oli tälläsiä kavereita, millasessa pulassa mä muuten nytkin olisin. Sen sijaan Silja nukkui tyytyväisenä autossa, kun äiti oli tullut hakemaan meitä. Onneksi päivä oli loppujen lopuksi päättynyt tosi hyvin ja Siljakin oli saanut uusia kokemuksia. Neiti olikin tallilta lähdettyä vannonut, että hänestäkin tulisi vielä isona heppatyttö. Se lämmitti mieltä, heppatyttöjä ei koskaan voinut olla liikaa. Ainakaan mun suvussa, jossa oli hyvä kun tyypit tiesi, kumpi oli hevosen etu- ja kumpi takapää..

26HM

[Sandra]

Intiaanikesän hellevaellus
^{Kesäelämysviikko 9.7.2014}

27HM

[Sandra]

Juhannusaatto
²⁰¹⁵



Raunioille tehdyn lenkin päätteeksi, pysähdyin vielä seitsemän tien risteykseen keräämään seitsemän kasvia tyynyni alle. En suostunut perinteestäni luopumaan, vaikka muut eivät touhusta innostuneetkaan. ^{(voi räkä, ohjat unohtu värittää >.<)}

28HM

[Sandra]

Jäävaellus
^8.2.2015

Kiristäessäni Ariston satulavyötä - samalla kun ruuna vähän väliä yritti lähteä liikkeelle, Anne aloitti jo selostamisen reissun kulusta. Kuuntelin hieman ailahtelevaisesti, kun yritin saada jonkin moisen kontrollin ratsuuni. Uskoakseni tärkeimmät tiedot kuuloni pystyi ohimennen poimimaan. Muun muassa sen, että jäätä ylittäessä parini olisi Däni. En tuntenut miestä juuri ollenkaan, vasta kun onnistuin onkimaan hänen katseensa, sain edes käsityksen siitä, kuka hän oli. Toki olin hänet tallilla nähnyt useampaankin kertaan, mutta emme olleet jutelleet.. no, koskaan. Okei, hieman liioiteltua, varmasti oli ohimennen tullut muutaman kerran vaihdettua heipat ja moikat. Ainakin minun osaltani.

Olin pukeutunut ehkä jopa turhan optimistisesti, sillä jo hetken ratsastuksen jälkeen vilunväreet alkoivat kiertää kehossani.
"Ei tääl nyt niin lämmin oo", tokaisin rauhallisesti askeltavan Arin selästä. Sain osakseni oudoksuvia katseita.
"Lämmin? Mulla on suorastaan kuuma!" Salma naurahti avaten hieman toppaliivinsä vetoketjua ikään kuin tehostaakseen sanojaan.
"Ooks varma ettet oo tulos kipeeks?" Pihla kysyi aavistuksen huolissaan.
"Ei mitään sellasta, ois pitäny varmaan vaan kietasta ylimääränen paita takin alle", vastasin hymyillen. En ollut mikään kauhea vilukissa, mutta useimmiten pukeuduin silti turhan ohukaisesti. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa, vai miten se meni?
Lämminhenkisessä porukassa jutellessa kohmeisuus katosi minusta kuitenkin nopeasti. Ehkä kyse oli ollut vain alkukankeudesta, koska pystyin kuvittelemaan, kuinka ylimääräisellä vaatekerroksella olisi tullut hiki. Aurinko nimittäin paistoi täydeltä terältä ja se helmikuusta huolimatta jopa lämmitti ihan mukavasti.
Aristo kulki yllättävänkin rauhassa, ainakin siihen asti kun ryhdyttiin ravaamaan. Kerättyäni ohjia hieman lyhyemmäksi ja annettuani lisää pohkeita, ruunan korvat tuntuivat sojottavan jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan. Askeleet olivat lyhyitä ja jännittyneitä; ihan kuin allani olisi ollut täysin eri heppa.

Uimarannalle päästyä Aristokin oli hieman rauhoittunut, mutta voi taivaan tähdet millasen slaagin se meinas saada, kun oli aika lähtee ylittämään jäätä. Däni oli Topin kanssa jo aikapäiviä sitten jäällä odottamassa meitä, kun vasta sain suostuteltua ruunaa lähemmäs jäätä. Tunsin jo pelkästään sen olemuksesta, että ei se oikeasti pelännyt. Alun ihmettelyn jälkeen se oli vain päättänyt heittäytyä hankalaksi. Aina kun sain sen jään reunalle, alkoi Aristo pakittaa vikkelämmin kuin olin ikinä nähnyt sen peruuttavan. Lopulta jouduin laskeutumaan satulasta ja taluttamaan herran jäälle, jolloin ei ollut mitään ongelmaa. Onnekseni muutama muukin heppa heittäytyi hieman hankalaksi.
Kun viimein pääsimme liikkeelle Dänin kanssa, aavistuksen kiusaantunut hiljaisuus levisi päällemme. Tai ehkä se tuntui vaan musta sellaiselta, kun olin tottunut rupattelemaan niitä näitä. Yritin kerran avata keskustelua - hieman ontuen, mutta siihen se sitten jäikin.
"Kiva sää, ei oo niin kylmä."
"Hmm, niin kai."
Jotenka keskityin katselemaan lumisia maisemia, vaikkakin suurimman aikaa katseeni tuijotti jäätä, etsien mahdollisia railoja tai lumettomia kohtia. Eipä niitä näkynyt, lumi oli pakkautunut jäätä vasten niin, ettei pelkoa liukastumiseen ollut. Myös jää oli 100% kestävää, tai ainakaan se ei pettänyt altamme.

Käveltyämme tovin, kysyin, haluaisiko Däni ravata. Miehen lyhyehkön nyökkäyksen siivittämänä kannustin Arin raviin Topin vanavedessä. Ravatessa oli helpompaa, kun ei tarvinnut miettiä, pitäisikö yrittää keskustella sivistyneesti. Lumen narskunnan ja hevosten pärskähtelyn ansiosta ei myöskään tullut liian hiljaista. Mä niin rakastin lumen narskuntaa, se oli varmaan paras ääni talvessa. Vähän sama juttu, kuin se, että kesällä mä rakastin ruohon tuoksua - etenkin kun se oli vasta leikattu ja voimakkaimmillaan. Okei, vähän ehkä outo vertauskuva, mutta pointti varmaan selvä. Hengitys huurusi mukavasti - pidin myös siitä, ja meno oli ihanan rentoa. Kerrankin ei tarvinnut keskittyä asettelemaan ja taivuttelemaan Aristoa, vaan pystyi vaan nauttimaan ratsastuksesta. Aristo ravasi mielellään Topin rinnalla melko samaa tahtia. Ravin jälkeen kävelimme hieman, mutta hyvässä kohtaa myös laukkasimme pätkän, jonka jälkeen matka taittui taas hieman rauhallisemmin.

Evästauon jälkeen Aristo suostui jäälle paljon helpommin. Sekin oli varmaan nyt varmistunut siitä, että jää kestäisi sen sähellystä. Matka jatkui alkuun reippaassa käynnissä ja ravissa. Paluumatkalla törmäsimme Rosaan ja Salmaan, joiden ratsut toljottivat vastarannalle vähintään yhtä tarkkaavaisina, kuin ratsastajat itsekkin. Myös Aristo ja Topi tuntuivat aistivan jotain, mitä me emme, ja keskittivät katseensa samaan suuntaan. Däni ja Salma ihmettelivät ääneenkin, että ei siellä mitään ole, mutta samassa kuului hieman kauempaa Cellan vastaväite. Samassa me muutkin huomasimme ison, ruskean uroshirven. Yhtäkkiä ihollani alkoivat taas liikkua vilunväreet, Aristonkin sieraimet laajenivat - sillä lähinnä innostuksesta kuitenkin.
"Eiköhän jatketa matkaa", Däni totesi mulle, kun ihmettelevä porukka ympärillä oli alkanut jo hajaantua. Nyökkäsin hieman kalpeana ja käänsin Ariston oikeaan suuntaan. Ruuna lähtikin liikkeelle yllättävän reippaasti, ehkä se ei vain halunnut jäädä yksin, kun Däni lähti Topin kanssa jo edellä.
Loppumatkan hirvi kummitteli mielessäni. En tiedä miksi, ehkä vain niin isosta eläimestä huokui jotain, joka herätti kunnioitusta ja vähän jopa pelkoakin. Mistään vaaratilanteesta ei ollut kyse, mutta hetki jäi silti mieleeni.
Tallille palattuani olin yhä omassa maailmassa, mutta ehdottomasti olin nauttinut retkestä. Oli ollut mahtia päästä jäälle, jonne en varmasti normaalilla maastoreissulla uskaltaisi lähteä. Myös ruoka ja seura oli huippua!

29HM