Edin Hoitokirja

[Deleted]

Päiväkirjan kansi Edille : )

[Deleted]

Myöhäisen iltapäivän aurinko paistoi lämpimänä, se rusketti ihoani. Heiluttelin paljaita varpaitani istuskellen tarhan aidalla, katselin Edin laiduntamista. Auringon valo kultasi metsän, koivut huminoivat lehtiverhossaan ja hevosten laitumet vihannoivat. Kesä, se oli vihdoin saapunut.


Minulla ei ollut minkäänlaista ideaa, mitä kesä toisi tullessaan, mutta arvelin, että paljon hevosia, Edin kanssa touhuilua sekä uusia ystäviä. Huhuja olin kuullut kesälomalla järjestettävästä leiristä, hevosleirit, niistä minulla oli vain hyviä muistoja. Leirihoitsua jäi aina hirmuinen ikävä, mutta leiri itsessään sisälsi paljon ihania asioita. Hevosten kanssa puuhailua, ratsastamista, lettu- ja grillikestejä, uimista ja uusia mukavia tuttavuuksia. Joskus oli sitä tullut käytyä myös ihan luvallisella yömaastolla, joskus ei niinkään luvallisella, tosin ilman hevosta.


Nappasin Edin suitset hakasesta ja tallustin takaisin ulos. Istuskelin taas kerran jo tutulla valkoisella aidalla, jonka vierellä käyskenteli jo puolituttu poni. Kaapaisin sormenpäähäni huumaavan tuoksuista nahkarasvaa, hieroin sitä Edin suitsiin. Mietiskelin. Mikä sai kesän tuntumaan niin erityiseltä?


Kesäloma, tietty, se sai tuntemaan itsensä vapaaksi. Kesällä mökkeiltiin, uitiin, oli lämmin. Grillailuja odotin itse jo kovasti. Valvoin yleensä kesällä melko myöhään ja ihastelin keskiöistä auringonlaskua. Kesän sai tuntumaan erityiseltä ainakin asiat joita muulloin ei voi tai ehdi tehdä. Kesällä ehtii pysähtyä ja elää hetkessä, jos muulloin sitä ei tajua tehdä. Kesällä huvipuistot aukeavat, ja lämpö valtaa jokaisen kolkan. On huoletonta ja valoisaa. Lopetin mietiskelyn. Kesän sai tuntumaan minusta kaikkein erityisimmältä hevoset. Niissä eläimissä oli vain sitä jotakin. Lopulta hoksasin sen. Jos olisi vain Edi, vain hevoset,  ei muita hoitajia kuin minä, ei elämä niin erityistä olisi. Ystävät ja hevoset, molemmat, ne saivat tuntumaan kesän, elämän erityiseltä.


Katselin tyytyväisenä laiduntavaa hevoslaumaa. Niillä oli monta hehtaaria hyvää laidunmaata ja puiden suojaama aukea. Maisema oli kaunis. Pitkä laidunruoho väreili kauniisti ilta-auringossa, metsän viileys ja sen linnunlaulu kutsuivat, mutta päätin jäädä aidalle. Minulla ei ollut mihinkään kiire. Maneesin punainen seinämä muuttui illan hiipiessä liekehtiväksi, ilma alkoi viiletä, usva nousi. Sipaisin sormenpäilläni Edin suitsiin vielä viimeiset nahkarasvat, tallustelin varpaisin takaisin talliin, laitoin suitset paikoilleen.


Jo kovin tutut portaat narisivat kavutessani yläkertaan. Avasin kaappini oven, otin matkaani kokispullon ja astuin oleskelutilaan, josta kuului iloista puheensorinaa.
- Moikka Ilona, tuu seuraan vain! Emmy hihkaisi ja viittoi minut pöydän ääreen istumaan. Pian oleskelutila täyttyi iloisesta kesäpuheskelusta, kesäsuunnitelmista, Seppeleen tulevista kesätapahtumista, ratsastuskoulun kesäloman odotuksesta. Sitä odotti itse kukin hoitaja, pääsisi viettämään aikaa silmäteränsä kanssa vaikka joka päivä.


Ja siinä minä taas olin. Istuin tarhan aidalla. Ilta-aurinko lämmitti ihoani, se kultasi metsän. Paljaat varpaat heiluskelivat, niiden päät koskettivat viileää, pitkää laidunruohoa. Hyppäsin mukavan viileän laidunruohon sekaan, kävelin Edin luo.
- Mukavaa kesää nallekarhu! tokaisin ja annoin ruunalle halauksen. Se ei vastustellut, vain hengitti lämpimää ilmaa rauhallisena päälleni. Minulla ja Edillä tulisi olemaan unohtumaton kesä.

Ilona & Edi
4hm

[Deleted]

Edi möllötteli tallipihalla suitsien ohjien päässä, mutustaen raikasta, vehreää ruohoa koivunjuurella. Klinikkalauantai oli loppunut noin tunti sitten. Heilautin mustan kypärän päähäni ja jäin odottamaan maastoiluseurakseni lupautuneita Claraa ja Kuúta. Päivä oli mukavan lämmin, vaikkei aurinko paljoa paistellut. Hetken kuluttua poninkaviot ja isommat hevosenkaviot kolistelivat tallin betonilattialla, Clara ja Kuú astelivat hoitohevostensa saattelemana ulos. Heilautin itseni Edin selkään.
- Sä voit Kuú johtaa, kun tunnet nää maastot kuin omat taskusi! Clara hihkaisi nuorelle luonnonlapselle. Kuú hymyili Claralle rusoposkin, punaisenruskea tukka viehättävästi takulla. Kuú oli hyvällä tavalla erikoinen, kiinnostava ihminen.


Pyöreäliikkeinen Eela tottuneen varmasti johdatti ponikaksikkoa eteenpäin. Tummanrautias kulki pää ylhäällä, innokkaana ja reippaana. Pyörähdin satulassa ja hymyilin Claralle. Vaikka Edi välillä hieman laiskottelikin, pieni Cottonessa ei pysynyt pienin askelinsa matkassa mukana.
- Täähän on periaatteessa melko iso poni, mutta tällä on ihan shetlanninponin askeleet! Clara naurahti ja painoi pohkeensa Cottonessan kylkiin. Tamma pärskähti ja jolkotteli laiskasti eteenpäin, ohjat löysinä sen sivuilla roikkuen. Niityt vihannoivat vehreinä ympärillämme, kunnes metsä otti meidät viileään syleilyynsä.
- Täällä on mahtavat metsät! Paljon turvallisia ja rauhallisia maastopolkuja, muutama grillauspaikkakin, tosi hienoja mäkiä ja kumpuja, monipuolista kasvillisuutta, ja kaikenlaista muutakin! Kuú luetteli.
- Siltä kyllä vahvasti näyttää! hymyilin Kuúlle takaisin ja rapsutin Ediä kaulalta. Keräsin letkanjohtajan opastuksesta ohjia tuntumalle, siirryimme raviin.


Edin askeleet liitelivät tasaisella metsäpolulla. Sen silmät kiiltelivät innostuksesta ja ilosta, se pärskähteli tyytyväisenä. Ympärillämme kasvoi mahtavia mäntypuita, maa oli jäkäläistä, se rusahteli hauskasti hevosten kavioiden alla. Siellä täällä metsämaata täplitti mustikanvarret ja puolukkapensaat, taisin jossakin nähdä jopa rusakon loikkivan mäntyjen välistä mäkeä alas.
- Vau, täällähän on mahtavat näkymät! hihkaisin ja osoitin mäntyjen lomasta pilkottavalle järvelle. Kuú pysäytti Eelan.
- Se on Liekkijärvi. Aivan mahtava paikka! Siellä on tosi hyvä uimaranta, on se melko rauhallinenkin paikka, naisenalku selitti. Katselimme koko kolmikko hetken alas järvelle, jonka jälkeen tummanrautias kääntyi minun ja Edin edessä. Siirryimme taas raviin.


Istuskelin Edin tasaisissa raviaskelissa tyytyväisenä.
- Voitais vaikka laukata! Kuú ilmoitti ja painoi pohkeensa Eelan kylkiin. Tamma poksahti kuin shamppanjapullo, se syöksähti eteenpäin. Maiskutin ja annoin pohkeita Edille, se yritti parhaansa mukaan pysyä vauhdikkaan Eelan perässä, mutta ponikaksikko ei ollut tarpeeksi nopea. Kasvoilleni levisi tyytyväinen hymy, Edin pinkoessa tuhatta ja sataa eteenpäin. Sorainen kuusikon keskellä seisova metsätie kaartui pellonpientareelle, jolla Edi todentosiaan kiihdytti kaikkein kovimpaan vauhtiin. Mutapaakut ja ruohonkorret lentelivät siellä täällä, tajuntaani ei yksinkertaisesti mahtunut, että tuollainen laiska pullaponi antaisi näin käsittämätöntä kyytiä. Kuú vilkutteli minulle ja Claralle metsätilkun reunamalla, jarruttelimme hevosia hiljalleen raviin, lopulta käyntiin.
- Mikäs teillä kesti? Kuú sanoi leikkisästi ja käänsi Eelan ylämäkeen, tasaiselle polulle. Taputin iloisena Ediä, joka huohotti kuuluvasti, mutta oli kovin selkeästi tyytyväinen.


Muutaman ravipätkän ja mittavien loppukäyntien saattelemana saavuimme takaisin tutulle ratsastuskoululle. Kiitin Claraa ja Kuúta maastoseurasta, talutin Edin talliin ja kiinni käytävälle. Ruuna pärskähti tyytyväisenä, kun sain satulan siltä pois. Pyyhin pesusienellä hikiset läntit Edin karvapeitteeltä, annoin riimun roikkua sen kaulalla. Annoin ruunalle muutaman omenalohkon kiitokseksi mukavasta maastosta. Se sai vielä kovin ansaitun pitkän harjailuhetken.


Kun olin puolisen tuntia aikaani viettänyt, ihan vain Ediä harjaillen, vein sen laitumelle. Ruoho taittui tuulessa vasemmalle, aurinko pilkisti pilvien takaa. Edi säntäsi laukkaan ja heitti matkalla tarhakavereiden luokse muutaman mojovan pukkihypyn.
- Mahtava poni! hymähdin itsekseni. En koskaan ollut näin tyytyväinen ja iloinen, kuin nyt olin.

Ilona & Edi
5hm

[Deleted]

Aurinko oli piilossa vaaleanharmaiden, miltei valkoisten pilvien takana. Tästä päivästä oli ennustettu alustavasti vuoden lämpimintä, vaikka arvelin että heinäkuun lämpötilat rikkoisivat helposti hieman yli parinkymmenen asteen lämpötilan. Juhannuksen ihanuudet lähestyivät. Itse olin varannut vuokramökin juhannukseksi, pitäisi enää vain löytää joku, joka tulisi sinne seuraksi. Mutta jos ei ihminen, niin Simba ainakin lähtisi tänään mukaan. Ja mökille lähdettäisiin tallin kautta tietty, pääsisi läskipallero tutustumaan muihin eläimiin.


- Sä kyllä hikoat litimäräksi tän kapistuksen kanssa, tokaisin Edille ja taputin tallikäytävällä karsinanoveen nojailevaa satulaa. Tajusikohan Edi mitä sille puhuin? Ainakin sen ilme kirkastui, kun se sai edes vihiä, että tänään ei välttämättä tarvittaisi satulaa.
- Ei kai me sitten sitä tarvita! hihkaisin ja keikautin kypärän päähäni. Heilautin ohjat Edin kaulalle, pidin toisessa kädessä niskahihnaa, toisessa kuolaimia. Laitoin peukaloni poniruunan suupieleen ja kuolaimet sujahtivat suuhun. Edi nuoleskeli huuliaan ja pureskeli kuolainta. Sujautin karvaiset korvat niskahihnan ali ja kiinnitin poskihihnan ja turparemmin.
- Tämä oli menestys! sanoin ja näytin itselleni kuolaista peukaloa. Tämä oli vasta toinen ratsastuskerta Edillä, mutta luotin siihen senverran, että uskaltauduin jo ratsastamaan ilman satulaa.


Kenttä oli hieno. Sen valkeisiin aitoihin oli panostettu, ne oli maalattu huolella ja jokaisen lankkuparin keskelle oli nakuteltu pari lautaa, jotka muodostivat ristin. Hiekka oli pehmoista, eikä pöllynnyt hirveästi. Ratsastuskenttä muutenkin sijaitsi melkoisen mukavalla paikalla. Olin jo taluttanut Edin keskelle kenttää, mutta yllätyksekseni huomasin, etten ollut mukanani tuonut minkäänlaista penkkiä.
- Et sä niin korkea ole, kai? puhahdin ja heilautin käteni Edin selän yli ponin toiselle kyljelle. Ponnistin, oikein kunnolla, ja niin keikuin ruunan selässä, pää toisella kyljellä, jalat toisella. Takerruin valkeasta harjasta kiinni ja käänsin itseni oikein päin.
- Näin, eihän se niin vaikeaa ollut? tokaisin itselleni. Ehkäpä se oli jonkun verran vaikeaa. Ainakin minusta tuntui että olin juuri tehnyt mahdikkaan urheilusuorituksen.


Asetuin uralle kävelemään. Pyrin istumaan Edin selässä mahdollisimman hyvin. Ensin kannustin ruunan tahdikkaaseen käyntiin. Pidin kantapäätä, lonkkaa ja olkapäätä samassa linjassa. Käsiin taivutin kulman ja oikaisin nyrkit kohden taivasta. Katse kauas eteen, ratsun korvien välistä. Kertasin vielä kaiken uudestaan, jonka jälkeen kannustin taas Ediä reippaampaan käyntiin. Ruuna oli muutaman vapaapäivän seurauksena aikas laiska, ja koitti lintsaillakkin. Mutta ehei, kun kerran tehdään, tehdään kunnolla. Jos Edi ei toiminut pohkeenpuristuksesta, näpäytin raipalla pohkeen taakse. Tein pysähdyksiä, ja koitin saada tahdikkaita käyntiinsiirtymisiä. Pian Edi reipastui hienosti jo pienestä puristuksesta pohkeella, taputin ponia kaulalle.


Aloitimme ravaamaan. Edi koitti lintsailla ympyröillä asetuksista muka taipuen, mutta kaula pysyi kokoajan suorana. Askel ei tuntunut hyvälle. Kulmistakin se mielellään kiersi ohi, mutta päättäväisenä pakersin pohkeella Edin kulmiin. Ympyröillä löysäsin hieman ohjaa, ja annoin Edin venyttää kaulaa. Jos ruuna ei totellut pohjetta, käytin taas raippaa, jonka johdosta poni taas reipastui ja aloitti kuuntelemaan pohjetta mallikkaasti. Pidin kokoajan silmällä istuntaani ja käsieni asentoa. Pyrin joustamaan raviaskelissa mahdollisimman hyvin, vaikka siihen ei paljoa taitoja tarvittukkaan. Edin kaviot tuskin nousivat maasta, mutta hienosti ruuna kyllä työskenteli, se vain sattui omaamaan ihanan pehmoiset askellajit.


Pienten välikäyntien saattelemana ryhdyimme laukkailemaan. Edin laukka oli alkuun hidasta, ja tippui nopeaan. Käytin laukassa kunnolla pohjetta, vauhti vähitellen kasvoi ja laukasta tuli mukavan rytmikästä. Annoin Edin venyttää sen kaulaa ja laukata rennosti. Ruuna pärskähteli tyytyväisenä. Ratsastin laukassa vielä ympyrää, tehden jokaiseen kaarrokseen kulman, näin ollen ympyrästä tuli neliö. Kun laukka oli jo saatu mallilleen aijemmin, neliön ratsastus sujui jo ensimmäisellä yrityksellä hienosti. Olin tyytyväinen meidän molempien uurastukseen, ja lopetin ratsastuksen siihen.


Annoin hionneelle Edille viileän pesun ratsastuksen jälkeen. Se nautti siitä täysin siemauksin. Edi tuntui olevan tyytyväinen omaan uurastukseensa parin päivän tauon jälkeen. Rapsuttelin sen kaulaa, samalla valuttaen viileää vettä kädelleni.
- Sä saat todellakin olla ylpeä itsestäsi, mä ainakin olen tosi ylpeä susta! tokaisin ja katsoin lempeästi ruunan suklaasilmiin. Tarjosin sille vielä palkinnoksi muutaman pienen porkkanan, ne Edi oli ehdottomasti ansainnut.


Naksautin riimunnarun pikalukon oranssin riimun alle, ja nyppäsin riimun sivuilla roikkuvat narut irti. Pikalukot kolahtivat hiljaa pesuboksin seinämiin. Edi lähti pää alhaalla, alahuuli lerppuen ja silmät puoliummessa matkaani verkkaisin askelin. Astuimme viileästä tallista lämpimään ulkoilmaan ja maneesin vierestä Edin kotitarhalle. Se hieman virkistyi nähdessään tarhakavereiden telmivän onnellisina lämpimästä kesäpäivästä.
- Sinne niin, revittelemään! sanoin ja avasin tarhan portin. Kun olin saanut riimun Edin päästä, ruuna teki hirmuisen pukkiloikan ja säntäsi neliin. Ihanaa, pian olisi kesäleirin paikka. Hieno mahdollisuus tutustua loppuihinkin Seppeleen hoitajista, mahdollisuus tutustua muihin hevosiin, mahdollisuus hienoon kokemukseen, Edin ja hyvien ystävien kera.

Ilona & Edi
6hm

[Deleted]

Autoni hurisi hiljaa eteenpäin asfalttibaanalla. Radiosta pauhasi hiljaa menevää kantrimusaa. Mun juhannusaattoni oli ollut menestys. Olin uiskennellut koko illan, Simbakin oli päässyt pihamaalle, vaikka siellähän se vain laiturinpäässä makoili kokoajan. Ysin aikaan Salma tuli Jessen kanssa yllätysvisiitille, ja he lähtivät vasta puolenyön aikaan. Ja silloin olin sitten mennyt nukkumaan, katti kainalossa. Nautiskelin vielä hetken aamusella juhannuspäivästä istuskelemalla ulkona, söin hyvin ja musiikki soi. Nyt kello oli noin kaksitoista ja vilkuilin takapenkille. Simba istui närkästyneen näköisenä kuljetuskopassaan ja tuntui sanovan "mä vielä murhaan sut tästä hyvästä". Naurahdin. Pistin vilkut päälle ja kaarsin Seppeleen pihaan.
- Sä joudut nyt vielä mun talleilun ajan olemaan siellä, mutta onhan sulla ruokaa! hihkaisin ja paukautin autonoven kiinni. Ovet lukkoon ja avaimet taskuun.


Viheltelin tyytyväisenä astellessani aitalle. Edin oranssia riimua ei silti näkynyt missään. Humun turpa kurkisti puolioven ylitse.
- Moi Ilona! Kuulitkos jo ilouutiset? Luna huikkasi harjaten hoidokkiaan.
- Mitkä ilouutiset? kysyin kummastellen.
- Katsoppa tuonne, Luna sanoi ja osoitti viereistä karsinaa. Katsoessani puoliovesta, Windi seisoi isossa karsinassa, pieni, pilkullinen varsa vierellään.
- Voi kuinka suloinen! hihkaisin ihastellen. Emätamman silmät oli täynnä lempeyttä, sitä en ikinä odottanut Windiltä.
- Sen nimi on Tornadot, ori, syntyi tänään, aamuyöstä, kuului Lunan ääni viereisestä karsinasta.
- Siitä on niin pitkä aika, kun olen nähnyt varsan viimeksi, huokaisin. Pieni ori tuli ovelle, ja hamusi sormenpäitäni. Windi paimensi kuitenkin pikkuisen nopeasti pois. Loin vielä lempeän katseen pilkulliseen kaksikkoon, kunnes lähdin selvittelemään Edin olinpaikkaa.


- Edin voi viedä vaikka Windin karsinaan hoidettavaksi. Sen riimu ja naru on tarhalla, Anne ohjeisti löytäessäni tallin omistajattaren toimistosta.
- Selvä on! huikkasin iloisesti ja lähdin pyydystämään Ediä tarhalta. Tallustelin muutaman tarhan ja ison maneesin ohitse Edin tarhalle. Ruuna paistatteli juhannuspäivää metsikön reunassa. Sen jouhet olivat takiaisia täynnä ja karva oli kuorrutettu mudalla. Voi Jeesus, mikä urakka. Yöllä oli satanut, ja kun heti tietty hiekkapohja hieman pehmenee, niin poni menee kuraan kieriskelemään. Ei Jeesus. Huokaisin. Mä en pääsisi miljoonaan vuoteen ratsastamaan tuolla menolla. Mutta siinä meikäläisen sydän tietty suli, kun karvakaveri katsoi suklaasilmillään niin lempeästi ja hörähti. Siinä se sitten rupesi tulemaan mua vastaan. Mieliala koheni huomattavasti.
- Kyllä mä sut mielelläni harjaan, tokaisin ja rapsutin Ediä leuan alta.


Poniruunan kaviot kopisivat betonilattialla, kun talutin sitä Windin karsinalle. Se hieman kummasteli taas uutta asuinpaikkaa, mutta pysyi rauhallisena. Otin karsinanovessa roikkuvasta harjakassista pyörösuan ja aloitin pöllyyttämään kuivunutta kuraa ilmaan. Aloitin Edin kaulalta. Etenin ryntäille ja etujalkoihin, sitten suin ruunan kyljet, selän ja mahan, lopulta kuurasin lautaset ja takajalat. Vaihdoin pyörösuan pölyharjaan. Harjasin Edin pään, ja ponin vielä kokonaan läpikotaisin.


Irroittelin sormin takiaisia Edin jouhista ja harjasin niitä samalla jouhikammalla. Aloitin etuharjasta. Ruunan etuharjassa oli vain yksi takiainen, joka irtosi helposti. Jouhet suoristuivat jouhevasti. Muussa harjassa oli aikalailla takiaisia, mutta ne lähtivät, kun harjasin poniruunan harjaa jouhikammalla. Häntä antoikin hieman enemmän urakkaa, mutta siitäkin selvittiin. Vaihdoin jouhikamman kaviokoukkuun ja puhdistin Edin kaviot yksitellen, aloittaen oikeasta etukaviosta.
- Valmista! hihkaisin hieman yli puolen tunnin uurastuksen jälkeen. Katsoin tyytyväisenä Ediä.


Varustin ruunan huolellisesti ja talutin sen tallipihalle. Nousin selkään. Halusin lähteä yksin maastoilemaan. Tällä kertaa haluaisin ratsastaa aivan yksin, omassa rauhassa. Vain minä, Edi ja metsä. Edi käppäili eteenpäin, minun samalla pidentäessä jalustimia. Ratsastettaessani aitan ohitse moikkasin pientä Tornadottia ihailevaa Cellaa.
- Varsat ovat kyllä ihania, eikös? kysäisin Ediltä. Ruuna jatkoi möllöttelyään. Suljin silmäni ja näin edessäni pörröisen ja pienen orivarsan. Sillä minä ratsastin juuri nyt. Edi oli joskus ollut varmasti kaikkein suloisin varsa ikinä, minä halusin tällä hetkellä sellaisen, halusin pienen eestivarsan nyt heti. Minuun oli iskenyt varsakuume.

Ilona & Edi
7hm

[Deleted]

Sade rummutti rytmikkäästi tallin kattoa. Ulkona satoi kuin Esterin persuuksesta, ja hoitajat toivat sadeloimilla verhottuja hoitohevosiaan sisälle Annen käskystä. Vein Edin Windin karsinaan, varsoneen tamman viedessä varsansa kanssa kaksi karsinapaikkaa aitasta. Jätin Edille riimun päähän, ruunan ollessa karsinassa. Taputin sen märkää karvapeitettä.
- Otetaas sulta tuo sadeloimi poies! tokaisin ja aloitin avaamaan solkia, edestäpäin alkaen. Edi oli kovin uteliaan oloinen. Se vilkuili oven yli tallikäytävälle ja hörisi virkeänä vähän väliä. Kun loimen soljet olivat auki, nostin loimen Edin selästä karsinanoven loimitelineelle, Windin vaaleanpunaisen sadeloimen päälle. Harpoin tallikäytävää pitkin satulahuoneeseen, josta otin Edille fleeceloimen. Harpoin takaisin. Harjasin Ediä piikkisualla hetken, jonka jälkeen nostin fleeceloimen sen selkään ja kiinnitin soljet.
- Valmista! tokaisin ja taputin Ediä sen sään päältä. Annoin ponille pari rohkeaa kourallista heinää.


Tallustin puiset, narisevat portaat yläkertaan. Otin mustat kumpparit jaloistani ja heitin ne kaappiini. Tassuttelin villasukkasillani oleskelutilaan. Jesse istui Salman vieressä sohvalla, nuori mies oli kietonut toisen käsivartensa Salman ympärille. Hymyilin nuorelle parille ystävällisesti. Clara, Inkeri ja Lilja istuivat pöydän ääressä; Clara ja Inkeri olivat puhelimiensa kimpussa, kun Lilja taas piirsi puuvärikynillä rakennekuvaa Walmasta. Istahdin Salman ja Jessen viereen sohvalle.
- Voi kun nyt olisi kaakaota, taikka kahvia! tokaisin ja hieroin paljaita käsivarsiani.
- Kyllähän täältä löytyy kaikennäköistä! Kahvia, mehua, teetä, kaakaota, ja ihan vettäkin! Clara hihkaisi, nostaen kasvonsa puhelimestaan. Nousin seisomaan ja astelin pöydän luo. Istuin Liljan viereen.
- Moikka! Me ei olla varmaankaan tavattu. Olen Ilona, Edin hoitaja. Sä olet varmasti Lilja, sanoin Annen tyttärelle ystävällisesti. Tämä nyökkäsi hymyillen vastaukseksi. Otin kupin pöydän päästä, vähän ajan päästä se oli täynnä kahvia. Istuin taas sohvalle. Ikkunassa välähti salama.
- Oho, siellähän rupeaa ukkostamaan! Salma tokaisi ja haukoitteli raukeasti.
- Totta puhut, sanoin ja ryystin lämmintä kahvia kitaani.


Istuimme kaikki oleskelutilan lämmössä, sadetta ja ukkosta suojassa. Minuutit matelivat eteenpäin meidän odottaessa ukkosen laantumista. Ulkona oli synkkää ja sade yltyi yltymistään.
- Tuleekohan tuo ukkonen ihan päälle? Jesse kysähti ja harppoi katsomaan ikkunasta ulos.
- Jees, lisää tilaa mulle! Salma sanoi maireasti ja oikaisi itsensä makuuasentoon sohvalle. Seurasi hiljaisuus. Kellään ei ollut mitään sanottavaa. Itse mietin mitä tapahtuisi, jos ukkonen kirisi tallin ylle. Juuri sillä sekunnilla kahvipannun porina loppui, radio sammui ja oleskelutilan valtasi pimeys.
- Perskutarallaa! Sähköt meni! Inkeri tokaisi tomerasti.
- Meidän kannattaisi mennä alakertaan, Jesse ehdotti. Tottelimme häntä. Annoin Inkerin, Claran, Jessen ja Salman mennä edellä kaapeille laittamaan kengät.
Tule Lilja, mennään, sanoin tytölle ja tartuin tätä kädestä kiinni. Sujautin kumpparit jalkaan kaapillani, jonka jälkeen lähdimme koko poppoo alakertaan. Portaiden paukkuessa ja naristessa kuullostimme vauhkoontuneelta hevoslaumalta. Osa hevosista hirnahteli pelästyneesti. Windin karsina oli aivan kulman takana, joten menin katsomaan, oliko Edillä kaikki hyvin. Ruuna oli varuillaan, mutta sai lohtua oven vieressä lojuvasta heinänyytistä. Kurkotin käteni karsinanoven yli. En nähnyt miltei mitään, mutta pian tunsin karvaisen, lämpöisen turvan kämmenelläni.
- Älä pelkää, kaikki on ihan hyvin, rauhoittelin Ediä, vaikkei ruuna sitä juurikaan tarvinnut. Sen mieli ei ollut pahemmin järkkynyt.
- Aikauhiata mikä keli siis, tuolta aitasta meni just sähkööauts!! kuului Cellan ääni tallikäytävällä. Seuraavaksi kuului rymähdys ja joku sytytti taskulampun. Se oli Elli.
- Mistäs sä tänne tupsahdit? Clara kysyi Elliltä.
- Älä hiippaile tollee, me pelästytään kuoliaiks muuten, Inkeri tokaisi tempperamenttisesti.
- Tulin etsimään teitä, Elli sanoi ystävällisesti ja jatkoi, kukas se siellä lattialla makoilee?
- Mä kompastuin johonki, mutta ei sattunut, kaikki hyvin! Windillä ja pikkuveikolla kaikki hyvin, aitastakin meni äsken sähköt, Cella kuulutti ja nousi seisomaan.
Entäs Humu? Elli kysyi.
Ei vanharouva ollu moksiskaa! Cella naurahti.
Hyvä, sitten vaan toimistolle, Anne on siellä jo Tuulian ja Lunan kanssa, Elli ohjeisti. Lähdimme kaikki, Elliä lukuunottamatta, toimistolle.


Koputin toimiston oveen. Pian se avautui, Anne seisoi ovensuussa taskulampun kanssa.
- Sisään vain, hyvä että olette kunnossa, täällä pimeässä helposti satuttaa itsensä! Anne tokaisi ja viittoi meidät sisälle.
- Oikeastaan, Cella teloikin jo itsensä! naurahdin ja näpäytin Cellan kylkeä kyynärpäälläni.
- Mjoo, mä kaaduin tonne tallikäytävälle, mutta kaikki on ihan oolrait! blondi tokaisi iloisesti. Anne sulki oven ja istui sohvalle. Lilja istuutui hänen viereensä. Salma ja Jesse istuivat myös sohvalle ja Cella meni pyörimään sadetakkinsa kanssa rullatuolille. Minä, Clara ja Inkeri jäimme seisomaan taskulampun ja kahden kosketusnäyttöpuhelimen valoon. Kukaan ei puhunut mitään. Kuuntelimme ulkona jylisevää ukkosta ja pauhaavaa sadetta. Mutta yhtäkkiä tallista kuului kimeä hirnahdus.
- Voi ei, nyt kyllä tapahtui jotakin, te muut jäätte tänne, menen katsomaan miten kävi, Anne ohjeisti. Kun nainen oli läksinyt toimiston ovesta, minä ja Cella tietty lähdimme omilla luvillamme. Tallissa ei näkynyt miltei mitään. Seisoimme toimiston oven edessä Cellan kanssa. Pian kuului taas kimeä hirnahdus.
- Myntti! kuului Ellin kauhistunut ääni.
- Rauhoitus nyt, kaikki on ihan hyvin, rauhoitteli Anne. Kun tilanne tuntui rauhoittuneen, kävelimme tallikäytävää eteenpäin. Myntin karsinanovi oli auki, Anne ja Elli seisoivat tamman karsinassa. Myntti korskahti ja nosti päätään meidän tullessa lähemmäs, mutta rauhoittui taas pian.
- Mitäs te täällä teette? Enkö käskenyt teitä pysymään toimistossa? Anne kysyi kääntäen katseensa minuun ja Cellaan. Juuri sillä hetkellä tallin ovi avautui ja sisään astui Aleksanteri, joka oli kuin uitettu koira.
- Vitsi mikä sää! nuori mies mutisi itsekseen, voi perkule, eihän täällä nää eteensä!
- Moi Aleksanteri! Cella hihkaisi ja heilautti kättään niin, että melkein tyrmäsi minut tallikäytävälle.
- Great, lisää sähkökatkoksen uhreja, tokaisin pyöräyttäen silmiäni. Anne ja Elli ohjasi meidät taas toimistoon.


- Voitaisko me soittaa sähkömies? Lilja kysyi kun hänen äitinsä palasi toimistoon.
- Kyllä ne sähköt palaa, kunhan ukkonen siirtyy vähän kauemmas, Anne selitti.
- Se on jo siirtynyt, valoa nyt! Inkeri tokaisi. Sillä sekunnilla valot syttyivät talliin.
- Ootsä joku jumala vai? Aleksanteri kummasteli.
- Tietenkin olen! Mikäs muukaan?

Ilona & Edi
8hm

[Deleted]

Tänään mun vanhemmat oli tullut käymään mun kodillani Liekkijärvellä.
- Ihan mukavan oloinenhan tää talo on, ihan maaseudulla, järvikin lähettyvillä, isä oli kehunut. Molemmat oli ollut jotenkin herkällä päällä. Ne oli vuodattanut mulle kaikkia lapsuusmuistoja, mun elämästäni, ihan vauva-ajoista lähtien. Kun ne oli lähtenyt mä olin mennyt tallille, mutta mä pakosti mietin, mitä mun vanhemmat oli mulle kertoneet. Ehkä mun muutto kotoa pois oli ollut niille rankka paikka, mutta onneksi asuin ihan naapuripaikkakunnalla.


Harjatessani Ediä jäin mietiskelemään kuulemaani. Mun vanhemmat olivat kertoneet, että heti kun pääsin kontaten vähän tutkimaan maailmaa ja pääsin muodostamaan sanoja, mä olin heti hingunnut issikan selkään. Sen mä olin tiennyt lapsesta saakka, että mun ensimmäinen sana olikin issikka, taisiis ittikka. Ja mä pääsin ensimmäistä kertaa ratsastamaan islantilaisella viikinkiratsulla talutustunnille, kolmen vuoden iässä.
- Siitä se sitten lähti! isä oli sanonut. Mä olin kuusitoistavuotiaana ihan käynyt ratsastamassa passia kisoissa. Vinur vanhuksella, joka oli se ensimmäinen hevonen, jolla ikinä ratsastin. Se oli lapsuuden ja nuoruusajan mun lemppari, mutta lopulta se menehtyi hieman yli parinkymmenen vuoden iässä.


Meikä oli siinä nelivuotiaana ollut kuulemma kova lätkäfani. Mä olin aina pitänyt isän ylisuurta pelipaitaa päälläni ja lätkäkypärää, tietty, johon olin aina liimailemassa jostain syystä eläintarroja. Mun eka livenä näkemäni lätkäpeli onkin niitä yksiä parhaita muistoja, istutiin isän kanssa katsomossa ja vedettiin lihapiirakkaa naamatauluun.
- Missäs sä työskentelet nyt tätä nykyään täällä Liekkijärvellä? äiti oli kysynyt.
- Paikallisessa vohvelikahvilassa, olin vastannut.
- Sä oot aina rakastanut vohveleita! äiti vastasi ja alkoi vuodattamaan sitä, kuinka mä olin kuudenvuoden iässä saanut ensimmäisen vohvelin, jonka jälkeen me käytiin joka perjantai-ilta vohvelikahvilassa. Mä vieläkin muistan mukavan vanhamuori Marjatan, joka piti sitä paikkaa. Marjatta oli kuulemma jäänyt eläkkeelle parisen vuotta sitten, ja hänen tyttärensä, Raisa, piti tätä nykyä puotia pystyssä. Ehkä mun työpaikkavalinta olikin tuntunut niin mieleiseltä, elätin lapsuusmuistojani vohvelikahvilassa työskentelyn kautta.


Ja mähän olin niin priimaoppilas ala-asteella kaikkien mukaan. Mutta nelosella pistettiin ranttaliks. Mä reputin kokeita, jätin läksyjä aina kauheesti tekemättä, jäin kerran jälki-istuntoonkin siitä, että potkaisin Petteriä polvitaipeeseen. Mä olin aina myöhässä, joskus ihan tarkoituksellakin. Siinä vaiheessa mä tajusin sen koulunkäynnin tärkeyden, jolloin mä päätin oikein ahkerasti opiskella loppuala-asteen, yläasteen ja lukion. Opettaja oli ihan ihmeissään, miten olin niin kiltti ja ahkera taas vitosluokalla. Olinhan mä ahkera opiskelemaan vielä yläasteellakin ja lukiossa. Meno vaan muuttui hieman, yläasteelaisten kanssa riekuttiin lähitienoolla päivät pitkät, lukiossa aloitin seurustelemaan. Musta oli hienoa, että en ollut vieläkään mun vanhempien kanssa sitomaani sopimusta rikkonut; nelivuotiaana olin tomerasti infonnut, että mähän en hiuksiani värjää enkä meikkiä käytä. Sitä ei ollut tapahtunut ikinä. Mä olin pitänyt sen lupauksen ihan vahingossa. Sen sijaan mulla oli kulkupeleinä oranssi Land Rover ja Harley Davidson, joka ei tosin ollut oranssi. Mä olin aina haaveillut kulkupeliksi myös omaa issikkaa, mutta ehkä joskus. Tällä hetkellä mä en mitenkään vaan voisi. Oli Edi, eikä rahaakaan hevoseen. Mutta olihan mulla vohvelikahvilassa hyvä palkka! Sillä eli ihan rohkeasti, vaikken mä mihinkään paljoa tuhlaillut. Mä olin neljä vuotta sitten ostanut komean kellanpunavalkokirjavan kollipennun, joka oli osoittautunut tomeraksi ja pirteäksi kissakaveriksi. Mutta sen jälkeen, kun Simba leikautettiin, se lihavoitui ja se kävi laiskaksi. Mun päähän ei vieläkään mahtunut miten kaikille leikatuille kolleille kävi niin. Sama juttu oli ollut ensimmäisen kissan, Jäppisen, kanssa. Se oli tosi hieno nuorena, mutta sitten se lihavoitui ja tuli laiskaksi leikkauksen jälkeen. Mutta se katti oli kyllä valtava ihan muutenkin!


Tirautin muutaman onnenkyyneleen Edin valkeean harjaan. Mulla oli ollut tosi onnellinen lapsuus ja nuoruus, olihan mun elämä onnellinen nytkin. Mulla oli ihanat vanhemmat, ihan superihanat.
- Ja onhan mulla superihana hoitohevonenkin, naurahdin Edille ja kuivasin kyyneleet. Pujotin riimun Edin päähän, kiinnitin narun ja talutin ruunan ulos. Illan kevyt tihkusade vaihtui vähitellen kauniin punertavaksi auringonlaskuksi, vain minä ja Edi, raikkaassa kesäillassa.

Ilona & Edi
9hm

[Deleted]

Saunan tuoksu nousi savupiipusta. Istuin auringon lämmössä puisen pöydän ääressä, kuului järven hiljainen aaltoilu ja koivupuiden humina. Linnut lauloivat tyytyväisenä lämpimässä kesäilmassa. Huokaisin tyytyväisenä. Mahtavaa! Olimme lähteneet aivan sponttaanisti pienellä talliporukalla mökkeilemään mun isovanhempieni mökille. Mukanani oli Cella, Rosa ja Fiia.
- Aivan mahtavaa päästä viettämään mökkiviikonloppua maaseudun rauhassa! Fiia tokaisi tyytyväisenä.
- Niinpä! Mä niin rakastan tätä paikkaa! Ei ole vaan tullut moneen vuoteen käytyä, en edes muistanut että tää paikka oli niin lähellä Liekkijärveä! tokaisin onnellisena.
- Eikstää järvi oo Liekkijärvee? Rosa kysyi.
- Juu on, vastasin tyytyväisenä.
- Tässä hieman juomista! Cella hihkaisi ja kantoi sixpackin olutta pöydälle.
- Tänään me kaljoitellaan! Rosa hihkaisi, avasi pullon ja kohotti sen korkeuksiin, ennen kuin otti ensimmäisen hörpyn.
- Chinchin! Sanoin kohottaen olutpulloa, lopulta hörpäten juomaa kitaani. Tästä tulisi paras viikonloppu ikinä.


Aurinko teki hiljaista laskuaan. Kello lähenteli yhdeksää.
- Me tarvitaan musiikkia! Rosa tokaisi ja kaivoi puhelimensa esiin.
- Onko toiveita?
- Pistä vaan joku hyvä amerikkalainen radiokanava! tokaisin ja heilautin kättäni.
- Täältä tulee nyt Kicking Country! Rosa tokaisi.
- Uu kantria! Cella hihkaisi. Vedin kitaani pienet lirut olutpullon pohjalta. Löin pullon pöytään ja katselin hetken hiljaa järvelle. Oli lämmin, aurinko paistoi, ranta oli mitä mainioin uimiseen.
- Hei tyypit, mitäs jos mentäis uimaan?


Kyllä siinä kesti, saada muutkin mukaan ideaan.
- Vesi on liian kylmää. Siellä aaltoilee liikaa. Tää lämpötila on tosi alhanen! oli muut sanoneet. Mutta nyt me kaikki neljä seistiin laiturinnokassa uikkareillamme, lempeässä kesätuulessa. Heitin pyyhkeen taakseni laiturille.
- Nyt mennään eikä meinata! GERONIMO!! huudahdin ja loikkasin veteen. Paine sai minut hetkeksi valtaansa, mutta ennen kuin huomasinkaan, olin taas pinnassa.
- Mukaan vaan, tää vesi on tosi lämmintä! nauroin uiskennellen pois muiden tieltä.
- Ei me uskalleta, Rosa sanoi virnistäen.
- C'mon, tää on oikeesti tosi lämmintä! kannustin.
- Mennään yhessä! Fiia sanoi ja tarttui vierellään olevien naikkosten käsistä kiinni. Jokainen hyppäsi hieman eri aikaan, mutta kaikki hyppäsivät. Pian pintaan nousi iloisesti naurava kolmikko.
- Onpas tää lämmintä! Cella hihkaisi.
- Ei mun mielestä! Rosa tokaisi ja oli jo lähdössä laituria kohden.
- Et livistä mihinkään! Cella sanoi ja veti Rosaa syvemmälle järveen.
- Hei, oottakaas! Onks toi kuikka? Fiia sanoi ja kuunteli.
- Taitaa se olla! hihkaisin ja katselin yksinkertaista, kaunista maisemaa. Edessä näkyi pitkälle kurkottava järvi, mäntymetsä ja oranssihtava taivas. Ilta oli jo hämärä, mutta valoisaa oli silti. Kesän kelit olivat hyvin ristiriitaisia.


Ja uimisen jälkeen oli saunan aika. Ja mehän saunottiin. Me lähdettiin järvestä joskus vähän yli kymmenen aikoihin ja suoraa saunaan.
- Oho, sehän on jo keskiyö! oli Cella hihkaissut meidän tullessa tupaan.
- Mitä ihmettelemistä siinä on? Iltahan on vasta nuori! oli Rosa kohottanut tunnelmaa. Sitten lähti lapasesta. Me kuunneltiin jotain kaheksankytluvun hittibiisejä Spotifysta ja kaljoiteltiin vähän lisää.
- Hei, onks kellää nälkä? mä olin heilunut murhanhimoisena keittiöveitsen kanssa.
- Oikeastaan on! Fiia oli tokaissut. Ja mä olin tietenkin loihtinut mahtavan yöpalan, sellaisen ruuan, jota olin tehnyt monenmoista kertaa, sellaisen ruuan joka kelpasi kyllä kaikille!
- Vohveleita! Cella hihkaisi kun kannoin lautasellisen vohveleita, mansikkahilloa ja kermavaahtoa pöydän ääreen.
- Kaiken kruunaa nämä! Rosa sanoi ja kaivoi repustaan muovipussin, joka sisälsi tuoreita mustikoita ja mansikoita.
- Kävin ostamassa torilta ennen lähtöä!
- Mahtavaa! Fiia tokaisi.
- Niiden pitäis maistuu hyvälle, kun mä teen kerta niitä työkseni. Mutta kertokaa toki, jos mun täytyy ottaa loparit! naurahdin ja kasasin vohvelini päälle marjoja, hilloa ja kermavaahtoa.
- Kyllä nää ihan syötävii on! Cella sanoi huulet valkoisena kermavaahdosta.


Nyt me kasailtiin nukkumapaikkojamme kuntoon yläkerrassa. Cella ja Rosa olivat varanneet mun isovanhempien parisängyn, Fiia halusi välttämättä nukkua patjalla, joten minulle jäi parisänkyä vastapäätä oleva sohva. Katsoin kelloa. Se oli noin kaksi yöllä.
- Aikauhee mua väsyttää! Sanoin haukotellen.
- Mä painun pehkuihin, hyvvää yötä!
- Mäkin kyllä kuukahdan ihan justiinsa! Käyn vielä pesaseen legot, Rosa tokaisi ja venytteli.
- Mä pesen sitten aamulla, tokaisin ja heitin petivaatteet sohvalle. Nukahdin heti.


Katsoin ylös, näin auringon olevan huipussaan. Minua ympäröi tuttu talliporukka ja Seppeleen tilukset. Anne hölpötti väkijoukon edessä jotakin, josta en saanut selvää. Aika kiri eteenpäin, huomasin olevani hikisenä Edin selässä. Aurinko porotti kentälle, hiekka pöllysi. Anne ohjeisti minua istunnan kanssa. Tunsin viileän järven veden ja lopulta haistoin saunan tuoksun. Aurinko teki hiljaista laskuaan, tunsin metsän tuoksut ja vauhdin, näin edessäni Edin valkean harjan. Lopulta nukahdin.
Tunsin aamunsarastuksen. Olin nähnyt unta. Unta tulevasta leiristä. Minut valtasi jännittynyt ja iloinen tunne, leiriin olisi pian enää viikko. Loikkasin ylös sohvalta ja tallustin portaat alakertaan. Oli hampaidenpesun aika.

Ilona & Edi
10hm!!

[Deleted]

Oli kuuma. Aurinko paahtoi ihmisiä kuin paahtoleipää, sen valoa ja kuumuutta ei päässyt minnekkään pakoon. Pieni tuuletin vaihtoi suuntaa oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle. Hikinen kolmikko; minä, Pyry ja Tuulia, olimme käyneet avuliaina siivoamassa osan karsinoista. Tallin kun sitä oli aina kuvitellut niin ihanan viileäksi, oli tänään sisällä ollut tunkkaisen kuuma. Tuulia naputteli pöytää sormillaan.
- Mitä jos lähettäis uimaan?
- Hevosten kanssa? Pyry kysähti.
- Niin, onhan meillä kaikilla ihan järjellä varustetut rauhalliset hoitohevoset, joten ei siitä mitään katastrofia voi tulla! Tuulia vastasi.
- Käy mulle! hihkaisin. Jäimme Tuulian kanssa odottamaan Pyryn vastausta.
- Kai mäkin sitten tulen.


Taiteilin itseni puisten aitojen välistä tarhaan ja kosteaan ruohikkoon. Edi oli lempipuuhassaan, syömässä maukkaita ruohonkorsia. Kaikki hevoset tuntuivat kovin pitävän ruohosta, mä aina kuvittelin että ruoho on hevosille sama asia kuin mulle herneet. Mä söin niitä. Aina. Suoraan palkojen sisästä, tuoreina. Jos yhden otin, piti syödä loputkin. En vain pystynyt olemaan erossa niistä. Ja sitten tuli aina syksy ja piti odottaa taas seuraavaan kesään, että herneitä oli saatavilla. Naurahdin. Heilautin oranssin riimunnarun Edin sään päälle ja nykäisin etuharjan avulla ponin pään ylös.
- Tänään lähdetään uimaan! tokaisin ja pujotin riimua samalla Edin päähän. Ruuna ei näyttänyt kovin innostuneelta vetäessään kielellään suupielistä roikkuvat ruohonkorret suuhunsa, mutta tietenkin sillä tulisi olemaan hauskaa, vielä näin kuumana päivänä!


Tallissa Tuulia oli täydessä touhussa. Ruusu oli melko kurainen, tamma nautti rentouttavasta piikkisuan pyörivästä liikkeestä. Reino ja Pyry astelivat talliin aivan perässämme. Windillä ja Tornadotilla oli yhä Ruusun että Edin karsinat käytössään aitassa, mutta kesän lopulla ponit pääsisivät taas muuttamaan aittaan. Kiinnitin Edin käytävälle tallin ollessa rauhallinen. Edi oli melko siisti, mutta pieni harjaus ei koskaan ole tehnyt kellekkään pahaa. Niinpä nappasin pölyharjan ja jouhikamman kouraan ja siistin Edin karvapeitteen ja jouhet turvanpäästä hännäntyveen. Kavioista löytyi hieman kuivaa savea ja muutama pieni kivi.


Tuulia puhdisti vielä hoitoponinsa kavioita, kun kävin hakemassa Edille suitset. Ujutin riimun ruunan kaulalle ja tarjosin sille kuolaimia. Edi otti ne helposti suuhunsa. Taivutin korvat niskahihnan eteen ja kiinnitin soljet. Nostin etuharjan otsahihnan päälle ja valmistauduin itse matkaan. Potkaisin kumisaappaat tallikäytävän reunaan, jossa ne eivät häiritsisi ketään. Nostin ratsastushousujen lahkeet polviin ja laitoin kypärän päähäni. Olin valmis uittoreissuun.
- Valmista, Pyry ilmoitti ja keikautti kypärän päähänsä.
- Suitsin vain Ruusan, ja lähdetään sitten! Tuulia huikkasi ja poimi hoitoponinsa suitset karsinanovesta.


Ei aikaakaan kulunut kun nousimme jo tallipihalla hevosten selkään. Talutin Edin hoitopuomin viereen, jossa ruoho kasvoi viileänä. Ponnistin paljasjaloin ruohikolta Edin selkään ja vedin itseni istuma-asentoon pitämällä harjasta kunnolla kiinni. Tuulia hymyili iloisesti ja pyysi Ruusun käyntiin. Ratsastin Edin Ruusun taakse, pitkäaskeleinen Reino pistettiin kärkeen.
- Mikä se uittopaikka siis on? kysyin silitellen Edin kaulaa.
- No Liekkijärvelle menee metsäpolku, ei siis sinne yleiselle uimarannalle, toiselle sijainnille, jossa voi käydä uimassa hevosten kanssa. Ja sitten löytyy myös sellainen kiva pieni metsälampi, johon Annekin on kerran vienyt miniponi -tuntilaisia, Tuulia selitti.
- Kummalle mennään? Pyry kysyi.
- Mennään metsälammelle! Tuulia hihkaisi. Olin samaa mieltä hänen kanssaan.


Tunsin Edin askeleet selvästi paljaassa hevosenselässä. Lämmin ja lempeä kesätuuli pörrötti ruunan harjaa kevyesti. Lyhyet ja leveät, karvaiset poninkorvat kääntyilivät sivulta sivulle, välillä Edi oikaisi ne kunnolla höröön.
- Haluatteko mennä reippaammin? Pyry kysyi kääntyen Reinon selässä.
- Tottakai! hihkaisin ja keräsin hieman ohjia tuntumalle. Siirryimme raviin. Edin ravi oli ihanan pehmeää, siinä oli helppo istua. Hevoset pärskähtelivät tasaisella, leveällä metsäpolulla, ravi reipastui ja lopulta vaihtui laukaksi. Pitkien alkukäyntien jälkeen oli palkitsevaa laukata viileässä metsässä. Edi nautti, niin minäkin.


- Lampi on ihan lähellä, siirrytään käyntiin! Pyry huudahti ja jarrutti Reinon tasaisesti ravin kautta käyntiin. Taputin Edin kaulaa sen valkean harjan alta, sinne oli kerääntynyt pieni määrä hikeä. Puistikon seasta metsäpolku johti metsäaukiolle, jonka reunamalla seisoi puhdasvetinen lampi. Pilkullinen Reino venytti kaulaansa vettä kohti ja asteli varovaisin askelin veteen. Iso ruuna loiskutti vettä kevyesti kaviollaan, jonka jälkeen se otti ensimmäiset askeleet veteen. Reino puhalsi ilmaa sieraimistaan rentoutuneena.
- Lampi ei ole kovin syvä, joten sen läpi voi ihan hevosen kanssa kahlata, Tuulia sanoi ja ohjasi Ruusun veteen. Reino oli jo vatsaansa myöten keskellä lampea innostuneen oloisena. Ruusu otti varovaisesti ensimmäisiä askeleita vesirajalla, jonka jälkeen se teki rohkeasti hypyn syvemmälle.
- Sinne niin vaan, rohkeasti, kaveritkin on jo siellä! kannustin Ediä ja annoin sille pohkeita. Edi joi ensin vesirajasta, jonka jälkeen kannustin sitä syvemmälle veteen. Edi käveli todella varoivaisesti, juttelin sille kaikenlaista, Edi tuntui rohkaistuvan askel askeleelta.
- Hyvä Edi! kehuin ruunaa, joka oli jo polvia myöten vedessä.


Edi oli jo rento ja huoleton sen kahlatessa vedessä yhä syvemmälle. Vesi kasteli Edin vatsan, jonka jälkeen vesi alkoi taas loivasti taittua matalampaan.
- Eiköhän me lähetä takaisin tallille! Tuulia huikkasi. Nyökkäsin hymyillen. Käänsin Edin vedessä, jolloin ruuna teki ison hypyn rannalla seisovia Reinoa ja Ruusua kohden. Tasapainoni horjui ja loiskahdin viileään veteen. Nostaessani pääni pinnalle, Edi seisoi karvat märkinä tuppoina, ohjat roikkuen Reinon vierellä.
- Miten kävi? Tuulia kysyi. En voinut tehdä muuta kuin nauraa. Nauru tarttui kaikkiin muihinkin.
- Nyt on sitten kokemusta maastoesteistäkin, vesiesteistä lähinnä! Tuulia nauroi.

Ilona & Edi
11hm

[Deleted]

Heinähattu-retki 18.7.2015

---

Laukkakisat

Aurinko kultaa keltaisen heinän,

koivupuut luovat vihreän seinän,

joka pellon ympäröi.

Vauhdin hurma valtaa ponin,

ohittaa se jo toisen konin,

ja jo seuraavaa saavuttaa.

Iloinen on kasvot ja mieli,

naurattaa mua poninkieli,

joka tuulessa lerpattaa.

Nousee käsi kärkiratsukon,

hiljentää nyt jo aika on,

ja pelto unholaan jää.

---

Sininen järvi ja sininen taivas

Pieni sade yllätti juuri kun pääsimme järvelle, mutta onneksi se loppui nopeaan.

---

Ilona & Edi
12hm

[Deleted]

Kello lähenteli seitsemää aurinkoisena perjantai-iltana. Kurvasin pyörälläni tallin pihaan ja jätin sen nojailemaan tallin seinustaan. Tallissa oli hiljaista. Vain toimistosta kuului vaimeaa puheensorinaa kävellesäni sen ohi. Nousin narisevat portaat yläkertaan ja oleskelutilaan. Kurkkasin oven taakse. Ei ketään. Ehkäpä aikuisikäiset olivat lähteneet kylille, oli sentään perjantai. Olisin juuri nyt kaivannut jonkun, jonka kanssa puhua, vaikka kaikki olikin ihan hyvin, mutta nyt juuri teki mieli höpötellä ihan joutavia, mukavia juttuja jonkun kanssa.


Kävelin betonilattiaisen tallikäytävän läpi, ja otin samalla mukaani Edin harjat ja suitset. Kävelin kentän ja maneesin, sekä muutaman tarhan ohitse takatarhalle, joka oli Edin kotitarha. Nautiskelin nyt vielä siitä, että pääsin talleillemaan vapaasti, se loppuisi maanantaina. Kesäloma loppuisi ja työt kutsuisi. Onneksi pidin työstäni. Vaikka se välillä estikin useasti talleilun. Alitin tarhan portin ja astelin portin vieressä seisoskelevan Edin luokse.
- Käydään köpöttelemässä ihan vain semmonen puolen tunnin kävelylenkki lähimetsikössä, ei tarvita satulaa! ilmoitin iloisesti Edille. Nostin suitset lankun nokkaan lepäilemään, harjakassin heitin aidan toiselle puolelle, josta harjoja saisi helposti ongittua, mutta näin Edin harjat eivät jäisi muiden hevosten jalkoihin. Suin Edin kullanruskeaa karvaa pitkin vedoin. Ruuna mussutti vihreää, pitkää heinää samalla. Auoin paljailla sormillani Edin jouhia ja harjasin samalla sen kaulaa.
- Voi hitsi, unohdin kypärän talliin, käydään hakemassa ennen kuin lähdetään matkaan! sanoin Edille ja aloitin putsaamaan ruunan kavioita.


Heitin tummanruskeat ohjat Edin kaulalle ja tarjosin ruunalle kuolaimia. Painoin Edin suupieltä peukalollani, ruuna avasi suunsa ja otti kuolaimet suuhunsa. Taitoin korvat niskahihnan eteen ja kiinnitin leukahihnan sekä turparemmin. Otin ohjat pois kaulalta, avasin portin ja talutin Edin ulkopuolelle.
- Nyt se kypärä, mumisin itsekseni. Talutin Ediä rauhallisesti tallille päin. Muutama tamma loikki energisenä heppatarhassa. Ohitimme suuren maneesin, käännyimme kentän suuntaan ja siitä tallin ovelle. Talutin Edin sisälle. Sen kaviot kopisivat betonilattialla.
- Tässä näin! huikkasin ja poimin kypäräni karsinanovesta. Painoin kypärän päähäni ja talutin Edin takaisin ulos. Hyppäsin vatsalteni Edin selkään, heitin oikeanpuoleisen jalkani ruunan selän ylitse sen toiselle kyljelle ja nousin kyyrystä istumaan. Maiskutin kevyesti. Edi lähti liikkeelle, ohjasin sen tallin kulman ohitse, aitan ja päärakennuksen ohitse ja tarhojen välistä kiemurrellen maastopoluille.


Illan syvänoranssi auringonvalo siivilöityi koivupuiden lävitse ja häikäisi silmiäni. Tallustelimme Edin kanssa hiekkatiellä. Ruuna oli rauhallinen, piti päätään alhaalla ja pärskähteli rentoutuneena. Pärskähtelin sille takaisin. Edi oli niin kovin lämmin ja sen liikkeet olivat pehmeät. Huokaisin. Ilman satulaa on kyllä ihana ratsastaa. Varsinkin Edillä. Sen pehmeissä liikkeissä on helppo pysyä. Hiekkatie kaartui kevyesti vasemmalle. Oikealla puolella ylöspäin kohosi pieni koivujen täplittämä rinne, vasemmalla siinsi keltainen pelto ja sen takana jylhät kuusimetsät. Nyt oltiin ihan maalla. Autoja meni vilkkaimpaan aikaan, keskipäivällä, ohitse korkeintaan kaksi tunnin sisällä, näin iltasella niitä tuskin huristeli tietä pitkin ollenkaan. Ilma oli raikas ja lämmin. Minun kuukauden kestävä kesäloma oli lopullaan. Nautin viimeisistä kesälomatunnelmista. Mieli oli hieman haikea, mutta olin kaikinpuolin täydellisestä hetkestä iloinen.


Kun hiekkatie laskeutui loivasti sänkipellolle, tiesin että hiekkatie oli lopussaan. Oli aika kääntyä takaisin kotitallille.
- Sitten takaisin päin! hihkaisin ja tein täyskäännöksen. Keskityin Ediä härnäävien polttiaisten läiskimiseen, mutta havahduin pian, kun kuulin askelten rasahtelua edestäni. Edi nosti päänsä ylhäälle ja käänsi korvansa höröön, sitä kiinnosti tuntematon vastaantulija. Mies katseli hieman eksyneen oloisena ympärilleen, joten pysäytin Edin hänen kohdalleen.
- Tarviitko apua? sanoin hieman huvittuneena.
- Kiitos, mutta ei kiitos, tuttavani mökille vain suuntaamassa, mies vastasi hymyillen ja osoitti metsikössä seisovaa pientä punaista mökkelöä.
- Mika Kuitunen, mies sanoi ja ojensi kätensä käteltäväksi.
- Ilona Hurmala, vastasin ja kättelin häntä.
- Asutko sä täälläpäin? Onkos tämä sun hevonen? Mika kysyi.
- Asun juu täällä ihan tässä lähistöllä. Ja ei, Edi ei ole mun omani, hoitohevonen! vastasin ystävällisesti.
- Okei. No oli mukava tavata, vaikkakin ihan liian lyhyesti, pitää mennä, kun taidan olla jo vähän myöhässä. Toivottavasti törmäillään! Mika huikkasi ja kääntyi mökille vievälle tielle.
- Samat sanat! huikkasin vielä miehen perään ja puristin pohkeeni Edin kylkiin.
- Eikun kotiin!

Ilona & Edi
13hm

[Deleted]

ensimmäinen

Taivas oli täynnä vaaleanharmaita, hitaasti eteenpäin lipuvia pilviä, joidenka takaa aurinko paistoi kalpeaa, syksyistä valoaan. Tallipiha oli täynnä oranssinpunaisin värein sävytettyjä lehtiä. Ilma oli viileä ja mukavan kirpeä, juuri sellainen, että se sai poskenpäät kevyesti punottamaan. Jännitys nipisteli sormenpäitä ja väänteli vatsaa, suu ei voinut olla kääntymättä hymyyn.

Suuntasin heti ensimmäisenä talliin. Anne oli kertonut tänä aamuna puhelimeeni pirahtaneessa tekstiviestissä, että tallin yläkerrasta löytyisi kaappi, jossa saisin säilyttää tavaroitani. Anne oli kiinnittänyt avaimen kaapin päälle sinitarralla. Nyppäsin avaimen sinitarrasta ja väänsin sitä lukossa, kaappi aukesi. Sen tummanharmaaseen sisukseen heitin vain kypäräni. Nautin lämpimän tallin tutuista tuoksuista, pehmeistä villasukista nahkasaappaiden sisässä ja mahtavasta tunnetilasta. Perjantai oli mitä vapauttavin päivä, ja jos siihen lisäsi vielä mukavasti minut levottomaksi tekevä jännitys uudesta hoitohevosesta, tuli päivästä täydellinen kokonaisuus.

Kun yläkerrassa oli käyty, harpoin ulos ja tarhalle. Tarhan portin edessä maassa lojui oranssi riimunvarsi. Poimin sen käsiini ja alitin lanka-aidan. Tunnistin Edin. Sen vaalea karva oli pörröinen ja paksu, jouhet, kuin mahakin olivat venähtäneet laidunlomalla, sillä oli lempeä katse ja suloinen läsi. Sen päässä roikkui oranssi riimu, johon kiinnitin riimunvarren.
- Moi Edi. Tiedätkös mitä? Mä olen sun uusi hoitaja! hymyilin Edille innoissani, rapsuttaen sen otsaa valkean etuharjan alta. Edi hamusi huulillaan hupparini hihoja, kuin pieni varsa konsanaan. Sen ulkomuoto ja leikkisyys viehättivät minua niin kovasti. Minusta tuntui, että minulla ja Edillä tulisi olemaan yhteisellä taipaleellamme hurjan hauskaa.

Talutin Edin tallin eteen hoitopuomille harjattavaksi. Se sai minulta alkajaisiksi muutaman omenalohkon, jonka jälkeen aloitin harjaamaan sitä pitkin vedoin. Vaaleat karvat leijuivat ilmaan, tempoutuivat tuulen mukana vietäviksi tai lehahtivat maahan täplittämään Seppeleen pihaa. Painoin harjaa joka vedolla kevyesti. Olin reipas, mutta huolellinen harjauksessa. Lopulta availin vielä Edin takkuisia jouhia ja putsasin sen kuraiset kaviot. Edillä oli kaikki kengät tallella.

Istahdin hoitopuomin taakse ruohikolle nauttimaan eväitäni. Eväslootasta löytyi mustikan makuinen pillimehu, sekä maittava ja täyttävä ruisleipä. Eväät maistuivat erityishyvälle, niinkuin elämäkin tällä hetkellä. Edi tutki uteliaani eväitäni ja saikin pienen maistiaisen leivän välistä, kurkunviipaleen. Hymyni ulottui korvasta korvaan ja kirpsakka syysilma värjäsi posket punertaviksi. Elämä maistui nyt erityishyvälle.

[Britta]

1. Paluumuuttaja
16/11/2015

”VOI #89?!* BRITTA, MITÄ &$R@?!?! MIKSI %?§! ET KERTONU MULLE MITÄÄN???!?!?!?!?!”

Inkerin WhatsApp-viesti sai minut naurahtamaan ääneen, etenkin kirosanojen (lue: sensuroitujen sanojen) määrän takia. Tiesinhän minä, että olisi riskialtista olla ilmoittamatta kenellekään mitään mistään, mutta halusin pitää yllätysmomenttini ja olla ihan hiljaa. Ja siinä yllätyksessä taisin onnistuakin, mikäli Inksun viestejä oli katsominen. Emoji- ja erikoismerkkispämmäys oli jotakin ennennäkemätöntä sitten sen, kun samainen tyttö kertoi ensipusustaan Eetun kanssa. Ja kyseiseen aiheeseen ei palattaisi ihan pian, ainakaan mikäli Inkerillä oli jotakin sananvaltaa asiaan.

Liekkijärvelle muutto oli sujunut leppoisasti. Enni oli ottanut minut avosylin vastaan ja pääsinkin heti orjatöihin, sillä Tatun aloitettua pyörimisen Seppeleessä Rosan kannoilla (aika äkkiä pääsin juoruista kiinni, haha), oli Ennille kasaantunut enemmän hommia. Jos multa kysyttiin, Enni oli ehkä vähän liiankin ymmärtäväinen, kun antoi Tatun tuolla tavalla juosta uuden kaunottarensa perässä ja nukkua aamuisin pommiin. Mutta se oli Enni, ja nyt kun blondilla oli mut, ei sen tarvinnut enää huolehtia. Olin tosin saanut puhuttua itselleni työpaikan viikonlopuille Liekkijärven lähikaupasta, jotta voisin maksaa edes osan syömisistäni Ennille. Raukkaparka sai elätikseen pennittömän.

Seppeleen kanssa homma oli ollut mutkikkaampi. En ollut halunnut pelmahtaa paikalle, sillä silloinhan se mun kyseinen yllätysmomentti olisi hävinnyt yhtä nopeasti kuin Inkeri Eetusta puhuttaessa. Minun olikin tehtävä hieman tiedusteluja ja lähetettävä yksi sähköposti Annelle feikkinimellä (lupaan kyllä kertoa totuuden!!1!), jotta sain tietää, mitä Seppeleessä oli meneillään. Ja kuin kohtalon oikusta meneillään olivat hoitajahaut. Hoitajan oli jo minun salapolisteluihini mennessä löytänyt Rokki-niminen poni ja lämminveritamma Lemon, mutta vapaana olivat vielä lämpimiä muistoja (niin henkisesti kuin fyysisesti) herättävä Huiska, Robertin hevonen Harry (jolle minulla ei ollut rehellisesti katsoen mitään mahdollisuuksia omistajan henkilökohtaisuuksien takia) ja ihanan pörröinen Edi, jolle olin hakenut hoitajaksi joskus ollessani nuorempi.

Kaksi varteenotettavaa vaihtoehtoa, mutta lopulta vain yksi, jolle oikeasti kuvittelin voivani hakea. Edi. Sen pienen ja pörröisen kuoren alla piili hitaastilämpenevä ruuna, joka kaipasi todellakin sitä omaa ihmistä ja hoivaa. Eikä psyykkinen puoli riittänyt, sitten ollenkaan – hoivaa se kaipasi myös fyysisesti. Varhaiseläkkeelle siirtynyt karvapallo kärsi mysteerisestä ontumisesta ja poni kaipasikin kuntouttamista. Siihen haasteeseen en voinut olla tarttumatta. Kaikki täsmäsi, sillä samalla pääsisin kokeilemaan tunneilla eri hevosia, ja se jos mikä auttaisi kehittymisessä. Tällaista se hoitajan elämä oikeastikin oli.

Näppäiltyäni kuumeisesti ja perin tuskissani hakemusta Annelle, mietin, mitä tekisin jos tulisin valituksi. Pomppaisinko tallille aivan out of the blue, ”HEI KAMUT MÄ OON TÄÄLLÄ TAAS JIPPIKAYJEI BILEET PYSTYYN UNTSUNTS” vai varoittaisinko jotakuta etukäteen. Inkeriä en ainakaan, mutta muita sitten? Olisiko se liian tylsää? Kuolettavaa? Toiveitaherättävää? Ei mitään hajua. Ja koska minulla ei ollut mitään hajua mistään, ei edes Ennin laventelipyykkiaineesta, päätin olla aivan hipihiljaa.

Enhän mä nyt oikeasti osannut kuvitella, että Anne antaisi minulle toisen tilaisuuden. Nämä kuukaudet eivät kuitenkaan olleet pitkiä, mutta olivat todellakin saaneet ajattelemaan. Britta ilman Seppelettä ei ollut Britta, ja toinen kerta toden sanoo, eikö niin? Se sointuukin paremmin kuin kolmas kerta. Mutta oliko kaikki muuttunut liikaa tällä välillä? Uusia kasvoja, niin karvaisia kuin vähemmän karvaisia. Oliko Kasper kasvattanut itselleen sellaisen joulupukinparran, etten mä enää tunnistaisi sitä kuontalon takaa? Tai Cella leikannut ananaksen? Tai Inksu lihonut viisikymmentä kiloa? Laihtunut saman verran? Entä Jason, kuinka isoksi pörröpääksi sekään oli kasvanut? KUINKA MUN PÄÄ KESTÄISI SEN KAIKEN MUUTOKSEN?!?!

Perjantai kolmastoista. Se päivä, jolloin piensuomenhevostammani Ämmä oli päättänyt laittaa elämän risaiseksi karkaamalla tarhakavereidensa kanssa Ajotietä pitkin hallille. Se päivä, jolloin minun piti kyykkiä kaupan hyllyjen välissä piileskellessäni Pihlalta, joka olisi saattanut vaikka nähdä minut ennen aikojaan. Ja se päivä, jolloin sain kuulla päässeeni Edin uudeksi hoitajaksi.

Kuinka riemuissaan ihminen voi olla siitä, että tulee valituksi toista kertaa hoitajaksi? Luulisi siihen jo tottuneen, minullakin kun on ehtinyt noita hoitohevosia olla useampi urani aikana (Riinaa, Simoa, Liinua ja Hujua sekä rakkaintani, Hypeä, muistellen), mutta ei. Se sama lämmön tunne, kutina rinnassa, levisi koko kehoon ja sai minut värisemään. Kuinka pieni ihminen voikaan tulla niin onnelliseksi, että kiljahtaa vahingossa ääneen tulevaa pomoa odottaessaan ja saa samalla oudoksuvan kulmankohotuksen henkilöltä, jonka kanssa täytyisi seuraavassa hetkessä kirjoittaa työsoppari? Juurikin niin onnelliseksi, että hyppii kotimatkalla niitä kuuluisia Aku Ankan kannankolautushyppyjä ja liukastuu niin, että lentää pyrstöllensä ojaan. Mutta kaikki tämä oli sen arvoista.

Olin suunnitellut paluuni tarkkaan, minuuttiaikataululla. Olin päättänyt mennä kouluun vasta tiistaina, joten minulla oli maanantaina hyvin aikaa toteuttaa viimeiseen kengänkolahdukseen suunnittelemani plääni. Kaikki alkaisi kello kuusitoista reikäreikä, kun sporttisena karauttaisin Seppeleen pihaan, parkkeeraten uudenkarhean pyöräni tallin seinään nojaamaan. Kello kuusitoista nollakaksi astuisin sisään tutuista tallinovista, freesinä kuin mikäkin, ja läväyttäisin faktat pöytään. Queen B returns!

Suunnitelma hyvä kymppiplus, toteutus heikko viisi miinus. ”Uudenkarhea pyöräni” oli aivan toisella tavalla karhea, kun yritin sinkuttaa ruosteesta nitisevällä rakkineella Seppelettä kohti. Huomasi, ettei Enni ollut käyttänyt sitä kuin viimeksi kolmetoistakesäisenä, sillä kumit lytyssä ei ollut mikään kaikista kevyin polkea. Koko rämä ei edes rullannut alamäkeen, vaan jouduin polkemaan reidet helvetintulessa jotta pääsisin eteenpäin. Mutta niin ne mummot lumessakin pääsivät, joten miksen minäkin?

Hikisenä ja huohottavana, kädet ketjujen paikoilleenlaitosta öljyisinä (kiva, kiitos Tunturi) saavuin tuskien taipaleeltani Seppeleen pihaan kirkkaasti aikataulustani myöhässä. Kello kuusitoista kahdeksantoista potkaisin pyörän seinää vasten – se kaatui ja piti nostaa uudelleen pystyyn, ihan jos halusitte tietää – ja tasattuani hengitystäni muutaman minuutin astelin kello kuusitoista kaksikymmentäkolme tutusta ovesta sisään. Vedin keuhkot täyteen talli-ilmaa ja huokaisin syvään. Vihdoinkin olin lopullisesti perillä.

Tallissa kävi vilinä, kun tuntilaiset hakivat hevosiaan sisään ja kantelivat tavaroita minne sattuu. Luotuani nopean silmäyksen ympärilleni totesin, ettei ketään tuttua näkynyt ja räjäyttävä sisääntuloyritykseni punaisine mattoineen oli mennyt aivan täysin mönkään. Typerät seppeleläiset, eivät osanneet olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tai niin minä ainakin luulin, kun kuulin kiljaisun nurkan takaa.

”BRITTA, OOTKO SE SINÄ?! SÄ SENKIN –”
Ja muuta en ehtinyt kuulla, ennen kuin mut kaapattiin halaukseen (lue: muserrettiin) nuoren, bruneten naisen toimesta.
”Salma, mullakin on ollut sua kova ikävä”, sain inistyä painijanotteelta ja päästyäni irti kuolettavasta rutistuksesta vedin huulilleni leveän hymyn. ”Yllätys!”
”Miksi ihmeessä sä et kertonut kenellekään?! Pitää tuolla tavalla säikytellä vanhoja ihmisiä…”
”Ja vastakysymys, mistä lähtien sinusta on tullut vanha? Jessen kanssa vietetty elämä tekee sulle näemmä vaan höttöä…”
Salma repesi nauruun, vetäen mut samalla rautaisella otteella mukaansa, millä oli hetki sitten koettanut mut ilmeisesti salamurhata. Naisella oli suunta selvä.
”Nyt me mennään muuten yläkertaan, siellä on paljon porukkaa!”
Eikä minulla ollut siihen mitään vastaansanomista, kun huomasin, että minua raahattiin kotoisasti narahtelevia portaita ylös kohti huonetta, jossa kaikki taika tapahtui.

”Katsokaa, kenet mä löysin tuolta hortoilemasta”, Salma huudahti oven puoliksi auki saatuaan. Uteliaat silmäparit kääntyivät kohti minua, kun brunette nainen tuuppasi minut kaiken kansan eteen. Naurahdin hieman väkinäisesti, kuin hiljaisuus valtasi tilan puheen tauottua. Sen pitkältä tuntuneen ajan, joka oikeassa maailmassa kesti vain ehkä sadasosasekunnin, mentyä ohitse huone heräsi kuplintaan ja riemunkiljahduksiin. Sohvalla Heppahullua lukeneet Clara, Emmy ja Loviisa pomppasivat pystyyn kuin jousilla ammutut ja hyökkäsivät halaamaan minua kerralla, samalla, kun pöydän ääressä istuneet Fiia, Rosa, Wenla sekä minulle tuntematon tyttö yrittivät sisäistää tilannetta. Tytöt pöydän ääreltä liittyivät ryhmähaliin minun hymyillessä keskellä niin onnellisena, kuin osasin hymyillä. Tätä minä juuri olin kaivannut. Tämä Ahvenanmaalta puuttui.

Hieman hämmentyneeltä näyttävä tyttö pöydän äärellä oli siirtynyt istumaan penkin reunalle, seuraten halailusessiota kauempaa. Rakkaiden ystävieni irrotettua otteeni minusta (yksityishalit mukaan lukien), huokaisin syvään ja hymy kasvoillani levisi yhä enemmän.
”Mullakin oli teitä hirmuinen ikävä”, totesin hymähtäen ja huomasin samalla, kuinka olin epähuomiossa jättänyt tämän pirttipenkin reunalla istuskelevan, pitkähiuksisen blondin huomiotta.
”Ai niin, esittely voisi olla ihan paikallaan”, naurahdin ottaen muutaman askeleen minua hieman vanhemman tytön luokse ojentaakseni sormet käteltäväksi. ”Mä oon Britta, pääsin Edille hoitajaksi. Ja se miksi mut otettiin tällä tavalla vastaan, on, että olen hoitanut täällä kolme vuotta ennen tätä muutaman kuukauden jaksoa, jonka asuin Ahvenanmaalla. Mä oon sieltä kotoisin.”
”Ahaa, toi selvensi kyllä! Oon Adalind, Soltun sponsoriratsastaja ja muuten suomenruotsalainen myös”, blondi vastasi pyöräyttäen ponnarilta karanneen hiussuortuvan takaisin korvan taakse. ”Trevligt att träffas!”

Olihan siinä selittämistä. Miksi ja miten päädyin takaisin, miksi edes lähdin, mitä aion tehdä ja milloin tulin takaisin. Jaa että niin kauan kertomatta, miksi ja kuinka saatoit. Yritin puhua parhaani mukaan, vastata miljooniin kysymyksiin, kunnes kaikki päättyi naurunremakkaan jokaisen puhuessa toistensa kanssa päällekkäin. Minäkin valitin tarvitsevani kahvia, jotta jaksaisin vastata joka kysymykseen vielä viisi kertaa samoin ilman päänsärkyä.
”Ootko sä edes vielä hoitohevostasi ehtinyt katsomaan?” Loviisa kysyi hörpäten juomaa omasta mukistaan. Pudistin päätäni, heräten kysymykseen.
”No en oo, kun te ootte täällä pidelleet mua kuin panttivankia”, totesin myrtynyttä esittäen. Esitys onnistui huonosti ja oli päättyä kahveihin reisillä.
”Mutta nyt mä aion mennä. Pörröpallero odottaa!” hihkaisin ryystäen kahvinloppuni ja karaten salamina paikalta. Ehkä mä saisin hetken olla hiljaa, ennen kuin ääni lähtisi tästä kaikesta puhumisesta ja päällehuutamisesta. Mutta tätä olin kyllä rehellisesti sanottuna kaivannut.

Hiippailin tallin puolelle. Edellinen tunti oli loppumassa, sillä uudet ratsastajat olivat täysissä tamineissa, hevosiaan pidellen karsinan ovien suilla, odottamassa Annen käskyä käydä maneesiin. Jatkoin hiipparointiani tuntilaisten ohi, kohti maneesin ovia. Juuri, kuin olin tarttumassa ovenkahvaan, joku veti sen käteni edestä ja olin saada sydänkohtauksen. Tämä se vasta oli yksi sattumusten päivä.
”Seuraavat tuntilaiset voivat – Britta!”
Väänsin kasvoilleni säikähtäneen hymyn yrittäessäni toipua oven suulla valkeaa hammasrivistöään esittävän Annen aiheuttamista rytmihäiriöistä. Nainen kaappasi minut halaukseen ja katsoi päästä varpaisiin.
”Kyllä se näemmä olet sinä. Minä jo mietin, että onkohan joku kirjoittanut hakemuksen sinun nimellä kun ei alkanut näkyä eikä kuulua, eivätkä muut tallilaisetkaan tienneet mitään!” Anne puheli, vieläkin ovi puoliksi raoillaan. Kavion kopinaa alkoi kuulua käytävältä, kun hämmentyneet tuntilaiset toivat hevosiaan varovasti kohti maneesia.
”Niin saako tulla?” joukon etunenässä kulkeva punahiuksinen tyttö kysyi hieman epäröiden. Anne nyökkäsi, huutaen kesken jääneen lauseensa uudestaan ja päästäen tuntilaiset sisään. Nainen veti minut viereensä, pois hevosten tieltä.
”Tosi kiva nähdä sinua ja vielä kivempi, kun tulit takaisin!” Anne sanoi, hymyä suupielissään. ”Olet kyllä tervetullut! Edi kaipaa juurikin määrätietoista hoitajaa, sitä kun pitää alkaa kuntouttamaan. Sillä kun on tosiaan tällainen mystinen epäpuhtaus…”

Ja niin minä sain kuulla kaiken, mitä Edin mysteeriontumisesta sillä hetkellä tiedettiin. Vaatisi pitkäaikaista ja jäntevää työtä, jotta kuntoutus saataisiin toteutettua – eikä sitä kyllä tiennyt, tulisiko Edi siitä huolimatta kuntoon. Mikään ei ollut varmaa, ja se tässä olikin jännittävää. Osaltaan myös epävarmuutta herättävää, mutta jännittävää. Karvapallo ja minä.
”Ja ai niin, sun kaappi on muuten vielä vapaa, voit hakea multa avaimet toimistosta joku päivä.”
Ah, paras tieto tälle päivää.

Ja siellähän se seisoi. Tuhansien märkien askelten takana, pihaton pohjilla, Soltun säkää kyhnyttämässä. Pienet karvaiset korvat kääntyivät höröön, kun vislasin portilta kahdelle niin erilaiselle pojankoltiaiselle. Solttu oli selkeästi kiinnostuneempi ja kasvoi varmaan viisi senttiä kurkotellessaan kaulaansa, jotta näkisi, kuka tulija on. Livahdin portista sisään ja kävelin kumisaappaat mutaa imien kohti kaksikkoa, josta Solttu seisoi edempänä. Edi käänteli korviaan hämmästyneen oloisena, miettien, pitäisikö tulla vaiko eikö. Oliko se Kassu, joka raahaisi poikakaksikolle ruokaa, vai Adalind, joka hakisi Solttua töihin?

Ei kumpikaan, mutta pari porkkananpalaa tälläkin kulkijalla oli ystävyksille tarjota. Edi nappasi porkkanan lapasestani kaulaa kurkottaen, vetäytyen sitten omaan rauhaansa saalistaan pureskelemaan, samalla kun Solttu rohmusi porkkananpalan parempiin suihin sekunneissa ja jäi vielä nuuskimaan taskuja toisten varalta. Kaksi niin erilaista persoonaa, joista toinen sai sydämeni sulamaan vielä suuremmin. Rapsutin Solttua kaulalta ja otin pari askelta kohti Ediä, joka katseli minua hieman varovaisemmin taka-alalta. Annoin ponille käteni nuuskittavaksi ja upotin paljaan käden varoen voikon karvaan. Ensikosketuksesta sen tiesin – olin juuri oikealla polulla, kaikilla elämäni osa-alueilla. Tämä oli pysyvää.

[Britta]

2. Paljastus
30/11/15

Haukotus karkasi suustani, kun painelin pinkit Hain kumisaappaat jaloissani hölskyen kohti pihattotarhaa. Kolme päivää Vaahterapolun ratsastuskoulumestaruuksien osakilpailussa olivat tehneet tehtävänsä – onneksi käynnissä olisi ollut koeviikko, mutta enhän minä siihen voinut osallistua. Parin viikon loma koulusta ennen jakson vaihtumista teki minulle kyllä todella terää. Vakuuttelin psykologiankokeestaan nurisevalle Inkerille, että kyllä se siitä. Blondi ei ihan arvostanut mun lomailuja, vaan suunnitteli jo, kuinka saisi lyhennettyä minua parikymmentä senttiä ja kuinka mun hiukset värjättäisiin blondiksi. Silloinhan mä olisin aivan Inksun kaksoisolento, ja voisin käydä tekemässä sen matikankokeen. Kiitti, mutta ei kiitti.

Edi seisoi heinäkasalla perä minuun päin, Soltun pönöttäessä voikkoa vastapäätä pää pystyssä, korvat hörössä. Edi kääntyi katsomaan portille laiskanpulskeasti, mutta kaikista kauniista luoksejuoksuhaaveistani huolimatta viheltelyni ja ponin kutsumiseni ei tuottanut tulosta. Se siitä hevoskuiskauksesta.
”Edi, poni hei”, höpötin ruunalle, joka huiskaisi häntäänsä mielenosoituksellisesti. Ehei, minähän en ole sinun kanssasi tulossa minnekään.
”No niin, tuuppa tänne. Mennään sisälle ja katsotaan, mitä me tänään keksittäisiin”, höpötin karvakasalle, joka käänsi korviaan minua kohti, kuitenkin muutoin ignooraten minut täysin. Huokaisin syvään. Riimunaru kädessäni hiippailin kohti Ediä, kumpparit ravassa lotisten. Voikko käänsi päänsä pois, kuin hämmentyen koko tapaamisesta. Voi toista, ei ollut vielä tutustunut minuun kunnolla.

Hitaasti mutta varmasti taitoimme tietä kohti tallia. Irvistin huomatessani, kuinka karmean näköiset kintut rapa oli aiheuttanut – vaaleasta karvapeitteestä ei näkynyt enää jälkeäkään. Ponin askellus näytti vaivalloiselta, kuin pienen papparaisen kävelykeppijumpalta, ei suinkaan rollaattorilla kiitävältä superukilta. Eikä Edi edes vielä ollut vanha, mutta silti jo varhaiseläkkeellä. Työkyvyttömyyseläkkeellä. Edi-pappa. Mutta kyllä ne papatkin kankeista kaavoistaan vetristyivät, kun kävivät siellä kuuluisassa keppijumpassa tai vesijuoksutunnilla, jossa ohjaajalla oli naamallaan leveä tekohymy. Tässä tapauksessa minusta oli tullut se verkkahousuinen ohjaaja tekohymyineen – oli minun vastuullani alkaa vetää keppijumppaa ja vesijuoksua, jotta Edi saataisiin taas parempaan kuntoon. Kilpakentille siitä tuskin enää olisi, mutta harrasteponiksi ainakin. Tai eihän sitä koskaan tästä maailmasta tiennyt.

Kumea ääni täytti hiljaisen tallikäytävän, kun talutin pörröpalleroa kohti pesupaikkaa. Edi vilkuili huolestuneen oloisena ympärilleen, aivan kuin sen ”entisessä kodissa” tallissa olisi jotakin kamalaa. Klipperi? Kengittäjä? Eläinlääkäri? Tai kenties AIVANHIRVITTÄVÄNKAMALANKAUHISTUTTAVALATTIAKAIVO!!!1!! Veikkaan viimeisintä, sillä pesupaikan nähdessään Edi jumittui niille sijoilleen ja jäi epäileväisen näköisenä kyräilemään pesuboksin lattiaa. Yritin hellävaraisesti nykiä narusta ja houkutella eestiläistä pesupaikalle, mutta kovin jalat maahan juurtuneina Edi seisoi vasten betonilattiaa. Huokaisin pyöräyttäen päätäni.
”Ei siellä oo mitään, tulehan nyt”, rohkaisin ja kävin pukkaamassa voikkoa sen räntäsateen kastelemasta peräpäästä. Edi otti pari askelta eteenpäin, vieläkin hieman pesupaikkaa vilkuillen – entä jos kaivosta pomppaisikin kaamea merihirviö, jonka tainnuttamiseen tarvittaisiin Soturi-Solttua?

Lopulta Edi suostui tulemaan pesupaikalle, ja kiinnitettyäni sen molemmilta puolelta, oli voikko jo rauhallinen. Se oli seisonut tällä pesupaikalla sen miljoona kertaa aikaisemmin, mutta olihan se tietysti kamalaa tulla pestäväksi, kun jalat oli varta vasten saatu kurattua. Näistä pienistä asioista huomasi, ettei keskinäinen luottamuksemme vielä ollut kehittynyt siihen mittaansa, mihin esimerkiksi Hypen kanssa olimme päässeet. Olisin saattanut vain lähteä baanailemaan sen kanssa varusteetta maastoon, eikä kumpaakaan olisi pelottanut. Hymähdin muistolle ja tartuin vesiletkusta osoittaakseni sen Edin ruskeaksi värjäytyneisiin vuohiskarvoihin.

Käytävältä alkoi kuulua kopinaa. Jätin Edin jalkojen kuivaamisen sikseen ja kurkkasin käytävälle nähdäkseni harmaan takapuolen keinuvan tasaisesti puolelta toiselle. Ja ei, en puhunut sen pahemmin Cellan collegehousuihin piilotetusta perästä kuin Pyryn vastaavasta, vaan Harrysta. Ja tamman vierellä talsivasta omistajasta.
”Perkele”, sihahdin hiljaa ja pakenin takaisin Edin luo. Ruuna katsoi minua kummastuneena niin hyvin, kuin kaksin puolin kiinnitettynä pystyi ja otti pari askelta eteenpäin.
”Joo, ootas kun mä kuivaan vielä tän yhden kint – NYT LOPPU!”
Edi oli jostakin syystä päättänyt, että hänhän ei tässä enää seiso ja yritti kuopia jalallaan betonilattiaa. Komensin ruunaa napakasti, minkä johdosta poni lopetti veuhtomisensa. Mutta vanhan loppu on uuden alku.
”Is everything o-” kuulin satulahuoneeseen tähtäävän askelluksen yli. Sanan lopun nieli tulija, eikä se enää ollut lattian syytä.
”We’re completely fine, thank you”, lausahdin nousten maan tasalta harmaaperäisen hevosen omistajan mittaiseksi. Ja kuinka olettaa saattaa, omistaja oli Robert. Teki mieli lisätä ”without you”, mutta se olisi ollut ehkä jo liikaa. Tai tarkemmin ajateltuna, ei olisi.
”Well, uhm, that’s great to hear”, blondi vastasi hymähtäen vaivaantuneen oloisesti. Mä en voinut sanoa, että Vientareen-matka olisi ollut mikään kaikista mahtavin meidän osaltamme, vaikka muiden kanssa mulla oli kyllä ollut kivaa. Ja niin olisi ollut Robertinkin, pari vuotta sitten. Tyydyin vastaamaan Robertin wnb-kohteliaaseen vastaukseen kulmankohotuksella ja miltei halveksuvalla ilmeellä (en mä sille mitään voinut!), jotka suotuani käännyin takaisin Edin puoleen jatkaen sen saman jalan kuivaamista, minkä olin jo ensimmäisenä kuivaksi hangannut.

Onneksi Robert tajusi pikkuvinkistäni häipyä, jolloin sain kaikessa hiljaisuudessani noutaa Edin harjapakin satulahuoneesta. Ponin vihreään harjapakkiin kirjoitettu nimi oli hieman haalistunut ja pakki kokenut kolhuja näiden vuosien aikana, joina Edi oli asunut Seppeleessä. Hymähdin. Tälle ponille olin hakenut hoitajaksi kolmisen vuotta sitten, mutta silloin ei tärpännyt. Nyt, samaiset vuodet myöhemmin, seisoin karvaisen eestiläisen vierellä ja hieroin sen kaulaa kumisualla. Edi näytti nauttivan, vaikkei sitä oikein kovin selkeästi halunnutkaan näyttää.

Mäkin nautin, kun ei tarvinnut ajatella mitään. Ei reissua Vaahterapolkuun, ei draamaa, ei Robertia, ei Sallia, ei koulua, ei Ahvenanmaata. Ei tarvinnut miettiä mitään muuta kuin sitä, että kuinka paljon karvaa Edistä lähtisi kevään tullen ja kuinka monta tuntia kestäisi selvittää sen takkuuntunut häntä. Sain hengittää sisääni tuoksua, jota minulla oli ollut kliseisesti ”niin ikävä”. Eikä se tuoksu tullut kenestäkään brittipojasta, vaan eestiläisestä blondista. Ruunat oli niin mun juttu.

Tunnustellessani Edin takajalkoja turvotuksen varalta säpsähdin siihen, kuinka Edi alkoi yhtäkkiä stepata ja kääntyi katsomaan kaula linkussa uuteen tulijaan, joka juoksi tallissa kuin hullu puuronsa perässä.
”BRITTA!!1!”
En ehtinyt reagoida mihinkään, kun huomasin yhtäkkiä olevani litistetty pesupaikan nurkkaan. Kyyryssä kököttäessäni tuntui, kuin olisin ollut juuri pakenemassa Putinin pommituksia Edi vartijanani, mutta kyseessä olikin blondimman tapauksen hyökkäys. Inkerin.
”Mun on ihan pakko kertoa sulle jotain”, pikkublondi soposti pitäen mua yhä litistyksissä, aivan kuin olisimme suorittamassa jotakin uutta salapoliisioperaatiota.
”Voitko eka päästää mut täältä? Kuolen kohta”, nurisin, mutta Inkeri katsoi mua vaativasti ja päätin pysyä juuri siinä, missä olinkin. Litistyksissä kahden seinän ja yhden Inkerin välissä.
”No, kerro nyt!” painostin kääntäen katseeni tiukasti parhaan ystäväni silmiin. Blondi käänsi katseensa hetkeksi pois, kuin vielä kerran harkiten. Inksu käänsi hitaasti naamansa tarkasteltavakseni ja katsoi minua suoraan silmiin.
”Mä taidan olla lesbo.”

[Britta]

3. Ystävykset
25/12/15