Edin Hoitokirja

[Nette]

19.7.2016
Kadonnutta koiraa etsimässä, osa 1

"Toi Salma on kyl ihan sairaan hyvä ratsastaa" totesin Tuulialle, ihaillen samalla aidan toisella puolella liitelevää ratsukkoa. Bonnien karva kiilsi vastakiillotetun hopean tavoin sen venyttäessä raviaskeltaan. Salma ei näyttänyt iloiselta. Mä en ymmärtänyt miksi, koska mun mielestä poni näytti upealta. "Niin on" Tuulia vastasi hiljaa katsoen naama kurtussa kentälle. Katsahdin tyttöä hämmentyneenä. "Onks siinä jotain vikana vai?" ihmettelin ja yritin tiirailla ratsukkoa tarkemmin. "Ei periaatteessa, Bonnie vaan näyttää jotenkin...jäykältä. Mutta kai se johtuu vaan lomailusta" kuului jo iloisempi vastaus. Mä en kyllä huomannut minkäänlaista jäykkyyttä, mutta uskoin Tuuliaa. Kyllä se varmasti tiesi mua paremmin, olihan se jo melkein aikuinen ja ratsastanutkin vaikka kuinka kauan.

Jatkoin treenavan ratsukon seuraamista ja räpsin ajankuluksi muutaman valokuvan. Olisipa hienoa osata ratsastaa yhtä hyvin! Omistaa oma huippukilpaponi ja päästä kisakentille ulkomaille. Salma oli ihan hirveän onnekas. Vaikka en mä tiedä haluaisinko mä oikeastaan kilparatsastajaksi. Enemmän mua kiinnosti hevosenhoitajan pesti. Olisi niin mahtavaa kierrellä jonkun kilparatsastajan mukana ympäri Eurooppaa, saada oma kulkulupa tallialueelle ja huolehtia oikean kilpahevosen hyvinvoinnista. Mulla oli kaikki suunnitelmat jo valmiina. Ensin mä hoitaisin Ediä ihan superhyvin ja opettelisin kaiken mahdollisen. Sitten joku tallin kisaava tyyppi huomaisi kuinka ahkera mä olen ja pääsisin ehkä kisahoitajaksi. Ja siitä sitten kohoaisin ylöspäin kunnes olisin ihka aito kilpahevosen hoitaja! Olisi kyllä niin hienoa päästä Salman mukaan Power Jumpiin, näkemään ihan oikeaa kisaelämää. Vaikka en mä kyllä Bonnielle pärjäisi, eikä se muutenkaan varmasti näin nuorta mukaan huolisi, vaikka se kuinka olikin jutellut mulle niin ystävällisesti eilen. Uppouduin haaveisiini, jossa talutin upeaa kiiltävää puoliveristä Helsinki International Horse Shown verryttelyalueella ja Villivarsan toimittaja tuli tekemään musta lehtijuttua, jossa sain kertoa kisahoitajan päivittäisistä tehtävistä.

"Huhuuuuu, Nette?" kuului yhtäkkiä korvani juuresta, ja huomasin naamani edessä heiluvan käden, jonka tajusin kuuluvan Tuulialle.
"Täh?" kysyin erittäin fiksun kuuloisena.
"Niin sitä vaan, että aattelin lähteä Ruusan kanssa maastoon ja mietin et olisitko halunnut tulla Edin kanssa mukaan?" Tuulia nauroi.
En ollut varma kuulinko oikein. Kysyikö Tuulia MUA maastoon? Siis sehän oli ainakin miljoona vuotta mua vanhempi, ja löytäis takuulla parempaakin maastoseuraa. Tai ehkä sekään ei jaksanut enää tätä Seppeledraamaa, joka tuntui muuttavan kaikki jotenkin kummallisiksi. Oli miten oli, sitä mä en ikimaailmassa kysyisi Tuulialta, koska en haluaisi pilata tätä tilaisuutta. Mä halusin niin kovasti tutustua kaikkiin isompiinkin hoitajiin, vaikka ne olikin aika pelottavia. Tää olisi hyvä alku! Ilona tulisi kyllä niiiin kateelliseksi, sen elämäntehtävä kun oli yrittää tehdä vaikutus vanhempiin tyttöihin ja päästä niiden porukkaan. Vähän kyllä harmitti sen puolesta, koska ei sillä oikeesti pitäisi olla mitään väliä mitä muut susta ajattelee. Toivottavasti sekin vielä tajuaisi sen.

Niin me sitten haimme hepat ja sidoimme ne harjauspuomiin. Vilkaisin vielä sivusilmällä kentälle. Salma oli ilmeisesti lopettelemassa treeniä, vaihtaen vielä muutaman sanasen Robertin kanssa. Siinä oli kyllä toinen ratsukko jota mä ihailin suuresti: Robert ja Harry. Niiden meno näytti ihan siltä kuin ne telkkarin huippuratsastajat olisivat tulleet Seppeleen kentälle. Sitä oli ilo katsella. Siinä harjatessani katselin samalla Robertin alkuverryttelyä, ja yritin imeä itseeni kaiken opin minkä vaan sain irti.

Pian me olimmekin jo varustaneet hevoset. Tuulia auttoi mua kiristämään Edin satulavyön, ponkaisi sitten kepeästi Ruusun paljaaseen selkään ja maiskautti hevosen liikkeelle. Mä seurasin tyttöä metsänreunaan, ja toivoin, että olisin itsekin varmempi ratsastaja. Olinhan mä käynyt ilman satulaa maastossa jo muutaman kerran, mutta edelleen se oli asia, jota mä jännitin tosi paljon.

Tuulia johdatti mut ihan uudelle polulle. Se oli kapea, hämärä, ja melko kivinen. Annoin Edille pidempää ohjaa, jotta se kykenisi venyttämään kaulaansa ja näkemään paremmin polulla vastaan tulevat esteet. Ja niitä riittikin. Isoja kiviä, polun yli kaatuneita puita ja kuusenoksia, jotka levittäytyivät polun ylle juuri naaman korkeudelle.
"Ei ihme, ettei meitä usein tuoda tälle reitille maastoon", Tuulia naureskeli. "Tätä ei oo varmaan käytetty iäisyyksiin. Päärjäthän sä?"
"Joo", vastasin, kumartuessani väistämään jälleen uutta kuusenoksaa. "Mutta ei tää ehkä semmonen reitti ole mille haluaisin joka päivä tulla."
"Joo ei todella! Tässä pitäis ihan lähellä kyllä mennä isompi polku, ehkä me päästään koukkaamaan sille jostain välistä", Tuulia ehdotti ja ryhtyi tiirailemaan metsikköön.

Jonkun aikaa kuljettuamme löysimme sopivan harventuman puustossa, jonka läpi ohjasimme hevoset. Ne tuntuivat olevan aika ihmeissään, kun poikkesimme polulta, mutta tottelivat kuitenkin mukisematta. Tuulia oli ollut oikeassa, vieressä meni kuin menikin parempi polku.
"Ravataanko?" tyttö ehdotti.
Nyökkäsin vastaukseksi ja kiristin ohjia. Tuulia siirsi Ruusun raviin, ja Edi seurasi perässä ennen kuin ehdin edes antaa pohkeita. En kuitenkaan jaksanut nipottaa, oltiinhan nyt maastossa. Kentällä se ei kyllä saisi siirtyä omin luvin yhtään mihinkään!

Keventelimme rauhalliseen tahtiin hiljaisuuden vallitessa. Muutaman minuutin kuluttua mulle alkoi tulla vähän kylmä. Polulla tuuli jonkun verran, eikä mulla ollut mukana pitkähihasta. Oli tääkin kesä! Ei melkein yhtään hellepäiviä! Ja aurinkokin tuntui vaan piilottelevan pilvien takana jatkuvasti. Toisaalta se oli ihan hyvä, eipähän ainakaan tarvinnut läträtä aurinkovoiteen kanssa tunnin välein niinkuin yleensä. Oikeastaan mä en edes tykännyt kesästä, talvi oli enemmän mun juttu. Mutta olisihan se silti kiva tehdä edes yksi kunnon hellemaasto shortseissa ja topissa!

Yhtäkkiä Tuulia siirtyi käyntiin. Ohjasin Edin keskemälle jo leventynyttä tietä, ja yritin tarkastella oliko tiellä tamman edessä kenties jokin este. Sitten näin mitä Tuulia katsoi. Muutaman metrin päässä, kaatunen puunrungon päällä istui ehkä pari vuotta mua nuorempi tyttö katse painuksissa. Tuulia oli jo ehtinyt ratsastaa lähemmäs ja puhutteli tyttöä. Tyttö nosti päänsä ja katsoi Tuuliaa itkuisin silmin.
"Mun koira... se karkas, enkä mä löydä sitä mistään!" kuulin tytön vastaavan ennen kuin hän purskahti uudestaan itkuun. Samassa näinkin katkenneen hihnan maassa tytön jalkojen juuressa.
"Milloin se karkasi, näitkö mihin suuntaan se juoksi? Me voidaan auttaa sua etsimään", Tuulia tarjoutui ystävällisesti ja vilkaisi muhun päin. Nyökkäsin myöntymisen merkiksi. Tyttö katsahti ensin Tuuliaa, sitten mua, ja alkoi hymyillä.

Nette ja Edi 15 hm

[Nette]

19.7.2016
Kadonnutta koiraa etsimässä, osa 2

"Mikä sun nimi muuten on?" Tuulia kysyi tytöltä kävellessämme tietä pitkin eteenpäin.
"Sandra", tyttö vastasi. "Entäs keitä te ootte?"
"Mä oon Tuulia ja tossa on Nette. Me ollaan Seppeleestä", Tuulia vastasi.
"Seppeleestä? Oi! Mä oon aina halunnu opetella ratsastamaan, mutta äiti ei anna", Sandra sanoi harmistuneena. "Sen mielestä mä oon liian tumpelo, eikä se sen takia uskalla päästää mua hevosen selkään. Näkeehän sen, taaskin mä onnistuin päästämään meidän koiran irti, ja äiti varmaan suuttuu ihan hirveesti".
"No, älä nyt sitä vielä murehdi, parhaassa tapauksessa me löydetään se pian eikä sun äitis saa koskaan tietää. Meiän kannattais varmaan jakaantua jotenkin, niin voidaan etsiä tehokkaammin. Onko sulla Sandra puhelinta, että voidaan pitää yhteyttä?"

Sandra antoi numeronsa mulle ja Tuulialle, jonka jälkeen me jakaannuttiin eri suuntiin. Mä lähdin kahlaamaan tiheän heinäkasvuston läpi pellon toiselle puolelle. Edi hermostui Ruusun lähtiessä vastakkaiseen suuntaan, ja kieltäytyi liikkumasta. Pienen maanittelun jälkeen se kuitenkin suostui jatkamaan matkaa, luoden vielä viimeisen kaipaavan katseen etääntyvään suomenhevoseen. Taputin ruunaa kaulalle ja nostin katseeni kohti vastapäistä koivikkoa.

Kolmen tunnin kiertelyn jälkeen aloin hieman hermostua. Mulla oli kylmä, koirasta ei ollut näkynyt merkkiäkään, enkä oikein edes tiennyt missä olin. Päätin soittaa Tuulialle ja Sandralle ja kysyä olivatko he löytäneet mitään. Kännykästä oli kuitenkin akku loppu. Miten tämä oli mahdollista, mullahan oli ollut ihan täysi akku kun olin lähtenyt? Miten mä nyt löytäisin takaisin tallille? Päätin kiivetä vieressä kohoavalle mäelle. Ehkä sieltä näkyisi tuttuja maisemia.

Turha toivo. Mäki oli aivan liian matala, että sen päältä olisi voinut nähdä jotain muutakin kuin metsää. Viimeisenä vaihtoehtona annoin Edille täysin pitkät ohjat, ja toivoin, että se löytäisi tiensä takaisin Seppeleeseen. Aluksi ruuna ei tajunnut ideaa vaan kääntyi katsomaan mua kuin odottaen lisäohjeita. Kun niitä ei kuulunut, se lähti lopulta löntystelemään kapeaa kinttupolkua pitkin eteenpäin.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen näin Seppeleen maastoesteiden pilkahtavan puiden lomasta. Ilahduin, koska tästä eteenpäin polut olivatkin jo tuttuja. Pian kurvasinkin Edin Seppeleen pihaan.
"Nette! Mitä sä täällä yksin teet, onks Tuulialle käynyt jotain?" kysyi paluumme huomannut Salma huolestuneena.
"Me autettiin yhtä tyttöä etsimään sen kadonnutta koiraa ja hajaannuttiin, mut sit mä eksyin ja mun kännykästä loppu akku. Onneks Edi osas löytää takasin tänne. Mutta Tuulia on varmaan ihan okei. Se on varmaan vielä metsässä kerta se oo vielä täällä", arvelin.
"Mäpä soitan sille, kohta on jo aika myöhä", Salma sanoi otsaansa kurtistaen ja kaivoi kännykkänsä esille. Mä lähdin viemään Ediä pihattoon, se oli liikkunut jo ihan tarpeeksi tälle päivälle.

Siinä harjaillessani huomasin Tuuliankin saapuvan tallipihalle, harmistuneen näköisenä. Se jutteli hetken Salman kanssa, ja lähti sitten aittaa kohti.
"Ei ne löytäny sitä koiraa", Salma totesi saapuessaan pihattotarhalle. "Me aateltiin, että jatketaan etsintöjä huomenna, kysytään vähän lisävoimia täältä Seppeleestä", nainen jatkoi. Nyökkäsin vastaukseksi. Huomenna ottaisin kyllä villapaidan mukaan.

Nette ja Edi 16 hm

[Nette]

20.7.2016
Kadonnutta koiraa etsimässä, osa 3

Keskiviikkoaamu valkeni harmaana ja koleana. Sää oli omiaan korostamaan mielialaani. Mua ei mitenkään olisi huvittanut tänään lähteä tallille, sillä olin nukkunut todella huonosti, ja lisäksi Sandran koira oli edelleen kateissa. Se tarkoittaisi, että tänään olisi taas tiedossa useampi tunti metsässä rämpimistä. Jotenkin mä sain kuitenkin kammettua itseni sängystä ylös ja vedettyä tylsimmät tallivaatteeni päälleni. Kuin hidastettuna voitelin paahtoleivän ja tungin matkakortin mustaan kangaskassiin. Sitten nappasin mustan takin naulakosta ja lähdin voileipä kädessä harppomaan kohti bussipysäkkiä, sillä olin tapani mukaan taas myöhässä.

Kolmen minuutin kuluttua ohitin viimeisen asuntolan. Sen takaa paljastui tumman asfaltin verhoama maantie. Seurasin tietä katseellani aina bussipysäkille asti. Hemmetti! Bussi oli kerennyt pysäkille ennen minua, ja pitkä jono töihin lähteviä elämäänsä kyllästyneitä tätejä kömpi nyt sisään kapeasta oviaukosta. Kiristin tahtia. Kangaskassi hakkasi ikävästi jalkaani vasten vauhdin kiihtyessä hölkästä juoksuksi. Vielä sata metriä. Viimeinen nainen katsahti muhun päin välinpitämättömällä ilmeellä, ja nousi bussiin. Viisikymmentä metriä. Bussikuski sulki hitaasti ovet ja asetti vilkun vasemmalle. Pingoin niin kovaa kuin pääsin, ja onnistuin kuin onnistuinkin saavuttamaan bussin etuoven ennen sen liikkeellelähtöä. Bussikuski katsahti minuun, harkitsi hetken, ja kaasutti pois. Että sen pitikin olla yksi niistä ärsyttävistä kuskeista!

Kello oli jo yhdeksän saavuttuani viimein Seppeleeseen, tunnin myöhässä aikataulusta. Muut olivat jo lähes lähtövalmiita, ja jakaantuivat ilmeisesti jonkinlaisiin pienempiin porukoihin tallin etupihalla. Salma ja Tuulia olivat näköjään haalineet melkein koko Seppeleen mukaan etsintäpartioon. "Anteekskumäoonmyöhässä", sopersin ja juoksin satulahuoneeseen. Nappasin mukaani suitset, harjan ja kaviokoukun ja palasin pihatolle. Edi tuijotteli mua ihmeissään, kun harjasin sen rivakasti päästä ja selän päältä sekä tarkistin kaviot. Solkia vielä kiinnitellen juoksutin suitsitun (ja hyvin hämmentyneen) Edin tallipihalle ja lyöttäydyin Claran pariksi ennen kuin tämä ehti kissaa sanoa. No, pakkohan mun oli päästä jonkun sellaisen mukaan, joka tunsi maastot. En halunnut taas jäädä yksin pöpelikköön.

Salma jakeli jo ohjeita suunnista. Olin onnellinen, ettei mun odotettu osallistuvan porukan organisointiin, vaikka olinkin ollut etsinnöissä mukana jo eilen. Ilmeisesti Tuulia oli ymmärtänyt, että parin kuukauden maastokokemuksella musta ei olisi paljonkaan apua etsintöjen suunnittelussa. Puhumattakaan siitä, että en mä kyllä olisi saanut edes sanaa suustani näin ison porukan kuunnellessa.

Yksi kerrallaan parivaljakot lähtivät kukin eri suuntaan. Mä en ollut tajunnut Tuulian mulle ja Claralle suunnittelemasta reitistä mitään, mutta ilmeisesti Clara tajusi ainakin jotain, sillä se ei näyttänyt yhtään niin hämmentyneeltä kuin minä. Koska mulla ei ollut hajuakaan minne suuntaan tulisi mennä, annoin Claran mennä edeltä ja ohjasin Edin Netan perään.

Pian mulle selvisi, miksi reitti oli kuullostanut niin uppo-oudolta. Me oltiin menossa tien toiselle puolelle! En ollut ikinä ylittänyt Seppeleen viereistä maantietä ratsain, ja totta puhuen mua vähän hermostutti. Autot ajoivat siinä aika kovaa, enkä ollut ollenkaan varma mun ratsastustaitojen riittävyydestä. Ilmeisesti kukaan muu ei kuitenkaan epäillyt mun kykyjä, sillä Clara ei edes antanut mulle mitään ennakko-ohjeita. Ratsastin sen vierelle tien reunaan ja katsahdin moleempiin suuntiin. Tie oli onneksi melko hiljainen tähän aikaan päivästä (tai no, milloinkas Liekkijärvellä nyt olisikaan paljoa liikennettä). Ihan ilman ennakkovaroitusta Clara lähti ylittämään tietä. Mä säikähdin jääväni yksin väärälle puolelle ja potkaisin äkkiä Edin kylkiä. Edikin hätkähti äkillisiä apuja ja hypähti ravilla eteenpäin. Sain sen kuitenkin pian takaisin käyntiin, ja toivoin, ettei Clara huomannut mun töppäilyjä.

"Siis ihan oikeasti, miten kauas voi yks pieni sheltti oikeen juosta?" Clara ihmetteli parin tunnin päästä. Me oltiin kierrelty ja kaarreltu jo vaikka kuinka kauas Seppeleestä.
"Niinpä, luulis, että edes joku olis tähän mennessä löytänyt edes jälkiä!" virkoin takaisin katseeni harhaillessa ympäröivillä poluilla. Silloin mä näin sen. Jokin harmaa vilahti louhoskivien takaa ja juoksi kovaa kyytiä meistä oikealle.
"Muistatko oliko se minkä värinen se koira?" kysyin Claralta.
"Merle se tais olla, kuinni?"
"Mä taisin just nähä sen tuolla louhoksen takana, ainakin se oli joku pieni, karvanen ja harmaa", totesin.
"Ootko varma, ettei se ollut supikoira?" Clara kysyi.
"En, mutta ei kai meillä oo mitään parempaakaan suuntavaihtoehtoa, niin miksei käytäs katsomassa?", ehdotin.
"Ton louhoksen yli on kyllä aika vaikee päästä, että meidän pitää kiertää se, mutta mennään vaan", Clara myöntyi viimein.

Niin me sitten lähdimme ravilla mustikanvarpujen sekaan. Yritin tähystellä ympärilleni, mutta eläintä ei enää näkynyt missään. Emme kuitenkaan lannistuneet, vaan kaarsimme suuntaan, johon olin nähnyt koiraehdokkaan juoksevan. Matkalla kohtasimme Fiian ja Salman, jotka katsoivat määrätietoista raviamme ihmetellen.
"Mihin te juoksette? Me löydettiin sen koiran jäljet ja se on mennyt tonne louhokselle päin, tulkaa auttamaan jos sitä pitää kaivaa sieltä kivien välistä", Fiia sanoi.
"Nette luuli nähneensä sen koiran juoksevan teitä kohti", Clara totesi.
"Joo, tai oikeastaan se meni pari metriä tuollapäin", jatkoin ja osoitin kädelläni etuvasemmalle. Salma käänsi Bonnien osoittamaani suuntaan ja alkoi tutkia maata.
"Hei, täällä tosiaan menee jäljet toiseen suuntaan!", se huudahti.
"Oikeesti?" virkkoivat Fiia ja Clara yhteen äänen.

Pian me kaikki neljä ravailimme porukassa ja seurasimme sammaleeseen painuneita koirantassunkuvia.
"Tuolla!" Fiia sanoi ja osoitti suoraan eteenpäin. Katsahdin sinne ja näin mutaisen, mutta tunnistettavissa olevan shetlanninlammaskoiran viipottavan nenä maassa edellämme.
"Miten me saadaan se kiinni?" kysyin. "Kukaan ei varmaan osaa lassota?" jatkoin naurahtaen. Fiia ei vastannut, vaan nosti laukan ja ohjasi Elmon koiran vierelle. Se pysähtyi ja katsahti hämmentyneenä sen vierelle ilmestynyttä jättiläistä.

Kiinniotto kävikin lopulta yllättävän helposti. Koira osoittautui iloiseksi ja uteliaaksi tapaukseksi, ja tuli innoissaan tervehtimään vuorollaan meistä jokaista. Salma kaivoi riimunarun Bonnien satulalaukusta ja napsautti sen kiinni koiran kaulapantaan, josta roikkui yhä katkenneen hihnan palanen. Samaan aikaan Clara soitti kaikki etsintäpartiot läpi ja ilmoitti koiran löytymisestä. Kaikki olivat iloisia, mutta mikään ei päihittänyt sitä riemua, kun Sandra kuuli rakkaan lemmikkinsä löytyneen terveenä ja hyvinvoivana. Tyttö oli samantien kaapannut pyöränsä ja polkenut lähimmälle polulle meitä vastaan. Katsoin helpottuneena Sandraa, jonka naama kiilteli Nelli-koiran rakkaudenosoituksista. Oli ihanaa, kun kadonneet eläimet löysivät takaisin kotiin. Ja vielä ihanampaa oli, että mäkin pääsisin pian takaisin kotiin nukkumaan. Se ilo ei kuitenkaan pitkään kestänyt, sillä tallille päästyämme selvisi, että muut etsintäpartiot olivat tapahtuneen kunniaksi perustaneet karkelot tallin yläkertaan, eikä niistä tietenkään voinut jäädä pois. Koska kuka tietää, mistä olisin voinut jäädä paitsi?

Nette ja Edi 17 hm

[Nette]

14.8.2016
Viimeinen lomapäivä

Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta. Sen säteily sai vaalean ihoni punottamaan, vaikka olin juuri hetki sitten sivellyt sille paksun kerroksen 50-kertoimista aurinkovoidetta. Kaivoin kumilenkin Edin harjakassista ja kiinnitin sillä hiukseni epämääräiselle ponnarille. Pieni tuulenvire niskassa helpotti oloani hieman, mutta kuumuus ei silti hälventynyt. Nyt olisi täydellinen päivä lähteä rannalle, ajattelin.

Edessä oli kuitenkin viimeinen lomapäivä ennen koulujen ja ratsastustuntien alkua, joten olin päättänyt puunata kaikki Edin varusteet säihkyvän kiiltäviksi. Jätin siis rantahaaveeni suosiolla huomiotta, ja jatkoin suitsien purkamista. Kosteasta ilmasta johtuen nahka oli todella nihkeää, joten minulla oli täysi työ saada soljet revittyä auki. Lopulta kuitenkin onnistuin, ja asettelin nahkaosat siistiin riviin tammatarhan aidalle. Kuolaimet heitin likoamaan vesiämpäriin, jonka jälkeen kostutin sienen ja pyyhkäisin siihen hieman satulasaippuaa.

Varusteista irtosikin valtava määrä likaa. Kesällä oli ollut niin paljon kaikkea hauskaa tekemistä, että siistimishommat olivat aina vain lykkääntyneet, ja etenkin satula oli käytön puutteesta johtuen kerännyt paksun pölykerroksen. Kävin jokaisen osan läpi järjestelmällisesti, varmistaakseni, että hankalimmatkin kolot tulivat puhtaiksi. Lopuksi vielä kuivasin suitset ja satulan kevyesti pehmeällä pyyhkeellä.

Siirrettyäni nahkavarusteet takaisin satulahuoneen varjoon kävin käsiksi Edin melko valtavaksi kasvaneeseen satulahuoparepertuaariin. Levitin jokaisen huovan yksitellen kuivalle nurmelle ja hinkkasiin niitä tarmokkaasti vuorotellen kumisualla ja kovalla harjalla, kunnes suurin osa karvoista ja pölystä oli poissa. Työ olikin rankempaa kuin olin kuvitellut, ja aloin pian ajatella kaiholla vaatekaapissani myttääntyviä bikineitä. Kaikki se hikoilu kuitenkin palkittiin, sillä harjauksen jäljiltä huovat näyttivät melkein yhtä siisteiltä kuin juuri pesukoneesta tultuaan. Valitsin lempihuopani -sinisen- käytettäväksi ensimmäisenä päivänä. Sitten istahdin satulahuoneen penkille ihailemaan työni tulosta.

Hetken kuluttua kuulin kovaäänistä puheensorinaa, ja näin Claran tulevan satulahuoneeseen Simona ja Wilma perässään.
"Nette! Me lähetään ponien kans jädelle, tuu säkin mukaan!" tyttö hihkui kaapatessaan suitset olalleen ja harjat käteensä. Katsahdin kohti naulakossa roikkuvia, täydellisen kiiltäviä konjakin värisiä suitsia.
"Mutku mä just pesin varusteet", harmittelin. "Niiden piti olla puhtaat huomenna kun uudet tuntilaiset tulee."
"Äääh, ei ne nyt niin paljon yhellä maastoreissulla likaannu, tuu nyt!" Clara maanitteli Wilman jo ojentaessa mulle Edin suitsia ja Simonan nyökytellessä vakuutellen. Ajattelin ulkona paahtavaa hellettä, ja ajatus viilentävästä jäätelöstä alkoi pian kuulostaa vastustamattomalta.
"Noo, kai mun sit pitää tulla", virnistin ja lähdin tyttöjen perässä ulos.

Edi torkkui pihaton varjossa. Sen korvat roikkuivat lurpallaan ja häntä huiskahti silloin tällöin kärpästen lentäessä liian lähelle. Mun tuloani poni ei noteerannut mitenkään, kuten tavallista. Haaveeni siitä, että ruuna juoksisi luokseni höristen villivarsan sarjakuvahevosten tapaan olivat kariutuneet jo viikkoja sitten. Siihen menisi Edin kanssa vielä pitkään. Mulle kuitenkin jo se, että Edi seisoi rentona ja välinpitämättömänä oli voitto, ottaen huomioon miten epäileväisesti se oli muhun suhtautunut vielä viime keväänä. Rapsuttelin ponia hetken sään päältä ja talutin sen sitten hoitopuomille.

Kuivuus ja kuumuus olivat tehneet tepposet hevosillekin: etenkin karvainen Edi oli hikoillut auringossa jo jonkin verran, ennen kuin pääsimme edes selkään. (Sillä, että ruuna oli koko kesän keskittynyt lähinnä elopainonsa kasvattamiseen ei tietenkään ollut mitään tekemistä asian kanssa, ehei toki!) Myös hevosten pölyisyys tuntui kasvavan eksponentiaalisesti sen mukaan, mikä sattui olemaan kulloinenkin ilman lämpötila. Muutaman minuutin jälkeen yskimmekin kaikki neljä kilpaa tomua ja likaa ulos keuhkoistamme.
"Mä saan varmaan kohta jonkun pölyastman!" Wilma naureskeli valtavan pölypilven pöllähtäessä Hestian lautasilta.
"Joo sama!" Simona yski puomin toiselta puolelta. "Mustat hevoset tuntuu keräävän vielä muitakin enemmän pölyä. Onneks Walmassa on sentään vähemmän pinta-alaa."

Lopulta luovutimme pölytaistelun ja ryhdyimme suitsimaan hevosia. Vilkaisin vielä viimeisen kerran kaiholla auringossa hohtavaa turpahihnaa, ennenkuin pujotin niskahihnan Edin korvien taakse. Sille lennähti välittömästi muutama pölyhiukkanen. Koska olin laiska enkä jaksanut hakea jakkaraa, päätin yrittää kiivetä Edin selkään hoitopuomin päältä. Se osoittautuikin hankalammaksi kuin olin kuvitellut. Edi tuijotteli mua kuin alienia tasapainotellessani kapean puuparrun päällä, eikä vahingossakaan suostunut seisomaan kiltisti puomin vieressä. Lopulta sain sen houkuteltua lähemmäs puolikkaalla porkkanalla, ja onnistuin kuin onnistuinkin taiteilemaan itseni ponin liukkaaseen selkään (mikä oli mun akrobaattiset kyvyt huomioon ottaen suoranainen ihme). Ruuna vilkaisi mua vielä hyvin kyllästyneen näköisellä katseella, mutta saadessaan loputkin porkkanasta se tuntui leppyneen ja suuntasi hörökorvansa kohti maastoreittejä.

Puolen tunnin maastorupeaman ja muutaman villin laukkapätkän jälkeen saavuimme viimein määränpäähämme: uimarannalle johtavalle tielle, jonka varrelta löytyi myös lähin jäätelökioski. Parkkeerasimme ponit kioskin eteen, nakitimme Simonan pitelemään niitä ja hyppäsimme Claran ja Wilman kanssa alas selästä ostamaan viilentäviä herkkuja. Kioskin myyjä katseli meitä niin ihmeissään, ettei kassakoneen käytöstä meinannut tulla mitään, mutta lopulta saimme jäätelömme ja vaihtorahamme. Sen jälkeen siirryimme syrjemmälle. Clara ja Wilma kiipesivät ketterästi takaisin ratsujensa selkään, mutta mua hieman epäilytti kovaa vauhtia sulava jäätelö, joten päätin pysyä turvallisesti maan kamaralla. Ei ehkä olisi pitänyt.



"Nette, varo!" ehti Simona huutaa, mutta liian myöhään. Olin ollut niin keskittynyt selittämään jotain turhanpäiväistä juttua, että en ollut huomannut Edin hamuilevan mun herkullista tötteröäni. Sinne meni se mansikkajäätelö. Muiden kikatellessa maha kippurassa vaaleanpunasuiselle Edille yritin vielä kaivella kolikoita taskujeni pohjalta, turhaan. Joutuisin jäämään ilman jäätelöä. Meinasin sanoa Edille suorat sanat, mutta eihän sen tyytyväiselle ilmeelle oikein voinut muuta kuin nauraa, joten nielin pettymykseni ja kiipesin itsekkin taas ratsaille.

Loppumatka sujui rauhallisemmissa merkeissä jäätelöä syöden ja naureskellen. Onneksi mulla oli kivoja kavereita, jotka antoivat mullekin maistiaisia jäätelöistään. Kävimme vielä hieman kahlailemassa maastoesteradalla, jonka jälkeen suuntasimme tallille. Juotettuani Edin ja päästettyäni sen tarhaan karmaiseva totuus iski vasten kasvoja. Mun huolella puhdistamani ja rasvaamani suitset olivat nyt täynnä nahkaan imeytyneitä vaaleanpunaisia mansikkajäätelötahroja!

Nette ja Edi 18 hm

[Nette]

14.9.2016
Kankea paluu

Yläasteen aloitus oli imaissut mukaansa niin vauhdilla, että olin huomaamattani ollut poissa tallilta hävettävän kauan. Nyt, noustessani portaita pitkin yläkerran oleskeluhuoneeseen, kaikki tuntui jotenkin vieraalta. Wilma jutteli iloisesti Tuulian kanssa sohvan nurkassa tapahtumista, joista mulla ei ollut hajuakaan. Puhumattakaan siitä, että ikinä uskaltaisin jutella isommille hoitajille noin rennosti. Sopeutuminen isoihin ihmisryhmiin oli mulle aina hankalaa, ja mitä pidempään olin poissa, sitä hankalampaa mun oli taas lyöttäytyä mukaan porukkaan. Ihan kuin en jotenkin kuuluisi enää joukkoon. Jopa uudet hoitajat, joita en ollut vielä tavannut, vilkuilivat minua kuin olisin jotenkin heitä ulkopuolisempi. Mumisin varovaisen moin läsnäolijoille ja istahdin sohvan nurkkaan selailemaan facebookkia. Kukaan ei tullut juttelemaan, vaan ihmiset jatkoivat keskustelua keskenään.

Se siitä, ajattelin. Olen jäänyt peruuttamattomasti ulkopuolelle porukoista. Eikä mikään ihme. Olin jättäytynyt pois mysteeriviikonlopusta, kahdesta teemamaastosta sekä kenttäleiriltä (no, viimeisen voi ehkä laittaa sen piikkiin, etten ole ikinä hypännyt yhtään estettä). Kaikki tietenkin puhuivat näistä keskenään, enkä ollut oikein osannut osallistua keskusteluun. Keväällä kaikki oli vielä sujunut hyvin: olin ylittänyt itseni juttelemalla kaikille muille hoitajille, oppinut ihmisten nimet ja lähtenyt pelkäämättä mukaan maastoretkille. Jotenkin kesän aikana tämä yllättävä sosiaalisuuden purkaus oli kuitenkin kadonnut, ja tuttu epävarma tunne oli palannut. Jatkuva ajatus siitä, että olin muiden mielestä vain ärsyttävä mukanaroikkuja, jonka kanssa kukaan ei oikeasti halunnut olla. Pelko siitä, että sanoisin jotain tyhmää, ja siitä johtuva jatkuva hiljaisuus. Lopulta olin uskaltanut jutella lähinnä Wilmalle, Simonalle ja Claralle, jotka olin aina kokenut läheisemmiksi kuin muut tallilaiset. Nyt jopa heidän läsnäolonsa hermostutti minua.

Onneksi Edi tuntui kuitenkin yhtä tutulta ja turvalliselta kuin ennenkin. Se seisoi tavalliseen tapaansa pihaton nurkan varjossa pää nuokuksissa. Olin tuonut mukanani muutaman kitkerän omenan asuntolan hedelmätarhasta. Itse en niistä niin välittänyt, mutta Ediin tuli kummallisesti eloa sen hamuillessa taskujani uusien omenien toivossa. ”Sori, ei oo enempää”, naureskelin ja pujotin riimun ruunan korvien yli. Edi menisi kohta jatkokurssille, joten ajattelin tehdä palveluksen ratsastajalle ja käydä hieman suihkuttelemassa ponin mutajalkoja.

Edi seurasi perässä rauhallisesti, vaikka hieman harmistuneen näköisenä jouduttuaan luopumaan mukavasta torkkuhetkestään. Käänsin sen pesukarsinaan ja käänsin vesisuihkun hajamielisenä suurin piirtein Edin jalkoja kohti. Pian ruskea liejuvesi alkoi valua kohti viemäriä paljastaen altaan puhtaanvalkoisen sukan.

”Hei Edi mitä sä…”, aloitin Edin yhtäkkiä kiilatessa mut päin seinää. ”Voi ei!” Ilmeisesti vesikarsinan viemärin suodattimet olivat menneet tukkoon, sillä siinä missä äsken oli vielä ollut kivilattiaa, komeili nyt muutaman sentin syvyinen vesilätäkkö. Edi-raukka yritti epätoivoisesti estää kavioitaan kastumasta, ja tuijotteli jalkoihinsa ilmestynyttä hirviömerta syvästi järkyttyneenä. Sammutin äkkiä vesihanan ja nakkasin Edin viereiseen tyhjään karsinaan. Sitten muistelin mitä äiti oli opettanut mua tekemään kotitallin tukkeutuneelle viemärille, ja nostin sitä suojaavan ritilän ylös. Ritilän alta paljastui täynnä mutaa oleva ämpärimäinen suodatin.

”Ai täällähän Edi on! Miks hitossa se on täällä, sehän asuu pihatossa, siis mä oon ettiny sitä koko tallin läpi!” kuului koppava ääni takaani. Käärin hihani ja vedin suodattimen ylös lätäköstä. Lainehtivan vesikarsinan lähtiessä tyhjentymään käännyin katsomaan puhujaa.
”Mä vaan pesin sen jalat, et sun ei tartte”, totesin mua tuijottavalle ehkä vuoden vanhemmalle tytölle.
”No osaan mä kyl itekkin pestä jalat. Mut miks oot laittanu Edin tohon, toihan on Reinon karsina?”
”No ku tää viemäri meni tukkoon ni laitoin sen siihen väliaikasesti. Mut haluutko et autan sua laittaa Edin kuntoon?” kysyin kohteliaasti, vaikka tytön töksähtelevä äänensävy vähän ärsyttikin.
”Ei tarvi, enköhän mä osaa ihan ite laittaa sua paremmin. Kauan oot ees ratsastanu?” tyttö jatkoi ärsyttävän merkitsevällä äänellä.
”Vuoden.”
”No ni, mä oon kaks vuotta eli tuskin tartten sun apuu. Mut viittisitkö hakee sen kamat tähän ku mul alkaa olla kiire tunnille”.
Jätin suodattimen ja lähdin hakemaan Edin tavaroita, ärsytyksestä kihisten. En kuitenkaan uskaltanut sanoa ei, koska tunnistin tytön ja se oli samassa koulussa vuotta ylemmällä luokalla. Saisin muuten varmasti kärsiä seurauksista koko loppuvuoden.

Vartin päästä Edi lähti kentälle varusteet yllään (ja itse olin todella tyytyväinen, koska Elli oli huomauttanut tytölle, että satula oli väärässä kohdassa). Kippasin vesikarsinaa tukkineet mudat lantalaan ja laitoin viemärin kannen takaisin paikoilleen. Koska muutakaan hommaa ei ollut, lähdin hermostuneena takaisin yläkertaan. Huokaisin helpotuksesta nähdessäni, että se oli lähes tyhjillään. Vain Wenla makoili sohvannurkassa Emmyn kanssa naureskelemassa kissavideoille. Mua oikein hävetti, kuinka ilahtunut olin, kun paikalla ei ollut Claraa, Simonaa tai Wilmaa. En oikeastaan edes itsekään tiennyt miksi, nehän oli ollut mun parhaita tallikavereita vielä kuukausi sitten. Mutta sen jälkeen olin käynyt tallilla vain pikavisiiteillä, eikä kukaan kolmikosta ollut pitänyt muhun mitään yhteyttä. Voi olla, että ylireagoin, ehkä niilläkin oli vaan paljon kiireitä koulun alun kanssa, ihan niin kuin mulla. Mutta jotenkin olin päästänyt itseni taas siihen negatiivisuustilaan, jossa kaikki tuntuivat olevan mua vastaan.

Wenla ja Emmy olivat kuitenkin mulle sen verran kaukaisempia tuttuja, että uskalsin avata suuni.
”Että oli kyllä ärsyttävä ratsastaja Edillä äsken! Kauhee päteminen koko ajan eikä se ees osannu laittaa satulaa oikeeseen kohtaan”, naureskelin.
”Joo, se oli se Emily”, Emmy vastasi ja loi merkitsevän katseen Wenlaan, joka katsahti takaisin huvittuneesti.
”Se oli viime syksynä täällä alkeiskurssilla, tosi rasittava tyyppi. Koko ajan vaatimassa tiettyjä poneja itselleen ja osaa kuulemma hypätä jo metrin esteitä, vaikka ei ees saanu Gittaa laukkaan”, Wenla selitti.
”Mut sit kans sellaset lapset on tosi ärsyttäviä jotka ei puhu ikinä, ees tyyliin vastaa kysyttäessä!” Emmy jatkoi.
”Niin on!”, huudahdin ja istuin sohvalle kolmikon viereen, iloisena siitä, että uskalsin taas kuukauden tauon jälkeen jutella edes jollekin. Ehkä mua ei sittenkään pidetty pelkkänä rasitteena. Ehkä.

Nette ja Edi 19 hm

Edit// Päivämäärä vaihdettu ensi viikon keskiviikolle, ettei mene päällekäin Wenun ja Tuulian hienon tarinan kanssa

[Anne]

Syysmaastoilua




Nette ja Edi maastoilemassa. Edi on pirtistynyt kummasti ja varsinkin maastolenkit tekevät hyvää.

Spessu Netelle!

[Nette]

Kiitos ihanasta spessusta Anne! Tänään vielä samalla teemalla tarinaa kuin edellinenkin. Piti kirjoittaa maastakäsittelystä, mutta aika loppuikin kesken. Sunnuntaina pitäisi sitten ehtiä tekemään ihan oikea tarina!

19.9.2016
Uusi alku

”Älä pelkää, ei se Windi sua tapa, Cella pitää kyllä siitä huolen!” yritin vakuutella alkeistunnille lähdössä olevaa parasta kaveriani Ilonaa, joka tuijotteli kauhistuneen näköisenä tallikäytävälle. Mustatukkainen tyttö oli lähtenyt alkeiskurssille riemusta kiljuen, mutta viikkojen kuluessa ja ensimmäisen alaslennon jälkeen innostus oli kadonnut päivä päivältä. Tänäänkin olin joutunut suostuttelemaan tyttöä koko aamupäivän, ennen kuin tämä suostui olemaan perumatta tuntia. Minua harmitti. Nyt, kun muut tallilaiset tuntuivat hieman etääntyneiltä, olin toivonut, että voisin viettää tallilla aikaa parhaan kaverini kanssa. Mutta niin kauan kuin Ilona pelkäsi hevosia, se ei onnistuisi.

Harmistuneena luovutin tytön Cellan hoteisiin, ja raahustin mutaisen tallipihan poikki pihatolle. Edi nosti päänsä juomakaukalosta kuullessaan askeleeni. Sen kellanruskea karva oli yhä kiiltävä huolellisen harjauksen jäljiltä, vaikka valkoisiin vuohistupsuihin olikin jo tarttunut kerros ruskeaa töhnää. Istahdin juomakaukalon reunalle, noukin ylös muutaman sinne tipahtaneen heinänkorren ja annoin katseeni kiertää ruskan värjäämää tallipihaa.

Syksy oli tuonut mukanaan monia muutoksia. Yläaste oli viimein alkanut, mikä tarkoitti sitä, että kouluun kului entistä enemmän aikaa. Alkujärkytyksen viimein laannuttua aikaa olisi kyllä ollut, mutta tallille palaaminen oli jatkuvasti yhä hankalampaa. En ollut ollenkaan perillä tallilla tapahtuneista asioista – tuskin tunsin uusia hoitajia. Wilma, jota olin ennen pitänyt parhaana tallikaverinani, oli nykyään paljon läheisempi Tuulian kanssa. Clara taas hengaili Auringon kanssa, ja Simonaa en ollut tallilla nähnyt pitkiin aikoihin. Kovista yrityksistäni huolimatta en ollut tutustunut isompiin hoitajiin kovin hyvin.

Eniten minua harmitti Edin puolesta. Se oli viimein alkanut tunnistaa minut ja luottaa minuun, ja sitten katosinkin yhtäkkiä. Ruunan varusteet harmaantuivat hyllyssä, ja monipuolinen liikutus, johon olin sitoutunut, oli jäänyt kesälaitumelle. Hevonen oli toki puhdas ja hoidettu, sillä eihän Seppeleessä laiminlyöty hoitajattomiakaan hevosia, mutta se ei todellakaan ollut minun ansiotani.

Nyt siihen kuitenkin tulisi muutos. Olin luopunut muutamasta valinnaisesta kurssista, mikä tarkoittaisi enemmän talliaikaa. Aloittaisin Edin kanssa puhtaalta pöydältä. Edellispäivänä olin käynyt lainaamassa kirjastosta muutaman opuksen, joista saisin uutta inspiraatiota tallipäiviin. Tästä lähtien Edi ja sen varusteet kiiltäisivät kirkkaimmin koko tallissa. Lisäksi minulla oli vakaa aikomus ottaa itseäni niskasta kiinni, ja hankkiutua viimein oikeasti osaksi talliporukkaa.

Ei kuitenkaan vielä tänään. Sillä tänään hyvittäisin poissaoloni Edille oikein pitkällä maastoretkellä.

Nette ja Edi 20 hm!

[Nette]

10.10.2016
Parelliharjoituksia

”Noniin, kello alkaa lähestyä tasaa, joten eiköhän lopeteta tähän. Muistakaahan palauttaa ne monisteet perjantaina, jos ette vielä saaneet valmiiksi!” Opettajan puhe vaimeni sulkeutuvien vetoketjujen ja kolisevien tuolien taustalle, kun kaksikymmentä seitsemäsluokkalaista kiirehti kohti vapautta. Runttasin yksikönmuunnoksia käsittelevän paperin Niken treenikassin sivulokeroon ja kouraisin takkini tuolin selkämykseltä, jonka jälkeen ryntäsin ovesta ulos ennen kuin muut ehtivät edes huomata mitä tapahtui.

Olin intoa täynnä. Viime tallireissulla tekemäni lupaus pääsisi tänään täytäntöön. Seppele saisi tuta uuden, paremman Neten, jonka hevosenhoitotaitoja kadehtisivat kaikki! No, ehkä se oli jo vähän liioittelua, mutta olin vakaasti päättänyt, että Edi saisi viimein niin hyvää hoitoa, kuin se ansaitsi. Maltoin hidastaa vauhtini kävelyksi vasta avatessani ulko-oven, ja tuntiessani kylmän tuulahduksen vain ohuen pitkähihaisen verhoamilla käsivarsillani. Heitin tummansinisen parkatakin niskaani ja ryhdyin solmimaan sen nyörejä ylittäessäni kellastuneiden lehtien verhoamaa pihanurmikkoa.

”Heei Nette oota! Mihin sul on kiire?” kuulin huudon takani. Käänsin päätäni ja tunnistin takavasemmalla juoksevan hahmon Ilonaksi. ”Mä oon menossa tallille! Haluun ehtiä tohon ekaan Liekkijärven bussiin”, vastasin. Tyttö pysähtyi harmistuneena. ”Eiks meidän pitäny lähteä shoppailemaan joku päivä? Tänään ois ollu hyvin aikaa”, hän yritti ehdottaa. ”Mennään huomenna, mulla on ihan hirveesti ohjelmaa tälle päivälle! Mut voit kyllä tulla tallille mukaan jos haluut!” yritin. Tiesin, ettei Ilona suostuisi. Se kävi tallilla vain ja ainoastaan viikoittaisella ratsastustunnillaan, ja sielläkin vastentahtoisesti. Ilonan äiti ei kuitenkaan antanut lopettaa tässä vaiheessa, kun koko kausi oli jo maksettu. ”Emmä taida, nähään illalla”, kuului hiljainen vastaus, jonka jälkeen tyttö lähti maleksimaan kohti asuntolaa. En antanut välikohtauksen pilata päivääni, vaan vedin itse neulomani sinisenkirjavat lapaset käteeni ja kirin viimeiset metrit kohti pysäkkiä, jonne pääsin kerrankin ajoissa.

Ennen kuin huomasinkaan, oli jo aika nousta ulos bussista. Pieni jännityksenpoikanen kipristeli vatsassani talsiessani kohti harjakattoista tallirakennusta. Siitä huolimatta olin iloinen, sillä minulla oli monta syytä onneen. Laukkuni uumenissa lepäsi pieni parellia esittelevä vihkonen, jonka oppeja olin päättänyt alkaa soveltaa Edin kanssa. Olin varma, että välillämme vallitsisi pian aito luottamus. Seiskaluokka oli myös valanut minuun aivan uudenlaista rohkeutta, joten olin vakuuttunut, etten enää kauaa olisi tallillakaan pelkkä seinäruusu.

Kaikkein onnellisimmaksi minut kuitenkin teki se, että talvi teki tuloaan. Kaikki merkit kielivät siitä. Sen haistoi ilmassa, kun lämmin tallintuoksu ei enää levinnytkään voimakkaana ja pistävänä ympäri tallipihaa, vaan pehmeni sekoittuessaan viileänraikkaaseen loppusyksyiseen tuulahdukseen. Sen tunsi kohmeisissa sormissa, kun tekstiviestin näpyttely oli yhtä tuskaa. Sen näki lakastuneessa ruohossa ja huurteisissa lehdissä aikaisin aamulla. Monille muille nämä merkit aiheuttivat kaamosmasennusta ja inhoa, mutta minulle se oli aina merkinnyt kaikkea hyvää: joulua, laskettelua, kauniita koristevaloja, lämmintä kaakaota ja villasukkia; suurin osa suosikkiasioistani liittyi tavalla tai toisella talveen.

Ihana oli myös se tunne, kun pitkän kävelyn jälkeen sain viimein avata tallirakennuksen oven, ja lämmin ilma hiveli kylmettynyttä nenänpäätäni. Pingoin rappuset ylös ja heilautin oleskeluhuoneen oven auki sellaisella tarmolla, että se melkein kaatoi kumoon oven vieressä seisoneen Pyryn. ”Hups, anteeks!” sopersin. Poika noukki pudonneet silmälasinsa lattialta ja siirtyi kauemmas ovesta. ”Eipä mitään, itehän mä tässä seisoin”. Siirtäessäni katseeni pois pojan kasvoista tajusin kymmenen silmäparin tapittavan mua kummastuneena.

”Kas Nette, suakin näkee!” totesi Wilma viimein, herättäen muutkin horroksestaan. En oikein osannut tulkita, oli ääni ilahtunut, pettynyt vai neutraali. Toivoin toki ensimmäistä. ”Joo, on ollut vähän kiireitä, mutta nyt mulla on taas aikaa talleilla!” hymyilin. En halunnut tehdä poissaolostani isompaa numeroa, joten kiiruhdin viemään evääni jääkaappiin ja tungin sitten itseni sohvalle muiden tyttöjen joukkoon. ”No mitäs tänne kuuluu?” kysäisin Wilmalta. ”Eeipä mitään ihmeempiä, uusia hoitajia on kyllä paljon, ja se Gekko on tosi ihana, ootko nähny sitä vielä?” Äkkiä tajusin, kuinka pitkä aika siitä todellisuudessa olikaan, kun olin viimeksi jutellut tytön kanssa. Tottahan minä olin nähnyt Gekon ja uudet hoitajat. Vaikka jos totta puhutaan, niin ei minulla kyllä ollut hajuakaan niiden uusien tyyppien nimistä, saati mistään muustakaan. ”Joo oon mä Gekon nähnyt, mutta niille uusille hoitajille en oo vielä jutellut, onks ne kivoja?” kysyin. ”En mäkään niitä kauheen hyvin vielä tunne, mut mitä oon kuullu ni on ne ihan tosi mukavia”, Wilma vastasi.

Olin huojentunut siitä, että keskustelu sujui suhteellisen normaalisti. Olin pelännyt, että minulle pidettäisiin mykkäkoulua, kun olin ollut niin kauan poissa. Ei meistä enää Wilman kanssa ehkä niin hyviä kavereita tulisi, kuin silloin keväällä, mutta se oli ymmärrettävää. Silloin me molemmat olimme olleet uusia hoitajia, joten oli luontevaa viettää aikaa yhdessä. Nyt kuitenkin Wilma oli selvästi löytänyt oman paikkansa tallilta, ja minunkin oli aika löytää omani, eikä roikkua muutamassa ihmisessä. Sitä ennen korjaisin kuitenkin asiani Edin kanssa.

Huolellisen harjauksen jälkeen talutin tavallista kiiltävämmän Edin (joskin orastavaa talviturkkia ei kovinkaan kiiltäväksi enää saanut) tyhjälle kentälle jossa irrotin narun ja avasin mukaan ottamani parellioppaan. Edi käveli muutaman kierroksen kentän ympäri, tutkien kaikki nurkat ja kentällä lojuvat tavarat. Kun mitään mielenkiintoista ei tapahtunut, se palasi kentän portille ja tökkäsi minua turvallaan. Tänään ohjelmassa olisi ensimmäinen parellin seitsemästä leikistä, jonka tarkoituksena oli hevosen ja ihmisen välisen luottamuksen kasvattaminen silittelemällä hevosta erilaisilla esineillä joka puolelta kehoa. Aloitin kuitenkin ihan vain pelkällä kädellä, sillä olin oppinut, että siedättäminen tuli aloittaa pienestä.

Edi suhtautui kädellä silittelyyn todella luottavaisesti, mikä ei toisaalta ollut mikään ihme. Olihan se totutettu käsittelyyn jo varsana. Raipan nähdessään ruuna hieman höristi korviaan sekä jännittyi muutamaan otteeseen, mutta antoi lopulta hivellä jopa herkkiä korviaan. Viimeiseksi esineeksi olin valmistellut katkaistun harjanvarren, johon olin kiinnittänyt kahisevia muovipussisuikaleita. Se osoittautuikin hankalaksi palaksi. Edi jännittyi jo kaivaessani pötkylän sen näkökenttään, ja ensimmäisen tuulahduksen heilauttaessa muoveja se pinkaisi juoksuun. Laskin harjanvarren maahan ja odotin. Hetken kuluttua laukka hiljeni ravin kautta käynniksi, ja tummat silmät kääntyivät tuijottamaan maassa makaavaa esinettä. Edi käveli varovasti puhisten lähemmäs, ja uskaltautui lopulta nuuhkaisemaan esinettä. Ponin rentoutuessa palkitsin sen sokeripalalla. Sitten kiinnitin narun turkoosiin riimuun ja vein Edin takaisin tarhaan, jossa se saisi miettiä asioita yön yli. En uskaltanut edetä kovinkaan nopeasti, sillä en ollut vielä kovinkaan varma hevosen elekielen lukija. Tästä olisi kuitenkin hyvä jatkaa harjoituksia myöhemmin.

Nette ja Edi 21 hm

[Nette]

20.10.2016

Syksy oli edennyt todella nopeasti. Vielä edellisviikolla tallin ympäristöä olivat koristaneet punaisen ja oranssin eri sävyt, mutta nyt värien seasta pilkotti yhä enemmän kaljuja mustia oksia, maan peittyessä hiljalleen kuivuneisiin ruskeisiin lehtiin. Mutaiseksi poljetut portinedustat nähdessäni kiitin onneani, että olin valinnut tallijalkineiksi kumpparit uusien ratsastuskenkieni sijaan siitä huolimatta, että aikomuksenani oli tänään treenata hieman marraskuun alussa koittaviin elämäni toisiin kilpailuihin. Kylmänkostean sään vuoksi en viitsinyt tuhlata aikaa ulkona seisoskeluun, vaan nappasin Edin matkanvarrelta riimun päähän ja riensin tallin lämpöön haeskelemaan tyhjää karsinaa. Sellainen löytyikin pian Reinon lompsiessa hermostuneen näköisen pojan taluttamana alkeistunnille.

Pikaisen harjauksen jälkeen vedin kypärän päähäni ja marssin satulahuoneeseen ylpeänä tehokkuudestani. Kurkottaessani kohti Edin satulatelinettä, huomasin silmännurkastani kaksi vieraan näköistä tyttöä pesemässä suitsia ja rupattelemassa keskenään. Hetken ajan ehdin ihmetellä, mistä lähtien tavalliset tuntiratsastajat olivat oppineet huoltamaan varusteita, kunnes hoksasin leukaremmin soljesta roikkuvat nimilaput. Lukiessani sanat Netta ja Loeke, heräsi mieleni perukoilla pieni mielikuva siitä, että kyseiset ponit olivat saaneet kesän lopulla uudet hoitajat. En tiedä missä pahvilaatikossa olin elänyt, kun en ollut näiden parin kuukauden aikana onnistunut törmäämään kumpaankaan heistä.

Koska halusin kovasti tutustua uusiin hoitajiin, eikä kumpikaan heistä tehnyt elettäkään aloittaakseen keskustelua (arvatenkin pitivät minua tavallisena tuntilaisena), keräsin kaiken rohkeuteni ja avasin suuni:
”Mooi! Oottekste öö… Katsu ja Elsa?” pinnistelin muistaakseni hoitajahakujen tuloslapussa nähneeni nimet.
”Joo! Mitennii?” kysyi pienempi tytöistä (ilmeisesti Katsu, koska hän roikotti kädessään Netan glitter-otsapantaa).
”Eiku mietin vaan, kun en tunnistanu teitä, niin aattelin, että ootte varmaan niitä kesän lopulla valittuja hoitajia. Mä hoidan tota Ediä, mutta mulla on ollu nyt ihan kauheesti kiireitä tässä syksyllä, niin ette oo varmaa nähny mua täällä”, vastasin.
”Aaa, ooksä sit pitkäänki hoitanu?” Katsu ihmetteli.
”En ku mäki alotin vasta viime keväänä, että aika uusi kasvo täällä olen myöskin”, hymyilin penkoessani Edin satulahuopakasaa.
”Sä oot siis vissiin Katsu”, sanoin nyökäten kohti nuorempaa tyttöä, ”…ja sä oot Elsa?” katsahdin vanhempaa tyttöä kohti. Molemmat tytöt nyökkäilivät hyväksyvästi.
”Mun pitää kyl nyt alkaa lähteä että ehdin ratsastaa ennen pimeetä, mut hei oli tosi kiva tutustua!” huikkasin tytöille, kun en harmikseni enää muutakaan juteltavaa keksinyt (pitäisi varmaan osallistua jollekin ”Näin harrastat small talkia” -kurssille).

Työntyessäni ulos satulahuoneesta kantautui korviini kummallista kopinaa, joka tuntui tulevan tallin etupihalta. Siirryin hieman lähemmäs ovea, enkä enää epäillyt. Ääni oli selvästi lähtöisin tallipihalla vauhkona juoksevasta eläimestä.

”Mitä täällä tapahtuu?” huhuilin avatessani tallin ovea ja astuessani kynnyksen yli. Juuri kun ehdin nostaa katseeni huomatakseni häntä tötteröllä kirmaavan Rokki-ponin, tunsin kovan kolauksen varpaassani sen jäädessä kiinni tallin korkeaan kynnykseen. Ennen kuin ehdin yhtään varautua, olin polvillani oven edessä ja kädessäni ollut satula makasi kyljellään – missäs muuallakaan kuin viisi senttiä syvässä liejussa. ”Voi ei!”, ehdin harmitella, ennen kuin säntäsin Sussun avuksi poninmetsästysoperaatioon. Yhteisvoimin saimme pian Rokin ahdistettua nurkkaan, josta se antoikin kiltisti kiinni, selvästi iloisena pienestä karkumatkastaan. Minulle jostain syystä melko tuntemattomaksi jäänyt, mutta aina hyvin mukavalta vaikuttanut Sussu kiitteli avustani vuolaasti (”Rokki vähän innostu näköjään näistä ensimmäisistä yöpakkasista”), ja lähti hoitoponinsa kanssa kohti pihattoa. Pyyhin pahimmat mudat käsistäni tammatarhan aitaan ja lähdin sitten nyrpeänä nostamaan satulaa ovenedustalta.

”Ei ihan sujunut tää mun ratsastamaan lähtö”, naureskelin hämmentyneille Elsalle ja Katsulle palatessani satulahuoneeseen ja ojentaessani mudan peittämän satulan tyttöjen katsottavaksi.
”Voi eei, mitä ihmettä?”, Elsa naureskeli.
”En ihan osannut kattoa jalkoihini tossa ulko-ovella, tai kun Rokki oli päässy irti ja ihmettelin sitä kavioiden kopsetta ni menin kattomaan ja onnistuin pudottaa tän satulan maahan”, selitin.
”Ai Rokki pääs irti? Miks? Saatiinko se kiinni?” kysyi Katsu vuorostaan.
”Se oli kuulemma vähän innostunu näistä yöpakkasista, eikä Sussu ollu saanu pidettyä narusta kiinni”
”Aa. Loeke on kans ollut nyt tosi pirtee viime aikoina”, totesi Elsa.
”Netta myös!”
”Sitä se pakkanen taitaa vähän teettää”, pohdin kaivaessani kulahtaneen pyyhkeen satulahuoneen nurkasta ja ryhtyessäni kaapimaan mutakerrosta pois nahan päältä. Tytötkin tarttuivat taas sieneen ja satulahuoneeseen laskeutui keskittynyt hiljaisuus.

Hiljaisuuden rikkoi pian Elsan kysyvä ääni: ”Hei ootteko te muuten tulossa sinne koulukisoihin? Mä oon menossa siihen helppo D:hen!”
”Joo mä oon kans tulos ja siihen samaan luokkaan vielä!” Katsu vastasi.
”Mäki! Mun piti just tänää treenata sitä varten, mut katotaa saanko tätä puhtaaks enää tän päivän aikana”, naureskelin.
”Hei mehän voitas pitää yhteiset ratatreenit, jos ollaan kerran kaikki tulossa siihen ykköseen! Yks ridaa ja kaks muuta arvostelee” Katsu innostui.
”Se ois kyl kiva, mutta en oo vielä yhtään opetellut sitä rataa” totesin.
”Ääh, ei se haittaa, me huudellaan sitten sulle mitä pitää tehdä, enkä mäkään mitään vielä osaa” Elsa vakuutteli.

Pakkohan siihen sitten oli suostua. Laitoin supervaihteen päälle, ja sain kuin sainkin satulan edustuskuntoon kohtuullisessa ajassa. Ihailin hetken hymyillen työni tulosta, vilkaisin nopeasti Helppo D -radan läpi ja kiirehdin varustamaan Ediä ilahtuneena siitä, että uudet hoitajat olivat pyytäneet minut muitta mutkitta mukaansa ratsastamaan. Kyllä minä vielä sen oman paikkani löytäisin!

Nette ja Edi 22 hm

[Nette]

Pihattoa koristelemassa 24.10. Halloweek 2016

Nette ja Edi 23 hm

[Nette]

4.11.2016
#NoStirrupNovember



Perjantai-illan hämärtyessä sain yhtäkkiä valtavan suuren inspiraation pieniin koulutreeneihin. Pureva pakkanen sai Ediinkin aivan uudenlaista liikettä ja virtaa, joten jalustimien puutteesta ja ratsastajan kokemattomuudesta huolimatta saimme aikaan monia hyviä pätkiä. Luntakin alkoi pikkuhiljaa ripsotella taivaalta. Pian tulisi talvi!

Nette ja Edi 24 hm

[Nette]

12.11.2016
42 päivää jouluun

Hyytävä lumipyry piiskasi pihaton ikkunaa ja ulvoi kattorakenteissa. Tummansinistä taivasta vasten raivoava myrsky tuntui kuitenkin etäiseltä pihaton lämpimänkeltaisen kattolampun valaistessa uurteisia lankkurakenteita. Kiitin onneani, että kaikki neljä hevosta olivat tänään sisällä: niistä huokuva lämpö sulatti pikkuhiljaa ohuissa syyssaappaissa kohmettuneita varpaitani. Edi venytti ylähuultaan nautinnollisesti rapsuttaessani sen kutisevaa kullankeltaista karvapeitettä piikkisualla. Tarkkailin ponia ja yritin löytää sen mielestä parhaita kohtia samalla kun painoin toisen käteni sormet paksun harjan alle lämpöön.

Talvi oli tosiaankin yllättänyt minut. Muutamassa päivässä koko Liekkijärvi oli peittynyt hohtavan valkoiseen puuterilumeen, eikä sen tulolle näkynyt loppua ollenkaan. Ei sillä, minähän pidin lumesta. Valkoiset tarhat tarkoittivat vähemmän mutajalkaisia poneja. Auringonpaisteessa tai katulamppujen loisteessa kimmeltävä lumi oli myös todella kaunista: aivan kuin maa olisi kuorrutettu sokerilla. Vaikka kuinka lumesta pidinkin, en silti halunnut uhmata ulkona raivoavaa säätä enää toiseen kertaan, joten päätin ryhtyä toivottomaan operaatioon eli Edin hännän selvitykseen.

Ei uskoisi, kuinka huonoon kuntoon häntä meneekään, jos sitä ei päivittäin selvittele! Uloimmat jouhet sain harottua auki sormin, mutta tuuhean hännän ytimessä piilotteli useampi puolen ranteen paksuinen rastakasa, joiden jouhet olivat takertuneet toisiinsa kiinni kuin liimattuna. Pikkuhiljaa takut alkoivat kuitenkin oieta. Kävin häntää järjestelmällisesti ja varovasti kamman kanssa läpi, pieni jouhitukko kerrallaan. Edi huokaili välillä kyllästyneen oloisena, mutta seisoi kuitenkin kiltisti paikoillaan. Noin tunnin selvittelyn jälkeen homma tuli viimein valmiiksi. Harjasin vielä kaikki jouhet samansuuntaisiksi, vilkaisin kelloa ja taputin sitten ponia lautaselle vapauden merkiksi.

Kun lumisade ei ottanut loppuakseen, päätin alistua kohtalooni, ja suoriutua tallin ovista sisään niin ripeästi kuin pääsin. Huikkasin heipat Soltun luokse saapuneelle Adalindille, vedin hupun päähäni ja valmistauduin juoksuun tallipihan läpi. Se ei kuitenkaan onnistunut odotusten mukaisesti, vaan melkein törmäsin oviaukosta tupsahtaneeseen Claraan.
”Öh, moi?” sanoin sanoin kysyvästi, samalla kuumeisesti miettien mitä ihmeen asiaa Claralla mahtaisi pihattoon olla. Tuskin kukaan tällaisella säällä tulisi tänne vain hengailemaan.
”Nette! Sua mä etinkin. Me pidetään glögibileet yläkerrassa, siellä on joulutorttujakin! Tai ainakin oli vielä kun mä lähdin”, tyttö virnisteli. ”Ja Ada sä voit tietty kans tulla. Siellä on melkeen koko Seppele!”
Adalind vilkaisi Soltun takkuista talvikarvaa, mutta ilmeisesti ajatus kuumasta juomasta voitti, ja hän lähti perässämme hytisten kohti oleskeluhuonetta.

Clara ei ollut valehdellut. Seppeleläiset olivat pistäneet pystyyn todelliset minipikkujoulut. Vintiltä kaivetusta vanhasta mankasta raikui iloista joulumusiikkia. Sohva ja pöydänympärykset olivat täynnä villapaitoihin verhoutuneita hoitajia, joiden käsissä höyrysivät rusinoilla ja manteleilla höystetyt glögimukit. Syöksyin poimimaan rahilla lojuvasta tarjoiluastiasta tomusokerilla kuorrutetun tortun. Lämmin luumuhillo suli kielelleni änkeytyessäni tupaten täyden sohvan käsinojalle seuraamaan käynnissä olevaa aliaspeliä, joka vaikutti olevan päättymässä Fiian ja Pipsan murskavoittoon (”Inkeri, mä en saa mitään selvää kun puhut niin nopeesti” nauroi Cella vedet silmissä). Vastaanotin Claran tarjoaman kuuman glögin ja nojauduin hymyillen taaksepäin sohvalla. Juuri tällaisia hetkiä rakastin: kaikki tallilaiset yhdessä pitämässä hauskaa, ilman draamaa. Vaikka joulukausi oli vasta alkanut, tuntui se jo nyt yhdistävän ihmisiä aivan eri tavalla, kuin mikään muu juhla. Enää 42 päivää jouluun.

Nette ja Edi 25 hm

[Nette]

15.12.2016

”Hemmetti kun tästä ei tuu yhtään siistin näkönen”, valitin kieputtaessani tummanpunaista silkkinauhaa kultaisen glitternauhan ympärille jo kolmatta kertaa. Jouluisiksi suitsikoristeiksi ajattelemani salmiakkikuvio ei ottanut onnistuakseen, vaan nauhojen välille jäi jatkuvasti rakoja, joista konjakinruskea nahka pilkahteli kuin nauraen kaltaiselleni rähmäkäpälälle.
”Ihan hyvä siitä tulee, mut eiks toi glitter oo vähän liikaa? Mitäköhän Anne sanoo?” naureskeli viereeni istahtanut Katsu. Loin merkitsevän katseen tyttöön, joka oli juuri hetkeä aikaisemmin keikkunut Wenlan olkapäillä ripustamassa kirkkaan sini-puna-vihreitä valoja pitkin oleskeluhuoneen kattoa. Tyttö tajusi vihjeeni ja virnisti, ennen kuin luikahti takaisin vintille, epäilemättä etsimään lisää silmiä hiveleviä joulukoristeita. Pyöräytin silmiäni huvittuneena ja kumarruin takaisin askarteluprojektini pariin.

Tunnin räpellyksen jälkeen olin viimein saanut nauhat aseteltua kohtuullisen siististi, ja sommittelin huomaamatonta rusettia nauhojen päätteiksi. Alkeistunnin lähestyessä tallille oli alkanut kerääntyä porukkaa, mutta suurin osa hoitajista lorvaili yhä sohvalla.
”Nette, kai säkin muistit tonttulakin?” joku yhtäkkiä huikkasi.
”Täh, minkä tonttulakin?” ihmettelin.
”Alkeiskurssille! Niillä on tänään se jouluratsastus”, kuului vastaus äänellä, jonka tunnistin Simonaksi.
”Tänään? Mut jouluun on vielä yli viikko, eiks sen pitäs olla ens viikolla?” kysyin hämmentyneenä.
”Niiden ens viikon tunti on peruttu kun niin moni on poissa”, Simona totesi ja hymyili heittäessään oman tonttulakkinsa päähän. Punaiseen pukeutunut Clara seurasi pian esimerkkiä ja kaksikko poistui portaikkoon
Katselin tyttöjen menoa ja harmittelin unohdustani. Eihän mulla tietenkään mitään tonttulakkia ollut mukana.
”Mitä mä nyt teen?” käännyin takanani seisovan Wilman puoleen. ”Mun takkikin on turkoosi, eihän se sovi ollenkaan”, valitin.
”Meet ilman takkia!” Wilma vitsaili.
”Pitäskö? Tää mun neule on kyllä melkeen joulunen”, pohdin.
”Et sä tarkene”, puuttui Tuulia puheeseen. ”Eiks noi sun punaset sukat riitä?”
”Mutkun se takki pilaa jouluvärit, kun Edilläkin on nää hienot koristeet. Kyllä mä tarkenen, kun siellä kumminkin juostaan”, vakuuttelin itselleni.
”Sä kadut tota vielä”, Tuulia totesi.
”Enpäs!”

Kaduin sanojani heti päästyäni ovesta ulos. Pakkasilma tuntui hyytävän kylmältä, eikä maneesi takuulla olisi juurikaan lämpimämpi. Vedin takin vetoketjun ylös asti kiinni lähestyessäni pihattoa, jonka räystään alla kiertävät jouluvalot loivat lämpimän hehkun ympäröivään maaperään. Aidan vierustalla seisovan Edin hengitys huurusi katuvalojen loisteessa. Ruuna kurotteli innoissaan päätään kohti edessään seisovaa pikkupoikaa, jonka ojennetussa kädessä keikkui pieni leipäpala. Poika nosti kättään ylemmäs, ja Edi nappasi herkun varovasti huuliensa väliin. Huomatessaan minut poni kääntyi, hörisi ja lähti huuliaan lipoen kävelemään minua kohti. Edin perässä seuraava Rokki pärskähti ja käänsi korvansa höröön, sekin epäilemättä lisäherkkujen toivossa. Puolitin ahmateille pienen porkkanan pujottaessani joulua varten hankkimani lampaankarvariimun Edin päähän. Poikien saatua suunta tyhjiksi hätyyttelin taskujani hamuilevan Rokin sekä uteliaana lähestyvän Rotan kauemmas päästäkseni Edin kanssa ulos tarhasta.

Alkeistuntilaiset olivat silminnähden innoissaan jouluratsastuksesta. Pienimmät rallattelivat joululauluja, vanhemmat tyytyivät harjailemaan ratsujaan hymyillen. Osa oli jopa varustautunut kypärän päälle mahtuvalla tonttulakilla ja pätkällä joulunauhaa. Yllättäen myös Edin ratsastaja, taitava mutta äärimmäisen ujo pikkutyttö nimeltä Nea, uskaltautui hymyilemään hypistellessään punaista pörröriimunaruani sekä vanhasta jalustinhihnasta askartelemaani kulkusremmiä. Hetken kuluttua tyttö selvästi rohkaistui, käänsi suuret siniset silmänsä kohti minua ja avasi suunsa: ”Onks totta, että me saadaan tänään kokeilla mennä ilman satulaa?”
”Jaa’a, enpä tiedä. Elli kyllä vihjaili jotain sellaista, mutta katsotaan kun päästään maneesiin”, vastasin hymyillen, ja sipaisin vielä viimeiset pölyhiukkaset Edin lautasten päältä.
”Mä en kyllä tiedä, uskallanko”, kuului pohtiva vastaus.
”Edillä on tosi pyöreä selkä ja tasainen käynti, eli pärjäät varmasti hyvin, jos vain haluat kokeilla”, totesin vetäessäni ohjia ruunan korvien yli. Nea otti ohjat mietteliäänä.

Ulkona oli jo pimeää alkeistuntilaisten edetessä rauhallisessa letkassa kohti maneesista kajastavaa valoa. Elli pysäytti jonon hetkeksi maneesin ovelle, sillä Pirren estetuntilaiset olivat juuri lähdössä loppukäynneille valaistulle maastolenkille. HeB-junnut naureskelivat kuluneen estetreenin kömmähdyksille, ja pohtivat ketä toivoisivat ratsuikseen seuraavan viikon leikkitunnille. Katsoin kadehtien vanhempia tyttöjä, joiden alla jopa ilkikurisimmat ponit tuntuivat aina liikkuvan kuuliaisesti. Toivoin, että joku päivä huomaisin olevani itsekin yhtä taitava.

Heräsin haaveistani Nisse-polkan pärähtäessä soimaan katsomoon raahatuista kaiuttimista. Maneesi näytti upealta. Huurteisen ikkunan läpi erottui hiljainen lumisade tummaa taivasta vasten. Katsomon takaisia ikkunalautoja valaisivat pienet sähkökyntteliköt, joiden valo himmeni ja taas kirkastui aidon liekin tapaan. Lähes kaikki tunnilla avustavat hoitajat olivat pukeutuneet punaiseen tai vihreään ja joka toisen päässä keikkui tonttulakki. Tuulia ja Wilma, joiden hoitohevoset eivät osallistuneet alkeistunnille, olivat hekin päättäneet tulla maneesin puolelle glögimukiensa kera.



”Ooksä Nette ihan varma, ettet sä haluu tätä takkia”, naureskeli Reinon ruskearuudulliseen toppaloimeen kääriytynyt Wilma ja nosti turkoosia myttyä vierellään. Katsahdin lämmintä takkia kaipaavasti, hytistessäni alkukäyntejä kävelevän Edin vierellä. Mutta mähän en pilaisi meidän jouluista lookia, vaikka tulisi kuinka kylmä!
”Een mä, hyvin täällä tarkenee”, vastasin erittäin vakuuttavalla äänellä. Katsomoon juuri saapunut Elsa tyrskähti huvittuneena, ja nappasi takin saman tien omille harteilleen.
”Miten vaan”, Wilma virnisti.

Tunnin loppupuolella, vaativan volttiharjoittelun ja riehakkaiden leikkien jälkeen Elli antoi kuin antoikin luvan riisua satulat. Hermostuksestaan huolimatta Neakin päätti yrittää. Vein satulan maneesin reunalle odottelemaan Ellin puntatessa lapsia ratsujen paljaisiin selkiin. Hetken kuluttua etenimmekin jo maneesin pitkää sivua rauhallisessa käynnissä, Nean pitäessä tiukasti kiinni Edin paksuista harjajouhista.
”Eihän tää ookkaan vaikeeta!” tyttö huudahti lopulta leveästi hymyillen.
”Ei niin”, myötäilin iloisesti. ”Haluutko kokeilla pienen pätkän ravia?”
”Joo!”
Niinpä me sitten ravasimme, kulkusremmin kilistessä vauhdikkaan joulumusiikin tahdissa. Edin eteenpäin kääntyneistä korvista ja Nean yhä vain levenevästä
hymystä välittyi aito ratsastuksen ilo.






Alkutunnista harjoitellut ravivoltit vaativat keskittymistä. Siirillä on hauskaa.

Nette ja Edi 26 hm

[Nette]

marrasmaasto

[Nette]

aattoratsastus