Aristoteleen Hoitovihko

[Sandra]

Vuosi 2015
^{*köh köh* tyylikkäästi myöhässä}

Uusi vuosi ja uudet kujeet. Vuosi 2016 oli lähtenyt vauhdikkaasti liikkeelle niin tallilla kuin muuallakin. Anne oli kaikkien riemuksi päättänyt täydentää tallin hevoskatrasta ehkä maailman söpöimmällä whelsillä ja suuremmalla ruunalla. Oli siis helppo uskoa, että tallilla oli riittänyt heti vuodenvaihteen jälkeen porukkaa.

Halusin silti vielä toviksi heittäytyä muistelemaan viime vuotta, joka sekin oli ollut hyvin tapahtumarikas ja antoisa. Se onnistui parhaiten lyhyellä maastolenkillä yhdessä Ariston kanssa.


Ehkä yksi vuoden suurimmista ja mieleenpainuvimmista tapahtumista oli ratsastuskoulumestaruudet. Koko syksy ja talvi oli pyörinyt sen ympärillä. Oli ollut valmennuksia, harjoituskisoja ja kaikkea sellaista. Itse kisat menivät niin ja näin, melko vaihtelevin tuloksin mun osalta. Oli tullut lähes nappisuorituksia sekä sitten sellaisia, joita ei jälkeenpäin kannattanut edes muistella. Viimeisessä osakilpailussa mulle ja Aristolle oli sattunut sellainen huono päivä, jolloin mikään ei tuntunut toimivan. Joka tapauksessa tapahtuma oli ihan mahtaja ja siitä jäi loistavia muistoja! Toivottavasti päästäisiin tulevaisuudessa kokemaan vielä vastaavanlainen.



Vuoden aikana mun ratsastustaito oli totta kai myös kehittynyt jonkin verran. Olin kokenut Ariston kanssa monet riemukkaat maastot, sekä myös tiukat treenit. Me käytiin tunneilla, treenattiin itsenäisesti ja pidettiin välillä vaan hauskaa. Toivottavasti kaikki se työ, mitä vuodessa tuli tehtyä, näkyisi vielä myöhemminkin.



Mulle ehdottomasti tärkeimpänä asiana oli kuitenkin mun ja Ariston luottamus ja yhteistyö, joka oli parantunut vuoden mittaa entisestään. Se miten mä pystyin luottamaan niin paljon johonkin niin suureen (ja oikukkaaseen) eläimeen, oli yksinkertaisesti uskomatonta ja mahtavaa. En voinut toivoa mitään muuta kuin, että meidän yhteistyö ja tarina tulis jatkumaan vielä. Ja pitkään.




44HM

[Sandra]

Horoskooppeja ja univelkoja

Harmaa sää oli jatkunut jo liian kauan, välillä tuntui kuin aurinko olisi kadonnut tyystin. Kenties se oli lähtenyt etelään piiloon tätä kurjaa säätä, niin kuin varmasti jokainen siihen kykenevä tekisikin. Harmaus vaikutti varmasti jokaisen arkeen, toisten enemmän kuin toisten. Minusta se tuntui imevän kaiken mahdollisen energian.

Oleskeluhuoneesta kantautui tavallista kovempi ääni jo rappusiin.
"Mitä ihmettä te meluatte?" Kysyin huvittuneena kun astuin ovesta sisään.
"Luetaan horoskooppeja", Wenla ilmoitti vakavana.
"Horoskooppeja?" Naurahdin. Mikäs siinä, uteliaana istahdin lattialle parempaa paikkaa vailla.
"Tässä sanotaan, että ihmissuhteet räiskyvät heti vuoden alussa ja elokuu on sun romanttisin kuukausi. Syksyllä ja loppuvuodesta ei ookkaan enää mitään yllätyksiä", Pihla luki salaisesta lähteestään Loviisalle.
"Pyh, mä en haluu säätöö kyllä minkään pojan tai kenenkään muunkaan kanssa", Loviisa tokaisi ja jostain syystä kaikki huoneessa olevan kääntyivät salaa katsomaan pöydän ääressä kököttävää Inkeriä. Se ei tosin jäänyt häneltä huomaamatta.
"Oliko jotain asiaakin?! Mitä te mua oikeen toljotatte", Inkeri tiuskaisi ja katsoi muita haastavasti.
"Okei okei, mä etin jonkun toisen", Pihla nosti kätensä ylös pahoitellen ja kiirehti jatkamaan.
"Mä en edes suuremmin usko horoskooppeihin."
"No kuka muka uskoo", pöydän suunnalta kuului puuskahdus.

Räntäsateet ja jatkuvasti ailahteleva sää oli tehnyt teistä vaarallisen liukkaat. Paukkupakkasista ei ollut edes kovin kauaa, ja nyt hyvä jos miinuksissa pysyttiin. Voisiko sitä nyt kerralla päättää, että tulisiko aikainen kevät vai jatkuisiko talvi. Ei ollut mitään ärsyttävämpää kuin se, että kurakelejä saatiin kestää monta kertaa talvessa kun ensin lumi suli, sitten jäätyi ja suli taas uudelleen.
Joka tapauksessa me selvittiin Ariston kanssa ehjinä talliin saakka. Vaikkakin siinä kesti pitkä tovi, kun me köpsöttelimme ojan laitamia pitkin menemään. Ja vaikka me kohtuu hyvin onnistuttiin väistämään luistelurataa muistuttava tie, niin olin silti pariin otteeseen nenälläni.

Aristo meni kaksi sennutuntia, joista ensimmäinen alkoi jo viideltä. Ehdin kuitenkin harjailla ruunaa hyvän tovin, ennen kuin sen ratsastaja saapui. Kannoin Ariston kamppeet karsinan eteen, ja poistuin ratsastajan ilmoittaessa pärjäävänsä hyvin yksinkin. Suuntasin jälleen oleskeluhuoneeseen, jossa meno oli jo hieman rauhoittunut. Inkeri oli selvästi saanut tarpeekseen ja lähtenyt, mutta muuten kokoonpano oli melko sama.
Perjantain viimeisen ratsastustunnin vietin maneesin katsomossa Annin ja Britan kanssa vilttiin kietoutuneena. Seurasin tuntia hajamielisesti, silmät välillä kiinni lipsahdellen. Ajatukset olivat kuluneessa, sekä jo tulevassa viikossa. Mennyt viikko oli ollut raskas vaikkakin lyhyempi kun kyseessä oli ollut koeviikko. Viimeisen kokeen olin saanut tänään pois alta. Olo oli jälleen helpottunut, mutta kuitenkin väsyneempi kuin koskaan. Olisin voinut nukahtaa vaikka siihen paikkaan, tiukasti vilttiin muumioituneena Brittaan nojaten. Onneksi olai viikonloppu aikaa palautua, nukkua univelat pois uusien tieltä ja viettää aikaa tallilla vaihteeksi vähän enemmän.

Ariston viimeisen tunnin jälkeen hoidin sen yhdessä ratsastajan kanssa. Kun heppa oli turvallisesti pihalla (jälleen se olin mä, joka kompuroi), hyppäsin auton kyytiin ja suljin silmäni. Onnistuin siinä kohtaan välttämään totaalisen sippaamisen, mutta kotona kaaduin sänkyyn ja nukahdin siihen välittömästi. Vaatteet päällä ja kaikki, eikä kello edes ollut kymmentä. Ehkä mä olin kuitenkin ansainnut pikku huilitauon, sanoi äiti siitä (likaisilla tallivaatteilla puhtaiden lakanoiden päällä makaamisesta) mitä tahansa.

// valehtelemtta tää on ollut yli kaksi kuukautta kesken ja kirjoitettu useammassa osassa, että laatu myös sen mukaista. anteeksi epäaktiivisuuteni!

45HM

[Sandra]

Siksask-estetunti
^11.09.2014


Vinot esteet epäilyttivät Aristoa, vaikka hyviäkin hyppyjä saatiin.

46HM

[Sandra]

2 vuotta!


Meillä tuli Ariston kanssa kaksi ihanaa vuotta täyteen <3 (kaks kuukautta sitten..)

47HM

[Anne]

Kesäistä uittoa



Sandra ja Aristo uittoretkellä <3

Spessu Sandralle!

[Sandra]

Aivan superihana kuva, kiitos!!

Silloin kun oli vielä kesä...


.. hikijumpiksi suunnitellut treenit vaihtuivat usein tähän. Joten onneksi on taas kylmä, pimeä ja harmaa syksy <33

48HM

[Sandra]

rkm valmennukset

[Sandra]

Vuoden 2016 päätös



Kiitos kaikille tästä vuodesta, ootte ihan huippuja <33

50HM

[Sandra]

On kaks vaihtoehtoo: voit luovuttaa tai uskoo

Viime viikkoina, oikeastaan kuukausina, motivaationi ja uskoni koko tähän touhuun oli ollut koetuksella. Oli erittäin vaikeaa pakottaa itsensä tallille pitkien koulupäivien jälkeen, kun oikeasti olisi halunnut olla kotona peiton alla katsomassa Netflixiä. Siksi en ollut pakottanutkaan. Hyvänä tekosyynä oli toiminut kestosuosikkini koulukiireet. Viikkojen vieriessä se oli kuitenkin alkanut menettää tehoaan. Tietenkään en ollut kokonaan hylännyt tallia, vaan kävin siellä yhä viikottain. Ne olivat kuitenkin enemmänkin pikavisiittejä, joissa hoidin velvollisuuteni hoitajana. Eli lähinnä vain kävin heittämässä Ariston sisälle ennen tunteja, enkä vilkaissutkaan tallin yläkertaan päin. Jos sattumalta joku kysyi maastoseuraa tai muuta vastaavaa, se oli tietenkin helppo ohittaa sillä, että Aristo oli tunneilla. Viikonloppuisin nimittäin en vahingossakaan eksynyt tallille.

Kaikki oli alkanut ratsastuskoulumestaruuksista tai oikeastaan jo paljon ennemmin. Koko syksy oli ollut oikeasti niin kiireistä, että kisoihin treenaaminen oli jäänyt minimiin. Ja eihän ne hyvin olleet menneet. Joitakin pieniä onnistumisen tunteita lukuun ottamatta, kisoista ei jäänyt paljon kerrottavaa. Ei mitään katastrofaalisen huonoa (yhtä koululuokkaa lukuun ottamatta), mutta ei mietenkään erityisen hyvääkään. Olin kilpailuhenkinen ihminen, ja kukapa nyt tykkäisi muutenkaan kisoista toiseen jäädä häntäpäähän. Silti oli yllättävän helppo tekeytyä iloiseksi ja huolettomaksi itsekseen. Keskityin tsemppaamaan muita ja lohduttamaan niitä, joilla ei minun tapaani ollut mennyt täysin putkeen. Kaikesta huolimatta olihan kisat silti saaneet miettimään ja jättäneet hieman huonon fiiliksen. Siitä en voinut kuitenkaan syyttää kuin itseäni.

Kisojen jälkeen olin päättänyt, että nyt alkaisin tsempata. Tätä kesti tasan viikon, jona aikana ehdin ratsastaa kaksi kertaa. Molemmat kerrat olivat olleet niin huonoja, että olin iloinen ettei kukaan ollut niitä nähnyt. Minua alkoi pelottaa, enkä halunnut enää ratsastaa ollenkaan. En edes tiennyt, mikä tarkalleen ottaen pelotti, koska en kuitenkaan ollut Aristolta pudonnut tai mitään sellaista. Ehkä pelkäsin, että en osannut enää ratsastaa. En halunnut yrittääkkään, mitä jos seuraavalla kerralla olisi vaikkapa Anne katsomassa ja en saisi Aristoa yhtään kuuntelemaan. Kukaan ei varmasti sen jälkeen pyytäisi minua ratsastuskaveriksi, kun en pärjäisi edes omalle hoitohevoselleni.

Minua siis pelotti, pelotti ratsastaa. En halunnut enää koskaan ratsastaa. Asian myöntäminen, eikö sen pitäisi helpottaa? Vaan ei helpottanut. Itketti, itketti niin kamalasti. Saatoin maata huoneessani peiton alla tunteja vain miettimässä asiaa. Miksi en osannut enää? Oliko Aristo liian hankala minulle? Silloin kun aloitin hoitajan, olin onnesta soikeana. En ajatellut, että se olisi joskus tällaista. Sen ei pitäisi olla tällaista. Ei omaa hoidokkiaan pitäisi joutua pelkäämään. Tai tarkalleen ottaen, enhän minä Aristoa pelännyt.
Mutta näin asia ei voinut jatkua. Tallille menon ei pitäisi ahdistaa. Mutta koska en ollut valmis päästämään irti, oli pakko vain ottaa härkää sarvista kiinni. Tiesin, että nyt oli viimeisiä hetkia aikaa toimia.

Tallilla oli hiljaista, ja hyvä niin. Talutin Ariston karsinaansa ja aloin rutiininomaisesti hoitamaan sitä. Ruuna oli oma, eloisa itsensä. Vähän väliä se pökki minua päällään, kuopi lattiaa ja hapuili huulillaan riimunnarua. Se tuntui hyvältä, minulla oli ollut tätä ikävä. Päätin, että tänään, tänään kaikki menisi hyvin. Tänään osaisin ratsastaa, Aristo kuuntelisi minua kuuliaisena ja ongelmat ratkeaisivat.

Mutta ne eivät ratkenneet, vaikka kuinka olisin toivonut niin. Alkuun kaikki meni vielä hyvin. Aristo oli reipas ja jäykkä, mutta ainakin se kääntyi ja pysähtyi kun pyysin. Itse olin jännityksestä kankeana. Muistutin itseäni pitämään kädet pehmeinä ja nojaamaan taakseppäin, kun Aristo lähti kiihdyttämään. Hevonen kulki pää ylhäällä ja kipitti tyytyväisenä eteenpäin, mutta kaikki oli vielä siinä vaiheessa hyvin. Ensimmäisissä laukoissa istuin kevyessä istunnassa ja annoin Ariston laukata useamman kierroksen, uskaltamatta kuitenkaan siirtää sitä takaisin raviin. Mitä jos se ei tottelisikaan, mitä tekisin sitten. Mutta kun lopulta Aristo vähän rentoutui ja puhalsi tyytyväisenä, uskalsin kokeilla sen hiljentämistä. Se totteli! Olin niin iloinen, että olisin voinut lopettaa siihen ja vain itkeä ilosta. Mutta nälkä kasvoi syödessä, ja päätin vielä jatkaa ratsastusta.

Sitten ongelmat alkoivat. Aristo alkoi pysähtelemään, eikä suostunut liikkumaan askeltakaan. Hain raipan ja vaikken sitä käyttänytkään, Aristo kuunteli pohkeita ja siirtyi raviin. Mutta se oli menoa sen jälkeen. Tein paljon voltteja ja mietin kaikkea, mitä minulle oli tunneilla sanottu. Kädet rauhassa, kevennä rauhassa, älä nojaa eteen, älä vedä ohjista.. Mutta mikään ei toiminut. Heti kun pääsimme pitkälle sivulle, Aristo vain sinkaisi eteenpäin ja ravasi lujempaa, kuin olin ikinä nähnyt sen ravaaman. Pompin selässä ja yritin parhaani mukaan pidättää sitä. Tein kaiken mahdollisen. Pidätin ohjista, päästin ohjat, nojasin taakseppäin, rukoilin, anelin ja itkin. Mikään ei tepsinyt. Lyhyellä sivulla sain Aristoa vähän aina hidastamaan voltilla, mutta pitkän sivun koittaessa meno oli taas samanlaista. Heitin raipan pois, mutta meno vain jatkui. Lopulta luovutin ja siirsin ruunan käyntiin. Käynnissä Aristo jatkoi junnailua nyt, kun minulla ei ollut enää raippaa. Se pysähtyi, sain sen kävelemään muutaman askeleen, ennen kuin se pysähtyi taas.
"Aristo pliis", ääni tuli vain pienenä, epätoivoisena pihaduksena suustani. Tässä vaiheessa kyyneleet olivat jo alkaneet kunnolla valua pitkin poskiani. Olin valmis luovuttamaan, mieleni teki hypätä alas satulasta ja lähteä juosten pois tallilta. Lopettaisin, enkä palaisi enää ikinä.

Lopulta sain Ariston kävelemään ja sitten vielä ravaamaan muutaman asekeleen, ennen kuin hyppäsin alas satulasta. Talutin hevosta muutaman kierroksen ja vein sen takaisin karsinaan. Olin niin pettynyt. Hävetti. Tunsin itseni samanlaiseksi kuin silloin kuusi vuotta sitten, kuin aloitin ratsastuksen. Olin kuin pieni alkeisratsastaja, joka oli voimaton ja osaamaton tekemään mitään. En ollut varmaan silloinkaan ratsastanut kuitenkaan näin huonosti. Ehkä minulla oli liian kova käsi, ehkä en vain sopinut Aristolle.

Kuin ihmeen kaupalla pääsin karsinaan kenenkään näkemättä. Riisuin nopeasti Ariston ja jäin sitten sen jälkeen vain istumaan karsinaan. Hetkeksi tauonneet kyyneleet palasivat, kun aloin taas miettimään hetki sitten päättynyttä ratsastusta.
"Mitä mä teen väärin", hautasin pääni käsiini. Teki mieli huutaa, potkia ja repiä hiukset päästäni. Nyt se oli selvää. Millainen olisi hoitaja, joka ei pärjännyt edes omalle hoitohevoselleen?

"Heei.. Sandra ooks sä kunnossa?" Vaimeat askeleet olivat pysähtyneet Ariston karsinan kohdalle. Nousin nopeasti ylös ja yritin turhaa pyyhkiä kyyneleitä poskiltani. Punaiset ja turvonneet kasvoni olisi voinut huomata kilometrien päästä. Käännyin Ariston puoleen ja yritin käsilläni oikoa sen hikistä karvaa.
"Mä näin kun ratsastit." Se sai kyyneleet valumaan vielä nopeammin. Wenla oli nähnyt kun ratsastin, se oli varmasti kertonut Annelle kuinka en pärjännyt Aristolle. Mun täytyisi lopettaa hoitaminen.
"Mä en osaa enää ratsastaa", sanoin ja itkin taas vähän lisää. Vaikka se sai minut tuntemaan heikoksi pikkuvauvaksi, en voinut sille mitään.
"Ei se nyt niin huonosti mennyt. Aristolla oli vain vähän virtaa."
"No kyllä meni. En oo ikinä ratsastanut niin huonosti."
"Kaikille sattuu tollasia päiviä, ei se oo niin vakavaa. Näkisitpä kuinka minä ja Gitta välillä säädetään", Wenla sanoi ja yritti piristää.
"Ei Aristo kellään oo mennyt noin huonosti."
"Se on ollut kyllä melkonen pelleilijä nyt tunneilla. Ens kerralla menee varmasti paremmin", Wenla lohdutti ja tuli halaamaan.
"Ei, en aio ratsastaa sillä enää. Mä lopetan", kyyneleet valuivat Wenlan olkapäille.
"Älä sano noin! Et sä voi yhden vastoinkäymisen jälkeen luovuttaa."
"Miten voin hoitaa Aristoa, jos en uskalla tai edes osaa ratsastaa sillä?" Niiskutin ja tunsin kuinka ponnarista yli jäämät hiukset olivat liimautuneet kiinni ihooni.
"Kyllä sä osaat! Jä hei mä tiiän, tänne tulee Lauri Merikanto valmentamaan. Osallistu siihen."
"En varmasti mee sinne nolaamaan itteeni", tokaisin, vaikka mielenkiintoni hieman heräsi. Kyynelvirta oli jo loppunut. Wenlan läsnäolo helpotti ja valoi hieman toivoa. Jos nyt luovuttaisin, en antaisi sitä ikinä itselleni anteeksi.
"Et sä ittees nolaa, ja mehän voidaan yhessä harjotella ennen sitä. Suostuisit nyt!" Wenlan ääni oli muuttunut innokkaammaksi ja hän katsoi minua toiveikkaana.
"Noo.. en mä oikeen tiiä, katotaan nyt", mutisin. Wenla hymyili ja halasi minua tiukasti, ennen kuin päästi irti.

Jos Wenla ei olisi tullut karsinalle, en tiedä mitä olisin tehnyt. Nyt kuitenkin tiesin, että en voisi jättää tätä tähän. Halusin kehittyä ratsastuksessa ja etenkin Ariston kanssa. Vaikka talvi olikin ollut sen kanssa vaikea, olin nyt valmis tekemään töitä enemmän kuin aiemmin. Ja halusin uskoa, että se tulisi myös tuottamaan tulosta.

51HM

[Daniel]

Danielin läpiratsastuskuuri

Ariston avainsanat olivat suoruus ja rentous. Ruuna ratsastettiin pois sille tyypillisestä moodista, joka on edestä tyhjä jähmeä kiemura. Sen kanssa tehdään vielä töitä seuraavallakin viikolla kerran-pari.

[Sandra]

Ahmatti



52HM

[Sandra]

Leikkitunti ilman satulaa
17.7.2015

[Sandra]

Tehoviikonloppu
3.-5.3.2017

Ulkopuolisen silmin: perjantain koulutunti

Mietin hiljaa mielessäni, että olikohan Sandran ratsussa jotain vikaa. Se ei kaartanut lainkaan yhtä hienosti kaulaansa kuin perässä tuleva musta hevonen, jonka meno näytti muutenkin sujuvammalta, vaikken mikään asiantuntija ollutkaan. Siihen ei kuitenkaan tarvinnut monen vuoden tallilla ramppaamista, että huomasi kuinka jännittynyt Sandra oli. Hänen suu oli mutrussa ja hän pomppi satulassa melkoisesti. Toisaalta, tuollaisen hytkymisen täytyi polttaa melkoisesti kaloreita. Olin ehkä ymmärtänyt jotain väärin luullessani, että ihmiset ratsastivat koska se oli kivaa. Sandran ratsastusta katsellessa aloin kuitenkin epäillä asiaa; hän ei erityisemmin näyttänyt nauttivan siitä mitä teki.

"Jos hymyilisit vähän niin vois tulla parempia kuvia", totesin siskolleni viitaten vähän kauempana istuvaan ruskeahiuksiseen tyttöön, joka piteli keskittyneesti kameraa. Sandra ei tuntunut erityisemmin arvostavan vinkkejäni mulkaisusta päätellen, joten pysyin loppu tunnin kutakuinkin hiljaa. Tunnin edetessä Sandran ilme kuitenkin pehmeni aavistuksen ja Laurin kommenttien vähyydestä päätellen, myös kantapäät pysyivät paremmin alhaalla ja kädet kannateltuina. Olinkin jo meinannut kyllästyä niistä muistutteluun. Toiset ihmiset toki omaksuivat asioita hieman hitaammin, mutta itse kyllä varmasti tajuaisin pitää ne kantapäät alhaalla jo toisen, viimeistään kolmannen huomautuksen jälkeen. Varsinkin, jos niitä sai kuulla joka viides minuutti. Sandran hevonenkin oli lopussa laskenut hieman päätänsä niin, ettei se enää osoittanut kohti taivasta. Se pärski tyytyväisen kuuloisena ja koko olemus oli hieman rennompi, ottaen huomioon, että alussa he näyttivät lähinnä täyteen vauhtiin päässeeltä höyryveturilta.


Lauantain maastoestetunti


Hetken tuumailtuaan Aristo suoritti mallikkaasti myös vesimaton.

[Sandra]

Sunnuntai

Kävelin pitkästä, liian pitkästä, aikaa jo tutuiksi tulleista tallin ovista sisälle. Syyllisyys painoi väkisinkin, kun edellisestä kerrasta oli kulunut jo useampia viikkoja. Aluksi olin aktiivisesti seurannut seppeleläisten WhatsApp ryhmää kiireiden keskeltä, sekä vaatinut lähes päivittäin Wenlalta kattavaa tilannepäivitystä tallin tapahtumista. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin skippailla viestejä ja yhtäkkiä huomasin mykistäneeni ryhmän kokonaan. Poissa silmistä poissa mielestä – jotenkin noin se kai meni? Lopulta äiti kuitenkin ilmeisesti kyllästyi siihen, että lojuin kaikki illat omassa huoneessani sängyssä.
”Joko sä menet sinne tallille tai ilmotat Annelle, että lopetat”.
Ja niinpä, kun vihdoin uskalsin avata taas WhatsAppin keskustelun, tiesin etten pystyisi lopettamaan. Koko talli tuntui pursuavan joka vuotista syksyistä energiaa. Oli uusia hevosia ja uusia hoitajia ja vaikka mitä ihanaa, mistä olin ollut pimennossa jo liian pitkään.

Vatsassa kipristeli aivan uudella tavalla, kun kävelin tallin käytävää pitkin. Jännitystä, tuskinpa. Olinhan ollut tallilla lukuisia kertoja, miksi ihmeessä jännittäisin sitä? Mutta silti, olossani oli jotain samaa, kun silloin yli kolme vuotta sitten, kun ensimmäisen kerran astelin näitä samoja käytäviä pitkin.

Lähestyessäni Ariston karsinaa, kuulin rempseää puheensorinaa. Hetkeksi lamaannuin paikoilleni täysin. Oliko Arille otettu uusi hoitaja? Oliko mut potkittu pihalle mitään ilmoittamatta? Ei sillä, etteikö siihen olisi ollut aihetta. Olin jo lähes valmis pötkimään pakoon, mutta pakotin itseni ryhdistäytymään. Se voi olla ihan hyvin joku tuntilainen vaikka, sunnuntaina. Epävarmoin askelin jatkoin matkaa.
”Ai terve! En aatellu et täällä olis vielä tähän aikaan ketään.” Lyhythiuksinen nainen sanoi reippaasti minut huomatessaan. Hän harjasi parhaillaan Ariston mudan kuorruttamaa karvaa. Olin hetken hämmentynyt, ja siltä varmasti myös näytin.
”Miten mie en heti tajunnu! Oot Sandra? Mie oon siis Sartsu, tai Sarianna. Arin apuhoitaja, siis.” Hämmennys hetkeksi vain kasvoi, ennen kuin tajusin, että olin laittanut Annelle viestiä tästä. Olin pyytänyt, että jos Aristo saisi jonkun muun hoitaja, siis minun lisäkseni. Auttamaan ja hoitamaan Aria, kun itse en aina ollut kaikkein aktiivisimmillani. Harkitsin viestin laittoa pitkään, koska olin aina ollut hieman omistushaluinen tyyppi. Ariston karsinassa seisovaa naista katsoessani kuitenkin tiesin, että ainakaan henkisesti viisivuotiaan minäni vihreä kateusörkki ei heräisi henkiin. Sartsu oli niin mukava ja mutkaton ihminen, että hänen kanssaan kaikki olisi varmasti enemmänkin kuin helppoa.
”Joo, aivan. Hämmästyin vaan ku tää tapahtu niin nopeesti, mut siis ihan mahtava juttu!” Sain lopulta sanottua. Sen jälkeen puhkesin aidosti iloiseen ja pitkästä aikaa vapautuneeseen hymyyn.

Seuraavat kaksi tuntia kuluivat hujauksessa. Hoidimme yhdessä Sartsun kanssa Aristoa, samalla iloisesti höpisten. Totta kai olin tavannut Sartsun jo aikaisemminkin tallilla, mutta olimme tuskin koskaan jutelleet. Juttutuokiomme päätteeksi kuitenkin tuntui, että tunsin Sartsun jo lähes perin pohjin.
”Miulla on tuolla ylhäällä vielä pullaa, jos haluat”, Sartsu ilmoitti meidän palatessa ulkoa Aristoa viemästä. Ajatus tuoreesta pullasta kieltämättä houkutteli, mutta kännykän kelloa vilkaistessa jouduin pettymään.
”Joku toinen kerta, mun täytyy nyt mennä. Mutta oli kiva nähä, ja eiköhän me vielä useammankin kerran törmätä.”
”Ehdottomasti! Leivon sitten, vaikka korvapuusteja!” Sartsu naurahti ja heilautti kättänsä minulle. Astuessani ulos raikkaaseen syyssäähän, hymyilin leveämmin kuin pitkiin aikoihin. Olin kokonaan unohtanut, miten hyvän fiiliksen tallilla käynti toi. Se sai minut myös odottamaan erittäin innolla tulevaa syksyä ja sitä, mitä se toisi tullessaan.

53HM

[Anne]

Aristo liinatunnilla



Pyry ja Aristo joulunajan yksityistunnilla.