Edin Hoitokirja

[Anne]

Kansi © Ilona, kuva © Anne

[Rosie]

Hymyilin itsekseni ja varsin ilkikurisesti, katsellessani maaseudun maisemia bussin ikkunasta. Mietin vain rikollista bussimatkaani, unohtaen samalla mihin olin menossa ja miksi. Koska koulumatkani oli pitkä sain ilmaisen bussikortin ja minulle oli niin moneen kertaan sanottu että sitä saa käyttää vain kotimatkoihin, mutta nyt olin käyttänyt sitä päästäkseni Seppeleeseen ja jokin asiassa huvitti minua. Kehkeh, olen minäkin pikku pahis! naureskelin mielessäni ja mietin millaisia toruja saisin jos luokanvalvojani saisi tietää. Yhtäkkiä hätkähdin kuitenkin kun silmieni edestä vilahti jotain punaista. Singahdin ylös kuin raketti ja painoin istuimeni yläpuolella olevaa punaista nappia ja onnekseni bussi alkoi hidastaa tahtiaan. Tartuin kassiini ja hivuttauduin bussin ahdasta käytävää pitkin kohti etuosaa.
"Kiitos! Olin ihan omissa maailmoissani ja en huomannut että talli meni jo", sopersin bussikuskille hieman nolostuneena.
"Ei se mitään!" iäkäs mies vastasi huvittuneena. Sama mies ajoi aina iltapäivisin bussia ja niin monesti olimme jutelleet kaikkea että meistä oli tullut ihan ystäviä. Hän tiesi myös miten innoissani olin siitä että olin saanut oman hoitohevosen Seppeleestä. Vilkutin hyvästiksi ja astuin ulos bussista. Katselin hetken ajan bussin menoa ja kun yhtäkään autoa ei näykynyt ylitin tien.

Kävelin reippain askelin kohti tallipihalle johtajaa aukkoa, mikä oli lehdettömien pensasaitojen keskellä. Nyt vasta tajusin että tämä ei ollut unta. Olin oikeasti menossa Seppeleeseen ja se sai jännitykseni laukeamaan. Mitä jos Edille olisikin otettu viime hetkessä toinen hoitaja, joka oli kokeneempi? Mitä jos Edi ei lainkaan pitäisi minusta? Mitä jos minusta ei pidettäisiin? Monet pelottavat kysymykset kävivät mielessäni, mutta sitten läimäytin itseäni. Aina otin stressiä kaikesta uudesta, mutta nyt en saisi alentua siihen. Minut on valittu hoitamaan Edmundia ja sillä selvä. Ja ajan kanssa opin varmasti tuntemaan sen. Jos en kelpaa muille sellaisena kuin olen, niin en kelpaa. Vaikka toki se oli jo mielestäni tarpeeksi että minua kiusattiin koulussa. En kyllä uskonut että ongelmaa löytyisi, koska tulen erityisesti toimeen niiden kanssa joilla on sama kohtalo kuin minulla - rakastaa hevosia ikuisesti.

Pohtiessani olin jo ennättänyt kuuran peittämälle ruskealle hiekkatielle, joka johti suoraan tallin pihalle. Piha näytti Seppeleen sydämmeltä ja sitä se olikin! Kun silmäilin ympärilleni muut ajatukseni keskeytyivät, olin vain niin tohkeissani että saatoin ihastella ympäristöäni. Paikka oli ihanampi kuin muistin! Viereisessä oritarhassani näin Januksen ja Leevin, jotka katsoivat minua tutkivasti. Leevi pärskähti ja sen sieraimista tuleva kuurapilvi leijaili suloisesti minua kohti, mutta sitten ori jatkoi taas heinän hamuamista maasta. Jatkoin matkaani hymyillen. Nyt tuntui äkisti siltä ettei mikään - siis mikään - voisi mennä pieleen! Tanssahtelin loppumatkan kohti tallirakennusta. Kun tulin ison oven eteen kokeilin varovasti kahvaa ja se oli auki. Astuin sisälle lämpimään ja kotoiseen talliin, jonka ihanat tuoksut täyttivät nenäni.
"Mmmm. Tallin tuoksuja ei sitten voita mikään!" naurahdin itsekseni ja astelin tallikäytävälle. Tallikin tuntui isommalta ja hehkeämmältä kuin muistin. Viime vierailustani oli jo tosin monta vuotta. Silmiini pisti heti ensimmäiseksi Pampulan ja Siirin herttainen poniboxi. Kävelin lähemmäs ja kuikuilin ympärilleni.
"Ai niin, tuollahan se olikin!" mutisin itsekseni ääneen kun käännyin oikeanpuoleiselle käytävälle ja muistini alkoi palailla.

Ensiksi etsisin jonkun pätevän tyypin joka tietäisi tulostani ja heittäisin kamppeeni kaappiin. Kun tulin käytävän päähän käännyin vasemmalla kököttäviin portaisiin. Kavuttuani aivan ylös pysähdyin taas hetkeksi ja katselin taas ympärilleni. Tämä oli niin perusminua! Kaikki piti käydä läpi ja tallettaa päähän. Katsoin ikkunan viereistä kaappia, joka näytti olevan vapaa. Väänsin avainta ja avasin kaapin. Tyhjää. Laskin kassini kaapin pohjalle, joka näytti olevan pölyinen. Se ei kuitenkaan haitannut, vaikka pölyallergikko olinkin. Suljin kaapin ja sujautin avaimeni harmaiden kollareitteni taskuun.
"Nyt vielä etsin jonkun jolle ilmoitan tulostani", totesin ääneen ja huomasin vasta nyt että lokerohuoneessa niin kuin muuallakin tallissa oli tosi hiljaista. Kävelin verkkaisin askelin kohti oleskeluhuoneen ovea ja rykäisin ennen kuin koputin oveen ja avasin sen. Näin nuoren naisen, jolla oli hempeänoranssit hiukset; tunnistin hänet Elliksi, kaikkihan tunsivat Seppeleen alkuperäisen omistajan tyttären. Hän ei näyttänyt huomaavan minua, vaan hyräili omissa maailmoissaan ja avasi juuri mikroa joka kilahti merkiksi siitä että oli työnsä tehnyt.

"Moi! Sori ku häiritten, mutta oothan sie Elli?" rohkenin lopulta kysyä, varmistaakseni että tunnistin henkilön oikein. Elli kääntyi ja haukkasi ruisleipäänsä. "Joo, oon mä. Ja sä olet varmaankin yksi uusista hoitajista! Tervetuloa vaan!" nainen sanoi iloisesti ja nielaisi sitten leipäpalan, joka teki hänen puheestaan hieman epäselvää muminaa.
"Juu, Edin hoitaja. Rosie. Hauska tavata!" sanoin reippaasti ja ojensin kättäni Ellille, joka ensin laski leipänsä pöydälle, puisteli käsiään, joista irtosi muruja ja vastasi sitten kättelyyn.
"Tosi ihanaa saada pientä lisäystä tallipoppooseen! Ja voisitkin ensin harjata Edin. Se taitaa olla tällä hetkellä tarhassa. Kuhan nyt eka tutustut talliin ja vähän Ediin niin katotaan sitten vähän tarkemmin. Ja kaappijärjestelmän sä varmaankin jo tajusit?" Elli kysyi.
"Juu, on tää ihan tuttua! Menenkin tästä metsästämään sitä ruunaa." sanoin iloisesti hymyillen. Aivan kuin Elli osaisi lukea hoitaja-aloittelijoiden ajatuksia! ajattelin huvittuneena. Huikkasin Ellille hyvästini ja lähdin sitten tallustamaan alakertaa kohti.

Mieleni teki juosta - niin riemuissani kun olin - mutta pystyin kuin pystyinkin hillitsemään itseäni. Menin samaa reittiä ovelle, kuin olin talliin tullutkin. Ennen ulosmenoani otin seinältä tummansinisen riimunnarun mukaani. Ulkona minua odotti ihana näky. Lumisade. Lunta pyrytti tiheään tahtiin ja se sai riemun valahtamaan kasvoilleni. Ensilumi oli jo tullut, mutta se oli jo sulaillut sieltä täältä pois. Jos en olisi ollut tallilla ja menossa tapaamaan Ediä olisin jo telmimässä, kierimässä maassa ja hyppimässä ilosta. Jätin kuitenkin ne ajatukset ja lähdin käppäilemään kohti tarhoja.
"Ei tuolla, eikä tuollakaan..." mutisin itsekseni ja skannasin tarhoja läpi, etsien voikkoa eestinhevosta. Hetken päästä erotin kuitenkin yhden voikon hevosen, joka seisoi paikoillaan ja roikotti päätään alhaalla. Voiko olla? ajattein ja kävelin aivan tarhan viereen.

Edmund. Se oli Edmund ja siitä ei ollut epäilystäkään. Se oli minun hoitohevoseni. Komea ja ihana hoitohevoseni. Pysähdyin ihailemaan ruunaa tarhan vierustalle. Niin kaunis ja pörheä karvapeite, niin tuuhea ja kauniinvalkoinen harja. Voikko, läsillä kruunattu pää nousi pystyyn ja katsoi minua arvioivasti ja pohtivasti, olinhan minä aivan vieras. Avasin tarhan lukon ja menin varovasti sisäpuolelle, kinnittäen sen sitten perässäni. Käännyin taas Ediin päin. Se näytti vierastavan minua, eikä se ollut mikään ihmekään. Lähestyin sitä varovaisin ja hitain askelin. Kun olin muutaman metrin päässä pysähdyin.
"Hei, poika!" sanoin rauhoittavasti. Edi säpsäytti toista korvaansa. "Olen uusi hoitajasi", jatkoin lempeästi. "Rosie." Minusta eläimille kuului jutella paljon, niin kuin muillekin ihmisille, koska ne aistivat jo äänensävystä paljon. Edi hörähti hiljaisella ja matalalla äänensävyllä, ikään kuin vastaukseksi, tarkistaen etten puhunut puille tai katsoen etten osannut hevosten kieltä. Otin yhden harppauksen eteenpäin, mutta se saikin ruunan perääntymään hieman.

Hmmm, tämä onkin hieman hankalampi tapaus, ajattelin ja hapuilin ruusukarmiininpunaisen takkini toista taskua, josta kaivoin esiin pienen palan porkkanaa. Namupaloja - aina varastossa näitä tilanteita varten! Ojensin kättäni eteenpäin ja hymyilin rohkaisevasti, hivuttaen riimunnarun alas, sen toivossa että Edi ei kiinnittäisi siihen huomiota. Kaunisrakenteinen pää nuokkui ylemmäs ja se haisteli ilmaa tutkivasti. Se oli kahden vaiheella uskaltaisi tulla lähemmäs vai ei. Kuitenkaan se ei voinut vastustaa herkkupalaa ja ojensikin jo kaulaansa eteenpäin. Lopulta se tuli askeleen lähemmäs, hamuili kädessäni olevaa porkkanan palaa ja otti sen suuhunsa.
"No niin, enhän minä niin pelottava ole! Enhän?" naurahdin ja rapsutin ruunaa korvan takaa. Se ei näyttänyt säikkyvän. Kun se oli nielaissut porkkanan kokonaan se laski päätään ja nuuhki toista taskuani. "Hei, ensin mennään talliin! Sitten voit saada toisen!" tiesin tilaisuuteni tulleen ja kiinnitin riimunnarun nopeasti Edin helakanpunaisiin päitsiin, niin ettei tämä ehtinyt edes tajuta mitä tapahtui.

Lähdin kävelemään kohti tarhan porttia, mutta Edi jäi paikoilleen.
"Tulehan nyt", maiskutin sille varovasti. Pienen harkinnan jälkeen se suostui tulemaan perässäni, varovaisin ja rauhallisin askelin. Portin luona se pysähtyi kiltisti ja antoi minun avata sen ja sitten sulkea sen. Koko matkan Edi vaikutti jännittyneeltä, mutta samalla apaattiselta. Katsoin ruunaa säälivästi. Se oli selvästi vaille iloisen turvallista tunnetta ja vaille ympärillä olevia iloisia ihmisiä ja hevosia, joihin se pystyi luottamaan sataprosenttisesti. Tuttavuuttakaan se ei ollut näyttänyt tehneen kenenkään kanssa.
"C'mon, kaikki on hyvin, vai mitä? Ei kukaan voi synkistellä näin kauniina iltapäivänä!" sanoin myötätuntoisesti taputtaen pehmeän karvapeitteen peittämää kaulaa. Edi vilkaisi minua ihmeissään ja hymyilin takaisin. Kun pääsin tallin ovelle talutin Edmundin suoraan sen pilttuuseen. Irrotin riimunnarun ja suljin oven hiljaa.
"Tulen ihan kohta takaisin", huikkasin ja lähdin kävelemään kohti satulahuonetta, joka oli käytävän päässä.

Tartuin kahvaan ja vetäisin oven reippaasti auki, mutta yllätyksekseni paikka ei ollutkaan satulahuone.
"Oi, sori! Luulin tätä satulahuoneeksi!" sopersin nolona ruskeatukkaiselle naiselle joka oli kääntänyt katseensa tietokoneesta minuun. Huone jonka oven avasin oli siisti hyllyköineen ja tietokonepöytineen päivineen ja ajattelin että tämän täytyi olla jokin toimisto.
"Ei se mitään, tiedätpähän missä toimisto on! Oot varmaan kanssa yksi uusista hoitajista, eikö vain?" nainen vastasi lempeällä äänellä.
"Joo, Edin hoitaja, Rosie." esittäydyin.
"Mä oon sitten Anne, ratsastuksenopettaja, josset vielä tienny", Anne kertoi.
"Anne? Olitkin tutun näköinen!" tokaisin kun muistin kyseisen hevostytön, jonka näin viimeksi pari vuotta sitten yksissä kisoissa ja kyllähän minä olin muutenkin kuullut hänestä. "Mut mie meenkin tästä, kun Edi varmaan jo odottelee miuta!" sanoin ennen kuin Anne ehti vastaamaan ja suljin oven kipaisesti.

Menin viereiseen huoneeseen, mikä oli tällä kertaa oikea. Katselin harjapakkeja ja erotin Edin nimen yhen harjapakin kannesta. Nostin sen syliini ja palasin Edin karsinalle. Siellä se katsoi minua hieman vierastavasti ja tuntui yhä tutkivan minua katseellaan miettien tarkkaan oliko minuun luottamista. Laskin harjat karsinan seinän viereen ja aloin harjaamaan ruunaa, pitkin, vahvoin ja rentouttavin vedoin. Kun olin saanut harjattua Edin jokapuolelta mahdollisimman tarkkaan selvitin vähän sen harjaa, jossa ei ollut kuin pari irtonaista heinänkortta. Kavioita puhdistaessani se nosti kiltisti jalkaansa ennen kui ehdin edes hipaisemaan niitä. Musta ja sympaattinen turpa nuuhki minua ja hamusi taas vähän taskuani, kun puhdistin toista etukaviota. Naurahdin kun se sai minut kutiamaan. Päästin jalasta irti ja nousin pystyyn.
"Okei, olethan sinä porkkanasi ansainnut!" kaivoin taskustani toisen porkkananpalasen ja annoin Edin ahmia sen suihinsa. Silitin varovasti silkinpehmeää turpaa, josta huokui lämmintä ilmaa. Yhtäkkiä tunsin outoa tärinää reidessäni ja kaivoin takkini taskua.

"Niin?" vastasin kännykkääni.
"Pääsinkin jo töistä. Haittaako jos haen sinut nyt?" äidin ääni vastasi.
"Mmm, kyllähän se käy..." vastasin vastahakoisesti.
"Oon parin minsan päästä siellä!" hän jatkoi normaalilla pirteällä äänensävyllään ja lopetti puhelun. Huokaisin.
"Voisinpa jäädä pitemmäksi aikaa, mutta minun on mentävä." sanoin Edille hieman alakuloisena ja sen katse näytti varsin empaattiselta. "Mutta onhan minulla vielä melkein koko elämä aikaa!" totesin iloisempana ja kiedoin käteni Edin kaulan ympärille, painaen poskeni hetkeksi sen pehmeään karvapeitteeseen. Ruuna taisi hieman yllättyä ystävällisestä halauksestani.
"Heippa, mussukka! Tulen tänne taas heti kun pääsen, lupaan sen." hyvästelin Edin ja poistuin karsinasta harjapakki mukanani. Kun olin kävellyt pari askelta kuulin ruunan hirnahtavan hiljaa ja kun vilkaisin taakseni huomasin miten se kurotti päätään ja katsoi menoani. "Voi sinua!" naurahdin ja käännyin takaisin rapsuttamaan vielä vähäisen herttaista Ediä.

Kun suljin satulahuoneen oven perässäni näin Annen joka käveli kahvikuppi kädessään kohti toimistoa. "Pelkäsin jo ettet löytänytkään satulahuonetta!" hän naurahti kiusoittelevasti ja pysähtyi hetkeksi luokseni.
"Hahhah! Erehdyin vain yhden oven verran ja kyllä minulla on vielä pohjapiirroskartta muistissa", vastasin takaisin hymyillen ilkikurisesti.
"Mitenkäs päivä on sujunut? Viihdytkö Seppeleessä?" Anne kysyi ja vaihtoi puheenaihetta.
"Vielä kysyt! Edi on aivan ihana ja tämä talli vaikuttaa tosi mukavalta paikalta", sanoin riemuikkaana, pilke silmäkulmassani.
"Hienoa että viihdyt!" Anne hymyili ja vilkaisi rannekelloaan. "Mutta näkyillään taas!" hän huikkasi ja katosi toimistohuoneeseen. Kun olin hakenut kassini ja olin jo ennättänyt ulos siellä lumi oli peittänyt maan jo melkein kokonaan valkeaan vaippaansa. Lunta oli kaikkialla ja sitä pyrytti aiempaa kovemmin. "Tänne ei sittenkään taida tulla mustaa joulua", ajattelin ääneen iloisena kun tallustin kohti parkkipaikkaa, jonne äiti oli jo ennättänyt. Tämä päivä oli ollut ikimuistoinen ja tulisi olemaankin. En koskaan unohtaisi miten tapasin Edmundin.

[Rosie]

Sörkin hiuksiani, joita olin juuri käynyt hieman lyhentämässä ja värjäämässä kampaajalla. Sävy ei ollut muuttunut hirveästi, mutta pehkoni ei ainakaan ollut vitivalkoinen. Isäni ääni kuitenkin keskeytti hiusten ihailun:
"Edistä saisi varmaan hyvää makkaraa!" hän nauroi. Meni sekunti ennen kuin tajusin että hän vitsaili taas.
"Iskä!" läimäytin häntä lapasillani. "Ettäs kehtaat!" Huusin ja laitoin käteni puuskaan, murhaava ilme kasvoillani.
"Sori", hän pahoitteli, silti hymyillen. "Mutta laita nyt edes pipo päähän, ettet vilustu. Eivät nuo hiukset siihen kuole." isä sanoi vakavammin ja asettelin valkoisen pipon päähäni.
"Onko nyt hyvä?" kysyin virnistyksen kera, mutta isä ei ehtinyt vastaamaan kun hänen piti jo hidastaa tahtia - olimme perillä.
"Moikka! Ilmottelet sitten kun tuut hakemaan!" huikkasin astuessani ulos autosta, joka kaasutti matkoihinsa oven sulkeuduttua. Varmistettuani ettei autoja tulisi lähdin reippain askelin kävelemään kohti tallirakennusta. Ah! Vihdoinkin pääsin taas tänne! ajattelin henkäistessäni tallin tuoksuja.

Iso koeaalto oli nyt takana ja minulle jäi nyt koko loppu kuun ajaksi tavallista enemmän vapaata aikaa tallille. Tutkiessani katseellani tallipihaa huomasin että tarhat olivat nyt autiompia kuin viimeksi ja tallin kuhina pursusi ulos asti. Kun avasin oven tuntui kuin olisin tullut keskelle huonosti viritettyä konserttia. Pulina, pälätys, melu - sitä oli kaikkialla. Käytävillä hääryili paljon tunnille meneviä ihmisiä.
"Jaahas..." mumisin itsekseni ja katsahdin oikealle, Edin karsinaan, tullessani pääkäytävälle. Voikko ruuna seisoi kivettyneenä karsinan perällä ja se ei selvästi viihtynyt tällaisen ihmispaljouden keskellä.

Katselin ympärilläni sinkoilevia ponityttöjä ja mietin kuka tarpeeksi pätevän näköinen tyyppi joutuisi uhrikseni. Silmiini pisti vasemmanpuoleisen karsinan luona hääryilevä tummahkotukkainen nainen.
"Hei." sanoin kuuluvasti ja reippaasti tallustellessani lähemmäs.
"Öm, moi vaan." nainen vastasi ja kääntyi minuun päin, tajuten sopivasti että minulla oli jotain kysyttävää. Karsinan oven nimikkokyltissä luki selvin kirjaimin Black Blade, mutta en saanut mieleeni hoitajan nimeä.
"Oon Edin hoitaja, Rosie. Tiiätkö saako sen viiä tarhaan?" kysyin ja jotekin tunsin punastuvani hieman, kun kyselin tällaisia. No, kyllähän kaikki varmaan ymmärtävät että aloittelijat eivät aina uskalla tehdä kaikkea omien päähänpistojensa mukaan.
"Olen varma että saa", vastauksen jälkeen nainen vilautti minulle kaunista hymyään.
"Okkei. Siehän oot Bladen hoitaja?" varmistin.
"Dreamer, juu." Dreamer esittäytyi. "Mutta rupatellaan joskus muulloin enemmin, juuri nyt minulla on tekemistä!" Tyttö huikkasi ja lähti omille teilleen. Heilautin kättäni vastineeksi ja käännyin sitten toiseen suuntaan, määränpäänäni satulahuone.

"Näin meni tämäkin tutustuminen. Hän vaikutti kyllä oikein mukavalta." totesin itsekseni ja pujottelin väenpaljouden halki. Tunti oli selvästi alkamaisillaan, koska tuntilaiset kiinnittelivät kypäriään ja turvaliivejään. Kun pääsin satulahuoneeseen ensimmäiseksi pistin merkille ihanan hiljaisuuden. Tänään taisi olla erityisen kiireinen päivä.
Katselin harjapakkeja ja erotin oitis Edin pakin, jonka otin syliini. Juuri kun astuin takaisin käytävälle tuntilaiset taluttivat hevosiaan ulos. Väentungos katosi kuin tuhka tuuleen, mutta ei se minua haitannut, päinvastoin. Hetkessä tasapainotettu hiljaisuus palasi. Kävelin verkkaisesti Edin karsinaan, jonka lattialle laskin harjapakin.
"Hei poika! Miten menee?" tervehdin hoitohevostani ja silitin sen kaulaa. Mustat tuikkivat silmät katsoivat minua tutkivasti - Edi selvästi muisti minut kaukaisesti, mutta ei ollut täysin varma henkilöllisyydestäni.

En alkanut kuitenkaan jarrutella sen enempiä - kaivoin harjapakista harjan ja aloitin putsaamisen kaulasta. Tapani mukaan tein pitkiä, rauhallisia ja vahvoja vetoja, jotka tuntuivat mukavilta. Kun olin puunannut kaikki paikat puhtaiksi katsastin kaviot. Niissä ei kyllä ollut juurikaan putsattavaa. Harja ja häntäkin olivat niin siistit että en raaskinut parin vedon jälkeen enää ärsyttää jouhia. Sitten oli vuorossa loimen laitto. Ulkona pyrytti sen verran että en katsonut pahaksi laittaa ulkoloimea. Avasin siististi taitellun toppaloimen, joka kylpi harmaassa ruutukuviossa. Kirsikkana kakun päällä remmit oli värjätty vihreiksi. Kerrassaan ihana loimi! Tällaisen minäkin haluaisin, jos olisin hevonen! henkäisin ja heilautin sen Edin selkään. Kiinnitin ensin mahan alta ristiin menevät soljet, sitten etu -ja takapuolen soljet. Voikko pää kääntyili sinne tänne seuraillessaan touhujani mielenkiintoisena.

"Valmista tuli! Joko mennään?" kiinnitin riimunnarun päitsiin ja lähdin taluttamaan ruunaa ovelle. Se oli jotenkin viime kertaa vaisumpi. En tiedä miten sain siihen aiemmin jonkinlaisen yhteyden. Nyt Edi oli taas hiljainen pikku poika, joka kuitenkin ihmetteli maailman menoa. Kun astuin pihalle yllätyin miten lyhyessä ajassa taivas oli muuttunut melkein pilkkopimeäksi. Onneksi pihavaloja oli valaisemassa piha-aluetta ja kulkureittejä. Tunnelma oli sanoinkuvaamaton. Kaikkialla oli rauhallista, vain kaukaisuudesta kantautuva liikenteen kohina rikkoi täydellisen hiljaisuuden. Lumihiutaleita leijaili kauniisti ja sulakkaasti alas maahan. Maailmaa näytti peittävän violetin ja sinisen eri sävyt. Havahduin ihanasta hetkestä ja tunnelmasta kun tunsin hennon tönäisyn selässäni. Edmund oli selvästi alkanut ihmetellä mitä me odotimme.
"Oi, sori", sopersin ja lähdin taluttamaan ruunaa takatarhalle.

Kun tarha viimein tunkeutui näköpiiriini en voinut olla loksauttamatta suutani auki, veikeään hymyyn. Naurahdin kepeästi. Frank -ja Reino-parka olivat päältäpäin aivan lumen peitossa. Näky oli mielestäni huvittavan suloinen. Ne eivät tietenkään korvaansa hetkauttaneet lumen takia, mutta mieleni teki puistella lumet pois, koska se sai ne näyttämään joksenkin resuisilta.
Avasin tarhan portin varovasti ja astuin sisälle. Ruunat pysyttelivät paikoillaan ja seurasivat kiltisti kauempana kun saatoin Edin kauemmas portista, käänsin sen ja irrotin riimunnarun. Taputin sitä vielä hellästi kaulalle ennen kuin poistuin ruunien keskuudesta. Vasta lähdettyäni Frank ja Reino uskalsivat lähestyä uutta tarhaseuralaistaan.

Kipitin takaisin talliin ja heti ensimmäiseksi otin tehtäväkseni viedä harjapakin takaisin satulahuoneeseen. Vilkuillessani karsinaa huomasin pienen lantaläjän ja koska se häiritsi minua ajattelin että voisin siistiä senkin. Kun sain vietyä harjapakin oikealle paikalleen kiikutin talikon ja kottikärryt Edin karsinan eteen. Siistin lantaläjän pois ja tarkistin ettei mihinkään muuallekkaan ollut piiloutunut lantaa. Vaikka tiesinkin ettei ollut tahdoin varmistaa; taas pientä liioittelua pikkutarkkuuteni kanssa. Tapoimpahan aikaa. Levitin turvetta vielä tasaisesti kaikkialle ja kun olin tyytyväinen lopputulokseen saatoin jättää karsinan rauhaan.

Kun olin saanut kipattua lannat lantalaan ja harpoin takaisin lämpimää tallia kohti minun oli pakko pysähtyä hetkeksi katsomaan tuntilaisia. Lumi ei ollut vielä peittänyt kenttää niin pahasti että se olisi ollut ratsastuskelvoton. Anne ohjeisti kentän keskellä ratsukkoja, jotka ravasivat reippaasti ja tekivät voltteja. Mieleeni tunkeutui ajatus itsestäni Edin selässä. Pikku hiljaa! muistutin mielessäni. En tahtonut heti hypätä hevosen selkään, johon en ollut tutustunut tarpeeksi. Tavallaan tuntui jo että tunsinkin sen, mutta en vain ollut saanut sen sisintä tarpeeksi esille. Uskoin vahvasti että se muuttuisi hellyyttävämmäksi ja lämpimämmäksi ajan myötä.

Vietyäni lannat lantalaan ja aseteltuani talikon ja kottikärryt paikoilleen saatoin pysähtyä hetkeksi vetämään henkeä. Mitäs sitten? pohdin mietteliäästi. Hmmm. Voisin vilkaista paria paikkaa mitä en ole vielä tutkinut... tuumin ja astuin takaisin ulos, takapihalle, mielessäni eräs paikka.

Tuntilaiset olivat jo vetämässä loppukäyntejä kävellessäni kohti maneesia. En ollut ennen käynyt maneesissa ja nyt oli sopiva hetki. Oven viereisessä minitarhassa kököttävät ponikaverukset - Siiri ja Pampula - näyttivät niin hellyydenkipeiltä että minun oli rapsutettava niitä ennen kuin pystyin menemään maneesiin. Suljettuani oven perässäni pysähdyin hetkeksi ihailemaan paikkoja. Kesti hetki ennen kuin tajusin etten ollut yksin. Keskellä isoa kenttää ravasi hallakko Norjanvuonohevonen, joka oli kiinnitetty juoksutusliinaan. Toisessa päässä oli mukavan näköinen tyttö. Hän maiskutteli kuuluvasti ja sai tamman kiristämään tahtia. Samassa huomasin että tuloni oli huomattu.
"Hei! Anteeksi, luulin ettei täällä ole ketään", sanoin reippaasti ja irvistin pahoittelevaan sävyyn.
"Ei se mitään, tervetuloa vain!" iloinen ääni vastasi ja sai minut rentoutumaan hitusen. Huomattuani katsomon menin sen luo ja istuuduin alimmalle penkkiriville.

Oli kivaa katsoa kun muut ihmiset käsittelivät hevosia ja samalla saatoin ihailla maneesia lisää.
"Ptruuu!" lempeä ääni sai hevosen lopulta hiljentämään tahtia ja lopulta pysähtymään. "Hyvä tyttö!" Kehut ja taputukset kaulalle saivat tamman selvästi tuntemaan olonsa arvokkaaksi.
"Oon Pipsa ja sä oot varmaan joku uusista hoitajista, eikös?" Pipsa esittäytyi ja katsoi minua tutkivasti, etsien pienimpiäkin merkkejä jostakin mikä kertoisi hiukan minusta.
"Rosie, Edin hoitaja", esittäydyin aina samalla tavalla ja niin varmaan tulisinkin esittäytymään. Nousin katsomosta ja astelin Pipsan luokse. "Ja tämä on Sikke!" sanoin ja katsoi kaunista tammaa, joka hengitti raskaasti.
"Minun Solsikkenipä hyvinkin!" Pipsa naurahti ja halasi hevostaan. Kerrankin muistin yhden nimen! ajattelin huvittuneena.

Pipsan taluttaessa Sikkeä talliin ehdimme rupatella niitä näitä.
"On varmaan hienoa omistaa oma hevonen", sanoin katsoessani ihailevasti Sikkeä.
"Hahah! Onhan se, vaikka ihan aina siltä ei tuntuisikaan!" Pipsa virnisti taluttaessaan Sikkeä tallin pääkäytävälle. Silloin tunsin - taas kerran - värähtelyä taskuni kohdalla ja kaivoin puhelimeni esiin. Tekstiviesti kertoi että minun pitäisi lähteä. Aina kun pääsin vauhtiin niin piti lähteä. Ensi kerralla varaan rutkasti aikaa tallille! päätin ja sujautin kännykän takaisin taskuuni.
"Oli kiva jutella, Pipsa. Miun pitää valitettavasti lähteä. Mutta nähdään taas!" hyvästelin mukavan mieleenpainuvan tytön ja tämän hallakon hevosen.

Ulkona päätin vielä käydä sanomassa heipat Edille. Saavuttuani tarhan luokse näin Ansqun Reinon luona. Hän lähti juuri sopivasti taluttamaan ruunaa portille.
"Hejssan!" heilautin kättäni taas ja tarjouduin avaamaan portin.
"Kiitos!" Ansqu sanoi ja räpytti silmiään kiitollisena. "Sä oot Rosie, eikö niin?" yllätyin kun kuulin nimeni.
"Juu ja sie Ansqu. Kiva tutustua ja kuulla oma nimikin!" naurahdin.
"No, jotkut käyvät uusien hoitajien tiedot tarkkaan läpi", Ansqu vinkkasi silmällään, ennen kuin jatkoi matkaansa talliin Reinon kanssa.

Kun hän oli mennyt uskaltauduin tarhaan. Frank oli myös kadonnut ja nyt ruuna oli aivan yksin, mutta se ei tuntunut sitä eikä myöskään minuakaan haittaavan. Lähestyin varovasti ja rennosti voikkoa eestiä, joka kohotti päätään huomatessaan että lähenin sitä.
"En tee pahaa ja senhän sinä varmaan jo muistatkin?" lempeä äänensävyni selvästi rauhoitti sitä. Ojensin kättäni ja sieraimet nuuhkivat mustaa lapastani. Kun se oli saanut haistella tarpeeksi se käänsi päätään ja antoi minun silittää sitä.
"Yritän käydä täällä useammin ja viettää enemmän aikaa kanssasi", lupasin hiljaa ja halasin varovasti ruunaa niin kuin viimeksikin ja niin kuin Pipsa oli halannut Sikkeä. Nyt se ei yllättynyt siitä ja nojasi jopa itsekin varovasti minua päin, kuin myödäten halaustani. Tiesin että meillä on yhteys, tiedän että tunnemme jotakin samoin. Ajatukseni keskittyivät Ediin ja pieneltä ikuisuudelta tuntuva hetki siinä hämärässä takatarhassa tuntui niin ihanalta että olisin voinut jäädä siihen pitemmäksikin aikaa. Kohotin katsettani taivaalle, johon tähdet alkoivat pikku hiljaa ilmestyä. Kirkkaat kauniit valot tummansinisellä pohjalla, paksu kerros lunta jalkojen alla, lähes täydellinen hiljaisuus ja hevonen vierellä. Mitä muuta voisin juuri toivoa? Lopulta minun oli päästettävä irti.

"Öitä ja nähdään taas mahdollisimman pian!" sanoin katsoessani tummia silmiä joissa oli tunteikas pilke. Sitten lähdin tarhasta, mutta vastahakoisesti. Edi liikahti suuntaani ja katsoi menoani. Juuri nyt tuntui ilkeältä jättää se tarhaan, mutta oli pakko. Vielä viimeiset vilkutukset tarhan portilla ja sitten lähdin kohti pääpihaa, missä kyytini odotti jo. Ehkä jo ensi kerralla uskaltaisin tehdä jotain Edin kanssa, se tuntui luottavan minuun. Mutta se jäisi nähtäväksi.

[Rosie]

Rosie osallistui jäisen tallipihan hiekoittamiseen ja kyllähän siitä parin liukastelun jälkeen hyvä tuli! :)

[Rosie]

Talsin rytmikkäin askelin pitkin lumen peittämää hiekkatietä ja vislasin hiljaa omaa sointuani. Kun aamulla heräsin ja katsoin masentuneena ulos ikkunasta minua odottikin lumipyry, nostattaen riemun kasvoilleni; silloin tiesin että nyt tahdon tallille. Päivä oli alkanut hyvin, mutta koska horoskooppini varoitti siitä etteivät asiat aina mene suunnitelmien mukaan varauduin siihen että jokin voisi mennä pieleen, vaikkei siltä tuntunut. Juuri nyt päätin etten antaisi minkään masentaa. Ihmeellistä miten mieliala kohosi järkyttävästi kun lumikerros nousi senttejä!

Saalistin kielelläni taivaalta leijailevia lumitähtiä, uskoen sen tuottavan onnea. Ja pian olinkin ennättänyt tallin ovelle. Näin ei varmaan saisi tehdä, koska taivaalle katseensa suunnannut ja puolelta toiselle huoppuva hoitaja oli vaaraksi ympäristölle, mutta juuri nyt en välittänyt siitä. Nielaistuani vielä yhden lumihiutaleen astuin sisälle talliin, jossa oli hiljaista, lukuunottamatta humisevaa ilmastointia, tietyin väliajoin hirnahtelevia ja hörähteleviä hevosia tai paria hoitajaa, jotka olivat puunaamassa ratsujaan. Vilkaistuani Edin karsinaan ja todettuani sen tyhjäksi nakkasin riimunnarun olalleni ja katosin taas ulos. Ruuna oli melko varmasti tarhassa. Menomatkallani näin vaaleatukkaisen naisen tulevan oritarhalta päin ja hänet tunnistin oitis Josefiinaksi. Riimunnarun päässä naisella oli yksi tallin komeimmista hevosista - Toivo, Josefiinan yksityinen. Jos joskus hankkisin oman hevosen se olisi varmasti yhtä ihana kuin Toivo, niin persoonallisuudeltaan kuin myös taidoiltaan. Tai niin ainakin ajattelin. Ei sillä etteikö Edistä olisi myös ainesta yhdeksi unelmahevosistani.

"Huomenta!" vilkutin kaksikolle, jotka näyttivät myös heränneen aamulla hymyssä suin.
"Huomenia! Mites Frankin kanssa sujuu?" Jossu tervehti ja sai minut hämilleen kysymyksellään.
"Nyt olet tainut kyllä erehtyä - olen Edin hoitaja", huomautin ja virnistin myötätuntoisesti.
"Ai anteeksi! Menen ihan sekaisin uusien hoitajien kanssa, mutta tämä vie vain aikaa! Mutta niin, mitens Edi? Se vaikuttaa vähän kylmältä aluksi, mutta kun siihen tutustuu niin siitä on vaikea erota!" Josefiina naurahti.
"Sen olen huomannut. Ruuna on kyllä aivan ihana! Parempaa hoitsua saa etsiä!" hymyilin kaihoisasti kun ajattelin Ediä, joka vaikutti toisinaan apaattiselta.
"Oletko ratsastanut vielä?"
"Öh, en ole vielä ehtinyt..." sopersin nolona. Olisikohan pitänyt?
"Voisitkin tänään vähän liikuttaa sitä, se kaipaa liikuntaa! Ja tunneilla on tilaa, että voit sitten liittyä niihinkin."
"Kiitti tiedosta! Koitan pistää ruunaan liikettä tänään ja ensi kerralla voisinkin jo nousta ratsaille!" vinkkasin, enkä pidätellyt Jossua sen enempiä vaan ravasin takatarhan luokse, hoitohevostani saalistamaan. Innostuin vain lisää, koska sain idean Pipsalta ja Sikeltä...
"There he is!" kuulostin aivan James Bondilta ja se sai minut naurahtamaan itselleni, taas kerran. Toppaloimitettua palleroa ei voinut olla erottamatta! Se oli toden totta liikunnan tarpeessa, nyt kun kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota pulleaan mahaan. Tällä kertaa Edi ei edes kohottanut päätään kun tulin tarhaan - niin keskittyneesti se humusi viimeisiä heinänrippeitä maasta.

"Huomenta karvapallero!" tervehdin sitä ja vasta sitten se nosti päätään, mussuttaen paria vähäistä saalistamaansa heinää. Hetken saatoin nauraa ja vain siksi että ruuna oli herttaisen hupsu. Kiinnitettyäni riimunnarun päitsiin lähdin hinaamaan Ediä portille ja jouduin nykäisemään hellästi että se tajusi lähteä mukaani. Olin huomannut että tämä hevonen oli yllättävän kiltti tapaus. Ei kuhnailua, kiilaamista tai minkään laisia kolttosia. Luottamus oli niistä harvoista asioista joita vielä puuttui, mutta en voinut syyttää siitä Ediä. Oli varmasti meistä kummastakin parempi luoda alkuun vähän tuttavuutta ja luottamusta, ennen kaikkea isompaa, sekä tietenkin ystävyyttä.

Rauhallisin, silti hitusen jäykin, askelin se seurasi minua nytkin. Pysähtyi aina portin ja tallin oven kohdalla.
"You stupid furball!" naurahdin kiusoittelevaan sävyyn taluttaessani ruunaa karsinaansa. Se katsoi minua viattomasti ja mietti tekikö jotain väärin. "Vähän jotain säätöä edes? Etkö edes nyi päätäsi? C'mon, boy! En minä sinua pure jos luot vähän haastetta elämään!" jatkoin, vaikka tiesin että se tuskin ottaisi asiaa kuuleviin korviinsa. Tietenkin pidin Edistä, mutta olin tottunut yleensä saamaan sellaiset ratsukot jotka tiesivät pienimmätkin metkut ja eivät nähneet päivääkään milloin ei olisi ollut aihetta vikuroimiseen, saati tottelemiseen.

Haettuani harjapakin aloin putsata Ediä perusteellisesti. Harjasin voimakkain, pitkin ja rentouttavin vedoin jokapuolelta, selvitin häntäjouhet ja harjat, putsasin kaviot ja harjasin varovasti pään. Yhdelläkään kertaa se ei reagoinut juurikaan ihmeellisesti, seisoi vain nätisti paikoillaan ja katsoi tekemisiäni, sekä räpytteli silmiään kun harja osui yli mukavuusalueen. Kavioita tarkistaessani se nosti jalan valmiiksi ylös, ennen kuin ennätin edes hipaisemaan. Kun sain kaiken valmiiksi asettelin harjat pakkiin paikoilleen ja poistuin karsinasta.
"Käväsen kaapilla, I'll be right back!" huikkasin suljettuani oven ja vein harjapakin takaisin satulahuoneeseen.

Työnsin avaimen ikkunanviereisen kaapin lukkoon - Peruskaappini! hymähdin - ja tunsin miten vinkuvat saranat huusivat avatessani sen. Pitääkin muistuttaa jotakuta että hoitaa nuo vinkutorvet, mutisin mielessäni ja riisuin punaisen takkini naulakkoon ja laitoin pipon ja lapaset sen hihaan kavereiksi.
"No niin", tokaisin taas kerran suljettuani kaapin ja käännyttyäni vastakkaisella seinällä roikkuvaan peiliin. Katsoin tyytymättömänä kuvajaistani; hiuspehkoni oli pörhistynyt järkyttävästi, koska aamulla oli jälleen kerran tullut vain kuumaa vettä, ei siis hiusystävällistä vettä. Kaivoin mustien kollareideni taskua ja otin esiin hiuslenkin, jolla kiinnitin pellavan lammaspääni paksulle poninhännälle. Sörkin sivuotsistani ja ravistin päätäni katsoakseni että ponnari pysyi paikoillaan. Juuri silloin taukohuoneesta tuli joku.

"My mom makes a very good tea!" kaunis ääni, josta kuulsi brittiaksentti, kantautui korviini. Se kuului Melodylle ja hänen perässään tuli poika joka todella jäi mieleeni erottumalla massasta; Robert.
"Oh, hi!" ystävykset tervehtivät minua yhteen ääneen ja perässä seurasi naurua ja hymyä. Irrotin otteeni hiuksista ja hymyilin takaisin.
"Morning! How's going?" tykkäsin itsekin puhua englantia - tosin brittiaksenttia en omistanut - ja toivoin saavani heidät tuntemaan olonsa kotoisammiksi kuullessaan kieltään.
"Mitäs tässä, aateltiin käydä maastossa" Robert mutisi suomeksi ja annoin heidän jatkaa matkaansa. Pieni kateuden salama iski minuun. Olin tutustunut lähes kaikkiin hoitajiin, mutten ollut saanut kenestäkään varsinaista ystävää, jonka kanssa olisin tullut enemmänkin juttuun. Koulussakin olin saanut osakseni vain "dissausta" - koulussani korkokenkäkansalle hevoset olivat vain hyvää leivänpäällistä. En kuitenkaan jäänyt murehtimaan asiaa enempää vaan vilkaisin vielä nopeasti peiliin, suoristin ja pyyhkäisin vihreää huppariani ja kipitin alakertaan.

Satulahuoneessa selasin varusteita vaitonaisena ja lopulta minun oli kysyttävä pöytää siistivältä Jaakolta mistä mahtaisin löytää Edille sopivan kapsonin.
"Tuoltapa niitä löytyy. En muista oliko sillä oma vai oliko se juuri korjauksessa, mutta voit kai lainata jonkun, kunhan puhdistat sen käytön jälkeen", nuori tallimestari ohjensi.
"Kiitos." kiitin ja valitsin mielestäni sopivan näköisen. Sitten pääsinkin laittamaan sitä Edille. Se ei hievahtanutkaan, vaikka olisi päässyt pakenemaan karsinan toiseen nurkkaan. Antoi minun vain kiinnittää kapsonin paikoilleen. Kun sain vielä toisen kerran tarkistettua että olin laittanut sen joka kohdasta oikein lähdin taluttamaan voikkoa liikutusvalmista hevosta ulos.

Katsoin ihaillen lumen valtaamaa kenttää, jossa oli nyt lähes mahdoton pitää yhtään tuntia. Siksi suuntasinkin maneesiin. Olin unohtanut tarkistaa olisiko se varattu vai ei, mutta tuskin kukaan olisi tähän aikaan ratsastelemassa, vai olinko väärässä? Ennätettyäni ovelle ja päästyäni sisään kuuntelin tarkkaan. "Huhuu? Anybody here?" huhuilin, mutta oli täysin hiljaista. Olimme Edmundin kanssa kahden ja sehän passasi, vaikka toki taas käväisi mielessä että olisi kivaa jos olisi seuraakin. Menin aivan kentän keskelle ja pidensin narua pari metriä. Sitten vain maiskutin ja ruuna oli jo reippaassa käynnissä. Annoin sen verryytellä itseään pari minuuttia, ennen kuin kannustin sen ravaamaan. Aluksi se lähti vähän laiskasti, mutta huomatessaan että halusin sen lähtevän reippaammin se kiristi tahtiaan.

"Hyvä poika!" kehuin voikkoa karvapalleroa kuin koiraa ja se sai minut hymyilemään itselleni. Olin tottunut huvittamaan itse itseäni. Lopulta komensin sen laukkaamaan ja sitten mentiinkin lujaa! Vauhti kiihtyi paljon ja se alkoi tuntua jo enenmmänkin kiitolaukalta.
"Ptruuu! Take it easy!" rauhoittelin ruunan menoa ja pian se laukkasi taas verkkaisemmin, siirtyen sitten käyntiin. Loppuajan Edi meni enemmän reipasta käyntiä ja ravia. Laukka näytti kiihtyvän liikaa ja jokin sisälläni sanoi että se teettäisi ongelmia. Välillä uskalsin maiskuttaa niin että Edi lähti taas laukkaamaan. Kun varovasti aina rauhoittelin sain kuin sainkin sen menemään rauhallisemmin, mutta siinä oli silti hiomista.

Vajaa tunnin juoksuttamisen jälkeen jalkojani alkoi hieman pakottaa; niveleni olivat allergian takia huonossa kunnossa ja katsoin parhaaksi lopetella. Edin suu vaahtosi hieman ja se hengitti raskaasti, mutta juoksutus tuli tarpeeseen!
"Pärjäsit hyvin!" totesin hevosen pysähdyttyä ja taputin lämmintä kaulaa, jossa veri kohisi kovaa. Kun lähdimme maneesista ulkona odotti jäätävä kylmyys - tai oikeastaan ihana viileys. Minun oli pakko pysähtyä hetkeksi. Annoin kylmyyden viilentää oloani ja vedin keuhkot täyteen raikasta ilmaa. Tulihan minullekin juoksuttaessa hippusen kuuma, vaikka minulla ei ollut edes ulkotakkia. Ja maneesissa oli ihan erilainen ilma kuin ulkona. Koska olin pölylle allerginen - onneksi silti vain vähän - en pystynyt viettämään kauhean pitkiä aikoja tallissa. Tärkeintä että en ollut allerginen hevosille, sitä en kestäisi. Lopulta havahduin Edin silkkisen turvan hentoon tuuppaisuun, joka oli merkki siitä että se kaipasi jo talliin.

Kun olin saanut Edin turvallisesti karsinaan lepäämään, harjattua hikilikaa pois ja pestyä kapsonin menin kaapilleni. Pengoin takkini taskusta pienen tummanruskean eväsrasiani, joka oli koristeltu piirtämälläni kuvalla. Se esitti sarjakuvatyylillä piirrettyä Ediä. Hymyilin aina sen nähdessäni - niin paljon hyviä muistoja siihen liittyi. Olin saanut sen 3-vuotiaana ja joka kerta olin vaihtanut siihen lempihevoseni kuvan. Tässä vaihteessa tuntui syylliseltä, kun oli aamulla niin paljon ihaillut Toivoa. Tipsuttelin oleskeluhuoneeseen, jossa olivat minun lisäkseni kaksi tyttöä. Toisen muistin ikimukavaksi Fiiaksi, koska hänen punainen tukkansa ja mahtava olemuksensa olivat painautuneet mieleeni. Toisellakin tytöllä oli oranssihtavat, mutta vain vaaleammat, hiukset. Hänen nimeään en muistanut, Elli hän ei ainakaan ollut, vaikka kyllähän minä olin molemmat jo nähnyt aiemmin.

"Voi sua Alina!" kuulin Fiian voihkaisevan ja helahtavan sitten nauruun. Oliko tämä sattumaa vai miten juuri sopivasti Fiia kertoi minulle seuralaisensa nimen? Joskus kai niihin rukouksiin vastattiin - en pitänyt siitä että en muistanut jonkun nimeä.
"Moi!" tervehdin reippaasti, jotta he kikattelultaan huomaisivat minut.
"Ai, hei Rosie." Fiia tervehti ja Alinaksi kutsuttu tyttö samoin.
"Käykö että istuudun tähän?" kysyin Fiialta, joka istui jo valmiiksi penkillä, Alinaa vastapäätä.

"Toki!" hän vastasi ja hörppäsi kupistaan kuuman näköistä kaakaota. "On Janus vaan niin huvittava!" Fiia töksäytti äkkiä ja tajusin että hänellä ja Alinalla taisi olla oma juttunsa kesken.
"Ohan se tavallaan." Alina hymyili. "Kenen hoitaja sä olitkaan, Rosi? Talutit toissapäivänä sitä... Äh, mikä sen ruunan nimi olikaan?" yllätyin kun Alina yhtäkkiä huomioi minuakin ja päätin helpottaa hänen päänvaivaansa.
"Edmund." hymähdin ja haukkasin välipalasämpylääni, jonka välissä oli kaikenlaista salaatista ananakseen.

"Mäkin jo unohdin! Edi on tosi lutunen", Fiia huomautti. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään viereisestä huoneesta kuului kiljahdus.
"Josefiina!" Alina nousi penkiltään ja kiiruhti rehulaan, minä ja Fiia perässä. Rehulassa Jossu seisoi yhden jalan varassa, järkyttyneen näköisenä, toisessa kädessään talikko, valmiina iskemään.
"Mikä hätänä?" Fiia kysyi ja vilkuilimme kaikki ympärillemme ja etenkin sinne mihin Josefiina oli katseensa asettanut. Mitään vaaraa emme kuitenkaan nähneet.
"Hiiri! Täällä oli hiiri ja se meni suoraan jalkani päältä!" nainen selitti kauhistuneena ja perääntyi varovasti meitä kohti. Hetken katsoimme toisiamme ihmettyneinä mutta sitten purskahdimme nauruun. Josefiina katsoi meitä hetken kasvoissaan sekoittunut ilme; noloutta, suuttumusta ja hämmennystä, mutta lopulta hänkin soi huvin itselleen ja hymyili itselleen makeasti.

Kun viimein saimme pyyhittyä vedet silmistämme ja rauhoitumme takaisin penkeille popsimaan eväitämme Jossu palasi taas asiaan vakavasti:
"Nuo hiiret ovat oikea maan vaiva enkä keksi enää mitään! Juuri kun luulin päässeeni edellisestä poikueesta eroon rotanmyrkyllä ja hiirenloukuilla niin ne palasivat", pieni raivostus kuulsi hänen äänensävystään, mutta lähinnä se oli epätoivoista.
"Hmmm." pohdin ääneen ja aivoni pohtivat syvään, eikä mennyt silmänräpäystäkään kun tunsin loistavan idean syttyvän mielessäni. "Nyt keksin!" nostin etusormeni voitokkaana ylös ja sain kaikkien katseet kääntymään itseeni. Kukaan ei arvannut mitä ajattelin.
"Jossu, voit jättää nuo kiusankappaleet minun huolekseni!" vakuutin, iskin silmää ja hetken epäröinnin jälkeen nainen suostui ehtooni.
"No, emme menetä mitään, emmehän? Kaikki keinot on kokeiltu, että ihme jos joku vielä keksii jotain", virnistävä tallinomistaja kohautti toista olkaansa ja kaikki myhäilivät myöntyväisinä.
Jos tämä ei toimi niin sitten ei mikään! Odotappa vain, Jossu! Odotappa vain! ajattelin vielä ovelasti ja nauroin mielessäni ilkikurisesti hiirille, joilla ei ollut aavistustakaan kohtaloistaan.

[Rosie]

Painava kantokoppa, jota käsilläni vaivalloisesti kannattelin, rapisi inhottavasti ja säännölisin väliajoin ruikutti surkeasti, mutta talliin tultaessa se oli päättänyt pitää pienempää ääntä - eihän sitä tiennyt jos vieraat isot kavioeläimet kimpaantuisivat siitä.

"Vielä... pari.... porrasta...." mumisin ja kun viimein pääsin lokerikkohuoneen lattiatasolle saatoin lösäyttää kopan kaappien viereen. Istuin hetkeksi, tasatakseni hengitykseni. Sitten mouruntaa kuului taas, parin maukaisun verran. "Juu juu, ihan just", yritin kuuloistaa rauhoittelevalta, mutta epäonnistuin siinä täysin.
"Mitäs täällä on?" kuului aurinkoinen ja omalaatuinen ääni. Se oli Sastu. Olin jossain vaihteessa moikannut häntä ohimennen ja kerran nähnyt hänen kiroamassa onneaan, mutta sen enempiä ei ollut hevostytöstä näkynyt. Nyt hän seisoi portaikossa, edessäni.

"Uusi kaakki talliin, erittäin kovaääninen sellainen", sanoin vakavasti ja katsoin Sastua sillä silmällä että tieto siitä miten inhosin kantokopan sisältöä välittyisi. Sastu pyöristi silmänsä ymmyrkäisiksi.
"Uusi kaakki?" tyttö toisti ja taisi niellä tarinani. En voinut enää pitää pokkaani vaan remahdin nauramaan.
"Se on vain hiirtentappajakone!" sain sanottua viimein kun sain nauruni laantumaan. Silti mumisin vielä "Kaakki..." ja hekotin itsekseni. Sastu virnisti huvittuneena. Nousin kuitenkin ylös ja lähdin taas hinaamaan kantamustani taukohuoneeseen.
"Tarvitsetko apua?" punapäinen tyttö kysyi, vaikka pystyin kantamaan pakettini jo helpommin, kun edessä ei ollut portaikkoa.
"Kyllä tämä tästä, olenkin lihastreenin tarpeessa", sopersin.
"Jos niin sanot. Tulen myöhemmin katsomaan sitä kaakkia - juuri nyt on kiire!" Sastu huikkasi hyvästinsä, otti kypäränsä kaappinsa edestä ja rällästi alakertaan. Avasin taukohuoneen oven ja minua vastassa olivat taas kerran minulle vieraat henkilöt; ainut kenet tunnistin oli Alina ja se helpotti jo tilannetta.

"Moi, Rosie!" Alina tervehdi minua heti ja vilkaisi koppaani, mutta ei ennättänyt esittää kysymystään, kun toinen vieraista tytöistä avasi suunsa.
"Kiva tavata uusia kasvoja! Et varmaan tunne mua, oon Loviisa!" silmälasit omistava tyttö ojensi kätensä ja tartuin siihen vähän hämmentyneenä; vastineeksi sain reippaan ravistelun.
"R-Rosie..." änkytin Loviisan ravistellessa minua. Alina nauroi hullunkurisella hymyllään.
"Ja tuossa on Wear", hän esitteli toisen vaaleahiuksisen tytön, joka istui pöydän ääressä.

"Moikka!" kuulin hieman hiljaisen, mutta mukavan tervehdyksen.
"Nice to meet you too!" totesin ja laskin sitten kantokopan lattialle.
"Mitä tuossa on?" Loviisa kysyi ja katsoi ruskeaa höskelikköä.
"Pian näet! Tämän pitäisi karkoittaa rehulan terroristit!" naurahdin ja avasin luukun. Aluksi mitään ei tapahtunut, mutta sitten pörröinen, kellanpunainen ja pieni otus tassutteli varovasti ulos. Se raotti suutaan maistellakseen ilmaa ja kohotti katseensa ylös, käyden kaikki uudet kasvot läpi. Siitä seurasi vielä suloinen maukaisu.

"Oii, miten söpö!" Alina huudahti ja laskeutui polvilleen silittääkseen kissaa. Loviisa oli myös hämmästynyt ja kumartui. Lopulta Wearkin tuli tutkimaan uutta tulokasta lähempää.
"Mikä sen nimi on?" Loviisa kysyi ja räpyttelin silmiäni yllättyneesti. Sillä ei ollut vielä nimeä.
"En ole vielä keksinyt sopivaa..." mutisin ja katsoin kissaa.
"Leijona!" huusi yksi.
"Sipe!" sitten toinen.
"Pörripäs" ja kolmas.
Kaikki tulivat perätysten ja minulta meni hetki ennen kuin tajusin että ne olivat nimiehdotuksia.
"Hahah, no katsotaan miksi sen voisi ristiä. Nyt sen on kuitenkin mentävä tutustumaan rehulaan", otin ihailijalauman piirittämän kissanpennun syliini ja kipitin rehulaan. Muut tulivat toki perässä. Laskettuani kissan maahan sen pitkät viikset väpättivät oitis sen nuuhkiessa ja tutkiessa paikkoja. Vaistonvaraisesti se katosi äänettömin, mutta jännittyinein, askelin heinäpaalien sekaan. Kaikki katsoivat karvapalleroa lähes kuolaten sen söpödestä ja se sai minut hymyilemään huvittuneesti. Ennen kuin hätistin muut pois laitoin muovisen ruokakipon seinän vierustalle ja valmistin pienen pehmeän pedin, jonka päällä oli hyvä nukkua.

"No niin, annetaan sille vähän tilaa hengittää ja aikaa tutustua paikkoihin. Se ei voi saalistaa jos häiritsemme." selitin suljettuani oven.
"Voimmeko silti käydä välillä silittelemässä sitä?" Alina kysyi.
"Ja tuoda käymään taukohuoneenkin puolella? Kiltti!" Loviisa aneli ja Wear vain tyytyi virnistävään merkiksi että oli heidän kannallaan.
Pyöräytin silmiäni ja puistelin päätäni saaden ilmeet surullisemmiksi.
"No totta kai! Mitä te oikein luulette?" naurahdin lopulta. "Voitte välillä päästää sen tännekkin tassuttelemaan, mutta olkaa varovaisia ettei se mene alakertaan. Ties minkä kavionalle se voisi jäädä. Tein listan sen ruokkimisajoistakin", kerroin ja näytin ohjeet innokkaimmille kissan hoitajille ja selostin vähän miten sen viikarin kanssa kannatti käyttäytyä.
"Jääkö se Seppeleeseen pysyvästi?" Wear tiedusteli.
"En-n tiedä... Siis minun puolestani voisi, kun kotona on muutenkin iso kissalauma, mutta toistaiseksi se on vain vierailulla niin kauan kunnes hiiret saadaan kuriin", sepitin ja sen jälkeen kiusallinen hiljaisuus lankesi huoneeseen.
"Tota, meen moikkaa Ediä." sanoin lopulta ja lähdin pois taukohuoneesta. Huokaisin kun ovi takanani oli sulkeutunut - vaikkei siihen ollut mitään syytä. Pelotti että kaikki kiintyisivät kissaan liikaa. Mutta se ei ole nyt minun ongelmani, ajattelin ja kipitin rappuset alas. Olisi toki kiva jos talliin saataisiin oma tallikissa, tuomaan vähän erilaisuutta arkeen.

Edi rouskutti kauraa tyytyväisenä kun astuin sen karsinaan.
"Terve reppana", tervehdin hiljaa ja rapsutin sitä korvan takaa. "Vaikket sinä kyllä mikään reppana olekkaan!" tokaisin vielä. Reppana oli vain kiva sanoa. Rouskutettuaan viimeisetkin kauranjyväset mahalaukkuunsa se kiinnitti taas huomiota minuun.
"Tuliko maha täyteen?" säteilevä olemus kuulsi äänestäni ja silitin etusormellani silkkistä turpaa, rentouttaen ruunan. Vilkaisin käytävälle ja katselin muita karsinoita. "Hmmm. Edi. Karsinasi taitaa olla ainut jota ei ole vielä koristeltu", päättelin ja katselin muiden karsinoiden koristeloistoa.
"Asialle on tehtävä jotain ja keksin miten saan tästä tallin loistavimman karsinan", totesin ajatuksiin uppoutuneena ja pienen pään sisälläni tapahtuvan suunnittelun jälkeen olin jo varma mitä kaikkea tekisin. Mutta minun täytyisi käydä kotona hakemassa tarvikkeita; eikun kamppeita hakemaan ja kotona käymään!

"Jos täällä pärjätään niin ei varmaan haittaa jos käväisen kotona", katsoin vielä että metallisessa laatikossa, joka sisälsi kissanruokaa, oli kaikki tarvittava. Jos viipyisin pitkään jonkun tarvitsisi ruokkia kissa.
"Kyll myö pärjätää", varma vastaus riitti vakuuttamaan minut. Raotin vielä rehulan ovea ja etsin katseellani pikkuista leijonaa. Erotin pörröisen kellanpunaisen hännän yhden heinäpaalin takaa. Astelin varovasti lähemmäs. Se oli laskeutunut vaanimisasentoon, polkuanturat jännittyneinä.
"Mitäs sinä - hiiri!" säpsähdin kauhusta ja säikytin pienen ruskean siimahäntäisen otuksen kuuluvalla äänensävylläni. Leijona loikkasi saaliinsa kimppuun, mutta vikkelä pikkuotus ehti pinkoa pakoon. Kissa heilautti häntäänsä kiroavasti eikä vaivautunut lähtemään takaa-ajoon. "Äsh, sori kisu. Saat sen kyllä vielä kiinni", sopersin ja silitin kollin päälakea. Se suostui kaikesta huolimatta kehräämään minulle. Tiedämpä ainakin että pari hiirtä saattaa vähentyä, kun paikalla on näin hyvä saalistajaekspertti... ajattelin iloisesti ja nauroin mielessäni hiiri-ressukoille, joilla ei ollut aavistustakaan siitä että niiden elämä voisi päättyä pian.

[Anne]

Edi estetunnilla



Edi Mirrin kanssa estetunnilla.
Pahoittelen laatua, kipeällä kädellä väänsin, nyt on pakko yrittää pitää piirrustustaukoa. Ja muutenkin vähän hassu kuva: näyttää, että puomi kasva Edin eh.. ..hännästä.

[Anne]

Maastotunnilla 14.1.2012



Ansqu ja Rosie ympyrälaukalla. Uudempana tuntihevosena Edi vähän poukkoili. Reino puolestaan laukkasi rennosti ja hyvässä, vapaassa muodossa.
Spessu Ansqulle ja Rosielle!

[Anne]

Edi estetunnilla

[Odelie]

Ensimmäistä kertaa

Olin hymähtänyt tyytyväisenä, kun olin kuullut, että olin saanut suloisen Edin hoitohevosekseni. Se oli yllättänyt minut positiivisesti, sillä se olisi mahtavaa vaihtelua oman tallinpyörityksen arkeen. Auton radio soitti kevyttä suomi iskelmää ja uuden auton moottori päästi tuskin mitään ääntä. Kotona tapahtuvat mellakat saivat minut sekaisin ja siksi olin kiitollinen, että sain mahdollisuuden suunnata matkani edes vähän matkan päähän. Kaarsin auton Seppeleen parkkipaikalle ja nousin ulos autosta. Tästä alkaisi uusi luku omassa elämässäni ja myös tuon karvaisen ponin, jota pääsisin kohta tapaamaan.

Seppeleen tilat eivät olleet muuttuneet muutaman vuoden varrella paljoakaan. Osa hevosista oli tuttuja, samoin ihmisistä, olin myös onnellinen siitä, että hoitajapiirissä löytyi ainakin yksi minulle ennestään tuttu oleva tyttö. Britan kanssa olimme hoitaneet samalla tallilla joskus hevosia ja ajatus tutusta henkilöstä helpotti jännitystä huomattavasti. Astuin tallin ovesta sisään, kun olin eka kiertänyt hieman pihoja ympäri. Tallista löytyi useampi hevonen sisältä ja myös Edi seisoskeli jalkaa lepuutellen omassa karsinassaan. Kun pysähdyin sen karsinalle ja katselin sitä hissukseen, se valpastui ja katseli minua uteliaana. Kävin katsomassa listasta, liikkuisiko Edi tänään kuinka paljon, tietysti halusin nähdä myös, minkälainen Edi oli tunneilla, tuntilaisten ratsastettavana.

- Ode! tuttu ääni ähkäisi, kun tutkiskelin tuntilistaa.
- Brisu, hymähdin, kun tyttö hymyillen halasi minua.
- Mä kuulin jo, että sä sait Edin hoitsuks, tyttö hymähti pirteästi ja vastasin hänen hymyynsä.
- Niin pääs käymään, vastasin ja samalla päätin, että menisin seuraamaan Edin seuraavaa tuntia mielenkiinnolla.
- Et haluis tulla kattomaan mun kanssa, kun toi Edi pääsee näyttelemään taitojaan tohon seuraavalle tunnille? kysyin ystävällisesti ja Britta nyökkäsi.
- Enköhän mä voi tulla, kun Riina sen varsan kanssa touhuaa, Britta hymähti ja palasimme takaisin tallin puolelle.

Katselin hetken hiljaa, kun reipas ratsastaja laittoi Ediä kuntoon. Olin tarjonnut toki apuani, mutta tyttö koki pystyvänsä laittamaan ruunan itse varusteisiin. Olihan se aina tietysti hyvä, että tunnin ratsastaja kykeni varustamaan tai ylipäätään suostui laittamaan hevosen kuntoon, sillä uskoin itse siihen, että se tulisi jollain tapaa myös vaikuttamaan ratsukon suoritukseen tunnilla.
- Ratsastaja näyttää olevan pikku hiljaa valmis, pitäisikö meijan painuu jo kentälle? Britta ilmestyi viereeni, tietysti hän oli halunnut päästä katsomaan Riinan varsaa uudestaan. Minäkin menisin, kunhan vain ensin pääsisin näkemään Edin suorituksen.
- Joo. Mennään vaan, vastasin ja Britan johdolla menimme kentän katsomolle jo istuskelemaan.

Pikkuhiljaa ratsastajavana valui kentälle ja jo tottuneesti ratsastajat kiristelivät vöitä ja mittasivat jalustimien pituutta. Ei aikaakaan kun ratsukot kävelivät jo pitkin uraa pitkillä ohjilla ja kuuntelivat opettajan ohjeistusta tunnin ohjelmasta. Istuimme Britan kanssa hiljaa katsomossa ja huomasin muutaman vanhemman sekä tallilaisen seurailevan tuntia hiljaa. Kun ratsukot alkoivat siirtyä raviin, huomasin tunnin myös olevan tasokkaampi, kun mitä olin päässyt seuraamaan vähään aikaan. Edi liikkui myös mukavan sulavasti ja kuunteli ratsastajaansa ymmärtäväisesti. Koko tuntina ei näyttänyt olevan kenelläkään ongelmaa hevostensa kanssa, vaikka välillä Edinkin piti reipastaa hieman tahtiaan, ettei se jäisi isompien hevosen jalkoihin. Sen pienet kaviot kopsuttivat innokkaasti eteenpäin, odotin sitä päivää, kun pääsisin itse tuntemaan, miltä tuo tuntuisi selästä käsin.

Tunnin ollessa lopulla palasimme Britan kanssa talliin. Juttelimme yleisiä kuulumisia, sillä vähään aikaan emme olleet päässet edes näkemään. Olihan sitä puhelimessa tullut juteltua, mutta kasvokkain jutteleminen oli aivan erilaista. Nojasin Edin karsinan oveen, kun tyttö palasin ruunan kanssa hymy kasvoillaan talliin. Kyselin kiinnostuneena tytön omaa mielipidettä, kuinka hän oli suoriutunut mielestään tunnille ja rennosti hän selitti mikä oli mennyt huonosti ja mihin suuntaan hän omaa ratsastustaan tavoitteli.
- Ai sie olet löytänyt jo oman hoidokkisi luo, nainen pysähtyi kottikärryjen kanssa Edin karsinalle. Tiesin hänen olevan Elli, joka tallilla touhusi tallitöiden parissa tietääkseni erittäin usein.
- Joo, tuntia käyty katteleen jo ja sellasta, vastasin hymyillen ja kosketin Edin turpaa, jota se uteliaana työnsi ulos karsinasta.
- No hyvä, mie toivotan onnea sen kanssa, Elli huikkasi, ennen kuin jatkoi töitään. Hymyilin hiljalleen ja silitin Edin päätä. Toivoin tästä tulevan vielä pitkä taival, sillä Edin syötävän suloiset silmät ja karvainen olemus olivat jämähdyttäneet sydämeni tasan siihen paikkaan.

Odelie&Edi

Pvm 14.09.2012
1HM

[Odelie]

Tutustutaan lähemmin

Katselin mietteliäänä Ediä, kun se rauhassa mussutti päiväheiniään karsinassaan. Se oli jo liikkunut päivän tuntinsa ja siksi se näyttikin hieman väsyneeltä, joten emmin hieman, kehtaisinko mennä edes häiritsemään sitä sen karsinaan. Britan tönäistyä minua olkapäähän avasin karsinan oven ja astuin sisään. Pieni jännityksen tulvahdus kulki pitkin kehoani, kun annoin ruunan haistella minua nyt tarkemmin. Se nuuski minua korvat hörössä ja hörähti lopulta. Se oli hyväksynyt minut kotiinsa, joten uskalsin mennä silittämään sitä kaulasta ja lopulta rapsuttelin sitä selästä.
- Hyvinhän se menee, Britta hymähti rauhallisesti.
- Mun ennakkoluuloja, naurahdin kevyesti ja tyttö pudisti huvittuneena päätään.
- Teistä tulee vielä kaverit, Britta naurahti ja lähti sitten takaisin oleskelutiloille. Hän tosiaan oli ansainnut kahvit sen jälkeen, kun hän oli puhellut Riinalle ja sen suloiselle uudelle varsalle. toisaalta myös minä halusin aikaa tutustua Ediin kunnolla, ilman pelkkää tapittamista.

Juttelin Edille rauhoittavasti samalla kun silittelit sitä. Liu'utin kättä pitkin sen jalkoja ja seurasin miten se reagoi siihen. Se kuitenkin vilkaisi minua vain rauhallisesti, ei siis pistänyt ollenkaan pahakseen, jota aluksi olin hieman epäillyt. Tyytyväisesti hymyillen poistuin karsinasta ja lähdin hakemaan ruunan harjapakkia. Halusin ehdottomasti päästä hellimään sitä vielä hieman lisää ja salaa syöttää muutaman herkun.
- Oi anteeksi, älähdin kun törmäsin johonkin salaman nopeasti liikkuvaan edessäni.
- Ei se mitään, taisi olla mun moka, heleä tytön ääni hymähti vastaukseksi. Edessäni seisoi teini-ikäinen tumma tyttö, jonka tummat piirteet muistuttivat minua itseäni. Kasvoilleni levisi lämmin hymy kun katselin häntä, oi nuoruusvuodet, kuinka osasin kaivata niitä.
- Siehän oot Nomppu hoitokurssilta, sait Liinun hoitohevoseksi, muistin tytön nimen erityisen hyvin, sillä olin huomannut hänet jo silloin.
- Joo ja sit taidat olla Edin uusi hoitaja, tyttö vastasi hymyillen ja korjasi varusteitaan käsissään.
- Joo, mutta mee ihmeessä laittamaan ne varusteet nyt johonkin, ettei satu enempää vahinkoja, sanoin hetken hiljaisuuden jälkeen, sillä piuhat tytön käsissä ja sotkeutuneena näyttivät vaikeilta kantaa. Se oli kyllä minun paha mokani.

Edi ei pistänyt pahakseen, vaikka palasin sen karsinalle harjat mukanani. Se vaivautui taas vain vilkuilemaan touhujani ja nyppi samalla karsinan pohjalta viimeisiä heinänkorsia. Kevyesti laskin kumisuan sen pehmeälle ja pörröiselle karvalle. Hidas ja pyörivä liike näyttivät miellyttävän herraa, sillä sen silmät lupsahtivat muutamaan otteeseen kiinni ja tyytyväisen ponin korvat rentoutuivat. Pikku hiljaa aloin hyräillä hiljaa ja samassa tahdissa jatkoin ponin harjaamista. Onnistuin itsekin rentoutumaan ja vaihdoin harjoja aina tarpeen mukaan. tarkistin myös ruunan kaviot nopeasti, vaikka tiesin, että ne oli varmasti putsattu ja aiemmin päivällä, niin kuin oli tehty. Yllätyin siitä, kuinka helposti Edi nosti kavionsa ylös, sillä itse olin tainnut tottua hieman kiukutteleviin hevosiin. Tämähän toimi kuin unessa, joka taas pelotti minua hieman, mitä jos heräisin minä hetkenä hyvänsä siitä.

En halunnut häiritä Ediä liian kauaa ja siksi harjauksen ja ensisuukon jälkeen jätin sen rauhaan. Palautin harjapakin omalle paikalleen, vaikka ensin putsasin pahimmat pölyt niistä irti. Tarkistin myös, että ruunan varusteet oli käytettävässä kunnossa, niitä oli selvästi hoidettu, sillä ne kiilsivät puhtauttaan. Tyytyväisesti hymähtäen pyyhin käteni kosteuspyyhkeeseen, jonka olin kaivanut taskustani, nyt voisin mennä nauttimaan itse hyvästä ja vahvasta kahvista.

Ylhäälle oli kerääntynyt läjä hoitajia, jotka jotkut höpöttelivät keskenään innostuneesti tai hieman hiljempaa. Muutama luki lehteä omassa rauhassaan ja kahvin pehmeä tuoksu ruokki nälkäistä mieltäni. Keitetty kahvi oli onnekseni vielä lämmintä, joten kaadoin sen suoraan omaan tuomaani mukiin ja istahdin alas sohvalle Britan viereen.
- No miten meni? Tuliko ryppyjä rakkaudessa? Britta kohotti hieman kulmiaan kiusaavasti.
- Itse asiassa miellä meni erittäin hyvin, yllätyin siitä, kuinka rauhallinen Edi oli käsiteltäessä, vastasin ja hörppäsin samalla kahvista.
- Se on kuitenkin ratsastuskouluhevonen, sen on käyttäydyttävä, Britta tönäisi minua toruvasti ja minä naurahdin.
- Miten ois tän tallireissun jälkeen jos tulisit mun kyydillä ja käytäis jossain vaikka syömässä tai jotain? ehdotin tytölle ja näin hänen silmiensä räjähtävään silkkaan intoon.
- Jos sä tarjoat, Britta vastasi.
- Aivan varmasti, nauroin ja otin sitten pöydältä ensimmäisen lehden käteeni. Hevoshullu, niitä oli tullut luettua.

Odelie&Edi

Pvm 17.09.2012
2HM

[Odelie]

Haetaan pientä rutiinia

Edi pudisti päätään tyytyväisenä ja lähti sitten ravaamaan pitkin tarhaa. Seurailin sitä hiljaa ja hymyilin. Ruuna näytti paljon vapautuneemmalta kuin karsinassa ja se tosiaan nautti saamastaan ulkoilmasta. Ruunan sieraimet laajenivat ja pienenivät vuorotellen ja hetkeksi se pysähtyi korvat hörössä kuuntelemaan maailman menoja, ennen kuin se jatkoi taas matkaansa.
- Kyl noi ruunat ovat hassuja, vaaleahiuksinen tyttö ilmestyi viereeni ja nojasi aitaan.
- Edi ja Reino ainakin, naurahdin ja seurasin kuinka Edi oli saanut pilkullisen ystävänsä mukaan leikkiin.
- Se nyt on aina ihan hölmö poni, vaikka Edihän sitä tossa kannustaakin, tyttö naurahti vielä ja pujahti sitten tarhaan sisään. Menin luontaisesti hänen perässään sinne ja otin riimunnarun matkaani.

Edi katseli minua tummilla syvillä silmillään. Niissä paistoi viekkaus, jota toisinaan vihasin ja paljon. Pilkkeestä huolimatta lähestyin sitä, antamatta sille kuitenkaan liikaa huomiota ja muutaman väistön jälkeen se antoi itsensä kiinni.
- Sehän meni hienosti, vaaleaverikkö hihkaisi ja taputti Reinoa, joka ilmeisesti oli hänen oma hoidokkinsa.
- No ekaksi kerraksi kyllä, hymähdin. - Teillähän se sujuu kuin tanssi.
- No, onhan sitä tullut herraa hoidettuakin jonkun aikaa, mä oon muuten Ansqu tyttö hymyili pirteää hymyään, johon oli pakko vastata. iloiset kasvot pistivät väkisinkin hymyilemään, ainakin kun oli katsellut koko päivän setäni nyrpeätä naamaa.
- Odelie, vastasin ja sitten tyttö maiskautti hoidokkinsa matkaan.

Edillä ei ollut mitään pahaa sanottavaa koko matkalla, vaan nätisti se löntysti vieressäni. Kuitenkin Reinon kävellessä hieman reippaammin, sille tuli kiire saada kaverinsa kiinni ja se tiksutti päättäväisesti pienillä jaloillaan nopeampaa vauhtia. Minua oikeastaan vain hymyilytti, kuinka se hädissään otti kaveriaan kiinni ja tallien oven pamahtaessa eteen se pisti jarrut pohjaan.
- Tules nyt, kutsui Ediä nätisti, mutta se ei ilmeisesti halunnut jatkaa matkaa. Puuskahdin turhautuneena ja nykäisin napakammin narusta. Laiskasti Edi lähti astelemaan sisälle, kuin muuli ja löysimme sen karsinaan hitaan rauhallisesti. Pujotin riimun pois Edin päästä ja lähdin heti hakemaan sen harjapakkia karsinalle. Tehokkuus taisi olla tämän päivän sana, sillä työt kotopuolessa karmivat minua vieläkin.

- Oi anteeks, et ois sattunut näkemään Edin harjapakkia? puuskahdin tyytymättömänä, kun se ei ollut paikallaan, eikä näkynyt missään kun oli nopeasti vilkaissut.
- It s there, vaaleahiuksinen nuori poika osoitti satulahuoneen nurkkaan. Yllätyin positiivisesti siitä, että olin tavannut nämä muutamat pojat tai nuoret miehet, sillä harvoin sellaista pääsi löytämään monesta tallista.
- Thanks, hymyilin ja nappasi harjapakin kouraani. Hyräillen palasin takaisin Edin karsinalle, jossa ruuna mulkoili minua ilmeisesti hieman loukkaantuneena. Siitä huolimatta kaivoin kumisuan pakista ja pujahdin Edin karsinaan. Ensin ruuna mulkoili minua epäluuloisena, mutta kun reippaasti lähdin harjailemaan sitä, pian sen silmät olivat ummessa ja tyytyväisenä se hörähteli muutamaan otteeseen.

Harjasin Edin huolellisesti läpi ensin kumisualla ja sitten pölyharjalla ja pehmeällä harjalla. Ruuna nosti kavionsa ylös ilman käskemistä ja muutenkin se vaikutti olevan erityisen yhteistyökykyisellä tuulella. Kun laskin viimeisen kavion alas, taputin sitä tyytyväisenä kaulalle ja mietin miten seuraavaksi toimisin. Näin parhaaksi setviä vielä Edin harjan, sillä se näytti hieman pöllähtäneeltä karhealta pumpulikasalta.
- Teillähän on alkanut luistamaan juttu, Britta ilmestyi karsinalle ja nojasi siihen rennosti.
- Eikös? Se on alkanut hyväksyä mut jo omaan kotiinsa, eikä kattele mua sillä epäluuloisella ilmeellä, ainakaan paljoa, naurahdin ja Britta naurahti myös.
- Sä oot kyllä ihmeellinen, kun otat siitä niin ison asian ittees, tyttö pudisti päätään huvittuneena ja ennen lähtöään käski minut ylös kahvittelemaan, kunhan kehtaisin päästää hoidokistani irti.

Käteni oli harmaan väriset, kun olin saanut Edin harjan setvittyä loppuun. Ruuna näytti myös erittäin kyllästyneeltä ja oli selvästi sitä mieltä, että nyt oli minun aikani poistua paikalta. Rapsutin sitä vielä hetken leuan alta, ennen kuin poistuin karsinasta ja suljin oven huolellisesti. Vein tavarat takaisin paikalleni ja lähdin sitten kapuamaan portaita ylös oleskeluhuoneeseen, josta kuului aikamoinen meteli, mitä lähemmäs pääsin.
- Siellä on kahvi valmiina, Britta hihkaisi minulle pirteästi ja kääntyi sitten kahden muun tytön puoleen. Rauhallisesti astelin kahvipannulle ja kaadoin vanhaan tuttuun mukiin kahvia, iso mukillinen tosiaan olisi tarpeen, ennen kuin palaisin kotiin tekemään töitä lisää. Istahdin rennosti jo tutuksi tulleen Nompun viereen sohvalle ja kuuntelin nuorten tyttöjen keskustelua. Hörppäsin kahvistani muutaman hörpyn ja nojasin sitten sohvan selkänojaan. Rankka viikko oli vasta puolivälissä ja minä olin jo valmis viettämään vapaata viikonloppua.

Odelie&Edi

Pvm 19.09.2012
3HM

[Odelie]

Syksy pukee kirkaat värit ylleen

Kylmä viima puhalsi villapaitani läpi, kun pujahdin tarhaan, jossa Edi seisoi erittäin tylsistyneen näköisenä. Se oli painanut korvansa lähes luimuun ja painoi silmänsä kiinni, kun tuuli puhalsi niitä kohti. Syksy oli pamahtanut esiin hetkessä, lehdet tippuivat jo värikkäinä maahan ja varsinkin vaahterat olivat muuttuneet kauniin värisiksi. Kävelin hieman väristen Edin luokse ja napsautin riimunnarun sen riimuun kiinni. Ruuna näytti olevan lähinnä onnessaan, kun lähdin taluttamaan sitä portille päin, toiveikkaat kaverit sen takana. Pettyneen näköisenä Frank ja Humu jäivät seisomaan portille, kun suljin sen kiinni ja jätimme ne mennessämme. Edi tönäisi minua tuttavallisesti, kun lähestyimme tallia. Sen olisi paras alkaa nopeuttamaan talvikarvakerroksen tulemista tai pian se jäätyisi tänne ulos. Kohtahan olisi jo pakkasta päivälläkin, muutamana yönä lämpö oli nollaan jo laskenut.

Edi hörähti tyytyväisenä, kun päästin sen vapaaksi omaan karsinaansa. Vaikka heiniä ei ollut vielä jaettu, se toiveikkaasti hamusi maasta muutamia heinänkorsia. Pieni syöppö sai minut hymyilemään ja taas hyväntuulisena lähdin hakemaan Edin harjoja. Onnekseni olin tajunnut putsata ne, ennen kuin lähdin hakemaan Ediä sisään, sillä vain muutamassa viikossa harjat olivat päässet melko likaiseen kuntoon.
- Mä vihaan tota säätä, tummahiuksinen tyttö Riella, johon olin päässyt tutustumaan oleskeluhuoneessa, ilmestyi satulahuoneeseen.
- Ihan karsea, pitäisi varmaan alkaa kaivaa jo toppatakkeja esille, vastasin ja nappasi harjapakin mukaani.
- Ootko sie vielä päässy Edin selkään? tyttö kysyi kysymyksen, jota olin ehkä jopa osannut odottaa.
- En vielä, pitää tunnustella vähän matkaa, ennen kuin ees yritän, vastasin hymyillen ja palasin kättä heilauttaen lähdin takaisin Edin karsinalle takaisin.

Kysymys jäi soimaan päähäni. Moni hoitaja oli jo uskaltautunut uusien hoitohevostensa selkään, mutta minä vasta seisoin maan tasalla ja harjailin hissukseen Ediä. Se katseli minua tummilla silmillään välinpitämättömästi ja lopulta sulki silmänsä. Jatkoin harjausta pölyharjalla ja irtoava pöly ja leijumaan ilmaan. Se sai minut yskähtämään muutamasti, mutta Ediä se ei näyttänyt haittaavan ollenkaan. Lopulta viimeistelin tulokseni vielä pehmeällä harjalla ja sitten putsasin kaviot.
- Varovasti, kuiskasin ruunalle, kun se säpsähti hereille minun liu'uttaessa kättä pitkin sen jalkaa. Oli selvää, että se oli liikutettu jo aiemmin päivällä, sillä kaikki kavioista irtoava tipahti melkeinpä pelkällä puhaltamalla. Neljän kavion jälkeen taputin Ediä tyytyväisenä. Ideat alkoivat olla pian loppu ja se tietäisi sitä, että minun olisi lähdettävä puuhastelemaan Edin kanssa ulos. Pieni jännitys kiersi vatsassani, edellisestä kerrasta tuntemattoman hevosen kanssa oli aikaa, mutta siltikään en ymmärtänyt epävarmuuttani jota tunsin. En todellakaan.

Palautin harjapakin takaisin paikalleen ja jäin katselemaan Edin varusteita. Ne tosiaan kaipasivat pientä puunaamista, joten nappasin suitset naulakosta ja lähdin etsimään saippuaa. En ollut varma kuinka usein varusteita täällä pestiin, mutta hyvässä kunnossa kaikki silti näytti olevan. Hyräillen lähdin paloittelemaan tottuneesti suitsia ja painoin mieleen kaikki reiät, jotta saisin suitset Edille sopiviksi kertaheitolla takaisin.
- Hah, varastit mun idean, Anthon, tallin yksi ainoista miespuolisista ilmestyi satulahuoneeseen. Hän oli tullut tutuksi oleskeluhuoneessa, vaikka paljoa emme olleet jutelleet koskaan.
- Noh, liity ihmeessä seuraan, hymyilin ja keskitin katseeni takaisin remmeihin. Ne eivät olleet erityisen likaiset, mutta tulipa ne silti putsattua. Kun olin saanut suitset valmiiksi, kokosin ne samaan kokoon, missä ne olivat olleet aiemmin ja ripustin ne naulaan ristittynä. Vilkaisin satulaa ja huokaisin turhautuneena, tästä tulisi pitkä reissu.

Jalustimet putsaantuivat helposti ja pian satulakin oli kiillotettu. Vaihdoin vielä puhtaan satulahuovan Edille, sillä toinen oli täynnä karvoja. Asetin satulan kuivamaan paikalleen ja pyyhkäisin käteni housuihin. Homma oli nyt hoidettu ja nyt ansaitsisin todellakin kahvit ja eväät. Huikkasin heipat Anthonille ja poistui satulahuoneesta. Suuntasin oleskeluhuoneeseen, jossa oli yllättävän hiljaista, tähän en ollutkaan vielä tottunut. Avasin oven ja tervehdin Selenaa ja Pipsaa, jotka touhusivat omissa oloissaan omia juttujaan.
- Ode, vai mitä että saan kyydin kotiin? Britta ilmestyi ylös hengästyneenä ja katsoi minua anovasti.
- Totta kai, vastasin ja kaadoin kahvia kuppiini. Istahdin alas sohvalle ja kuuntelin Britan värikästä päivää, mitä kaikkea hän oli touhunnut tallilla. Hymy hiipi kasvoilleni, kun tyttö kirosi liiskatut varpaansa ja karkuun juoksevat hevoset. Pesin kahvikupin vielä lavuaarissa, ennen kuin ilmoitin, että olisi lähdön paikka. Tallista ulos astuessani kiedoin takin tiukemmin ympärilleni. Syksy oli tosiaan saapunut ja kiireesti kävelin autolleni pieneltä tihkusateeltani suojaan. Hiljaisena Britta laittoi radion päälle ja täydellisessä hiljaisuudessa poistuimme Seppeleen tiluksilta.

Odelie&Edi

Pvm 02.10.2012
4HM

Syksy 1 -merkki ansaittu syksyisestä suorituksesta! =)

~Anne

[Odelie]

Pahantuulinen pallopoika

Edi taisi olla tänään erityisen huonolla tuulella, sillä se ei millään olisi suostunut tulemaan tarhasta. Kun kutsuin sitä, se ei edes liikauttanut korviaan ja kun yritin lähestyä sitä, se Frankin kanssa vain käänsi pehvansa minua päin. Turhautuneena jouduin tasitelemaan Edin kanssa jokusen hetkisen, ennen kuin sain huijattua sen kiinni ja napsautin riimunnarun sen riimuun kiinni.
- Hieno poika, kehuin lopulta, kun pääsimme ulos tarhasta, vaikka Edi näyttikin siltä, että eidän pelimme ei ollut vielä todellakaan pelattu.

Myöhemmin kävimme vielä Edin kanssa taluttaen kävelemässä maastossa ja mukana meidän kanssamme oli Mappe Patronin kanssa. Matkamme oli melko rauhaisa ja mukava, vaikka Edi hätkähteli ilmassa leijuvia lehtiä. Ja tämäkin tapahtui ilmeisesti ihan minun kiusakseni.
- Miten se nyt tolleen? Mappe katsoi kulmat kurtussa Ediä.
- Leikkii se vaan, ei se muuta, hymähdin ja silitin Edin pehmeää karvaa.
- Ihme ukko, Mappe naurahti ja taputti Patronin kaulaa, joka oli kiltisti käppäillyt hoitajansa vieressä koko matkan aiheuttamatta mitään konflikteja.

Odelie&Edi

Pvm 06.10.2012
5HM

(Pahoittelen laatua, mutta kännykkäkameralla ei parempia saa ja skannerin saan ehkä sitten joku kaunis päivä, kun pääsen töihin asti, enkä vaan notkumaan kaikkia päiviä (: )

[Odelie]

It's time to play games

Liu'utin sormiani pitkin Frankin naamaa ja hymyilin hiljalleen. Se painoi tyytyväisenä silmänsä kiinni ja pörisi niin, että sen sieraimet liikahtivat vain hieman. Pidin jostain syystä Frankistä erittäin paljon, se oli komea ja kauniin värinen olento, jonka ajatuksen juoksusta sai helposti kiinni.
- Ai Frankillä on seuraa, kuulin tytön äänen takanani ja käänsin katseeni äänen suuntaan.
- Jep, pitää sitä Frankkiä käydä välillä moikkaamassa, on se severan komea, hymyilin pirteän näköiselle tytölle. - Sie taidat olla Frankin hoitaja?
- Joo oon, justiin vasta pääsin aloittamaan, Catrina, tyttö hymyili minulle ja taputti Frankkiä kaulalle.
- Odelie, Edin hoitaja, esittäydyin ja sitten pääsimme itse puheenaiheeseen, kimoon torinhevoseen. Juttelimme hetken niitä näitä, kunnes päästin tytön hoidokkinsa kimppuun. Myös minulla oli suunnitelmani tänään Edin kanssa, suunnitelma joka pelotti minua.

Kokosin mukaani samalla kertaa Edin harjapakin ja varusteet. Oli vihdoin aika nousta pienen ponin selkään, jonka käsitys minusta oli vihdoin muuttunut pehmeämmäksi, pitäisi vain olla varma, että maneesissa olisi samaan aikaa joku muu. Edi ei näyttänyt olevan ollenkaan huonolla tuulella, se katseli minua tummilla silmillään jopa hieman uteliaana, kun kokosin varusteita sen karsinalle ja hypistelin ruunan riimua käsissäni. Avatessani karsinan oven Edi tuli minua vastaan ja nopeasti sain pujautettua riimun Edin päähän.
- Hieno poika, taputin sitä kaulalle ja kaivoin sitten harjat esiin. Kevyesti harjasin Edin läpi kumisualla, pölyharjalla ja pehmeällä harjalla, ennen kuin kävin kavioiden kimppuun. Ruuna nosti kaviot mallikkaasti ylös ja seurasi nopeasti toimivaa toimintaani korvat visusti hörössä. Viimeisen jalan jälkeen jäin pitelemään selkääni, en tiennyt olinko tulossa vanhaksi vai oliko tämä terveeseen jännitykseen liittyvää, mutta selkääni vihloi tajuttomasti. Lopulta nappasin kuitenkin satulan karsinan edestä ja asetin sen varovasti Edin selkään.

Maiskautin Edin liikkeelle samalla kun asettelin kypärän päähäni. Olin tosiaan päättänyt ratsastaa maneesissa, vaikka syksyinen ilma houkuttelikin nauttimaan kauneudestaan. Tyydyin kuitenkin ihastelemaan sitä vain hetken matkalla maneesiin ja seurakin lasittunein katsein hiljaa puista tippuvia lehtiä, jotka kevyesti laskeutuivat maahan lepäämään. Maneesin ovi ei kuitenkaan ollut auki. Avasin sen varovasti, ettei sisällä oleva hevonen pelästyisi ja kieräytin Edin sisään maneesiin. Suljin vielä oven perässäni, ennen kuin talutin Edin kaartoon ja lähdin säätämään sillä jalustimia.
- Edillä ajattelit ratsastaa? kysyi tutuksi tullut Pipsa vuonohevosensa selästä. Se ravasi kauniisti eteenpäin, mutta pudisteli hieman päätään.
- Nyt ois tosiaan sen aika, huokaisin ja pieni jännitykseni paistoi varmaan maneesissa kirkkaasti.

Edi seisoi kuitenkin kärsivällisesti paikallaan, kun nousin selkään ja kiristin vyön. Laiskasti se lähti tallustamaan eteenpäin pää alhaalla, kun kevyesti painoin pohkeet sen kylkiin. Se venytti kaulaansa ja ummisti silmänsä, jolloin minun oli pakko alkaa ylläpitämään käyntiä vähän reippaammin. Edi säpsähti hieman napakammista pohkeista, mutta kuuliaisesti se lähti reippaammin eteenpäin, eikä mutinoita tullut vastaan. Rentouduin vihdoin ponin selässä ja osasin nauttia siitä tilanteesta missä seisoin. Vihdoin kaiken oman vitkutteluni jälkeen istuin Edin selässä, ehjänä, enkä edes enää ymmärtänyt miksi olin aiemmin panikoinut.

Lähdin tunnustelemaan Ediä hieman käynnissä, kun olin kerännyt ohjat käteeni. Käänsin sen joka sivun keskipisteessä volteille, tunnustellen sitä, kuinka suostuvainen se oli taipumaan. Edi kuitenkin totteli kuin unelma, vaikka sen käynti ajoittain tuntui hieman tahmealta. Kannustin sitä reippaampaan käyntiin ja kokeilin avoja eri suuntiin, josta ruuna hieman reipastui. Se taisi vasta nyt ymmärtää, etten antaisi sen vain kiertää uraa, vaan nyt sitten testailtiin kaikkea maailman juttuja.
- Haittaako sua, jos jäät tänne yksin? Pipsa herätti minut unelmistani ja huomasin, että hän oli jo laskeutunut vuonohevosen selästä alas.
- Jos voit vaikka tallista pyytää jonkun varmuudeksi tänne? kysyin ja tyttö nyökkäsi hymyillen, ennen kuin poistui maneesista.

Ravi Edilla oli taivaallisen pehmeää. Se venytti askeliaan tyytyväisenä ja harppoi eteenpäin, kuin mikäkin puoliverinen. Se pärskähti muutaman kerran ja vihdoin uskalsin pyytää sitä taipumaan loppuun eteen ja alas. Vaikka kaula sillä oli ollut kaarella, sen takapää ei päässyt kunnolla mukaan ja nyt ruuna viiletti tyytyväisenä eteenpäin, takapää menossa mukana. Ravissa harjoittelimme voltteja sekä ympyröitä ja minun oli pakko päästä kokeilemaan vielä erilaisia kiemurauria. En osannut odottaa, että Edi oli niin kevyt ratsastaa, ajoittaisesta tahmeudesta huolimatta, vaan siitä kuoriutui pirteä ja innokas eteenpäin pyrkivä poni, jolta tuskin puuttui vauhtia ollenkaan, jos tiesi mitä halusi.

Huomasin Britan saapuneen seuraamaan ratsastustani ja pien Loviisa ilmestyi hoidokkinsa Pampulan kanssa maneesiin pirteästi ponille jutellen. Hymyilin molemmille tervehdykseksi ja kiitokseksi, sillä vuonohevos Siken lähtiessä Edi oli tosiaan ollut hieman jännittyneempi.
- Jos mie jään ratsastamaan ympyrälle tähän päähän, niin onko sulla tilaa ratsastaa siellä? kysyin Loviisalta.
- Eiköhän me mahduta ihan hyvin tohon, tyttö nyökkäsi reippaan oloisena ja nousi Pampulan paljaalle selälle. Käänsin Edin ympyrälle ja jäimme harjoittelemaan pieniä tempon vaihteluita. Koottua ravia, keskiravia ja lisättyä ravia. Sitten muutama käyntiin siirtyminen joka neljännellä askeleella, että sain Ediin hieman lisää virettä ja reippautta.

Vaikka olin vannottanut itselleni, etten laukkaisi Edin kanssa ensimmäisellä kerralla, pieni innostuksen pistos tökki minua sisälläni. Halusin palavasti tietää minkälainen laukka Edillä oli, joten minun oli pakko alkaa kokoamaan ravia hieman. Cn kohdalla otin kevyen puolipidätteen ja pohkeet kiinni hevoseen ja odottamattomasti Edi singahti laukkaan. Innokkaasti Edi pamautti takajalkansa kerran ilmaan ja sain todella pitää hieman liikaa innostunutta ponia käsissäni. Kokosin sen takaisin pakettiin ja jatkoimme rauhallisessa laukassa muutaman ympyrän verran.
- Sehän meni hienosti, Britta kommentoi virne naamallaan katsomosta. Mulkaisin tyttöä murhaavasti, mutta taputin sitten Ediä tyytyväisenä, se oli kuitenkin kuunnellut pidätteitäni, vaikka hieman riehaantunut se olikin.

Laukata oli pakko myös toiseen suuntaan. Siinä vaiheessa Edi totteli jo empimättä jokaista ohjasotettani sekä pohkeita. Kevyesti se laukkasi ympyrällä ja taipui nätisti ilman suurempia vaatimuksia. Siirsin sen lopulta raviin ja annoin sen ravata hetken ympyrällä, kunnes muodostin puolesta maneesista neliön. Loppuraveissa annoin Edille enemmän vapautta venyttää niskaansa ja lopulta annoin ohjien venyä pidemmiksi ja pidemmiksi, kunnes Edi siirtyi tyytyväisenä käyntiin. Taputin sitä tyytyväisenä ja päästin jalat jalustimista. Edi ei ollut hikoillut, mutta hikipisarat otsalla kertoivat, että töitä oli tosiaan tehty.

- Turhaan sä jännitit tota, Britta hymyili innokkaasti kun kävelimme tallille.
- Okei, ehkä mä maalasin piruja seinälle aika pahasti, kohautin olkiani ja Britta kohotti kulmiaan epäuskoisesti.
- Ai vähän vai, tyttö naurahti ironisesti ja minä pudistin päätäni hymyillen. Kaikki tosiaan oli mennyt paremmin kuin mitä olin kuvitellut.
- Mites sulla on sen uuden ruunan kanssa alkanut sujua? kysyin yhtäkkiä ja tytön ilme muuttui hieman pehmeämmäksi kuin äsken.
- No ollaanhan me päästy tutustumaan jo jotenkin, tyttö hymyili ja oli minun vuoroni hymyillä.
- Kyyti kotiin, kun oon saanut Ediltä tavarat pois niskasta ja hoidettua sen? kysyin lempeästi ja tyttö vilkaisi minua kiitollisena. Britta lähti talliin tullessa hyppelemään yläkertaan, kun minä vein Edin takaisin omaan karsinaansa. Hymy ei meinannut hyytyä kasvoiltani millään, kun riisuin Ediltä varusteita. Epäluuloni olivat olleet turhia ja tulevaisuudesta tulisi varmasti äärimmäisen valoisa.

Odelie&Edi

Pvm 24.10.2012
6HM