Edin Hoitokirja

[Odelie]

Kevätretki parhaiden pojujen kanssa
(yhteishoito Edille ja Alexille)

Edi huiskutteli häntäänsä lämpimässä aurinko ilmassa ja ummisti silmänsä nautinnollisesti, kun säteet osuivat sen silmiin. Kovan työn tuloksena olin saanut irtokarvaa lähtemään vielä hurjan määrän ja ne lojuivat ruunan jaloissa puomilla, johon olin sen päättänyt ilman myötä tuoda. Sää oli mahtavan keväinen, jopa kesäinen, sillä porottava aurinko oikein poltti paljasta niskaani, kun keräsin karvatuppoja pois maasta, etteivät ne kevyessä tuulenvireessä lähtisi pelottelemaan muita raukkoja hevosia, jotka viettivät päiväänsä tarhoissa pientä kasvanutta ruohon tynkää nykien. Vein karvat roskiin ja katselin hetken Edin nyt jo siloteltua pehvaa tyytyväisenä, ennen kuin talutin sen takaisin sisälle odottamaan lähtöämme. Ensin pitäisi vain varustaa Alex maastoon, Edi pääsisi mukaan käsihevosena, sillä pitkään aikaan en ollut viettänyt poikieni kanssa yhteistä aikaa. Taputin Ediä kaulalle ja suljin sen karsinan oven perässäni, vein pienen tupon sille heinää karsinan pohjalle, jotta se jaksaisi odottaa meitä, kun suuntasin hakemaan Alexia tarhasta.

Punarautias täysiverinen vetelehti tarhassa laiskan oloisena, kun pirteästi viheltelin sille tarhan portilta ja yritin herätellä sitä. Alex ei kuitenkaan näyttänyt olevan kiinnostunut tulemaan luokseni, joten pujahdin huokaisten lankkujen alta ja suuntasin viistossa sen luokse, ettei se karkaisi mihinkään, sitä se oli taas lähiaikoina alkanut tekemään. Kuuma aurinko sai kuitenkin ruunan pysymään paikallaan ja laiskasti Alex hörähti minulle kun pujotin kirkkaana huutavan oranssin riimun sen päähän. Maiskautin ruunan liikkeelle ja naksahtelevin jaloin se seurasi perässäni, vedin sen perässäni talliin sisään ja päästin juomaan ennen matkaa sillä aikaa kun kipaisin hakemassa pojun varusteet satulahuoneesta. Tervehdin hymyillen vastaan tulevaa Claraa, joka raahasi mukanaan Walman tavaroita hirveällä vauhdilla ja kiiruhti ohitseni selittäen, että Walma oli yrittänyt karata jo kertaalleen. Hymähtäen otin mukaan Alexin harjapakin ja varusteet ja palasin ruunan karsinalle, jossa punainen halusi karsinan lattiaa heinän toivossa.

Siirsin Alexin käytävälle seisomaan ja kaivoin harjapakista pehmeän harjan suoraan, sillä ruunan karva kiilteli jo puhtauttaan, kun olin päättänyt sen pestä eilen. Ruuna oli päättänyt piehtaroida itsensä sen näköiseksi, etten ollut viitsinyt enää pilata harjoja moisella moskalla. Nyt Alex puhdistui hetkessä ja katseli uteliaana touhujani, kun nostin ensimmäisen jalan putsattavaksi ja veikeä ruuna päätti kurotella takapuoltani, onnistuen kolauttamaan hampaansa siihen, ennen kuin riimunnarut ottivat vastaan. Hymähdin hölmölle hevoselleni ja putsasin loput kavio pikaisesti, ennen kuin asettelin suojat sen jalkaan ja käännyin satulan puoleen. Alex luimisti minulle vihaisesti, kun asettelin ikävän laitteen taas sen selkään, mutta korvat ponnahtivat taas uteliaana ylös, kun Se huomasi, että sen selästä löytyi kevyt satula, joka ei painanutkaan yhtään. Pujotin suitset ruunan päähän ja taputin sitä hymyillen, kun se maiskutteli kuolaimiaan tyytyväisenä ja tuuppasi minua kylkeen. Jätin Alexin käytävälle odottamaan, kun toin Edin seisomaan sen taakse ja lähdin kipittämään Edin suitsia äkkiä, ennen kuin jompi kumpi hermostuisi.

- Mihis teillä kolmella on matka, kun tällaiseen asetteluun oot päättynyt? Anne ilmestyi Edin toiselle puolelle, kun laitoin suitsien hihnoja kiinni.

- Päätin lähteä maastoon poikien kanssa vähän kävelemään, hymähdin. - Meinasin Edin ottaa käsihevoseksi ja mennä Alexilla, kun uskon, että Edillä olisi vähän paremmat hermot kun yöllä punaisella.

- Joo, se voi olla ihan mahdollista, muistat vaan mennä varovasti. Mä meinasin irroottautua hetkeksi toimiston syvistä juurista ja lähteä Topin kanssa tuuppailemaan, Anne huokaisi ja pyyhkäisi hiuksiaan. Olisin voinut olla varma, että näin pienen väsymyksen naisen silmissä.

- Se taitaa olla parempi kuin hyvä idea, itsekin meinaan välillä unohtua tunkkaiseen huoneeseen nököttämään, hymähdin ja napsautin deltan ja liinan kiinni Edille, ennen kuin palasin Alexin luo.

- Ehkäpä toi Topi mua hieman piristäisi, Anne naurahti ja lähti sitten hakemaan varusteita, samalla kun minä maiskautin molemmat pojat tallista ulos.

Selkään nousu oli helppoa, sillä Edi käytti heti pitkän liinan mahdollisuuden hyväkseen ja siirtyi napsimaan ruohonkorsia pihamaalta. Alex säpsähti eteenpäin minun noustessa selkään ja lopulta peruutti myös muutaman askeleen kohti Ediä, mutta napakoin pohkein ruuna suostui lähteä kulkemaan eteen ja samalla nykäisi hämmentyneen Edin mukaansa. Keltainen poni ei meinannut millään ensin ymmärtää, mistä oli oikein kysymys ja ravaili Alexin rinnalle aiheuttaen pieniä varoittavia inahduksia, mutta lopulta molemmat kyllästyivät uhmailuun ja pikku hiljaa Edi jäi löntystelemään Alexin taakse. Tallin piha oli jäänyt meiltä jo hyvän matkan päähän ja maisemaamme korosti kuuset ja männyt, pari maisemaa kirkastavaa koivuakin löytyi ja niiden siitepöly hiveli nenääni uhkaavasti. En voinut kuitenkaan olla nauttimatta raikkaasta kevätilmasta ja suljin silmäni nautinnollisesti lämmön nipistellessä poskiani. Myös Edi näytti nauttivan maisemista ja lämmöstä ja antautui Alexin ohjattavaksi täysin. Alex taisi olla meistä ainoa, josta tylsä köpöttely ei ollut yhtään kivaa ja varovasti se koetteli lisätä vauhtia, mutta pidätin sitä heti napakasti, ettei se rupeisi luulemaan itsestään taas liikoja.

Kävelimme pitkin metsäteitä rauhallisessa käynnissä ja pysähdyimme ajoittain tutkiskelemaan paikkoja, joita Alex mukamas pelkäsi kun sillä oli tylsää. Edi seurasi meidän perässämme tylsistyneenä ja haukkasi välipalaa tilaisuuden tullen, mutta täysiveriselleni ei kelvannut edes hiukopala, vaan se steppaili pitkin metsäteitä nykien Ediä perässään. Lopulta annoin innokkaalle ruunalle periksi ja maiskautin molemmat tavoin ja innokkaasti Alex singahti eteenpäin, Edi kipittäen hämmentyneenä sen perässä. Pidätin Alexia hieman, jotta takana ravaileva poni pääsisi tahtiin mukaan ja rauhallisessa ravissa jatkoimme reittiämme eteenpäin. En ollut suunnitellut mitään erityistä, olin vain halunnut nauttia ensimmäisistä kevään kunnon helteistä ja kuunnella kaunista linnun laulua.

En uskaltanut kokeilla laukkaa ollenkaan, sillä matkan aikana Alex ja Edi innostuivat ottamaan ravissa pientä skabaa, kun virkistäytynyt poni päätti maistaa Alexin hännäntyveä. Kiitoravissa säntäilimme hetken tiellä, ennen kun sain molemmat pojat pysähtymään ja rauhoittumaan, jonka jälkeen jatkoimme hetken taas käynnissä. Halusin kuitenkin tehdä selväksi, ettei ravissakaan saanut pelleillä ja ravasimme vielä lyhyen pätkän takaisin kohti tallia, ennen kuin taas köpöttelisimme rauhallisessa tahdissa takaisin tallille. Pieni spurtti rauhoitti lopulta Alexiakin niin, että loppu matkan se suostui kävelemään rauhassa ja tallin lähestyessä päästin myös Edin kävelemään Alexin rinnalle. Ne hörähtelivät toisilleen tuttavallisesti, mutta päättivät jättää seurustelun sikseen ja täysiverinen päätti ottaa uudesta ponikaveristaan mallia venyttäen kaulansa pitkäksi ja rentoutui. Ainoastaan minä sain olla valppaana loppu matkan, sillä molemmat ruunat köpöttivät silmät visusti ummessa ja vasta tallin pihan paljastuessa Edi hörähti innokkaasti. Ruokakello sillä taisi jo kilkattaa, joten annoin poikien kävellä hieman reippaammin tallin eteen ja laskeuduin alas Alexin selästä nopeasti, ennen kuin ne keksivät kipittää tallin ovista omatoimisesti sisään.

Taputtelin Alexia tyytyväisesti hymyillen, kun ohjasin molemmat pojat pihan puomille ja pyysin auringosta nautiskelevaa Essiä ja Sandraa tuomaan pojujen riimut tallista. Ensitöikseni riimut saatuani pujotin suitset pois molempien päästä ja kiinnitin pojat puomiin lepäämään. Avulias Essi toi sangossa vettä samalla kun riisuin niiltä satulatkin pois ja palautin varusteet omalle paikalleen tuoden samalla harjapakit molemmille, jotta saisin ne hoidettua kuntoon. Edin harjausta aloittaessa myös Anne palasi Topin kanssa kentältä hymyillen ja heilautti kättään. Myös Topi, Edi ja Alex tervehtivät toisiaan ja mahtaileva ruunikko puoliverinen kuopaisi maata vaativasti, kun se käveli itseään suuremman Alexin ohi. Puunainen vastasi lajitoverilleen matalasti höristen ja luimisti korviaan, mutta käänsi sitten huomionsa kokonaan pois innokkaasta orista.

- Menikö teillä nyt matka ihan rauhallisesti? Anne pysähtyi rinnallemme, mutta sopivan matkan päähän Topin edelleen steppaillessa.

- Juu, kyllähän noi pojat vähän kokeili rajojaan, mutta yllättävän rauhallisia. Varsinkin Alex, hymähdin ja talutin oikealla puolella seisovaa Alexia, joka yritti ylettyä maasta löytyviin ruohonkorsiin.

- No hyvä, noilla reissuilla kun saa olla aina hieman varovainen. Saatiin me Topinkin kanssa tossa vähän työstettyä jotain, mutta nää tammat on tainnut sekoittaa sen päätä taas näin keväästä, Anne huokaisi, mutta hymyili edelleen katsellessaan hevostaan.

- Niinhän se noiden ukkojen kanssa tuppaa menemään, kuhan ei koko mieltään menetä, naurahdin ja upotin sormeni Edin harjaan, joka oli taas takkuuntunut sopivasti.

- Niinpä. Meinaatko ruoka aikaan ehtiä noi karsinaan saamaan? Anne hymyili ja kurotti kätensä Alexille kun ruuna tätä katseli uteliaana.

- Enköhän mä siihen kerkiä sopivasti, hymähdin ja Anne nyökkäsi ennen kuin katosi Topin kanssa talliin. Jäin harjaamaan silmänsä ummistaneita poikia rauhassa puomille ja jutustelin niiden kanssa hiljaa. Olin pelännyt reissun epäonnistuvan, kun Alexilla oli tapana olla joskus hieman levoton, mutta onnistunut kevätretki sai minut hymyilemään entistä enemmän. Ihana päivä, ajattelin ja nostin kasvoni hetkeksi kohti lämmintä aurinkoa.

Odelie ja Edi
35 hoitomerkintä

[Odelie]

Kesä kuiskaa hiljaa

Aivan hiljaa, on tyyntä
seisomme kahden,
ei muita, ei meitä,
vain järvi laineineen.
On ilta, ja kylmä,
se meitä pois ei vie,
vaan lämmittämään,
sormiani jään,
kultaiseen hevosen karvaan.

Kultainen aika, kesän taika,
piirtää sädehtivän karvan,
kesän luoja, lämmin ja turva,
aurinko meille lämmön luo.
Kohta se on ohi,
jatkunut jo tovin,
mutta slti tässä seisomme,
tasaamme hermomme.

Ystäväni kallis,
kultainen ratsuni,
älä juokse pitkin tuulia,
ne tyyntyneet jo ovat,
seuraa vaistoasi,
meidän rakkauttamme,
laukkaa jo kotiin,
siihen retkemme lopetamme.

Jää järvi jo taakse,
metsän siimes mukaan ottaa,
tuuli vihdoin palautuu,
turvan päätä koskettaa,
silti ollaan hiljaa,
ei lintustakaan kuulu,
vain rauha ja hiljaisuus,
sinne murheet unohtuu.

Hörökorvat pystyssä,
se kodin valot löysi,
on äänet vihdoin luonamme,
se pieni puheen virtaus,
vihdoin selästä laskeudun,
herkkupalan sulle kaivan,
ikävä oli jo kova,
mutta pian päättyy myös loma.

Odelie ja Edi
36 hoitomerkintä

[Odelie]

Tahdon hiljaisuuden

Edin karva oli niin pehmoinen, niin turvallinen, kun upotin kasvoni sen kaulaan ja suljin silmäni väsyneenä. Poni hörähti hiljaa hämillään korvani juuressa ja tuuppasi minua lohduttaen, joten nostin pääni taas ylpeästi ja kehuin karvaista ystävääni, joka maiskutteli kuolaimia suussaan. Se halusi jo lähteä, kun kerran olin sitä tullut häiritsemään, niin ainakin oletin. Korvat hörössä Se minua kuitenkin seurasi ulos kentälle, onneksi koko tallin piha oli lähes autio.

Selkään nouseminen tuntui raskaalta ja mahdottomalta, mutta sain nostettua itseni Edin selkään ja maiskautin sen heti liikkeelle. Tuntui, kun maiskautus olisi kaikunut korvissani ikuisuuden vielä pitkällä kaviouralla, eikä ininä korvissani lakannut koskaan. Minulla ei ollut mitään erityistä mielessäni, ajatukset olivat tukehtuneet päässäni ja Edi jatkoi kävelemistään uralla, kuin olisimme olleet tavallisella alkeistunnilla. En voinut päästää ponia niin helpolla, en missään nimessä, yritin vakuuttaa itseäni, mutta vaikka poni toimi allani lähes moitteetta, tuntui kun jokainen pohjeapu olisi ollut voimaton, aika oli vain pysähtynyt.

Ravissa Edi melkein liisi, se yritti parhaansa, nosteli pieniä ja lyhyitä koipiaan, kuin kurottaen kohti taivasta. Kuola vaahtosi ruunan suupielistä sen tanssahdellessa ponimaisilla askelillaan eteenpäin ja syyllisyys rusensi rintaani, kun myötäsin sille ohjaa, paljon ohjaa. Pyysin laukkaa ja Edi innokkaasti lähti nopeampaan askellajiin pörhistellen samalla päätään. Kesäloma oli tehnyt sille hyvää, vaikka iso maha sille oli taas kasvanut, niin kuin joka vuosi. Käänsin ponin ympyrälle ja päästin ohjia käsistäni, jolloin Edi venytti askeliaan, mutta myös kiihdytti tahtiaan vapauden huumassa. Vapaus, en tuntenut enään sellaista ja kahleet tuntuivat kiristyvän käsissäni, jaloissani, päässäni.

Minun elämäni oli ihanaa, tai niin sitä kuka tahansa olisi voinut kuvitella. Jatkuva riittämättömyyden tunne raahusti perässäni joka hetki ja varasti hymystäni, onnellisuudestani aina pienen palasen. En tiedä mitä haluan tai mitä edes odotin koko elämältä ja se taakka, ajatus, syyllistää minua jatkuvasti. Miksi en ole onnellinen? Säpsähdin omista ajatuksistani ja siirsin Edin takaisin raviin, kun ruuna otti jo omiin nimiinsä koko ratsastusta. Keskittyneesti ratsastin Ediä loppuun ja yritin saada tehtyä edes muutaman tehtävän sen kanssa mitä olin tälle päivälle suunnitellut. Olin suunnitellut taas kerran niin paljon, mutta jokainen asia jäi tekemättä. Kuin olisin istunut paikallani hetken, mutta aikaa olikin kulunut monta tuntia. Siirsin Edin käyntiin ja annoin sille pitkää ohjaa.

Laskeuduin Edin selästä keveästi ja maa tuntui pamahtavan jalkojeni alla kuin pommi. Vilkaisin Ediä, joka ei kuitenkaan ollut moksiskaan, se ääni tuli vain minun omasta päästäni. Poni raahusti perässäni laiskasti takaisin talliin ja päästin sen suoraan karsinaan, riisuen vain varusteet pois ja suljin oven perässäni. Se ei ollut edes hionnut, vaikka uskoin tekeväni rankkaa treeniä sen kanssa, olin väärässä, Edi oli paljon paremmassa kunnossa kun olin uskonut. Niin ajattelin ja samalla upotin likaiset kuolaimet valuvan veden alle ja puhdistin ne huolella, sillä viime kerrasta taisi olla aikaa.

Kävin viimeisen kerran silittämässä Ediä, oloni oli paljon parempi kun pääsin purkamaan sen kanssa tunteitani. Silti tyhjä tunne siitä, että jotain puuttui edelleen, jyskytti rinnassani. Anne hymyili minulle myötätuntoisesti, kun vilkutin hänelle toimiston suulta, näkikö minusta todella niin hyvin että joku li vialla. Tietysti näki. Autoni tuntui olevan kilometrien päässä, vaikka matkaa oli vain muutama metri, mutta iloiset hymyt ympärilläni sai minut vain ahdistuneemmaksi. Halusin vetäytyä omaan rauhaani, olla hiljaa omassa kuplassa ja unohtaa hetkeksi kaiken muun.

Se ei tullut kuitenkaan enään kysymykseenkään. Olin aloittanut elämäni niin kovin nuorena. Luopunut lapsuudesta, kaikista haaveista ja siirtänyt kaiken rakkauteni maailman ihanimpaan asiaan. En katunut, en hetkeäkään, mutta silti toisinaan en kyennyt enää pidättää kyyneleitäni. Kohotin katseeni ylös, en halunnut enää ajatella ja pieni hymy nousi kasvoilleni. Tupakka suussa autoni lähellä ähertävä Kasper kaivoi kiroten taskujaan ja kerrankin sain upottaa käteni taskuun ja ojentaa sytkärin pojalle, sytkärin, jota pidin taskussani aina, kuin vakuutena.

- Etkai sä täti ihminen hyvä polta? Punapää hämmentyi, mutta sytyti savukkeensa ja imaisi sitä tyytyväisen näköisenä. Hymähdin.

- Lopetin pari vuotta sitten, mutta tämä nyt aina löytyy taskussa aina vakuuttamassa ettei se enän kannata, hymähdin pienesti ja kaivoin laukustani auton avaimet.

- Ei tyhmä ajatus, Kasper myönsi ja siirtyi hieman sivuun kun istahdin alas autooni.

- Nähdään, hymyilin, suljin auton oven ja kaasutin melko hiljaa pois tallin pihasta, jotta hevoset saivat viettää viimeiset hetket tarhoissaan täysin rauhassa.

Odelie ja Edi
37 hoitomerkintä

Surumielinen ja mietteliäs kertomus, tykkään <3

[Odelie]

Kesäillan valssi

Kesä alkoi todella olla lopuillaan. Pari kylmempää päivää oli tuntunut hyytäviltä ja ukkonen oli pelotellut useamman päivän putkeen. Nyt aurinko oli tullut takaisin, mutta oli tiedossa, ettei se viihtyisi näkyvissä lämpimänä enää pitkään. Edi pärskähti allani ja maiskutti kuolaimia hieman tylsistyneenä. Se pyysi vähän nopeampaa tahtia kuin käyntiä, joten annoin sille luvan siirtyä rentoon raviin. Viilentynyt kesätuuli puhalsi kasvoilleni ja miellyttävä luonnon tuoksu imeytyi jokaiseen aivosoluuni saaden aikaan hyvän mielen värähdyksiä. Vihreät puut, pensaat, kukat ja kasvit suhahtivat ohitseni Edin kiihdyttäessä tahtia, mutta maisema vieläkin miellytti minua, vain muutama lehti oli alkanut muuttaa väriään muutaman päivän sisällä, mutta se ei saanut tarkoittaa kesän loppumista, se ei vain voinut.
- Pruuut, otin pidätteen ja rauhoittelin innokasta ruunaa, joka otti jo yhden laukka askeleen: - Ihan rauhassa poika.

Olin saapunut päämäärääni. Maastoesteet lepäsivät rauhallisen näköisenä omilla tutuilla paikoillaan ja minä laukkailin niiden välissä hetken Edin kanssa. Ponilla tuntui olevan tänään enemmän virtaa kuin yleensä ja innostuneena se pörhisteli päätään ja potkaisi ilmaan pienen, mutta iloisen pukin. Siirsin Edin takaisin raviin ja tyynnyttelin sitä, kun se painoi päätään hetkeksi ryntäisiin ja hörähti kuin mikäkin kovaluontoinen ori. Vedin sen päätä hieman ylemmäs, siirsin sen samalla hetkeksi käyntiin. Edin oli hetki rauhoituttava, ennen kuin siirtyisimme nautiskelemaan viimeisiä hetkiä maastoesteillä. Pelkäsin kesän loppuvan, mahdollisuuden vaeltaa vihreissä metsissä, mahdollisuuden kahlata kirkkaan sinisessä järvessä, mahdollisuuden nauttia lämmittävästä auringosta, jota oikein jumaloin. Rakastin kesää, vaikka minulla ei ollutkaan aikaa pysähtyä ja nauttia siitä täysin siemauksin, aina oli jotain tekemistä. Edi ilmoitti minulle taas, että sillä oli tylsää, joten kannustin sen takaisin raviin ja ravin kautta laukkaan.

- Sooo jaaa, henkäisin, kun Edi rynnisti esteiden yli innoissaan eikä kuunnellut hetkeen pidätteitä. Kaksi kaatunutta puuta sai kunnolla kyytiä ja ruuna hypähti ilmassa taas pukkia muistuttavan loikan.
- Miksi sä aina laiskottelet töissä, jos mun kanssa olet näin innoissasi? Nauroin sille ja Edi vain pärskähti rennosti, kuin vastaten minulle. Hymyilin pienesti ja taputin ruunan pehmeää kaulaa. Lähestyimme nyt pientä laudoista rakennettua pystyä ja kauniisti Edi liisi lyhyillä ponin jaloillaan sen yli. Se nautti matkasta yhtä paljon kuin minäkin ja ponnisti korkealle ilmaan, kun yritimme ylittää vesiestettä. Oli mahdottomuus, että pieni poni olisi hypännyt kokonaan sen yli ja se loiskahti mutaisen lammikkoon, vaikka ympärillä lentelevä muta ei sitä haitannutkaan. Pyyhkäisin hiuksiini tarttuneen mudan vauhdissa pois ja lähestyimme vielä käännettyä venettä ja niin sanottua trakehnerhautaa. Sen jälkeen siirsin Edin taas takaisin raviin ja taputtelin sitä tyytyväisenä. Se oli taas mennyt niin hienosti, se meni aina hienosti, etten muistanut kertaa milloin meillä olisi mennyt joku päin mäntyä.

Ei saisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. Puskista hypännyt jänis sai Edin hypähtämään kahden metrin loikan sivuun ja reiteni tuntui murskaantuvan vieressä olevaa mäntyä vasten. Irvistin kivusta ja käänsin Edin poi kivusta ja tuskasta, oli pakko pysäyttää se hetkeksi.
- Perhana, henkäisin ja hieraisin kipeää jalkaani, mutta keskityin sitten rauhoittelemaan Ediä, joka puuskutteli kiihtyneenä ja vilkuili edelleen ympärilleen.
- Kaikki hyvin, kuiskasin Edin korvaan ja silittelin sitä rauhoittavasti. Lopulta ruunan hengitys rauhoittui ja uskalsin pyytää siltä taas käyntiä. Pitkin ohjin ja varovaisin askelin jatkoimme matkaa. Sateesta hieman kärsineet maastoesteet jäivät taakse ja suuntasimme rannalle päin. Halusin vielä nähdä pehmeänä virtaavan Liekkijärven, sen siniset aallot ja antaa Edin kahlailla siellä ennen kuin oli liian kylmää. Ruuna tuntui nauttivat kesäisestä ilmasta yhtä paljon kuin minäkin ja pörisi pitkän matkaa tyytyväisenä, vilkaisten aina välillä mitä minä selässä oikein touhusin. Se oli rento, vaikka muta valui sen vatsasta jättäen ruskeita pisaroita hiekkatiehen.

Ranta ilmestyi näkyviin nopeammin kuin osasin odottaa. Myös Edi hirnahti iloisesti ja kiihdytti raviaan innosta puhkuen. Kipu jommotti edelleen jalassani, mutta silti se edelleen toimi hyvin, joten oletin sen ottaneen vain osumaa. Annoin Edin ravata suoraan järveen veden loiskuessa kasvoilleni ja kastellen kaiken. Olimme vedessä Edin vatsaa myöten ja henkäisin, kun kylmä vesi valtasi sukkani ja ratsastuskenkäni. Käänsin ruunan hetkeksi takaisin rantaan ja jätin kengät, housut ja paidan pois. Riisuin Ediltä myös satulan pois ja suuntasin puhtaissa bikineissä takaisin järveen, tällä kertaa pystyin itsekin nauttimaan siitä. Edi suuntasi heti syvemmälle järvelle ja meinasi lähteä uimaan, mutta käänsin sen takaisin rantaan päin ja vastahakoisesti se palasi takaisin. Ruuna painoi hetkeksi turpansa veteen ja hörähti pintaa vasten, mutta vetäisi päänsä yhtäkkiä ylös ja hörähti, kuin tutulle. Käänsin päätäni rantaan ja rannassa seisoi tuttu poni. Heilautin kättäni hymyillen Pihlalle, joka ratsasti rantaan Pellalla, Pella ei vain ollut yhtä innostunut vedestä kun Edi.

- Tulitteko tekin uimaan? Hymyilin pirteästi ja ratsastin tytön rinnalle.
- Me tultiin vain käväisemään tässä, kun ratsastettiin vähän pidempi maastoreissu, Pihla hymyili hieman ujosti ja Pella luimisti varoittavasti korviaan pörisevälle Edille.
- Me tultiin myös vaan vähän polskahtamaan tässä, Edi on vaan aika innoissaan, naurahdin ja taputin ruunan märkää kaulaa: - Mennäänkö yhtä matkaa takaisin?
- Mennään vaan, Pihla hymyili pienesti ja ratsasti kanssani rannalle, jossa vedin shortsin ja paidan takaisin päälle. Myös Edi sai satulan takaisin selkäänsä ja hyppäsin sen selkään. Ruuna pärskähti hieman tylsistyneenä, mutta lähdimme silti ratsastamaan takaisin Seppeleeseen päin. Minusta oli kuitenkin saada seuraa, joskus tallilla olo tuntuu hieman yksinäiseltä. Hymyilin pirteästi Pihlalle, kesä ilmassa täytyi olla jotain taikaa, hymyilin kun tuuli puhalsi kasvoilleni, se oli lähentänyt minua Seppeleen kanssa ja melkein kahden vuoden jälkeen se oli alkanut tuntua vasta kodilta.

Odelie ja Edi
38 hoitomerkintä

[Odelie]

Metsän valtias

Oleskeluhuoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Tai no melkein. Hiljainen rouskutus ja rapina kuului vähän väliä ja Britan puhelin kilahteli ehkä noin puolen sekunnin välein. Minua vastapäätä istuva Salma silmäili myös puhelintaan ja vieressäni istuva Emmy oli jo kyllästynyt puhelimen näpräykseen ja piirsi hevoshullun reunaan kukkasia.
- Dääm, sipsit loppu, Britta huokaisi ja heitti pussin roskiin, josta jokainen oli vähän väliä käynyt maistelemassa.
- Salee söit kaikki, Emmy naurahti ja laski hevoshullun melkein helpottuneena alas.
- Kyllä säki söit ja Ode ja Salma, Britta virnisti huvittuneena ja kesken lauseen pysähtyi vastaamaan taas yhteen kilahdukseen.
- Bonnien nimi on kirjoitettu väärin, Salma mutisi penkillä.
- Mikä on kirjoitettu? Kuristin kulmiani hämillään ja Salma näytti puhelintaan näköetäisyydelleni.
- Törmäsin tähän johonkin foorumiin ja täällä on hirveä draama menossa jostain luvattomista kuvista, Salma virnisti ja naputti näyttöään kevyesti: - Tossa on kuva Bonniesta ja sen nimi on kirjotetti ihan väärin.
- Joo katos vaan, kirjaimet väärin päin, hymähdin ja myös Emmy ja Britta tunkivat melkein syliini katsomaan.
- Ompa Bonnie kyllä kaunis, Emmy hymyili ja Salma nyökkäsi päätään myöntävästi.

Taas koko oleskeluhuone hiljeni. Britan sormet sauhusivat kännykän näppäimistön päällä raivoisasti ja Emmy naureskeli hänen vieressään kirjoitetuille jutuille, kyseessä täytyi siis olla tuttu. Salma laahusti kahvinkeittimelle ja pisti sen porisemaan.
- Otatteko te? Tyttö kääntyi yhtäkkiä.
- Mielelläni, hymyilin ja minua nyt vasta päätä istuvat tytöt pudistelivat päätään.
- Britta ja Eetu melkeen jo tappelee, Emmy virnisti luurin takaa.
- Eetu, oishan se pitänyt arvata, naurahdin ja pyöräytin silmiäni: - Poika parka saa kuulla tallityttöjen mäkätyksiä vapaa ajallakin?
- No Ode hei nyt! Me ollaan Eetun elämä ja vapaa aika, Britta nauroi enkä voinut olla virnistämättä. Eetu parka. Nousin ylös tuolistani, kun kahvinkeitin oli hommansa hoitanut ja kaadoin siinä samassa kahvia Salmallekin. Jalkoihini sattui edelleen raisu ratsastus tunnin takaa ja toinen kahvikuppi ei meinannut pysyä kädessäni, joten käsi vapisten ojensin sen Salmalle.
- Kiitos, tyttö hymyili.

Vihdoin Britta luopui puhelimestaan ja virnisti minulle. Nyt istuimme kaikki harvinaisen hiljaa paikallaan ja Emmy palasi viereeni istumaan. Tyttö heilutteli jalkojaan hetken ja hörppäsi kahvia minun mukistani.
- Oli aika vaarallinen retki tänään, Britta sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen.
- Niin, vaarallinen sulle, sähän sitä hiekkaa söit, kohotin kulmiani, mutta Britta ei näyttänyt olevan moksiskaan.
- Ei se nyt niin kamalaa ollut, sitä paitsi hyväksi ratsastajaksi tulee vasta kun on tippunut ainakin sata kertaa, tyttö julisti ja osoitti minua sormellaan. Emmy tirskahti Britan dramaattisuudelle.
- Tostako se sun käsi johtuu? Salma kysyi hämmentyneenä.
- Joo. Käytiin kokeilemassa vähän mutaisaa maastoesterataa, Hype kävi vähän ylikierroksilla ja heitti Britan selästään tyylikkäästi kuperkeikalla. Hype lähti sit rynnistämään kohti metsää, niin mä nappasin Edin selästä Hypen ohjista kiinni ja se melkein riuhtas mut selästä, totesin ja pyöräytin kättäni.
- Hullu, Salma pudisteli päätään. Olihan se totta, että se oli vähän hullusti tehty, mutta parempi näin, kun että olisimme etsineet Hypeä vielä yöllä maastoista.
- Hype lähti sen takia, koska Patron kävi uhitteli sille, Emmy vielä täsmensi. Aivan.

Salma katsoi meitä hieman pöllähtäneenä ja samalla oleskeluhuoneeseen virtasi muutama ihminen. Inkeri ja tyttö ja poika joita en tuntenut, ehkä uusia hoitajia. Niitä olikin tullut oikea rysäys muutama päivä sitten, kivaa vaihtelua tallille.
- Väitätkö sä Emmy, että Patron muka uhitteli Hypelle? Salma palasi aiheeseen kun oli katsellut hetken uusia tulijoita.
- Mitä mitä Patron teki? Inkeri istahti Britan viereen ja viittoi tuntematonta tyttöä istumaan alas.
- Niin tässä on Sussu, Rotan hoitaja. Tässä on Britta Hypen palvoja, Bonnie on Salman sponsoriponi, Emmy hoitaa Patronia ja Odelie hoitaa Ediä ja omistaa Alexin, sen täykkärin. Ode omistaa myös sen hirviölapsen, jonka näit siellä käytävällä, Inkeri virnisti ja sai minut nauramaan.
- Ja tossa nurkassa on Nuutti, Lailan uusi hoitaja, Inkeri totesi hymyillen ja tuuppasi Brittaa kylkeen, jolta taisi mennä ilmat pihalle.
- Kertokaa nyt jo mitä se Patron muka teki? Inkeri liikahti levottomasti ja Britan kasvoille ilmestyi tietävä pahaenteinen hymy.

- Me lähettiin maastoon maastoesteille vielä kun voi. Siis minä ja Emmy ja Ode. Ni lähetäänkö siitä, että Patron oli jo valmiiks vähän äksy väsynyt tai jotain. Mä menin Hypellä ekana ja sit Patron yritti koko ajan ohittaa Hypeä. Maastoesteillä sitten seisottiin vähän kauempana aina kun joku hyppäsi ja kun Ode lähti hyppäämään ja Edi oli laiska niin kun aina, ni Hypen peppu tuli Patronia liian lähelle ja se näykkäys, Britta virnisti. Meidän epäjännittävää tarinaa oli ilmeisesti hauska kertoa.
- Ei Patron oikeesti vaan kun hipassu Hypeä, mutta se villiintyi ihan täysin ja lähti laukkailee omiaan ja melkein törmäsi Ediin. Sit Hype veti hirveen pukkisarjan, Emmy naurahti ja selvästi näki edelleen sielunsa silmin tapahtumat.
- Niin Britta tippui pehvalleen suoraan sinne mudan keskelle ja Hype päätti kokeilla miltä vapaus tuntuu. Se laukkas mua ja Ediä kohti ja meinasi varmaan oikeesti täräyttää Edin kylkeen. Sit se teki äkkikäännöksen ni vaistomaisesti nappasin ohjista kiinni ja käsi melkein irtosi. Ei sen ihmeempää, hymähdin rennosti, vaikka kättäni kivisti pelkkä ajatus tapahtuneesta.

Inkeri ja Salma, sekä uudet Sussu ja Nuutti katsoivat meitä vähän pöllähtäneenä. Oliko tämä muka joku jymy juttu. Inkeri korjasi asentoan ja katseli Brittaa hyvin tietäväisellä katseella ja molemmat tytöt räjäyttivät nauramaan.
- Okei, odotin jo jotain suurta dramatiikkaa, Inkeri nauroi.
- Hullu Ode olit ku otit kun otit kiinni. Kyllä se ois kotiin tullut tai sinne jäänyt, Salma pudisteli päätään.
- Hypestä en menis niin takuuseen, se
varmasti unelmoi villihevosen elämästä, naurahdin pehmeästi. Nousin ylös pehmeältä penkiltä ja venyttelin. Halusin käydä antamassa Edille vielä jotain herkkuja ennen lähtöäni ja Jason alakerrassa oli varmasti jo nälkäinen. Vein kahvikupin pois ja pesin sen takaisin hyllylle. Kukaan tuskin joisi siitä, kun siinä luki "Odelie, maailman paras äiti" ja sain sen Jasonilta äitienpäivälahjaksi. Keräsin tavarat kasaan ja tein jo lähtöä muiden jutustellessa jo aivan muuta, kunnes Inkeri hieman vakavoitui.

- Ootteko varma, että Hype hätkähti juuri Patronia, jos muutkin oli hermona? Inkeri kallisti päätään.
- No ei siellä ollut ketään, kyllä mä olisin ainakin huomannut, Britta nyökkäsi tietäväisesti, olihan sen pakko olla niin. Hyppelin rappuset rennosti alas alakertaan ja suunnistin Edin luo, joka möllötti karsinan nurkassa silmät kiinni. Samaan aikaan, hieman kauempana metsässä, kuusien ja mäntyjen suojasta ilmestyi pyöreä korvainen karvakasa. Se haisteli uteliaana, vaikka tosin varuillaan metsästä löytyviä hajuja. Se tuuppasi suurella tassullaan kirkkaan punaista puista rakennelmaa leikkisästi. 'Mitäköhän ne jutut oli, jotka täällä juoksivat? Tuoksuvat ainakin hyvälle.' Näin se varmasti ajatteli. Hetken aukiolla outoja juttuja kiertäen, joita me kutsuimme maastoesteiksi, se haisteli ja tuhisi ja lopulta kyllästyi. Se tallusteli takaisin metsään, kuusien ja mäntyjen suojaan, josta kukaan ei sitä löytäisi. Nuori karhu vilkaisi aurinkoa, joka vielä muutaman päivän taivaalla paistoi. Pian oli käytävä talviunille ja uudet jutut, uudet hajut saisivat odottaa ensi kevääseen.

Odelie ja Edi
39 hoitomerkintä

[Odelie]

Odelie ja Edmund 2 vuotta!


Odelie ja Edi
40 hoitomerkintä

[Nadja]

Paluu kotiin

Jännitys. Pelko. Odotus. Innostus. Toiveikkuus. Nämä ja viisisataa muuta tunnetta risteilivät päässäni astellessani Seppeleen tallipihaan. Ja miljoonia kysymyksiä.

Voi, kuinka olisinkaan halunnut jäädä vielä seisomaan tallipihalle kokoamaan itseäni, mutta sitä en tehnyt, sillä taivaalta satava ärsyttävä sateen, rännän ja lumen sekoitus uhkasi jäädyttää minut. Huokaisin syvään ja avasin minulle niin tutun, hiukan narisevan oven ja astuin sisään.

Näkymä, tuoksu, karsinoissa olevat hevoset, kaikki oli niin tuttua. Kuinka moneen kertaan olinkaan ikävöinyt tätä paikkaa? Mutta käytävä oli täynnä tuntemattomia ihmisiä, arvatenkin hakuihin osallistuneita. Sulauduin väkijoukkoon ja lähdin, melkein hengitystäni pidättäen, astelemaan jännittynein askelin kohti ilmoitustaulua. Valmistauduin kohtaamaan karvaan pettymyksen. Mutta, kun katseeni osui hakujen tuloksiin, käteni lennähtivät suulleni. Tämä ei ollut totta, tämä ei voinut olla totta, mutta kymmeniä kertoja silmäni suljettuani ja avattuani teksti lapussa oli silti sama. Tämä oli totta.

Edi ja Taiga - Nadja.

Kyyneleet alkoivat hiljaa valua poskilleni. Järkytys. Iloisuus. Riemu. Onni. Minä en voinut olla näin onnekas.

Hitaasti laskin käteni alas suuni edestä, pyyhin kyyneleet. Käännyin ympäri, ja ihmisten ilmeet nähdessäni tiesin miltä heistä tuntui. Minäkin olin joutunut joskus poistumaan tallilta murtuneena, jättämään toisen, onnekkaamman hakijan uuden hoitohevosensa luo. Mutta tänään minä olin onnekas. Aivan järkyttävän onnekas.

Kuin sumussa kävelin kohti portaita. Hitaasti, mutta varmasti lähestyin ystäviäni, perhettäni. Jokainen porras ylöspäin vei minut lähemmäs heitä, sebeläisiä. Raotin oleskeluhuoneen ovea varovasti. Huone oli melkein tyhjillään, mutta kolme henkilöä siellä sentään istui. Britta, Emmy ja Clara. Kun ovi sulkeutui perässäni, tyttöjen katseet kääntyivät minuun. Heidän silmänsä pyöristyivät ja suut raottuivat. Ja taas minun silmiini kihosivat kyyneleet. Otin ratkaisevat kaksi askelta ja kapsahdin Claran kaulaan. Tytöt alkoivat kiljahdella riemusta, ja kysymystulva peitti minut. Nauroin ja itkin samaan aikaan, yhä Claraa halaten.

Olimme istuneet sohvalla jo hyvän tovin ja keskustelleet asiat suurin piirtein selviksi, kun nousin sohvalta ja ilmoitin lähteväni alakertaan. Emmy seurasi minua, mutta portaat alas päästyämme livahti omille teilleen.
Kävelin vähän, kunnes pysähdyin katsomaan karsinaa numero 17. Punarautias ruuna kurkisti sieltä tuttu pilke silmäkulmassaan. Rakas Aristo. Angloarabia näytti harjaavaan minulle tuntematon, mustatukkainen tyttö. Varovasti kävelin karsinan ovelle ja yskäisin pienesti. Tyttö kääntyi katsomaan minua.
- Ömm… Ootko sä Arskan hoitaja? kysyin hiljaa, vähän arkaillen.
- Joo, mun nimi on Sandra! Tarviitko apua? tyttö vastasi ystävällisesti hymyillen.
- Öh... En tarvi, mä oon muuten Nadja. Mut haittaisko sua, jos mä vähän niinku öö… Moikkaisin Aria? takeltelin.
- Ei haittaa! Sandra sanoi hiukan kummastuneena, ja päästi minut livahtamaan ohitseen karsinaan. - Ei mut hetkinen, ootko sä se Arin vanha hoitaja?! hän huudahti oivalluksen tehtyään.
- Oonhan mä, vastasin pienesti hymyillen. Aristo katsoi minua hiukan ihmeissään, kun astuin sen luokse ja rapsutin turvasta. Ruuna yritti tapansa mukaan vähän näykkäistä. Rapsutin ruunaa reippaammin otsasta, jonka jälkeen halasin punaruskeaa kaulaa. Minulla oli ollut niin ikävä tätä hevosta.

Mutta enhän minä ollut tullut Seppeleeseen viedäkseni Aristoa Sandralta. Poistuin karsinasta ja hymyilin.
- Kiitos, naurahdin.
- Ei mitään, varmaan ihanaa nähdä vanha hoitsu pitkästä aikaa. Hoidaksä siis nykyään Edii ja Taigaa, vai?
- Joo, mulla kävi hyvä tuuri, hymyilin. Minulla alkoi olla jo hiukan kiire kotiin menevään bussiin, mutta päätin vielä nopeasti käydä tervehtimässä Ediä, asuihan se tässä tallissa, toisin kuin Taiga aitassa.

Käännyin selin Sandraan ja Aristoon, ja katseeni osui pörröiseen Ediin. Avasin karsinan oven hitaasti Ediä samalla kutsuen. Ruuna katsoi minuun ujosti korvat hörössä, kun astuin pari askelta lähemmäs sen luo.
- Hei poju, juttelin ponille laskiessani käden sen karvaiselle kaulalle.

Rapsuttelin Ediä rauhassa hetken, ja ruuna alkoi pikku hiljaa vähän rentoutumaan, vaikka olikin vielä selvästi hiukan ujon ja kummastuneen näköinen.

Olin todella onnellinen. Tämä oli uusi alku. Tämä oli kotiinpaluu.

Edi ja Nadja
1 HM

[Nadja]

Ensimmäinen ratsastus

Tallipiha oli kevyen lumikerroksen peitossa astellessani hiljalleen sen yli. Henkäisin kokeeksi ilmaan ja naurahdin höyrypilven pulpahtaessa ulos suustani. Muistelin huvittuneena, kuinka olimme pieninä kavereideni kanssa esittäneet polttavamme tupakkaa talvisin, kun hengitys höyrysi pakkasilmassa mukavasti. Hah hah, tosi hauskaa. Jotenkin vaistomaisesti onnistuin vilkaisemaan tallin nurkalle, ja kas, siinä paha missä mainitaan, Kasper oli siellä vetämässä tupakan savuja keuhkoihinsa. Kassulla oli ilmeisesti menneet lapsuuden leikit vähän liian pitkälle aikuisiällä.

Talli oli hevosia lukuun ottamatta tyhjä avatessani narahtavan oven ja astuessani sisään tallin lämpöön. Jengi oli varmaankin isäinpäivää viettämässä, niin kuin minäkin olin ollut vielä tunti sitten. Rakas isukki oli kuitenkin ymmärtänyt palavan haluni päästä tallille, ja oli armahtanut minut lähtemään hevosten luo kesken juhlinnan. Tunteja ei tänään ollut, joten oli loistava tilaisuus ratsastaa vihdoin ja viimein Edillä ensimmäistä kertaa. Huomenna tuli ruunan kanssa jo kuukausi täyteen, mutten siltikään jostain käsittämättömästä syystä ollut vielä ehtinyt ruunan selkään kapuamaan. No, mieluummin myöhään kuin ei milloinkaan.

Kävin kaapillani autiossa yläkerrassa vaihtamassa ratsastuskamppeet päälle, nappasin Edin riimun ja lähdin talsimaan kohti tarhaa. Vihelsin terävästi aitauksen portille päästyäni ja sujahdin aidan ali. Edi kohotti muiden ruunien tapaan päätään, muttei kuitenkaan lähtenyt tulemaan luokseni. Se kuitenkin pysyi kiltisti paikallaan kävellessäni sen luokse, antoi minun pujottaa riimun päähänsä ja napsauttaa narun kiinni. Pärskähtäen se lähti seuraamaan minua ulos tarhasta. Ruunaa taluttaessani muistelin alkuaikojani Arskan kanssa. Muistin elävästi ne useat kerrat, kun angloarabi oli juossut minua karkuun tarhassa selvästi nauttien härnäämisestäni. Edi oli siinäkin suhteessa täysin erilainen kuin Arska.

Karsinassa riisuin kaikessa rauhassa ruunalta loimen, harjasin jo valmiiksi puhtaan karvan hyvin ja kiinnitin varusteiden soljet huolella. Edi oli vieläkin hieman arka minun suhteeni, olinhan sille kuitenkin vielä aika uusi tyyppi. Mutta eiköhän se vielä joku päivä tulisi höristen vastaan tarhan portille, joskus viiden vuoden päästä, heh. Kiristin vielä kypäräni leukahihnaa, tartuin ponin ohjiin ja lähdin taluttamaan otusta maneesille.

Hiukan jännittyneenä ponnistin jakkaralta ponin selkään. Mittailin jalustimet sopiviksi, kävelin hetken ja kiristin vyötä vielä hiukan. Keräsin ohjat paremmin käsiini ja aloin taivuttelemaan ponia käynnissä. Tein myös muutaman temponmuutoksen, ja ponin ollessa sopivasti kuulolla kehotin pohkeillani ruunan raviin. Keventäen tein muutaman voltin ja ympyrän molempiin suuntiin, pyysin vuorollaan nopeampaa, hitaampaa, lyhyempää ja pidempää ravia. Keskityin koko ajan siihen, että poni liikkui itse eteenpäin, sillä olin kuullut ruunan taipumuksesta lahnailuun, mikäli ratsastaja päästi ponin liian vähällä. Aluksi poni tuntuikin vähän tahmaiselta, mutta muutaman nopean pohkeenkäytön ja pitkällä raipalla hipaisun jälkeen ruuna alkoi liikkua enemmän itse eteen. Kun otus tuntui ravissa hyvältä, istuin alas, hain asetuksen läpi oikealle ja nostin napakalla pohkeella laukan. Nousin joksikin aikaa kevyeen istuntaan kannustaen samalla ruunaa muutaman kerran pohkeella eteenpäin, ja pikkuhiljaa tahmainen kokoajan eteenpäin ratsastettava laukka alkoi muuttua eteenpäinpyrkivämmäksi, joten pääsin istumaan satulaan. Kääntelin muutaman ison ympyrän myös laukassa, kokeilin lyhentää laukkaa ja vähän kaasuttelin välillä.

Siirtäessäni ruunan käyntiin se pärskähti tyytyväisen oloisena. En kuitenkaan heittänyt vielä ohjia pois, vaan pyysin muutaman väistön molemmille puolille, ja kun poni alkoi reagoimaan nopeasti väistättävään pohkeeseen, kokeilin parit avotaivutukset molempiin suuntiin. Avoissa poni ei taipunut ehkä ihan niin hyvin kuin olisi pitänyt, mutten näin ekalla kerralla lähtenyt kuitenkaan vaatimaan täydellistä suoritusta. Ravissakin tein vähän väistöjä, mutta avot jätin tässä askellajissa pois. Lopulta siirsin käyntiin, heitin ohjat pitkiksi ja taputin tyytyväisenä ponia kaulalle.
- Olitpa sä hieno! kehuin ruunaa selästä käsin rapsuttaessani pörröistä kaulaa. Eestiläinen venytti kaulaansa ja pärskähti muutaman kerran.

Hetken käveltyäni vilkaisin kelloon, joka näytti meidän työskennelleen viisi minuuttia päälle tunnin. Pysäytin ratsuni keskelle maneesia ja hyppäsin iloisin mielin alas. Lähtiessäni taluttamaan ruunaa talliin kutitin sen turpaa. Tästä olisi kiva jatkaa, ja mahdollisimman pian tietenkin!

Edi ja Nadja
2 HM

[Nadja]

Halloween

Raahustan jokainen ruumiinosa enemmän tai vähemmän kohmeessa kohti tallia, kuunnellen Salman, Claran ja Fiian väsynyttä jutustelua. Pirre, I love you, arviolta viisi tuntia nukkuneena mikäs sen mukavampi aamuherätys kuin käsittämättömän pirteä esteope patistamassa puolikuolleita juhlijoita aamutalliin.

Kauhukulkue oli ollut aivan mahtava, voin vain kuvitella millaisia ilmeitä vastaantulijoilla olisi näkynyt, jos olisimme ratsastaneet Liekkijärven kylän poikki. Pysyttäydyimme kuitenkin tutussa ja alkuillan pimeydessä ei niin turvallisen tuntuisessa metsässä, jossa meitä tuijottivat vain linnut, oravat ja muut puskien otukset. Joukosta löytyi niin ruttotartunnan saaneita kuin intiaanejakin, me taas olimme Edin kanssa pukeutuneet Pirates of the Caribbean-teemalla merirosvoiksi.

Hämärtävän alkuillan muututtua säkkipimeäksi illaksi hevoset hoidettiin yöpuulle, mutta ratsastajilla ei nukkuminen tullut kysymykseen vielä moneen tuntiin. Tiedä sitten, kuka oli vastannut illan tarjoamisista, mutta iso kiitos hänelle, sillä tarjolla oli toinen toistaan hienompia ja suussa sulavampia herkkuja, kuten toffeesta tehtyjä sormia ja ”hämähäkin seitillä” koristeltuja muffineja. Clara ja Walma voittivat luurankoasuissaan pukukisan, ja iloinen hymy hehkuikin tytön kasvoilla koko loppuillan.
- Kertokaa joku hyvä kauhutarina!
- Hei mä tiiän yhen tosi hyvän! Cella kiljaisi. - Oli pimeä ilta, kun kaverukset Emilia ja Pinja olivat juoksulenkillä kahdestaan. He juoksivat talon ohi, joka oli selvästi jo kauan sitten autioitunut. He päättivät seikkailunhaluisina tyttöinä mennä käymään talossa. He avasivat oven, astuivat sisälle taloon... Mutta kumpikaan ei tullut elävänä ulos, sillä lattia oli TÄYNNÄ banaaninkuoria, joihin molemmat liukastuivat ja kuolivat pään osuessa liian kovaa kivilattiaan.

No, kyllä illan aikana parempiakin kauhujuttuja kuultiin, ja jos jostakin näkee painajaisia vielä vuoden päivät, se on elokuva, jonka katsoimme illan ja yön taitteessa. Vanhemmilta ruinatulla luvalla me nuoremmatkin saimme osallistua elokuvan katseluun, vaikka kyseessä olikin alle 15-vuotiailta kielletty pätkä.

Juhlinta oli jatkunut vielä pitkälle yli puolenyön leirimökeissä, jotka olivatkin tupaten täynnä lähes kaikkien jäädessä yökuntiin. Vain harvat jättäytyivät pois öisistä bileistä, hekin luultavasti vanhempien määräyksestä. Ja olihan meillä ollut hauskaa.

Havahdun muisteloistani pörröisen eestinponin astuessa epähuomiossa varpailleni. Okei, pitäisi varmaan yrittää herätä ja jäädä odottamaan ensi vuotta, ja karmaisevaa halloweeniä!

Edi ja Nadja
3HM

[Nadja]

Valon päivä

Kaikki näytti upealta. Ratsastajat valkoisine kaapuineen, hevoset valkeat satulahuovat selässään, Tuulia leveä hymy kasvoillaan. Ratsukot seisoivat (viimeinkin) siistissä rivissä lumisateessa, pimeässä, jossa valaisivat vain Tuulian seppele ja hevosten ohjiin kiinnitetyt valonauhat. Anne räpsäisi muutaman kuvan, jonka jälkeen sytytimme iloisesti hehkuvat lyhdyt ja lähdimme matkaan.

Taivaalla tähtivyö,
kirkkaana loistaa,
viestiä jouluyön,
tuikkeensa toistaa.
Taivainen kirkkaus,
riemuisa julistus.
Kynttilät syttyy,
kynttilät syttyy.

Ihana Lucia-ratsuni Edi astelee eteenpäin lumi kavioiden alla narskuen. Välillä ruuna katselee ihmeissään pimeää metsää tai edellä kulkevien tähdenkantajien suuria tähtiä. Minun kädessäni heilui tähden sijaan lyhty, sillä poniratsukoita ei oltu tähdenkantohommiin laitettu. Viihdyimme kuitenkin Edin kanssa juuri tässä, kulkueen keskivaiheilla Lunan ja Humun vierellä kävellen.

Metsiin jo Pohjolan,
vaipan luo hanki,
ja maa on valkean
verhonsa vanki.
Taivaisen hohteen tuo,
Lucia valon suo,
Pyhä Lucia,
Pyhä Lucia.

Lapset alkavat hihkua ja osoitella meitä saapuessamme kylään. Järjestäydymme pariin riviin ja laulu kajahtaa Tuulian johdolla pakkasilmaan. Kamerat räiskyvät ja jokainen laulaa tavallaan, joko hiljempaa tai reippaammin, ja kuoro kuulostaa upealta kuin kirkossa ikään. Tätä on odotettu.

Kiteet luo helmivyön
valkoiseen kaapuun.
Kätköstä talviyön
luoksemme saapuu.
Lucia seppelpää,
juhlista hetki tää,
saavuthan luoksemme,
Pyhä Lucia.

Lähdemme palaamaan takaisin kohti tallia, ja matkalla lyhteenkantajat jättävät metsän eläimille jouluherkkuja. Hymyillen iloisesti kulkue jatkaa matkaa kotia kohti, ja vielä muutama laulu kuuluu ratsastajien suusta ennen kuin tallin valot putkahtavat näkyviin. Iloisissa tunnelmissa hyppäämme alas ratsujemme selästä ja päästämme ne eroon Lucia-kapistuksistaan, kiirehtien sitten satulahuoneeseen Lucia-pullalle.

Edi ja Nadja
4 HM

HM2

[Nadja]

Joulupäivän maasto

Lahjat oli jaettu, jouluruuat syöty (ja muuntauduttu samalla läskeiksi) ja pakolliset sukuloinnit hoidettu, joten tänään pääsin vihdoin ja viimein livahtamaan äidin huomaamatta tallille. Ei sillä, kyllähän mä rakastin jouluaattoja kuten varmaan itse kukin, mutta aattoratsastuksen jälkeen oli tehnyt mieli jäädä tallille pidemmäksi aikaa.

Tarkoitushan oli treenailla tänään Edin kanssa koulua, ehkä ilman satulaa, olinhan saanut Annelta hoitajakokouksessa muutama päivä takaperin ohjeen työstää Edin kanssa koulukuvioita ihan kunnolla näin joululomalla. Mutta kuinkas kävikään, kun saavuin Seben pihaan ja katselin ympärilleni, katseeni lukittautui nopeasti ihanan lumiseen metsään. Ja kuten arvata saattaa, oli päätös vähän normaalia pidemmästä maastolenkistä selvä. Jalanjälkieni painautuessa lumeen marssin takatarhalle noutamaan ponia mukaan samantien.

Nappasin aidalta kevyen lumikuorrutuksen saaneen narun ja pujahdin tuttuun tapaan aitalankkujen välistä sisään tarhaan. Oli vasta aikaista, joten Kasper ei ollut selvästikään hakenut yhtään hevosta sisälle. Tosin kukaan tuskin odottikaan punapään vääntäytyvän sängystä (tai sohvalta, tai lattialta, ihan mistä vaan) ylös näin jouluaattoillan jälkeen ennen kello kahta, mikäli äijä edes oli päässyt illalla kotiin asti eikä jäänyt vaikka artsilaan odottamaan aamun krapulaa. Okei, ehkä toi oli vähän turhan tylyä, mistä sitä tietää vaikka Kassu olis viettänyt joulunsa ihan normaalisti sukulaisten keskellä... No enpä usko.

Viheltelin reippaasti lähestyessäni ruunia. Osalla oli paksu takki päällään, mutta esimerkiksi Edi oli paksun karvansa ansiosta jätetty tuttuun tapaan ilman loimea. Sulopallero katseli minua ihmeissään blondin otsiksensa alta, muttei edes yrittänyt karkuun naksauttaessani narun kiinni riimuun. Söpö poni.

Oli outoa harjailla Ediä typötyhjässä tallissa. Ponikin katseli välillä kummissaan ympärilleen, eihän se yleensä joutunut olemaan ainut hevonen tallissa. Olin kyllä ajoittanut tallilla käyntini tarkoituksella aamupäivään, sillä arvasin jo eilen, ettei kovinkaan moni jaksaisi aattoillan valvottuaan raahautua minnekkään ennen iltapäivää. Olin ollut harvinaisen oikeassa.

Pidin Edin vapaana harjaillessani sitä kaikessa rauhassa. Ruuna ei enää suhtautunut minuun aivan yhtä ujosti ja varovaisesti kuin syksyllä, olinhan sen kanssa melkein päivittäin puuhaillut. Se katseli minua ihmetellen harjauksen lomassa enää harvoin.

- Sähän oot aikasin liikkeellä! kuulin tutun naisäänen lähestyvän minua toimiston suunnasta. Nousin kyykystä Edin etujalkojen luota ja väläytin Annelle hymyn.
- Joo, aattelin pääseväni ridaamaan rauhassa jos tuun näin aamusta.
- Muista laittaa heijastinliivi jos lähet maastoon, Anne muistutti vielä ennen kuin katosi muihin hommiin. Tallin pääjehu oli oikeassa, vaaleakarvaista Ediä ei erottaisi kovin hyvin lumen keskeltä.

En ollut maastoillut Edillä kertaakaan lukuunottamatta parin viikon takaista Lucia-ratsastusta, joten ei ehkä ollut järkevin idea lähteä heti yksin maastoon ilman satulaa. Halusin kuitenkin varjella itseäni jäätymiseltä, ja ponin paksu karva lämmittäisi ihanasti takapuolen alla. Niinpä lämmitettyäni kuolaimia hetken pujotin suitset ruunan päähän ja suunnistin otusta taluttaen pihalle.

Kipusin selkään pihalla lojuneelta jakkaralta ja ohjasin ratsuni käynnissä kohti metsäpolkuja, joita pitkin muistin ennen pitkää pääseväni laukkasuoralle. Olin joskus aikoinaan tehnyt Arskankin kanssa reissuja, joilla olin ensin samoillut hetken metsissä, ja sitten ravaillut hiukan isompia teitä laukkasuoralle. Tiesin Edin taipumuksesta "pelätä" maastossa välillä sitä sun tätä, joten pidin huolen, että ponski oli koko ajan sopivasti avuilla, ja mikäli ponin huomio kiinnittyi liiaksi metsän syvyyksiin, herättelin otuksen huomion takaisin maanpinnalle väistättämällä hiukan puolelta toiselle.

Luminen, hiljainen metsä ja välillä siellä näkyvät, jo talviturkkiin vaihtaneet oravat ja jänikset olivat suorastaan lumoavia, joten pieni pettymys käväisi mielessäni putkahtaessamme puiden takaa leveämmälle tielle. Painoin pohkeillani Edin kylkiin, ja ruuna siirtyi rentoon raviin sen kummempia laiskottelematta. Annoin ponille ensin puolipitkää ohjaa, ja pian Edi pärskähtikin pari kertaa tyytyväisenä saadessaan ravata vapaammin eteenpäin. Keräsin kuitenkin ohjat melko pian ja vaadin pari temponmuutosta, vaihtelin asetusta puolelta toiselle ja tein parit loivat väistöt tien reunasta toiseen. Aluksi Edi ei tietenkään innostunut ajatuksesta, ettei maastossa saisi vain ottaa rennosti, mutta napakoiden pyyntöjeni jälkeen alistui kohtaloonsa ja muutaman kerran hyvin tehtyään sai taas vaihtaa haluamansa rennon moodin päälle. Edin selkä oli ihanan pyöreä ja ravikin mukava istua hetken totuttelun jälkeen. Ilman satulaa meneminen oli ehdottomasti oikea päätös, sillä olisin varmasti ollut metsässä rämpimisen jälkeen kohmeessa, ellei Edin pörröinen selkä olisi lämmittänyt.

Lunta sateli taivaalta hiljalleen päästessämme laukkasuoran alkuun. Edi tottakai tiesi minne olimme saapuneet, ja se käänsikin aiemmin lerpattavat korvansa hörölle ja puhahti innoissaan. Tein puolipidätteen ja nostin laukan kevyellä jalan painalluksella, muuta ei tarvittukkaan kun Edi nosti jo reippaan laukan. Vauhti kuitenkin pysyi maltillisena ilman kirittäviä hevoskavereita, joten laukkailimme reippaassa rytmissä, mutta ilman ylimääräisiä kaasutteluja suoran loppuun.
- Hieno poni! kehuin Ediä sen pärskähtäessä tyytyväisenä. Annoin hiukan pidempää ohjaa ja taputin karvaista kaulaa iloisena. Tämä se vasta oli joulun viettoa!

Edi ja Nadja
5 HM

HM3

[Anne]

Hiihtoratsastusta




Nadja, Eetu ja Edi kreiseilevät pitkin Seppeleen tiluksia.

Spessu Nadjalle ja Eetulle!

[Deleted]

Koputin toimiston oveen.
- Sisään! kuului Annen tuttu ääni.
- Moikka! Ilona Hurmala, esittelin itseni ja ojensin käteni.
- Moi, minut sinä varmaan jo tunnetkin ja onneksi olkoon hoitajaksipääsystä! Anne vastasi ystävällisesti, kätellen ojennettua kättäni. Nopea ohjeistus Annelta ja oman kaapin avaimet, jonka jälkeen pääsin jatkamaan yläkertaan.


Kuljin kaappirivistön vierellä, paikansin oman kaappini ja heitin kumpparit sen sisälle, jotten veisi kuraa oleskelutilaan. Tassuttelin villasukkasillani oleskeluhuoneen ovelle. Varpaita ja sormenpäitä kihelmöi. Oli jännittävää tavata uusia ihmisiä, toivottavasti mukavia sellaisia, joista saisin vielä ystäviä itselleni. Avasin oven ja suljin sen perässäni. Sohvalle ahtautunut viisikko katseli minua kummastellen, kun taas pöydän ääressä istuva punapää nousi seisomaan ja hymyili ystävällisesti.
- Tervetuloa! Sä olet varmaankin joku niistä uusista hoitajista. Minä olen Susanne Lahti, sano ihan vain Sussuksi, punapäinen sanoi.
- Ilona Hurmala, aloitin Edin hoitamisen, vastasin hymyillen.
- Edi, se on mukava poni, mun hoitoponi on sellainen hapannaama, ettei toista oo. On se silti rakas! huikkasi toinen pöydän ääressä istuva. Tämä yksilö oli blondi ja hymyili iloisesti kuin Naantalin aurinko.
- Tuo on Cella. Ja sohvalle ahtautuneet ovat Jesse, Nuutti, Pyry, Fiia ja Rosa, Sussu selvensi. Nyökkäsin vastaukseksi, jonka jälkeen Sussu talutti minut pöydän äärelle juttelemaan. Mukavia ihmisiä.


Lopulta kun pääsin kuulustelevasta hoitajalaumasta eroon, joka oli kuitenkin kaikinpuolin mukava tuttavuus, suuntasin maneesin takana möllöttelevälle takatarhalle. Pieni ja pyöreä, karvakorvainen takkutukka, Edi, tuijotteli minua suklaanruskeilla nappisilmillään. Nojasin tarhan aitaan iloisena, tuijotellen huolettomana käyskentelevää ruunaa. Tallipihan koivut humisivat lehtiverhossa, lempeän ja lämpimän kesätuulen toimesta. Taivas oli tasaisen vaaleanharmaa, mutta ilma oli silti lämmin. Poimin tarhan portin edestä oranssin riimunnarun ja sujahdin portin alta tarhaan. Edi nosti päänsä, kun huomasi minun lähestyvän. Vehreät ruohonkorret pilkistivät ruunan suupielistä, se rullasi ylähuultaan hauskasti ja hörähti.
- Sinähän olet mukava kaveri! tokaisin tarjoten kättäni Edille. Tunsin kämmenelläni pehmoiset turpakarvat ja lopulta lämpimän ja kostean poninkielen. Naksautin riimunarun pikalukon Edin riimuun ja taputin ponia samalla. Ruuna puhalsi ilmaa laiskasti pihalle, mutta lähti mukisematta matkaani.
- Musta ja susta tulee vielä parhaimmat ystävykset, selitin ponille, joka niin lempeästi katseli kulkuani sen vierellä. Tuuli pörrötti valkeaa, tuuheaa harjaa.


Ilma oli mukava, sidoin Edin hoitopuomille hoidettavaksi. Rapsuttelin uneliasta ruunaa hieman sen etuharjan alta, jonka jälkeen lähdin hakemaan ponin harjoja. Nappasin ruunan karsinanovesta matkaani vaalean harjalaukun ja suunnistin takaisin ulos. Kuurasin, harjasin, puunasin, rapsutin ja taistelin, että kaikki pöly, lika ja takut lähtisivät lipettiin, mutta vielä loppuja talvikarvojaan menettävä pullaponi oli mahdoton saada kiiltäväksi. Lopulta tyydyin vain rapsuttelemaan Ediä, herkkujen kera tietty, joka kelpasi sille mainiosti.


Katselin tyytyväisenä ruisleipää mussuttavaa Ediä. Olin ehkäpä saanut maailman suloisimman ja kilteimmän hoitoponin, se oli paras, mutta eikös jokainen hevonen ollut paras jonkun mielestä? Onneksi minä olin se joka piti Ediä parhaana, tällä hetkellä olin ikionnellinen, että päädyin muuttamaan Liekkijärvelle.

Ilona & Edi
1hm

[Deleted]

osa yksi

- Sitten mentiin! Sussu huikkasi tallin ovelta ja talutti Rotan ulos. Rapsutin hieman Ediä sen etuharjan alta ja talutin poniruunan ulos. Sussu oli ehdottanut, että lähtisimme taluttelemaan hevosia maastoon, olihan metsä ihan kiitettävän lehtiverhon peitossa. Taivas oli kirkkaansininen, yhtäkään pilveä ei näkynyt. Aurinko porotti kuumana, kesä oli vihdoin saapunut. Lähdin tallustelemaan riimupäisen Edin vierellä, Rotan ja Sussun vanavedessä. Vedin henkeen runsasta, taivaallista kesän tuoksua.
- Mahtavaa! henkäisin lumoutuneena.
- Mikä? Sussu kysyi kääntyen puoleeni.
- Kesä, ihanat tuoksut, lämpö ja luonto.


- Käydäänkö talutellen se valaistu maastolenkki? Se on aikas hyvän pituinen, siellä on rauhallista ja hyvä pohja, jos vaikka ravipätkää otettais? Sussu kysyi, viittoen minut hänen ja Rotan vierelle kulkemaan. Edi heilautti päätään ja pärskähti.
- Ilmeisesti kyllä, naurahdin ja taputin ruunaa kaulalle. Silittelin sen auringossa kultaisena hohtavaa karvapeitettä tyytyväisenä. Jouduin vähän väliä ravistelemaan kädestäni Edin viimeisiä irtoilevia talvikarvoja. Ruuna oli niin tyyni ja huoleton. Niin oli Rottakin. Ehkäpä Edin itsevarma olemus loi siihenkin rohkeutta, tai sitten se oli vain tottunut jo maastokäppäilyyn. Ruuna katsahti minua pirteän oloisena herasilmällään, komea syvänmusta harja käynnin tahdissa keikkuen. Seppele taisi olla aikalailla täynnä hienoja hevosia, ihan perusteellisella ratsastuskoulumeiningillä kuitenkin.


Hiekkatie kierteli ja kaarteli, hevoset hörisivät ja pärskähtelivät, kuului kahden naispuolisen hevosihmisen iloista puheensorinaa. Aika lensi siivin, pian edessä näkyi Seppeleen maneesin punainen seinämä ja Edin kotitarha. Ruuna nosti päätään ja hirnahti, joku hirnahti takaisin. Hevosten kaviot kopsahtelivat pehmeästi hiekkatien pinnalla, taustalla kesäinen linnunlaulu ja lehtien huminointi tuulessa. Elämä oli leppoisaa. Lopulta kesäisen luonnon äänet vaihtuivat kavioiden kopseeseen betonilattialla, heinän kahinaan ja sen tyytyväiseen mutusteluun, ja pärskähtelyyn. Tallissa oli mukavan viileä, talutin Edin pesukarsinalle.


Upotin kirkkaankeltaisen sienen ämpäriin, ämpäriin jossa kirkas vesi leimusi tulen lailla auringon heijastuessa siihen ikkunasta. Pyyhin kevyesti hionneen Edin karvaa viileällä pesusienellä. Poni tuhisi hauskasti ja lörpytti alahuultaan. Ruunan silmäluomet painuivat ja takajalka väännettiin mukavaan lepoasentoon. Sussu harjasi Rottaa pölyharjalla Reinon karsinassa, jota oli lainannut, että pääsisi jutustelemaan kanssani.
- Kiitos maastoiluseurasta! Hevosilla taisi olla mukavaa, Sussu huikkasi katsellen tyytyväisenä Rotan kiiltävää karvapeitettä.
- Lähden kyllä maastoon aina mielelläni, sitten hevosen selässä tai ihan talutellen. Edi ainakin nautti, mutta tää peseminen taitaa olla sen mielestä mukavempaa! naurahdin, lörpyttäen Edin alahuulta samalla edestakaisin. Tarkastin ruunan kaviot, jonka jälkeen lähdimme Sussun kanssa samaa matkaa tallista viemään hevosia kotitarhoilleen. Tapasimme taas rehulan oven vierustalla.


- Eikä! huudahti Jesse turhautuneen oloisena. Minä ja Sussu käppäilimme Tollon karsinan luo. Kermanvärinen ori seurasi kiinnostuneena tallin elämää karsinan oven yläpuolelta.
- Mikä hätänä? Sussu kysyi.
- Mä olen säilyttänyt Tollon harjapakissa jo muutaman vuoden meidän yhtä kultamitallia. Siellä se on pysynytkin sen muutaman vuoden, mutta nyt se on kadonnut! En löydä sitä mistään, Jesse selitti penkoen harjapakin läpi vielä varmuuden vuoksi. Minä ja Sussu katsahdimme toisiimme huolestuneina. Saattoiko tallilla olla varkaita?
- Ei hätää Jesse, me autetaan sua löytämään se mitalli! tokaisin mairea hymy kasvoillani.
- Täh? Miten me muka se aiotaan tehdä? Sussu kummasteli.
- Jotenkin, kyllä me nuoret naikkoset keinot keksitään!


Kun olimme Sussun kanssa kysyneet Jesseltä kaiken tarpeellisen (milloin näit mitallin viimeksi, mitallin yksityiskohdat ja mahdolliset epäillyt, joita ei valitettavasti löytynyt laisinkaan), aloitimme selvittämään asiaa kuulustelemalla Seppeleen hoitajia. Kolistelimme portaat ylös ja oleskeluhuoneeseen. Pöydän äärellä istui Cella, Fiia ja Clara, kaikki puhelimiensa kimpussa.
- Tytöt, oletteko nähneet lähiaikoina kadonnutta kultamitallia? kysähdin.
- Minä en ainakaan ole, Fiia sanoi kurtistaen kulmiaan, ja jatkoi, kuka on kadottanut kultamitallin?
- Jesse. Entäs Clara tai Cella, oletteko nähneet sitä? Sussu kysyi. Tytöt pudistivat päätään. En tuntenut ketään heistä kunnolla, ja Clarankin näin ensikertaa, mutta olin varma että mitallivaras ei ollut kukaan heistä, tuskin kukaan Seppeleen hoitajista.


Hoitajilta ja muutamalta yksityishevosen omistajalta kyseleminen ei tuottanut tulosta, kunnes pääsimme Salman puheille.
- Olenko nähnyt kultamitallia? Annas mä mietin. Joo, taisin nähdä semmosen heinävintillä, kun olin hakemassa heinää ton hikisen ponin kuivattamiseen, Salma vastasi kysymykseemme, osoittaen karsinassa heinää mutustavaa Bonnieta.
- Ajattelin että joku oli tuonut sen sinne ihan tarkoituksella, miksi se muuten olisikaan ollut siellä? Jesse-parka.
- Kiitos Salma! Sussu huikkasi ja veti minut mukaansa, kohti yläkertaa ja heinävinttiä.


Heinävintin ovi avautui naristen.
- Sitten vain etsimään, huokaisin silmäillen valtavaa heinämäärää. Heinänkorret lentelivät ja puinen lattia tömisi, meidän sinkoillessamme ympäri heinävinttiä. Etsiminen ei tuottanut tulosta. Heinävintin ovi narisi taas. Sussu veti minut heinäkasan taakse kyyryyn, vaikka olinkin melko varma, että tulija oli vain Anne tai Elli. Mutta ei se näyttänyt olevan. Sisään asteli tummavaatteinen, hiljaa eteenpäin hiipivä hahmonen, jolla oli kultainen mitalli kädessään.
- Kuka toi on? möläytin, ehkäpä hieman liian lujaa. Hahmo kääntyi, mutta palasi pian omiin puuhiinsa.
- Ei hajuakaan, Sussu vastasi silmäillen hahmoa. Ihmettelin, miksi joku edes haluaisi varastaa mitallin? Eihän aluekisoista saadusta mitallista paljoa saisi, jos sen koittaisi myydä, vaikka se olikin kultaa. Mutta ei oikeaa kultaa.
- Napataan se itseteossa! Sussu kuiskasi ja loikkasi heinäkasan takaa.
- Sussu, ei! huudahdin pelästyneenä.

Ilona & Edi
2hm

[Deleted]

osa 2

- Sainpas! Sussu huudahti ja tönäisi hiipparin kumoon.
- Mitä hittoa? kuului hiipparin hämmästynyt ääni. Astelin Sussun vierelle.
- Eetu? Oletko sä mitallivaras? Sussu hengähti äimistyneenä.
- En mä mitään mitalleita ole varastanut!
- Miksi sä sitten täällä hiipparoit Jessen mitallin kanssa? hiillostin.
- En mä mitään hiipparoi! Elli käski mun hakea muutaman paalin heinää! Eetu tiuskasi tyrmistyneenä. Minä ja Sussu katsahdimme toisiimme.
- Sori Eetu, sanoimme yhteen ääneen. Minua ihmetytti. Eetu oli nostanut heinäpaalin ja poiminut sen alla olleen mitallin maasta. Miten se oli joutunut sinne?


- Hei, mikäs tää on? hihkaisin yllättyneenä ja osoitin hirsisen kattoparrun päällä keikkuvaa oksien sekasortoa.
- Se näyttää ihan linnunpesältä, Eetu vastasi. Jätimme heinävintin ja sen linnunpesän taaksemme ja tömistelimme portaat alas. Jesse ja Salma nojailivat Tollon karsinanoveen ja juttelivat keskenään. Sussu ojensi mitallin Jesselle.
- Mistä te löysitte sen? Kuka sen oli vienyt? Jesse kuulusteli silmät pyöreinä.
- Se oli heinävintillä. Ensin luultiin Eetua varkaaksi, mutta ei se Eetu ole, vastasin.
- Mä selvitän kyllä kuka sen vei! Eetu lupasi.
- Hei odotas nyt vähäsen, mä aion selvittää tätä juttua myös, ja luulenpa, että niin haluaa myös Sussu ja Ilonakin, Salma tokaisi säpäkästi.
- Selvä on. Kai mäkin sitten liityn, Jesse huokaisi ja laittoi mitallin Tollon harjalaatikkoon.


- Nonniin, etsivä Eetu. Mikäs oli aikomuksesi asian suhteen? Jesse piikitteli nuorukaista. Salma vastasi ennen kuin Eetu ehti edes suutaan avata.
- Käydään heinävintillä, jos sieltä vaikka selviäisi jotakin?
- Hyvä idea, vastasin hymyillen Salmalle. Jo kuinka monetta kertaa kipusin portaat ylös ja heinävintille.
- Ei me täältä paljoa löydetty, vaikka Ilonan kanssa pengottiin jokainen heinäkasa läpikotaisin. Ainoa kiinnostava oli tuo tuulenpesä, mikä lienee, Sussu sanoi ja osoitti oksien ja risujen puhdasta sekasortoa, joka istuskeli kattoparrun päällä.
- Toi on ilmiselvä harakanpesä, Jesse sanoi.
- Miten ihmeessä harakka olisi päässyt tänne sisälle? Eetu kysyi. Seurasi hetken hiljaisuus, kunnes taas kerran Salma keksi keinon.
- Onhan Seppeleen talli vanha navetta, kai täällä jossain voi olla rakonen seinässä?


Ei kulunut kuin muutama minuutti, kun Jesse löysi pienen aukon heinäpaalin takaa.
- Harakka mahtuu tuosta hyvin, nuori mies totesi.
- Miten harakat tähän mitallivarkauteen liittyy? Eety kysähti.
- Nehän on aina kaiken kimmeltävän ja kiiltelevän perään, Sussu sanoi.
- Ehkä se vei mitallin harjapakin ollessa auki, sanoin Jesselle.
- Ehkäpä. Voimme varmistaa asian. Pistetään mitalli Tollon karsinanoveen ja katsotaan nappaako harakka sen jossakin vaiheessa, siis jos ne nyt on harakka. Se kävi tallissa aiemminkin ja se tulee varmasti uudelleen, Jesse keksi. Jokaisen mielestä idea kuullosti hyvältä.


Jesse asetti kultamitallin roikkumaan loimitelineestä niin, että kun tai jos harakka tulisi, se huomaisi sen helposti ja saisi sen vielä helposti matkaansa.
- Sitten vain odotellaan, huokaisin ja istahdin tallikäytävälle. Tallin avoimista ovista kulki hevosia ja tallilaisia eestaas, henkilökunta kolisteli toimistossa ja käytävillä, minuutit kuluivat. Jokaisen persmus alkoi jo puutumaan betonilattialla istuskelusta. Takana oli hieman yli kaksikymmentä minuuttia, kunnes jotakin tapahtui. Mustavalkoinen lintu suhahti ovesta sisään nappasi mitallin lennosta ja liihotti takaisin pihalle.
- Heinävintille! huudahdin ja lähdin harppomaan jo kuinka monennen kerran portaita ylös. Ja niin kävi että heinävintillä, kattoparrujen suojassa, istuskeli mustavalkoinen harakka, jolla oli kultainen mitalli nokassaan.


Kun mitalli oli taas turvallisesti Jessellä ja Annelle oli ilmoitettu harakkaongelmasta ja reiästä heinävintin seinämässä, koin huojennusta. Oli ollut mukavan jännittävää selvittää erikoista mitallivarkautta, jonka syypääksi selvisi harakka. Naurahdin. Olipahan päivä. Katselin tyytyväisenä tuoreen hoitoponini laiduntamista. Edi asteli aidalle, rapsutuksia kerjäämään.
- Sä oot kyllä paras! sanoin ja muiskautin pienen pusun sen turvalle.

Ilona & Edi
3hm