|
Post by Josefiina on Oct 9, 2008 15:06:18 GMT 2
Hvítur Dvergur- pohjoisen tytär○ "Hilla" ○ 6 v. kimo issikkatamma ○ Omistaja: Josefiina ○ Hoitaja: ei oteta ○ Hoito-ohjeet: löytyvät Hillan sivuilta Seppeleessä
|
|
|
Post by Josefiina on Oct 9, 2008 18:53:10 GMT 2
9.10. - Tervetuloa kotiin, Hilla!
Hiljainen iskelmä yritti tuudittaa minua uneen. Auton hurinakin oli väsyttävän tasaista, maisemat vilahtelivat ohi rauhalliseen tahtiin ja tihkusade rummutti auton kattoa. Silmäni lurpsahtelivat välillä väkisin kiinni. Hetkeksi annoin jo pääni vajota ikkunanpieltä vasten, mutta ponnahdin äkkiä istumaluideni päälle silmät auki rävähtäen: enhän minä voinut nukahtaa nyt, kun yksi unelmistani oli täyttynyt! Hymyillen vilkaisin likaisen takaikkunan läpi perässämme hinautuvaa traileria. Sen samean ikkunaruudun läpi erotin vaalean turvan, joka nyhti nykivin liikkein heinäverkosta heinää. “Onko sillä kaikki ok?” rattia tottuneesti kääntelevä Anne kysyi. “Jep. Vähän näyttää hermostunut olevan.” Katsoin naista naama loistaen. “Anne... kiitos miljoonasti, että lupasit lähteä kuskiksi hakemaan Hillaa. Ja siis ennen kaikkea, että suostuit ottamaan sen talliin...” “Odotas vaan, innokkuutesi vähenee huomattavasti, kun huomaat mitä hevosenomistajan arki todellisuudessa on”, Anne varoitteli pilke silmäkulmassa. “Alituista lannanluomista, tolkuttomasti laskuja, kiukkuisesti karsinassaan kolisteleva kaakki...” “Enköhän minä kestä”, vastasin virnistäen. Nyt se siis tosiaan oli totta. Hilla oli päässyt Seppeleeseen. Sydämeni tykytti kun muistelin hetkeä, jona tallin ilmoitustaululle oli ripustettu lappu: tallipaikan saaja on tällä kertaa Hvítur Dvergur! Nyt se oli totta, minulla oli oma hevonen, oma hevonen Seppeleen kaltaisessa tallissa. Huokaisin syvään ja vilkaisin vielä varmuuden vuoksi traileria. Siellä se oma hevoseni seisoi, arvattavasti jännittyneenä kuin viulunkieli, ympärilleen pälyilevänä, trailerin heilumista säikkyvänä ja neuroottisesti heinää jauhavana. Mutta jokin tuossa (minulle) pienessä, ujossa issikassa vetosi minuun. “Toi Hilla on tosiaan vähän epävarma tapaus”, Anne totesi kuin lukien ajatukseni. “Oletko sä ratsastanut sillä montakin kertaa?” “Muutaman, en sen enempää”, sanoin. “Kentällä pari kertaa, toisella kerralla hypättiin, ja sit maastossa. Olihan se aika hankala, tosi vihreä vielä. Maastossa varsinkin, mutta onneksi seurana oli sellainen leveä suokki, jonka ohi se ei olisi edes paniikissa päässyt... Mutta silti! Se oli sellaista rakkautta ensi silmäyksellä, tiedätkö?” “Kyllähän te yhteen sovittekin”, Anne myönsi. “Muista, että jos tulee ongelmia, tulet heti sanomaan ennenkuin ehtii tapahtua jotain vakavampaa. Ja mehän puhuttiin jo käytännön asiat selviksi, vai mitä?” Nyökkäsin ponnekkaasti. Anne oli määrännyt minut päivää ennen päärakennuksen pöydän toiselle puolelle istumaan ja selostanut, mitä tallipaikka minulta ja poniltani edellytti. Joka sääntö oli iskostunut kallooni, ja aloin ymmärtää hevosenomistajan arjen varjopuoliakin. Olinhan itse vastuussa kaikesta, myös ennalta-arvaamattomista kuluista ja ennen kaikkea Hillan hyvinvoinnista.
Edessämme aukesi tuttu valtatie; parikymmentä kilometriä eteenpäin, sitten vasemmalle noin saman verran ja kohta olisimmekin Seppeleessä. Sydämeni lyöntitahti kiihtyi. “Siellä on varmaan oikein tervetulokomppanja, uteliaita tallityttöjä pilvin pimein”, Anne naurahti. “Toivottavasti kukaan ei ole minulle kovin käärmeissään, kun tavallaan vietiin Hillan kanssa tallipaikka kaikkien hevosilta”, pähkäilin ja sanoin ääneen asian, joka minua oli Annen päätöksestä asti piinannut. “Ei voi mitään, elämä on julmaa ja tämä nyt meni näin.” Anne kohautti harteitaan ja jatkoi: “Saattaa joku jotakin sanoa, mutta kannattaa suhtautua huumorilla.” Hymähdin, ja käännyin uudelleen trailerin suuntaan. Hillan turpa vilahteli edelleen heinäverkon väliä. Toivottavasti se ei ollut ihan hermorauniona... Lastatessa tamma oli ollut ensin aivan kauhuissaan, mutta puolen tunnin rauhoittelun, maanittelun ja lahjomisen jälkeen olimme onnellisesti saaneet sen traikkuun. Hilla oli viettänyt viikot Islannista tulonsa jälkeen eräällä pienellä ravitallilla, kun en sitä muualle ollut saanut tungettua. Tallin omistaja, maanviljelijä Paavo, omisti muutaman lämminverisen ja oli majoittanut issikkani mielellään vähäksi aikaa. Paavo oli hoitanut Hillaa kuin pikkuvauvaa, ja olikin ilmoittanut, että jos aikoisin joskus myydä tamman, hän olisi ykkösostaja..
“Valmistaudu henkisesti!” Anne hihkaisi kun lopulta käänsi auton Seppeleen pihaan. Heti, kun moottorin ääni oli havahduttanut tallilaiset, kerääntyi tallin pihaan vaivihkaa kymmenpäinen joukko uteliaita. Vilkaisin Annea epävarmasti; kehtaisinko kohdata mahdollisesti kateellisiakin katseita? Hän nyökkäsi minulle rohkaisevasti ja niine hyvineni pomppasin ulos autosta, jännittyneenä mutta varmana. “Hei, millanen se on?!” Sastu huuteli heti minut nähdessään. “Mihin boksiin se tulee?” Sophie halusi tietää. “Onks se iso?” Nana kyseli. “Otatko sä sille hoitajaa?” Jenna hymyili toiveikkaana. Koko tyttölauma oli nyt jo ihan trailerin vieressä. Kuulin, miten Hilla hirnui ja potki seiniä hermostuneena. Jaakkokin lampsi paikalle vain t-paita ja farkut päällään, vaikka taivaalta tihutti vettä ja ilma oli kolea. “Moi”, ehdin henkäistä tytöille ujosti puna poskillani ennenkuin Anne otti tilanteen hallintaansa: “No niin, no niin! Mä ymmärrän, että kaikki on kiinnostuneita tulokkaasta, mutta jokainen ottaa nyt sellaset viiskymmentä metriä väliä traileriin! Kyseessä on vähän ujompi tapaus, enkä tahdo että se saa heti elinikäiset traumat.” Vaimeasti valittaen jengi otti etäisyyttä, mutta kukaan ei lausunut suurempia vastalauseita: silloin Anne olisi passittanut kaikki takaisin talliin. Nainen näytti peukkua minulle. “Nyt ei muuta kun poni ulos.” Pujahdin traileriin sisälle etuovesti. Hilla inahti, nosti päänsä ylös säikähtäneenä ja painautui takaseinää vasten. “Sssh, ihan rauhassssa. Soooo jaaaa. Hieeeeno tyttö.” Puhuin mahdollisimman rauhallisesti ja sanoja venyttäen, ja pian poni rentoutui hieman. Avasin vetosolmun, tartuin riimunnaruun ja silittelin hetken Hillan kaulaa, ennenkuin huikkasin Annelle ja Jaakolle: “Noniin, voi avata!” Hilla pomppasi melkein kattoon, kun seinä, johon se oli takalistoaan nojannut, katosi. Se panikoi ja kiljui kauhuissaan. Liiskaannuin melkein trailerin seinää vasten ja tuntui että sydän hyppäsi kurkkuun. Mitä tästä tulisi, kun en saanut ponia edes autosta ulos? Sitten katsoin hevosen pelokkaisiin silmiin ja päätin, että minun oli oltava tässä tilanteessa luotettava ja tyyni. “Hiljaaaaa, raaauhalllisessssti. Shhh.” Hilla rauhoittui vähän ja lähdimme varovasti peruuttamaan. Ottaessaan ensimmäisen askeleen lastaussillalle tamma hyppäsi melkein ilmaan suorilta jaloilta säikähdyksestä ja kolisteli loppusillan vauhdilla alas. Sitten se pysähtyi jännittyneenä, haisteli jäykkänä ja sieraimet levällään ilmaa ja hirnahti kokeilevasti. Tarhoissa käyskentelevät hevoset olivat kaikki tulleet aidan viereen ja tervehtivät takaisin innokkaina. Hilla pelästyi niiden ääniä ja steppasi rauhattomana paikallaan. Pysyin sen vieressä, silittelin ja rapsuttelin, juttelin rauhoittavasti, yritin kaikin tavoin osoittaa tallin tulokkaalle että olin tässä ihan sitä varten. “Viedään se karsinaan vähäksi aikaa. Sinne Taigan viereen, jätin Taigan vielä sisälle, että Hilla rauhoittuu toisen hevosen läsnäolosta.” “Hyvä”, nyökkäsin ja lähdin taluttamaan Hillaa tallia kohden. Se meni puoliksi ravia ja sain käyttää kaiken tahdonvoimani pitääkseni sen rinnallani, en edessäni. Puhuin hevoselle koko ajan ja yritin olla välittämättä väkijoukosta, joka teki meille 'kunniakujan'. Nahkea hiki nousi niskaani, mitähän ne mahtoivat puhua... Onneksi oven meille aukaisi wear. Hänen rohkaiseva hymynsä sai minut rentoutumaan ja vastaamaan hymyyn. “Mä voin kertoa tästä oleskeluhuoneessa vartin päästä”, kuiskasin ja wear nyökkäsi silmää iskien. “Onnea!” hän muodosti huulillaan.
“Tää on nyt sun oma paikka vähän aikaa.” Menin Hillan edellä ovelta katsottuna ensimmäiseen karsinaan. Tämä ei olisi sen vakituinen paikka, mutta kävisi väliaikaisesta kopista. Karsinassa rapsuttelin Hillaa, kerroin sille sen uudesta kodista ja yritin tehdä tamman olon niin mukavaksi kuin mahdollista. Mutta se pyöri ympyrää, hirnui eikä rauhoittunut vaikka Taiga vastasi pehmeällä hörinällä, pukki välillä rauhattomasti minua turvallaan eikä vilkaissutkaan lattialla odottavaan heinäkasaan. Olin pessyt ja desinfioinut karsinan, ja levittänyt sinne mukavan kerroksen ihanaa, puhdasta purua. Ruokakipossa odotti pari makoisaa porkkanaa – jos Hilla vain malttaisi syödä ne... “Josefiina?” Anne oli ilmestynyt tallin ovelle. “No?” “Anna sen hevosen vähän rauhoittua, roudataan kamat sisälle.” Suukotin kimon ponini turpaa, ennenkuin livahdin käytävälle. Hilla hirnui kimeästi perääni ja kolautti kaviollaan ovea. Pysähdyin oviaukkoon ja katsoin hevosta hammasta purren, miten voisin jättää sen ihan yksin? “Herranjumala, kyllä Hilla nyt pärjää yksin viis minuuttia”, Anne ähkäisi ja sai kiskoa minut väkisin autolle. Onneksi kantamista ei ollut hirmuisesti. Anne vaivautui viemään Hillan uutuuttaan kiiltelevän yleissatulan ja hengittävän fleeceloimen. Itse pääsin vähemmällä, toin vain vaalenvihreän harjapakin sisältöineen ja nimikoidut nivelkuolainsuitset. Sitten hain vielä pintelit ja hivutussuojat – niitä tuskin tarvittaisiin, mutta kaiken varalta. “Kiva, kun issikat on suhteessa aika helppohoitoisia”, huokaisin kun olimme vieneet tavarat satulahuoneeseen, josta niille oli jo raivattu paikka. “Ei sadeloimia, ei toppaloimia, ei kuivatusloimia..” “Toivottavasti sillä ei ole kesäihottumaa, kesällä siitä voi olla aikamoinen riesa”, Anne järkeili. “No mutta siihenhän on sata vuotta!” huomautin huolettomasti ja tanssahtelin takaisin talliin. Kuinka ollakaan, karsinan luokse oli jo hiippaillut tyttöporukka. Hilla oli hiukan rentoutunut, hörähteli välillä tarkistaakseen että Taiga oli elossa ja rouskutteli tyytyväisenä heiniään. “Terve, tytöt”, naurahdin takaa ja koko poppoo pyörähti ympäri. Ilmeet olivat noloja ja vaivaantuneita. “Sori... me ei maltettu olla kattomatta...”, Mariel virnisti. “Se on vaan niin suloinen!” Pipsa täydensi. “Vaikka olisin mä toisaalta toivonut, että Tuike olisi päässyt tänne...” “Niin, siitä mun pitikin sanoa”, aloitin vähän vaikeana. “Niin että... mä toivon ettei kukaan ole mitenkään... kettuuntunut muhun siksi, että tää onni nyt potkaisi meitä. Ettei tuu mitään sanomista siitä, kun oma hepo ei päässyt ja niin...” “Älä hulluja puhu”, Pipsa heilautti kättään. “Ei se ole ollenkaan niin vakavaa! Annen päätöshän se oli.” “Niin, älä ajattelekaan tuollaisia”, Mariel säesti. “Seppele on muutenkin täydellinen talli!”
Juttelimme hetken yhdessä Hillan karsinan edessä, ja joukkoon liittyi muitakin hoitajia. Kertoilin Hillan menneisyydestä “villihevosena” Islannissa, ja vastailin muutenkin kysymyksiin siitä. Lisäksi intoilimme syysjuhlasta joka järjestettäisiin pian, suunnittelimme pukujamme siihen ja pohdimme, miten vaikea suunnistusrata mahtaisi olla. “Eiköhän me mennä nyt oleskeluhuoneeseen, että Jossu saa viettää hetken hevosensa kanssa kaksin”, Sastu ehdotti tahdikkaasti ja tytöt valuivat oleskeluhuoneeseen. Pujahdin Hillan karsinaan; se oli kuunnellut keskusteluamme mutta paennut heti karsinan kauimmaiseen nurkkaan, jos joku oli mennyt liian lähelle kaltereita. Nytkin se väisti minua epävarmana. Istahdin karsinan nurkkaan ja käännyin vähän poispäin issikasta. “No niin, nyt sä olet sitten uudessa kodissasi. Miltäs vaikuttaa? Arvaa mitä tyttö, mä olen tosi onnellinen että sä pääsit tänne, ja että mulla on sut. Mitähän meistä tulee?” Jatkoin höpöttämistä ja Hilla kuunteli korvat hörössä, kahden vaiheilla: tullakko lähemmäs mielenkiintoista, ääntelevää väriläiskää koppinsa nurkassa vai pysyäkö kauempana? Lopulta tamma otti pari askelta minua kohti ja puhalsi lämmintä ilmaa naamalleni. Puhalsin sen sieraimiin takaisin, ja tätä leikkiä jatkui viitisen minuuttia. Sitten Hilla haisteli minut varpaista päälakeen ja lopuksi huokaisi kasvoilleni hyväksyen minut. Silittelin rauhallisesti jutellen ponini päätä, ja se tuli aina vain lähemmäs. Lopulta tamman etukaviot olivat aivan varpaideni edessä.
Olimme tutustelleet toisiimme ikuisuuden, kun joku kröhäisi karsinan ovelta. Käännyimme hätkähtäen molemmat katsomaan ja Hilla pakeni heti karsinan nurkkaan korvat aavistuksen luimussa. “Niin että nyt pitäs lähtee, mä jaan hepoille sapuskat”, Jaakko ilmoitti naputellen kaltereita sormillaan. Sitten hän katseli Hillaa arvioivasti. “Kiva poni sulla.” “Thänks”, hymyilin, sipaisin Hillan kaulaa ennen kuin livahdin karsinasta ja kävin vielä tervehtimässä Riinaa, joka otti minut vastaan innokkaana. “Sori kun mä en ole tänään tehnyt sun kanssa mitään”, hymisin läsipään harjaan. “Mutta sä olet silti mulle toinen ykkösistä, ok?” Riina pökkäsi minua turvallaan kuin sanoen 'joojoo, menehän nyt, on ruoka-aika'. Nauraen halasin pikaisesti tammaa ennen kuin poistuin sen karsinasta. Oli jo hämärää, kun aukaisin tallin oven. “Hei Jossu!” Jaakko kiirehti kauraämpäri kädessä luokseni. “Anne käski sanomaan, että Hilla siirtyy Taigan ja Pellan kanssa aittaan pikapuoliin.” “Ai kun kiva”, hymyilin yllättyneenä ja sanottuani Jaakolle heipat pyörähtelin kirpeään iltaan.
Kotimatkalla päässäni jyskytti yksi ajatus: nyt se oli totta. Oma hevonen.
|
|
|
Post by Josefiina on Oct 11, 2008 15:25:22 GMT 2
11.10. - Ystävyyden alku
Iloisesti hyräillen hyppelehdin Seppelettä kohden. Tänään mielentilani oli täysin edellisen päivän olon vastakohta, suoranaisen hilpeä. Päivä oli ollut ihan ok, ja pelkkä ajatus viikon vapaasta sai minut hymyilemään. Vielä, kun hyvien asioiden listaan lisättiin Seppeleessä odottava oma poni... Uhh, ahh ja ohh! Edes taivaalla purjehtivat harmaat pilvet eivät saaneet mielialaani laskemaan. Naama raittiista ulkoilmasta punaisena pääsin viimein Seppeleen pihaan, jossa pysähdyin hetkeksi puuskuttamaan. Laitumilla käppäilevät hevoset tulivat kaikki uteliaina aidan viereen katsomaan huohottavaa tulijaa. “No heippa, Leevi ja Bert”, hymyilin oripojille, jotka viskoivat päitään ja lähtivät ravaamaan ympäri tarhaa hännät korkealla, kaulat kaarella ja askeleet oikein hienoina. “Kun liikkuisitte noin ratsastajat selässänne”, naurahdin ennenkuin jatkoin matkaani tallille. Katselin koko ajan ympärilleni, minnehän Hilla oli viety... “Heippa!” hihkaisin jo ovelta. Kuten yleensäkin, lauantai oli houkutellut tallille paljon porukkaa. Oli hoitajia, tuntilaisia, random-kävijöitä ja vanhempia. Tuntemattomat vain loivat minuun arvioivan katseen, mutta vakioporukalta sain ystävälliset tervehdykset. “Moi Jossu”, Nana syöksyi luokseni lehtiön ja kynän kanssa. “Mä olen kiertänyt ihan tuskassa kaikki syysjuhlaan ilmoittautuneet – mitä sä voisit tuoda?” hän jatkoi ja luetteli: “Limpparit, sipsit, popparit, karkit, leivonnaiset...” “Mä voin tuoda limsat ja Loviisa sipsejä”, lupasin. “Tosi kiva tällanen syysjuhla!” “Joo, vaikka kamala järjestäminen... hei, apua, millä hevosella sä haluat kuutamovaellukselle? Kaikki on jo melkein varattuja... Entä Loviisa?” Nana hermosi ja selaili hurjaa vauhtia lehtiönsä sivuja. “Rauhoitu hyvä ihminen”, minua nauratti. “Mä voisin koittaa jotain uutta heppaa, vaikka... Tiiaa, jos se on vapaa, ja Loviisa voitais tökätä Pampulan selkään jos se on ok?” “Tiia... Pampula...” Nanan kynä höyrysi. “Oolrait, thanks! Hei, kukas tuolla menee... DREAMEEEEER, kellä sä meet kuutamovaellukselle?!?” En voinut olla kikattamatta, kun Nana ryntäsi hölmistyneen näköisen Dreamerin luokse kädet liehuen. Päätäni pudistellen kurkkasin karsinaan, jossa Hilla majailisi vielä vähän aikaa. Sotkun nähdessäni silmäni levisivät, ainakin neidin suolistotoiminnassa ei ollut moittimista. Hain kottikärryt ja talikon ja jäin samalla juttelemaan Wiren kanssa. Epun hoitajalla oli ollut hurjasti kiireitä ja hän oli kovin pahoillaan, ettei ollut ehtinyt hoitaa herraa enempää. Lohdutin Wireä ja vakuutin, että hän olisi varmasti aina tervetullut tallille. Tytön kadotessa Epun karsinalle minä tartuin talikkoon ja ladoin reipasta tahtia lantaa kottikärryihin. Sainkin kipata karsinasta täydet kottarit likaista aluketta. Otin vielä Riinankin boksin, ennen kuin hain ison kottarillisen puhdasta turvetta ponini kavioiden alle. Levitettyäni ja tallottuani sen hiki virtasi noroina selkääni pitkin. Kävin hörppäämässä tyhjässä oleskeluhuoneessa vettä – ihme kyllä, yleensä niin vilkkaassa huoneessa ei todellakaan istunut ketään, vaan kaikki olivat hevostensa kimpussa. Kostutettuani kurkkuni hipsuttelin takaisin alakertaan. Hain satulahuoneesta riimunnarun ja pujahdin tallin hälinästä viileään ulkoilmaan. Mietin, kuinka Hilla stressaantuisi nyt sisällä; se ei pitänyt melusta ja ihmismassoista ollenkaan, ja tallihan oli nyt tupaten täynnä kävijöitä. Onneksi ruuhka vähenisi puolen tunnin, tunnin kuluessa, sillä viikonloppuisin tunnit pidettiin aamupäivän ja päivän aikaan. Katsoin, miten letka satuloituja hevosia kulki taluttajiensa edellä maneesiin. Siiri, Pella, Aksu, Pikku, Pampula, Jambo.. kyseessä oli siis poniratsastajien tunti. Ponien perässä seurasi jännittyneitä, kypäräpäisiä tyttöjä ja yksi poikakin, sekä lauma katselijoita. Huh, tallihan tyhjeni lupaavaa vauhtia ja saisimme ainakin tunnin vähän hiljaisuutta. Loikin kohti tarhaa jossa Hilla ulkoili Taigan kanssa. Ihme kyllä, jälkimmäistä ei ollut patistettu tuntsarin puuhiin. Katselin hymyillen, miten tammat laidunsivat kylki kyljessä. Ihanaa, että ponini oli jo löytänyt ystävän. Taiga, Pella ja Hilla muuttaisivatkin pian yhdessä aittaan, mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin: ison tallin melu saisi issikkani vain hermostuneeksi, ja Taigan ja Pellan sävyisä seura olisi sille juuri oikeaa. Kivaa, että ainakin Taiga oli hyväksynyt uuden asukin muitta mutkitta. Ehkä kaksikko ystävystyisi tosissaan..., ajatukseni lentelivät jo villeissä laukkamaastoissa Taigan ja wearin kanssa. Pakotin itseni takaisin todellisuuteen ja pujahdin portin alta huudellen: “Hillaaa, Hildaaaaa, tule kattomaan mitä tytöllä on!” Kaivoin taskustani nahistuneen omenan, jonka olin hedelmäkulhosta kotoa napannut. Hilla liikahti vaistonvaraisesti kauemmas, mutta Taigan mielenkiinnon omenanpuolikas sai heräämään. Se ravasi oitis luokseni ja ennen kuin huomasinkaan, rouskutti tamma kourapohjassani vielä äsken ollutta hedelmää. “Taiga, senkin ahne pallo!” yritin torua, mutta nauroin kaksinkerroin. Taiga pukkasi minua vaativasti: lisää, lisää! Hillakin uskaltautui lähemmäs ja pian molemmat ponit tutkivat taskujani. Kosketin varovasti issikan kaulaa. “Heippa, tyttö.” Hilla nosti päätään ja puhalsin sen sieraimeen. Neiti vastasi hönkäisemällä takaisin ja tartuin sen riimuun, ennen kuin vikkeläjalkainen otus ehtisi karata. Taiga jäi pettyneenä tuijottamaan, miten talutin Hillaa jo poispäin. “Älä huoli, eiköhän se wear kohta tule”, huikkasin ponille ja koitin raahata sydäntäsärkevästi kaverilleen hirnuvaa Hillaa tallia kohti. “Ssssh, ihan rauhasssssa, niiiiiiin”, puhuin hiljaa ja rapsuttelin hevostani toisella kädellä. Se säpsähteli jokaista ääntä, säikähti kunnolla maneesista ulos kipittävää, kovaan ääneen kikattavaa pikkutyttöporukkaa ja lopulta kiskoi volttia ympärini. “Hilllllla rrrrrrauhoittuuuuu”, pakottauduin pysyttelemään rauhallisena ja riimunnarun löysänä pitäen odotin, kunnes tamma kiihtyneenä pysähtyi. Silloin se sai kehut ja taskustani löytyneen omenan toisen puolen. Sitäkään Hilla ei voinut rauhassa pureskella, vaan omenanpalaset putoilivat sen suupieliä pitkin kun tamma söi hermostuneena ahmien. Viimein Hilla oli onnistuneesti karsinassaan. Pyyhin hikeä otsaltani. Paljon olisi vielä tehtävää. Onneksi talli oli suhteellisen hiljainen vielä vähän aikaa, ja ehtisin harjata tamman, jonka kimo karvapeite muistutti nyt enemmän lehmänkirjavaa.
Sidoin Hillan karsinansa kaltereihin ja rupesin rennosti sukimaan sitä tamman poukkoiluista välittämättä. Se seisoi miltei varpaillaan (hmm... no, kavioidensa etuosilla) ja yritti jatkuvasti perääntyä karsinan takaseinään pelätessään käytävän ääniä. En kiinnittänyt erityistä huomiota Hillan säikkyilyyn, enkä välittänyt ollenkaan ympäristöstä, vaan keskityin rentouttamaan hevosta juttelemalla sille hiljaisella, arkipäiväisellä äänellä. Pyörittelin kahdella sormella pieniä ympyröitä Hillan harjantyveen ja sisälläni läikähti, kun issikka viimein hengähti syvään ja laski hiukan päätään. Kehuin kimoa vuolaasti ja se sai kuulla olevansa maailman täydellisin poni. No, niinhän se oli!
Harjauksen jälkeen kävin vilkaisemassa ulos. Maneesi olisi täynnä, mutta kentällä ei näkynyt ketään. “Jaakko!” huudahdin miehelle, joka oli juuri ylittämässä tuulista tallinpihaa, “aitaatko mun kanssa sellasista pikatolpista pyöröaitauksen vaikka tonne kentälle?” “Pika-aidoista?” Jaakko kurtisti kulmiaan. “Ai niistä keltasista?” “Jep.” Haimme keltaiset, muoviset tolpat Jaakon salaisista työkalukammioista ja lähdimme kentän suuntaan. “Mitäs sä näillä?” miehenalku uteli. “Join-uppia koitan”, vastasin. “Aa, jotain noita hevoskuiskaajajuttuja”, Jaakko puhahti. “Luuletsä että se kopukka pysyy näissä?” “Luuletsä että Hilla uskaltaa tulla näistä läpi?” vastasin kysymykseen kysymyksellä ja Jaakko virnisti. Hermoheikko gasellini ei varmaan villeimmissä unelmissansakaan uskaltaisi juosta langoista läpi.
Vartissa pikapyöröaitaus oli pystytetty, ja hain Hillan tallista. Se oli taas säpsynä kuin mikä ja pälyili sinne tänne. Tallin pihalta lentoon lehahtava varisparvi sai Hillan peruuttamaan ja nostamaan vähän etukavioitaan maasta kauhuissaan, mutta tamma rauhoittui pian. Laskin sen irti pyöröaitaukseen ja hääsin hevosta kauemmaksi. Jaakko jäi kentän aidan viereen katselemaan. Annoin Hillan haistella aitauksen ja aloin sitten ajamaan sitä kauemmas: otin kohtisuoraan hevosta kohti askeleen, jolloin se väisti ja rupesi kiihtyneenä ravaamaan ympärilläni. Pysyin itse kentän keskellä sanomatta mitään, pitäen koko ajan Hillan liikkeessä. Se oli kauhuissaan ja veti ensin muutaman minuutin hurjaa kiitolaukkaa sen mitä aitauksessa pääsi, pudotti sitten hikisenä raville ja sieraimet levällään, silmänvalkuaiset pyörien pakeni minua sen minkä pääsi. Minusta tuntui pahalta, entä jos epäonnistuisin ja Hilla saisikin vain elinikäiset traumat? Kauhusta kankeana jatkoin Hillan 'ahdistelua', kunnes se laski päätään ja aukoi suutaan. Sydämeni pamppaili. Uskomatonta! Käännyin ponista pois päin, suljin silmäni ja toivoin parasta. Hetkeen ei kuulunut mitään. Se siitä, ajattelin ja ryhtini lysähti, kunnes kuulin epävarmat askeleet takaani ja sitten pieni turpa töykkäsi minua hellästi selkään. Purskahdin nauruun, Hilla sävähti mutta tuuppasi uudestaan. Lähdin kävelemään, aukaisin pika-aitoihin taiteilemamme portin ja napautin Jaakon ojentaman riimunnarun hevoseni riimuun, vaikka sitä ei olisi tarvittukaan. Hilla oli nyt rauhallisempi kuin tulomatkalla ja kulki tyynesti takanani. “Mikä tossa on niinku ideana?” Jaakko kysäisi kauempaa, räpläsi jo sytkää, mokomakin nikotiiniriippuvainen. “Se, että hevonen ite valitsee mut kumppanikseen, valitsee jäädä mun luokse vapaaehtoisesti”, henkäisin valmiina aloittamaan esitelmän Monty Robertsin opeista, kun Jaakko nosti kätensä: “Ok, ok, toi riittää mulle. Vie se polle talliin, mä kerään noi tolpat ku oon eka kiskonu tän henkeen”, mies viittasi tupakkaansa. Hymyillen jätin Jaakon vetelemään sauhuja ja talutin hevoseni karsinaan. Hilla sähköistyi hetkessä, kun tallissa oli tuttu ratsurumba käynnissä. Menin sen kanssa karsinaan, silittelin ja juttelin, koitin kovasti rauhoitella. Hiljalleen tamma rentoutui, nypläsi karsinaan unohtuneet heinänkorret ja kurkkasi kaiken varalta kauralaariinkin. Sitten se painoi päänsä kainalooni ja huokaisi syvään. Hymyilin. Tästä se alkaisi, meidän ystävyytemme.
Kun viimein maltoin jättää ponini, olivat tuntiratsastajat jo kaikonneet ja tallissa jo hiljaista. Hautasin vielä kasvoni Hillan pehmeään harjaan ja lupasin sille, että tulisin taas sen luokse ihan pian.
“Jossu, Jossu!” kuulin yhtäkkiä äänen takaani ja käännähdin ympäri. Carkkihan se siinä, posket innosta punoittaen. “Tuu kattomaan... vai oletko sä jo nähnyt Soturin?” “Minkä? Soturin?” toistin otsa rypyssä, mitäs ihmettä...? Carkki talutti minut Humun luokse ja henkäisin syvään nähdessäni pienen orivarsan karsinan pahnoilla. Humu nuoli pienokaistaan hellästi. “Leevin ja Humun vauva”, Carkki lausahti pehmeästi. “Meidän Leevin poika. Seppeleen Soturi.” “Onnea!” hihkaisin ja rutistin Carkkia nopeasti. “Kivaa saada uusi varsa, meinaakohan Anne pitää sen?” Carkki kohautti harteitaan. “En tiedä, Mynttihän pysyy täällä, ja toisaalta mä toivon että tämäkin.” “Saapa nähdä”, totesin kepeästi. Katselimme vielä hetken varsaa, ennen kuin Carkki päätti lähteä maastolenkille energisen Leevinsa kanssa ja minä tallustelemaan tihkusateen läpi himaan.
Iloisin mielin lähdin kävelemään kotia kohti, eikä taivaalta tasaiseen tahtiin tipahtelevat vesipisaratkaan saaneet hymyäni hyytymään. Olimme edenneet merkittävästi, Hillan kanssa kun oli kuljettava pienin askelin. Ja päässäni pyöri jatkuvasti kuva suloisesta orivarsasta, Seppeleen Soturista. Mitä kaikkea Seppele olikaan elämääni tuonut - hevosia, ihmisiä ja elämän pieniä ihmeitä. Elämää ja kuolemaa. Mietin haikeana Maria, Karoliinan ex-hoitohevosta, joka oli menehtynyt traagisella tavalla. Toisaalta taas varsat, Myntti ja Soturi, saivat minut hymyilemään itsekseni. Seppeleen arki oli tiheällä tahdilla sykkivää ja kiihkeää, aina tapahtui jotakin uutta ja jännittävää.
Sillä sellaistahan elämä oli - välillä myötä-, välillä vastatuulta, kaikkia ääripäitä. Ja siihen oli vain totuttava.
|
|
|
Post by Josefiina on Oct 12, 2008 20:51:15 GMT 2
12.10. - Ihan melkein GP-tasoa
Tänään nousisin ensimmäistä kertaa kunnolla Hillan selkään. Sen olin päättänyt heti aamulla silmät avattuani. Olinhan kokeillut tammalla ratsastamista muutaman kerran, mutta ne olivat olleet melko pikaisia käymisiä. Sitä paitsi eilisen Join-Upin jälkeen asiat olisivat luultavasti kääntyneet parempaan suuntaan. Ihan vähän, mutta kuitenkin. Pyöräilin reipasta tahtia Seppeleeseen päin. Jännitys kutitti vatsanpohjaani, mitähän tästä tulisi... Toisaalta odotin innolla, miten Hilla käyttäytyisi – ainakin toivoin parasta. Tänään menisimme korkeintaan tunnin kentällä, mahdollisesti wearin ja Taigan tai Fiian tai Alinan ja Pellan kanssa. En uskonut, että Hilla malttaisi työskennellä vielä yksin.
Jätin pyöräni tallin nurkalle. Tänään ilma oli kaunis, vähän aurinkoinenkin. Hevoset nautiskelivat täysin rinnoin ulkona; tuntsareidenkaan ei tänään tarvitsisi kiertää kaviouraa. Sunnuntait olivat yleensä hoitajien ja hoitsujen pitkien, rauhallisten maastolenkkien aikaa. “Hei, Alina!” huikkasin bongatessani hoitoponinsa Pellan karsinaan nojailevan tytön. “Onko sulla aikaa?” “Riippuu mihin”, Alina vastasi virnistäen. “Jos viittisitte Pellan kanssa tulla mun ja Hillan kanssa kentälle, ihan vaan seuraks. Otetaan jotain perusjuttuja, tutustutaan toisiimme, sellasta. Olisiko mitenkään mahdollista?” “No tottahan toki!” Alina puuskahti. “Tekee hyvää meillekin pieni kouluvääntö... sen jälkeen vois käydä rauhallisen maastolenkin.” “Me ei taideta tänään tulla vielä maastoon... mutta joku vähän päälle tunti, mä siivoon ton karsinan ja hoidan hepan, nähdään sitten ulkona varusteet niskassa, okei?” “Ok!” Katosimme molemmat omiin suuntiimme, minä pölläisin kottarit ja talikon Nanalta, joka oli juuri viemässä niitä takaisin siivottuaan hoitohevosensa boksin. Riuskoin ottein aloin heiluttamaan talikkoa, onneksi karsina ei ollut tänään kovin likainen. Pian likaiset turpeet olivat lantalassa ja lähdin iloisin mielin hakemaan Hillaa laitsalta. Siellähän se kyhnytteli kaikessa rauhassa Taigaa ja Pellaa. Ihana ponikolmikko!
“Hildaaaa”, huutelin portilta. “Tuu tänneeee, nyt mennään ratsastamaaaan!” Kimo issikka höristi korviaan uteliaana kuullessaan rapinan, joka syntyi karkkipussista jota pyörittelin sormieni välissä. Pian kaikki kolme pyöreää ponia ravasivat luokseni innokkaina. “En mä teitä kaikkia voi nyt ottaa”, nauroin turpien tuuppiessa minua vaativasti. “Ali Baba tulee kohta hakemaan Pellaa ja wear on varmasti kohta Taigan kimpussa – eli mä ottasin vaan tän, ok?” Tartuin Hillan riimuun ja lähdin taluttamaan sitä portille. Pikkuinen poni seurasi innokkaana; eilinen Join-Up oli tosiaan tehnyt hyvää. Matkalla talliin Hilla jälleen kerran sävähteli kaikkea ja meinasi saada slaagin, kun Sastu ja Rensu karauttivat pihaan. Rensua mahtoi harmittaa, kun sen mahtipontinen show ei tehnyt Hillaan vaikutusta, vaan neiti koitti parhaansa mukaan kiskoa itseään tallille turvaan. Kaikista suurin kauhistus oli, kun joku oli unohtanut sinisen tuulitakin tallinnurkalle... hui!
“Hillalla taas jotain salaperäisiä pelkoja?” käytävällä Kallea kuntoon laittava Sophie naurahti kun viimein sain tuupattua issikkani sen edelleen väliaikaiseen karsinaan. “No arvaas vaan”, huokaisin. “Orit, kovat äänet, liehuvat esineet... tästä tulee ihan mielenkiintoista.” Sophie virnisti. “Kalle taas on tällanen tasainen höpsö, luottopolle!” Katselin Hillan karsinan ovelta hymyillen, miten Sophie halasi ikionnellisena hoitsuaan, tallin uutta tuntsaria. “Sä taidat todella pitää siitä?” “Taidan todella”, Sophie henkäisi. “Vaikka onkin ikävä Blondia... ehkä tää silti oli paras ratkaisu. Saihan Blondikin jo uuden hoitajan.” “Aijaa”, hymähdin. “Kiva saada uutta kasvoa.” “Joo... vaikka on porukka nytkin mahtis!” Sophie totesi iloisesti ja jatkoi: “Hei, ihan muuten vaan, unohdetaanko kaikki vanhat erimielisyydet ja aloitetaan puhtaalta pöydältä?” Sulin leveään hymyyn. “Ilman muuta!” huudahdin ja ryntäsin halaamaan Sophieta, joka otti rutistuksen vastaan yllättyneenä nauraen.
Neljänkymmenenviiden minuutin päästä olin saanut Hillan valkoharmaan karvan kiiltelemään siihen malliin, että minä – parantumaton perfektionisti – olin tyytyväinen siihen. Hymyillen halasin ponia, joka oli harjauksen ajan käyttäytynyt itselleen ominaisesti (eli steppaillut levottomana, hirnunut korviavihlovasti, pompannut melkein kattoon kun Leevi rynni Carkin kanssa ohi, potkinut jopa kerran karsinan ovea ja nostanut päänsä korkeuksiin, kun olin yrittänyt selvittää otsaharjaa), mutta olin siitä silti ylpeä. Olihan se mun oma Hilla-kulta! Ehkä hermoheikko luonne tasaantuisi ajan myötä, kun Hilla kotiutuisi kunnolla Seppeleeseen. “Sä taidat viihtyä täällä?” lausahdin issikalle ja kutitin sen alahuulta. Poni tökkäsi minua käteen ihan varmasti huvittuneena. “Jossu, oletko sä kohta valmis?” Alina huuteli Pellan karsinasta. “Mulla on enää satulavyö kiristämättä...” “Apua, mä en ole vielä aloittanutkaan!” Tuulen lailla kirmasin satulahuoneeseen ja hain Hillan varusteet. Satulan nähdessään tamma yritti paeta karsinan nurkkaan, mutta riimunnaru esti sitä. Pyöritin silmiäni. “Hilla hei, ei sun kaikkea tarvi pelätä. Tästäkään vehkeestä sulla ei ole mitään huonoja kokemuksia, vai mitä?” puhelin reippaasti ja 'heitin' satulan pehmeästi kimon selkään. Se nosteli takajalkojaan hermostuneena. Oioin satulahuovan ja juttelin sitten tammalle niin kauan, että se rauhoittui hiukan. Kiristettyäni satulavyötä laitoin ponini riimun kaulalle ja aloin pujottamaan kuolaimia sen suuhun. Aluksi Hilla pakeni noita sen mielestä inhottavia, metallisia palasia, mutta otti ne sitten kitaansa kun työnsin pelottomasti sormeni hammaslomeen. Ilmeisesti hiukan omenalta maistuvat kuolaimet olivatkin ihan hyvä juttu, niin tyytyväisenä Hilla niitä rouskutteli ne suuhunsa hyväksyttyään. Kävin vielä nappaamassa satulahuoneessa tallettamani kypärän ja hanskat, ja palasin ponin karsinalle jännittyneenä. “No.. mennäänkö me sitten?” Hilla pärskähti, ja lähdin viemään sitä ulos. Ensimmäinen säikähtäminen tuli jo ovella, kun kova tuuli puhalsi kasvoillemme iloisenvärisiä lehtiä. “E-eee, rauuuuhassa”, tyynnyttelin hevosta, joka puhalsi ilmaa äänekkäästi sieraintensa läpi. “Mitähän tästä tulee...”, mutisin samalla kun kiristin satulavyötä. Hilla ei olisi millään malttanut seistä paikallaan vaan väisti kosketustani esimerkillisellä pohkeenväistöllä. “Tee toi noin kauniisti sit kun mä olen selässä”, naurahdin kun viimein vyö oli tarpeeksi tiukalla ja jalustimet laskettu. Vilkuilin ympärilleni ja näin Alinan vilkuttavan vähän matkan päästä Pella vierellään. “Moi, ootteko te valmiita?” “Joo, menkää vaan edeltä!” huusin takaisin. Hilla hirnahti ilahtuneena kaverinsa nähdessään ja Pella vastasi pienellä hörähdyksellä ja hännänhuiskautuksella. Perätysten lähdimme kentälle. Hilla kulki halukkaasti eikä muistanut pelätä, kun sillä oli kiire seurata edellä kulkevaa ponia. Sain ihan jarrutella korvat hörössä kävelevää ratsuani. Alina avasi kentän portin ja minä puolestani laitoin sen kiinni, roikkuen samalla hiljalleen hermostuvan Hillan suupielessä. “Ihan iisisti, Hiltsu, kohta päästään!” vakuutin ja huokaisin helpottuneena, kun portin puomit lopulta loksahtivat paikoilleen. Kipitimme nopeasti Pellan ja Alinan viereen kaartoon. Ponnistin selkään kevyesti, olihan Hilla aika pieni, ja viittasin Alinaa ja Pellaa kulkemaan edellä. Hilla oli jännittynyt, kulki selkä vähän notkolla pää koko ajan puolelta toiselle sinkoillen. Se halusi välttämättä kulkea ihan Pellan mukavankokoisessa ahterissa kiinni, ja annoin tamman mennä omaa vauhtiaan ohjat pitkinä, mahdollisimman rentona istuen ja koko ajan stressaantuneelle islanninhevoselleni jutellen. “Kivaahan tää on, vai mitä... ihan rauhassa, Hilla... noooin, tooosi hieeeeeno, vautsi. Noin kun meet koko ajan, niin hyvä oot. Niin, hienosti, tosi hiiiienosti. Mahtavaa, Hilla..” Hiljalleen Hillan kaula alkoi laskeutua ja se malttoi ottaa vähän väliä Pellaan. Se oli kuitenkin valmiina räjähtämään hetkenä minä hyvänsä, ja Alina vilkaisi minua virnistäen. “Viulunkieli-Hilla!” “Helppohan sieltä on naureskella...”, irvistin takaisin ja Alina naurahti kepeästi. Noin vartin lämmittelyn jälkeen Alina ehdotti pientä ravipätkää. Suostuin oitis, vaikka vähän hermostuttikin, ja Hilla lähti olemattomasta pohkeenkosketuksesta keskivauhtiseen, kaksitahtiseen askellajiinsa. Ehkä näin kevyen avun toimimiseen oli syy myös siinä, että edellä kulkeva Pella otti ravin ennen meitä... Hilla kulki hyvin kauniisti, kuunteli pienintäkin liikettäni ja oli oikein hieno ratsastettava. Pellan läsnäolo teki sille pelkästään hyvää ja olin kiitollinen Alinalle, joka oli suostunut lähtemään mukaan. Muutaman ravikierroksen jälkeen otimme taas käyntiä ja juttelimme toisillemme hevosten lönkytellessä rennosti. “Hienostihan toi Hilla menee”, Alina ehti kehaisemaan juuri kun metsästä ilmestyi jokin hurjasti pärisevä, rämisevä ja mörisevä... En ehtinyt tajuta mitään, kun Hilla oli jo noussut ensin vähän takajaloilleen ja rynnännyt sitten hurjaan kiitolaukkaan ympäri kenttää. Pella korskahti säikähtäneenä mutta Alina osasi reagoida ja pidätti ponin tyynesti. Minä olin ensin aikeissa pidättää ohjilla kunnolla, kuten paniikissa ensin tulee mieleen, mutta päätin sitten vain kuvitella itseni 500-kiloiseksi läskikasaksi joka hölskyi ja mölskyi satulassa. Ennen kuin huomasinkaan, oli Hilla vapisevana ja tärisevänä hidastanut ensin raviin, sitten käyntiin. Pysäytin ponin ja silitin hiljaa sen hikistä kaulaa kehuen samalla vuolaasti. Lopulta päätin laskeutua alas selästä ja mennä Hillan pään viereen, sopottaa sille lohdutuksia, kertoa sille että ei ollut mitään pelättävää, että minä suojelisin sitä kaikelta. Tamma painoi päänsä minua vasten, ihan kuin olisi itkenyt. Painoin huuleni sen otsalle ja huomasin, miten Hillan vapina lakkasi ja pian se oli jo rauhallisempi. “Hyvin toimittu, Josefiina.” Alina oli ratsastanut Pellan lähemmäksi ja hymyili minulle kannustavasti. “Haluatko sä nousta vielä selkään?” “Ilman muuta”, vastasin reippaasti ja nousin pehmeästi satulaan. Hilla jännittyi oitis, sen käynti oli kauhistunutta tikutusta ja kaula tikkusuorana. Kesti kauan, ennen kuin se rauhoittui – Pellan tyyni seura oli jälleen parasta mahdollista. “Mikä se muuten oli? Jota Hilla säikähti?” kysäisin kun poni kulki nyt rennosti, askelta venyttäen. “Mönkijä”, Alina puuskahti vimmastuneena. “Mä sanon Annelle, että pitää huolen ettei niiden naapurikylän huligaanien tarvi täällä pitää kilpa-ajojaan! Mutta hei, ravattaisko?” “Sopiihan se!” Pian parivaljakkomme ravasi kauniisti peräjälkeen. Hilla oli ihana, nautin sen suhteellisen pehmeästä askeleesta ja siitä, että tamma reagoi jokaiseen apuuni uskomattoman hienosti. “Kattokaas tätä”, hihkaisin Alinalle, tiivistin istuntaani selvästi ja annoin pikkiriikkisen pohkeita. Hilla tajusi heti, mistä oli kyse ja lähti tölttäämään tottuneesti. Nauroin, miten hassu askellaji töltti olikaan! Kuin olisi istunut upottavassa nojatuolissa... ja miltä tuntuisikaan töltätä ilman satulaa! “Vau, siistiä”, Alina innostui. “Mutta odotas vaan, otetaanko vähän laukkaa? Siinä meillä on teille näytettävää!” Kulmasta nostimme laukan, ja Pellan kiitäessä hurjaan neliin pidin Hillan rauhallisemmassa tahdissa. Se suostui osaansa takapäälläänkin työskennellen ja kehuinkin ponia koko ajan hurjasti. Lopulta annoin Hillallekin ohjaa ja hetken epäröityään se sinkoutui Pellan perään. Laukkasimme vielä hetken, ennen kuin hidastimme käyntiin. Annoimme ponien puuskutella pahimmat maitohapot pois, sitten otimme muutamia helppoja koulukiemuroita: etuosakäännöksiä, vähän pohkeenväistöä, laukkaa pääty-ympyrällä, kahdeksikkoja, moitteettomia voltteja... Hilla työskenteli kuuliaisesti vaikka välillä se joutui miettimään, mitä perunasäkki satulassa halusikaan. Yhteispelimme natsasi, vaikka etuosakäännöstä jouduimmekin hinkkaamaan paljon enemmän kuin Alina ja Pella. Maltillinen laukka ympyrällä tuotti sen sijaan Pellalle vaikeuksia, se olisi halunnut päästellä ja lujaa.
Loppujäähdyttelyjen jälkeen veimme ponit talliin, otimme varusteet pois ja pestyämme kuolaimet palkitsimme ratsumme parilla porkkanalla. Hyväilin Hillan kaulaa ilonkyyneleet silmissäni. “Sä olet mahtava poni!” 'Mahtava?' Hilla tuntui sanovan tökätessään minua turvallaan mahaan. 'Pelleiletkö sinä, tyttö? Minähän olen... mahtavin!' Nauraen vein Hillan ulos, jossa se ravasi tyytyväisenä Taigan kanssa tarhan kauimpaiseen nurkkaan.
|
|
|
Post by Josefiina on Oct 21, 2008 19:29:57 GMT 2
21.10. - It's not always perfect
“Onko tässä nyt mitään järkeä? Lähteä nyt puoliksi sairaana tallille ja vettä tulee kuin Esterin...!” isä äyskähteli närkästyneesti autonratista. Tuulilasinpyyhkijät viuhtoivat edestakaisin hurjaa vauhtia, kun piskot iskivät autoon kuin pienet tikarit. “Äh, mä olen jo ihan terve. Ja sitä paitsi onhan se oma poni hoidettava.” Käänsin katseeni ulos voimatta peittää pientä hymyä, 'oma poni'. Ajatus Hillasta sai vieläkin vatsanpohjassani väreilemään, vaikka olinkin ehtinyt viettää tamman kanssa minimaalisesti aikaa. Omatuntoani jyskytti. Olin etuoikeutettu kun omistin oman ratsun Seppeleessä ja minun olisi hoidettava velvollisuuteni tästä lähtien paremmin. Toisaalta olinhan viettänyt lomaa olosuhteiden pakosta, syyslomalla aika loppui kesken Vuokatissa lomailun takia ja koulu veti tiukoille. Halusinhan saada tänä vuonna parempia tuloksia ja ahkeruus oli jo kannattanut: olin vetäissyt kympit kahdesta ensimmäisestä kokeesta. Silti ikävöin jatkuvasti Seppeleeseen ja olinkin päättänyt, että karsisin aikaa myös siellä odottaville Hillalle ja Riinalle. Varsinkin ensimmäiselle, sillä issikallanihan ei ollut ketään muuta kuin minut. Eräs kaverini oli ohimennen ehdottanut minulle hoitajan hankkimista. Siihen en vielä ollut valmis; halusin hioa suhteeni hevoseen ensin itse rauhassa niin hyväksi, että uskaltaisin antaa sen toisten käsiin.
“Minä tulen sitten tämän kerran hakemaan”, isä murahti Seppeleen pihassa. “Joo, joo”, hihkaisin. Sateen keskeltäkin erotin Seppeleen tutuiksi käyneet piirteet ja jännitys sisälläni kasvoi. Tuntisikohan kukaan edes enää! “Kiitti kyydistä ja moi”, tajusin tökerösti töksäyttää isälle ennen kuin läimäisin auton oven kiinni perässäni ja juoksin sateen läpi tallin ovelle. Oli jo hämärtyvä tiistai-iltapäivä, ja ilmeisesti tämän päivän tunnit oli jo saatu pakettiin. Karsinoissa näkyi vain tyytyväisiä hoitajia, jotka juttelivat sekä keskenään että hevosilleen. Jäin vähän ujosti seisomaan ovelle ja huikkasin epävarman tervehdyksen. Käytävälle ilmestyi uteliaita päitä, jotka tuijottivat minua hetken ja puhkesivat sitten ilahtuneeseen hymyyn. “Ai Jossu, hei! Sua ei olekaan näkynyt!” Karo kiljaisi. “On ollut melkein ikävä, haha..”, Sastu hymähti. “Ettet vaan ois viihtyny siellä Artsin ravitallilla?” Nana muisti irvailla iskien silmää. “Pyh ja pah”, purskahdin nauruun ja tunsin taas olevani kotona. “Koulukiireitä ja treenileirejä, siinäpä se!” “Kiva että päätit kuitenkin tulla takas”, Epun satulaa raahaava Wire naurahti ja hymyilin tytölle leveästi. Niin, kiva, että olin tullut takaisin.
“Jossu! Onks tää unta!” Taigan karsinasta pelmahti päälleni kiljuva ja kikattava tyttö, jota en ensin meinannut tunnustaa tämän tanssittaessa minua villisti ympäri käytävää. “Wear”, huudahdin lopulta ja kaappasin tytön isoon karhunhalaukseen. Muut vilkuilivat toisiaan silmiään pyöräytellen, olimmepa mekin sekopääkaksikko... “Missäs sitä on oltu, häh? Jätetty hepat hoitamatta ja tallikaverit unholaan, niinkö?” wear mörisi kulmat kurtussa, sormi ojossa irrotettuamme otteemme. Pilke tytön silmäkulmassa kertoi, että tosissaan ei oltu. Tönäisin häntä tuttavallisesti olkapäähän ja puuskahdin virnistäen: “Blaa blaa, lopeta toi saarnaaminen ja auta mua mieluummin vaikka Hillan boksin putsauksessa!” “Ay ay, captain”, wear kumarsi ja kipaisi hakemaan kottarit ja talikon viilettäen ne mukanaan pian hirmuista kyytiä Hillan karsinalle. “Milloinhan meidän ponikolmikko sitten muuttaa sinne aittaan”, ähkin tyhjentäessäni boksia, joka olikin älyttömässä kunnossa. “Olis kiva saada Hilla vähän stressittömämpään ympäristöön.” “Annella on ollut tosi paljon kiireitä viime aikoina”, wear muistutti. “Ymmärrystä vähän, hei.” “Juu, kyllä minä tajuan, mutta minkäs sitä malttamattomuudelleen voi?” kohautin hymyillen olkapäitäni ja jatkoin naama punaisena sonnan lappamista. Pian selvisi, että karsinan sai tyhjentää kokonaan. Wear osoitti jälleen olevansa ihana ystävä ja reilusti auttoi minua viemään kaikki karsinan turpeet pois, lakaisemaan lattiasta töhnät ja lopuksi tuomaan sinne reilun kerroksen puhdasta aluketta. “Sulle pitäs tiäks antaa joku Nobelin palkinto. Oisit sen ansainnut”, totesin wearille lopuksi haudanvakavana ja sain tytön punastumaan. “No älä jaksa..”
Sitten olikin aika hakea ponit laitumelta. Taiga, Hilla ja Pella laidunsivat yhdessä. Teimme ilkeän tempun ja jätimme keskimmäiseksi mainituin vielä syömään yksinään; loput kaksi veimme sisälle puunattaviksi. Taiga tuli tietenkin täyttä kiitoa wearin luokse, ja Hilla seurasi ujosti kintereillä. Minut nähdessään se höristi korviaan ja tuli luokseni uteliaasti mutta hieman pidättyväisesti, 'sinäkö siinä?' Annoin ponin haistella minut ja kun se lopulta henkäisi lämpimästi naamalleni, puhalsin onnellisena takaisin. En sittenkään ollut täysin unohdettu.
Turpa Taigan takamuksessa (TTT, heh heh) Hilla ei panikoinut ja käyttäytyikin mainiosti menomatkalla talliin. Omassa karsinassaan se steppasi vähän ja huusi ystävälleen varmuuden vuoksi. Taigan vastattua Hilda rauhoittui hiukan ja malttoi jopa vähän maistaa muutamaa heinänkortta lattialta. Rupesin harjaamaan issikkaa reippain ottein, jutellen sille koko ajan ja nauttien joka hetkestä. Miten onnellinen olinkaan, kun minulla oli Hillan kaltainen poni! Rakastin sitä täydestä sydämestäni ja odotin innolla, mitä ystävyydestämme tulisi. Join-upin ja Follow-upin jälkeen “kriittinen raja” oli rikottu ja kuuluin nyt jo orastavasti Hillan ystäväpiiriin.
“Mitäs suunnitelmia teillä on tälle päivälle?” huutelin viereiseen karsinaan wearille, joka kuului puhelevan Taigalle niitä näitä, kuten minä Hillalle. “En mä tiedä vielä. Ehkä esteitä, ehkä koulua, ehkä maastoon... Kuinniin?” “No kun, tai siis ääh, mä vähän ajattelin sillai, että jos mä tänään uskaltaisin lähteä Hillan kanssa maastoon ihkaekaa kertaa kunnolla ja jos te tulisitte vaikka sillai mukaan tai jotain”, sopersin hämilläni. “Olipa vaikeasti esitetty asia”, wear kikatti. “Mutta messissä ollaan, loistava ajatus.” “Onko susta? Vai onko se liian aikaista?” purin huultani epävarmana. “Jos susta tuntuu, että Hilla on valmis, ni sitten sopiva aika. Ja onhan Hilla ollut täällä jo kohta – kaks, kolme viikkoa?” Purskahdimme molemmat nauruun ja jatkoimme poniemme sukimista. Hilla oli suhteellisen rauhallinen, mitä nyt säikähteli omaan tyyliinsä Pipsalta käytävällä kolahtavaa vesiämpäriä ja Rensun koväänistä kiljuntaa karsinassaan. Neljänkymmenenviiden minuutin jälkeen olisimme voineet vaikka peilata poniemme karvapeitteistä. Tyytyväisenä huomasin, että Hilla oli jo alkanut kasvattaa muhkeaa talviturkkia. Hyväilin sen kaulaa mielissäni. Issikan paljaassa selässä olisi talven paukkupakkasilla suloista istua... Aloimme satuloida hevosia yhdessä käytävällä. Hilla oli rento, kunhan vain sai keskittyä kurottelemaan kaverinsa turpaa: 'hei kamu, pussataanks!' Taiga suhtautui ponini lähentelyihin vähän huvittuneesti, tyytyi vain koskettamaan sen ylähuulta kevyesti. “Miks musta tuntuu että Taigalla on Hillaan jotenkin äidillinen asenne”, wearkin huomasi hihittäen ja taputti hoitsuaan kaulalle. “No Hilla nyt onkin semmonen vauva”, huomautin leikilläni ja lähdin hakemaan ratsuni varusteita satulahuoneesta. Hillan saadessa pientä paniikkia satulasta wear kiirehti auttamaan. Vilkaisin häntä hymyillen, sanoja ei tarvittu: tämä oli tosi ystävyyttä.
“Oletko sä varma, että mä pärjään tän kanssa?” Huultani purren seisoin Hillan kanssa keskellä Seppeleen pihaa. Wear kiristi jo ponnekkaasti Taigan satulavyötä kauempana. “Joo, joo, sehän on ihan rauhallinen”, wear vakuutti, mutta vilkaistuaan tammaani korjasi: “No, aika rauhallinen.” Hilla hengitti äänekkäästi korvat tikkusuorina, lihakset jännittyneinä, sieraimet levällään. Juttelin sille rauhoittavasti ja kiristin satulavyötä reikä reiältä. Laskin jalustimet ja hypähdin selkään. Hilla säikähti, olihan se ollut ihan muissa maailmoissa, ja lähti kauhistuneena puoliksi käyntiä, puoliksi ravia eteenpäin. “Prrr!” Kiskoin itseni kunnolla satulaan ja katsahdin kalpeana weariin. Hilla pysähtyi kuolainta pureskellen, jo ensimmäiset vaahtopiskot rinnuksilla. “Älä ole tuon näköinen, Josefiina”, wearia nauratti. “Hyvin se menee, usko mua.” “Katotaan nytten”, huokaisin raskaasti, “mutta te menette edellä.” Lähdimme kulkemaan erästä mukavan leveää metsätietä pitkin. Wear kertoi, että reitti kesti noin tunnin. Se oli ihan sopiva aika, toivottavasti ei liikaa.. Hilla kulki hermostuneena allani, joka ääni sai sen säpsähtämään ja se yritti koko ajan tunkea turpaansa ihan Taigan hännänjuureen. Puhelin sekä Hillalle että wearille ja yritin istua itse mahdollisimman lötkönä. Äkkiä kuului kahahdus, kun teeri lähti äänekkäästi viereisestä metsästä lentoon. Hilla hirnahti kauhistuneena, hyppäsi vähän takajaloilleen niin, että tipahdin kaulalle ja otti epämääräistä pohkeenväistötölttiä pitkin polkua. Taiga säpsähti vain hiukan mutta jatkoi tyynesti matkaansa. Minä roikuin satulassa epätoivoisesti ja yritin saada jonkinmoista otetta ponin harjasta. “Anna ohjaa”, wear kehotti rauhallisesti ja annoinkin Hillalle ihan löysät ohjat jutellen sille koko ajan, kivuten itse kunnolla takaisin selkään. Pian poni rauhoittui ja pääsimme jatkamaan matkaa. Jalkani vapisivat; pystyyn hyppääminen ei ollut koskaan kuulunut mielikokemuksiini... “Rentoudu, Jossu, sä olet kuin viulunkieli”, wear naurahti. “Kyl se pysyy.” “Toivottavasti...”, mutisin ja rapsutin hajamielisesti Hillan kaulaa. Miten keskeneräinen ratsu se vielä olikaan! Vähän aikaa käveltyämme wear ehdotti pientä ravipätkää. Suostuin kalpeakasvoisena. Wear lähti Taigalla rauhalliseen raviin. En ehtinyt antaa Hillalle pohkeita, kun se säikähti kaverinsa lähtevän ja hurjaa kiitotölttiä lähti vetämään ensin ihan perään, sitten rinnalle ja lopulta ohi. En saanut kimolle mitään: en uskaltanut ottaa kunnon tuntumaa sen suuhun, olihan se niin herkkä, joten minun oli vain pakko pysyä selässä keinolla millä hyvänsä. Wear luuli, että kiihdytyksemme oli kutsu kilpailuun, ja pian hän kannusti poninsa kiitolaukkaan. Hilla kauhistui jälleen, pukitti paniikissa ja lähti vetämään selkä notkolla, silmät pyörien hulluinta neliä jota olin koskaan kokenut. Vaahto roiskui sen ryntäille ja se ei kuunnellut rauhoittavia apujani, se vain halusi saada edellä pinkovan Taigan kiinni, se halusi päästä pois ahdistavasta tilanteesta. Wear huomasi taakse vilkaistuaan vihdoin, että jotain oli vialla. Hän hidasti Taigan raviin , sitten käyntiin ja lopulta pysähtyi. “Apua, mä en tajunnut ollenkaan että se lähti!” hän huudahti säikähtäneenä. Hilla oli aivan hermostuksissaan, se ei malttanut kävellä, viiletteli sinne tänne pitkin polkua ja lopulta annoinkin sen ravata kiitoa Taigan luokse. Siellä onnistuin pysäyttämään issikan, silittelin sen kaulaa ja puhelin hetken. “Joo. Se lähti”, onnistuin kakistamaan kurkustani. En saanut sanotuksi muuta. Olin säikähtänyt, pettynyt ja väsynyt. Hilla ei luottanut minuun, se pelkäsi yhä melkein kaikkea eikä suhteemme ollut vielä valmis näin 'riskialttiille' reissulle. Ja minä en ollut ymmärtänyt sitä, olin luottanut liikaa itseeni ja ah-niin-loistaviin hevosmiestaitoihini. Miten paljon olimme menneet takapakkia, se selviäisi myöhemmin. “Käännytäänkö kotiin?” wear kysyi vaimeasti, hän oli huomannut olotilani ja näkyi myös ymmärtävän sen. Nyökkäsin lyhyesti katsomatta tyttöä silmiin, ei huvittanut puhua äskeisestä. Kävelimme tallille kaikessa rauhassa, wear jutteli niitä näitä ja minä lähinnä urahtelin vastaukseksi. Tyttö ei pahastunut, ymmärsi yhä, nauroi ja kertoi juttuja, jotka olisivat tavallisesti saaneet minut kikattamaan mielipuolisesti. Nyt en saanut hymyiltyäkään. Hilla vaistosi mielialani ja kulki epävarmasti ja koko ajan ympärilleen pälyillen. “Hitto, kai sä nyt edes kävellä osaat kotiin kunnolla”, ärähdin ponille ärsyyntyneenä ja se säikähti äänensävyäni. Kaduin sanomaani heti ja rapsutin sovitellen Hillan harjanjuurta. 'Älä pura sitä poniin, älä pura sitä poniin...', toistelin mielessäni itselleni.
Tallilla päästimme ponit tarhaan ja lähdimme hiljaisina talliin. Pesin Hillan kuolaimet ja vein sen varusteet satulahuoneeseen, sitten katosin vähin äänin ponien tarhan aidalle. Seisoin siinä, katselin vähän aikaa tammojen laiduntamista ja sitten tuli itku; pettymyksen, surun ja vähän traumaattisen kokemuksen takia. Olin saanut aikamoisen opetuksen, oli edettävä ponin tahtiin, ei niinkuin itse oli valmis, vaikka nauttikin pitkistä maastolenkeistä. Tarvitsisimme vielä monten monta positiivista kokemusta yhdessä, maasta käsin ja ratsailla, ennen kuin voisimme maastoilla turvallisesti. Pyyhin kyyneleitä silmistäni, kun tunsin hellän kosketuksen olkapäälläni. Vilkaisin sivusilmällä tulijaa. Wear. Purskahdin uudelleen itkuun, itkin paljon ja enemmän, en saanut sanakaan suustani. Wear halasi minua tiukasti, puhui hiljaa lohduttavia sanoja; ettei se ollut minun tai Hillan vika, että mitään ei oltu menetetty. “Mä en.... osaa... mitään...”, nyyhkin katkonaisesti mutta wear vaiensi minut, taputti selkään. “No niin, tyttö, nyt riittää turha pillittäminen. Käytävä kaipaa lakaisua ja minä kupposen teetä!” Ensin vähän loukkaannuin kommentista, vähän sympatiaa – kiitos, mutta sitten minua alkoi naurattaa wearin loppujen lopuksi loistava, arkinen piristyskeino. Hymyä kasvoilleni väkertäen lähdin wearin ohjaamana tallia kohden – taas vähän viisaampana.
|
|
|
Post by Josefiina on Oct 23, 2008 20:03:08 GMT 2
23.10. - Uusi yritys
“Olen paskankärrääjä, tarkka sekä taitava...” Hyväntuulinen lallatukseni kaikui Seppeleen ison tallin käytävällä ja sai muita karsinoita tyhjentävien hoitajien suupielet nykimään. Olin tänään vähän paremmalla tuulella, olinhan cheer upannut itseäni katastrofi-maastolenkin jälkeen Monty Robertsin join-up-videoita katselemalla: kyllä minäkin osaisin, kyllä minä voisin virheeni korjata! Hillan boksi oli viimein siivottu ja punakkana mutta itseeni tyytyväisenä vein työvälineet paikalleen. Kiskaistuani satulahuoneesta ponini riimunnarun hypähtelin hyvillä mielin ulos. Syksy oli jo pitkällä; se oli pyyhkäissyt puut alastomiksi ja itkenyt tallinpihan inhottavaksi kuraliejuksi. Nenääni nyrpistäen harpoin mudan läpi kohti tarhaa, jossa Hilla tarhaili tällä kertaa Pikun ja Jambon kanssa. Miten raukalta se näyttikään, pieni kurainen poni aitauksen kauimmaisessa nurkassa. Pikku yritti mennä ystävällisesti tervehtimään Hillaa, mutta siitäkös issikka säikähti ja kauhistuneesti hirnuen viskasi takapäätään Pikkua kohden kirmaten sitten karkuun. Jambolle kiusa se oli pienikin kiusa, ja ilkikurinen ruuna napautti ohimennen hampaansa Hillan takalistoon. “Hillaaaaa”, huutelin portilta, eikä tarvinnut kahta kertaa käskeä: masentuneesti poni ravasi luokseni turvaa hakien. Se oli pöyristynyt kun oli joutunut noinkin kamalaan seuraan. Eihän ollut puhettakaan, että Hilla olisi viihtynyt muiden kuin parhaiden kavereidensa Taigan ja Pellan kanssa! “No tule tänne, tyttö suojelee sua”, vakuutin Hillalle ja rapsutin sen harmaankirjavaa otsaa. Pää olikin ainoa kohta tamman kehossa, jota saattoi valkoiseksi tai harmaankirjavaksi kutsua; poniparka oli onnistunut kuraamaan itsensä täydellisesti. Hätistelin uteliaat ruunat kauemmaksi ja taistelin itseni ulos, Hilla kiltisti perässäni kulkien. Matka tallille oli tietenkin pelottava ja pitkä, välillä piti ihan pysähtyä ja hirnua kimeästi. Silmiäni pyöritellen johdin silmäteräni läpi hurjien vaarojen turvallisesti sen karsinaan. “Ootko nyt suojassa kaikelta pahalta, mitä.” Painoin kasvoni Hillan turpaa vasten ja seurasi peruspuhalteluleikkimme: Hilla hönki lämmintä ilmaa naamalleni ja minä puhalsin sen sieraimiin takaisin. Viimein raaskin irrottautua ponistani edes siksi ajaksi, että sain haettua harjapakin satulahuoneesta. “Nyt saatkin kunnon puunauksen!” ilmoitin Hildalle reippaasti enkä välittänyt sen silmien muljauttelusta, vaan rupesin varmoin ottein pyörittelemään kumisukaa issikan jo talvisella karvapeitteellä. “Ihana karvamambo susta tulee, kun ilmat vielä viilenee...” Hilla oli harjauksen ajan oma itsensä: tuuppi välillä minua kärsivästi, mulkoili tallin tapahtumia ja hirnui välillä peloissaan, hypähteli ilmaan äkkinäisistä äänistä ja säikähteli ohikulkevia hevosia. En välittänyt sen säpsyilystä, vaan jatkoin rentoa juttelemista ja välillä ponin oikein kiihtyessä pyörittelin sormillani pieniä ympyröitä sen harjanjuureen. Hiljalleen Hilla alkoi rentoutua, laski kaulaansa ja sulki vähän silmiään. Rapsutin sen säkää kiitokseksi ja kehaisinkin vielä: “Olethan sää hieno poni, kun vaan vähän maltat rauhoittua!” Samalla huokaisin tyytyväisenä, ettei ainakaan hoitotilanteesta ollut jäänyt tammalle traumoja. Mutta entäs, kun esille tuotaisiin satula...
Tunnin kuluttua olin työni tulokseen tyytyväinen. Siinä vaiheessa Hilla olikin jo hermorauniona koko ajan ympärillä hääräävästä ihmisestä, vaikka huomiosta nauttikin. Tyytyväisenä se sai hetken pörrätä karsinassaan yksinään, kun minä koputtelin toimiston ovelle. “Sisään”, kuului Annen ääni huoneen uumenista. “Moi!” Kurkkasin ovelta hymyillen ja astahdin sisään. “Mitäs sulle?” “Kiirettä, kiirettä ja kiirettä”, Anne huokaisi pyyhkäisten hiuksiaan hermostuneesti. “Laskuja, laskuja ja laskuja. Sori, kun ponien muutto aittaan on viivästynyt – tässä nyt on kaikenlaista...” “Voi, ei se mitään”, vakuutin. “Hyvää siedätyshoitoa Hillalle. Mutta oli mulla asiaakin – onko kenttä nyt varattu?” Anne tarkasti asian nopeasti jostakin paperista miljoonien arkkiensa seasta. “Öö... ei kai pitäis olla. Kuudelta alkaa jatkoryhmän tunti ja kello on... vartin yli viis. Eli siihen saakka sulla on vapaat kädet. Mitä muuten meinasit, mä kuulin jotakin epäonnistuneesta maastoretkestä?” Irvistin: Seppeleessä ei salaisuus-termiä tunnettu. “Juu, kaikki ei oikein sujunut suunnitelmien mukaan... ja niinpä me palataan alkuun. Eli join-uppiin. Et sattuis tietämään Jaakon olinpaikkaa?” “Siellähän se sauhuja veteli tallin edustalla. Siitäkin mä olen sanonut sata kertaa, millaisen kuvan se vanhemmille antaa...” “Höpö höpö, aikuinen mies”, huiskautin kättäni. “Hei mut kiitti, Anne, ja löysää vähän pipoa, ok?” Stressaantuneen näköinen nainen hymyili väsyneesti. “Yritetään...”
Jaakko löytyikin pääoven edestä rööki sormien välissä. “Haudi hau, hevoskuiskaaja.” Purskahdin nauruun kuullessani lempinimen: Jaakko muistutti Lostin Sawyeria taiteillessaan hoitajille mitä omaperäisimpiä kutsumanimiä. Oli pörriäistä ja ufoa, nyt myös hevoskuiskaaja. “Grr vaan, Jaakko-kulta”, hymyilin hunajaisesti ja silmiäni räpsytellen liimaannuin ihan mielen kylkeen kiinni. “Nyt kun hevoskuiskaajista puhuttiin, niin...” Jaakko oli venyttänyt itsensä täyteen mittaansa ja katsonut minua silmät lautasina. Viimeisen lauseensa kuullessaan hän huokaisi helpottuneena. “Aa, sä kaipaatkin vaan palvelusta. Mä jo säikähdin...” Mies tumppasi tupakan muka haikea ilme kasvoillaan. “Ei edes pientä tupakkataukoa, ainaista raadantaa.. niin että kyllä kuhertelukin ois passannut.” “Säästä kuhertelusi Rosille”, kuittasin miehen vitsailun tyynesti, “ja hae ne pikatolpat, mitä ne nyt oli, ja rakenna sellanen pyöröaitaus kentälle. Jooko kultarakashanipuppelipöö?” Pokka ei pitänyt loppuun asti ja nauroinkin “puppelipöön” jälkeen kaksinkerroin. “Yes, sir”, Jaakko vastasi alistuneena ja lähti raahustamaan maneesia kohti; sen kylkeen hän oli viime kerralla tolpat jättänyt.
Viidessätoissa minuutissa kentällä odotti olosuhteisiin nähden luksusaitaus. Hain satulahuoneesta riimunnarun ja noin 4 metriä pitkän juoksutusliinan. Tyytyväisenä lähdin hakemaan Hillaa karsinasta. Se seurasi minua mielellään kun tajusi pääsevänsä pois hieman ponia ahdistavasta tallin hälinästä. Kentän nähdessään tamman sieraimet levisivät hiukan, mutta minun pitäessäni adrenaliinitasoni alhaisena päätteli se, ettei mitään pelättävää ollut. Jaakko sulki kohteliaasti portin perässämme. “Kiitos oikeesti”, huusin miehelle. “Mä korvaan tän!” “Muistetaan”, Jaakko hymähti ja lähti löntystämään pois päin komentaen minua vielä huikkaamaan kun olimme lopettaneet. Mies ei enää jaksanut työskentelyämme seurata. Ihan ensin heitin riimunnarun aitauksen ulkopuolelle ja talutin Hillan riimusta aitauksen keskelle. Rauhallisesti rapsuttelin sitä ja kerroin, miten tärkeä ja rakas poni oli, mutta miten minun oli silti komennettava se pois luotani; 'if she doesn't go away, she can't go back' Monty Robertsin sanoin. Pian maiskautinkin pari kertaa ja pyöritin vähän juoksutusliinan päätä. Hilla säikähti ja lähti päätään viskoen ravaamaan kenttää ympäri. Puoliksi juoksin sen vierellä minäkin, pitäen ponin liikkeessä äänelläni ja liikkeilläni. Matkin luimistelevan hevosen päänelettä ja se sai Hillan kiitolaukkaamaan korvat luimussa ympäri pyöreää aituuta. Hetken ajan minua kauhistutti, jos poni liukastuisikin, mutta onneksi kenttä ei ollut kovin liejuinen. Kun Hilla alkoi puuskuttaa, huulien päristelyllä annoin sen hidastaa vauhtia raviin, mutta en vieläkään pysähtyä. Hillaa alkoi kypsyttää juokseminen. Nyt se alkoi jo kääntää sisäpuolen korvaansa minun suuntaansa – merkki numero yksi! Ilahtuneena pidin ponin liikkeessä odottaen lisää. Eikä mennyt kauaakaan, kun Hilla laski päätään ja aukoi vähän suutaan. Siinä se! Huulien päristelyllä annoin ponin hidastaa huomaten olevani likomärkä ympäri kenttää juoksemisesta. Otin pari askelta Hillaa kohden, pysähdyin sitten ja käännyin puoliksi poispäin siitä. Odotin henkeäni pidätellen. Ja kohta Hilla käppäili tyynesti luokseni tökäten minua turvallaan selkään – the magical moment of join-up. Hymy levisi kasvoilleni, kun hitaasti käännyin ja tiukasti maata katsoen rapsutin ponin otsaa; siitä se piti erityisesti. Kerroin näin tammalle, miten hieno ja ihana se oli. Kohta otin pari askelta eteenpäin ja Hilla seurasi tiiviisti jäljessäni. Follow-up saavutettu myös, hienoa! Ikionnellisena halasin ponin kaulaa ja siinä kyhjötimme syystuulen piestessä molempia, kunnes jäseniäni alkoi paleltaa ja päätin lähteä ponini kera talliin. Otin juoksutusliinan mukaan ja napsautin narkin Hillan riimuun. Sitten lähdimme takaisin tallin lämpöön, Hilla nyt ihan rentoutuneena ja rauhallisena. (Kunpa se olotila olisi ollut kestävämpi...) Jaakon bongasin taas tallin edustalta, tällä kertaa kädet kiedottuina Rosin vyötäisille. En halunnut häiritä herkkää hetkeä, nyökkäsin vain Jaakolle lyhyesti ja tämä nyökkäsi takaisin. Pieni hymynkare huulillani vein Hillan sen yhä väliaikaiseen karsinaan, romansseja ne tallirakkaudetkin olivat...
Pian olisikin iltaruokinnan aika, joten jätin Hillan karsinaansa. Se jäi iloisena hörähtelemään Taigalle, joka oli palannut maastolenkiltä wearin kanssa. Kerkesi Hilla kuitenkin minuakin pitää hyvänä, tunkea turpaa kainaloon ja puskea hellästi. Kiedoin käteni ponin kaulan ympärille ja moiskautin märän pusun sen turpaan. “Hilla, tiesithän sä että mä rakastan sua niin hirrrrmuisesti?” Poni hörähti – kai se tiesi.
Vielä kotimatkallani iloitsin saavutuksestamme. Luottamusta rakennettiin pala palalta. Ehkä seuraavalla kerralla voisimme koittaa selkäännousua uusin eväin.
|
|
|
Post by Josefiina on Oct 31, 2008 16:34:34 GMT 2
Tässäpä tuntitarina... Sophien peruskoulua.
22.10. - Eka tunti ever!
- Sssh, shhhh, raaaauhassa Hilda. Pompin epätoivoisesti kimon ponini perässä, kun se silmiään muljautellen steppasi sinne tänne maneesissa. Ihme kyllä se sai kohtauksen, vaikka olimme etukäteen käyneet tutustelemassa maneesiin. Vieressä möllöttävä Tiia ei korvaansa lotkauttanut naapurin toheloinnille, mutta Anttua Hillan hermoilu ärsytti ja ruuna osoittikin sen issikalle tekemällä komean kaaren takajalallaan. - Noni, riittää pienempien kiusaaminen! Sastu komensi päättäväisesti hoitsuaan. Hän ei ratsastanut sillä, mutta piteli Anttua sen aikaa, että Mariel pääsi kiukuttelevan kimon selkään. - Hiiiillllaaaaa, sssssh, raaaauhassa, tyynnyttelin ponia ja pian se malttoi seistä paikallaan sen verran, että ehdin napsauttaa vyön vielä vähän kireämmälle ja pongahtaa sitten selkään. Tänään edessä olisi Sophien pitämä, laukkapitoinen perustunti. Tulossa ei kai ollut mitään kovin kimuranttia, vaan normiridailua. Se kävi minulle ja Hillalle loistavasti: koulukiemurat sujuivat ponilta kauniisti kun se jaksoi keskittyä. Niin, jos se jaksoi keskittyä. Mukana olivat lisäksemme Carkki ja Kalle, Mariel ja Anttu, Shinqua ja Tiia, Sastu ja Eppu sekä Fiia med Pella. Pellan kanssa Hilla oli kaverustunut, ja sitä se olisi tahtonut seurata mielellään. Muut hepat aiheuttivat inhotuskohtauksen, jopa yliystävällinen 'lehmä' alias Tiia. Manailin hiljaa mielessäni kun Hilla viiletti uralla sinne tänne jo alkukäyntien ajan. Rentoudupa siinä sitten... Pidin ohjat löysinä ja pyrin pitämään tamman uralla pelkästään painolla ja katseella. Suustaan kun hevoseni oli yhä yliherkkä.
Tunti kului leppoisien tehtävien parissa. Avotaivutusta, ravailua näin aluksi. Hilda kulki olosuhteisiin nähden hienosti ja kehuin vuolaasti ponia, kun se vähänkin rauhoittui. Muut hevoset stressasivat neitiä ja kun Sophie erehtyi kiekaisemaan mikkiin erityisen lujaa, singahti säikähtänyt Hilla hurjaan kiitoon. - Whoaaaa! Sieraimet leveinä, selkä notkolla tamma malttoi hidastaa, ja rapsutin sen säkää nopeasti. - Ei tää kyllä mitään ratsastusta ole, ennemminkin rodeota, murahdin ohimennen Carkille joka virnisti myötätuntoisesti. Onneksi Sophie ymmärsi tilanteen ja antoi minun ja Hillan mennä vähän omaa tahtiamme. Muiden rohkaistuessa kiitoraviin me pysyttelimme turvallisessa, reippaassa mutta rauhallisessa tahdissa. Kavaletin ylitimme nätisti, kun ennen estettä annoin Hillalle muistutuspohkeet. Laukassa Hildalla oli kiire Pellan perään ja sain taistella tosissani, että vauhti saatiin oikeisiin mittasuhteisiin. - Vähän häsläri toi Hilla? Sastu hymähti minulle ohimennen tehdessään komean voltin Epun selässä. - Vähän joo, hymyilin takaisin. - No niin, sitten kokorataleikkaa, Sophie huuteli. - Sit laukanvaihto ja nuo esteet! Irvistin itsekseni: esteitä, jaiks... Shinqua taas kauhisteli laukanvaihtoja. Ne tuskin olisivat Himpulan kanssa ongelma, pulmat liittyivät useimmiten vähän rohkeutta vaativiin juttuihin, kuten juuri esteiden ylitykseen. Hilla aisti jännittymisen ja pysähtyi paikalleen kaula ojossa. Tajusin itsekin vasta, että olin aivan jäykkänä, ja rentoutin lihakseni nopeasti. Tyynesti tammalle jutellen pyysin sen uudelleen liikkeelle lantiota liikauttamalla ja kehuin, kun hevonen uskalsi jo vähän laskea kaulaansa. Vastoin kaikkia odotuksiani laukanvaihdot sujuivat loistavasti ja mikä ihmeellisintä, hypystä saimme extrakehut! Hilla oikein innostui ja touhukkaasti puhisten koikkelehti esteiden yli. Rytmi oli hukassa ja ponnistuspaikat missä sattuu, mutta olin niin ylpeä ponista, että meinasin ihan pakahtua. - Ihana, ihana, ihana Hilla! - Äläpä vielä iloitse, Jossu, pahin on vielä edessä, Sophie kiljahti mikrofoniin. - Muutaman kerran vielä noi esteet! Carkilla oli pulmia, sillä Kallella riitti virtaa ja kuin höyryjuna se puksutti yleensä esteiden läpi, ei yli. Mutta myös meille oli laitettava muutamat kavaletit, Hillaa alkoikin äkillisesti hermostuttaa kun Kalle sähelsi sen takana, eikä hyppäämisestä meinannut tulla mitään. Onneksi tunti loppui hyvään suoritukseen.
Muiden lähtiessä maastoon minä ja Hilla jäimme maneesiin jäähdyttelemään kahdestaan. Poni alkoi rentoutua ja lötkötin vetelänä sen selässä nilkkojani pyöritellen. Toistelin ponille, miten hienoihanaloistavamahtavakaunisparas se olikaan, kun oli käyttäynyt niin hienosti... tai ainakin sinne päin.
Tunnista jäi käteen hyviä vinkkejä, mutta eritoten saimme paljon kokemusta ja vähän varmuuttakin. Ehkä ensi kerralla päästään vähän ratsastuksen makuun...!
|
|
|
Post by Josefiina on Oct 31, 2008 20:13:03 GMT 2
31.10. - Happy halloween & hellyyttävä Hilla
Huh, vihdoin tallilla. Rupesin hymy huulillani tyhjentämään Hillan karsinaa, joka jälleen muistutti sikolättiä. Tänään en edes valittanut moisesta. Viimein, viimein, viimein saisin viettää kiireetöntä aikaa oman hevoseni kanssa. Olin toki käynyt tervehtimässä sitä, mutta suurempia ei suhteessamme ollut ehtinyt tapahtua. Mätkin likaista turvetta ahkerasti kottareihin. En välittänyt selkään nousevasta hiestä saati punan leviämisestä naamalleni. Oli se kaikki oman ponini arvoista! “Moi Jossu, kiva nähdä sua muutenkin kuin piipahtamassa”, naurahti karsinan ovelle ilmestynyt Yuff. Tyttö oli uusi tuttavuus, Blondin tuore hoitaja ja kaikin puolin pätevä ja mukava tyttönen. Olin häneen törmännyt jo aiemmin, ja tulimme tosi hyvin juttuun. “Ai hei vaan!” Nostin ilahtuneena katseeni talikon piikeistä. “Jep, oon ollu sairaana kuten äänestä kuulee ja koulu painaa päälle. Tällä viikolla kahdet kokeet, fysiikkaa ja historiaa. Ja kun mä olen pyhästi luvannut alkaa panostamaan enemmän, jos ne eläinlääketieteellisen ovet sitten joskus aukeais vähän helpommalla...” “Sullapa on hurjat suunnitelmat”, Yuff naurahti. “Hei mutta, mun pitää varmaan mennä tästä, kurakarva-Blondi odottaa. Ai niin, pitää varoittaa suakin: Nana ja Sophie suunnittelee jotain karmaisevaa halloween-yllätystä oleskeluhuoneessa. Siihen liittyy jotenkin muffinssit, joita ne on leiponeet, että kannattaa pitää sormet erossa...” Purskahdin nauruun. “Just just... kiitti vinkistä! Mut ssh siitä, katotaan ketkä menee lankaan...” “Joo, ootkin viimeinen ketä aion informoida”, Yuff virnisti vahingoniloisesti. “No can do!” “Nimenomaan. Moido!” huikkasin vielä, kun tyttö katosi hoitsunsa karsinan suuntaan. Ajattelin hykerrellen Nanan ja Sophien halloween-ylläriä lapioidessani loput lannat karsinasta. Kippasin Hillan tuotokset lantalaan ja sitten lähdin riimunnaru kourassa ulos. Oli vähän pakkasta. Kipeät keuhkoni reagoivat kirpeään ilmaan pakottamalla minut yskimään kokonaisen kohtauksen ajan. Saatuani viimeiset limat kurkustani (yäk) jatkoin matkaani ja hymyillen katselin ympärilleni. Ei enää olisi kauaakaan, kun ensimmäiset lumihiutaleet tipahtelisivat Seppeleen tienoolle... ui, en malttanut odottaa! Talvi toisi tullessaan varmasti kaikkea uutta, ihanaa ja ihmeellistä. Niin oli tuonut kesäni ja syksyni Seppeleessä. Miten onnekas olinkaan, kun kuuluin porukkaan. Ja kun minulla oli oma ponikin.... Se 'oma poni' seisoi raukeana bestistensä Taigan ja Pellan kanssa tutussa tarhassa. Ulkona oli aika viileää, joten hölkkäsin portille ripeästi. Muutamalla kutsuhuudolla ja karkkipaperin houkuttelevalla rapistelulla sain kuin sainkin ponijengin luokseni. “Joojoojoo, antakaa mulle vähän tilaa pliis”, nauroin kun koko ajan edessä oli jonkun turpa: mullekin herkkua! “Okei, saatte nyt sitten kaikki...”, pudottelin maahan muutaman porkkananpalasen. Riitaa niistä ei tullut, vaan jokainen tammoista mussutti tyytyväisenä omansa. “Teillehän pitäisi antaa Nobelin rauhanpalkinnot”, ihmettelin ääneen ja nappasi nopeasti Hillan riimusta kiinni, ennen kuin issikka ehti livistää. “Sori typyt, mutta tän mä nyt haluan.” Napsautin riimunnarun kiinni rakkaan yksärini riimuun ja lähdin taluttamaan sitä porttia kohden. Taiga ja Pella seurasivat vähän matkan päästä. Portilla Hilla kääntyi ällistyneenä katsomaan kavereitaan: hei, meinataanks me jättää noi tonne?!? Pikkuisen sydäntäsärkevä hirnuminen ei saanut minua kääntymään takaisin, vaan määrätietoisesti talutin Hillan suoraan talliin sen vänkyttelystä huolimatta. “Usko nyt vaan. Pella ja Taiga tulee varmasti kohta talliin kun niiden hoitajat ehtii paikalle”, lupasin tytölle sitoessani sen kiinni käytävälle. “Ja sä voit rauhoittua, okei?” Pahimmat muta-ajat taisivat, Luojan kiitos, olla takanapäin, ja Hillan untuvainen talvikarvanalku ei ollut kovinkaan kurainen. Mutta kaiken maailman risunpätkiä sun muita roskia sieltä löytyi. Varsinkin mahan alus oli mainittavan sottainen. “Senkin sottapytty”, irvailin ponille ja rapsutin sitä ryntäiltä. “Mutta kaikki hevosten tähden...” Tallissa ei ollut paljon populaa, ihme kyllä. Perjantai-ilta ja vielä halloween, kaipa random-kävijät olivat siis jossakin muualla viettämässä aikaansa. Ilmoitustaululla oli myös ollut ilmoitus jostakin ylimääräisestä ratsastustunnista tallin väelle, siispä suurin osa hoitajista oli varmaan hevosineen tällä hetkellä maneesissa. Pimentyvät illat verottivat ratsastusaikaa. Maastoon kukaan tuskin meni enää tähän aikaan, nyt kuudelta oli jo pilkkosen pimeää, varsinkaan kun ihan lähistöllä oli nähty susia. Kentällä oli myös vähän karmaisevaa yksin, siispä maneesi oli mielekkäin vaihtoehto seppeleläisille. Hillaa ahdisti olla ainoa hevonen tallissa. Se hirnui ja häselsi, ja hermostui kun kukaan ei vastannut sen kutsuihin. Kohta ulkoa kuului mölinää, ja pian sekalainen sakki seppeleläisiä valui ovesta sisään: Rensu & Sastu, Nana & Tiia, Jenna & Jambo, Sophie & Kalle, Carkki & Leevi, Karo & Aksu... “Tohtiiks mennä ohi?” Sastu kysäisi heti ovelta pidätellen innokkaasti Hillalle hirnuvaa oriaan. “Joo, jos ihan rauhassa”, vastasin kiitollisena tytön huomiolle ja siirryin tiiviisti Hillan kaulan viereen jutellen ponille rauhoittavasti. Tällainen ratsujen ja ratsastajien yhtäkkinen tulva sai ponin suunniltaan. En ollut koskaan nähnyt sitä niin hurjana. Hilla hirnui, pyrki eteen, taakse, sivulle – mihin tahansa suuntaan, kiljui, haroi ilmaa kavioillaan ja epätoivoisena yritti jopa hypätä takajaloilleen. Pakottauduin hengittämään rauhallisesti, vaikka pelkäsinkin sinne tänne sinkoilevien kavioiden pongahtavan minuun. Pidin adrenaliinitasoni alhaisena, juttelin koko ajan tammalle vaikka ääni vähän tärisikin ja rapsutin sen säkää hellästi. Oli lähellä, ettei panikoiva ponini aiheuttanut joukkohysteriaa tallissa. Muut hevoset muljauttelivat silmiään ja inahtelivat ärsyyntyneinä, kun Hilla mekkaloi ja mölysi niiden kulkiessa ohi. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen oli kuitenkin joka kopukka omassa boksissaan. Hikinen Hilla puuskutti uupuneena ja kiedoin hellästi käteni ponin kaulalle. “Niin.... ihan rauhassa... hyyyyvä....” Poni tunki turpansa kainalooni ja sen pää vavahteli hiljaa. Ihan kuin se olisi itkenyt. “Sori kaikille edellisestä”, muistin huikata heppojaan varusteista riisuville kavereilleni. “Äh, ei se mitään. Me ymmärretään”, aina yhtä huoleton Carkki vakuutti. “Juu, ainakin kun kyseessä on Hilla”, Karoliina säesti ilkikurisesti. “Aikaa ja jaksamista vaan, kyl se siitä rauhottuu”, Sastu totesi. “Hei Jossu muute, jos kaipaat piristystä ni olkkarissa on muffineita. Mun ja Sophien tekemiä”, Nana hymyili venytetyn iloisesti kulkiessaan ohitseni Tiian suitset kourassaan. “Ai, kiva”, virnistin takaisin yhtä liioitellusti. Nana lähti pois voimatta peittää tyytyväistä hymyään, luuli kai saaneensa minut ansaan... “Onko kaikkien kopukat jo ratsittu, ei kukaan lähtis mun kanssa maneesiin vääntämään koulua?” kailotin sitten. Kuului epämääräistä muminaa ja mutinaa, jonka ymmärsin negatiiviseksi vastaukseksi. “Mie mie mie!” kuului sitten kiekaisu ja iloisesti hihittävä Pipsa liihotteli ulkoa sisään. “Mie olin just mänössä Pampulan kanssa vähän treenaamaan. Mitäs sie ajattelit?” “Ihan perusvääntöä, miltä nyt tuntuu”, naurahdin. “Tosi kivaa, jos lähette! Laitetaanko hepat kuntoon?” “Tottahan toki!” Pipsa pinkaisi Pampulan boksille ja karsinasta kuului pian hyväntuulista hyräilyä. Minua hymyilytti, Pipsasta ei minun laillani virta loppunut! Hain nopeasti Hillan satulan ja suitset, olinhan jo harjannut sen loppuun. Tamma oli jo rauhoittunut hiukan, kun suurin osa kaksijalkaisista oli vetäytynyt oleskeluhuoneen puolelle. Rauhallisesti jutellen liu'utin ensin satulan oikealle kohdalle välittämättä Hillan väistelyistä. Kiristin vyötä hiukan ja laitoin sitten Hillan riimun kaulalle. Se otti tapansa mukaan kuolaimet suuhunsa nätisti, ja kiittelin tammaa kovin. “Onko kivaa päästä liikenteeseen, hä?” Hymyilin kun suloinen jauhoturpani pusutteli naamaani. “Josefiinaa... oottako työ valamiita?” Pipsa huuteli. “Juu, mä käyn vaan hakemassa kypärän”, vastasin. Lähdin satulahuonetta kohden kiskottuani ensin riimun Hillan suitsien päälle ja virnistin ohimennen, kun Pipsa yritti saada vastahakoista Pampulaa karsinasta: “Tuu nyt, senki kovakallo... oot sie muuten ihana, mutta tää jääräpäisyys sais vähän rajottua!” Pian olimme rinnakkain pihalla, Pipsa ja minä, ponit vierellämme. Hillaa pimeä ja kolea ilta pelotti, ja se hirnahteli epävarmasti. Pampula sen sijaan rouskutteli Pipsan sille tarjoamaa makupalaa ja vain hörähti laiskasti Hildalle. Jokin shettiksen tyynessä olemuksessa rauhoitti issikkaa, ja se kulki varuillaan mutta suhteellisen rauhallisena Pipsan perässä maneesiin. “Hitto kun tää ovi on vaikea...”, Pipsa ähki ja kestikin jonkun aikaa, ennen kuin saimme hinattua oven auki. Sitten se piti vielä sulkea... Pipsa piti poneja, kun minä ähelsin rasittavan oven kanssa. “Oot sie vaan aika voimakas”, tyttö kehaisi kun veimme vihdoin ponit kaartoon ja rupesimme kiristelemään vöitä. “Thanks”, naurahdin ja yritin pysyä ympyrää pyörivän Hillan perässä. “Argh, Himppu, rauhotu...” Lopulta sain Hilpukan paikoilleen ja vyön tiukalle. Laskin jalustimet ja hypähdin kevyesti selkään; ponikullallani kun ei säkäkorkeutta päätähuumaavasti ollut. “Dodih! Lähetäänkös”, Pipsa ehdotti ja kannusti Pampulan reippaaseen käyntiin. Lähdimme Hillan kanssa perään, sopivan välimatkan säilyttäen. Hilla höristeli korviaan, säikähteli katsomon varjoja ja kiihdytti aina välimatkan lisääntyessä. Juttelin sille, pidin ohjat löysinä mutta istunnallani ponin aloillaan. Verryttelimme viitisentoista minuuttia. Sen jälkeen ponit alkoivat lämmetä ja hakeutua parempaan muotoon. Tuntui ihanalta, kun Hillan alussa aina notkolla oleva selkä rupesi nyt 'pyörtymään' kauniisti. “Ravattaisko?” Pipsa kysäisi. “Jep!” Heti, kun Pipsa sai paukutettua Pampulan raviin, kiihdytti Hillakin kauhuissaan: älä jätä! Pakotin tamman kävelemään, kunnes se oli rauhoittunut ja annoin sitten istunnallani merkin lähteä raviin. Tahtikin pidettiin maltillisena, vaikka Pampula kaahottikin edellä Pipsa pomppivasta kyydistä nauttien. Parin kierroksen jälkeen otimme käyntiä, ja se sopikin: takamuksessa alkoi jo tuntua, vaikka Himpulan ravi suhteellisen pehmeä olikin. Pian Pipsa antoi uudelleen Pampulalle ravipohkeet, ja minä päätin terästää Hillan tölttitaitoja. Tiivistin istuntaani ja annoin pohkeet, ja sujuvasti ratsuni lähtikin tölttäämään. Miten ihanaa kyytiä! Nautin täysin rinnoin mukavasta askellajista. Hilda piti itsekin tölttäämisestä. Tyytyväisenä huomasin, että se alkoi jo tottua maneesiin. Ravattuamme/töltättyämme kävelimme taas hieman ja teimme pysähdyksiä, peruutuksia, serpentiinejä, kokorataleikkaa-juttuja, pohkeenväistöjä sun muita helpohkoja koulukiemuroita. Pampulaa olisi kiinnostanut enemmän vain uralla täysiä kiitäminen, Hilla taas nautti aivotyöstä ja iloisena tunsin, miten se kulki jo melkein muodossa. Kannatti siis uskaltautua selkään, vaikka viimeinen maastoreissu olikin ollut karsea. “Hieno tyttö”, kehaisin ponia kun se oli suorittanut etuosakäännöksen miltei moitteettomasti. “Hildahan männöö hyvin”, Pipsakin huomasi. “Laukattaisko kohta?” “Kiitos, niin Pampulakin! Jau, mutta ei vielä, jooko?” “Soppii!” Pipsa kannusti Pampulan raviin, ja minä tölttäsin maltillisesti perässä. Hilla tykkäsi stressittömästä tilanteesta. Ymmärsin, että juuri tällaisia kokemuksia tarvitsisimme: rauhallisia ja hallittuja, joissa hevonen ei turhaan stressaantuisi tai ahdistuisi. Vähän ajan päästä annoimme poneille laukkapohkeet. Tapansa mukaan Hilla sävähti ja yritti lähteä rynnimään, mutta pidättelin sitä rohkeasti ja pian tamma rauhoittui kun huomasi, ettei Pampulakaan ollut minnekään livistämässä. Nauroin ääneen shettiksen kiitäessä edellämme ja oman issikkani seuratessa harja hulmuten perässä. Vedet silmissä, hymy huulilla vaihdoimme Pipsan kanssa pikaisen katseen: tämä se oli elämää. “On tuo Hilla kyllä muuttunu jonniverran”, Pipsa arvioi kun jäähdyttelimme hetkisen polleja. “Ei se ennää niiiiiin hermoheikko oo.” Juuri silloin Hilla säikähti Pampulan huiskivaa häntää ja otti komean sivuloikan. Pipsa nauroi ja korjasi: “Tai no, ainakaan se ei ennää näytä sitä niin monasti...” “Vannomatta paras”, vastasin hymyillen. “Hei, miten ois uusi laukkaspurtti? Ja tällä kertaa ME mennään edellä!” “Aletaankos sitä kukkoilla?” Pipsa oli uhittelevinaan. “Äskenkään teille ei vilkkunut kuin takakaviot silloin tällöin!” “No, te tuskin näette häntäjouhtakaan”, minä laitoin paremmaksi, kiilasin edelle uralla ja annoin Hillalle pehmeät laukkapohkeet. Enempää ei tarvittu. Nyt, kun edellä ei mennyt ketään, Hilla ei lähtenyt kaahottamaan, ja yhden rauhallisen kierroksen jälkeen päätin ottaa toisen vähän lujempaa. Hilla puuskutti hengästyneenä mutta nautti kovin; lopussa se vain säikähti riemunhuutoani ja pukitti epävarmasti. Pian tilanne oli taas hallinnassa ja otin ensin ravin, sitten käynnin. Vilkaisin taakseni ja näin voipuneen Pipsan pidättelevän vielä menohaluista Pampulaa. “Voi elämän kevät, ei tälläkään ponilla oo kaikki kotona”, tyttö päivitteli pilke silmäkulmassa. “Aivan mahoton menijä!” “Tästäkin näyttäis jotakin löytyvän.” Halasin Hillaa satulasta käsin – se oli tosin virhe, sillä Himppu säikähti ja otti jälleen jäniksenloikan sivulle. Kuinka ollakaan, mätkähdin hienossa kaaressa maahan. “Au! Mun persus!” oli ensimmäinen reaktioni. Hilla oli pelästynyt myös tippumistani ja häntäänsä ja kaulaansa viskellen ravaili nyt hermostuneena kauemmas. “Myö otetaan se kiinni.” Pipsa ravasi hitaasti Hillan vierelle ja nappasi kiinni ohjista. Pian hän tuli takaisin luokseni, molempia poneja taluttaen. “Kiitos!” Tartuin Hillan ohjiin hymyillen. Pian hymy muuttui nauruksi, joka tarttui Pipsaankin. Kohta kikatimme kaksinkerroin. “Ootte te vaan ihan hassuja”, Pipsa julisti ja moiskautti hoitsunsa turvalle märän pusun. “Ihan eri epeleitä!”
Loppukäyntien jälkeen veimme hionneet ponimme talliin. Riisuin Hillalta karsinassa varusteet, pesin kuolaimet ja heitin sen selkään hetkeksi loimen. Se ei tosin olisi ollut tarpeellinen, olisipa poni kuivunut tallin lämmössäkin, varsinkin kun sillä oli jo talvikarvanalkua. Mutta paras pelata varman päälle. Kävin vielä antamassa ponilleni kunnon kiitoshalin ja pari porkkanaa. Viedessäni loimea takaisin satulahuoneeseen kuulin oleskeluhuoneesta kauhean kiljaisun. Se sai hevosetkin pomppaamaan kattoon. “Mitä mitä!” Pipsakin riensi Pampulan karsinasta portaisiin. Kiidimme yläkertaan, jossa kaikki olivat kerääntyneet yhden sohvan ympärille. Liityimme joukkoon ja pian huomasimme, että sohvalla istui kauhistuneen näköinen Alina, kädessään puoliksisyöty muffini... “Tää.. tää... mitä tässä on?!?” Alina parahti ja tipautti dramaattisesti leivonnaisen käsistään. “Miten niin? Mun ja Sophien erityisresepti vain, etkö sä pidä?” Nana hymyili viattomasti. “Niin, aika loukkaavaa!” Sophie lerputti alahuultaan muka surullisena. “No niin, no niin, mitäs tää nyt on”, paikalle eksynyt Anne tuli väliin. “Tytöt, mitä te ootte tehneet?” “Muffineja”, Nana ja Sophie vastasivat yhtä aikaa. “Ja miksi Alina kiljuu?” “Maista.... ite!” Ali Babaksi ristimäni tyttö kohotti pahoinvoivan näköisenä muffinin kohti Annea. Tämä tarttui siihen ja maistoi. Kaikki katsoivat jännittyneinä, miten naisen ilme muuttui ensin epäröiväksi, sitten uteliaaksi ja lopulta... “NANA JA SOPHIEEEE!” Emme voineet olla hajoamatta, kun Anne viskasi muffinin seinään ja kiskoi äkkiä tiskialtaalta vettä suuhunsa desitolkulla. Etenkin Nana ja Sophie kiemurtelivat naurusta. Annen selvittyä shokistaan selvitimme koko jutun. Nana ja Sophie olivat päättäneet tylsyyksissään tuoda vähän 'väriä' Seppeleen elämään, kun nyt karkkien ja kepposten päivää vietettiin. He olivat kiskoneet kaapeista kaikki elintarvikkeet aina piimästä tonnikalaan. Ja niin olivat syntyneet muffinit á la N&S. Loppujen lopuksi juttu sai meidät kaikki repeämään uudelleen. Annekin virnisti ja hihkaisi: “Ei kai sitten muuta kuin happy halloween for all of us!”
|
|
|
Post by Josefiina on Nov 2, 2008 18:58:17 GMT 2
2.11. - Po-po-po-poing, poing, po-po-pooing..
“Huomenta!” hihkaisin iloisesti jo tallin ovelta. Tänään olin mainiolla tuulella; pitkä sunnuntaiipäivä kokonaan tallilla käytettäväksi! “Moro”, Antun karsinaa puhdistava Sastu murahti. “Me aamuvirkut, eh?” Virnistin, kello oli vasta puoli yhdeksän. “Jep. Muut vetelee vielä hirsiä vällyjen alla.” “Onnelliset”, Sastu hymähti ja pyyhki hikeä otsaltaan. “Mitäs teidän ohjelmassa on tänään?” “Hmm... mä en oikein tiedä vielä. Varmaan ratsastelua”, vastasin. “Maastoon tuskin vielä mennään, ehkä maneesissa esteitä kun kenttä taitaa olla vähän huonossa kunnossa...” “Kuulinko sanan 'maasto'?” takaamme kuului Annen hiukan huolestunut ääni. Käännähdimme ympäri ja nyökkäsimme nopeasti naiselle, joka näytti stressaantuneelta. “Onks kaikki ok?” Sastu kysyi konstailettomaan tyyliinsä. “Ihan, kunhan vaan kaikki pysyttelee Seppelen tiluksilla. Metsään ei nyt poiketa.” Annen ääni oli jyrkkä. “Onko jotain sattunut?” kysyin uteliaisuus heräten. “No niistä susistahan on ollut nyt vähän aikaa riesaa. Hetken jo luulin, että niistä päästiin, mutta eilen sitten tapahtui jotakin...” Anne pudisteli päätään. “Hä?!” Sastun silmät suurenivat ja minun leukani loksahti auki. “Kerro!” “Pipsa oli Bertillä maastossa ja Carkki Leevillä. Retki sujui juu ihan hyvin siihen asti, kun jostain pusikosta ilmestyi susihukkanen... onneksi mitään ei sattunut, mutta mä en voi ottaa riskejä – ymmärrätte varmaan. Siispä esimerkiksi tänään minulla olisi vedettävänä yksi maastoreissu, mutta se perutaan oitis. Pitääkin mennä soittelemaan tuntilaisille.” “Oikeestiko”, henkäisin kauhistuneena. “Aika... uskomatonta! Onkohan niitä susia useampiakin?” Anne kohautti harteitaan ja vastasi huokaisten: “Luoja tietää. Mutta yksikin on liikaa.” “Äh, ja mä kun jo haaveilin kunnon maastoestetreenistä Rensukalla... mut turvallisuus ennen kaikkea”, Sastu totesi ja palasi Antun boksille. “Ai niin, Jossu, mulla on sulle vähän asiaa”, Anne lausahti minulle. “Tuupas tonne toimistolle.” “Täh?” Seurasin Annea hämmästyneenä ja vähän säikähtäneenä, mitähän sitä oli nyt tullut tehtyä... Anne istui pöytänsä taakse ja rupesi plaraamaan paperipinoaan. Minä lysähdin äänekkäästi nielaisten nojatuoliin ja haroin hiuksiani hermostuneesti. “Älä nyt näytä noin huolestuneelta”, Anne nauroi kohotettuaan katseensa minuun. “Tässä ois vaan tällanen pinkka.” Hän ojensi minulle paperinipun, jota rupesin selaamaan uteliaana. Kun tajusin, mikä noiden hakemustentapaisten aihe oli, punastuin ja menin vaikeaksi. “Mitäs mitäs...”, mutisin ja vilkaisin Annea epävarmasti. “Kyllä kyllä, Hillan hoitajapaikalle on tunkua”, Anne hymähti. “Oletko sä meinannut ottaa sille hoitajaa?” Kääntelin lappuja vaivautuneena. Toinen toistaan huolellisemmin täytetyt hoitajahakemukset vilisivät silmissäni. 'Hei, ilmeisesti hevosellasi ei ole hoitajaa, joten ajattelin että...' 'Moi, mä haluisin alkaa hoitaa Hildaa...' 'Moikka, tässä ois sun ponille ykköshoitaja...' “Hui kauhistus”, laskin pinkan pöydälle hämmentyneenä. “En mä ole sitä vielä ajatellutkaan. Hilla on niin herkkä, ja meidän kahden välisessä suhteessa on vielä niiin paljon töitä. Mutta kyllä mä varmaan sille hoitajan otan, kunhan me saadaan oma yhteistyö pelaamaan.” “Okei, ymmärrän”, Anne sanoi ja jatkoi hakemusnippua kohottaen: “Nämä mä laitan varmaan säästöön?” “Juu, mielellään...” Nousin tuolista pää pyörällä. “Hei muuten, millonhan ne ponit muuttaa sinne aittaan?” “Sitä mä en ole vielä ehtinyt ajatellakaan”, Anne mutisi. “Tässä kun on näitä laskuja ja lainoja ja tunteja ja veroja ja susiakin kaiken lisäksi.” “Ymmärrän. Mutta onhan ne ponit sinne muuttamassa?” varmistin. “Kyllä jossain vaiheessa”, Anne vastasi. “Mä palaan paperitöiden ihmeelliseen maailmaan, nähdään!” “Joo, moi”, hymyilin ennen kuin hoipertelin ulos huoneesta ja suljin oven varovasti perässäni. Nojauduin seinää vasten ja hengitin syvään. Tunteeni olivat ristiriitaiset. Kyllähän minä Hildan ottaisin, mutta että halukkaita oli noinkin paljon.. pystyisinkö jakamaan minulle niin rakkaan ponin jonkun toisen kanssa? Ja mistä voisin tietää, kuinka pätevä hoitajaehdokas todellisuudessa olisi? Hillaa ei voinut kohdella kuin mitä tahansa nelijalkaista. Ymmärtäisikö joku oikeasti sen herkkähipiäistä luonnetta? Uskaltaisinko antaa tamman tuikituntemattoman käsiin, vai valikoisinko ennemmin Seppeleestä tutun tyypin? Toisaalta olisi reilua antaa uusille kasvoille mahdollisuus, toisaalta tutulle ihmiselle uskaltaisin antaa enemmän vastuuta. “Äh”, puuskahdin ääneen, ravistelin sekavat mietteet päästäni ja hain kottarit ja talikon, jotka Sastu oli jo palauttanut paikalleen. Viidentoista minuutin kuluttua boksi näyttikin huomattavasti siistimmältä. Tyytyväisenä kippasin likaiset turpeet lantalaan ja hain vähän uutta tilalle. Poljettuani patjan hyväksi lähdin riimunnarua heilutellen kohti tarhoja. Hilla ulkoili yllätyksekseni Siirin ja Pampulan kanssa. Kipakka Siiri sai sen vähän varuilleen, mutta Pampulan seurassa se näkyi viihtyvän. Minua hymyilytti katsellessani kolmikon puuhia: pikku shettikset johtivat, ja oma suloinen issikkani seurasi niitä nöyrästi sinne tänne. “Hillaaa, Hilpukkaaaa”, huutelin. Hilla nosti päätään korvat hörössä ja katsoi minua uteliaasti, mutta ei tohtinut liikahtaa Siirin ja Pampulan rinnalta. Onneksi kuljetin nykyään aina mukanani jotakin rapisevaa; nytkin pyörittelin Geisha-suklaapatukan käärettä sormissani ja sekös sai kaveruksiin liikettä. Siiri ja Pampula kirmasivat kilpaa luokseni ja Hilla seurasi kainosti perässä. Tervehdin pikkuponeja ystävällisesti ja pujahdin niiden lomitse Hildan luokse. Kuljetin kättäni tamman kaulalla, ennenkuin rauhallisin ottein napsautin riimunnarun sen riimuun ja ohjasin ponin porttia kohden. Shettikset sinkosivat jo toiseen suuntaan. Hilla tuli mukaani suhtkoht mielellään, ei ämpyillyt eikä kovin hermoillutkaan. Aamu oli rauhallinen ja Himpusta oli vain kiva, kun tallissa ei sen lisäksi ollut kuin äkäisesti inahteleva Anttu ja heinänmussutuksen välillä tälle uhitteleva Reni. Hain Hillan harjapakin ja aloin tyytyväisenä kunnostamaan tammaa. Sen jo aika paksu turkki oli suhteellisen puhtaana. Pienessä pakkasessa karvaan muodostunut huurre suli tallin lämmössä pian vedeksi. Hilla sai tällä kertaa olla vapaana karsinassaan ja pysyikin melkein paikallaan, mitä nyt piti paeta kauimmaiseen nurkkaan kun Jaakko löntysti ohi selvästi krapulassa. Huikkasin miehelle hyvät huomenet ja tämä vastasi epäselvällä örinällä. Kun Jake oli poissa näköpiiristä, Hilda rentoutui ja jatkoin sukimista. Juttelin Himppulille koko ajan hiljaa, rapsuttelin ja paijasin. Kun lähdin viemään harjapakkia takaisin ja hakemaan varusteita, törmäsin satulahuoneen ovella Nanaan, joka näytti vähän alakuloiselta. “Hipshei Naa-naa-naa!” hihkaisin hyväntuulisesti. “Kuis kulkee?” “Ai, moi... ihan okei kai...”, Nana vastasi hiljaa ja naputteli raipalla ratsastussaappaidensa kantapäitä katse maassa. “Umm... onko kaikki hyvin?” kysyin varovasti. Enhän ollut tottunut näkemään ilopilleritouhutyttö-Nanaa tällaisena. “Ähh, en mä tiedä. Tuntuu vain kuin mä olisin vaan yks naama muiden joukossa kenenkään mua muistamatta. Tai kun tänne on muodostunut sellaisia ystäväpareja niin.... mä olen jäänyt niistä ulkopuolelle...”, tyttö vastasi apeasti. “Älä Maire masennu!” minä virnistin ja halasin Nanaa nopeasti. “Sullahan on kavereita vaikka muille jakaa! Mulle ainakin oot ihan spesiaalinaama, mietin sun kasvojasi aina ennen ku illalla nukahan...”, pelleilin lopuksi ja sain Nanankin vähän hihittämään. “Hei, lähettäiskö tänään maastoon?” tyttö ehdotti kepeämmin. “EI!” karjaisin ja Nana näytti hämmästyneeltä ja loukkaantuneelta. “Ei, siis ei mitään suhun liittyvää”, korjasin. “Vaan eilen on taas tehty susihavainto, eikä maastoon saa mennä.” “Voi kauhistus...”, Nana irvisti. “No, maneesiin sitten?” hän jatkoi toiveikkaasti. “Sure! Kelpaisko Naa-naa-naalle esteet?” “Vielä kysyt!” Kikattaen lähdimme molemmat satuloimaan ratsujamme. Minun oli pakko laittaa Hilla kiinni, koska se ei millään pysynyt paikallaan yrittäessäni hivuttaa satulaa sen selkään. Vihdoin olin saanut satulan oikealle kohdalle. Vyön kiristämisestä Himppu ei pitänyt ja väisteli parhaansa mukaan. Pullistella se ei onneksi osannut. Kehuin tammaa koko ajan, kiristin vyötä vähän kerrallaan ja annoin sille aina leivänkannikoita taskustani kun se käyttäytyi hyvin. Hiljalleen kohti mukavaa valjastusta, ajattelin kun viimein satula oli kondiksessa. Suitsien kanssa ei ollut ongelmaa, pujotin kuolaimet valkoharmaan issikkani suuhun vaivatta ja remmit kiristin ongelmitta. Kävin vielä nappaamassa kypärän ja olimme valmiita. “Nanaaaaaa, we are ready”, huutelin Tiian karsinassa kykkivälle tytölle. “Sou aar vii”, kuului vastaus. Hymy huulessa lähdin taluttamaan Hillaa pihalle. Nana seurasi pian 'ison kiltin jättilehmän' aka Tiian kanssa, ja taapersimme viileän pihan läpi autioon maneesin. Kuinka ollakaan, Hillalle se ei sopinut ja se suostui menemään sisään vasta Tiian lampsiessa rennosti edellä. “Tää oon niin tätä”, huokaisin kun vyötä kiristettäessä Hilla esitti peruspomppusettinsä. “Tiia on vähän tasaisempi kaveri”, Nana totesi tyytyväisenä ja taputti hoitsuaan kaulalle. Hän liidähti kevyesti selkään ja lähti jo lönkyttelemään uraa pitkin. Hillalle tuli kiire ja se päästi minut nopeasti selkään ennen kuin lähti hermostuneena Tiian perään: älä jätä kamu! Lämmittelimme viitisentoista minuuttia, sitten otimme muutamia rauhallisia ravipätkiä. Kun hepat olivat kunnolla vertyneitä, minä pitelin niitä sen aikaa kun Nana kävi laittamassa pari ristikkoa, about 40 cm korkeudeltaan. Hyppäsimme esteet rennossa ravissa. Hillalla oli taas kiire Tiian perään ja se hyppäsi huolimattomasti ja hermostuneesti. Sain taas rauhoitella tammaa kaikin voimin. Nyt Nana piteli heppoja, kun minä kävin vähän korottamassa ristikoita. Loikimme ne yli muutamaan kertaan. Tiia ponnisti hienosti, Hillan kanssa sain tehdä kunnolla töitä. Ensin sitä piti jarrutella, sitten kannustaa, jarrutella, kannustaa... ja kuitenkin tamma yleensä vain rymisteli esteiden läpi. “Kärsivällisyyttä Jossu!” Nana hihkaisi rohkaisevasti. “Kiitos, sitä tarvitaan”, virnistin.
Hikisen puolituntisen jälkeen olimme siirtyneet ristikoista pystäreihin ja pieneen rataankin, hyppyyttäneet ponimme puuskuttamaan. Aluksi Hilla oli säikky ja kankea, mutta loppua kohden se alkoi venyttää askeliaan ja pomppimaan puomien yli kauniisti. Jokaisen vähänkin onnistuneen hypyn jälkeen seurasi hurjasti kehuja ja rapsutuksia, ohjaa ja vapaata kulkua. Korkeimmillaan 80 cm esteet poni loikki melko vaivattomasti, vaikka välillä kolisi ja lujaa... Loppuverryttelyjen ajan rapsuttelin Hillan kaulaa hajamielisesti ja mietin, miten onnellinen olin kun minulla oli se. Olin lyhyessä ajassa jo oppinut tuntemaan tammaa paremmin, ymmärtämään sitä. Vaikka suhteemme oli vielä alkutekijöissään, tästä oli hyvä jatkaa. “Mitä mietit?” Nana kääntyi Tiian leveästä selästä hymyilemään minulle silmät loistaen. Hänellä ja Tiialla oli mennyt loistavasti, olihan tamma taitava ja Nana tosi lahjakas. “Siitä miten onnekas mä olenkaan. Kaikessa”, hymähdin salaperäisesti enkä suostunut paljastamaan enempää aatteistani edes matkalla maneesilta tallille.
Viedessäni Hillan takaisin ulos hikiloimi päällään jäin katselemaan, miten se iloisesti hirnuen poukkoili Pellan luokse. Kyyneleet kihosivat silmiini. Siitä miten onnekas mä olenkaan, kaikessa olin sanonut, ja sehän piti paikkansa. Asiani olivat... hyvin. Hyvin. Kun Pella ja Hilla ravasivat luokseni herkkupalojen toivossa, hetken mielijohteesta pujahdin puisen portin alta halaamaan Himppua.
|
|
|
Post by Josefiina on Nov 15, 2008 18:28:59 GMT 2
15.11. - Romansseja & repeämisiä
Maa oli kostea ja märkä kun aamuhämärissä kuljin kohti Seppelettä. Kevyt hiki nousi selkääni, olinhan varustautunut vaatetukseltani viettämään koko päivän tallilla. Yritin ähisten saada selässäni nötköttävää vihreäraidallista reppua parempaan asentoon. Olin pakannut sinne eväiden lisäksi myös villapaidan, jos vaikka kylmä yllättäisi, sekä kaksi uutuuttaan kiiltelevää pinteliparia. Toinen pari oli vaaleanvihreä, toinen viininpunainen. Kahdelle elämäni tammalle olin ne hankkinut: Riinalle & Hillalle. Liinakon Riinan jalkoihin sopisivat punaiset, harmahtavan Hillan kinttuihin vihreät. Luovuttaisin Riiviön pintelit vielä Chaon käyttöön, emme olleet vielä puhuneet mitään Riiviöllä ratsastamisesta, mutta onneksi pääsisin koittamaan miltä ostokseni näyttäisivät Hildalla. Oli omassa hevosessa vaan ne puolensa...!
Vihdoin väsynyt katseeni havaitsi Seppeleen tallirakennukset. Hevoset olivat pihalla viileässä ja tyynessä syysilmassa. Ne mussuttivat mielissään aamuheiniään. Moikkailin polleja hymyillen ja etsin katseellani kahta tuttua otusta. Riina näkyi laiduntavan kauempana Blondin ja Epun kanssa. Hilla sen sijaan seisoi tyytyväisen näköisenä Taigan ja Pellan välissä. Kolmikko ahmi kaikessa sovussa aamusapuskoitaan suuresta heinäkasasta. “Hillaa!” huutelin portilta. Issikka nosti päänsä leuat yhä heinää jauhaen ja höristi korviaan. Se tuijotti minua hetken ja laski sitten päänsä takaisin muonaan. “Kiitti vaan”, naurahdin. “Syöminen on tärkeämpää kuin omistaja, niinkö?” Minulle tuli yhtäkkiä lämmin ja hyvä olo, kun katselin pientä valkoista poniani. Hetkessä kaikki kuluneen viikon murheet ja mielipahat olivat poispyyhittyjä. Tärkeintähän oli Hilla, oma hevoseni. “Mä tulen kohta, kullat!” huikkasin vielä tammoille ennen kuin lähdin hypähtelemään talliin.
Lauantai-aamuisin tallissa oli yleensäkin elämää. Ilmestyin hyväntuulisena sisään ja kiekaisin iloisesti: “Huomenta rakkaat!” Yllätyksekseni en nähnyt kuin yhden hahmon. “Huomenta sullekki, hanipöö”, irvaili käytävää lakaiseva Jaakko. “Mitäs neiti? Ei oo nähty taas aikoihin.” “Eipä kiihkeempiä”, vastasin hymyillen. “Itelles? Mites Rosin kanssa sujuu?” “Hyvää ja hyvin”, Jaakko lateli virnistäen. “Mutta mä en taidakaan olla enää tallin halutuin uros.” Purskahdin nauruun. “Voi ei, kuka sun reviirille on tunkeutunut?” “No mun pikkubroidi”, Jaakko murahti kulmat kurtussa. “Viistoistakesänen ja saa kaikki tallitytöt läähättämään. Mä olen unohdettu! Mitä siinä on sellasta, mitä mussa ei ole? Vastaus: ei mitään.” “Ai, onko sun pikkuveli täällä?” kysyin kiinnostuneena. Olisi hauskaa nähdä Jaakon, ikuisen playerin, veli. Olikohan poika samanlainen karju kuin isompansa? “Jep. Tuli käymään. Tyttöjen takia, sanon minä”, Jaakko tokaisi. “Siellähän se on kimuleiden kanssa nytkin, yläkerrassa. Mee vaan mukaan...” “Kyllä mulla on mielessä ihan muut”, lausahdin arvoituksellisesti ja jätin uteliaan Jaakon kuuraamaan käytävää lähtiessäni viemään pinteleitä satulahuoneeseen. Tosiaan, yläkerrasta kuului hurja melu ja mölinä, ja tallissa oli melkoisen tyhjää. Ilmeisesti yksi poikaotus riitti saamaan tallityttöjenkin päät pyörälle, mietin hämmästyneenä. Olinhan tosin itse ollut joskus lämpimissä väleissä Artsin apupojan Tapin kanssa. Olimme tekstiviestitelleet nytkin silloin tällöin, mutta molemmilla taisi olla uudet kuviot. Sulloin pintelit Riinuskan ja Hilpun harjalaatikoihin ja päätin sitten uteliaisuudesta lähteä käymään oleskeluhuoneessa. Millainen Jaakon pikkuveli olisi?
Jo portaissa kuulin tyttöjen hysteeristä kikatusta ja matalan, selvästi flirttailevan äänen. Loikin portaat ylös ja huikkasin moit huoneeseen. Päät kääntyivät minua kohti. Sohvalle oli ryhmittäytynyt sekalainen ryhmä tyttöjä, pääasiassa tuntemattomia tuntilaisia. Hymyilin tyytyväisen näköiselle Pipsalle, joka oli saanut erityispaikan kieltämättä komean pojan kainalosta. Minua alkoi väkisinkin naurattaa: Jaakon veli oli selvästi tullut Jaakkoon. “Huomenia tytöt”, kailotin yli huoneen melun. Päät kääntyivät minua kohden ja sain pari epäselvää tervehdystä. Jaakon veli ilmeisesti kaipasi lisää tyttöjä haaremiinsa: “Moi, kukas sä olet?” “Josefiina alias Jossu. Hillan omistaja ja Riinan hoitaja, vaikka nää sulle tuskin mitään sanoo”, vastasin hymähtäen. Huomasin tyttöjen läpitunkevat katseet itsessäni. Turha luulo, viestitin heille silmäykselläni, en mä tota teiltä ole viemässä. “Ja ite oot...?” “Kristian. Jaakon veli”, poika vastasi maireasti ja haukotteli. “Ohhoh, kurkkua kuivaa... ei kukaan ois niin ystävällinen että kävis hakemassa mulle kokista?” Tytöt juoksivat kilpaa jääkaapille, vain Pipsa ja Kristian jäivät sohvalle, minun räkättäessä kaksinkerroin. “Ei elämä...”
Nauroin vielä kauan tilanteen jälkeen, kun kiristin Hillan satulavyötä tallin pihassa. Poni oli yllättäen tullut laitsalta mukaani ongelmitta. Se viihtyi aitassa, vaikka yksinolo saikin sen hermostuneeksi. Piti huutaa, hyppiä ja hermoilla, mutta olin jo tottunut issikkani kikkailuihin. Kun itse pysyi rauhallisena, rentoutui sekin... jossain vaiheessa. Olin antanut tamman rauhoittua sillä aikaa, kun puhdistin sen karsinan. Sitten olin harjannut likaisen ja takkuisen tamman. Se oli jo kasvattanut itselleen talviturkin, joka kyllä muuttuisi yhä muhkeammaksi. Varsinkin mahanaluksen sukiminen oli ollut yhtä tuskaa. Mutta tässä nyt olimme, lähdössä kentälle paahtamaan. Yksin en yhäkään halunnut olla ratsastaessani Hillalla; Jambo ja Jenna odottivat meitä kentällä. Kiristin kypäräni nauhat ja talutin Hildan kentälle. Se hirnui pelokkaana ja säikähti, kun Jambo ohimennen luimisti korviaan ja teki uhkaavan päänliikkeen sitä kohti. Roikuin ohjissa epätoivoisena kun Hilla kiskoi minua sinne tänne. “Mitähän tästäkin tulee”, Jenna arvuutteli. “En tiedä”, virnistin olkapäitäni kohauttaen, “mutta.... ainakin sen pintelit sopii sen karvaan!” Naureskellen aloitimme alkuverryttelyt.
Tämä jää nyt tällaiseksi tyngäksi - lukija saa kuvitella, mitä ratsastustunnista pahantuulisen poniherran ja hermoheikon hienohelman kanssa tuli, kun selässä olivat vielä ylienergiset teinitytöt..
|
|
|
Post by Josefiina on Nov 18, 2008 16:04:48 GMT 2
18.11. - Pienen ponin Suuret Pelot
“Oon ma paskankärrääjä, tarkka sekä taitava...” Laskettelin hyväntuulisena likaista turvetta kottareihin. Kieltämättä paikkoja jomotti viimeisimmän ratsastuksen jälkeen, mutta en antanut sen häiritä. Totta tosiaan; “kouluvääntömme” Jennan kanssa oli muistuttanut lähinnä sekavien ponien kanssa sirkustelua. Jambo oli ollut tavallistakin pahantuulisempi, jo alkulämmittelyissä se oli inahdellut ja viskonut päätään. Jampasta oli ollut hauskaa kiusata Hillaa parhaansa mukaan; tehdä äkkisyöksyjä tammaa kohden ja näykkäistä sitä ohimennen aina kun mahdollista. Himppu taas oli ollut oma hurmaava itsensä. Jokaisessa kentän kulmassa oli mörköjä, portilla oli mörköjä ja Jambo se vasta mörkö olikin! Välillä olin saanut tosissani pelätä henkeni puolesta, kun Hilla veti ympäriämpäri paniikissa. Jennan ja Jambon kouluillessa me olimme köpötelleet käyntiä pitkin ohjin, että tilanteesta olisi tullut edes vähän kivempi tammalle. Jatkuva lantion jännittäminen yrittäessäni istunnalla pysäyttää Hildaa oli toden totta tehnyt tehtävänsä. Hyvä, että olin saanut vääntäydyttyä aamulla sängystä ylös. Joka tapauksessa nyt olin tallilla, kellon lähennellessä jo kuutta. Oli pilkkosen pimeää. Tänään emme lähtisi ratsastamaan, sen olin päättänyt; Hilla saisi pitää ainakin muutaman päivän hermolomaa ratsun pestistä. Sillä aikaa syventäisimme suhdettamme.
Aitassa oli hiirenhiljaista. Ponit olivat kaikki kolme ulkona, ja niiden hoitajat jo hommansa tehneet. Nautin suunnattomasti yksin puurtamisesta. Hillan aitassa asustamisessa oli todella puolensa! Muiden möykätessä ihmisvilinässä isossa tallissa minä sain lauleskella puuhaillessani täyttä kurkkua ilman, että kukaan kuulisi. Otin tilaisuudesta kaikki irti ja hoilasin läpi niin Syksyn sävelet kuin Rakkauden haudatkin. Kuluneita klassikkoja, jotka osasin ulkoa. “En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, niin itken muuten vaa-aan ja muualla oo-oon ennenkuin huomaatkaan...” En tosiaan ollut mikään kultakurkku mutta väliäkö sillä – eihän kukaan ollut todistamassa jammailuani!
Ainoa huono puoli aitassa oli se, että lantalaan oli jumalaton matka! Täysiä kottareita työntäessä sai pysähtyä monen monta kertaa puuskuttamaan. Aluksi olin aina kiltisti kiertänyt ison tallin ollen loppujen lopuksi puolikuollut, mutta tarpeeksi ahkeroituani olin ruvennut röyhkeästi seilaamaan päätallin läpi. Hähää! Onneksi sen asukkaiden hoitajat eivät olleet käärmeissään, vaan kaikki sympatiat olivat minun, wearin, Fiian ja Alinan puolella: matkaa olisi tullut kierrettynä oikeasti monta kilometriä. Muutenkin minusta tuntui, että muut luulivat minun olevan pahoillani Hillan aittapaikasta. Mutta sehän sopi minulle mainiosti! Sitä paitsi oli ihanaa, että pystyin yhdellä ovenavauksella näkemään rakkaan ratsuni. Ponikolmikkohan laidunsi ihan kotinsa vieressä.
“Tuut tuut, täältä tulis tällainen lasti”, kiekaisin kun vein viimeistä kottikärryllistä lantalaan. Sastu oli avukseni aukaissut ovet selälleen. “Josefiinalla vissiin vähän työtä, eikös se Hilla ole aitassa?” Bertin boksille suunnistava Johanna naurahti. “Tiedän kokemuksesta millaista rumbaa se on, Sentti asui joskus aitassa.” “Aah, kohtalontoverini”, virnistin. “Mitäs sulle kuuluu?” “Ihan jees”, Johanna totesi. “Kohta Seppeleessä tarvitaan taas yksi orilaidun vähemmän...”, hän jatkoi arvoituksellisesti. “Häh?” kurtistin kulmiani ja kiskaisin äkkiä kärryt pois keskeltä käytävää Carkin taluttaessa Leeviä suokin karsinaan. “Jep. Seppeleeseen tulee uusi ruuna.” “Tä? Ai sun?” kysyin ja Johanna nyökkäsi. Älähdin kauhistuneena: “Apua, ei kai Bert lähde pois?!” Johannan reipas vuonisori oli sympaattinen tyyppi, enkä voinut kuvitella tallia ilman sitä. “Ei, tyhmä”, Johanna nauroi. “Vaan Bert ruunataan! Ja se tulee kevyeeseen tuntikäyttöön. Saa kokeilla jos kiinnostaa.” “Oi, jännää, testaan miestä joskus mielelläni.” Ähkäisten punnersin kottarit ylös käytävältä ja huikkasin: “Mun pitäis nyt varmaan viedä nää, ennen kuin lasti homehtuu... Oli kiva jutella, nähdään!” “Joo, see you later, alligator...”
Viimein olin saanut työnnettyä ponini tuotokset oikeaan paikkaan ja juoksutin nopeasti kottarit takaisin aittaan. Sitten nappasin otsalamppu päässäni seinällä naulasta roikkuvan riimunnarun ja lähdin metsästämään Hildaa laitumelta. Ponijengi oli ryhmittäytynyt erään mehevän heinäkasan luokse. Kutsuhuutoni sai kolmikon päät kääntymään, mutta leuanliikettä ne eivät lopettaneet. “Hillarakas, sä tulet hyvällä tai pahalla”, ilmoitin virnistäen ja pujahdin puuaidan ali laitsalle. Lähestyin heinänkorsia mussuttavia tammoja rauhallisesti jutellen, kohteliaasti kaartaen. Lopulta pääsinkin niiden luokse turvallisesti ja nappasin kiinni hiukan sivummalle jääneen Hildan riimusta. Se vilkaisi minua moittien: kehtaatkin keskeyttää ruokailuni! Hilla ei olisi millään halunnut lähteä mukaani. Minun piti aina vain kääntää se voltille, kun poni yritti päättäväisesti kiilata edestäni takaisin kavereidensa luokse. Kun vihdoin pääsimme portille, oli sieltäkin pakko hirnua kavereille kaipaavasti. Vihdoin sain kiskottua ponin aittaan ja sidoin sen kiinni karsinaan. Hilla hirnui ja steppaili, koetteli kaikin tavoin hermojani. Onneksi olin jo kuskannut sen harjapakin aittaan ja aloin rauhallisesti jutellen sukien tammaa. Se oli koko ajan 'varpaillaan': tänään sitä pelotti KAIKKI. Välillä rämpsivä kattolamppu, seinillä hiippailevat varjot, minun kahisevat tuulihousuni, harjapakin synkeä hahmo karsinannurkassa, nurkissa ulvova tuuli, nariseva ovi, ulkoa kantautuvat hevosten äänet ja kaiken huippuna kädessäni oleva kaviokoukku, jonka heitin harjalaatikkoon lattialta. Yritin kaikkeni mukaan pysyä rauhallisena. Yritin puhella, rapsutella ja rauhoitella, mutta olin näkymätön Hillalle. Tai en niinkään näkymätön, vaan lisästressin aiheuttaja. Se väisti kosketustani ja harjatessani nosti päänsä korkeuksiin korvat luimussa, inhoavasti. Tunsin suupielteni kiristyvän. Se niistä haaveista, joissa säihkyvä, valkoinen islanninhevonen laukkaisi hirnuen minua vastaan vehreän laitumen toisesta päästä. Todellisuudessa minulla oli Hvítur Dvergur, pieni ja pelokas poni, ahdistunut elikko jonka kanssa sai koko ajan varoa liikkeitään. Yksikin huolimaton käden heilautus ja Hilda pomppasi sananmukaisesti kattoon. “Nyt neiti putsataan sun jalat, tykkäsit sä tai et”, puuskahdin tammalle kun olin jo harjannut sen molemmilta puolilta pölyharjalla, dandylla ja kovalla harjalla. Harjan ja hännän selvittelisin lopuksi. Nappasin käteeni kaviokoukun. Hilla pyöritti oitis silmiään kauhistuneena. “No onko kauheeta, onko”, murahdin ja laskin käteni Hillan jalalle. Se väisti oitis. Olin ollut vastaavassa tilanteessa ennenkin ja päättäväisesti pidin kättäni issikan jalalla. Se liikkui lisää ja inahti päätään viskoen, yritti keksiä keinoa päästä tilanteesta. Kun se viimein pysähtyi, otin käteni heti irti. Hilla vilkaisi minua ihmeissään, mitäs nyt? Toistin harjoituksen monta kertaa Hillan ollessa kysymysmerkkinä. Mutta yhtäkkiä sen turvan valaisi 'ahaa'-ilme: ai tätä sä tarkoitit! Lopulta sain kuljetettua käteni jalkaa pitkin ja nostettua kavion. Siitä seurasi extrapaljon halauksia ja kehuja Himpsulle. Toisen etukavion Hilla nosti mielellään, mutta takakavioiden kanssa jouduin toistamaan paineharjoitusta. Hilla ymmärsi juonen nyt nopeammin, ja pian puhdistinkin sen viimeistä takakaviota. “Niin, hieno tyt-” Lauseeni jäi kesken, kun kaikki tapahtui salamannopeasti.
En edes ehtinyt tiedostaa mitään, mutta jotakin tällaista tapahtui: jokin raskas esine (jälkeenpäin sain tietää, että se oli Taigan kavio: ponit olivat kinastelleet aivan aidan vieressä ja potkaisseet toisen lankun irti, jolloin se oli rysähtänyt seinää vasten) jysähti voimalla aitan seinään. Hilla sai totaalisen kohtauksen, se yritti hypätä salamannopeasti pystyyn hirnahtaen hyvin kovaa ja kimeästi. Kuului hiljainen kilahdus kun riimu hajosi ja samassa Hilla potkaisi takajalallaan komean kaaren. Harmi vain, että se oli juuri pitelemäni takajalka, jota olin laskemassa maahan. Huusin kivusta – vaikka se olikin typerää ja hermostutti hevostani lisää – ja lensin hiukan kauemmas. Onneksi aika kengittäjälle oli tilattu vasta ensi viikolle, ehdin ajatella, muuten potku olisi sattunut enemmänkin. Mutta nytkin mojova isku reiteeni sai minut haukkomaan henkeäni. Mutta kauan en ehtinyt tuskailla: Hilla oli kuin psykoosissa. En ollut ikinä, ikinä, IKINÄ nähnyt ponia sellaisena. Se todella hyppi pystyyn koko ajan, keskellä karsinaa ja karsinan seiniä vasten, huusi, potki seiniä, yritti rynniä ovesta läpi. Ensimmäistä kertaa minä todella pelkäsin Hillaa. En pelännyt, vaan olin lamaantunut kauhusta. En pystynyt liikkumaan, vaikka kaviot suhahtelivat aivan ohitseni. En saanut sanaakaan suustani. Puristin silmäni tiukasti kiinni ja rukoilin mielessäni: anna mun jäädä henkiin, anna mun jäädä henkiin... Sitä kesti pienen ikuisuuden. Hilla ei huomannut minua, se jopa astui jalalleni, mutta en tuntenut kipua. Pidin yhä silmäni kiinni ja odotin, odotin, odotin.
Kunnes viimein se tuli. Hiljaisuus. Hitaasti avasin silmäni ja räpyttelin niitä, henkäisin syvään, katsoin alas jalkoihini – minä olin elossa! Huumaava onnentunne täytti sisimpäni, ja samalla muistin Hillan. “Hilla, Hilla!” huudahdin, nostin katseeni, missä poni oli kun se oli yhtäkkiä vaiennut? Hilla oli karsinan toisessa nurkassa, pää alhaalla, yltä päältä hiessä, täristen. Se oli hengästynyt ja shokissa, se oli kauhuissaan. Nousin hitaasti ylös, Hilla sävähti mutta ei liikkunut. Otin pari askelta ponia kohti, Hilla sävähti taas mutta pysyi paikallaan. Rauhallisesti kuljin tamman luokse ja ojensin kättäni. Hilla liikautti turpaansa sitä kohti mutta käänsi sitten päänsä pois. Tunsin, miten kyyneleet valuivat poskilleni. “Hilla... Hilla, kaikki on okei...” Tartuin ponin kaulaan ja nyyhkytin sen harjaan, tunsin miten tamma huokaisi ja painoi päänsä kainalooni. Se vavahteli hiljaa. Sekin itki, se itki ihan varmasti, ilman kyyneleitä mutta selvästi siltikin. Kun olimme syleilleet toisiamme, otin Hillan pään käsieni väliin ja annoin suukon sen turvalle. “Anteeksi.” Anteeksi, sanoi Hillakin, puhalsi lämmintä ilmaa naamalleni. Ja silloin välillemme lankesi sanaton yhteisymmärrys: vaikka olisin voinut kuolla, vaikka olisin voinut suuttuneena laittaa Hillan teuraaksi sen vahingoitettua minua, vaikka Hilla olisi ehkä nopeammin 'valmis' jonkun toisen käsissä, me kuuluimme yhteen. Silloin ymmärsin, että se, joka väittää ettei hevonen voi rakastaa, on väärässä. Sillä minä rakastin Hillaa ja se minua. Enemmän kuin mitään muuta.
|
|
|
Post by Josefiina on Nov 29, 2008 16:22:59 GMT 2
29.11. - Häirikköjä ja heinäntuoksua
Marraskuun lopun lauantaiaamu aukeni edessäni lumisena ja kirkkaana. Pakkasta oli kymmenisen astetta, hengitys höyrysi kauniisti ja repussani kolisivat termosmuki täynnä kuumaa kaakaota sekä eväsrasia juustovoileivillä täytettynä. Pyöräilin Seppelettä kohti sydän innosta läpättäen. Viime aikoina elämäni oli täyttynyt ei-niin-iloisista asioista, vaikka riemunaiheita löytyi niitäkin. Ystävien ongelmat, omat sellaiset, pojat joiden mielenliikkeitä ei voinut ymmärtää, koulukiireet... Seppeleestä oli kovaa kyytiä muodostumassa minulle hengähdyspaikka, lämmin syli arkisten askareiden keskellä.
Kruisasin hyvin hiekoitetulla tiellä, kunnes kaarroin uhkarohkeasti Seppeleen pihaan. Siinäpä sitä oli vilinää ja vilskettä! Tallin edessä oli monta monituista ratsukkoa, ilmeisesti lähdössä maastoilemaan. Erotin hevosista ainakin Epun, Jambon, Tiian, Humun, Palmikon, Aksun ja Bertin. “Heipsis!” huikkasin heppojen ympärillä parveileville kaksijalkaisille kun olin kuulomatkan päässä; pyörän jätin autotallia vasten. “Moi Jossu!” Nana hihkaisi heti. Hymyilin tytölle säteilevästi; meistä oli hassujen yhteensattumien jälkeen tullut yhä läheisempiä ja läheisempiä. Nanalle purin usein hevos- ja muitakin angstejani. “Moroporo Jossukkainen”, Jenna kailotti tyylillään. “Haluutko lähtee messiin unohtumattomalle joulunavajaismaastoreissulle? Tosin epäviralliselle sellaiselle!” “Niin, kyllä sä mukaan pääset vielä jos tahdot”, Wire nyökytteli taustalta. “Thänkies mutta mä taidan keskittyä ensin noihin tallitöihin”, virnistin ja heilautin kättäni toivottaen tytöille ihanaa lenkkiä, ennen kuin hypähdin isoon talliin. Olin juuri tervehtimässä tyyppejä iloisesti, kun seisahduin aloilleni. Käytävällä käytiin kovasanaista suukopua. “MINUN silmilleni eivät itsekeskeiset teinit ala pomppimaan! Ja MINUN tyttäreni jätetään rauhaan, onko selvä?! MINÄ pidän kyllä huolta, että yksikään MINUN tutuistani ei enää koskaan eksy tälle leväperäiselle ratsastustallinkuvatukselle!” Silmät levällään tuijotin, miten koukkunokkainen, noin 45-vuotias nainen korkokengissä ja tiukoissa merkkifarkuissa, raskaasti meikattuna karjui punaposkiselle Annelle. Yllätyksekseni Annen vieressä seisoi Sastu, joka toljotti naista murhaavasti. Bongasin myös naisen vieressä tylsistyneenä purkkaa jauhavan, about 13-vuotiaan tytön, joka oli varmasti naisen tytär. Hänellä oli samanlainen koukkunenä ja vaatteet, joista superkalliit logot erottuivat kauas. Tyttö mulkoili Sastua ja Annea halveksivasti. “Olen jo moneen kertaan sanonut, että tämä on vain väärinkäsitys, ja-” Anne ei saanut lausettaan loppuun, kun naisen tytär alkoi louskuttaa päälle: “Hei turha siin sun alkaa sönkkää. Mä oon ratsastanu tyyliin öö, kolme vuotta sellasel tallil jos yks tunti makso neljäkymmentä euroo, kelaa, nelkyt. Et enköhän mä osaa hommani. Se valkee piru vaan tarvi vähän kurinpalautusta, kuten kaikki kaakit tällä tallilla...” “Anttu ei oo mikään kaakki!” Sastu rähähti ja oli hyökkäämässä tytön kimppuun. Anne sai viime hetkellä tönäistyä Sastun sivummalle. Se ei estänyt Sastua tärisemästä raivosta. “Pöyristyttävää käytöstä! Tuo peikkotukka yritti pahoinpidellä MINUN tytärtäni... vesikauhuisia kaikki, niin eläimet kuin ihmisetkin!” nainen kirkaisi teatraalisesti. Katsoin näytelmää kauhuissani. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Tallissa ei näyttänyt olevan ketään muuta, hepatkin olivat ulkona, vain muutama eläin kolisteli karsinoissaan hermostuneena tallin hälinästä. “Ja sitä paitsi MINUN ostamani ratsastusvarusteet MINUN tyttärelleni ovat nyt -” “Vaiti!” Säikähdin Annen sihahdusta yhtä paljon kuin vieras nainenkin. Yleensä rauhallinen Anne katsoi nyt naista silmät kipinöitä sinkoillen. “Arvoisa rouva, tyttärenne käytti kannuksia ja hyvin teräviä kuolaimia täysin ilman lupaa tallin ratsulla tunnilla, jolla niitä ei todellakaan tarvittaisi! Ja sitä paitsi hänen ratsastamisensa oli ala-arvoisinta koskaan näkemääni. Olemme jankanneet samasta asiasta puoli tuntia, ja sanon viimeisen kerran: jos joku rääkkää eläimiä, niin teidän tyttärenne. Tämä nuori tyttö tässä -” Anne osoitti Sastua “- halusi vain suojella hoitohevostaan kovakouraiselta kohtelulta repiessään tämän ratsun selästä alas. Tiedän, hän olisi voinut hoitaa sen kauniimminkin, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi.” Anne henkäisi syvään. “Meidän osaltamme asia on selvä. Emme ole tehneet mitään väärää. Voitte uhkailla millä tahdotte, mutta loppujen lopuksi eläinrääkkäysilmoituksesta ette kostuisi tippaakaan, saatika poliisin kutsumisesta. Minä voisin tehdä sen ja vedota kotirauhan rikkomiseen. Teillä on kaksi minuuttia aikaa poistua tyttärenne kanssa tästä tallista, sitten joudun todella turvautumaan virkavallan apuun.” Asia alkoi valjeta minulle. Henkäisin hämmästyneenä, mutta kukaan ei vieläkään huomannut minua. Nainen valahti vitivalkoiseksi ja sanaakaan sanomatta kopsutteli korkokengillään tallista tyttöä käsipuolessaan retuuttaen. Ovella hän kääntyi ja kiljaisi dramaattisesti: “Te tulette tuntemaan tämän luissanne!” Tytär vilkaisi minua vihaisesti ja sylkäisi eteeni käytävälle.
Ovi pamahti. Hiljaisuus lankesi talliin. Anne havahtui vasta nyt läsnäolooni, tervehti minua lyhyesti ja poistui tyynesti toimistoon. Sastu seisoi hetken paikallaan tuijottaen eteensä ja sitten, odottamatta, hänen polvensa notkahtivat ja tyttö vaipui lattialle. Sastu tärisi, enkä ensin ymmärtänyt miksi. Sitten minulla valkeni: mitä ihmettä, itkikö Sastu? Räppi-Sastu, tyly ja rento, jota mikään ei saanut järkkymään? “Sastu...” Lähestyin tyttöä epävarmasti ja kosketin hänen olkapäätään. Silloin Sastu nousi ylös ja huomasin, että hän nauroi hysteerisesti. “Siitäs saivat, näitsä? Kylläpä sitä oltiin olevinaan... ei elämän kevät näitä ihmisiä!”
Sastu lähti seurakseni aittaan Hillan karsinaa siivoilemaan ja sain kuulla koko jutun. Kyseinen tyttö, Monica nimeltään, oli saanut Antun ratsukseen. Salaa hän oli vaihtanut kuolaimet joihinkin erikoisiin, ulkomailta ostettuihin väkerryksiin, jotka eivät Sastun mukaan varmasti edes olleet laillisia, niin terävät ne olivat olleet. Ja totta kai Monican kantapäissä olivat kiillelleet upouudet kannukset. Kun tunnin pitäjä, Anne, oli huomannut asian, hän oli tietenkin komentanut heti Monicaa alas selästä ja toimistoon puhutteluun, mutta tämä idiootti oli karauttanut ensin Antulla muutaman kierroksen kiitolaukkaa. Yleisen joukkohysterian ja Antulle aiheutetun tolkuttoman kivun lisäksi yllätysvedosta oli aiheutunut Sastun totaalinen hermostuminen. Omien sanojensa mukaan hän oli 'mennyt ja repinyt sen lehmän selästä alas'. “Kuulostaapa hemaisevalta”, naurahdin kun Sastu lopetti kertomuksensa. “Mut siis oikeesti, älytöntä. En mä voi uskoa tuota todeksi. Missä tollasia nuijapäitä syntyy?” “Stadis, niinku”, Sastu matki Monican liioiteltua slangia ja pyöritteli päätään. “On se jännä... mutta mä menen nyt kattomaan Anttua. Se on sisällä ja ihan hurjana. Eläinlääkäri tulee tänään, saa nähdä miten täydellisesti Monica onnistui sen suun repimään.” “Jaksamisia, Sastu! Nähdään.” Katselin miten tyttö katosi ison tallin suuntaan ja pyörittelin päätäni. Hullut ihmiset!
Kun viimeinenkin likainen kottarillinen oli punnerrettu lantalaan, pääsin viimein Hillan kimppuun. Ennen kuin pujahdin tarhan puisen aidan ali, henkäisin syvään. Viime tapaamisesta minulla oli yhä muistona jättimäinen mustelma reidessäni. Tästä lähtien pitäisin karsinan 'yläluukkua' aina auki, että Hilla näkisi ulos...
Lopun (rennon harjailuhetken ponin pomppiessa karsinan reunasta toiseen) saatte jälleen kuvitella ~ anteeksi, tyngät eivät tule enää toistumaan!
|
|
|
Post by Josefiina on Jan 11, 2009 14:39:06 GMT 2
Sanat Skid Rowin biisistä I remember you, www.youtube.com/watch?v=STndm_atZTE . Pahoittelen tönkköä ja väljää tarinaa! 11.1. - I wanna hear you say: I remember youSunnuntaiaamu alkoi vasta kirkastua, kun annoin radion massapopin tuudittaa minut keveään horrokseen. Bussissa oli tunkkaista ja hikisen lämmintä. Vajosin kärsineelle istuimelleni ja painoin otsani viileää lasia vasten. Enää muutama kilometri, ja jäisin pois kyydistä – sillä tutulla pysäkillä, sillä jolla olin jäänyt niin monet kerrat ennenkin. Jostain syystä vatsassani velloi nyt erilainen jännitys kuin koskaan ennen. Kurkkuun jähmettyi tahmea pala. Ja kaikki vain Seppeleen takia! Woke up to the sound of pouring rain The wind would whisper and I'd think of you And all the tears you cried, that called my name And when you needed me I came throughOlin pitänyt hävyttömän pitkän tauon Seppeleestä, elämäni ylämäkien uuvuttaessa minut totaalisesti. Onneksi olin pysynyt jotenkuten kärryillä tallin elämästä salaisten tietolähteideni ansiosta. Sen ainakin tiesin, että uusia hevosia oli rantautunut neljä: Annen yksityinen ex-ravuritamma Floora, kelmiläinen tuntsari Sera, minullekin tarjottu Sikke Pipsan omistukseen ja Marielin yksityinen Luy. Hoitajiakin oli tullut ja mennyt ja kuulemma tallilla ollut jonkunmoista kriisin poikastakin – sen enempää Nana (se salainen, rakas ja ihana tietolähde) ei ollut selittänyt ihmissuhdekiemuroista, mutta luultavasti nekin selviäisivät minulle pian. Kuitenkin saamani informaatiotulva oli saanut minut pyörälle päästäni. Miten ihmeessä pääsisin taas mukaan? Ja otettaisiinko minua enää porukkaan... mitä Annekin sanoisi? Ajattelisi, että olin jo hylännyt Riinan. Ja Hilla! Olinhan vinkunut karsinapaikkaa luvaten käsi sydämellä, että eläisimme superaktiivista elämää. Ja minä lurjus olin jättänyt nuo rakkaat kavioeläimet hetkeksi muiden harteille. Ei taivas... omatuntoni tykytti tahraisena toppatakkini alla. Miten ikinä saisin anteeksi – tallin väeltä, hevosilta ja itseltäni? I paint a picture of the days gone by When love went blind and you would make me see I'd stare a lifetime into your eyes So that I knew that you were there for me Time after time you were there for me“Hei! Mä jäisin tässä!” Havahduin vasta kun bussin eturenkaat olivat jo muutaman metrin pysäkistä ohi. Pongahdin ylös ja hymyilin säteilevästi nyrpeän näköiselle kuskille. “Ensi kerralla voisit sitten ilmoittaa ajoissa!” mies ärähti vielä ennen kuin ovi sulkeutui sihahtaen perässäni. Pyöräytin silmiäni; eipä tainnut paljon aurinko paistaa bussikuskin päivään tänään, kun piti maksaville asiakkaille ilman fiksua syytä vihoitella. Katselin mutkan taa katoavan linja-auton perään, ennen kuin hätkähdin todellisuuteen. Tässä minä olin. Huoahdin syvään, henkeni höyrysi pakkasilmassa ja levisi sitten hiilidioksidiksi ilmaan. Steppailin jännittyneenä paikalleni ja katselin ympärilleni. Olin nähnyt tämän saman maiseman niin monta kertaa ennenkin – miksi siis nyt olin kokonaan lukossa, hysteerinen hermoraunio? Lumi jalkojeni alla narskuen lähdin kuitenkin saapastelemaan kohti päämäärääni. Tunsin, miten joka askeleella pulssini kiihtyi hieman. Hiki kohosi selkään ja kainaloihin, vatsassa lepatti perhosparvi. Olin samaan aikaan peloissani ja onnellinen: pääsisin vihdoin touhuamaan ponini ja hoitohevoseni kanssa, mutta toisaalta pelkäsin muiden suhtautumista minuun. “Rauhoitu, vainoharhainen ameeba”, kivahdin lopulta ääneen kun kauhistuneet ajatukset kiehuivat päässäni. “Tuskin ne nyt yhtäkkiä sua vihaa, tyhmä homssu!” Ympärilläni oli hiirenhiljaista, välillä joku oksa paukahti pakkasesta tai pikkulintu lennähti oksalta toiselle. Pakkasta oli viitisentoista astetta ja kylmä alkoi hiljalleen hiipiä vaatekerrastojeni lävitse. Siinä se sitten oli. Seppele. Edessäni avautui näkymä, joka sai sydämeni sykähtämään muutaman ylimääräisen kerran. Lämmin olo liukui päästä varpaisiin. Seppeleseppeleseppeleseppele. SEPPELE! Erotin tutut rakennukset, tutut tarhat, tutun aitan, tutun päärakennuksen, tutun maneesin, tutun kentän... sen enempiä ajattelematta pyrähdin juoksuun ja kyyneleet silmissäni, puuskuttaen mietin, miten ihanaa olikaan että Seppele oli olemassa. Että oli olemassa paikka, johon palata, joka oli aina se turvallinen ja sama, vaikka muutoksia tulikin. Remember yesterday, walking hand in hand? Love letters in the sand - I remember you Through the sleepless nights, through every endless day I wanna hear you say I remember youPihalla olikin jo kaksi ratsukkoa – kaksi shettistä ihmisineen, oikeastaan. Toisen ratsastajista olisin tuntenut vaikka unissani, ja jo kaukaa kiljaisin: “NANA!” Tyttö kääntyi ja hänen ilmeensä vaihtui hämmästyneestä riemastuneeksi. “JOSSU!” Ryntäsimme halaamaan toisiamme. “Vihdoinkin sä täällä! Kaikki on ihmetelleet, sä et oo nähnyt sitä uutta lisäsiipeäkään tai sitä, musta ja Pipsasta ja Sastusta tuli tukihenkilöitä ja kaikkee... ja tiesithän sä jo, että mä pääsin Siirin hoitajaks? Pitkäaikainen unelma toteutui siis, ja me ollaan tehty jo vaikka mitä...” Nauraen keskeytin Nanan puhetulvan. “Mä olen niin iloinen, että mä oon täällä taas!” “Josefiina, moi!” kuului iloinen hihkaisu kauempaa. Pipsa piteli Pampulaa ja Siiriä. Loikkasin tytön luokse ja pyöritin häntä ympyrää. Pipsa nauroi ja pudisti päätään. “Jossu elementissään... kai Loviisakin tekee nyt comebackin?” “Tottahan toki”, lupasin, pikkusiskonikin ilmestyisi lähipäivinä tallille satavarmasti. “Ootteko te menossa ratsastamaan?” “Jep, lumiselle maastoreissulle”, Nanan naama loisti kuin Naantalin aurinko. “Meillä menee ehkä tunti tai puolitoista. Nähdään sitten, pyydä vaikka Katia esittelemään sulle paikat, se on oleskeluhuoneessa.” “Hell yeah, nähärään myöhemmin.” “Juu, moido!” Shettisten kadotessa reippaassa ravissa metsää kohden päätin noudattaa Nanan neuvoa ja hankkia Katin käsiini. Olisi mukavempaa käyskennellä hevosten tarhoilla jonkun kanssa ja kuulla kaikki uusimmat juorut. En löydä sanoja kuvaamaan oloani, kun kiskaisin jäätyneen ulko-oven auki ja astuin sisään talliin. Hevosen- ja heinäntuoksu ympäröivät minut ja betonikäytävästä virtasi elimistööni lämpimiä muistoja. Suljin silmäni hymyn hypähtäessä huulilleni. Tänne minä kuuluin. “Huhuu, kuka siellä?” Kat pyyhälsi satulahuoneesta käytävälle. Minut nähdessään hän virnisti ja heilautti kättään. “Hejssan, Josefiina! Sua ei olekaan näkynyt aikoihin!” Kat raapi päätään ja jatkoi: “En tajua, missä kaikki ovat. Täällä ei ole näkynyt tänään kuin Nana, Pipsa ja Sastu. Ja on sentään viikonloppu! No, mitäs sulle?” “Hyvää, kun mä viimein olen täällä”, henkäisin ja rutistin Katia nopeasti. “Mukavaa, että olet”, Kat totesi lämpimästi. “Täällä onkin tapahtunut vaikka ja mitä!” “Haluaisitko sä lähteä mun kanssa kattelemaan heppoja ja selittämään uudet kuviot?” “Mikä ettei – ainakin se houkuttelee enemmän kuin Seran likaisten varusteiden hinkkaus..”, Kat irvisti, “vaikka pakkohan sekin on joskus tehdä. Haluaisitko sä ensiksi käydä tutkimassa sen uuden osan?” Kat kuljetti minut ensin tallin käytävän päästä päähän ja sepitti heppojen kuulumisia: yllätyksekseni pari hoitajaa oli erotettukin Seppeleestä ja muutenkin hoitsuja oli vaihdettu tiuhahkoon tahtiin. “Missäs Pampula on?” ihmettelin Siirin karsinan kohdalla; olinhan tottunut näkemään shetut aina yhdessä. Nyt karsinan ovessa oli kuitenkin vain Sirkkelin tiedot. “Odota, niin näet”, Kat tokaisi salaperäisesti ja ohjasi minut Kallen karsinan ohi vasemmalle. “Ohoh!” henkäisin: tallia oli toden totta laajennettu ja uudessa osassa oli viisi ihkauutta karsinaa. “Täs on Pampula, Blondi, Sera -” tässä kohdalla Katin äänestä kuulsi pieni ylpeys “- Sikke ja Floora.” “Tää uus osa on kyllä aivan hillohieno”, ihastelin katsellen leuat auki ympärilleni. “Anne se aina yllättää.” “Annesta puheen ollen, tallin henki on parantunut huomattavasti nyt, kun se on laittanut selkeät rajat tälle touhulle”, Kat puuskahti. “Ehkä ne erottamiset sai tyyppien silmät aukemaan, että täälläkään ei voi toheloida ihan miten sattuu.” “Käydäänkö me kattomassa yläkerran olkkari nyt vai myöhemmin?” Kat kysäisi kun olin kolunnut läpi rehulan, lainavarustesopen, pesuboksin, satulahuoneen ja kurkistanut toimistoonkin. Vessakin oli ollut pakko tonkia... “Myöhemmin tietenkin. Nyt kattomaan niitä heppoja!” “Ay ay captain”, Kat nauroi ja tökkäisi minua leikillisesti kylkeen. Tönäisin takaisin ja pian hypähtelimme hihittäen rinta rinnan pakkasilmaan. “Tässä on näitä herroja, Sentti ja Luy ja Eppu ja..” “Joojoo, kyllä mä nää hei tunnen”, purskahdin nauruun Katin esitelmöidessä minulle vanhoistakin hevosista kuin en olisi niitä ikinä ennen nähnyt. Mutta Marielin Luy oli uusi tuttavuus, valtaisa ja ystävällisen oloinen ruuna. Se tuli heti toiveikkaana puuaidan vierelle herkkujen toivossa. “Ei taida herua, sori nyt vaan, jätkä.” Taputtelimme hevosia yksi kerrallaan. Seran kohdalla Katin ryhti suoristui ja tytön silmissä säkenöi selvä kiintymys tammaa kohtaan. “Tää taitaa olla aika spesiaalihevonen sulle?” “No ei ollenkaan, mä huvikseen vaan vaihdoin Sentin siihen”, Kat vastasi sarkastiseen tyyliinsä ja hymyili vinosti. Silittelimme hetken Seraa, joka ojensi kaulaansa ja levitteli sieraimiaan. Sitten se yllättäen inahti ja lähti pukkilaukkaa laitumen toiseen päähän. “Psyyke kohdallaan”, Kat naureskeli katsellessaan pukittelevaa ja riehuvaa hoitsuaan. “On toi Sera kyllä aivan upea pakkaus”, huoahdin. “Ehkä täydellisin heppa Seppeleestä... siis heti Hillan jälkeen.” “Ai menee Riinankin edelle?” Kat vilkaisi minua tutkivasti. Jätin vastaamatta. Kohta saavuimme Riinan, Blondin ja Tiian tarhalle. “Riiviööö, Lonttuuuu, Lehmääää...”, huutelin tammoja jotka ensin tuijottivat meitä hetken ja lähtivät sitten laiskasti löntystelemään luoksemme. Riina tietenkin etummaisena, toisia hätistellen. Tiia köpötteli kiltisti viimeisenä, Blondia Riiviön pomottelu ärsytti. “Moi neiti, onko ollut ikävä?” hihkaisin pirteästi isolle puoliveriselle. Se jäi vähän matkan päähän; käännyin puolittain pois ja odotin. Pian tunsinkin lämpimän puhalluksen hiuksissani. En liikahtanutkaan, kun läsipää hamusi kasvojani ja muuta kehoani sen minkä ylsi. Lopuksi se vielä hönkäisi naamalleni pehmeästi: tunnistettu ja hyväksytty. We spent the summer with the top rolled down Wished ever after would it be like this You said I love you babe, without a sound I said I'd give up my life for just one kiss I'd live for your smile and die for your kissHymyilin onnellisena kosketellessani varovasti Riinan päätä ja korvia. Välillä se kiskaisi itseään hiukan kauemmas – ei nyt liian tuttavallisiksi ruvettu – mutta tuntui nauttivan hellittelystäni. Kat katseli kohtaamistamme sanomatta sanaakaan, rapsuttaen hajamielisesti lehmänkirjavaa Tiiaa. “Sustahan on tullut ihan lihaksikas”, juttelin hoitohevoselleni. “Anne ja Elli on vissiin juoksutelleet sua. Hyvä juttu!” “Joo, ne on olleet sen kanssa kentällä usein”, Kat kertoi. “Aikamoista rodeota välillä... Jaakkokin koitti kerran. Sen jälkeen ei oo Riinaan vapaaehtoisesti koskenutkaan...” “Voin kuvitella”, tirskahdin. Vietimme sen tarhan luona pienen ikuisuuden ja Kat sai vaivoin vedettyä minut seuraavalle tarhalle. Siellä odottivat Pikku, Jamppa ja muut kaverit. Yritin keskittyä kuuntelemaan Katin rupatteluja niistä, mutta katseeni eksyi vähän väliä vaaleaan tammaan, joka seisoi yhä katsomassa peräämme. Se oikeasti muisti minut, ihmeellistä... “Josefiina? Josefiina!” Kat tuijotti minua kulmat kurtussa. “Kuunteletko sä yhtään?” “Mm, siis jo-joo..” “Eli oot samaa mieltä?” “Joo... eiku mistä?” Kat pyöräytti silmiään. “Toivoton tapaus! Mutta puhuin just siitä, että ois ihanaa koittaa pian hiihtoratsastusta.” “Joo, niin ois!” innostuin ja jatkoimme pitkään keskustelua aiheesta. “Käydään nyt kattomassa Hildaa, Taigaa ja Pellaa”, ehdotin kun muut hepat oli kierretty. “Mikä ettei”, Kat kohautti harteitaan. Lähdimme hyväntuulisina jatkamaan matkaamme aittaa kohti. Joka askeleella minua jännitti enemmän. Riina oli muistanut, mutta entä Hilla? Olisiko se taantunut vielä hermoheikommaksi? Siellä ne olivatkin; erotin ponikolmikon jo kaukaa. Heinää mussuttavat otukset saivat jotain sisälläni liikahtamaan. “Ois kamera”, Katikin kuiskasi tukahtuneesti. Sen verran ihana näky kolme karvaista ponia pakkasessa olivat. “Taigaaa, Pellaa..... Hil-Hill-Hillaaa...” kutsuin tammoja. Ne nostivat päitään hieman mutta eivät tehneet elettäkään tullakseen luoksemme. Kun Kat rapisutti taskustaan löytämäänsä lakupaperia, muuttui Taigan ja Pellan mieli ja ne lähtivät reippaasti ravaamaan luoksemme, hengitys huuruten ja harjat kuuraisina. Perässä seurasi myös epävarmana Hilla, pieni harmaa ponini, vilkuillen meitä arasti. Kat jäi taputtelemaan Taigaa ja Pellaa, kun minä pujahdin aidan ali. “Hillaa...” Otin yhden askeleen liikaa tammaa kohti. Se kavahti heti pois. Jähmetyin paikalleni hampaitani purren. Helvetti. Ei auttanut kuin jäädä paikalleen, kääntyä hiukan pois ja odottaa. Odottaa, odottaa ja odottaa vielä vähän lisää. Ja vielä pikkuisen. Sitten vasta kuulin hangen narskahtavan, kun Hilda hiippaili ujosti lähemmäs. Uteliaisuus voitti pelon tällä kertaa. “Hyyvä tyttö..”, mumisin ystävällisesti kun poni tuuppasi minua selkään takaapäin. Se haisteli minut ensin takaa pitkällisesti, epäröi hetken ja otti sitten ensin yhden askeleen taakse, sitten yhden – ei vaan kaksi! - eteen. Minä aloin palella ponin pitkittäessä kohtaamistamme. Lopulta se työnsi päänsä kainalooni ja nuuski minua tutkivasti. En liikahtanutkaan ja pian tamma olikin vierelläni, sieraimet koko ajan töitä tehden. Se hetki, kun Hildan huulet koskettivat kasvojani – sen ymmärtävät kaikki, jotka ovat joskus rakastaneet hevosta. Remember yesterday, walking hand in hand? Love letters in the sand - I remember you Through the sleepless nights, through every endless day I wanna hear you say I remember youKun puolen tunnin päästä astuin ulos aitauksesta Hilla ihan aidan vierelle minua seuraten, Kat muistutti elävää jääpuikkoa. “Me-me-mennään si-si-sisälle”, hän sai kakistettua hampaat kalisten. “Oi anteeksi, mä unohdin ajankulun!” parahdin, “raukka sä olet ihan jäässä! Mennään nyt heti kuumalle kaakaolle, anteeks anteeks anteeks...” Yritin parhaani mukaan hieroa Katin käsivarsiin tuntoa takaisin jolkotellessamme tallille, ja kieltämättä hytisin itsekin kylmästä. Samalla mielessäni kyti hehkuva riemu: Hilla oli uskaltanut antaa minun kosketella itseään kavahtamatta pois. Ehkä se todella muisti! Työnsin Katin edelläni portaita pitkin yläkertaan. Hämmästyneenä huomasin, että olkkarikin oli kokenut muodonmuutoksen. Veikkasinpa, että intohimoinen sisustaja Elli oli luonut huoneen uuden ulkomuodon. “Limsa-automaatti!” kiekaisin silmät loistaen huomatessani mööpelin portaiden yläpäässä. “Ja hirveesti uusien ihmisten lokeroita...” “Turpa kiinni, nyt tarvitaan kaakaota”, Kat inahti ja juoksi sen minkä kintuistaan lähti varsinaisen oleskeluhuoneen sohville. Minä huolehtivaisena kiskoin kengät tytön jalasta ja ulkovaatteet irti hänen päältään. Sitten vedin kaikki löytämäni viltit ja peitteet Katin päälle. Tämä huokaisi tyytyväisenä. “Nyt odotat siinä niin mä keitän kaakaota...” Viidentoista minuutin kuluttua kökötimme molemmat vilttien alla tyytyväisinä, kuumat kaakaomukit kourissamme. Pikkuhiljaa aloimmekin sulaa. “Asiat on kyllä muuttuneet”, minä huokaisin. “Pääsenköhän mä enää ollenkaan mukaan?” “Totta kai pääset”, Kat älähti. “Okei, on täällä jonkunverran uutta jengiä, mutta kyllä sä niihin pian tutustut...” Sitten sainkin kuulla pikaisen hoitajapäivityksen. Mariel ei enää hoitanut Mynttiä vaan paijasi nyt vain omaa polleaan Luyta, jota hoiti myös Jenna. Brenna-niminen tyyppi oli Mankin puunaaja. Eppu sai hellää hoivaa Wiren lisäksi Elkulta. Hina oli uusi (“tai no, uusi ja uusi, uusi sulle”, oli Katin kommentti) Tiian hoitaja Ilun rinnalla. Jokeri oli vihdoin saanut hoitsun uusista hepoista, hänen nimikkonsa oli Floora, kuten Karonkin kakkonen. Liinak hoiti Mynttiä, Lynn Senttiä – osasin jo arvata, että nimet menisivät aina sekaisin. Sanni oli kanssa suhteellisen kohtuullisen uusi ja kiillotti Aksun karvapeitettä. Muuten kaikki olikin entisillä urillaan. “En mä ikinä opi noita nimiä ja hoitsuja ja kaikkea”, parahdin silmät lautasina. “Höpö höpö, olethan sä ennenkin oppinut uudet”, Kat huomautti. “Saapa nähdä”, murahdin. “Mutta anyway, mä taidan painua siivoamaan Riinan ja Hildan karsinat.” “Riinan karsina on siivottu – Jaakko on nyt ottanut tehtäväkseen putsata niiden pollejen boksit, joiden omistajat ja hoitajat pitää vähän lomaa”, Kat selosti. “Mutta en usko, että Jake on aittaan asti vaivautunut.” “Okay, mä tsekkaan. Moro!” Otin kottarit ja talikon ja lähdin kuljettamaan niitä aittaa kohden. Hyräilin itsekseni jotakin radiosta päähän jäänyttä biisiä. “Varokaaaaaa!” Hyppäsin vaistomaisesti sivuun kuullessani Nanan kiljaisun. Pian villiintynyt Siiri poukkoilikin edessäni Nanan kikattaessa sen selässä. “Nää vähän innostu..”, hän sai sanottua naurunsa keskeltä, ennenkuin hypähti selästä pois ja tähyili selkänsä taakse. “Pampula ja Pipsa otti vähän rauhallisemmin. Minnekä sä olet menossa? Tuliko uudet kuviot tutuiksi?” “Mä meen siivoamaan Hilpsukan karsinaa”, ilmoitin. “Ja juu, tuli, Kat lämmittelee olkkarissa.” “Nähdään siis myöhemmin?” “Sure.” Jätin Nanan rauhoittelemaan Sirpaa ja jatkoin matkaani aittaa kohden. Vastaan tuli tupakkaa keskittyneesti imevä Jaakko, joka tervehti minua iloisesti. Vaihdoimme nopeasti kuulumiset. “Tiesitkö sä muuten, että sun miehellä on jo uus?” “Mun miehellä?” Päähäni ei pälkähtänyt yhtään Jaakon tietämää sulhaskandidaattiani. “Tapilla”, Jaakko avitti hidasta järjenjuoksuani. “Se on se... se... se pieni ja pippurinen. Katti!” “Ai Kat!” tyrmistyin. Sitten purskahdin nauruun. “Anteeks nyt vaan, mutta mun ja Tapin välillä ei kyllä ole muuta kuin ystävyyttä. Ei Kat kuitenkaan mitään maininnut. Entä sulla ja Rosilla?” Jaakko vastasi jotain epämääräistä ja vilkaisi sitten tallia. “Mun pitäis nyt mennä vähän korjailemaan paikkoja, Rensu oli onnistunut potkimaan karsinansa seiniä. Nähään, kiva oli jutella sun kanssa pitkästä aikaa.” “Samoin.. later!” Myhäilin itsekseni avatessani Hillan karsinan oven. Vai että Kat ja Tappi... Hymyni hyytyi kuitenkin pian, kun näin millaisessa kunnossa boksi oli. Hajukin oli mielenkiintoinen; kävin kuitenkin talikon varteen, hengittäen vain suuni kautta. Pian selvisi, että karsina olisi tyhjennettävä viimeistäkin turveenmurusta myöten. Hiki virtasi ja haju oli pyörryttävä, kun lapoin kottikärryihin annosta toisensa perään. Kottarien työntäminen lantalaan olikin yhtä tuskaa... mutta ei auttanut. Hampaat irvessä työskentelin parisen tuntia ennen kuin karsina oli viimein täysin puhdas. Levitin ja tallasin uudet aluset. Sitten valahdin boksin lattialle huohottaen. Hevosenomistajan arki ei todellakaan ollut aina ruusuista. Viimeisillä voimillani kiskoin kottikärryt ja talikon takaisin isoon talliin ja pukkasin ne paikalleen. Yläkerrasta kuului naurua ja mölinää; ilmeisesti hoitajia oli vihdoin alkanut tupsahdella tallille. Vilkaisin kelloa. Se oli jo yksi! Olin viettänyt tallilla jo nelisen tuntia. Päätäni pyöritellen nappasin satulahuoneesta riimunnarun ja tammani harjalaatikon, aika oli todella mennyt siivillä. We've had our share of hard times But that's the price we paid And through it all we kept the promise that we made I swear you'll never be lonelyHoukuttelin Taigan, Pellan ja Hildan portille rapisuttelemalla taskustani löytynyttä Geisha-suklaapatukan paperia. Taas kolmikko ravasi luokseni korvat hörössä, lumiset turvat väristen. Taiga ja Pella tungeksivat makupaloja kerjäten ympärilläni pujahtaessani aidan ali, Hilla jäi taas kauemmaksi. Lopulta sain senkin houkuteltua lähemmäs. Nappasin nopeasti tamman riimusta kiinni, napsautin riimunnarun siihen ja lähdin tarpomaan hangessa lähemmäs aitaa. Sidoin Hillan siihen; tällä kertaa harjaisin sen tarhassa, koska tiesin että ponin riippuvuus Taigasta ja Pellasta oli varmasti pahentunut. Sitten kannoin vähän heiniä lähemmäs Hillaa; Taiga ja Pella asettuivat tyytyväisinä siihen mussuttamaan sapuskoitaan. Kun kaverit olivat lähellä, pysyisi issikkani rauhallisena. Vai pysyisikö? Ensin juttelin Hillalle rauhallisesti ja silittelin sitä. Tamma muljautteli silmiään ja nosti päänsä korkeuksiin. Laskin käteni, katsoin poispäin ja puhelin neidille hiljaa. “Hieno tyttö, eeei tarvi pelätä. Ihan rauhassa vaan. Niiiiiin.” Pikkuhiljaa Hillan pää laskeutui ja se tuuppasi minua kysyvästi olkapäähän. Hymyilin. Kyllä tämä tästä, hiljakseen. Kesti kaksikymmentä minuuttia, ennen kuin sain vedettyä edes kolme harjanvetoa putkeen ilman, että Hipsu väisti kosketustani jossain vaiheessa. En hermostunut, aloitin aina uudestaan ja jatkoin hevosen antaessa siihen 'luvan'. Hiljalleen harmaan hevosen lihakset alkoivat rentoutua ja minun suanvetoni olivat reippaampia. Kuljetin sormiani pitkin tummun muhkeaa talvikarvaa: kun pääsisimme taas vauhtiin, olisi ihanaa maastoilla Hillan paljaassa, lämpimässä selässä. Hetken mielijohteesta kiersin käteni Hipsukan kaulan ympärille. “Tiesithän, että mä rakastan sua ihan kauheasti ja sä olet ihan numero yksi mulle?” Hilla hörähti pehmeästi – hörisi minulle ensimmäistä kertaa ikinä. Eli kyllä, kyllä se taisi tietää. Woke up to the sound of pouring rain Washed away a dream of you But nothing else could ever take you away 'Cause you'll always be my dream come true Oh my darling, I love youTaiga ja Pella ahmivat rauhallisesti heinänkorsia muutaman metrin päässä, kun minä harjasin poniani antaumuksella. Hillan alahuuli väpätti rentona, vaikka välillä pitikin vilkaista, että tarhakaverit olivat paikallaan. Kavioitaan Hilla ei olisi antanut nostaa, mutta yksinkertaisella harjoituksella se onnistui: laitoin käteni Hillan jalalle. Kun se väisti, pidin kättä paikalla kunnes se pysähtyi. Sitten otin käden hetkeksi pois. Pian Himppu ymmärsi jutun juuren ja pienen hienosäädön jälkeen sain puhdistettua kaviot kunniallisesti. Selvitin vielä takkuisen harjan ja aloitin häntää; se oli sellaisessa solmussa, että palaisin asiaan joku toinen päivä – ja mielellään sisällä tallissa, lämpimässä. Harjattuani Hillan irrotin riimunnarun riimusta ja taputin tammaa kaulalle. “Noniin, vapaa olet”, naurahdin ja lähdin jo kävelemään pois päin. Tunsin kuitenkin pehmeän turvan olkapäälläni: älä nyt vielä mene! Yllättyneenä käännyin ympäri ja suukotin Hillan pörröistä turpaa. “Enkö mä olekaan ihan yhdentekevä, häh?” Taiga ja Pella olivat syöneet muonansa ja tulivat nyt uteliaina kuikkimaan, mitä Hillan kanssa duunailimme. Hellin ponikolmikkoa pienen ikuisuuden; suurimmat rakkaudenosoitukset sai tietenkin Hilpsu, rakas, rakas hevoseni. Remember yesterday, walking hand in hand? Love letters in the sand - I remember you Through the sleepless nights, through every endless day I wanna hear you say I remember youKun enää ponien lämpimät puhalluksetkaan eivät pitäneet minua lämpimänä, jouduin sydän itkien livahtaa puuaidan ali ja suunnata kulkuni kohti tallia. Hilla jäi pettyneenä portille tuijottamaan perääni. Kaikki eivät vain olleet samanlaisia karvamamboja kuin se, joka palelisi ehkä vasta kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Hillan talvikarva olikin varmasti Seppeleen tuhdeimpia. Tallissa oli vilinää ja vilskettä. Hevosia tuotiin sisään, käytävälle oli kiinnitetty satuloitavia kopukoita ja joku siivosi hoitsunsa boksia. Sain osakseni lämpimiä halauksia; tunsin oloni kotoisaksi ja tervetulleeksi, kun vanhat tutut tulivat tervehtimään naamat naurussa. Paleleminenkin unohtui, kun sain kuulla toinen toistaan mielenkiintoisempia kommelluksia ja kohelluksia Seppeleessä. Olin missannut aattoratsastuksenkin! “Mutta älä huoli, kyllä sä olet ihan samalla lailla jengissä kuin aina ennenkin vaikka taukoa piditkin”, vakuutti Leeville suitsia tuputtava Carkki saaden minut hymyilemään silmät kosteina. Real friendship never dies! Pakkasen paukkuessa nurkissa alkoi yläkerran oleskeluhuoneen sohvalle heittäytyminen houkutella minua ylivoimaisesti. Niinpä pakkasin mukaani kipon lämmintä vettä, satulasaippuaa ja Hillan varusteet, ja limsa-automaatista nappaamani kokis kourassani ryhdyin puhdistamaan yksärini satulaa ja suitsia. Homma sujuikin tahdikkaasti, kun olkkari oli täynnä juttuseuraa ja avustavaa kättäkin. Viimein varusteet kiiltelivät puhtauttaan. Tyytyväisenä loikin asettamaan ne takaisin paikalleen. Sen jälkeen jäin istuskelemaan vielä olkkariin ja kuuntelemaan uusimmat juorut – Pipsa ja Kristian, Kat ja Tappi, Abby ja ei-Seppeleessä-näyttäytyvä Chris... vähän väliä purskahdimme Nanan, Pipsan, Carkin, Sastun, Katin ja wearin kanssa nauramaan hysteerisesti. Kun viimein maltoin pakata kimpsuni ja kampsuni ja lähteä hipsimään kotia kohti, alkoi iltapäivä jo hämärtyä illaksi. Vielä erottui aitan viereisessä tarhassa harmaavalkean hevosen siluetti; siinä se seisoi, tuijottamassa minua. “Nähdään pian, Hilla”, kuiskasin tuuleen – ja uskon, että tuuli kuljetti kuiskaukseni perille, sillä islanninhevonen heilautti päätään harja aaltoillen. Koko kotimatkan mietin, miten onnellinen olinkaan, kun minulla oli Hillan kaltainen hevonen – vaikka mustelmilta, kyyneliltä ja hermostumisilta ei oltu vältetty tähän asti, eikä varmasti vältyttäisikään. Remember yesterday, walking hand in hand? Love letters in the sand - I remember you Through all the sleepless nights, through every endless day I wanna hear you say, I remember - I remember you
|
|
|
Post by Josefiina on Jan 24, 2009 21:55:02 GMT 2
Vähän erilainen tarina. Huumoria ja sarkastista kuvausta Hillan omistajan arjesta. Ja tarkoituksella ette löydä sieltä yhtään repliikkiä!
Enjoy it - itselläni oli hauskaa tätä kirjoittaessa :)
24.1. - Sitä hevosenomistajan oikeaa arkea
Pakkasta on kymmenisen astetta, hengitykseni huuruaa ilmassa ja lumi narskuu lämpimien tallikenkieni alla, kun pusken vastatuulta päin kohti Seppelettä. Valkoinen metsä ympärilläni huokailee paksun lumikerroksen painaessa puita kohti maan kinoksia. Olen kiskonut ylleni fleece-kerrastot ja villapaidat, en liian vähän mutta en liikaakaan, sillä tuuli kylmentää ilmaa selkeästi. Kello hipsuttelee keskipäivän tienoilla kun reppu selässäni kävellen pohdiskelen, mitä tänään Hillan kanssa tekisimme.
Puhelimeni tärisee. Vaivoin saan läppäkännykän kaivettua paksujen toppahousujeni taskusta. 1 tekstiviesti vastaanotettu. Ootko tulossa tallille? Ikävä <3 – Nana Hymyilen itsekseni. Pirteästä ponitytöstä Nanasta on monien mutkien kautta tullut minulle tärkeä ja läheinen ystävä, ihminen josta oikeasti välitän. Mietin taas, miten kiitollinen saankaan olla paikastani Seppeleessä. Etenkin, kun minulla on vielä Hvítur Dvergur, Hilla, oma hevoseni. Sillä tiedän, miten kova kilpailu vapaista karsinapaikoista yksityisille Seppeleessä onkaan. Näpyttelen nopeasti Nanalle vastauksen, jossa ilmoitan olevani Seppeleessä noin minuutissa, ja tarvon loppumatkan tallille takuuvarmaa ennätysvauhtia.
Viidentoista minuutin kuluttua pakerran jo Hildan karsinan parissa Nana seuranani. Tytön suu käy herkeämättä hänen selittäessään ihanaa uutista: Nanan suuresti rakastama Siiri on nyt astutettu, ja vielä tytön omalla shettisorilla. Ja arvatkaapa vain, kenelle varsa menee! En voi olla rutistamatta ikinonnellista tyttöä sillä tiedän, miten rakkaita sekä Siiri että Tuitsu hänelle ovat. Omakin puhetulvani ylittää varmasti sallitut rajat, kun käymme läpi niin tallilla roihahtaneet romanssit, yllättävät ystävyyssuhteet, tolkuttomat tuntitoheloinnit ja hehkeimmät heppakuulumiset. Saan tietää, että Marielin Luylle on otettu toinen hoitaja ja Anne aikoo pitää ensi kuussa upean vaellusreissun. Yhdessä tuumin päätämme, että ilmoittaudumme mukaan molemmat. Nana alkaa pohtimaan hartaasti, minkä hevosen alleen valitsisi: Siiri on mammalomalla ja mikään muu ei nappaa.. Ehdotan Sikkeä, Pipsan omistamaa Nanan toista hoitsua, ja tytön silmät kirkastuvat, Pipsa kun on luvannut Nanalle suhteellisen vapaat kädet Solsiken suhteen.Virnistän, kun hän ilmoittaa minun olevan nero. Lopulta ratsuvalintamme ovat selvät. Ellei kukaan ole ehtinyt edellemme, on Nanan ratsuna Sikke ja minun heppanani Sentti, reipas ja rehti suomenpuokki, johon rakastuin totaalisesti vaellusleirillä viime syksynä.
Eipä aikaakaan, kun Hillan karsina on putsattu. Yhdessä tuumin levitämme boksiin vielä puhtaat turpeet ja tallaamme ne. Tilava, kodikas aittakarsina on lämmin, vaikka 'ikkunaluukun' onkin auki. Kippaan lattialle vielä kasan heiniä ja täytän vesiämpärin. Nana ihmettelee, miksen suostu käyttämään heinäverkkoa; sehän olisi paljon siistimpi ja helpompi ratkaisu. Pian hän katuu kysymystään, sillä onnistun ikävystyttämään raukan kuoliaaksi kymmenenminuuttisella saarnallani aiheesta 'lattialta syöminen mukailee hevosen luonnollista laidunelämää eikä tule selkäongelmia'. Ja sitä paitsi hölmö-Hillahan kiskoisi suuhunsa samantien myös verkon, ei vain heiniä.
Nanan on mentävä takaisin isolle tallille kun Hillan boksi on oolrait, hänen pitää vielä liikuttaa Sikke Pipsan kanssa. Minä kuljen tytön rinnalla, aikeenani on etsiä käsiini joko wear tai jompikumpi Pella-pallon puunaajista – parhaassa tapauksessa molemmat. Voisimme yhdessä harjata ponit ja käydä ehkä vähän ridailemassa kentällä, siellä kun ei tunteja näkynyt olevan. Tallilla on tänään hengailemassa vain vakiojengiä. Tutut, turvalliset naamat aina Shinquasta Abbyyn. Tervehdin kaikkia ja vaihtelen pikaisia kuulumisia. Aijaa, minäkin olen ollut sairaana. No tietäisitpä vaan, miten pitkä tauko me ollaan Hillan kanssa pidetty treenaamisesta. Niinpä, minunkin mielestäni oleskeluhuoneen limuautomaatti on aivan loistava juttu. Small talk lentää käytävällä ja vähän väliä seinissä kimpoilee hyväntuulinen nauru. Myhäilen itsekseni; Seppeleen tallihengelle vetää harva vertoja.
Löydän kuin löydänkin etsimäni: Fiia hörppii kuumaa mehua olohuoneessa. Tytön pakkasessa paleltuneet korvannipukat anelevat häntä jäämään sisälle lämpöön, mutta minä kiskon Fiian säälimättömästi ulos. Taiga ei paljoa hätkähdä, vaikka riistämmekin Hillan ja Pellan sen luota tarhasta. Issikkani sen sijaan äheltää ja säheltää ja onnistuu kerran rusauttamaan täydellisesti varpailleni. Kiroan, mutta saan lopulta tamman onnellisesti karsinaankin. Siellä alkaa huuto ja ryske kun Hilla ei millään meinaa uskoa, etten todellakaan ole vienyt sitä minnekään yksin, vaan että Pella on ihan seinän takana. Minun pitää oikeasti oman turvallisuuteni takia poistua hetkeksi karsinasta: Hillan kaviot kun mäsäyttelevät seiniä sieltä täältä ja vuorotellen ilmassa on etu- ja takapää. Fiia naureskelee hysteeriselle hevoselle ja hakee lohdutuksekseni molempien ponskien harjapakit isosta tallista. Kiitän tyttöä lämmittävällä halauksella ja kun Hilla viimein rauhoittuu, pujahdan sen boksiin. Pidän tamman vapaana – virhe. Se hyörii ja pyörii, astuu TAAS varpailleni (kiroan lisää ja vielä vähän lisää), potkii seiniä, säikähtelee kaviokoukkuja ja piikkisukia, ottaa välillä muutamat heinänkorret suuhunsa ja potkii seiniä lisää, hyörii ja pyörii vielä vähän enemmän, yrittää listiä minut seinää vasten, potkii seiniä, hirnuu Pellalle korviavihlovasti, potkii seiniä, kääntää takapuolensa minuun päin ja nostaa kaviotaan, pukkii minua päällään kun yritän selvittää sen harjaa, potkii seiniä, hirnuu Pellalle, ottaa muutamat heinänkorret suuhunsa, hyörii ja pyörii... Houkuttelevaa, eikö vain? Sitähän ei voi hankkia hevosekseen rauhallista ja varmaa, mukavaa ratsua, vaan on ihan pakko rahdata joku hermoheikko elikko ulkomailta. Ihan vaan että saa mustelmat ja mielipahat. Way to go, Josefiina! Sarkasmia, tietenkin. Katsellessani harmaata otustani, vaikka samalla ärsyttää, niin samalla naurattaa ihan hirveästi. Sellainen hevonen, millainen omistaja, eikö vaan? Olisihan sellainen pomminvarma poni ihan tylsä, vai mitä? Ainakin verrattuna Hillaan, nelivaihteiseen viritettyyn mopooni.
Tunnin päästä Fiia on harjannut Pellan, käynyt syömässä eväänsä, harjannut Pellaa lisää ja käynyt syömässä puolet minun eväistäni. Tunnin päästä minä olen saanut juuri ja juuri harjattua Hillan molemmat puolet ja jalat. Takakavioita en saa puhdistettua ja hännän selvittämisestä voin vain haaveilla. Mutta whatever, tuumin kun köntystämme Fiian kanssa hakemaan ratsujemme varusteita isolta tallilta. Tyttö kysyy suunnitelmiani ratsastuksen suhteen. Vastaan totuudenmukaisesti, että tavoitteeni on pysyä selässä. Ja hengissä. Fiiaa naurattaa.
Puolen tunnin päästä Fiia on satuloinut Pellan, käynyt kurkkaamassa meitä ja päätellyt että kestää, ottanut suitset Pellalta pois ja laittanut sille riimun, ottanut riimun pois ja laittanut suitset ja seisoo nyt kärsimättömänä Hillan karsinan edessä. Häntä turhauttaa, ettemme ole vieläkään valmiita. Hypähtelen yhdellä jalalla Hildan perässä yrittäessäni kiskoa niskaremmiä sen korvien yli. Puolustaudun sillä, että olen sentään saanut satulan selkään.
Viidentoista minuutin päästä Hillalla on ne riivatun suitset päässä. Fiian ansiosta. Kuinka ollakaan, tytön ei tarvinnut kuin puhua tammalle pari sanaa, tarttua sitä päättäväisesti kaulasta ja vain pujottaa suitset sen päähän kuin taikaiskusta. Kiristämme satulavöitä aitan edustalla. Taiga on tullut portille ja hirnahtelee pettyneenä joutuessaan jäämään yksin. Hilla tietenkin kailottaa sille kuuluvat vastaukset ja saan taas kirmata issikkani perässä pitkin tallipihaa yrittäessäni lyhentää jalustimia. Kiroan. Fiia ja Pella ehtivät nukahtaa odottaessaan, että saan edes toisen jalkani jalustimeen ja heittäydyttyä harmaan heppani selkään juuri ennenkuin se lähtee tölttäämään poispäin.
Hilla on järkyttävä ratsastettava. Niin, olen paha hevosenomistaja, mutta kuunnelkaa: Hilla on JÄRKYTTÄVÄ ratsastettava. Se pomppii, spurttailee, pysähtelee, peruuttelee, pukittelee, hyppii pystyyn, steppailee edestakaisin ja epätoivoisimmillaan hyppii tasajalkaa. Kyllä, se on mahdollista. Pella ja Fiia tekevät kauniita kahdeksikkoja, pohkeenväistöjä ja etuosakäännöksiä. Me teemme kauniita ilmalentoja, aitaantörmäämisiä ja hermoromahduksia. Kun haluan mennä käyntiä, Hilla haluaa ravata. Kun haluan ravata, Hilla haluaa töltätä. Kun haluan töltätä, Hilla haluaa laukata. Kun haluan laukata, Hilla ei halua tehdä mitään. Volttimme ovat rikkoutuneita kananmunia, serpentiinimme sahalaitasekoiluja ja koko-rata-leikkaamme koko-rata-koikkelehtimisia. Puolentoista tunnin saldo: hikinen hevonen, kolmekymmentä kertaa hikisempi ratsastaja ja muistutus siitä, miksi kannattaa liikuttaa hevostaan säännöllisesti.
Kun viimein, viimein, viimein Hilla on taas tarhassa kevyt loimi yllään, olen niin väsynyt että valahdan lumeen. Fiia kiskoo minut ylös. Hän on iloinen. Pellalla on tänään hyvä päivä. Skarppi esteratsu jaksoi tänään ihmeellisen hyvin keskittyä koulukiemuroihin. Ja ihan kivastihan meilläkin meni, Fiian mielestä. Mulkaisen häntä epäuskoisesti ja tyttö vaikenee. No, ainakin Hilla sai liikuntaa, tytön uusi kommentti on.
Oleskeluhuoneessa minä vielä vilkuilen ikkunasta aitan suuntaan. Siellä se Hilla on. Rapsuttelee tyytyväisenä Taigaa säästä. Yhtäkkiä issikka nostaa kuuraisen turpansa ja tuijottaa suoraan minua. Niin niin, ihan kohtisuoraan. Sydämeni sykähtää, huokaisen romanttisesti. Nyt se varmasti hirnahtaa ja laukkaa aidalle ja tästä päivästä lähtien elämämme on juuri sellaista kuin kaikissa hevoskirjoissa: hirnuva hevonen kirmaa luokseni kuullessaan ääneni auringonlaskussa... Vielä mitä. Hilla nostaa häntäänsä. Plop, plop, plop. Kolme lantakikkaretta tahraa valkoisen lumen. Voisin kuristaa ne hevoskirjailijat. Perhana.
|
|
|
Post by Josefiina on Jan 25, 2009 19:59:01 GMT 2
25.1. - Lihaksia löllökuntoisille
Puuskutukseni kuului varmaan Artsin ravitallille asti, kun punnersin viimeistä lantakuormallista kottikärryihin. Onneksi Hillan karsina oli tänään ihan suhtkoht siisti – olinhan eilen ottanut sen tarkemmin. Tänään en ruvennut penkomaan turvepatjaa suurennuslasilla. Eilinen oli osoittanut minulle, että issikkani liikutuksen laiminlyönnillä oli ei-niin-mukavia seurauksia. Olihan tamma ollut melko mahdoton käsitellä. Siksi olin päättänyt aloittaa kunnon treenit. Tavoitteeni oli meille ihan riittävän korkealla: päästä keväällä kisaamaan ainakin koulussa, ellei esteilläkin. Villeimmissä haaveissani kisasimme helpossa B:ssä, mutta ehkä siitä C:stä olisi parempi aloittaa...
Ähelsin huohottaen kottarillisen lantalaan. Matka aitalta sinne oli kyllä törkeän pitkä. Moikkasin naama punaisena Jaakkoa, joka kiskoi tapansa mukaan nautinnollisia sauhuja tallinnurkalla. “Onko raskasta?” mies virnisti vahingoniloisesti. Mulkaisin yleisesti Rosiin yhdistettyä äijää murhaavasti ja esittelin hänelle erästä kansainvälistä käsimerkkiä. Jaakko naureskeli. “Sori, sori. Ei sais kiusata pikkutyttöjä. Mä voisin hyvitykseksi kipata ton kuorman lantalaan?” “Joo!” Naamani kirkastui kertaheitolla. Annoin Jaakolle pikaisen, kaverillisen halauksen joka häkellytti miehenalun totaalisesti ja kipitin sitten pikaisesti ison tallin lämpöön. “Jossu, heippa!” hihkaisi oitis Mariel, joka laittoi Luya kuntoon käytävällä. “Missäs kaikki nyt yhtäkkiä katosi”, minä ihmettelin, sillä hakiessani välineet Hillan karsinan luontiin karsinoissa oli käynyt melkoinen kuhina. “Abby piti tänään jonkun ekstramaastoreissun”, Mariel selosti. “Kaikki meni sitten sinne, mutta me päätettiin pitää tänään kunnon koulutreenit, tulevia kisoja ajatellen.” “Ai niinkö”, ilahduin. “Kuule, pistäisitkö pahitteeksi jos me tultaisiin teidän messiin? Koska muuten mulla ei taida olla ratsastusseuraa eikä Hilla kestä yksin olemista sekuntiakaan.” “Mikä ettei”, Mariel hymyili ystävällisesti. Vastasin hymyyn. Olin aina pitänyt asiallisesta, kohteliaasta ja ystävällisestä tytöstä, jonka oma talli Simora veti vertoja melkein Seppeleellekin.
Minä otin riimunnarun kouraan ja lähdin taivaltamaan läpi tuulisen pihan kohti aittaa. Olin päättänyt hakea Hildan isoon talliin: laittaisin pitkästä aikaa sen siellä kuntoon. Tiesin, että en voisi sitä sen omaan aittakarsinaan tunkea, kun Taiga ja Pella jäisivät ulos. Eroahdistus oli meille valtava ongelma.
Sain houkutella poneja luokseni pitkän tovin. Ne nauttivat täysin rinnoin sunnuntaisesta oleilusta eivätkä korviaan lotkauttaneet kutsuhuudoilleni. Lopulta jouduin sananmukaisesti raahata Hildan mukanani talliin. Se hirnui, hyppi ja huitoi kavioillaan paniikissa kun kaverit eivät tulleetkaan mukaan. Mariel oli onneksi tajunnut tulla aukaisemaan oven. Hilla potkaisi ovea ja Mariel ehti juuri ja juuri väistää napakan iskun. “Aika hysteerinen tapaus”, tyttö totesi kun olin juuri ja juuri saanut kiinnitettyä Hillan kahdelta puolelta käytävälle. Harmaaksi tummentunut tamma koikkelehti sinne tänne sen minkä pääsi. Kiltti jättiläinen Luy tarkasteli sitä uteliaana ja hörähti tulokkaalle kokeilevasti. Hilla inahti pelästyneesti ja heitti takajalkansa ilmaan. Pyörittelin silmiäni: joskus kieltämättä ajattelin, miten paljon helpompaa olisi vaikka Luyn kaltaisen hevosen kanssa.
Ihana Mariel auttoi minua Hillan satuloimisessa. Neiti oli taas elementissään. Kyllä hypittiin, riehuttiin, muljauteltiin silmiä ja pelättiin ihan hysteerisesti. Juttelimme Marielin kanssa rauhallisesti emmekä tehneet äkkinäisiä liikkeitä. Se ei saanut Hildaa rauhoittumaan. Luynkin läsnäolo sai sen epävarmaksi, miten isoon ruunaan olisi pitänyt suhtautua? Kun viimein olimme saaneet pörröisen issikkani selkään satulan ja päähän suitset, kävin kiskaisemassa kypärän satulahuoneesta päähäni. Sitten henkäisin syvään ja nyökkäsin Marielille. “Valmista.”
Päätimme pölliä maneesin käyttöömme. Hilla säpsyili ja kimpoili seinistä, noin kuvainnollisesti siis. Pysyin juuri ja juuri selässä. Pakko myöntää: minua pelotti. Pelotti ihan hirveästi. Harkitsin jo selästä laskeutumista, kunnes Mariel ehdotti, että kulkisimme alkukäynnit ihan heidän perässään. Luyn valtaisa takalisto ainakin estäisi enimmät sinkoilut... Otin tarjouksen vastaan kiitollisena ja ohjasin vastahakoisen yksityiseni ison torinhevosen taakse. Luy ei häiriintynyt, vaikka Hilla inahteli ja tökki sitä. “Jännä, että tää suhtautuu joihinkin hevosiin aika kylmästi, mutta tota sun turboasi se ei karsasta”, Mariel ihmetteli korkeuksistaan. Minä totesin, että se jos mikä oli helpotus. Mitä ratsastuksesta olisi tullut, jos molemmat hevoset olisivat alkaneet skitsoilla? Hillassa oli jo ihan tarpeeksi. Luy oli kieltämättä komea hevonen; ihailin sivusilmällä ruunan kauniita, venyviä liikkeitä. Hilla pysyi yllättävän rauhallisena alkuverkkojen ajan. Ehkä Luyn rento olemus tyynnytti sitä, vaikka kokoeroa kahdella hevosella oli huvittavan paljon. Kun kehaisin Marielille hänen hevostaan, tyttö vihjaisi että Luy oli vapaassa tuntikäytössä. “Kannattaa kokeilla joskus.” “You bet”, lupasin virnistäen.
Mariel ehdotti hevosten lämmettyä, että jakaisimme maneesin keskeltä kahtia. Molemmat saisivat treenailla rauhassa omia juttujaan, lopuksi voisimme laukkailla sun muuta yhdessä. “Vähänkö viilee idea”, minä ylistin ja yritin ohjata Hillaa omalle puoliskollemme – tenkkapoo. Issikka ei nyt millään halunnut jättää uutta kaveriaan. Saimme taistella tovin jos toisenkin ennenkuin tamma suostui tottelemaan minua.
Jos eilinen treenimme oli ollut täysi katastrofi, tänään Hilla yllätti minut positiivisesti. Okei, aluksi se esitteli tietenkin perusrodeonsa, mutta sitten, hiljalleen, asetettuani tamman, se alkoi hakea oikeaa muotoa. Minun tarvitsi vain muuttaa katseeni suuntaa tai puristaa käteni nyrkkiin, niin apuni menivät perille. Välillä Hilla sai kohtauksia ja sain hävetä silmät päästäni, kun kesken kaiken Hilla pyyhälsi hirnuen Luyn luokse keskeyttäen Marielin ja ruunan harkat. Onneksi Mariel suhtautui noloiluumme ymmärtäväisesti ja kuittasi anteeksipyyntöni naureskellen.
Teimme Hillan kanssa ihan perusjuttuja: voltteja, serpentiinejä, kokorataleikkaata. Jep, tylsää ja helppoa, mutta meille äärettömän hienoa. Olin tolkuttoman ylpeä pikku hevosestani. Ja kun näin, miten paljon se nautti tukka putkella tölttäämisestä, kyyneleet kihosivat silmiini. Otimme laukkaakin pääty-ympyrällä ilman psykoilua. Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen minusta alkoi tuntua, ettei haaveeni kesäisistä kisoista ollutkaan niin mahdoton. Ehkä hienointa oli, että pitkän ratsastustauon jälkeen en osannut antaa selkeitä pohkeenväistöapuja. Taistelimme tuon liikkeen kanssa pitkään, kunnes Hilda sai ahaa-elämyksen ja tunnisti sekalaisesta ohjeistuksestani, mitä piti tehdä. Ristiaskeleet tuntuivat varmasti molemmista huikealta. Hillalle (kuten varmaan kaikille hevosille) paras palkkio oli oikein suoritetun tehtävän jälkeen välitön paineen poisto. Löysät ohjat ja hiljaa olevat pohkeet. Tuntiessani, miten Hillan kaula alkoi laskeutua jäykästä pystyasennosta ja se hakeutui pyöreämpään muotoon, en voinut olla hihkaisematta ääneen: “Jipii!”
Vilkuilin välillä Luyn ja Marielin treenejä. Kaksikko pelasi mahtavasti yhteen. Mariel oli taitava ratsastaja ja hänen allaan oli moitteettomasti koulutettu hevonen. Tumman ruunan lihakset hohkasivat maneesin valaistuksessa, kun se teki kaiken mitä ratsastaja siltä pyysi. Erään erinomaisesti suoritetun takaosakäännöksen jälkeen minä ryhdyin taputtamaan. Virhe. Hilla säikähti äkillistä ääntä ja pukitti paniikinomaisesti. Käteni olivat tietenkin irti hevosesta, joten pongahdin komeassa kaaressa maneesin sahanpuruihin. “Wou!” Hetken makasin tiedostamatta ympäristöäni, sitten tunsin vihlovan kivun takalistossani. “Jossu, onko kaikki ok?” Mariel ravasi luokseni huoli kasvoista paistaen. “Jep, mitä nyt en varmaan voi istua kovalla koulunpenkillä viikkoon”, minä vastasin istumaan nousten ja onnistuin virnistämään sanojeni päälle. “Huh, hyvä ettei käynyt pahemmin”, Mariel totesi hymähtäen. “Hilla on tuolla nurkassa.. ajattelin, että tuskin se minulle kiinni antaa. Pääsetkö kävelemään?” Katsahdin Marielin osoittamaan suuntaan. Siellä Hilla seisoi, korvat pystyssä, vieläkin vähän täristen. Huomasin, että se oli säikähtänyt ihan hirmuisesti minun tippumistani.
Lähestyin tammaa hitaasti. Se steppaili levottomana ja hirnahti epävarmasti – pysähdyin paikoilleni. Kun Hilla taas seisahtui katsomaan minua, otin pari askelta lisää. Jatkoimme näin, kunnes Hilda hyväksyi minut lähelleen. Silitin varovasti islanninhevosen kaulaa; se sävähti ensin kosketustani, mutta antoi minun sitten rapsuttaa säkäänsä. “Ssssh, iiihan rauhassa...” Kuiskuttelin Hilmalle kauniita sanoja hetken. Sitten, ennenkuin se huomasikaan, ponnahdin taas selkään. Hilla alkoi heti stressaantua ja vapista. En tehnyt mitään vaatimuksia hevoselle. Annoin sen kävellä omaa tahtiaan vain istuen selässä. Hiljalleen hevonen rentoutui. Sittenkin pysyin ihan hiljaa. Kun tunsin, että Hilda oli kunnossa – no, omalla asteikollaan -, päätin ottaa loppukäynnit pitkin ohjin koko maneesin pituudelta. Mariel ja Luy laukkailivat; Hilla ei ihmeekseni välittänyt, vaan pärskähteli vain kaula alhaalla.
Kahdenkymmenen minuutin päästä lopetimme. Hevoset oli jäähdytelty ja molempien omistajat tyytyväisiä tuloksiinsa. Mariel saattoi minut ja Hillan aitalle; issikka säpsyili koko matkan ja huomatessaan Taigan ja Pellan aidan vieressä kiskoi kaula ojossa portille. Naureskellen päästin pienen ratsuni mussuttamaan välipalaa suuresta heinäkasasta tarhan perällä – se oli sapuskansa ansainnut.
|
|