|
|
Post by Britta on Jan 8, 2016 17:46:06 GMT 2
4. Helpotus08/01/16”Moi Britta!
Oletko tulossa tänään tallille? Mikäli olet, käy joko ennen tai jälkeen tuntien toimistossa. Mulla olisi vähän asiaa. T. Anne”Mä sain pienen sydänkohtauksen lukiessani Annen viestin, joka värähti puhelimeeni kesken matikantunnin. Sellaisen, jonka saa, jos luulee tehneensä jotakin pahaa tai kuulee jotakin aivan mahtavaa. En oikeastaan osannut päättää, kumpaan kategoriaan tämä kyseinen miniheartattack kuului, mutta kohtahan se selviäisi – käynnissä oli viimeinen tunti, ja minun oli tarkoituksena kirmata suoraan Seppeleen tienvarteen pysähtyvään bussiin. Jos ehtisin siihen, olisi minulla jopa pieni mahdollisuus käydä taluttamassa Ediä maneesissa ennen tunteja. Myöhästymisen vaihtoehtoa en edes laskenut – hytiseminen kahdenkymmenen asteen pakkasessa ulkokentällä jäätyneen narun nokassa ei kovin sytyttänyt. Kello löi kahta vaille kolme, ja aloin vaistomaisesti pakata tavaroitani. Muu luokka seurasi esimerkkiä, kun huokaileva opettaja yritti reppujen suhinan seasta kertoa läksyjä. Pakkasin, juttelin vieressä istuvalle Tuulialle ja näpytin Inkerille viestiä – kaikki samaan aikaan. Inkeri oli ollut WhatsApissa paikalla viimeksi puoli tuntia sitten, mikä tuntui jokseenkin käsittämättömältä suoritukselta puhelinaddiktoituneelta ystävättäreltäni. No, ainahan oli se mahdollisuus, että blondi oli joko A. nukahtanut, B. opiskellut (mikä on hyvin epätodennäköistä) tai C. joutunut istumaan etupenkkiin, mikä tarkoitti tarkkaa seurantaa. Kallistuin vaihtoehto C:hen, kun ryntäsin ulos luokasta parkatakkia päälleni nykien. ”Inksu, c’mon, vastaa nyt”, mutisin itsekseni huikatessani moikat toiseen suuntaan lähteneelle Tuulialle. Bussi kaarsi pysäkille, pysähtyen rykelmän etummaisen kohdalle. Huudatin capslockin pohjaan ja hakkasin puhelimen näyttöä raivoissani. Missä helvetissä se blondi oikein seikkaili?! ”INKSU!!1!!! MISSÄ OOT!?!?!?!?” ”BUSSI LÄHTEE KOHTA” ”JÄÄT KYYDISTÄ” ”MISSÄ HELBETISSÄ OELT ALA TULLA JO MURSU” ”en osaa ees enää kirjottaa oikeesti missä oot” Ei näy eikä kuulu. Tunsin bussikuskin katseet otsallani, kun kuumeisesti lähetin vielä viimeiset hätäviestit Inkerin puhelimeen. ”Tuutko sä vai et?” Havahduin lippalakkipäisen kuskin karjahdukseen ja mumisin kaulahuiviini tulevani. Hölkkäsin muutaman porrasaskelman ylös ja soin kuskille pahoittelevan hymyn, johon tuo vastasi murahduksella ”nykyajan nuoret”. Silmät jäätyneinä puhelimen näyttöön sain otettua muutaman askeleen, ennen kuin bussi nytkähti eteenpäin ja tunsin, kuinka tasapainoni heilahti. Olin lentää nenilleni, ja olisin lentänytkin, jos joku ei olisi tarttunut mua kiinni huippuunsatrimmatusta hauiksestani. Sain jalat alleni ja käännyin säikähtäneenä katsomaan, kuka minuun oli tarttunut kiinni. Eetu. ”Mitä sä täällä teet?” sain lopulta suustani, tarttuessani kiinni viereisen penkin käsinojaan. Eetu virnisti tapansa mukaan, taputtaen penkkiä vieressään. ”Mitäpä luulet, minne tää bussi oikein vie?” hunajasilmä kysyi, nykäisten minut hihasta viereensä istumaan. ”Ei ainakaan jäähallille”, totesin kohentaessani istuma-asentoa pojan vieressä. Tunteeni olivat ristiriitaiset – olimme viimeksi olleet yhteyksissä silloin, kun Inkeri ja Eetu olivat olleet yhdessä. Sen jälkeen oli tapahtunut yhtä ja toista, ja halusin pitää puoleni Inkerin vierellä, olihan kyseessä mun paras kaveri. Ja siitä kaikesta draamasta vasta olikin pieni ikuisuus. ”Nappiarvaus”, Eetu naurahti. Miten se pystyikään olemaan niin rento, samanlainen kuin aina ennenkin? Minä en tuntenut oloani entisen kaltaiseksi. Eetu oli ollut ensimmäinen säätöni, sen jälkeen paras poikapuoleinen kaverini. Ja sitten kuin hyvänpäiväntuttu, vaikkei niin pitänyt koskaan käydäkään. ”Mutta, mitäpä sulle nykyään kuuluu?” Mä selitin ummet ja lammet siitä, kuinka olin käynyt Ahvenanmaalla ja tullut takaisin. Kuinka olin saanut uuden hoitoponin, kuntouttanut sitä. Ja taisinpa mainita siitäkin, millaista draamaa tallilla on ollut viimeaikoina. Pidin kuitenkin suuni tiukasti supussa Inkeristä, sillä en halunnut antaa Eetulle minkäänlaista käsitystä Inkerin nykyisestä sielunelämästä. Se oli liian monimutkaista yhdelle bussimatkalle – ja olinhan #loyalbestfriend enkä halunnut levitellä sielunsiskoni asioita kenellekään. Eetu kertoi siitä, kuinka kovaa treenasi ja kuinka oli päässyt pelaamaan naapurikaupungin isompaan joukkueeseen. Kuinka oli lopulta päässyt ykkösketjun sentteriksi ja ollut joukkueensa tehokkain pelaaja. Kertoi, kuinka ikävä sillä on kuitenkin ollut ratsastusta, tallia, ihmisiä. Odelien kanssa Eetu oli kuulemma ollut säännöllisesti yhteyksissä ja käynyt muutamaan kertaan kaitsemassa Jasonia (”vaikkei pikkujäbä sitä olisi mielestänsä tarvinnutkaan, kaksosiahan Eetu oli tullut vahtimaan”). Ja kuinka he olivat Odelien kanssa sopineet, että Eetu voisi välillä käydä virkistämässä muistiaan ratsain, tai edes entistä hoitohevostaan paijaillen. Siitä löytyikin syy, miksi Eetu istui vieressäni. Se oli tulossa tallille. Inkeri oli ollut paikalla viimeksi tunti sitten, ja mua alkoi pikkuhiljaa pelottaa. Entä jos se oli kidnapattu? Ja sen puhelin oli sammutettu? Tai otettu pois? Entä, jos Inkeri makasi tällä hetkellä jossakin arkussa odottamassa hapen loppumista? Tai jos sille oli sidottu puukapula suuhun ja raajat kiinni tuoliin? Ei kai se mitään päiväkännejä ollut vetänyt, sammunut jonnekin Liekkijärven ojista? Siellähän oli kylmä, kaksikymmentä astetta miinuksella. Vilkaisin Eetua, joka selitti vieressäni siitä, kuinka kiva oli taas jutella minulle aivan kuin ennekin. Muuta en saanutkaan korviini bussin huristessa ja panikoidessani Inksun kohtaloa. ”Britta? Kuulitko sä mitä mä sanoin?” Säpsähdin ja käänsin katseeni puhelimen kirkkaasta näytöstä kohti Eetun hunajanruskeita silmiä. Se katsoi mua pää kallellaan, kulmat kurtussa, aivan kuin huolestuneet vanhemmat tekivät. Naurahdin teennäisesti ja nyökkäsin, kääntäen sitten katseeni takaisin puhelimeen. ”Britta, se oli kysymys”, Eetu totesi huokaisten syvään. Väkinäinen nauru pyrki ulos suustani, mutta tukahdutin sen ja huokaisin, kääntyen katsomaan poikaa uudelleen silmiin. ”Sori”, aloitin suoristaen ryhtini. ”Mä oon vaan vähän poissa nyt. Inkeri ei vastaa, eikä oo ollu online yli tuntiin. Se voi kuulostaa naurettavalta, mutta Inksu ei ikinä ole –” ”Poissa somesta niin kauaa, tiedän”, Eetu viimeisteli lauseeni, kääntyen mietteliäänä katsomaan ulos ikkunasta. Olin melkein unohtanut, että Eetu oli seurustellut Inkerin kanssa kahdeksan kuukautta ja tunsi blondin miltei yhtä hyvin kuin minä. Ja toisaalta osittain vielä paremmin. ”Ei kyllä kuulosta Inksulta… Ehkä se on mennyt kotiin, lintsannut vikan tunnin ja mennyt päiväunille?” ”Niin no, totta”, totesin mietteliäästi. ”Tai ehkä se on mennyt tallille ratsastamaan Sirpalla, kun se vielä ehtii.” ”Ai miten niin ehtii?” Ups. Ja niin mun piti selittää Eetulle kaikki, kun astuimme ulos bussista kylmään talvipäivään. Kaikki siitä, kuinka Inkeri oli muka ollut liian läski Siirille ja kuinka sille lopulta tarjottiin uutta ponia kisattavaksi ja hoidettavaksi. Jätin hienotunteisesti kertomatta Inkerin tallin ulkopuolisen elämän draamat, koska mitäpä ne Eetulle kuuluivat. Ponidraamat oli vaan pakko kertoa, että se sai jotakin selkoa tähän tilanteeseen. ”Ei tuo nyt niin huonolta vaihtoehdolta kuulosta, isompi poni menee vielä kauemmin ja varmasti sillä olisi paremmat mahdollisuudet kisata ja kehittyä kuin shettiksellä”, Eetu totesi heittäen hupun päähänsä. ”Kyllä sä tiedät Inkerin”, vastasin hieman naurahtaen. ”Se on huono vaihtoehto.” Eetu nyökkäsi mietteliään näköisenä kaartaessamme samalla tallin pihaan. Ohitsemme hurautti tumma auto, joka parkkeerasi tallin seinustalle hoitopuomin eteen. Olin juuri aikomuksissa avata suutani luvattomasta parkkeerauksesta ja uudesta parkkipaikasta, kunnes apumiehen paikan ovi aukesi ja ulos astui joku aivan liiankin tuttu. Auton kuski oli myös hetkessä ulkona. ”Inkeri, mitä helvettiä”, sain sihistyä pysäyttäessäni Eetun koivukujan alkuun. Poika katsoi minua ja käänsi katseensa sitten kummalliseen kaksikkoon esimerkkiäni seuraten. Kuski, jonka kasvot olin joskus tallilla nähnyt mutta jonka nimeä en ollut koskaan painanut päähäni. Just nyt mä halusin maastoutua, omata sellaisen armeijan lumipuvun, jonka suojissa mä ja Eetu voitaisiin lymyillä tilannetta seuraten. Se ei oikein käynyt päinsä, joten meidän täytyi vain esittää, ettei meitä olisikaan. Näin, kuinka Inkerin käveli auton perän ohi kohti tallia. Tyttö ei kuitenkaan päässyt kuskiansa pidemmälle, kun tuo tarttui tyttöä olkapäästä ja veti lähelleen. Otti kiinni leuasta, nosti sitä, painoi tytön vasten tummaa takkiaan. Sivusilmällä näin, kuinka Eetun silmät kapenivat viiruiksi ja kuinka tuon teki mieli rynnätä keskeyttämään tuo vähintään laittomalta näyttävä toiminta. Eetun ottaessa pari askelta eteenpäin pysäytin pojan niille sijoilleen, päätäni pudistaen. Kaksikko kauempana erkani, ja huomasin, kuinka Inksu vilkaisi taakseen. Meidät oli huomattu. *** ”Mitä helvettiä se tuo oli”, Eetu tokaisi sukiessaan Alexin ohutta karvaa. Punarautias olisi kovin mielellään halunnut syödä Eetun hupun narut, mutta Eetu ei reagoinut siihen mitenkään. Sen ajatukset harhailivat aivan jossakin muualla kuin sen ja Alexin jälleennäkemisessä. ”Nyt kyllä kysyit niin hyvän kysymyksen, etten osaa vastata”, totesin pyörittäessäni Edin tiheää talvikarvaa kumisualla. Ruuna sulki silmänsä ja alkoi lepuuttaa toista takastaan. Näemmä kahdessa narussa kiinni seisominen oli tällä kertaa mukavampaa kuin ulkona värjötteleminen, etenkin nyt, kuin Edi ja Solttu olivat saaneet vielä Rokin kaverikseen. Edi oli rentoutunut seurassani hieman, se ei enää ollut koko aikaa niin säpsy, vaikka jotkut asiat sitä vielä kovin pelottivatkin. Tai saivat ainakin epävarmaksi. En voinut silti sanoa voittaneeni Edin luottamusta vielä täysin, edes puoliksikaan. Poni oli hieman hitaastilämpeävämpi kuin mihin olin tottunut. ”Ei vaan oikeasti, kuka se jätkä oli? Ja kuinka vanha”, Eetu jatkoi pohtimistaan ääneen, rapsuttaessaan Alexia korvan takaa. Karsinanovi oli raollaan, jotta keskusteluyhteytemme pysyisi yllä. Siirryin hinkkaamaan Edin lautasia samalla, kun kohautin hartioitani. ”Mulla ei ole mitään käryä, en valehtele”, totesin huokaisten. ”Mutta mä voin kyllä ottaa siitä selvää, jos se sun mieltä painaa.” ”No ei paina, kunhan mietin”, Eetu vastasi poissaolevasti, keskittyen nyt vuorostaan Alexiin. Musta tuntui, ettei poika (tai miehenalku, mies, herranjumala, Eetuhan oli täyttänyt jo 18!!) kertonut ihan kaikkea, mutten viitsinyt udella. Ehkä jossakin paremmassa paikassa, paremmalla ajalla. ”Eetu, mä lähden kävelyttämään Ediä maneesiin, tuutko sä mukaan?” kysäisin ohimennen, irrotellessani Ediä naruista. Ruunan silmäluomet lupsahtelivat, eikä se kyllä näyttänyt kovin innokkaalta. ”En mä, meen tällä tunnille kasilta”, Eetu hymähti. ”Saas nähdä, osaako sitä enää mitään.” ”Kyllä sä osaat, varmasti vielä vartalonhallintakin parantunut”, naurahdin nykäisten Edin narusta saadakseni ruunan liikkeelle. ”Tsemppiä!” Eetun kiitokset hautautuivat omaan maiskutukseeni ja lopulta myös Edin kavioiden kopinaan. Eestinhevonen kulki jäljessäni verkkaisesti kohti ulko-ovea. Yhtäkkiä ovi aukeni edestämme ja Edi säpsähti, minä perässä. ”Ai moi Britta, siinähän sinä oletkin!” kuului Annen tuttu ääni toppavaatevuoren alta. ”Minne matka?” ”Maneesiin, ajattelin vähän taluttaa Ediä ja katsoa, miten se liikkuu”, vastasin Annelle hymyillen. Edi oli viime aikoina alkanut olla jopa hyvä – se ei näyttänyt enää epäpuhtaalta eikä yhtä jäykältä kuin kuukausi sitten. Kävelylenkit ja huolelliset venyttelyt sekä hieronta olivat alkaneet tuottaa tulosta ja oli ihana nähdä, kuinka Edi saattoi ottaa tarhassa puhtaita raviaskelia. Eivät ne kovin liidokkaita olleet, mutta eivät niin jäykkiäkään, mitä joskus muinoin. Hitaasti mutta varmasti! ”Maneesi ei ole kyllä ihan sama asia kuin toimisto, siellä kun nimittäin on kylmä”, Anne totesi puoliksi itselleen, puoliksi minulle, ”mutta se saa kyllä kelvata. Mennään!” Matkalla maneesiin Anne kyseli Edin voinnista, ja minä kerroin juurta jaksain, mitä kaikkea olin sen kanssa tehnyt. Nainen näytti kovin tyytyväiseltä nähdessään Edin kävelevän puhtaasti, ei enää yhtäkään jalkaa varoen. Jumit olivat alkaneet hellittää, vaikkei takapään liike ollutkaan täysin symmetrinen. ”Otapa vähän ravia”, Anne pyysi. Vilkaisin Ediä, joka näytti unissakävelijältä. Nyökkäsin epäillen ja aloin itse hölkätä. Edi vieressäni käveli kaula pitkällä näyttäen siltä, ettei varmasti lähtisi ravaamaan yhtään minnekään vaikka elefanttilauma jylistäisi takana. Maiskautettuani pari kertaa voikko nosti kuitenkin lönköttelyravin ja lompsi tyytyväisenä perässäni. Anne näytti mietteliäältä, enkä itse edes uskaltanut katsoa, hölkkäsin vain. Ainakaan en ollut saanut käskyä lopettaa. ”Sehän näyttää jo paljon paremmalta”, Anne huikkasi reunalta hymynkare suupielessään. ”Ehkä se tosiaan on jotakin ohimenevää.” Helpotuksen hymy karkasi huulilleni ja siirsin Edin raviin taputtaen sen karvaista kaulaa. Ruuna pärskähti kuuluvasti ja ravisteli päätään kuin kovankin urheilusuorituksen jälkeen. Oli tämä kaikki vaan niin palkitsevaa. ”Ja ai niin, Britta”, Anne jatkoi, ”ostin tänään uuden tuntiponin ja Inkerille kisakaverin, welsh mountain-tamman.” Öö, aha, tämänkö halusit Anne minulle kertoa toimistossa? Oli ihana kuulla, että Inksun uusi ponikaveri oli saapunut (vaikkei blondi sitä varmasti halunnut edes nähdä), mutta miten se minuun liittyi? ”Se ei tosin jäänyt ainoaksi ostoksekseni, vaan heräteostin myös erään puoliverisen. Venäjänratsuhevonen, kuus vee, joku about 170 senttiä korkea kouluruuna”, Anne aloitti ja tunsin, kuinka vatsanpohjani heitti volttia. ”Lasse nimeltään, Lazor SOV. Aattelin, että se voisi olla sulle sopiva, Edin ohele. Nuori, vähän häslä, tarvitsee pari kuukautta lisäkoulutusta. Vähän niin kuin Hype tullessaan.” Tarvitsiko multa kahta kertaa kysyä? Sen saatte arvata kaksi kertaa.
|
|
|
|
Post by Nette on Apr 24, 2016 17:25:57 GMT 2
24.4.2016
Minäkö hevosenhoitaja?
Oli sunnuntai. Kello oli juuri tulossa viisi. Oli siis juuri se hetki päivästä, kun ei tiennyt, pitäisikö puhua illasta vai iltapäivästä. Seisoskelin tavalliseen tapaani Seppeleen tarhojen vieressä valokuvaamassa poneja. Eihän minulla oikein muutakaan tekemistä täällä tallilla ollut, sillä seuraavaan ratsastustuntiini olisi vielä useita päiviä. Siinä välissä pääsisin onneksi käymään taas äidin (joka oikeasti on tätini, mutta jota olen aina pitänyt enemmän äitinä kuin edesmennyttä oikeaa äitiäni) luona Lapissa tapaamassa Aara-poniani. Vähän harmitti, kun en voinut ottaa sitä mukaan sisäoppilaitokseen pääkaupunkiseudulle, mutta olin vielä niin kokematon, että en pärjäisi sen kanssa täällä omin avuin. Siksi se pysyi kotona Lapissa.
Pian huomioni kuitenkin kiinnittyi kahteen muuhun haahuilijaan, jotka kävelivät selkäni takaa kohti parkkipaikkaa. Kovin hyvin en heidän keskusteluaan kuullut, mutta erotin hölötyksen seasta sanat "hoitajahaku" ja "tulokset". Arvelin sen tarkoittavan sitä, että hoitajahakujen tulokset ovat tulleet. Olin itsekkin osallistunut hakuihin, vaikka ei minua kyllä varmasti valittaisi. Hakijoitahan oli Seppeleessä aina jonoksi asti, joten miksi ihmeessä kukaan tyytyisi vasta alkeiskurssin käyneeseen sählääjään? Päätin kuitenkin käydä katsomassa, ketkä onnelliset saisivat tänään uuden hoitohevosen. Kenties siellä olisi tuttu nimi, olihan tuntilaiseni Wilmakin puheidensa mukaan hakenut Edille.
Listan mukaan uudet hevosenhoitajat olisivat Nette, Oona ja Randi. Harmi, ei ketään tuttuja. Ei kun hetkinen, Nette? Minuako se tarkoitti? En uskonut sitä. Ei Nette nyt niin harvinainen nimi ollut. Varmasti joku muukin Nette-niminen on voinut hakea Edin hoitajaksi.
Keräsin jo kamppeitani valmistautuen lähtemään kohti bussipysäkkiä, kun Anne pyrähti toimistosta. Pian hän äkkäsikin minut: "Moi Nette! Oletkin ilmeisesti jo nähnyt hoitajahakujen tulokset. Onneksi olkoon!" Se olin siis sittenkin minä. Hermostus pyrki valtaamaan mieleni. Olinkohan sittenkin haukannut liian suuren palan? Väänsin kuitenkin kasvoilleni niin luontevan hymyn kuin kykenin, ja nyökkäsin.
Hetken kuluttua (mitä tässä välissä tapahtui, sitä en hermostukseltani pystynyt mieleeni painamaan) olinkin jo yläkerrassa puristaen kädessäni uuden kaappini avainta ja toivoen hartaasti, että kukaan ei juuri nyt eksyisi yläkertaan. Olin harvinaisen huono kaikenlaisten lukkojen ja ovien kanssa (oikeasti, pääsen juuri ja juuri ulos kotiovesta) ja aivan varmasti kohtaisin samat ongelmat myös kaapin kanssa. Kaikki pitäisivät minua varmasti onnettomana muutenkin, joten en kaivannut mitään lukkoepisodeja vahvistamaan vaikutelmaa. Viiden minuutin käännön ja väännön jälkeen löysin viimein oikean tekniikan, ja kaapin ovi naksahti auki. Ei minulla kyllä ollut mitään laitettavaa kaappiin, kunhan kokeilin.
Hetken typeränä seisoskelun jälkeen keksin, että olisi varmaan hyvä käydä sitä uutta hoitohevostakin moikkaamassa. Tänään en kyllä ehtisi sen kanssa kauheasti mitään tekemään, koska seuraavaksi päiväksi pitäisi palauttaa kirjaesitelmä kouluun, enkä ollut vielä päässyt edes alkuun. Jostain tallin nurkista löysin edellisen hoitajan Edille ostamat, tukkoon pölyyntyneet harjat. Otin ne kuitenkin mukaani, kun en parempiakaan löytänyt. Pitäisi varmaan hankkia hieman uusia joku päivä.
Tallissa oli melko hiljaista. Onneksi. En välittänyt törmätä isompiin hoitajiin. Toki halusin tutustua heihin, mutta en ollenkaan pitänyt sosiaalisista tilanteista, joihin en voinut etukäteen henkisesti valmistautua. Suurin osa hevosistakin oli ulkona, mutta sattumoisin olin nähnyt kengittäjän jostain syystä vieneen Edin karsinaan ilmoitustaulua katsellessani. Kävelinkin sinne nopeasti ja mahdollisimman huomaamattomasti, ja piilouduin oven sisäpuolelle. Turvassa! Nyt vain harjailisin täällä coolisti hevosta ja näyttäisin siltä, kuin olisin aina ollutkin täällä, niin kukaan ei tajuaisi, etten olekaan tuttu naama. Edi tosin ei oikein näyttänyt siltä, että ryhtyisi mukaan esitykseeni. Se oli selvästi hermostunut siitä, että tuntematon punapää oli pyrähtänyt äkkiarvaamatta sen karsinaan kesken heinähetken. Ei kovinkaan ammattimaista käytöstä minulta. Yritin korjata virheeni tarjoamalla kättäni rauhallisesti Edille haisteltavaksi. Hetken kuluttua se nuuhkaisikin varovasti, ja näytti hyväksyvän läsnäoloni, vaikka ilme olikin edelleen epäileväinen. En kuitenkaan masentunut liikaa. Kyllä ruuna varmasti ajan kuluessa alkaisi luottamaan minuun, vaikka aloitus olikin hieman heikko. Siis olettaen, että minua ei potkittaisi pois ennen sitä.
Puolen tunnin harjaussession aikana ei edistystä juuri tapahtunut, muussa kuin Edin puhtaudessa. Hieman harmitellen aloin kuitenkin pakkailemaan harjoja, sillä nyt minun olisi ihan oikeasti pakko lähteä. Kysyin vielä ohi kulkevalta tallityöntekijältä, jäisikö Edi talliin vai menisikö se ulos ("ulos, mites se täällä sisällä onkin?"), jonka jälkeen talutin ruunan työntekijän osoittamaan tarhaan. Se oli onneksi hoitajakurssilta tuttua puuhaa. Päivä yksi siis suoritettu, enkä nolannut itseäni julkisesti kertaakaan! Seuraavalla kerralla pitäisi kyllä hieman rohkaistua, koska hevoselle piti varmaan tehdä jotain muutakin kuin harjata. Siitä ei kuitenkaan tarvitsisi murehtia vielä tänä iltana. Näine ajatuksineni lähdin kävelemään kohti bussipysäkkiä.
Nette ja Edi 1 HM
|
|
|
|
Post by Nette on Apr 26, 2016 11:04:54 GMT 2
Tajusin sitten, että Edihän asuukin pihatossa, eikä tallissa  No, pistetään edellinen tarina typerän kengittäjän piikkiin!26.4.2016VenyttelyäKoulusta oli illan konsertin takia vapaapäivä, joten olin päättänyt lähteä käymään tallilla jo heti aamusta, kun siellä ei vielä ollut paljoa porukkaa. Siitä huolimatta olin hermostunut kävellessäni tarhojen välistä tietä kohti tallirakennusta. Olin vältellyt tallille tulemista jo yhden päivän. Tänään olin kuitenkin päättänyt, että jos en nyt rohkaistuisi ja oikeasti kysyisi joltakulta hevosen kuntoutuksesta ja venyttelystä, en varmaankaan uskaltaisi tehdä sitä koskaan, joka tarkoittaisi myös hoitajanurani päättymistä. Suunnitelmissani oli kävellä ajattelematta suoraan toimiston ovelle, ja koputtaa siihen niin, että en voisi enää jänistää. Suunnitelma ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen. Päätin nimittäin käydä vielä heittämässä bussikortin, lompakon ja avaimet kaappiin. Aivan kuten olin etukäteen arvellut, vetkuttelin kaapin luona paljon pidempään kuin oli tarkoitus. Kaivelin koko laukkuni läpi varmistaen, että minulla oli kaikki tarvittava mukana, panikoin, yritin suunnitella etukäteen täsmällisesti mitä sanoisin ja kehitin varasuunnitelman varasuunnitelmia. Kun en enää keksinyt mitään tekosyytä pysyä yläkerrassa, lähdin laskeutumaan rappusia kohti toimistoa niin hitaasti kuin mahdollista. Toimiston ovella yritin hengitellä rauhallisesti tasoittaakseni kiihtyvää sydämen sykettäni, jonka jälkeen koputin varovaisesti oveen. Toivoin, että oven avaisi Anne, koska häntä en pitänyt niin pelottavana kuin tuntemattomia opettajia. Se oli kuitenkin todennäköisesti turha toivo. Äitiyslomansa alkamisen jälkeen Anne ei enää juurikaan viettänyt aikaansa toimistossa. Arvasin oiken. Ovea ei avannut Anne, vaan Piritta. Mieleni teki juosta ovesta ulos, mutta pakotin itseni tervehtimään ja esittämään asiani. Piritta lupautui opettamaan minua tunnin päästä, ja antoi ohjeet kuinka Ediä tulisi lämmitellä ennen sitä. Kiitin ja lähdin talsimaan kohti pihattoa. Puolivälissä muistin tarvitsevani suitset, liinan ja suojat, joten käännyin takaisin. Jätin varusteet hoitopuomille, mukaanlukien edellisiltana hankkimani uudet harjat (äiti oli ollut riemuissaan hoitohevosuutisesta, ja lähetti heti pikapostissa rahaa tarvikkeita varten). Vedin pipoa paremmin päähäni lähtiessäni uudestaan pihatolle päin. Pihattotarhassa minua odotti "iloinen" yllätys. Edi oli nauttinut mutaisesta kevätsäästä oikein kunnolla, ja hankkinut itselleen sentinpaksuisen kuorrutuksen. Minun tulostani se sen sijaan ei nauttinut. Taisi vielä muistaa sunnuntaisen säntäilyni. Hetken maanittelun jälkeen sain kuitenkin karvakasan narun päähän ja talutin sen hoitopuomille. Ruunan mieliala onneksi koheni aloittaessani tarmokkaan pyörittelyn kumisualla. Se venytti kaulaansa onnellisena raaputtaessani sen karvanlähdön johdosta kutisevaa ihoa, ja hetken päästä se jopa katseli minua korvat hörössä. Ehkä meistä vielä tulisi kavereita, toivottavasti. Saatuani harjauksen valmiiksi kaivoin Edille vielä sokeripalan taskustani. En ollut aivan varma oliko se sallittua mutta arvelin, ettei yksi pala mitään haittaisi. Taiteilin liinan kiinni suitsiin ja lähdin kohti kenttää. Piritta ei ollut antanut ohjeita missä ja millä tavalla hevonen tulisi liikuttaa, vaan maininnut lähinnä askellajit ja kestot. Arvelin kuitenkin, etten tällä ratsastuskokemuksella ole tarpeeksi pätevä verryttelemään hevosta itsenäisesti selästä käsin, joten olin päättänyt taluttaa. Maastoonkaan en vielä uskaltanut lähteä, vaikka kentällä pyöriminen tylsää olikin. Pyörin Edin kanssa kenttää ympäri melko päämäärättömästi käynnissä ja ravissa puolen tunnin ajan. Kentällä oli yllättävän raskasta juosta. Molemmat suunnat tuli kuitenkin käytyä läpi, ja lisäksi tein tötteröistä ja puomeista pienen tehtäväradan omaksi ja hevosen mielenvirkistykseksi. Pirittan saapuessa paikalle Edi oli juuri sopivasti hieman lämmin, muttei kuitenkaan hengästynyt. "Okei, meillä on tässä puoli tuntia aikaa, ennen kuin mun pitää mennä valmistelemaan päivän ratsastustunteja", Piritta sanoi. "Näytän nyt Edin kanssa muutaman perusvenytyksen, ja saat sitten itsekkin kokeilla niitä". Näiden sanojen jälkeen venytimme etu- ja takajalat kevyesti molempiin suuntiin ("Näin alussa oikea asento riittää, ja pikkuhiljaa luottamuksen kasvaessa voit sitten lisätä venytystä"). Piritta näytti vielä miten hevosen voi herkkupalan avulla saada laskemaan kaulaansa ja venyttämään niskaansa. Kiitin naista neuvoista, ja jäin vielä viideksi minuutiksi kävelyttämään Ediä kentälle. Enköhän minä selviäisi. Edi ei juurikaan ollut hikoillut tai likaantunut liikutuksessa, joten harjasin sen vain pikaisesti läpi ja tarkistin kaviot, ennenkuin päästin sen takaisin tarhaan kavereidensa kanssa. Pesin vielä suojat ja pyyhin suitsiin tulleet kuratahrat ennen kuin hain tavarani ylhäältä kadotakseni tallilta. Bussipysäkille kerkesin juuri sopivaan aikaan. Vastakkaiselta puolelta tieltä alkoi nimittäin vyöryä porukkaa kohti tallia. Olin minäkin pelkuri. Pakkohan minun oli jossain vaiheessa kohdata muut hoitajat, jos halusin mukaan porukkaan. Ei kuitenkaan vielä tänään.
Nette ja Edi 2 HM
|
|
|
|
Post by Nette on May 2, 2016 12:16:25 GMT 2
28.4.2016
Oven sisäpuolelle
Aurinkoisuudestaan huolimatta päivä oli jäätävän kylmä, ja olin pukeutunut täysin säänvastaisesti. Ikkunasta ulos katsottuani olin arvellut pärjääväni ohuella mustalla takillani, mutta kyllä se talvitakki olisi ollut parempi valinta tähän tuuleen. Epätoivoiset yritykseni vetää huivia paremmin korvieni suojaksi osottautuivat melko tehottomaksi - kaikessa idioottimaisuudessani en ollut ottanut edes lämmintä huivia, vaan pukeutunut ohueen siilikuvioiseen kesähuiviin. Olin aivan jääkalikka päästessäni viimein tallin ovesta sisään lämpimään.
Kylmyydestä huolimatta oloni oli päättäväinen: tänään astuisin sisään kauhujen luolaan, siis toisin sanottuna oleskelutilaan. Vappuvaihtaritkin olivat tulossa, ja jos meinasin niihin osallistua, niin mun oli kerta kaikkiaan pakko puhua jollekulle. Hieman kyllä harmitti, että vappu oli jo tänä viikonloppuna. Vastahan olin saanut Edin hoitohevoseksi, ja viettäisin mielelläni aikaa sen kanssa. Siitä huolimatta, seuraavat vappuvaihtarit olisivat vasta vuoden päästä. Se olisi pitkä aika odottaa. Siksi halusin osallistua niihin jo nyt, vaikka en ollutkaan asiasta ihan niin innoissani kuin olisin voinut olla. Pitäisi vain paapoa sitä tänään oikein huolella, kunhan ensin vähän lämpiäsin.
Jätettyäni laukkuni kaappiin astelin itsevarmana oleskelutilan ovelle. En kuitenkaan meinannut uskaltautua sisään, vaan jäin korva kiinni ovessa kuuntelemaan. Enhän mä sinne voisi mennä, jos se olisi täynnä ihmisiä! Onnekseni sisältä kuului vain hiljaista puheensorinaa. Nyt pitäisi enää kehittää suunnitelma. Toimeton haahuilu ei ollut vaihtehto. Siitä seuraisi vain vaivaantunut hiljaisuus, kun en vielä tuntenut ketään. Enkä todellakaan uskaltanut myöskään kokeilla moiketäteoottemäoonnette-tyyliä. Ei, se ei ollut mun juttu. Mä menisin sinne juomaan kaakaota. Sehän oli ihan loogista tällä säällä. Kunhan vaan onnistuisin tekemään sen sotkematta, missä olisi kyllä omat haasteensa siinäkin.
Raotin varovaisesti huoneen ovea ja pujahdin sisään. Sohvalla istuvat tytöt katsahtivat minuun hieman kummeksuen, mutta tervehtivät kuitenkin. "Moi." Vastasin jatkaessani matkaa kohtii kaakaovälineistöä. Tytöt pitivät epätietoiset katseensa minussa. Pitäisi varmaan esittäytyä jotenkin. Kuka tahansa kummeksuisi jos tuntematon tyyppi yhtäkkiä pyrähtäisi keittämään kaakaota. "Öö, niin siis mä oon tota ton Edin uus hoitaja, Nette", onnistuin sönköttämään melkein hymyillen. "Haluuks joku muu kaakaota, voin laittaa samalla mikroon", jatkoin ollakseni kohtelias. Tyttöjen ilmeet kirkastuivat läsnäololleni löytyessä selitys. "Aa niin joo, hoitajahauthan ratkesivat sunnuntaina", sanoin lähempänä istuva vaaleahiuksinen tyttö. "Mä oon Clara, hoidan Nettaa ja tää tässä vieressä on Simona, Walman hoitaja! Ja joo, laita vaan mullekin kaakaota", hän sanoi hymyillen. "Mä en tarvi kiitos", Simona sanoi, kohottaen käsissään höyryävää kuppia, jossa epäilemättä oli jo jotain.
Puolisen tuntia myöhemmin poistuin tyytyväisenä kohti pihattoa. Olin jutellut kahdelle ihmiselle, enkä ollut nolannut itseäni. Hekin olivat vaikuttaneet ihan ystävällisiltä, eli tuskin saivat musta (toivottavasti) kovin negatiivista kuvaa. Olin jopa uskaltautunut kysymään Simonalta Walmaa vappuvaihtareihin, ja hän oli suostunut. Viikon sosiaalisuus hoidettu! (No ehkei sentään).
Tuuli oli jo hieman laantunut saapuessani pihaton aidalle. Siitä huolimatta surkea ääreisverenkiertoni muistutteli olemassaolostaan ikävällä kirvelyllä sormissa. Onneksi Ediä ei tarvinnut tällä kertaa metsästellä. Olin tunkenut sormet taskuuni niitä lämmitelläkseni, ja ruuna oli ilmeisesti yhdistänyt liikkeen edelliskerran sokeripalaan. Tällä kertaa mulla ei kuitenkaan ollut herkkuja mukana, ja pikkuhevonen sai kokea karvaan pettymyksen.
Ponin seuratessa narunpäässä kävelin kohti harjauspuomia, mutta tulin pian toisiin aatoksiin. Tunnit olivat jo alkaneet, joten tallissa olisi varmaankin vapaita karsinoita. Siellä olisi myös mukavan lämmin. Sen pidempään en asiaa pohtinutkaan vaan kävelin tallin ovesta sisään ja nakkasin Edin ensimmäiseen vapaaseen karsinaan. Sitten tulin katsahtaneeksi ympärilleni. Tallikäytävä oli täynnä asiakkaita ja myös jonkin verran hoitajia. Nyt ne kaikki varmaan ajattelivat, että olin ihan tohelo, kun olin tuonut Edin väärään paikkaan. Onneksi vain osa oli huomannut toimitukseni.
Silläkin uhalla, että saisin idiootin maineen, päätin pysyä sisällä lämpimässä ja aloitin harjauksen. Jonkin aikaa siinä harjailtuani meinasin vajota maan alle, kun huomasin kahden vanhemman hoitajatytön lähestyvän. Nyt he varmaan tulisivat ojentamaan minua siitä, miten Edin kuuluisi olla ulkona pihatossa. Pelkoni osoittautuivat turhaksi. Sandraksi ja Wenlaksi esittäytyneet tytöt halusivat vain tutustua uusiin hoitajiin, ja jäivät jopa hetkeksi karsinan eteen rupattelemaan. Juttu kuitenkin keskeytyi yllättäen vaaleatukkaisen tytön tuodessa tumman, minulle vielä tuntemattoman suomenhevosen tallin ovista sisään. Wenla oli hiljentynyt ja tuijotti tyttöä kummallisella ilmeellä. Tyttö kuitenkin väisti katseen ja käänsi mutaisen hevosen kohti vesikarsinaa. Wenla lähti talsimaan vastakkaiseen suuntaan sanaakan sanomatta mun katsoessa kummastuneena hänen peräänsä. "Se oli Tuulia", Sandra vastasi kysyvään katseeseeni. "Tosi kiva tyyppi, niillä on vaan Wenlan kanssa vähän riitaa yhestä pojasta". Nyökkäsin ymmärtäen. Sen enempää en halunnutkaan kuulla. Muiden poikajutut eivät mua kiinnostaneet.
Edin kiiltäessä puhtauttaan (sen verran mitä nyt talvikarvaansa pudotteleva mörrimöykky voi kiiltää) suitsitin sen ja otin liinan päähän. Edi menisi illemmalla yhden alkeistunnin, mutta ajattelin kuitenkin kävellä sen kanssa pienen lenkin tallin ympärillä. Ruuna näytti hieman nolostuneelta. Olin letittänyt sen otsatukan ja kiinnittänyt letin söpöllä pinkillä kuminauhalla. Söpöydestä emme varmaankaan olleet Edin kanssa yhtä mieltä. Ehkä olisi pitänyt valita joku miehekkäämpi väri.
Ulos päästyämme mieleeni juolahti pienimuotoinen ongelma. Eihän se ilma nimittäin edelleenkään mihinkään ollut lämmennyt. Pitäisiköhän sittenkin mennä maneesiin, kun tunnitkin olivat ulkona? Edi kuitenkin niin onnelliselta haistellessaan raikasta ulkoilmaa, että en raaskinut vaan kurvaisin kohti valaistua maastolenkkiä. Se tuntui turvallisimmalta vaihtoehdolta.
Tallin kadotessa näkyvistä aloin hermostua. Mitä jos Edi pääsisikin vahingossa irti ja loukkaantuisi ja minut potkittaisiin tallista ulos? Edikin tunsi hermostukseni ja rupesi säpsähtelemään jokaista rasahdusta. Muutaman minuutin päästä luovutin ja käännyin harmistuksissani takaisin tallille. Olisi varmaan pakko hankkia maastoseuraa, ei tästä mitään tulisi yksin.
Tallille päästyäni vapautin Edin suoraan tarhaan - harjaisin sen myöhemmin yhdessä alkeistuntilaisen kanssa. Tämä ei voisi jatkua. Olin aivan liian kokematon pärjätäkseni yksin, joten en voinut enää ujostella. Olinhan tutustunut jo onnistuneesti neljään ihmiseen tänään, joten todennäköisyys sille, että joku näistä olisi oleskeluhuoneessa olisi suuri. Kävelin päättäväisesti yläkertaan ja yritin sulkea mielestäni oven toiselta puolelta raikuvan naurun, jonka lähteeksi vaadittiin varmasti enemmän kuin kaksi ihmistä. Aukaisin huoneen oven. Meni syteen tai saveen, nyt en voisi enää perääntyä.
Nette ja Edi 3 HM
|
|
|
|
Post by Nette on May 17, 2016 17:18:09 GMT 2
17.5.2016
MerkkipaalujaElämä tallilla alkoi päivä päivältä tuntua yhä normaalimmalta. Nyt, kun olin jo jonkin verran tutustunut ihmisiin, minun ei tarvinnut enää lymyillä milloin missäkin tallin nurkassa ja valita tallillakäymisajankohtaani ihmismäärän mukaan. Lisäksi olin saanut hoitamiseenkin jo jonkinlaista rutiinia, ja ylipäätään kaikki oli helpompaa. Olin alkanut kirjoittaa listaa mun ja Edin yhteisistä tai jomman kumman omista merkkipaaluista. Se näytti tällä hetkellä vielä aika tyhjältä:
24.04.2016 Aloin hoitaa Ediä! <3
28.04.2016 Tutustuin muihin hoitajiin
10.5.2016 Sain Edin ensiyrittämällä kiinni tarhasta 
12.5.2016 Opin kaikkien hoitajien nimet!Suurinta ylpeyttä koin listan viimeisimmästä kohdasta: 17.5.2016 Ensimmäistä kertaa selässäKyllä, mä olin tosiaan kivunnut tänään Edin selkään. Lukuisten taluttelureissujen ja vappuvaihtareissa haetun kokemuksen jälkeen olin viimein kerännyt tarpeeksi rohkeutta satuloidakseni Edin. Olin toki ratsastanut sillä jo kerran aikaisemmin huhtikuisella maastoretkellä, mutta sitä ei laskettu. Se ei ollut itsenäistä ratsastusta. Kastelin sienen lavuaarissa ja ryhdyin pyyhkimään jo kovettunutta mustaa töhnää pois kuolainrenkaista. Samalla ajatukseni harhailivat iltapäivään. Edi oli vaikuttanut hieman hämmentyneeltä, kun tavanomaisen liinavarustuksen sijaan nostinkin sen selkään satulan. Jos mahdollista, vielä hämmentyneempi se oli silloin, kun talutin sen kentälle, ja se tajusi, ettei kyseessä ollutkaan ratsastustunti. Ratsastukseni oli ollut melko päämääräätöntä. En oikein tiennyt, mitä tehdä, kun kukaan ei ollut antamassa neuvoja. Lopulta päätin ratsastaa samalla idealla, kuin Walmaa vappuvaihtareissa, eli kokeilla kaikki askellajit läpi ja taivutella hieman molempiin suuntiin. Päätös oli kuitenkin selvästi tullut liian myöhään. Edi oli jo ehtinyt huomata, ettei siltä vaadittu mitään, joten sen herättely oli kovan työn takana. Kankeasta alusta huolimatta sain Edin kuitenkin lopulta ravaamaan pyöreää keskiympyrää hyvässä tahdissa ja suurin piirtein taipuneena. "Öh, anteeks, mut voisiksä pikkasen väistää?" nuori naisääni herätti minut ajatuksistani, joissa olin juuri suorittamassa onnistunutta laukannostoa Edin kanssa. Nostin katseeni ja huomasin, että vesihana oli yhä päällä. Itse seisoin lavuaarin edessä hangaten kymmenettä kertaa samaa kuolainrengasta, kun taas mun takanani olivat kaikki viimeisen tunnin ratsastajat jonottamassa kuolainten pesuun. Siirryin naama punaisena syrjemmälle, ja otin käsittelyyn toisen kuolainrenkaan. Olisi tosiaan kannattanut putsasta ne jo iltapäivällä, kun lika oli vielä tuoretta. Homma olisi sujunut nopeammin, ja tältäkin välikohtaukselta olisi vältytty. Olin kuitenkin ollut laiska ja jättänyt homman myöhemmäksi, koska ratsastajan sairastumisen takia Edillä ei ollut ollut ollenkaan ratsastustunteja päivällä. En tohtinut mennä kastelemaan sientäni uudestaan, ennenkuin viimeinenkin tätiratsastaja oli lähtenyt tuhahdellen ohikulkiessaan jotain onnettomista tallitytöistä ja jotain jostain typerästä saippuasarjasta (jonka näkeminen oli selvästikin elämän ja kuoleman kysymys, ikään kuin sitä ei voisi nykyään katsoa myös nettiteeveestä). Vaikka kesä olikin jo melko lähellä, oli ilta silti ehtinyt jo hämärtyä selvittyäni viimein kamppeideni kanssa pois yläkerrasta. Avasin oven ja hengittelin hetken raikasta ulkoilmaa. Oli jo melko myöhä. Lintujen laulu oli lakannut, tallipiha tyhjentynyt ja hevoset otettu tarhoista sisälle. Ainoastaan pihattohevoset olivat ulkona. Solttu ja Rotta nuokkuivat kauempana, Rokki maleksi hiljalleen kohti pihattoa ja Edi rouskutteli vielä viimeisiä heiniä. Kävelin tarhan aidalle katselemaan ruunaa. Yllätyksekseni se nosti päänsä ja käänsi korvat höröön. Hetken mietintätuokion jälkeen se ravasi aidalle ja ryhtyi hamuilemaan taskujani aidanraosta. "Ei mulla ole sulle mitään, höpsö!" naureskelin väistäessäni tökkäystä. Sen tajuttuaan Edi nosti päänsä, pärskähti kerran ja suunnisti sitten takaisin heinäkasalle. Olin ällistynyt. Edi ei ikinä tullut vapaaehtoisesti aidan luokse minua tervehtimään, ei edes kerjätääkseen herkkuja. En enää edes huomannut hiljalleen kylmettyviä sormiani. Olin todella onnellinen siitä, että yleensä niin epäluuloinen Edi vaikutti vihdoin noteraavan minut jonain muuna kuin tavallisena tallilaisena. Ei se vielä ystävyyttä ollut, mutta hyvä alku kuitenkin.
Nette ja Edi 4 hm
|
|
|
|
Post by Nette on May 20, 2016 20:50:01 GMT 2
20.5.2016
Tavallista arkea
Oleskeluhuone oli vielä tyhjillään lyyhistyessäni pöydän ääreen marjasmoothien, croissantin ja koulukirjakasan kanssa. Hyvä, ei häiriötekijöitä. Olin tullut tallille suoraan koulusta, ajatuksissani tehdä hieman läksyjä täällä, koska tähän aikaan päivästä tallilla olisi hiljaisempaa kuin asuntolassa. Levittelin repun täydeltä kirjoja ympärilleni, ja yritin pohtia, minkä aineen tehtävät tuntuisivat vähiten ikävystyttäviltä. Miksi, oi miksi olin jättänyt kaikki eilisen läksytkin tälle päivälle? Hetken pohdinnan jälkeen tartuin matematiikan kirjaan. Geometrian kanssa ei tarvitsisi kauheasti vaivata päätään.
Tunnin päästä huoneeseen astuivat rupatellen myös Anni, Cella ja Inkeri. "Läksyjäkös teet?" Anni kysyi vilkaisten pöytää, johon oli levitelty hallittuna kaaoksena kasa stabiloita, vihkoja, lyijytäytekynä ja kirjat. "Mm", mumisin vastaukseksi yrittäen samalla epätoivoisesti kehittää jostain lisää pituutta viikinkiesitelmääni. "Oisinpa mäkin noin ahkera, hyvä kun pari kertaa kuussa avaan kirjat", Inkeri naureskeli Cellalle. "Hys, älä näytä huonoa esimerkkiä lapsille!" tämä naureskeli mukana. Tytöt jatkoivat rupatteluaan, mutta lopusta keskustelusta en saanut selvää Annin ihmetellessä kovaäänisesti muusikin teorian kirjaani, jonka oli äkännyt pöydän kulmalta. "Mitä nää sanat oikeen on?" hän naureskeli. "Toonika, subdominantti, kvarttisekstisointu... Mihin näitä oikeen tarvii?". "Ei kai oikeestaan mihinkään, tai aineskaa mä en oo vielä tarvinnu", vastasin napatessani kirjan takaisin tytöltä ja sulloessani sen laukkuun muiden tavaroiden seuraksi.
"Hei, kattokaas tonne alas", Cella huudahti yhtäkkiä. Vilkaisin ikkunasta ulos. Gittahan se siellä juoksenteli, riimunaru ja kolme tyttöä perässä laahaten. Meinasin jo rientää auttamaan pyydystysoperaatiossa, mutta pian huomasin Tuulian saaneen ponin narun päähän. Muut tytöt jäivät vielä seurailemaan tapahtumia. Edi oli kuitenkin pian menossa tunnille, joten heitin koulukamppeeni kaappiin, vaihdoin tallivaatteet ja lähdin pihatolle.
Edi yllätti minut todenteolla kävelemällä vastaan tarhassa, vaikken mitenkään erityisesti ollut piilotellut riimua tai narua. Hetken meinasin antaa sille porkkananpalan taskustani, mutta tulin toisiin aatoksiin. En halunnut opettaa sitä antamaan kiinni vain herkun toivossa. Säästäisin porkkanan myöhemmälle.
Koska Edi oli menossa sennujen alkeistunnille, päätin viedä sen vesikarsinaan varustamista varten. Näin ratsastaja ei olisi täysin eristyksissä muusta ryhmästä, vaan saisi myös kuulla Ellin neuvot. Käynnistin hanan ja aloin suihkutella kuraa pois ponin jaloista. Aluksi Edi hieman nosteli jalkojaan tuntiessaan kylmän veden, mutta rauhoittui pian huomatessaan, ettei pääsisi pakenemaan. Olin jo melkein valmis, kun jostain kumman syystä otteeni letkusta lipesi, ja suihku ruiski holtittomasti pitkin käytävää kastellen ohi kulkeneen Salman läpimäräksi. "Anteeks", huikkasin pyydystäessäni vedenpaineesta kiemurtelevaa vesiletkua. Onneksi Salma vain naureskeli tapahtuneelle, ja lähti yläkertaan metsästämään lainavaatteita. Edi sen sijaan mökötti saatuan jääkylmän suihkun pitkin naamaansa. Nopeasti se kuitenkin leppyi alkaessani rapsutella sen kutiavaa karvapeitettä piikkisualla. Pahin karvanlähtöaika oli onneksi jo ohi.
Pian ratsastajakin saapui. Pieni, hintelä ja noin 25-vuotiaalta näyttävä nainen esittäytyi Hennaksi. Alkeiskurssilaiseksi hän oli todella taitava, eikä apuani kaivattu juuri muuhun kuin varustuksen oikeellisuuden tarkistamiseen. Löysäsin turpahihnaa reiän verran, mutta muuten kaikki vaikutti olevan hyvin. Sitten lähdimmekin jo Ellin johdolla kohti kenttää.
Päivä oli pilvinen, mutta todella hiostava. Meinasin läkähtyä juostessani kolmatta kierrosta kenttää ympäri, ja käytin kävelypätkän heti hyväkseni heittämällä villapaidan kentän laidalle. Miksi ihmeessä olin edes ottanut sen kun lämpöä oli miltei parikymmentä astetta? Onneksi tuntilaiset olivat jo sen verran edistyneitä, että saivat hetken kuluttua harjoitella itsenäistä ohjaamista, ja me taluttajat pääsimme hengähtämään kentän keskelle. Kiitin onneani, kun laukannostot jäivät tällä tunnilla väliin, ja menimmekin niiden sijaan kävelylenkille maastoon. Se toi ihanaa vaihtelua pölyiseen kentän kiertoon.
Edi sen sijaan ei ollut selvästikään rasittunut tunnilla pätkääkään. Eikä ihmekään, eihän sen tarvinnut tehdä juuri muuta kuin kävellä ja hieman hölkkäillä. Henna halusi harjoitella itsenäistä hoitamista, joten tyydyin rapsuttelemaan ruunaa ja vahtimaan naisen työskentelyä. Tuntui hassulta, että minä, 12-vuotias hieman yli puoli vuotta ratsastanut tyttö, avustin tässä aikuista naista hevosenhoidossa.
Kun Edi oli esimerkillisesti hoidettu (en ollut joutunut muistuttamaan muusta kuin siitä, että kainalotkin tuli harjata) annoin Hennalle luvan taluttaa Edin tarhaan, mistä hän riemastui silmin nähden. Menin luonnollisesti itse mukaan avustamaan ja avaamaan portteja. Saatuamme ruunan aidan taakse otin Hennalta riimun ja narun ja sanoin heipat tämän lähtiessä kohti parkkipaikkaa. Ennen lähtöäni sujaitin vielä Edille porkkananpalan taskustani varoen, ettei muutaman metrin päässä seisova Rokki huomaisi sitä (turha toivo, joten annoin pikkupalan sillekin).
Minulla oli vielä muutama tunti luppoaikaa, ennen kuin pitäisi lähteä kotia kohti. Päätin käyttää sen hyödyksi, ja kuurata Edin varusteet oikein puhtaiksi. Sitä ennen kurvasin kuitenkin yläkertaan, oli nimittäin aika avata laukussa piilottelemani karkkipussi. Tai siis kolme, koska arvelin suurimman osan karkeista katoavan oleskeluhuoneessa parempiin suihin. Pieni rahanmeno ei kuitenkaan haitannut. Niin iloinen olin siitä, että saatoin viimein mennä pelkäämättä oleskeluhuoneeseen, ja napostella rennosti herkkuja muiden kanssa. Sen parempaa illanviettotapaa ei voinut olla!
Nette ja Edi 5 hm
|
|
|
|
Post by Nette on Jun 2, 2016 13:23:49 GMT 2
Otin vähän taiteellisia vapauksia Liekkijärven säätilan kanssa, kylmä ja tuulinen sää ei oikein inspaa kirjoittamaan nyt kun IRL-maailmassa on täälläpäin jo hellettä 2.6.2016Possu ja pukumiesKuuma aurinko porotti selkämykseeni. Tunsin pienen hikipisaran valuvan hitaasti pitkin selkääni, kunnes se lopulta pysähtyi shortsien vyötärönauhaan. Olisin halunnut heittää hiostavat kengät pois jalastani, mutta se olisi typerää. Facebookissa oli juuri kierrellyt kuva siitä, mitä voi käydä, jos ei suojaa jalkojaan hevosten kanssa toimiessa. En siis antautunut kiusaukselle, sen verran kiintynyt olin varpaisiini. Kävelin pitkin kapeaa peltotietä, jonka mutainen pohja oli kuivunut ja halkeillut. Vedenpuutteesta huolimatta timoteit olivat jo ehtineet lähes lantion korkuisiksi. Missä vaiheessa se oli tapahtunut? Viimeksi kun olin kävellyt täällä Edin kanssa, ne olivat olleet vasta pieniä taimia. Nyt heinänkorret kaartuivat sisäänpäin polun molemmin puolin, ja kutittelivat sääriäni kahlatessani niiden lomassa. Edi nautti hitaasta kävelystä, nappaillen herkkupaloja sieltä täältä askeltensa lomassa. Kevät oli onnistunut hurahtamaan ohi nopeammin kuin olin huomannutkaan. Vielä muutama viikko sitten jäljellä oleva aika koulussa oli tuntunut ikuisuudelta. Nyt se kaikki oli ohi. Esitelmät oli pidetty, kokeet istuttu ja konsertit jännitetty. Enään oli edessä pari päivää lautapelejä, sekä todistusten jako. Sitten alkaisi loma, jonka aikana en aikonut stressata muusta, kuin nuorten valokuvauskilpailusta, jonka koittaisi elokuussa. Pääpalkintona oli tuttuun tapaan uusin Canonin kymppisarjalainen, jota olin kuolannut siitä asti, kun näin ensimmäiset mainokset. Kevään edetessä ja kesän lähestyessä myös tallilla alkoi tapahtua monenlaista. Talliin oli saapunut uusi, supersöpö poni. Kuulemma Hestia oli ollut Seppeleessä jo aiemminkin, mutta se oli ennen minun ratsastusuraani. Iloa tallilla herätti myös Annen vauvauutinen. Itsekin pidin kovasti lapsista, vaikkeivat omat lapset todennäköisesti (ja toivottavasti) olisivatkaan ajankohtaisia vielä pitkään aikaan. Minusta oli kuitenkin mukavaa pitää sylissä tuttujen vauvoja, ja leikkiä taaperoiden kanssa. Pienet lapset olivat jotenkin niin suloisia! Eniten minua ilahdutti kuitenkin tänä aamuna ilmoitustaululla huomaamani uutinen. Hestian hoitajahaku oli ratkennut, ja paikan oli napannut Wilma. Tyttö kävi kanssani samaa jatkokurssia, ja vaikkemme varsinaisesti kavereita olleetkaan vielä, olimme kuitenkin vaihtaneet pari sanaa aina silloin tällöin. Olin hieman pelännyt Wilman katkeroituneen minulle saatuani Edin hoitohevoseksi, olihan hänkin hakenut hoitajaksi Edille. Nyt kun Wilmallakin olisi oma hoitohevonen, ei minun tarvitsisi enää hermoilla tällaisia, vaan voisin taas mennä jatkokurssille luottavaisin mielin. Heräsin mietteistäni riimunarun valahtaessa sormieni lomitse. Edi oli käyttänyt haaveilutuokioni hyväkseen, ja vaeltanut pois polulta paremmille herkkuapajille. Onneksi se oli niin keskittynyt syömiseen, ettei tajunnut olevansa vapaa. Noukin riimunarun maasta ja nykäisin Edin pään ylös. Polku kääntyi pian pois pellolta ja jatkoi kiemurteluaan metsässä puiden lomissa. Siellä se yhdistyi lopulta isompaan metsätiehen. Siirryin reippaaseen hölkkään ja Edi vierelläni lähti raviin. Kyllä huomasi, että kevät oli ollut kiireinen, enkä ollut ehtinyt juuri harrastaa liikuntaa. Olin aivan hikinen ja hengästynyt jo muutaman minuutin kuluttua. Hidastin ruunan käyntiin. Huono idea. Vauhdin hidastuttua olin oivaa saalista hyttysille. Miten niitäkin oli näin paljon, varmaan tuplamäärä normaalin verrattuna, ajattelin ärtyneenä huitoessani inisijöitä pois kimpustani. Pian puut kuitenkin harvenivat paljastaen pelastavan pienen aurinkoisen metsäaukion. Hyttyset vähenivät huomattavasti poistuessani metsän varjosta. Pysäytin Edin, aikeissani käydä läpi nyt jo tutuksi tulleet venytykset. Edikin osasi jo odottaa niitä. Se tarjosi jokaista jalkaa oma-aloitteisesti täysin oikeassa järjestyksessä. Selvästi se oli jo oppinut, että saisi venytysten lopuksi pienen herkun palkkioksi. Viimeisen jalan kohdalla ruuna kuitenkin laski jalan äkkiä alas ja jäi puhisemaan tuijottaen metsän reunaan. Katsahdin sinne itsekin, ja kohtasin mitä kummallisimman näyn. Tien toista reunaa käveli mies taluttaen minipossua. Minun teki mieli hieroa silmiäni. Mies ei vaikuttanut liekkijärveläiseltä. Hän oli tumma, muistutti italialaista, käytti liituraitapukua ja poltteli sikaria. Mieleeni tulivat telkkarisarjojen mafiosot, vaikka ajatus olikin naurettava. Ja minipossu! Olin kuvitellut, että ne olivat jotain Amerikkalaisten villityksiä, ja Suomessa lähinnä kotieläinpihan nähtävyyksiä. Muuta siinä se kuitenkin kulki, pinkeissä timanttivaljaissaan, kummallisena vastakohtana huolitellulle ulkoiluttajalleen. Edi katsoi parivaljakkoa todellä epäileväisen näköisenä, puhisten ja silmät pyörien. Tiukensin otettani narusta, ja siirsin sen tien reunaan. Mies vaikutti viimein huomanneen minut. "Hei!" hän sanoi sammuttaen sikarinsa. "Hee-ei", vastasin hermostuneesti. "Eikös hevosilla yleensä kuulu ratsastaa", mies naureskeli. "Joo, mut voi niitä taluttaakin". "Se taitaa hieman ihmetellä tätä Herttaa tässä", mies totesi nyökäten possuun päin. Läikikäs eläin hyppi ja tempoi valjaitaan, yrittäen selvästi päästä katsomaan Ediä lähempää. Edi taas katseli vauvapossua inhoava katse silmissään. "Eihän se mikään ihme olekaan, ei tällaisia varmaan täällä peräkylillä kovin usein nääkään. Mekin vasta vaimon kanssa tänne Liekkijärvelle muutimme, vaimo halusi välillä hieman kotimaan rauhaa. Asuimme nääs pitkään isäni luona Sisiliassa, olen siis puoliksi italialainen. Minä en näistä metsämaisemista niin perusta, mutta mitäpä sitä ei naisten vuoksi tekisi, niin kuin vaikka käyttäisi yli-innokasta minipossua lenkillä pinkeissä valjaissa", hän naureskeli taas. "Mm", mumisin epäröiden. "No, me tästä varmaan jatkamme matkaa, vähän työjuttuja pitää vielä tehdä. Ehkäpä näemme taas joskus", mies totesi, nosti puhelimen korvalleen ja alkoi palpattaa siihen jotain nopealla italialla. Jäin hämmentyneenä katsomaan miehen perään. Edi rentoutui vasta, kun poukkoileva possu oli kokonaan kadonnut näköpiiristä. Mies oli mennyt juuri samaa reittiä, jota olin itsekin ajatellut kulkea, mutta päätinkin sitten kiertää takaisin tallille toista kautta. Tallille päästyäni en enää hermoillut mafiosojutuista. Enemminkin koko kohtaaminen tuntui jo todella huvittavalta. Suittuani Edin pikaisesti kiirehdin yläkertaan. Tästä olisi pakko kertoa muille. Hieman kuitenkin hämmennyin avattuani oven ja nähdessäni tyttöporukan joukossa sekä Wenlan, että Tuulian. Olin elänyt siinä luulossa, että niillä kahdella oli jotain känää keskenään, josta en itse ollut ymmärtänyt sen enempää, kuin että siihen liittyi jokin Miku-niminen poika. Ilmeisesti riita oli kuitenkin nyt sovittu, mikä oli hieno juttu. Riitely on typerää. "Hei, arvatkaa mitä mä näin tuolla metsässä tänään..." aloitin naureskellen heittäytyessäni sohvalle.
Nette ja Edi 6 hm
|
|
|
|
Post by Nette on Jun 5, 2016 15:23:24 GMT 2
5.6.2016
"Eieieeiiii Edi, PYSÄHDY!" huusin ja vedin hillittömästi toisesta ohjasta tarkoituksenani kääntää ratsun pää kohtii seinää. Edi ei kuitenkaan kuullut apujani, vaan vauhti sen kuin kiihtyi. Maneesin seinä lähestyi uhkaavasti, ja pelkäsin rämähtäväni sitä päin. Sama taisi juolahtaa mieleen Edillekin, koska se teki äkkikäännöksen kohti avonaista maneesin ovea. Mä en pysynyt käännöksessä mukana, vaan paiskauduin vasemmalle kyljelleni maneesin pohjalle. Nousin ylös ja katsoin paniikissa kohti vauhkoontunutta ruunaa, joka nelisti ohjat valtoimenaan maneesin toiseen päähän. Kohta se juoksee ovesta ulos ja metsään ja murtaa siellä jalkansa, ajattelin yrittäessäni epätoivoisesti saavuttaa ponia. Kauhuskenaarion onnistui kuitenkin estämään Lailan oven eteen parkkeerannut Anni.
Vihdoin Edi tuntui tajuavan, ettei maneesin yllä jyrisevä ukkonen ollut aikeissa tappaa sitä. Sen laukka hidastui ravin kautta käyntiin, ja lopulta ruuna pysähtyi, edelleen raskaasti hengittäen. Nappasin ohjista kiinni ja rauhoittelin säikähtänyttä eläintä.
"Eihän sattunut?" Anni huuteli huolestuneena.
"Ei, kunhan säikähdin", vastasin, edelleen hieman täristen.
"Hyvä. Mä luulen, ettei teidän kannata enää tänää treenata. Otat vaan vähän jäähdyttelyraveja sen kanssa", Anni totesi. Olin samaa mieltä.
Edin rauhoituttua nousin selkään, ja kehotin sen raviin. Annoin ruunan ravailla melko löysällä ohjalla samalla kun mietin aikaisemmin oppimaani. Anni oli lupautunut maneesiin opettamaan mulle peruutuksia, jotka kuuluivat seurakisojen helpon D:n kouluohjelmaan, johon olin hetken mielijohteesta ilmoittautunut. Samalla olin saanut seurata Annin ja Lailan yhteisiä koulutreenejä, jotka olivat auttaneet mua hahmottamaan, mihin suuntaan munkin pitäisi pyrkiä. Olisi se hienoa, jos joskus saisin itsekin hevosen liikkumaan sillä tavalla rennosti, mutta kuitenkin keskittyneesti. Oma suoritukseni kun oli tänään ollut kaikkea muuta. Edi oli hermoillut ukkosesta koko ratsastuksen ajan, ja mulla oli ollut täysi työ saada se edes peruttamaan yhtään askelta. Viimeinen niitti oli kuitenkin se, kun salama oli iskenyt puuhun aivan maneesin vieressä. Edi meni täysin paniikkiin, ja kaikki avut kaikuivat kuin kuuroille korville. Puistatti ajatellakin, mitä olisi voinut käydä, jos olisin ollut yksin maneesissa. Luulisi kyllä, että pihatossa asuva hevonen olisi jo tottunut ukkoseen, mutta kenties sen äänet kaikuivat maneesissa jotenkin eri tavalla, kuin ulkona.
Jäähdyteltyäni Edin kävelin lannistuneena talliin ja käänsin ponin pesukarsinaan.
"Ei tainnut mennä treenit kovin hyvin?" Wilma kysyi huomattuaan ilmeeni. "Ja miks sä oot ihan hiekassa?"
"Ei, ukkonen hermostutti Ediä ja sit salama iski puuhun ni se pillastu ja mä tipuin", vastasin ojentaessani satulan Wilmalle. Avasin hanan ja ryhdyin suihkuttelemaan ponia satulavyön kohdalta. Wilma otti satulan ja laski sen maahan seinän viereen.
"Ilmeisesti ei kuitenkaan käynyt mitään?".
"Ei, mutta peruutusharjottelut tais kyllä jäädä vähän vähiin", vastasin, nyt jo hymyillen. Aloin pikku hiljaa rauhoittua. Eihän mitään ollut loppujen lopuksi sattunut. Edikin pärskähti, kuin yhtyen mielipiteeseen.
"No hyvä. Hei kuule, haluutko kohta tulla auttaan mua Hestin kanssa? Se on pyöriny jossain mudassa ja mulla ois vähän kiire."
"Joo voin mä tulla. Oon ihan just valmis tän kaa."
"Jee kiva!" Wilma huudahti ja meni jo edeltä etsimään ponin harjapakkia.
Pyörittelin Edin pikaisesti läpi kumisualla, sekä putsasin kaviot. Taluttaessani ruunaa pihatolle se ei enää ollut moksiskaan ukkosesta. Tyypillistä. "Hölmö poni" naureskelin vetäessäni riimun Edin korvien yli. Katselin sen menoa vielä hetken, kunnes käännyin takaisin tallille. Olinhan vielä lupautunut mutatalkoisiin Wilman seuraksi.
Nette ja Edi 7 hm
|
|
|
|
Post by Nette on Jun 8, 2016 21:42:26 GMT 2
8.6.2016Maastoretki"Ähs, mihin ihmeeseen mä oon sen kännykän taas tunkenut?" kysyin Ediltä tyhjennettyäni koko laukun ja harjapakin sisällön hoitopuomiin sidotun ruunan jalkojen juureen. Olin hetkeä aikaisemmin kuullut tekstiviestiä merkitsevän värähdyksen, ja yritin nyt epätoivoisesti paikantaa laitetta rojukasasta, josta yli puolet oli varmasti täysin tarpeetonta tavaraa. Edi ei tietenkään osannut vastata, vaan tyytyi nuuhkimaan eteensä yhtäkkiä ilmestynyttä tavararöykkiötä ihmeissään. "Hei jes, nyt löyty!" hihkaisin vetäessäni kännykän jonkin epämääräisen muovipussin sisältä. Näppäilin lukituskoodin ja avasin viestin. " Moikka Nette! Sopiiko, että tuutkin vasta vähän myöhemmin kesällä tänne? Meille tulee putkiremontti talliin. Ei onneksi mitään kauheen suurta, mutta laitoin tammat rempan ajaksi rantalaitumelle. Ja nyt kun ne on siellä, niin ajateltiin samalla kunnostaa kenttien ja tarhojen aidat yms. Niin, että jos tuut sitten vaikka parin viikon päästä, niin tytöt saa hetken lomailla T. Dico" Hieman kyllä harmitti näppäillessäni ookoota vastaukseksi. Olin jo kerennyt pakatakin huomista lentoa varten. En ollut nähnyt Aaraa juurikaan sen jälkeen kun olin viettänyt Lapissa talvilomaa. Ymmärsin kyllä, että oli helpomaa tehdä kaikki remontit samalla kertaa. Silti, olin odottanut vilkkaan ponitamman tapaamista. Onneksi näkisin sen kuitenkin myöhemmin kesällä, ja kuka tietää, kenties jo parin vuoden päästä olisin tarpeeksi taitava tuomaan ponin tänne etelään! "Tiedätkös mitä?" sanoin Edille vastattuani viestiin. "Saatiin viikko lisää treeniaikaa, eli voidaankin mennä tänään maastoon kentän sijasta. Mitäs siihen sanot?" Edi pärskähti ja tökkäsi turvallaan pitelemääni kumisukaa, kuin käskeäkseen minua jatkamaan rapsutusta. Eihän se tietenkään tällaista puhetta tajunnut, mutta olin varma, että jos se olisi ymmärtänyt, se olisi ollut kanssani samaa mieltä. Puolen tunnin kuluttua olin hinkannut Edin niin kiiltäväksi kuin eestinhevosen karvanlaadulla oli mahdollista. Kiristin vielä varovasti satulavyötä, ennen kuin kehotin ruunan käyntiin. Nyt, kun vakituiset ratsastustunnit olivat loppuneet, uskalsin tehdä jo pidempiä maastoretkiä, vaikka polkujen pituudet olivatkin minulle tuntemattomia, enkä näin ollen osannut oikein ennustaa lenkin kestoa. Kurvasin tallipihasta mutkittelevalle metsäpolulle. Annoin Edin edetä omaan tahtiinsa puolipitkin ohjin. Se venytti nautinnollisesti kaulaansa ja nappasi pari lehteä lähimmästä puusta. Oli ihanteellinen sää maastoretkelle: viileää ja pilvistä, mikä tarkoitti, että pitkät hihat suojasivat hyttysiltä. Toki auringonpaisteessa oli kaunista, mutta silloin piti kärsiä myös paarmoista, kuumuudesta sekä palaneesta ihosta, joten mieluummin valitsin hienoisen viileyden, ellei sitten kohteena ollut uimaranta. Jonkin aikaa edettyäni polku ristesi isomman metsätien kanssa. Käännyin maastoesteille johtavaan suuntaan, kiristin ohjia ja siirsin Edin raviin. Edi hölkkäsi jonkun aikaa rauhalliseen tahtiin, mutta pyrki sitten kiihdyttämään vauhtiaan. Polku tuntui hyväpohjaiselta, joten annoin ruunan ravata haluamallaan nopeudella. Maastoesteille saavuttuamme Edi vilkaisi toiveikkaana tukkeja kohti. Esteet eivät kuitenkaan vielä kuuluneet Edin (saati minun) tuntiohjelmaan, joten arvelin maastoesteidenkin olevan kiellettyjä. Niinpä siirsin pettyneen ruunan käyntiin, ja ohitimme maastoesteet rauhallisesti. Annoin Edin kuitenkin kävellä matalimpien tukkien yli, mikä onneksi tuntui myös ilahduttavan hevosta. Se käänsi korvansa höröön ja nosteli jalkojaan liioitellun paljon. "Höpsö poika, kyllä sä varmaan vielä joskus pääset hyppäämäänkin", naureskelin antaessani Edille ohjaa ylitystä varten. Korvatakseni maastoesteiden aiheuttaman pettymyksen suuntasin laukkasuoralle, jossa annoin Edin valita vauhdin. Aluksi Edi laukkasi melko rauhallisesti, mutta tajuttuaan, etten pidätellyt sitä, se lähti pikkuhiljaa kiihdyttämään vauhtiaan. Otin ison tukon harjaa nyrkkieni väliin, nousin seisomaan jalustimille ja rohkaisin ruunaa puristamalla pohkeeni sen kylkiin. Pian tunsinkin vain tuulen huminan korvissani. Takaisin tallille palasimme isompia hiekkateitä pitkin ravaillen. Pehmeimmissä kohdissa otimme myös vielä muutaman laukkapätkän. Viimeiset kilometrit ruuna sai kävellä täysin vapain ohjin, sillä uskoin kaiken mahdollisen pöllöilyenergian olevan jo kulutettu. Retki oli ollut mukava, ja toivottavasti rentouttava myös Edin mielestä. Huomenna tulisin nimittäin kentän reunalle ajoissa tasan klo 13:00 seuraamaan koulukurssin tunteja, jonka jälkeen alkaisin hyödyntää samoja vinkkejä Edin kanssa. Kyllä meistä vielä melko vakuuttava kilparatsukko koulittaisiin, vaikkakin sitten vain raviluokkaan!
Nette ja Edi 8 hm
|
|
|
|
Post by Nette on Jun 17, 2016 0:06:28 GMT 2
16.6.2016
Vinttitanssiaiset
"En vaan tajuu miten seurakisat on muka yhtäkkiä jo maanantaina, enhän mä oo kerenny harjotella paljon yhtään. Seuraavaks muuten keskiympyrä laukassa", selostin Wilmalle, joka hölkkäili ympäriinsä tallipihan hiekkaan piirtämässämme suorakulmiossa.
"Emmäkää", tyttö kommentoi yrittäessään muistaa helpon C:n kouluohjelman seuraavaa liikettä. "Onneks sentää nää kouluradat saa tietää jo etukäteen, mut mua kyllä vähän pelottaa, etten muista sitä esterataa."
"Muakin pelottais, onneks osallistun vaan kouluratsastukseen" vastasin iloisena.
"Mitä sä aattelit muuten tehä Hestian kanssa tänään?" kysyin Wilmalta.
"Tuulia pyys mua maastoon, ni enpä varmaan sen lisäks oikeen muuta."
"Aa, ookoo. Mä käyn varmaan vaan vähän syöttelemässä tänään, ja venytän ne jalat, ja ehk vois jotain kamoiki pestä", tuumasin.
Hetken päästä kyllästyimme juoksenteluun, ja haimme ponit hoitopuomille, jossa Tuulia jo harjasi Ruusua. Pöly vain lensi sukiessamme hevosia ja pohtiessamme millainen juhannusreissusta tulisi. Edi ei ollut onnistunut likaamaan itseään kovinkaan pahasti, joten olin ensimmäisenä valmis. Irrotin narun puupölkystä ja sanoin heipat tytöille, jotka jäivät vielä varustamaan ratsujaan.
Nurmikko oli sateen jäljiltä vielä hieman kostea, joten kapusin istumaan tarhan aidalle ja tarkkailin tallipihan tapahtumia. Tuulia ja Wilmakin olivat saaneet hevosensa valmiiksi, ja kapusivat nyt selkään. Ilmeisesti Tuulia oli kuitenkin unohtanut kiristää satulavyön, sillä satula keikahti Ruusun toiselle kyljelle saaden tamman hypähtämään sivulle. Tyrskähdin katsellessani Tuuliaa, joka istui hölmistyneenä Hestian edessä ja katseli kauempana puhisevaa hoidokkiaan. Satulan uudelleenasettelun ja erityisen huolellisen vyönkiristyksen jälkeen tytöt pääsivät viimein lähtemään kohti maastoja.
---
Pari tuntia myöhemmin huuhtelin saippuaisen sienen, vein puhtauttaan kiiltelevät varusteet takaisin paikoilleen ja lähdin kiipeämään yläkertaan, josta kuuluikin jo melkoinen puheensorina. Olin juuri lysähtänyt sohvalle aikeissani lepäillä siinä loppupäivän, kun Wilma keksi lähteä katsomaan vintin suljettua huonetta. Pakkohan sinne oli mukaan mennä, seikkailunhaluinen kun olin. Niinpä sitten revin itseni ylös houkuttelevilta sohvatyynyiltä ja lähdin lampsimaan porukan mukana vintille.
"Pidetään tanssiaiset!"Joku huudahti yhtäkkiä selkäni takaa ihaillessani huoneen vanhaa pianoa. "Nettehän osaa soittaa pianoa, saataisiin ihan elävää musiikkia!" kuului syntyneen puheensorinan keskeltä. Jähmetyin. Enhän mä uskaltanut soittaa niin, että joku kuuli. Ei ikimaailmassa. En kuitenkaan uskaltanut kieltäytyä muiden ollessa niin innostuneita asiasta. Ehkä mä selviäisin, olishan se toisaalta ihan kiva soittaa muiden tanssiessa, en ollut sellaista ennen kokeillutkaan.
Hetken kuluttua piano oli raahattu vintille ja minut istutettu sen ääreen. Yritin vielä hiljaisesti vedota pianon epävireisyyteen päästäkseni pois tilanteesta, mutta kukaan ei tuntunut tajuavan vihjailujani, joten mun oli alistuttava ja soitettava. Onneksi olin harjoitellut huvikseni myös tanssimusiikkia. Pikku hiljaa hermostukseni alkoi laantua huomatessani, etteivät ihmiset kiinnittäneet mitään huomiota välillä tapahtuneisiin pikkuvirheisiin. Mitä pidemmälle ilta eteni, sitä enemmän uskalsin myös irrottaa katsettani soittimesta ja seurata huvittuneena muiden tanssia. Ehkä tämä soittajan rooli oli sittenkin parempi, muuten olisin jo varmaan astunut puolen Seppeleen varpaille. Illan parasta viihdettä oli kuitenkin vintille saapuneen Pirren ilme, siitä olisi pitänyt saada valokuva!
Nette ja Edi 9 hm
|
|
|
|
Post by Nette on Jun 20, 2016 12:25:26 GMT 2
20.6.2016
Kilpailupäivä
On mukavampiakin tapoja viettää maanantaiaamua, kuin istua tukahduttavan kuumassa bussissa, hevosenkokoisen hieltä haisevan miehen ja tärisevän ikkunalasin väliin liiskaantuneena. Tilannetta eivät tosiaankaan helpottaneet takana rääkyvä puolivuotias tai bussin etuosassa mun tallivaatteille naureskelevat rinnakkaisluokkalaiset liekkijärveläiset. Hetken yritin keskittyä Candy Crush -sagaan, mutta pian mun vatsassa vellovien perhosien aiheuttama voimakas pahoinvoinnin aalto keskeytti pelin. Käänsin katseeni ikkunasta ulos ja laskin ohitettuja bussipysäkkejä. Kymmenen jäljellä...yhdeksän...kahdeksannella bussipysäkillä kyytiin tuli tupakalta haiseva kännikala...seitsemän...kuusi...viisi...kännikala poistui bussista...enää kolme pysäkkiä jäljellä!
Viimein tutut tallirakennukset siinsivät horisontissa piinan päättymisen merkiksi. Hyppäsin ulos bussista ja vedin keuhkot täyteen raikasta ilmaa. Se ei kuitenkaan riittänyt poistamaan jännitystä, jonka takia mun kädet tärisi niin, ettei puhelinkaan meinannut enää pysyä kädessä. Tästä päivästä piti tulla kesäloman paras: ensimmäiset kilpailut omalla hoitohevosella, kavereita kannustamassa, onnistuneet harjoitukset takana ja helppo kouluohjelma opeteltuna. En kuitenkaan ollut arvannut, kuinka suuri jännitys mua kilpailupäivänä odottaisi.
Tallissa oli jo aistittavissa hermostunutta kilpailupäivän tunnelmaa: Emmy ja Anni pälättivät hirveällä vauhdilla viime hetken verryttelyvinkkejä ja -suunnitelmia, Wenla hinkasi Gitan otsapantaa sellaisella tarmolla, että se varmaan kohta kuluisi puhki ja Windin karsinasta kuului kovaäänistä kiroilua. Koko tallikäytävä tuntui olevan jatkuvassa liikkeessä: milloin joltain oli harjapakki hukassa, toinen oli unohtanut opetella radan, kolmas ramppasi jatkuvasti yläkerrassa ja joku oli jopa onnistunut unohtamaan, minne oli eilen jättänyt suitset. Ainoastaan Fiia vaikutti suhteellisen rauhalliselta sukiessaan puolinukuksissa olevaa Elmoa. Katsahdin tyttöä hieman kateellisena. Elmo ei tosiaan ollut mikään helppo tapaus, ja silti Fiia oli onnistunut solmimaan poniin niin hyvän suhteen. Samaa ei voinut sanoa musta: vaikka olin hoitanut Ediä jo useamman kuukauden, en ollut juurikaan edistynyt läheisen suhteen luomisessa. Oli totta, että Edi luotti jo muhun sen verran, että sain sen helposti kiinni ja varustettua, mutta ei se juuri koskaan kerjännyt huomiota tai muutenkaan osoittanut pitävänsä musta. Se yöllinen hetki pihattotarhassa silloin joskus keväällä oli edelleen ainoa laatuaan.
Huokaisin, ja jatkoin matkaa satulahuoneeseen. Ei mulla kyllä vielä mikään kiire ollut. Olin kuluttanut koko edellispäivän varusteita kiillottaen ja ponia pesten. Tänään pitäisi vain toivoa, että ohuet loimet ja pintelit joihin olin ponin myöhään illalla luvan kanssa paketoinut olisivat pysyneet Edin päällä yön yli. Epäilin sitä, sillä ruuna oli näyttänyt mulle samanlaista ilmettä kuin balettipukuun puettu kissa.
Pihatolla oli paljon rauhallisempaa. Adalind starttaisi vasta myöhemmässä luokassa, joten hän ei ollut vielä tullut paikalle. Nostin satulan aitaparrulle, heitin suitset sen päälle ja kävin hakemassa harmistuneen Edin aamuheinien ääreltä. Ihme ja kumma, mun paketoinnit oli pitäneet. Ainoastaan sadeloimi oli valunut vähän vinoon. Jopa harjaan taiteilemani sykeröt olivat pysyneet melko siisteinä, lukuunottamatta yhtä, jonka kumilenkki oli katkennut päästäen letin avautumaan kiharaksi tupsuksi. Kiinnitin letin uudestaan taskusta löytämälläni lenkillä, ja talutin sitten Edin aidan viereen. En jaksanut lähteä harjapuomille asti, sillä juuri tällä hetkellä mun ei tehnyt ollenkaan mieli puhua kenenkään kanssa. Ne haluaisivat kuitenkin vaan toivottaa onnea kisoihin tai käydä niitä muuten läpi, enkä mä kestänyt ajatustakaan mistään kilpailuista. Yritin vain kuvitella olevani menossa tavalliselle ratsastustunnille.
Edi ei tehnyt kuvitelmaa kyllä yhtään helpommaksi. Se vaistosi jännitykseni ja alkoi käyttäytymään niin kuin olisi saanut Vennalta huonoja vaikutteita. Ruuna luimi vetäessäni loimen sen selän yli, polki jalkaa yrittäessäni nostaa kavioita ja steppaili jatkuvasti edestakaisin niin, että mun oli pakko lopulta kiinnittää se superlyhyelle narulle. Pyysin varmuuden vuoksi ohi kulkevan Adan tarkistamaan, ettei poni vain ollut kipeä, mutta tyttö oli samaa mieltä kuin mä: Edi vain vaistosi minussa jotain epäilyttävää.
Lopulta, pitkällisen taiston jälkeen sain ruunalle varusteet päälle. Kaivon kännykän taskusta ja vilkaisin kelloa. Apua! Verkka alkaisi ihan näillä minuuteilla, ja täällä mä vaan patsastelen tarhassa ilman kisavaatteita. Tungin edelleen kiukuttelevalle Edille riimun suitsien päälle ja kävin kiinnittämässä sen hoitopuomiin, jotta pääsisin juoksemaan ylös kisakamppeita vaihtamaan. Nettaa rapsutteleva Clara lupasi vahtia äkäpussia sen aikaa.
Verryttelyssä Edi viimein rauhottui. Se tuntui tajuavan, että nyt oltiin kisoissa, ja että mun hermoilu johtui siitä, eikä mistään lähestyvästä hevosensyöjähirviöstä. Pian se olikin taas oma itsensä, ja pystyin hieman huokaisemaan helpotuksesta. Ruuna tuntui melkein jopa auttavan minua: apujenkäyttöni oli hermostuksesta johtuen surkeaa, mutta melko taitavasti Edi silti arvaili mitä siltä pyysin, eikä yrittänyt ollenkaan laiskotella tavalliseen tapaansa. Pikkuhiljaa rentouduin enemmän ja enemmän, ja sain jopa soperrettua onnentoivotukset radalle lähtevälle Pyrylle.
Viimein tuli mun vuoro lähteä radalle. Ohjasin Edin ulos maneesista ja vilkaisin kentällä hohtavia puhtaanvalkoisia kouluaitoja. Aidanreunalle oli jo kertynyt porukkaa, vaikka päivän suosituin luokka olisi vasta myöhemmin. Aloin taas hermostua. Vapisevin käsin käänsin ponin kohti kentän porttia, ja luvan saatuani tulin alkutervehdykseen. Loppusuoritus menikin kuin sumussa. Menin samaan moodiin, kuin pianokonserteissa, joissa yritin vain selvittää ulkoaopetellun ohjelman automaatiolla. Heräsin ulkomaailmaan vasta päädyttyäni lopputervehdykseen. Yhtäkkiä kuulin taas ympäröivät äänet. Joku kannusti minua katsomosta, ja maailma tuntui heti paljon iloisemmalta paikalta.
Jos jotain, niin vielä iloisempi yllätys mua kohtasi, kun laskeuduin loppukäyntien jälkeen satulasta tallin pihalla.
"Hienosti meni Nette!" joku huusi kisakatsomon suunnalta. Katsahdin ääntä kohti, enkä ollut uskoa näkemääni. Dico, Tomi ja pikku-Ada tulivat yhtenä rykelmänä katsomon suunnalta.
"Eikös teidän pitänyt olla Lapissa?" kysyin katsahtaen Dicoon ja keppihevosen kanssa ympäriinsä pörräilevään nelivuotiaaseen.
"Suunnitelmat muuttuivat. Sain paikan Hallavan kesän kisatiimistä, ja tultiin Marin, Adan ja Fasun kanssa eilen tänne etelään. Ja arvaa mitä: saatiin Aarallekin pihattopaikka täältä! Yhden naisen tytär lähtee viikko juhannuksen jälkeen kisamatkalle Eurooppaan, ja niillä on oma pihatto ja kenttä kotipihalla, Aara saa muuttaa siihen. Mutta ensin sun pitää viikoks matkustaa Lappiin, koska Emmi ei pääse juhannusviikolla sitä liikuttamaan, ja Bob on vähän liian iso ponille", Dico naureskeli. Kesä muuttui kertaheitolla paremmaksi! Mun ei tarvitsisi valita Aaran ja Edin väliltä, vaan ne molemmat viettäisi kesän täällä! En malttanut odottaa, että pääsisin kertomaan uutiset muille tallilaisille.
"Onkos tämä siis Edi?" Dico jatkoi ja katsoi hymyillen keppihevosta ihmettelevää ruunaa.
"Joo, eikö oo söpö", vastasin iloisesti.
"Ihana! Oon aina halunnu eestinhevosen, pitäisiköhän hankkia tämmönen..." Dico alkoi haaveilla.
"Eksä justiinsa ollu aikeissa ostaa sen suokkiorin ja fwb-orin? Sun pitää kohta palkata meille lisää ratsuttajia", naureskelin. Jos äiti ostaisi kaikki eläimet mitä se haluaisi, meillä olisi kohta eläintarha pihassa.
Keskustelun keskeytti kuulutus, jossa kerrottiin ykkösluokan tulosten selvinneen. Jollain ilveellä mun oli onnistunut taistella itseni toiseksi luokassa. Hymyillen kiinnitin sinisen ruusukkeen Edin suitsiin. Loppupäivän saisinkin pyhittää jätskinsyönnille, kilpailuiden seuraamiselle ja Edin paapomiselle. Vaikka päivä oli alkanut hankalasti, oli kaikki onneksi lopulta kääntynyt parhain päin!
Nette ja Edi 10 hm!
Tähän piti tulla hieno piirroskin, mutta tottakai piirtopöytä lakkasi juuri toimimasta, kun olisin halunnut panostaa :/ Eikä paperiakaan ole. Ehkä lisään sen sitten joskus jälkikäteen!
|
|
|
|
Post by Nette on Jul 1, 2016 22:25:58 GMT 2
27.6.2016Kesälaitumelle![]()  Matka laitumelle sujui kauniissa säässä, mutta haikeissa tunnelmissa, olihan monella edessään pari viikkoa hevosetonta aikaa. Hevosilla sen sijaan oli into piukeana, ja muutama ilopukkikin tuli reissun aikana koettua! Nette ja Edi 11 hm
|
|
|
|
Post by Nette on Jul 6, 2016 13:11:34 GMT 2
6.7.2016
Mutakylpyjä
Pyörän ketjut kirskuivat mun potkiessa sitä ylöspäin pitkin loputtomalta tuntuvaa mäkeä. Katsahdin tuskastuneena edelläni kevyesti polkevia Claraa ja Simonaa, jotka rupattelivat huolettomasti ja hengästymättä. No, heillä ei ollutkaan Wilmaa tarakalla, että ehkä tää hitaus sallitaan mulle. Itsepähän olin tuskani valinnut. Tää oli nimittäin oikeesti Wilman pyörä, mutta koska en ikimaailmassa suostu itse tarakalle - hullujen touhuja, sieltähän voi vaikka tippua - niin mun osaksi jäi kärsivän kyysääjään tehtävä.
Me oltiin matkalla Artsilaan, Clara oli saanut hienon idean lähteä sinne pyörillä lomailevia poneja moikkaamaan. Onneksi sää sentään suosi, ei ollut tuskastuttavan kuuma. Pari kurkeakin nähtiin matkalla, ja niistä oli tietty pakko ottaa valokuva. Mulle alko pikku hiljaa tulla paniikki sen nuorten luontokuvakilpailun kanssa, joten olin alkanut kuljettaa kameraa mukanani kaikkialla minne menenkin.
"Hei kattokaa mikä tuol on!" Simona huusi yhtäkkiä keskeyttäen mun palkintokamerahaaveilut. Katsahdin sormen osoittamaan suuntaan, ja näin suuren huvilan. Aluksi en tajunnut mikä siinä niin ihmeellistä oli, kunnes tajusin, ettei pihalla käyskentelevä möykky ollutkaan pilkullinen kissa.
"Sehän on Hertta-possu", naurahdin muistellen meidän aikaisempaa kohtaamista metsässä.
"Ai sekö jonka sä näit sen jonkun mafioson näkösen tyypin kanssa sillon keväällä?" Wilma ihmetteli.
"Joo, just se!"
Katselimme possua hetken, mutta sitten Clara arveli, että tällainen toisten pihojen tiivis tuijotus voisi olla asukkaiden mielestä hiukan epämiellyttävää, jolloin päätimme jatkaa matkaa.
Epäilyni idean loistavuudesta osoittautuivat oikeaan päästessämme laitumen reunalle. Hevosia ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Wilma lähti kohti tammalaidunta, ja Clara veti Simonan mukaan pikkuponien aidan taakse. Yhtäkkiä huomasin jääneeni yksin, vailla tietoakaan siitä, minne päin hehtaarilaidunta olis paras suunnata. Kun parempaakaan ideaa ei ollut, lähdin kävelemään suoraan eteenpäin. Eihän siitä mitään meinannut tulla. Kului puoli tuntia, enkä nähnyt merkkiäkään hevosista. Ne varmaan tahallaan kulkivat aina mahdollisimman kauas musta, ajattelin huvittuneena. Olin jo kääntymässä takaisin pyöriä kohti, kun kuulin jonkin rapisevan läheisessä pienessä metsikössä. Sieltähän se lauma sitten löytyi. Ne olivat löytäneet oikein ihanan mutalammikon, jossa kaikki nyt kävivät vuorollaan pyörimässä. Edin kauniista kullankeltaisesta väristä oli jäljellä enää pienet muistot silmäkulmassa ja turvalla.
En tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa. Tääkö oli Edin kiitos mulle yli kahden kuukauden uskollisesta hoitamisesta? No, ainakaan mun ei tarttisi lisätä hyttysmyrkkyä. Tommosen mutakerroksen alle ei inisijät pääsisi kuitenkaan. Kauneusvirheitä lukuunottamatta Edi vaikutti olevan hyvässä kunnossa, joten pienen rapsuttelutuokion ja valokuvan napsaisemisen jälkeen lähdin hyvillä mielin takaisin pyörille odottelemaan muiden paluuta. Tällä kertaa olisi jonkun muun vuoro kyysätä!
Nette ja Edi 12 hm
|
|
|
|
Post by Nette on Jul 12, 2016 13:38:07 GMT 2
12.7.2016Sadesäällä
Nette ja Edi 13 hm
|
|
|
|
Post by Nette on Jul 17, 2016 23:05:19 GMT 2
17.7.2016
Oli kulunut jo viikko siitä, kun Edi oli tullut takaisin kesälaitumilta. Mua oli naurattanut ihan kauheesti kun näin ponin ekaa kertaa viikko sitten: sen jouhet olivat olleet täynnä kaiken maailman takiaisia, korvakarvat sojottivat varmaan kilometrin mittasina ja kaiken kruunasi sentin paksuinen mutakuorrutus. Olin kuluttanu kaksi tuntia iltapäivästä siíhen, että olin saanut tuunattua sen loma-lookista takaisin edustuskelpoiseksi. Eikä se siltikään ollut näyttänyt kovinkaan hemaisevalta.
Ekat päivät ponin kanssa olivat olleet yhtä tappelua: Edi oli jäykistynyt laitumella yhdeksi rautakangeksi. Tuntui, että kaikki ne venytykset, vetreytykset ja pitkät kävelylenkit olivat menneet ihan hukkaan. Vaikka olihan se arvattavissa, että takapakkia tulee kun poni viettää kaksi viikkoa pelkästään seisoen ja syöden itsensä pallokalaksi. Koska siltä se näytti, joka suuntaan sojottavine harjoineen ja kolme kertaa suurempine vatsoineen.
Päivien kuluessa Edi oli kuitenkin onneksi taas vetreytynyt. Anne oli tilannut sille hierojan ja neuvonut mulle monenlaisia harjoituksia, joita olinkin hartaudella toteuttanut päivittäin. Tämän päiväisellä maastolenkillä se olikin toiminut oikein kivasti. Retki oli ollut ihan superhauska! Oltiin lähetty jo aikasin aamulla - mä ratsastaen ja Wilma pyörällä - ja suunnattu kohti pihattoa, jossa Aara vietti kesää. Sieltä jatkettiin sitten yhessä maastoretkelle, mä Edillä ja Wilma ekaa kertaa Aaran selässä. Mä olin katsonut hieman kateellisena, kun Wilma meni ponilla niin paljon mua paremmin. Mutta toisaalta, olihan tyttö mua vanhempikin. Ehkä mäkin jo vuoden päästä osaisin!
Noin tunti sitten oltiin viimein päästy takasin tallille, ja Wilmalle olikin tullut heti kauhea kiire lähteä hakemaan Hestiaa laitumelta. Mä en oikein tiennyt mitä tekisin. Olisin halunnut mennä yläkertaan, riisua ratsastuskypärän ja hengähtää hetken. Mutta toisaalta en ollut varma halusinko. Koska vaikka isot hoitajat esittivätkin iloista mun läsnäollessa, ja vaiensivat jutteluaan mun lähestyessä, niin kyllä mäkin tajusin, että jotain oli tekeillä. Olin kuullut kun Robert oli haukkunut Alviinaa pitsiksi, vaikken kyllä ymmärtänyt mikä haukkumasana sekin muka oli. Pojan ilmeestä päätellen ei mitään positiivista. Tai ehkä mä kuulin väärin, kun ne oli pälpättänyt Jutan kanssa yhtä aikaa. En kyllä ymmärtänyt mitä vikaa Alviinassa muka oli. Sehän oli tosi kiltti ja avulias? Ehkä nää oli niitä aikuisten juttuja, joita mun ei kuulunutkaan ymmärtää. Jos niin oli, niin musta ei kyllä ikinä tulisi aikuinen. Koska ei oo kiva haukkua muita syyttä.
En siis viitsinyt mennä yläkertaa, etenkin, kun olin nähnyt vihaisen Cellan harppovan sinne hetki sitten. Epäilemättä siellä käynnistyisi pian taas joku vaivautunut keskustelu josta mä en kuitenkaan tajuaisi mitään, enkä halunnut mennä häiritsemään. Selvittäkööt ongelmansa keskenään, mieluummin käytin kesäni johonkin muuhun, kuten poneiluun. Vilkaisin vielä viimeisen kerran portaikkoon, ja kuulin etäisesti Cellan kiihkeän äänen kun se papatti jotain Allusta ja terapiakaneista. En käsittänyt, miten nämä kaksi liittyivät millään tapaa yhteen, ja koska epäilin koko Seppeleen menettäneen järkensä (etenkin kun kuulin vielä Pipsan puhuvan takanani jotain kätensä murtaneesta makkaraperunasta?), katsoin parhaimmaksi siirtyä takavasemmalle ja häipyä tallilta.
Nette ja Edi 14 hm
|
|
No, pistetään edellinen tarina typerän kengittäjän piikkiin!
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!