Edin Hoitokirja

[Nette]

11.1.2017
Hankitreeniä



Nette ja Edi 27 hm

[Nette]

Joskus tammikuun 10. päivän jälkeen

Haava ei ollut syvä, mutta sen ympäristö oli hieman turvonnut ja tuntui lämpimältä. Nopeat vaihdokset pihattolaumassa eivät olleet sujuneet kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti, vaan etenkin nuori Arktik koetteli onneaan ja vanhempien hevosten hermoja. Solttu oli onnistunut pitämään puolensa pari päivää kestäneessä välienselvittelyssä, mutta samaa ei voinut sanoa Edi-parasta, joka oli tippunut kertaheitolla lauman alimmaiseksi ja saanut kiistasta vielä ikävän muiston vasemman kintereensä etupuolelle.

Kylmäsin jalkaa vesisuihkulla, jonka jälkeen putsasin haavan huolellisesti laimennetulla betadinella Annen ohjeiden mukaan. Edi ei pitänyt touhusta ollenkaan, vaan viskeli kinttuaan äkäisenä. ”Äh, älä jaksa”, kivahdin ärsyyntyneenä rautakengän vilahtaessa aivan ohimoni vierestä kun olin kumartunut nappaamaan lisää pumpulia jakkaran päältä. Se tehosi. Ruuna heitti vielä viimeisen vihaisen mulkaisun kohti minua, mutta seisoi paikoillaan loppuoperaation ajan. ”Noniin, valmista tuli. Hiieeno poika!” lepertelin ponille sulkiessani betadinepurkin korkin.

Talutin Edin pihattotarhaan jossa se saisi nyt lepäillä parisen tuntia ennen kuin lähtisin sen kanssa pienelle kävelylenkille maastoon. Anne oli tuumannut, että liikunta tekisi hyvää, vaikka haavajalan kanssa ponia ei viitsinytkään laittaa tunnille.

Edellispäivän kiistelystä ei näkynyt enää jälkeäkään. Pihattolaiset hotkivat päiväheiniään sulassa sovussa, tosin Arktik kyllä edelleen yritti välillä hivuttautua kohti Soltun valtaamaa suurinta heinäkasaa. Vanhempi ori kuitenkin esti nuorempansa aikeet ja pieni eestiläinen luovutti sovinnolla. Hymyilin ponien touhuille ja käännyin sitten kannoillani yläkertaan suunnaten.

Oleskeluhuone oli melkein tyhjillään, paria tyttöä lukuun ottamatta. Kummankaan kanssa en ollut tainnut koskaan jutella. Pöydän ääressä eväisiinsä ja kännykkään syventynyt mustatukkainen tyttö vilkaisi minua, ja käänsi äkkiä katseena pois. Toinen tyttö tervehti nostamatta katsettaan oransseista pinteleistä, jotka oli rullattu niin siististi, että niiden parissa oli epäilemättä pakerrettu jo tovi. Vastasin tervehdykseen varovaisesti, hain evääni kaapista ja istuuduin pöydän ääreen kohteliaan etäisyyden päähän mustatukkaisesta tytöstä. Huoneeseen lankesi syvä hiljaisuus.

Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoi hoitsuhuoneen ovi, joka aukesi rytinällä ja sisään asteli Clara, Tuulia vanavedessään.
”Mitä te kaikki täällä murjotatte, ulkona paistaa aurinko!” Clara huudahti ja rojahti sohvalle pintelitytön viereen. Kukaan meistä ei uskaltanut rikkoa sanatonta sopimusta puhumattomuudesta, ja niinpä Claran kysymys jäi vaille vastausta. Tyttö ei kuitenkaan välittänyt siitä, sillä hänen huomionsa oli jo kiinnittynyt Tuulian jostain kaivamaan valtavaan karkkipussiin.
”Karkkia?” Tuulia kysyi ja tarjosi pussia ulottuvilleni. Valikoin pussista pari maissipalloa. ”Haluuks Aurinko karkkia, tai Yasmin?” tarjoilukierros jatkui. Minä kuitenkin unohdin karkit ja jäin pohtimaan mainittuja nimiä. Aurinko toi mieleeni jotain, mutta en millään saanut päähäni mitä. Sitten mielessäni välähti. Tämän täytyi tietysti olla se sama tyttö, joka ennen hoiti Vennaa ja nykyään Gekkoa. En vain ollut koskaan kiinnittänyt hänen läsnäoloonsa sen enempää huomiota, hän kun tuntui viihtyvän enimmäkseen omissa oloissaan aivan kuten minäkin. Ja siinä pohtiessani mieleeni välkähti myös vahva mielikuva siitä, että nimi Yasmin liittyi jotenkin Lemoniin.

Kaikki neljä tyttöä istuivat nyt pöydän ympärillä, ja puheista päätellen käynnissä oli Polarin ihailijakerhon kokoontuminen. Siirryin hieman lähemmäs kuuntelemaan, vaikka olinkin jo auttamatta ulapalla koko keskustelusta. Nakkasin suuhuni pari karkkia ja lisää ja yritin näyttää siltä kuin ymmärtäisin mistä puhuttiin. Se oli virhe.

”...blaablaa…vai mitä Nette?”
Niin mitä? Mulla ei ollut mitään hajua mitä sanoa. ”Öh…”, aloitin, kunnes kuulin Yasminin hyväntahtoisen naurun.
”Nette ei taida olla ihan mukana?” tyttö sanoi huvittuneesti. Yllätyin huomatessani, että Yasmin tiesi nimeni.
”Öh…joo en oikeen”, jatkoin lauseen loppuun ja hymyilin anteeksipyytävästi, miettin samalla, kuinkahan paljon täällä olikaan ihmisiä, jotka tiesivät minusta paljon enemmän kuin minä heistä. Mun pitäisi tosissani skarpata: olin kohta hoitanut jo vuoden ja henkilöt, jotka edes melkein tunsin olivat laskettavissa yhden käden sormilla. Olinhan mä toki jutellut monien kanssa ja jouluun mennessä olin oppinut melkein kaikkien nimetkin, mutta harva ihminen täällä tallilla oli sellainen, jota uskaltaisin kysyä esimerkiksi maastoiluseuraksi.
”Niin siis sanoin vaan, että olis ihana saada kokeilla Polaria jollain tunnilla!” Clara toisti.
”Aaa! Joo, niin oliskin!” vastasin ja hymyilin tällä kertaa vilpittömän iloisesti. Keskustelu eteni muille raiteille ja vaikka kymmenen minuutin kuluttua olinkin jo täysin tippunut kärryiltä, oli mukavaa vain istua siinä, ja tuntea kuulevansa porukkaan. Ja kun puolen tunnin päästä Tuulia ehdotti yhteistä käyntilenkkiä valaistun maastolenkin ympäri, en epäröinyt mukaan lähtöä. Mitä sitten, vaikka olinkin sosiaalisesti tumpelo? Jos jotain olin tämän vuoden aikana ymmärtänyt, niin talliporukassa superpuheliaisuus oli toissijaista: tärkeintä oli olla paikalla, mukana tapahtumissa.

Nette ja Edi 28 hm

[Maj]

28.2.2017

Kävelin kohti Seppelettä hieman ontuen olallani viininpunainen reppu. Minut oli valittu Edin apuhoitajaksi ja olin toki onnellinen ja innoissani, mutta silti kovin epävarma ja jännittynyt. Kun olin tänä aamuna saanut kuulla päässeeni Edin apuhoitajaksi, olin hypähtänyt innoissani ilmaan ja taittanut jalkani. Ei siis mikään paras mahdollinen alku, mutta onneksi minulle ei käynyt kovinkaan pahasti. Episodista huolimatta olin välttämättä halunnut päästä tallille jo tänään ja onnekseni vanhempani olivat antaneet luvan. Kaikki tuntui niin epätodelliselta, enkä voinut uskoa, että juuri minä olin saanut kunnian aloittaa Edin apuhoitajana.

Tallin pihaan saapuessani pysähdyin, sillä en ollut aivan varma, mihin minun pitäisi mennä. Tiesin, että Edi asui pihatossa, mutta en uskaltanut mennä sinne yksin. Lähdin epävarmana kohti tallia ja astuin ovista sisään. Vilkaisin nopeasti rannekelloani, jonka punaiset viisarit osoittivat kellon olevan puoli viisi. Katselin varovasti ympärilleni ja toivoin löytäväni jostain Edin oikean hoitajan. Harmi vain, etten tiennyt lainkaan, miltä hän näytti. Tallissakaan ei ollut ketään, jolta olisin voinut kysyä. Päätin sittenkin lähteä käymään pihatolla, jos hän sattuisi olemaan siellä.

Saapuessani pihatolle näin harjauspuomin luona voikon eestinhevosruunan ja ystävällisen näköisen tytön, joka harjasi ruunaa reippaasti. Hevosen täytyi olla Edi ja tyttö oli varmaankin sen hoitaja. Katselin Ediä ihastuneena. Suloinen ruuna pärskähti tyytyväisenä ja hinkkasi päätään hoitajansa takin hihaan tämän rapsuttaessa voikon kaulaa hellästi. Silloin tyttö huomasi minut. Hän katsoi minua hieman hämmästyneenä, mutta tervehti kuitenkin ystävällisesti. Astelin hitaasti lähemmäs.
- Heippa! aloitin varovasti hymyillen.
- Mä oon Maj, Edin uusi apuhoitaja, jatkoin ujosti toivoen, etten kuulostanut aivan idiootilta.

Hetken hiljaisuuden ja alkukankeuden jälkeen olimme esittäytyneet toisillemme ja Edin hoitaja, Nette oli kertonut minulle lyhyesti Edistä ja apuhoitajan tehtävistä. Me molemmat olimme melko ujoja, mikä ei hirvittävästi edistänyt kommunikointia. Minua se ei tosin haitannut, sillä Nette vaikutti mukavalta ja ystävälliseltä ja uskoin, että meistä voisi vielä tulla hyvät ystävät.
- Edi menee viideltä tunnille ja mun pitää laittaa se valmiiksi, koska sen ratsastaja ehtii tänne vasta tasalta, Nette kertoi ujosti hymyillen.
- Jos haluat, niin voit auttaa mua, hän lisäsi ja näytti, mistä Edin harjat löytyivät.

- Tietenkin mä haluan auttaa, jos se vaan käy, vastasin hymyillen ja kysyin, mitä minun pitäisi tehdä.
- Voit vaikka selvittää Edin harjan ja hännän, Nette neuvoi ja ojensi minulle muovisen harjakamman
Tartuin siihen ja laskin reppuni maahan. Ojensin rauhallisesti Edille käteni haisteltavaksi, mutta koska ruuna ei reagoinut siihen mitenkään erityisesti, aloin selvittää voikon harjaa vihertävän sävyisellä harjakammalla. Edi katsoi minua epäröiden ja huomasin, kuinka ruuna jännittyi. Nette silitti hevosen kaulaa rauhoittavasti ja hetken kuluttua ruuna antoi minun selvitellä jouhiaan vapaasti.

Välillä juttelimme Neten kanssa, mutta pääsääntöisesti työskentelimme hiljaisesti. Kun olin saanut ruunan harjan lähestulkoon setvittyä, siirryin hännän kimppuun. Nette puhdisti Edin kaviot ja kävi sitten hakemassa hevosen varusteet.
- Jos haluat, niin voit laittaa Edille satulan, Nette sanoi alkaessaan lämmittää Edin kuolaimia.
Nyökkäsin ja nostin satulan Edin puhtaaseen selkään. Yletyin juuri ja juuri laittamaan sen, joskin Neten piti tulla ottamaan satula vastaan toiselta puolelta. Katsoin, ettei satulahuopa ollut rytyssä. En ollut aivan varma, mihin kohtaan satula tuli laittaa, mutta onneksi Nette auttoi. Lopuksi laitoin vielä satulavyön varovaisesti kiinni ensimmäisiin reikiin.

Kun Edi oli valmis, meidän piti viedä se maneesiin. Nette oli jälleen ystävällinen ja sanoi, että minä saisin halutessani taluttaa ruunan. Otin ohjat käteeni ja lähdin reippaasti kävelemään ruunan edellä kohti maneesia. Edi asteli rauhallisesti perässä. Maneesissa Edin ratsastaja odotti jo innokkaasti satulaan pääsemistä. Nette auttoi hänet selkään, jonka jälkeen lähdimme yhdessä maneesista pois.
- Mä voisin esitellä sulle Edin varusteet ja näyttää, mihin voit viedä sun kamat, Nette ehdotti vilkaisten edelleen mukanani keikkuvaa reppua.

Nyökkäsin innoissani ja lähdin Neten perässä talliin. Tunnin aikana hän esitteli minulle yläkerran ja näytti, mihin voisin jättää tavarani. Nette myös esitteli minulle kaikki Edin varusteet ja kertoi, milloin käytettiin mitäkin. Lisäksi tyttö neuvoi minua Edin hoidossa ja kertoi, miten ruunan kanssa tulisi toimia. Sain häneltä paljon hyviä vinkkejä tulevia hoitokertoja varten. Sen jälkeen vilkaisimme kelloa, joka näytti jo lähes kuutta. Kiiruhdimme äkkiä takaisin maneesiin, mikäli ratsastaja tarvisi apua Edin kanssa.

Edin ratsastaja ei tarvinnut apua, vaan halusi itse hoitaa hevosen pois tunnilta. Seurasimme Neten kanssa vierestä ja juttelimme niitä näitä. Kun hän oli valmis, kävimme Neten kanssa viemässä Edin takaisin pihattoon. Rapsuttelimme ruunaa tovin, jonka jälkeen päästimme sen vapaaksi ja suljimme portin huolellisesti. Jäin vielä hetkeksi katsomaan Ediä ja tämän lajitovereita pihatossa. Hymyilin onnellisena. Ensimmäinen päiväni Edin apuhoitajana oli ollut lyhyt, mutta onnistunut. Edi oli vaikuttanut oikein mukavalta tapaukselta ja tuskin maltoin odottaa, että pääsisin tutustumaan ruunaan paremmin. Tallilta lähtiessäni kävin vielä hakemassa tavarani ja heilautin kättäni Netelle hyvästiksi. Hän vilkutti takaisin ja ehdotti, että pesisimme ensi kerralla yhdessä Edin varusteet. Suunnitelma kävi minulle oikein hyvin ja toivoin, että pääsisin tallille mahdollisimman pian uudestaan.

Maj & Edi 1 HM

[Nette]

1.3.2017
Kuka pelkää apuhoitajaa?

Helmikuu oli kääntynyt maaliskuuksi, ja samalla kaunis aurinkoinen talvisää oli vaihtunut pilviseksi ja harmaaksi plussakeliksi. Eilen vielä nietostentäyteinen tallipiha kylpi nyt paksussa kerroksessa ällöttävää loskavelliä, joka ei todellakaan ilahduttanut minua ollenkaan. Joku toinen kyllä jaksoi olla positiivinen. Säälin Cellaa mielessäni katsahtaessani kohti Arktikia, joka oli onnistunut löytämään pihattotarhan suurimman lätäkön, ja pyöri nyt siinä antaumuksella kummastuneen velipoikansa tuijottaessa vieressä. Edi oli onneksi valinnut siistimmän aktiviteetin: se nökötti tapansa mukaan pihaton ovella ja hamuili turvallaan viimeisiä heinänkorsia.

Etsin katseellani kuivaa reittä portilta pihatolle, mutta sen osoittautuessa mahdottomaksi tehtäväksi päädyin hyppelehtimään vähiten märästä kohdasta toiselle. Sekös kiinnosti Ediä. Se nosti korvansa höröön ja lähti loska roiskuen ravaamaan minua kohti. Yritin komentaa ruunaa pysähtymään mutta se vähät välitti huudoistani. Väistin vesiroiskeet ja tartuin kiinni Edin riimusta. En todellakaan jäisi tähän tarhaan enää hetkeksikään.

Helmi-maaliskuun vaihdos oli kamalan sään lisäksi tuonut mukanaan kosolti uusia kasvoja. Hoitajahakujen tulokset olivat tulleet, ja odottelin jo kauhulla niitä hetkiä, kun minun pitäisi tutustua kaikkiin uusiin ihmisiin. Surkean nimipääni vuoksi tällaiset kertarysäykset eivät olleet ollenkaan kivoja. Mikään ei nimittäin ole kamalampaa kuin se, että juttelet jo viidettä kertaa samalle henkilölle muistamatta vieläkään hänen nimeään. Etenkin, jos kyseinen henkilö on muistanut omasi jo ensi näkemästä alkaen.

Tämä ei kuitenkaan ollut edes tavallinen hoitajahaku. Tämä koski myös minua. Jossain kummallisessa mielenhäiriössä olin mennyt lupaamaan Annelle, että voisin ilomielin (?) ottaa Edille apuhoitajan. Siis niin, että minä opettaisin jotain uutta kokelasta hevosenhoidossa. Silloin kun asia oli esitelty, se oli tuntunut hyvältä idealta. Edi saisi toisenkin rakastavan ihmisen, ja minun ei tarvitsisi potea niin huonoa omaatuntoa, kun kiireiltäni en ehtinyt tallille aina kun olisin halunnut.

Asiassa oli kuitenkin yksi mutta, jota en ollut ollenkaan ajatellut. Se apuhoitajahan olisi tietenkin ihminen. Se tarkoitti, että minun pitäisi olla sosiaalinen. Ja sehän ei käynyt minun luontooni ollenkaan. Niinpä olinkin ollut kauhusta kankea, kun Anne oli kertonut, että apuhoitaja Edille oli löytynyt.
”Maj on tosi mukavan ja reippaan olonen, vähän sua vanhempi”, oli nainen sanonut hymyillen, ennen kuin oli kääntynyt kannoillaan ja mennyt tekemään jotain, mitä nyt ratsastuksenopettajat ikinä tekivätkään. Ei siinä mitään, uskoin kyllä tytön olevan mukava ja reipas. Kauhua kuitenkin aiheuttivat sanat: ”vähän sua vanhempi”. Vähän mua vanhempi. Enhän minä sellaista voinut mitenkään opastaa? Kuka muka otti neuvoja vastan itseään nuoremmalta pikkutytöltä?

Maj oli käynyt eilen ensimmäisen kerran. Käynti oli mennyt ihan hyvin. Tyttö oli vaikuttanut juuri niin mukavalta, kuin Anne oli vakuuttanut, ja harjannut Ediä todella pätevän oloisesti. Maj ei myöskään ollut liian puhelias, mikä sopi minulle. Olin alkanut luottaa siihen, että tulisimme hyvin toimeen. Siitä huolimatta minulle oli pienoinen helpotus tietää, että tyttö ei ollut tulossa tallille tänään. Koska vaikka toinen olisi kuinka mukava, en vain päässyt yli siitä ajatuksesta, että se oli minua vähän vanhempi, olkoonkin vain alle vuoden. Ja koska se oli vanhempi, minulla oli pakottava tarve onnistua kaikessa täydellisesti sen katsellessa. Se jos mikä oli typerää, koska takuuvarmasti minä olin joka tapauksessa sitä parempi hevosenhoidossa. Ja halusin ihan oikeasti ystävystyä tytön kanssa.

Puolisen tuntia myöhemmin, suorittaessani Edin viikottaista venytysrutiinia läpi, huomasin ajattelevani apuhoitaja-asiaa jo paljon positiivisemmalta kantilta. Olin aina ollut perfektionisti, jonka vuoksi minua häiritsi kovasti, kun toiset ihmiset tekivät asiat mielestäni vääränlaisella tavalla. Nyt minulla oli mahdollisuus opettaa ainakin yksi ihminen Seppeleessä toimimaan täsmälleen niin kuin itsekin toimin. Lisäksi hevosenhoidon lomassa oli varmasti paljon helpompi tutustua uuteen ihmiseen, ja siihen minä totta vie tarvitsin kaikki helpotukset.

Ajatuksesta innostuneena aloin suunnitella seuraavien viikkojen ohjelmaa. En ollut koskaan aikaisemmin tajunnutkaan, miten paljon erilaisia asioita hevosenhoitoon kuului. Ensi kerralla kävisimme läpi varusteiden pesua, mutta lisäksi minun pitäisi kertoa kaikkea ehdottoman tähdellistä, kuten minkä väriset jalustimet saa yhdistää minkäkin satulahuovan kanssa, miten magic brushin saa helpoiten puhdistettua (ja että se tulee tehdä joka ikisen käytön jälkeen, mur), ja kuinka vesaroida poni kastelematta ohi kulkevaa Salmaa (sen sijaan Katsuun saa kyllä tähdätä, koska mokoma vei viimeisen appelsiinitryffelin irtokarkkipussistani, mutta älkää kertoko että sanoin näin).

Hykertelin ajatukselle läpimärästä Katsusta, kun karma iski. Edi oli sitä mieltä, että oiken etujalan venytys oli jatkunut liian pitkään. Se nykäisi kavionsa vauhdilla irti otteestani ja tyrkkäsi minut turvallaan päin vesikarsinan hanaa. Jääkylmä vesi lähti suihkuamaan paineella letkun päästä, kastellen upouuden hupparini ja valuen sitten ratsastushousujeni reunaa pitkin kumisaappaisiini. Kiljahdin ja hypähdin pois suihkun alta. Onneksi Maj ei ollut näkemässä, huomasin ajattelevani. Samantien läppäisin itseäni poskelle. Nämä ajatukset loppuisivat nyt.

Nette ja Edi 29 hm

[Maj]

24.3.2017

Edi käveli rauhallisesti välissämme ja käänteli välillä päätään tallipihalla kuuluvien äänten suuntaan. Olin pitkästä aikaa tallilla hoitamassa Ediä Neten kanssa, sillä olin sairastunut sitkeään flunssaan ja toipunut kunnolla vasta viime päivinä. Kun saavuimme harjauspuomille, Nette sitoi Edin vetosolmulla kiinni samalla, kun minä hain ruunan harjat tallista. Palattuani poimin käteeni pölyharjan Neten alkaessa setviä Edin häntää.
- Voisinko mä muuten saada sun puhelinnumeron? kysyin varovasti harjatessani Ediä rauhallisin vedoin.
- Joo, totta kai, tyttö nyökkäsi ujosti hymyillen.

Vastasin hymyyn ja vaihdoin etukautta voikon toiselle puolelle. Rapsutin hellästi ruunan kaulaa ja toivoin, että voisin joskus saavuttaa Edin luottamuksen. Vielä en saanut ruunaa yksin kiinni pihattotarhasta, mutta se ei sinänsä ollut mikään ihme. Olin vasta aloittanut Edin apuhoitajana ja rehellisesti sanottuna ujo hevonen ja kokematon hevostenkäsittelijä ei ehkä ole mikään paras mahdollinen yhdistelmä. Olin kuitenkin päättänyt, että vielä jonain päivänä voisimme luottaa toisiimme.

Kun olimme harjanneet Edin huolellisesti, selvittäneet harjan ja hännän ja puhdistaneet kaviot, Nette lupautui näyttämään minulle muutaman erilaisen venytyksen, joita Edin kanssa tuli tehdä säännöllisesti. Katselin tarkkaavaisesti vierestä ja lopuksi sain itsekin kokeilla muutamia niistä. Venytykset onnistuivat kohtalaisesti, mutta taas sain kiittää onneani siitä, että hevosen varsinainen hoitaja oli koko ajan mukana opastamassa.

Seuraavaksi talutimme ruunan pihattoon ja päästimme sen vapaaksi Soltun, Polarin ja Arktikin seuraksi. Tänään meillä olisi hieman kiire, sillä pesisimme Edin varusteet, jonka jälkeen minun pitäisi lähteä nopeasti agilityharjoituksiin. Meillä oli kotona neljä koiraa, joiden kanssa harrastettiin ja lenkkeiltiin ahkerasti. Kaikki neljä ovat shetlanninlammaskoiria, joista kaksi on naaraita ja kaksi uroksia. Joka tapauksessa pesisimme tänään Edin varusteet yhdessä, kuten olimme suunnitelleet jo kauan aikaa sitten.

Kävelimme satulahuoneeseen jutellen hevosista (yllättävää). Olimme molemmat melko ujoja ja siihen nähden juttu luisti välillä kohtalaisen hyvin, mutta hiljaiset hetket olivat kiusallisia. En vain keksinyt puhuttavaa ja jos sanoinkin jotain, pelkäsin kuulostavani tyhmältä. Joka tapauksessa Nette oli mukava, ystävällinen ja taitava hevosten kanssa. Tutustuisin mielelläni paremmin häneen, kunhan pääsisimme molemmat ujoudesta eroon. Tai eihän siitä kokonaan eroon pääsisi, mutta ajan kuluessa ystävystyisimme varmasti.

Nette nappasi telineestä Edin satulan ja pyysi minua ottamaan ruunan suitset ja harjat. Kannoimme varusteet paikkaan, jossa aioimme pestä ne, jonka jälkeen Nette lähti hakemaan satulasaippuaa. Kun hän palasi, sovimme, että aloittaisimme urakan puhdistamalla suitset. Ennen pesun aloittamista kävimme vielä hakemassa vettä ja kaksi sientä.
- Ensin puretaan suitset osiin, Nette neuvoi ujosti ja alkoi irrottaa ohjia tottuneesti.

Hetken kuluttua edessämme oli vain kasa sekalaisia remmejä. Sitten otimme molemmat oman pesusienen ja kastelimme ne vesiämpärissä. Nette opasti minua ja näytti, kuinka sieneen tuli hieroa saippuaa ja hangata sitä, niin että se alkoi vaahdota. Pyyhimme kaikki suitsien osat huolellisesti ja annoimme niiden kuivua hetken aikaa. Välillä keskustelimme hieman, mutta enimmäkseen pysyimme hiljaa. Lopuksi pyyhimme suitset kankaanpalasella ja levitimme niihin valjasrasvaa.

Sitten olikin suitsien kokoamisen vuoro. Taisin olla melko toivoton tapaus, mutta onneksi Nette ei hermostunut, vaan auttoi minua ystävällisesti. Kun olin laittanut kuolaimet kaksi kertaa väärinpäin ja kiinnittänyt turparemmin väärään kohtaan, Nette korjasi ne ja saimme urakan valmiiksi. Sitten siirryimme satulan kimppuun ja puhdistimme sen lisäksi myös jalustimet, jalustinhihnat ja satulanvyön. Putsasimme myös Edin satulahuovan karvoista, veimme sen pesuun ja vaihdoimme uuden tilalle.

Kun urakka oli ohi, kannoimme puhtaat varusteet takaisin paikoilleen. Siinä vaiheessa kello oli jo niin paljon, että minun piti kiirehtiä parkkipaikoille.
- Moikka! huusin Netelle hymyillen ja heilautin kättäni kiiruhtaessani ulos tallista.
- Heippa, nähdään ens kerralla, tyttö vastasi ujo hymy huulillaan kadotessaan talliin.

Autolle kävellessäni harmittelin sitä, että tämäkin tallipäivä oli jäänyt näin lyhyeksi, mutta olin myös oppinut paljon uutta ja tallille oli aina mukava tulla.
Kun avasin auton oven, koiristamme toisiksi nuorin, 4-vuotias Dina tervehti minua innokkailla hännänheilutuksilla ja märillä nuolaisuilla. Nauraen kiinnitin turvavyön ja silitin iloisesti haukahtelevaa koiraa lempeästi. Ratin takana istuva äitini kyseli päivän kulusta ja lähti kaasu pohjassa ajamaan eteenpäin. Vastailin kysymyksiin ja katselin hymyillen ikkunasta ulos rapsutellen samalla Dinaa, joka oli istahtanut syliini. Tuskin maltoin odottaa, että pääsisin seuraavan kerran tallille.

Maj & Edi 2 HM

[Nette]

24.4.2017
Vuosipäivä



Maanantai-illan jo hämärryttyä Nette ja Maj päättivät lähteä metsän reunaan ottamaan kivoja vuosipäiväkuvia. Ei siis muuta kuin poni ja varusteet kiiltäviksi ja tuumasta toimeen! Valitettavasti lukuisat yritykset eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta, sillä jatkuvat tuulenpuuskat pilasivat parhaimmat poseeraukset, ja Edikin oli kiinnostuneempi ohi työnnetyistä heinäkärryistä kuin Maj'n uudesta järjestelmäkamerasta.

Nette ja Edi 30 hm!!!!

[Nette]

Joskus kesäkuussa(?)
Muutoksen tuulia

Kumea kopina kiiri ympäri tallipihaa valkoisten kavioiden viuhtoessa ilmaa aivan liian läheltä narun päässä seisovan Annen ohimoa. Katselin tyrmistyneenä näytöstä, jonka päätähtenä pyöri mielipuolelta vaikuttava ponitamma, Seppeleen uusin tuntiratsu. Eniten pielessä tässä näytöksessä oli se, että kyseinen kammotus olisi tuleva hoitoponini. Aivan niin. Sellaisen idioottimaisen lupauksen olin mennyt päästämään suustani. Mutta enhän minä silloin viikko sitten tiennyt, että tietokoneen ruudulla liitelevä kuvankaunis eläin osoittautuisi mahdottomaksi tapaukseksi.

”Kyllä se siitä rauhoittuu”, Anne totesi saatuaan viimein maaniteltua kammotuksen sisään tallinovista. ”Se on vähän arempi tapaus, mutta edellinen omistaja sanoi, että ensimmäiset päivät olisivat vaikeimmat”. Nyökkäsin, mutta en saanut karkotettua mielestäni ajatusta siitä, että uusi poni saisi minut vielä sairaalakuntoon. Haikein mielin tartuin kumisukaan, ja ryhdyin pyörittelemään sitä pitkin Edin mudan kirjomaa selkää.

Maailma oli niin epäreilu. Juuri kun olin alkanut tutustua Ediin kunnolla, se vietäisiin minulta pois. Olinhan minä toki aina tiennyt, ettei Anne voisi ikuisuuksiin pitää jalkavaivaista hevosta, mutta silti. Ja että hän tarjoaa korvaajaksi tuota! Ajattelin vilkaistessani vastapäisessä karsinassa seisovaa Lumia, joka mulkoili vierustoveriaan järkyttyneenä ja kolisteli ruokakuppiaan. Tietenkin olin sanonut kyllä, koska en halunnut jättää Seppelettä, eikä muita vapaita hevosia ollut, mutta ei se tulisi ikinä korvaamaan Ediä. Eihän poneissa ollut mitään samaa!

”Mä oon ihan varma, että kaikki käy parhain päin. Kyllä sä opit pitämään siitä”, totesi Clara hymyillen valitettuani hänelle puolen tunnin verran siitä, kuinka typerä idea Annelta oli ostaa talliin päävikainen hevonen. ”Sitä paitsi se on niiiiiiin söpö! Vaikka en mä kyllä Siiriä pois vaihtaisi”, tyttö jatkoi ja katsahti iloisesti allaan käyskentelevää shetlanninponia, joka silloin tällöin nappasi ruohonkorren tiensivusta. Niinpä tietysti. Kaikki tallilaiset olivat aivan lääpällään uuteen poniin, mutta kunhan uutuudenviehätys katoaisi, he näkisivät saman kuin minä: se poni oli oikea piru valepuvussa. Lyhensin Edin ohjia huokaisten ja ehdotin Claralle rentoa laukkapätkää. Aioin nauttia täysillä näistä viimeisistä päivistä, ennen kuin Edi lähtisi laidunlomalle, ja sen jälkeen kokonaan pois. Pieni valkoinen ongelmani saisi odottaa ratkaisuaan vielä hetken.

Nette ja Edi 31 hm