|
Post by Josefiina on Jan 27, 2009 19:42:53 GMT 2
Masentava ratsastuskertomus :< Sori, oli kiirettä ja Hillalle lihakset-projekti jatkuu!
27.1. - Tylsä treenitarina
“Kun silmäni mä auki saan ja sinut siinä nään mä ihan lähelläin, niin lämpimänä vasten oot sä minun kylkeäin...” Hyräilyni täytti Hillan karsinan. Eipä aikaakaan, kun seinän takaa laulu jatkui: “Siihen mä jään, sä tuot niin hiljaa hiljaa kätes kädellein..” Purskahdin nauruun ja yhdessä wearin kanssa vedimme loppuhuipennuksen: “Sanot: kultasein, mä näin tahdon olla vain!”
Harmaa issikkani koikkelehti ja puikkelehti jälleen miten sattuu boksissaan, mutta se ei saanut hyväntuulisuuttani katoamaan. Viimeisin kouluharkkamme paniikkiponskin kanssa oli luonut minuun uutta itsevarmuutta. Täältä me ponnistettaisiin! Olihan Seppeleessä unelmalliset olosuhteet treenaamiseen, maneesi, ihanat maastot ja hyväkuntoinen kenttä.
Tänään pomppisimme yli esteiden med wear ja Taiga. Olimme tytön kanssa pikapikaa putsanneet huollettaviemme boksit, onneksi tällä kertaa aika puhtaat sellaiset. Nyt olimmekin jo melkein valmiita – hikiseen ja rankkaan treeniin. “Sustahan on tullut kunnianhimoisempi kuin Sastusta ja Nanasta yhteensä”, wear olikin naureskellut kun olin silmät säihkyen selittänyt hänelle harjoitussuunnitelmaani. Alkaisimme Hillan kanssa treenata ihan oikeasti. Tamma oli kuitenkin potentiaalinen kouluratsu ja täydellistä tasoa minulle. Enhän ollut mikään huippuratsastaja, ja vaikka esteet olivat ehkä enemmän mieleeni, ei kunnon koulutreeni ollut koskaan pahitteeksi.
“Me ollaan valmiita!” hihkaisin. Hilla oli tänään helppo satuloitava. Okei, johtui ehkä siitä, että olin sitonut sen kiinni käsittelyn ajaksi. Niinpä Himpun karkumatkat tyssäsivät aina lyhyeen, kun tuli seinä vastaan.. “Me kanssa”, wear älähti takaisin. “Eli ei muuta kuin baanalle!”
Talutimme yhtä aikaa ponimme (joojoo, Hilla on hevonen!) ulos ja parkkeerasimme ne aitan pihaan. Pella tuijotti äimistyneenä meitä laitumelta: meinaattekste siat jättää mut tänne, yksin niinku?! Pakkasta oli muutama aste, villapaita liimautui nahkeana ihoon ja kuivat, rohtuneet huulet tuntuivat inhottavan rapeilta kun lähdimme wear edellä kulkemaan kohti maneesia.
Autio maneesi pelotti Hillaa – mutta ei yhtä paljon kuin viimeksi. Ehdin juuri ja juuri punnertamaan selkään, ennen kuin tamma lähti painamaan kiitotölttiä hallin toiseen päähän. Onneksi Taigalla, toisella Hillan ikuisista bestiksistä, oli tammaan rauhoittava vaikutus. Niinpä käytin hyväksi kaksikkoa ja tungin Hildan ihan Taigan persuksiin kiinni. Pysyipä ponski housuissaan. Tai siis karvoissaan, whateva.
Alkuverryttelyjen jälkeen (ravia, meillä tölttiä, ympyröitä ja muita vääntelyjä ja kääntelyjä) en ollut enää niin luottavainen Hillan suhteen. Arvaamaton hevonen loikki sinne ja tänne. Pyörittelin päätäni kun tamma otti yhtäkkiä taas äkkinäisen sivuhypyn – piilihän maneesin nurkassa varmasti maailman kammottavin mörkö! Wear vilkaisi minua kulmat kurtussa. “On sillä ainakin virtaa. Haluathan sä varmasti hyppiä?” “Jep”, vastasin epävarmuuteni nielaisten. “Täähän on Hildan perusolotila. Ja pakko meidän on joskus mennä eteenpäin pelkästä kaviouran tallaamisesta.” “Right attitude”, wear kehaisi, “ei kai sit muuta kuin palikat pystyyn ja puomit alotuskorkeuksiin.”
Ekan hyppykokonaisuuden rakensin minä. Wear oli hätää kärsimässä, kun toinen poni (arvatkaapa vaan kumpi) seisoi rauhallisena paikallaan ja toinen hirnui ja mölisi ja kiskoi tyttöä ympäri maneesia mielensä mukaan. Toimin ripeästi ja pian meillä oli neljän esteen rata; korkeus 50 cm. “Ai että ihan rataa heti”, wear ihmetteli. “Eiks Hilla oo aika jäässä kuitenkin?” “On se nyt hei jonkun verran hyppinyt, luonnossakin silloin kun se vaelteli Islannissa”, huomautin. “Ja otetaan ihan rauhallisesti.” Ensin hyppäsivät wear ja Taiga. Täsmällinen, moitteeton suoritus. Taiga ponnisti ehkä vähän laiskasti, mutta yksikään puomi ei kolahtanut. Kiljuin ratsukolle kannustuksia naama punaisena kun wear tuuletti viimeisen esteen jälkeen. Sitten minä ja Hilda. Issikka kävi kuumana. Se ponnisti mistä sattuu ja miten sattuu, kolautteli jo ekan esteen. Toiseksiviimeisen ristikon jälkeen tamma päätti, ettei se enää kestäisi eroa Taigasta ja porhalsi vikan esteen läpi Taigan luokse. Kyllä, luitte ihan oikein. Sataviisikymmentäsenttinen elikko antoi puomien paukkua suu messingillä ja avuistani piittaamatta tölttäsi iloisesti hörähtäen Taigan luokse. Jos ei olisi ketuttanut niin riivatusti, olisin ehkä pystynyt nauramaan.
Kolmannella yrityksellä onnistuimme vähän paremmin. Huusin joka ponnistuksella “hop”, jolloin issikka nosteli jalkojaan vähän kiitettävämmin. Vain yksi tiputus, jipii! Pyöräyttelin silmiäni, kun wear vilkaisi meitä virnistellen. “Ei oo Hillaa estetykiksi luotu..” “Harjoitus tekee mestarin”, kuittasin. “Eiköhän nosteta?”
60 cm, viisi estettä. Minä pitelin hevosia, wear korotti ja raahasi yhdet telineet lisää. Tämä olikin Hillalle jo kinkkisempi paikka. Otin sillä hetken mielijohteesta vähän koulua (pohkeenväistöä ja etuosakäännöksen ja pari volttia), että saisin hepan paremmin kuulolle. Se auttoi, ja rata meni ihan kunnialla läpi. Yksi puomi tippui ja toiset kolisivat uhmaavasti, mutta olin ratsuun jo vähän tyytyväisempi. Ainakin se yritti. Taiga ja wear porhalsivat radan läpi taattuun tyyliinsä: varmasti ja venkuilematta. Eipä Taigaa suotta kutsuttu luottoponiksi.
Treenasimme kuin työhullut myyrät (öö). Viimeinen rata oli jo 70 cm – siis Hillan kisarata. Ihmeekseni tamma tuntui saavan jostakin uutta puhtia, vaikka sen pörröinen kaula oli jo ihan hiessä. “HOI!” karjaisin joka ponkaisulla ja oh – tuntui, kuin olisimme lentäneet esteiden yli. Joojoo, se yksi peruspudotus tuli, mutta silti. Olin hyvin ylpeä pikku hevosestani, kun olimme ylittäneet päivän viimeisen esteen. Se sai paljon kehuja, rapsutuksia ja halauksia selästä käsin. “Sä olet maailman paras heppa, Hilla Harmaamieli Himpsukkainen!”
Loppuverkat vetelimme perätysten. Sekä minun että wearin suut kävivät koko ajan, suunnittelimme kevään kisoja ja wearkin aikoi koittaa, mihin Taigan rahkeet riittivät. Töin tuskin saimme haaveilultamme hevoset hoidettua, loimitettua ja tarhaan ja esteet korjattua maneesista. “Onkohan meistä tulossa jotain himoratsastajia”, minä ihmettelin kun katselimme ponien menoa laitsalla. Jälleennäkeminen Pellan kanssa oli sanalla sanoen riemukas. “Toivottomia treenihulluja”, wear ennusti, ja naureskellen lähdimme tallustamaan kohti isoa tallia ja oleskeluhuonetta.
|
|
|
Post by Josefiina on Jan 28, 2009 18:08:31 GMT 2
28.1. - Violetti viivähdysKohtalaisen koulujankkauksen jälkeen Hilduskaista unetti, ja tällaiselta tamma näytti talvitaivasta vasten.
|
|
|
Post by Josefiina on Mar 5, 2009 16:58:14 GMT 2
|
|
|
Post by Josefiina on Mar 14, 2009 18:17:55 GMT 2
14.3. - Hilla, lumiturpani
Maaliskuinen aamupäivä avautuu edessäni raikkaan viileänä ja lumisena. Hyppelehdin hengitys höyryten kohti Seppeleen tilaa. Laskeskelen, että saapumisestani tallille on miltei 10 kuukautta. Välissä olen tapani mukaan pitänyt hengähdystaukoja, mutta Seppele on joka tapauksessa polttanut nimensä pysyvästi sydämeeni. Huoahdan itsekseni muistaessani, mitä kaikkea Seppele onkaan elämääni tuonut. Uusia ystäviä, neli- ja kaksijalkaisia, hauskoja muistoja, hulvattomia kokemuksia. Ja ennenkaikkea Hillan, rakkaan ratsuni.
Henkäisen raitista talvi-ilmaa sisääni, kun edessäni aukeaa loiva ylämäki. Erotan jo komean, punavalkean tallirakennuksen ja kuparinruskean maneesin. Vaikka olen ollut pitkään poissa, en jännitä. Tiedänhän, että minulla on aika paikka Seppeleessä, ystävieni keskellä. Sitä paitsi kaikkien vastoinkäymisteni keskellä olen alkanut kaivata Seppelettä enemmän kuin mitään muuta. Turvallista tunnetta, joka valtaa minut aina aukaistessani tallinoven. Monenlaisia heppapersoonia ja yhtä värikästä ihmissakkia. Seppele on kuin toinen, heinäntuoksuinen koti!
Kirmaan viimeiset metrit supervauhtia Seppeleen pihaan. Suloinen lauantaiaamu on houkutellut kaikki vakionaamat tallille, sen päättelen jalanjäljistä ja tallista kantautuvista äänistä. Joku porukka on lähdössä maastoon; huomaan kolmen hevosta maneesin edustalla. “Heippa!” Heilautan kättäni ratsastajille, vaikka en heitä heti tunnekaan. “Kato Jossu, suaki näkee”, Sastu hymähtää jalon Rensu-orhinsa jouhia hyväillen. “Tervetuloo takaisin”, Dreamer toivottaa Bladea taputtaen. “Samaa”, hymyilee tyttö, jota en heti tunnista. Hän huomaa ihmetykseni ja lisää: “Niin, mä oon siis Henni. Ollaan me joskus tavattu, muistatko sä?” “Aa! Totta kai muistan... pätkittäin”, virnistän. “Mikäs heppa toi on?” Kohdistan katseeni Hennin pitelemään puoliveriseen. Tumma ruuna, kovasti tutunnäköinen... herranjumala, sehän on... “CASSU!” kiljahdan ja hyppään ruunan kaulaan. Tytöt purskahtavat nauruun ja Cassu pärskähtää hämmästyneesti. Marielin hoitama, myöhemmin hänen omistukseensa siirtynyt ruuna hurmasi minut ensimmäiseksi ja ainoaksi ratsastuskerrakseni sillä jääneellä tunnilla. Sen jälkeen Cassu muuttikin Simoraan, Marielin huomaan. Mites ihmeessä se nyt tässä seisoo, Hennin käsissä? “Mitäs Cassu täällä tekee? Onks se muuttanut takaisin? Marielilla on nyt kaksi heppaa Seppeleessä, wow.” Rapsutan tyytyväiseltä näyttävän Cassun harjantyveä. “Itse asiassa Marielilla ei oo enää yhtään heppaa Seppeleessä”, Sastu murahtaa maata tuijottaen. “Häh? Eli Cassu on taas Annen ja Mariel ja Henni hoitaa sitä...? Mutta onhan Marielilla silti Luy!” puuskahdan ärsyyntyneenä, mitä ne tytöt nyt sekoilevat! “Mariel ei myöskään hoida Cassua”, Dreamer huokaisee. “Mariel lopetti.” Aivoissani sutii tyhjää, tuijotan tyttöjä leuka auki. “Mitä lopetti?” “Loppu, end, slut. Mariel ei enää hoida Seppeleessä”, Sastu latelee naama peruslukemilla. Tyttöjen ilmeistä päättelen, että he ovatkin tosissaan. Shokki! Otan tukea Hennistä ja tartun sydänalaani. “Vanhoja ihmisiä tolla lailla säikytellään, hyi teitä lapset...”, mutisen. “Köh köh, jos sä olet mummo niin mä olen jo haudassa”, Dreamer muistuttaa iästään virnistäen ja jatkaa sitten totisena: “Mariel päätti jättää Seppeleen, ihan elvyttääkseen muuta elämäänsä. Simora siirtyi Reegan haltuun. Luy ja Cassu on tuntsareina ja Muli meni Simoraan.” “Ja mä sain Cassun hoidettavakseni”, jatkaa Henni. “Marielin jalanjäljissä on mukava jatkaa taivalta Cassun kanssa.” “Varmasti. Tervetuloa vaan Henni sekalaiseen joukkoomme”, hymyilen. Tyttöjen hypähtäessä ratsujensa selkään minä jatkan matkaani isoon talliin...
...joka onkin täynnä vilinää. Tänään on maasto- ja Abbyn western-tunnit, ja innokkaimmat ratsastajat ovat saapuneet tallille jo nyt. Moikkailen kaikkia vastaan tulevia tuntemattomia tyyppejä, joiden oletan olevan tuntilaisia. “JOSSUUUU!” Minut yllättää Nana-niminen torpedo, joka viuhkii ja pöyhkii ympärilläni ja pyörittää minua ympäri käytävää. En voi kuin nauraa, kun beibifeissi-ystäväni hihkuu innoissaan: “Vihdoin sä laiska löllömöllö sait itses piiskattua tallille! Aikakin on, akalla on hitto vieköön Seppeleessä oma hevonen josta niiiiin monet voi vaan haaveilla... sä porsas et oo nähnyt ees Kastanjaa! Jossu, nyt kyllä otat itteäs niskasta kiinni tai oot munistas kattoparruissa...” “Mäkin rakastan sua ihan kauheesti, Nana.” Pyörittelen silmiäni enkä yritäkään jarrutella, kun Nana kiskoo minua kohti Siirin karsinaa. “Tässä on siis Kastanja, olkaatte hyvät!” Turvepahnoilla möllivät hulvaton Siiri-ponski, Nanan silmäterä, ja – mitä ihmettä – pieni, pörröinen shettisvarsa. Sametinpehmeällä turvallaan se kurottelee meitä kohti ja inahtaa epävarmasti. Siiri hörähtää lapselleen pehmeästi ja vilkaisee minua hiukan epäluuloisesti, siirtyen sitten vähän varsan eteen. Mun penskaa ei kiusata, sen katse ilmoittaa. “Oi, ylisöpö! Lumoava pikku otus”, huoahdan ihastuneena saamatta katsettani irti pikkuisesta. “Tuitsu oli siis isä?” “Tuitsu”, Nana varmistaa nyökäten, viitaten velmuun shettisoriinsa Simorasta. “Ja mulle tää tuleekin, Flieniin.” “No sun ja Pipsan tallissa sillä on varmasti hyvä koti”, myhäilen ja halaan Nanaa lämpimästi. “Onnea uudesta sydänkäpysestä!” “Kiitos”, Nana suupielet ovat korvissa, “mä olen kyllä niiiiin onnellinen Sirkkelin kanssa.” “Uskon. Te ootte ihan nappipari.” “Hei Nana, mä kuurasin just Siken varusteet...” Havahdumme Kastanjan ja Sirkan parista, kun joku koputtaa Nanaa olkapäähän. Pipsa! Pipsukan pirtsakka vuonistamma Sikke on asunut Seppeleessä nyt vähän aikaa ja saanut Nanasta aktiivisen hoitajan. Hyvä, sillä Pipsalla on kädet täynnä työtä sekä Siken että hoitsujensa Pampun ja Bertin kanssa. “Kas Josefiina, heissan”, Pipsa hihkaisee huomatessaan minut. “Onpa kiva nähdä sinua, Hilla saa kunnolla liikuntaa ja huomiota. Tupannut olemaan vähän villi wearin juttujen mukaan viime aikoina.” “Mm-m...”, mutisen vähän nolona. Minkähänlainen 'hevosenomistaja' minä olen? “Mutta eiköhän tästä vauhtiin päästä taas”, vedän sitten hymyn kasvoilleni. “Oikee asenne”, Pipsa nyökkää hyväksyvästi. “Niin Nana, mä puunasin Siken kamat, ajattelin jos sä viitsisit pestä suojat?” “Joo, mä teen sen samalla kun hoidan Siirin vehkeet”, Nana lupaa. “Okei, kiva. Mun pitää nyt mennä, on jonkinverran työtä näiden elikoiden kanssa... moikka!”
Tapaan isossa tallissa vielä Ilun, Kinkku-Shinquan, Veronican ja monta muuta tallityyppiä. Sitten päätän tarttua toimeen ja lähden paahtamaan kohti aittaa. Aikeissani on ensin siivota Hildan varmasti sikolättiä muistuttava karsina, sitten harjata ponski ja lähteä vähän reenailemaan. Ennen poistumistani päätallista Nana vannottaa minut lupaamaan, että puuhaan varmasti hänen kanssaan jotakin ennen lähtöäni.
Tallin edustalla eteeni ilmestyy Seppeleen rakastettu ratsastuksenmaikka Abby, taluttaen korskahtelevaa ja hypähtelevää, hassun laikukasta heppaa. “Heissan Äpi”, huikkaan tytölle, joka ei meinaa huomata minua rauhoitellessaan hepoaan. “Ai heippa, Jossu”, Abby hymyilee. “Suakin näkee. Tässä on mun oma polle, Joli nimeltään. Aika vihreä vielä, kuten varmaan näkyy...” “Sullakin nykyään oma hevonen, hienoa!” virnistän. “Oot sen kyllä ansainnutkin uurastettuasi niin Seppeleen eteen.” “Hih, kiva että sä ajattelet noin”, Abby punastuu mielihyvästä. “Mä meen nyt harjaamaan tän cowboy-ratsun, näkyillään.” “Sii juu leitör, alligeitör!”
Aittatarhassa ne ovat. Kolme karvaista, pöwwöistä ponskia. Erotan kaverukset jo kaukaa. En voi hillitä juoksuaskeliani ja jännittyneitä hengenvetojani, kun harmaasävyinen issikkani nostaa päätään suuntaani. “Hillllllaaaaaa, Taaaaiiiiiigaaaaa, Peeeeelllllllaaaaaa!” Ponit eivät liikuta kuin korviaan. Mitään romanttista baywatch-tyylistä jälleenkohtaamista heppani kanssa on siis turha kuvitella. Tuhahtaen pujahdan puisen portin alta tarhaan ja alan lähestyä kolmikkoa. Aluksi tammojen korvat ovat minuun päin ja huomaan niiden vilkuilevan suuntaani. Sitten lähestyin tummuja liian innokkaasti ja ne viestittävät kehonkielellään, etten ole tervetullut. Lopulta pääsen parin metrin päähän, kyykistyn siihen ja kutsun Hillaa hiljaa. Saankin istua tovin. Ja toisen. Ja kolmannen. Ehdin ajatella kaikki mahdolliset taudit kusitulehduksesta keuhkokuumeeseen, kun tunnen miten lumi alkaa sulaa persukseni alta. Kohta sitä ollaan lenssussa, ihan vaan tottelemattomien hevosten takia. Viimein ponit liikahtavat mahtavan heinäkasansa ääreltä. Ensin minua lähestyy Pella, kolmikosta pippurisin. Se nuuskii minut ympäriinsä, tuuppaa sitten ärsyyntyneenä kun makupaloja ei herunutkaan ja palaa takaisin ruokansa ääreen. Sitten vuoronsa saa lempeä ja leppoisa Taiga, joka tyytyy tervehtimään minua lempeästi ja jatkaa heinän popsimista. Hilla on kahden vaiheilla ja saan odottaa jälleen pitkän hetken, ennen kuin mimmi ottaa epävarmat askeleet luokseni. Olen pitkän ja perusteellisen tutkiskelu-operaation kohde. En uskalla liikahtaakaan, kun huuruinen turpa kulkee tallikengistäni aina keltavalkoraidalliseen lötköpipooni saakka. Lopulta Hilla puhaltaa lämmintä ilmaa kasvoilleni ja helpottuneena vaihdan asentoa. “Sun kanssasi saa kyllä reidet treeniä kun pitää olla samassa, hankalassa asennossa ainakin sata vuotta...”, puhelen hellästi karvapörröponskille ja nostan varovasti kättäni silittääkseni sen turpaa. Tuntuu suunnattoman hyvältä olla siinä hevoseni kanssa. Vähän ajan päästä nousen seisomaan ja taputtelen Hillaa joka puolelta. Sen talvikarva on suunnattoman muhkea; issikka näyttää syötävän söpöltä siinä ujona seisoskellessaan!
Noin puolen tunnin päästä annan Hillan palata hellittelyjeni kohteesta jäystämään heinää kamujensa kanssa; itse lähden puhdistamaan sen boksia. Pian tulee selväksi, että “puhdistaminen” tarkoittaa tänään kaikkien turpeiden poistamista ja uusien tuomista. Ammoniankin löyhkä on pyörryttävä, kun kaivelen pohjimmaisetkin likakohdat boksista. Hiki valuu ja deodoranttini pettää, kun rahtaan lantalaan kottarillista toisensa jälkeen. Viimein karsina on tyhjä; puolikuolleena haen isosta tallista luudan ja hörppään samalla pari lasia kylmää kokista Pipsan tarjoamasta pullosta. Sitten kaavin vielä luudalla viimeisetkin liat Hillan karsinan lattiatasolta. HUH! Homma imi tosiaan Jossusta kaikki mehut, mutta oloni on riemukas, kun raahaan karsinaan kolme ja puoli kottikärrykuormaa ihania, putipuhtaita alusia! Tallaan turpeet etteivät ne ärsyttävällä tavallaan pölyäisi ja vannon mielessäni, että tästä lähin vaikka pitäisin muuten taukoa, käyn ainakin siivoamassa Hilpsun karsinan...
Sitten on aika hakea Himpsun hoitopakki. Tapani mukaan meinaan jäädä satulahuoneessa suustani kiinni Lynnin kanssa, mutta lopulta roikun riimunnaru ja harjalaatikko kourassa ponineitien aidalla. “Tyttäreeeet!” Typyt vain huiskauttavat häntiään. Mitä leidejä! Viimein saan, Hillan harjapakkiin eksynyttä karkkipaperia rapisuttamalla, tytsyt luokseni ja Hillan aitaan riimunnarulla kiinni. Koska poni kärsii edelleen kovasta eroahdistuksesta, rahtaan heinät kauempaa Hillan lähettyville; se käyttäytyy paljon paremmin, kun kaverit ovat lähellä. Annan Hillan haistella harjat, ennenkuin ryhdyn pyörittelemään kumisukaa sen pörheällä karvalla. Hilla väistelee kosketustani mutta pikaisten siedättämisharjoitusten (Hilla liikkuu -> harja pysyy paikallaan, Hilla pysähtyy -> harja irtoaa) se rauhoittuu hiukan. Silti se mölisee vähän väliä Taigalle ja Pellalle jotka vastailevat laiskasti höristen, säikähtää vähänkin äkkinäisempiä liikkeitä ympäristössä (kuten taivaalla lentäviä lintuja, ja aitan katolta tippuva lumi meinaa tehdä Hildan kokonaan hulluksi) ja ählämsähläilee muutenkin koko ajan. Kerran se onnistuu tallaamaan varpailleni. Kivusta päätellen kotona minua odottavat melko mustelmaiset jalat. “Tittididii, katos mitä uutta mä olen ostanut sulle!” hihkaisen Himpsulle kun olen pyörittänyt sen kumisualla. Kiskaisen nopealla kädenliikkeellä harjapakista mustan möhkäleen. Hilla säikähtää ja hypähtää hirnahtaen taaksepäin. Huoh. Saan rauhoitella hevosta taaaaas kerran aimo tovin ennenkuin voin esitellä sen uuden kapineen neiti nirppanokalle. “Tää on harjakivi”, selitän ja alan kuljettaa mönttiä Hildan karvapeitteellä. “Sulla on varmaan jonninverran irtokarvaa ja tätä parempaa keinoa niihin mä en ole koskaan nähnyt.” Tosiaan, mustaa kiveä muistuttava esinei tekee tehtävänsä ja Hillasta lähtee aimo annos irtokarvaa. Mutta silti se muistuttaa pörröistä muumia. Vähäks suloinen otus! Harjaan Hillan kaikessa rauhassa. Huomaan, että se on paljon rennompi kun pälätän sille koko ajan. Niinpä Hilpsu saa kuulla kaiken mahdollisen, aina kaverieni mieskuvioista siihen, miten kotona oli eilen pahaa ruokaa. Höpötän ja pöpötän, välillä purskahdan nauruun omille tyhmille jutuilleni, mutta Himpsu vaikuttaa tyytyväiseltä. Minusta tuntuu, että Pella ja Taiga vilkuilevat välillä minua kuin hullua. Kuka nyt puhuu hevoselleen puolitoista tuntia putkeen?! No can do, hulluhan minä olen. Kertakaikkisen hullu.
Vihdoin Hilda on OK ja on aika hakea sen varusteet. Hakiessani suitset ja satulan hoksaan, että kissa vieköön – minullahan on pakko olla ridausseuraa. Hillan eroahdistus lajitovereihinsa on niin paha, etten voi kuvitellakaan sen pärjäävän yksin jopa tuntia. “MÖÄÖÄÖÄÖÄÄÄ!” Hyppään varmaan kaksi metriä ilmaan (oi minkä lahjakkuuden Suomen korkeushyppy minussa menettikään), kun joku tarttuu minua takaapäin hartioista ihmeellisesti mölisten. Käännyn ympäri ja kukas muu tuo epämääräinen säikyttelijä on kuin Jenna, joka nyt itseensä tyytyväisenä naureskelee kippurassa tallikäytävällä. “Hahahahah... sä oikeesti luulit että joku mörkö tulee.... ähähähähäh....” “Ehe ehe, Jenna. Sä oot pahempi ku Jambo”, pyöräytän silmiäni muka pöyristyneenä. “Että ihan kiva nähdä suakin.” “Älä ole möksmöks”, Jenna kuittaa 'suuttumiseni'. “Lähetääks ratsastaa?” “Mä olinkin just etsimässä potentiaalista seuraa, eli käy loistavasti. Jampalla vai Luylla?” “Luy tossa ois liikutettavana. Abbylla on western-tunti maneesissa, mennäänkö kentälle? Jaakko on vissiin lanannu sen tänään.” Sovimme, että tapaamme puolen tunnin päästä maneesin edessä.
Sen puolen tunnin päästä olen edistynyt hurjaa vauhtia satuloimisessa. Ai mitenniin en, onhan Hillalla sentään satula selässä! Jostain kumman syystä neiti panikoi heti, kun työnnän kuolaimia kohti sen suuaukkoa. Se kumma syy on kenties se, etten ole liikuttanut tammaa tarpeeksi. Pienessä päässään issikka on varmaan ehtinyt suunnitella kaikki mahdolliset kauhuskenaariot suuhunsa työnnettäviä rautapalasia kohtaan. Jenna saa melkein jo hermoromahduksen seisoskellessaan Luyn kanssa vastatuulessa maneesin pihalla. Tyttö karjuu meille jatkuvasti jotakin: “TUUTTEKO TE IKINÄ?” “MÄ EN ENÄÄ KAUAA ODOTA..” “MÄ SAAAAAAN KOHTA RAIVARIIIIIN!” Lopulta, lahjottuani Hiltsun porkkanapalalla, kuolaimet ovat vihdoinkin sen suussa. Handlaan suitsien hihnat pikapikaa ja talutan Himpun Luyn rinnalle. Ruuna hörähtää tammalle ystävällisesti; Luy ja Hilla pitävät toisistaan. Tai ainakin pitivät. Nyt nimittäin Hilla inahtaa ja yrittää lähteä kaahottamaan mahdollisimman kauas tuosta kaaaauheasta oliosta, jota sen lajitoveriksi kutsutaan. “Jossu...” Jenna kiristelee hampaitaan kun minä kiristän Hillan satulavyötä. “Niin?” “Sulla pitäs kai olla kypärä.” Läimäisen kädellä otsaani ja lykkään Hillan ohjat Jennalle sillä aikaa kun syöksyn formulavauhtia kaivelemaan kypärääni, jota ei tietenkään meinaa löytyä mistään. Lopulta bongaan sen, tietenkin ihan omalta paikaltaan kypärähyllyllä. Viiiiimein pääsemme kentälle. Nousemme selkään ja lähdemme alkukäynteihin. Luy kulkee kauniisti ja ilmavasti, Hilla pokkuroi ja pomppii. Yritän istua rentona, mutta jännityn väkisinkin kun tamma säikkyy kaikkea, ottaa äkkispurtteja ja koikkelehtii jättimäisiä sivuloikkia. Kestää pitkään, ennenkuin Hilda rentoutuu yhtään. Sillä aikaa Jenna ja Luy ovat tietenkin ottaneet jo vaikka mitä vaikeita koululiikkeitä. Me emme pääse edes ravaamaan, kun pohkeet ovat Hillalle yhtä kuin puumankynnet ja se puuskuttaa tuli hännän alla menemään sen mitä lähtee. Minä todella pelkään Hillan kyydissä, vaikka se pieni onkin. En hallitse tammaa kuin pätkittäin. Vasta neljänkymmenenviiden minsan jälkeen voimme jo ravata ilman ylimääräisiä katastrofeja. Uskallan jo töltätä, ottaa pohkeenväistöjä ja etuosakäännöksiä. Hilla toimii nyt ihan kauniisti, kunhan pidän hyvin kevyen ohjastuntuman ja neuvon sitä istunnallani. Vähitellen tamma alkaa jopa kokoamaan itseänsä; käyttämään takajalkojaan ja hakeutumaan parempaan muotoon. Kehun kultaani ihan hurjasti.
Kun olemme ratsastaneet tunnin ja vartin, olemme jo edenneet laukkaan asti. Minun ja Jennan hiukset hulmuavat ja ratsujemme harjat heilahtelevat, kun painelemme peräkkäin ympäri kenttää. Hilla pysyy käsissä, kun pidän sen kiinni Luyn takalistossa.
“Arvaa mitä”, minä ehdotan vielä, kun annamme hengästyneiden heppojemme levähtää rennossa käynnissä. “Mennääks vähän vielä ilman satulaa!” “Ihan niinku mä tän selkään pääsisin ilman jalustimia”, Jenna nauraa. “Mutta... koitetaan!”
Pian istun Hillan paljaassa selässä. Voi, miten pehmeä, lämmin ja pörröinen se onkaan! Kierrän käteni paksun kaulan ympäri ja huokaisen ikionnellisena. Rakas, rakas ponskini! “Laukataan vielä vähän”, Jenna hihkaisee. En ehdi edes valmistautua, kun hän jo antaa Luyn kiitää ja Hilla lähtee automaattisesti pinkomaan perässä. Jenna kiljuu korkealla, korkealla Luyn selässä ja minä pidän henkeni kaupalla kiinni Hillan tuuheasta harjasta. Vaikka aluksi jännittääkin, on laukka ilman satulaa ihanaa! Lumi pöllyää ja hevoset korskahtelevat, kun viiletämme vielä kierroksen ennen loppukäyntejä.
“Olipa mahtavaa ratsastaa!” puuskahdan tyytyväisenä tuodessani Hillan kamoja satulahuoneeseen isoon talliin. Olen juuri päästänyt tamman kevyesti loimitettuna takaisin ponikavereidensa luokse, vesimärkänä mutta onnellisena. “Kunnon hikijumppaa!” “Oli kyllä”, Jenna myöntää. “Joskus uusiksi?” “Ilman muuta!”
Vietän vielä aikaa Nanan kanssa: käymme ensin heppakierroksella, Nanan selittäessä minulle uusimpia kiemuroita hevosten ja hoitajien elämässä, lösähtäen sitten oleskeluhuoneen sohville. Nana selailee uusia heppalehtiä ja tallin virallisena tukihenkilönä neuvoo paria räkänokkaista aloittelijaa, kun minä kirjoitan aikani kuluksi runon rakkaalle Hiltsulleni.
Hilla, lumiturpani pörröinen talviponini voisinpa ikuisesti laukata kanssasi tarttua huuruiseen harjaasi kuunnella kuurakavioidesi tanssia
Hilla, lumiturpani lupaathan, että lumenkin sulaessa olemme yhtä
|
|
|
Post by Josefiina on Mar 15, 2009 11:10:41 GMT 2
15.3. - Rohkea rokan syö – uhkarohkea Hillalla maastoon lähtee
“Ootko sä nyt aivan varma tästä?” Wear katsoi minua kulmat kurtussa harjatessamme hevosiamme ison tallin vieressä olevalla harjauspuomilla. Syy siihen, miksi tytön ilme oli niin epäilevä, oli ehdotukseni maastoretkestä. “Muista m iten viimeksi kävi”, wear jatkoi, “ja teillä on nyt ollut aika pitkä tauko Hiltsun kanssa. Eikä millään pahalla, mutta arvaa miltä musta tuntuis jos sattuis taas jotakin!” “Kyllä me pärjätään”, rauhoittelin Taigan uutteraa paijaajaa. “Otetaan Pella ja Fiia mukaan, Fiiahan on tallilla. Sit vaan Hilla Taigan ja Pellan väliin ja me pysytään siinä sitte jotenkuten.” Yritin näyttää mahdollisimman levolliselta vaikka jännitin varmasti enemmän kuin wear. Mutta pelot oli joskus voitettava. Wear huokaisi. “Josefiina, sä olet varmasti tän tallin itsepäisin otus. Mennään sitten. Mun hautajaisiin sit valkoisia ruusuja.” “Mulle vaaleanpunaisia!” hihkaisin ja lähdin hyväntuulisena pompahtelemaan tallin sisälle. Fiia löytyikin helposti, juttelemasta ilmoitustaulun edestä Annen kanssa. “Hyvää huomenta, arvon leidit!” kiljaisin jo kaukaa niin että molemmat hypähtivät säikähdyksestä ilmaan. “No morjens”, Fiia tyrskähti. “Akut ladattuina jo aamusta. Sua ei ole taas vähään aikaan näkynyt!” “Eipä oo ei”, kohautin hartioitani, “mutta asia saa luvan muuttua. Anne, tuliko se maksu karsinavuokrasta?” “Tuli, kiitoksia – raha ei ole koskaan pahaksi tallinomistajalle”, Anne hymyili. “Ja tervetuloa vain takaisin minunkin puolestani. Muuten, mulla on nyt toi Riina sitten projektina, treenailen sitä silloin tällöin.” “Ai kun kiva”, minä yllätyin. “Riiviöllekin hyvä saada liikuntaa.” Äänessäni oli vähän haikeutta; Chaon puoliveritamma Riinan kautta olin alunperin saapunut Seppeleeseen. Nyt olin tammasta luopunut, henkilökohtaisista syistä. “Hei, mitä suunnitelmia teillä on tälle päivälle Pellan kanssa?” kysäisin Fiialta, yrittäen unohtaa äkkinäisen pahan mieleni Riinan hoitamisen lopettamisesta. “Eipä oikein mitään. Ajattelin ehkä hyppiä vähän, mutta saa nyt nähd-” “Jee! Eli sä lähdet meiän kaa maastoooon!” kiekaisin ja tartuin jo Fiiaa käsipuolesta. “Sähän harjasit jo Pellan, ei muutaku sen varusteet kouraan ja mun ja wearin kaa baanalle.” “Tullaan tullaan!” Fiia riuhtoi itsensä irti, “anna mun nyt pirskatti itte kävellä!” “Voi taivas teitä teinejä”, Anne pyöritteli päätään suupielet nykien ja katosi toimistoonsa hyvän sään aikana.
Hilla oli yllättävän helppo satuloida, kun Taiga ja Pella olivat ihan vieressä. Se keskittyi niin kovasti ystäviensä kanssa seurusteluun, ettei edes huomannut sählätä kun kiristin satulavyötä. Kuolaimetkin menivät suuhun ihan sutjakkaasti, mitä nyt vähän piti heitellä päätä ja peruutella. Wear kipaisi vielä hakemassa koko kolmikolle kypärät, ja sitten olimmekin valmiita lähtöön.
“Eli Hilla tulee sitten näiden tummujen väliin”, Fiia varmisteli. “Mä en halua mitään hysteriaa.” “Tuleetulee”, vakuuttelin. “Ohjaan vaan sit suoraan Taigan persiiseen, jos meinaa poukkoilla.” “Just, ja sit ollaankin kohta kaikki hangessa”, wear puhahti virnistäen.
Nousin helposti pienen ratsuni satulaan, wearin ja Fiian seuratessa esimerkkiä. Hilla alkoi välittömästi steppailla ja kiskoa päätään joka suuntaan. Pidin ohjat löysinä, jarrutin kömpelösti istunnallani ja kaarroin heti Taigan perään, kun wear ohjasi poninsa johtoon. Pella lähti pirtsakkana tarpomaan perässämme. Wear ja eloisa Taiga johtivat meidät pari päivää sitten auratulle metsätielle. Oli aika aikaista; metsässä oli hiljaista, vain muutama pikkulintu laulaa luikautteli, muuten äänettömyyttä halkoivat vain ponien pärskähtely ja lumen tömpsähtely ratsujen rämpiessä hangessa. Taiga olisi halunnut vauhdikkaampaa menoa, joten wear sai välillä pidätellä sitä ihan kunnolla. Onneksi tamma oli lojaali pitkäaikaiselle hoitajalleen ja totteli apuja. Pella töytti turvallaan Hillaa takamukseen; sillekin olisi vauhti maittanut. Oma issikkani käveli (kuvitteellisilla) varpaillaan. Se säikähti jokaista metsästä kantautuvaa ääntä, yritti välillä pysähdellä tai kääntyä ympäri, hyöriskeli ja pyöriskeli. Olin kuitenkin rentona, sillä tiesin että Pellan ja Taigan välissä olimme jotenkuten turvassa. Käveltyämme noin kaksikymmentä minuuttia wear rikkoi hiljaisuuden ja ehdotti ravia. “Käy hyvin!” kuului vastauksemme ja wear kannusti hoitsunsa tahdikkaaseen raviin. Miten suloista olikaan antaa Hillan töltätä lumen pöllytessä ympärillämme! Vilkaisin Fiiaa, jonka hymy ylettyi silmiin asti. Ravasimme pitkään; Hilla yritti välillä nostaa laukalle, mutta Luojan kiitos Taigan muhkea takalisto esti sen aikeet. Välillä Himpsu koitti kokonaan vaihtaa suuntaa tallille päin, mutta olin valmiina ja kipakasti komensin sen paikalleen. Oli kertakaikkisen ihanaa töltätä lumessa! Otimme välillä nopeita “tikutuspätkiä”, välillä pudotimme melkein käynnille. Sitten annoimme hevosten puhaltaa vähän aikaa; eivät ne olleet hengästyneet, mutta saivat silti köpötellä hiukan. “Täällä on tosi kaunista”, Fiia huoahti. Katselin ympärilleni: tyttö oli todellakin oikeassa. Ympärillämme avautui heleä koivumetsä. Ujo auringonvalo siivilöityi valkeiden puiden välistä hangelle, joka näytti jo pieniä sulamisen merkkejä. Oli sopivan vilpoista, ei kuitenkaan kylmää. Lumessa näkyi metsäneläinten jälkiä; tuosta oli kulkenut jänis, tuosta orava ja tuosta jokin lintu... Äkkiä metsää halkoi kaamea ääni. En ehtinyt heti tiedostaa sitä, kun Hilla hirnahti ja hypähti hiukan pystyyn. Tartuin sen harjasta kiinni ja ennenkuin huomasinkaan, oli issikka kiilannut Taigan edelle ja lähtenyt painamaan kiitolaukkaa mutkittelevaa metsätietä pitkin. Pelkäsin kuollakseni kun näin, että edessä oleva mutka oli pelottavan jäinen. Yritin pidättää Hildaa mutta se ei välittänyt. Sydämeni rummutti samaa tahtia kuin tamman kaviot. Mä kuolen mä kuolen mä kuolen mä kuolen. Ajatus jyskytti päässäni. Nyt minä kuolisin. Minä kuolisin! Kaikki oli kuin hidastetussa filmissä – Hilla ryntää mutkaan, sen kaviot sutivat tyhjää, se horjahtaa – mutta se pysyy pystyssä! Älähdin ääneen kun kompuroiden tamma jatkoi matkaansa mitään näkemättä, mitään kuulematta. Edessämme oli pitkä suora. Päätin salamannopeasti, että pysäyttäisin tamman keinolla millä hyvänsä suoran päässä. Nousin tamman kaulalta, kuitenkin vielä hiukan kumarassa, puristaen rystyset valkoisina sen harjaa. En pystynyt ajattelemaan selkeästi. Hilla pinkoi minkä jaloistaan pääsee, se on ihan paniikissa. Noin sata metriä ennen mutkaa tartuin ohjiin ja pidätin tammaa minkä jaksoin. Edessä oleva mutka oli nimittäin peilijäätä. PEILIJÄÄTÄ! Kauhuissani pidätin, pidätin, pidätin – Hilla kiskoi päänsä ylös, ei välittänyt. “PRRRRRRR!” Pidätin lisää, nyt ei auttaisi kainostelu, mutka oli niin pahannäköinen että siitä emme tällä vauhdilla loukkaantumatta selviäisi. “PYSÄHDY!” kiljaisin lopulta, olin ihan takakenossa vastustaen liikettä. Hilla teki äkkijarrutuksen mutta liian myöhään. Sen kaviot liukuivat liian lujaa peilijäällä. Tamma heilahti miltei kyljelleen, jolloin minä tipahdin rumasti jäälle. Hilla jatkoi liukumistaan kunnes sai vauhtinsa pysäytettyä, juoksi vielä hetken ja jäi vapisten puuskuttamaan paikoilleen.
Silmissäni alkoi pyöriä mustia pisteitä. Mä kuolen, ajattelin taas, nyt mä kuolen. Tunsin viiltävän kivun olkapäässäni, joka edellä olin tipahtanut satulasta. Kaikki jäseneni tuntuivat turrilta, en saanut niitä liikkumaan. Suljin silmäni ja hengitin syvään. Muksahdus oli tyhjentänyt keuhkoni, nyt sain jo hiukan henkeä. Kuulin kiivaita kavioniskuja tieltä. “JOSSU!” En jaksanut avata silmiäni, vaikka tunnistin äänen weariksi. “Pidä sä poneja... mä käyn kattoo onko – onko se hengissä...” Erotin etäisesti Fiian tärisevän äänen, sitten kuulin askeleet ja tunsin miten kylmä, kostea käsi kosketti kasvojani. “Jossu? Jossu, kuuletko sä mua?” Kuulin taas kavionäänet ja hörähdyksiä – Hilla meni varmaan Taigan ja Pellan luokse... “Hengittääkö se”, wear vingahti jostain kaukaa. Fiia laittoi kätensä suuni eteen ja tunsi ilmavirran. “Hengittää”, hän vastasi selvästi huojentuneena. Sitten tyttö sai uutta puhtia ja rupesi läppimään kasvojani avokämmenellä. “Jossu, perhana, herää!” Silmäni tuntuivat kiinniliimatuilta, mutta jotenkin sain ne avattua. “Mitä bitch slappeja sä kiskot mun naamaan...” mutisin epäselvästi ja Fiia purskahti nauruun. “Elossa se on.” “Onko Hilla okei”, sammalsin epäselvästi, “sattuko sille mitään?” Yritin nousta istumaan mutta kipu yllätti. Lakosin takaisin maahan mutta yritin pian uudelleen, ja Fiian tukemana pääsin jaloilleni. “Himpsu näyttäis olevan ihan kunnossa”, wear arvioi. “Shokissa se on, vesimärkä ja väsynyt, mutta muuten jees.” “Nyt suorinta tietä tallille”, Fiia tokaisi. “Ja tämän jälkeen mä en lähde teidän kanssa maastoon ees kirveellä uhaten!” “Mutta me uhataankin konekiväärillä”, minä virnistin ja wear kikatti, Fiian vain pyöräytellessä silmiään.
Kymmenen minuutin kuluttua olimme matkalla tallille. Hildan selässä toikkaroi nyt wear; olimme päättäneet, että koska sekä minä että hevoseni olimme aika voipuneita äsköisen jäljiltä, ei kaksi hermoheikkoa sopinut yhteen juuri nyt. Niinpä istuin tyytyväisenä Taigan selässä, joukon viimeisenä. Oli hassua katsoa Hillaa jonkun toisen ratsastamana; tämä taisikin olla ekak erta, kun joku muu istui sen selässä Seppeleessä. “Tää on aika villinä”, wear äsähti tuskastuneena ohjatessaan Himpun taas kerran kohtisuoraan Pellan peffaan. “Ymmärrän hyvin, miks sulla meinaa välillä mennä hermo.” “Mikä se ääni muuten oli? Jota se säikähti?” minä muistin kysyä. “Harakkaparvi”, Fiia vastasi huvittuneena edestä. “Että näin tervettä porukkaa Seppeleessä...” Emme voineet kuin purskahtaa nauruun – helpottuneeseen, väsyneeseen nauruun.
Tallilla riisuimme ponskeilta vähin äänin varusteet. Loimitimme koko kolmikon; vaikka Hilda oli hionnut eniten, Taiga ja Pella olivat myös märkiä tyttöjen seurattua meitä laukalla. “Ainakin kasvaa tamman kunto kun se pakenee supervauhtia”, tuumailin kun pesimme satulahuoneessa kuolaimia. “Joo ja sun rohkeus”, Fiia hymähti kuivasti. “Rohkea rokan syö, uhkarohkea Hillalla maastoon lähtee”, veisteli wear, saaden koko porukan repeämään taas totaalisesti.
|
|
|
Post by Josefiina on Mar 16, 2009 17:34:43 GMT 2
16.3. - Yli esteiden – ja traumojen
Jokseenkin jännittyneenä painoin jalkani jalustimeen ja pongahdin pehmeästi issikkani selkään. Harmaasävyinen Hilda liikahteli hermostuneena allani. Mitähän tämän päivän treenistä tulisi? Olin pyyhältänyt tallille heti koulusta tultuani, sillä olihan minulla nyt huollettavia kaksi kipaletta. Tosin Hilla oli tietenkin kokonaan vastuullani, upouusi hoitoheppani Myntti vain osittain; sillä kun oli jo ahkera puunaaja ennestään. Olin päättänyt ensin treenata Himpsun kanssa; sitten keskittyisin Mynttiin. Niinpä olin pikavauhtia puhdistanut tammuskan karsinan, laittanut sen yhdessä kuntoon Alinan puunatessa vierellämme Pellaansa ja satuloinut sen sitten, Fiian ja Alinan avustamana. Nyt istuimme ponien selässä, keskellä Jaakon aamusella auraamaa kenttää, satulavöitä kiristäen ja jalustimia mittaillen. Fiia, Pellan toinen hoitaja, avusti meitä parhaansa mukaan. Hän oli ilmoittanut antavansa Alinan nauttia tänään Pellan kyydistä – eilinen maastolenkkimme oli kuulemma ollut tarpeeksi nyt pariksi päiväksi. Annoin Hillan lähteä seuraamaan Pellaa kaviouralla rennossa käynnissä, kun satula oli kondiksessa. Muistelin samalla eilistä maastoreissua. Kaikki ei tosiaankaan ollut mennyt niinkuin piti. Hilla oli säikähtänyt lähellä lentoon lehahtanutta varisparvea ja aloittanut hallitsemattoman pakomatkan, joka oli päättänyt todelliseen läheltä piti-tilanteeseen. Peilijäinen mutka oli miltei saanut tamman kaatumaan ja minut selästä alta aikayksikön. Onneksi selvisimme säikähdyksellä, joskin pahalla sellaisella. Huomasin, että Hilda oli nyt äärimmäisen jännittynyt ja tanssahteli epävarmana sinne tänne. Kumma kyllä, minua itseäni ei näin aidatulla alueella pelottanut ollenkaan eilisen jälkeen, mutta tiesin että jonkinasteinen maastokammo oli varmaan saavutettu.
Lämmittelimme hevoset kaikessa rauhassa; rentoja raviympyröitä ja taivutteluja. Tarkoitus oli hypätä pientä rataa, Fiia kun oli lupautunut avuksemme. Hillan käytös ei kyllä luvannut kovin onnistunutta treeniä, se oli ihan vauhkona. Pysyin itse suhtkoht rauhallisena: olin päättänyt että etenisimme ratsastuksen saralla, sama mikä olisi. En aina voisi jänistää ja lykätä asioita edemmäs. Oli korkea aika alkaa vaatia Hildalta jo enemmän, sillä siinä oli potentiaalia vaikka ja mihin. ”Haluatko sä nyt varmasti hypätä? Hillalla menee aika lujaa”, Alina kääntyi satulassaan. Oli kivaa ratsastaa tytön kanssa yhdessä, sillä edellisestä tapaamisestamme oli vierähtänyt jo tovi. ”Pakkohan sitä joskus on”, hymähdin ja samassa lensinkin issikan kaulalle sen ottaessa valtavan sivuloikan. Hyvin alkanut harjoitus...
Aloitimme muutamalla ihan yksinkertaisella ristikolla. Pella hyppäsi nätisti ja energisesti, Alina ohjasi ponia määrätietoisesti ja oli mukana loikissa näppärästi. Ihailin Alinan suoritusta, sellainen oli minulle ja Hillalle jotain tavoittelemisen arvoista. Issikan kanssa kun oli vaikea yltää edes ”normaaliin” suoritukseen. Ja jälleen kerran vedimme kunnon show'n. Hilla lähti viipottamaan Pellan luokse pohkeenväistöllä ravissa. Sain sen käännettyä, maiskutin ja ohjasin reippaassa ravissa ekalle esteelle. Kielto. Lysähdin kaulalle, hinasin itseni ylös ja otin hiukan vauhtia uuteen yritykseen. Tällä kertaa otimme nopeamman tahdin ja ponnistushetkellä huudahdin ”HOP” - säikähdyksissään tamma hypähti yli, kolauttaen tosin kavionsa puomeihin, mutta ylitti sen kuitenkin. Toisen esteen Himpsu hyppäsi paikaltaan. En päässyt mukaan ollenkaan vaan saan taas kerran hilata itseni ylös kaulalta. Vika este ylittyi sentään fiksummin, mutta heti kun pikkutamman etukaviot koskettivat maata, paahtoi se jo pikapikaa Pellan peffaan kiinni. ”Rasittava ratsu!” puuskahdin Alinalle ja Fiialle, jotka eivät voineet peittää virnistystään. ”Harjoitus tekee mestarin...”, aloitti Fiia, Alinan jatkaessa: ”... ja mestaritkin harjoittelevat.” ”Siinä oikein Tupu, Hupu ja Lupu”, naurahdin, ”Fiia on Hupu, Alina Lupu ja Pella Tupu.” ”Kiitos uusista lempinimistä”, Fiia virnisti, ”meillähän ei tosiaan niitä olekaan ennestään jo jonkinmoista liutaa...” ”Niinpä, esimerkiksi joku fiksuhan keksi kutsua mua Ali Babaksi”, Alina mulkaisi minua muka murhaavasti. ”Ali Babahan on loistava lempinimi!” puolustauduin hekottaen.
Ahkerana tallityttönä Fiia kokosi meille uuden radan, jo vähän reilumman. Ristikko, pieni trippeli, ristikko ja pieni pystyeste. Pella suoritti tämänkin systeemin hienosti, tosin toisella ristikolla Alina haparoi ja hypystä tuli hiukan horjuva. Mutta yhtä kaikki, hienolta näytti. Eka ristikko meni Himpsulta yllättävän hyvin. Trippelille mennessämme huomasin, että se yritti jarrutella, joten annoin kunnon pohkeet ja karjaisin taas ”HOP” ponnistushetkellä. Pelästyneenä Hilla kiskaisi päänsä ylös, hyppäsi korkealta trippelin yli ja juoksi läpi toisen ristikon, kieltäen vikan esteen. Minä en ollut valmistautunut tällaiseen kyytiin, niinpä äkkipysähdyksessä tulin kaulan kautta alas. ”Hiton poni!” äyskähdin Hillalle, napaten äkkiä ohjista ennenkuin se ehti karata. Samalla alkoi naurattaa hirveästi ja ennenkuin huomasinkaan, kikatin melkein kaksinkerroin. ”Arvon yleisö... estehypyn elvikset, Josefiina Koo ja Hvítur Dvergur!” käännyin hihittäen Fiiaan ja Alinaan päin kumartaen, Hillan askeltaessa edestakaisin levottomasti. Tytöt räkättivät kyyneleet silmissä ja antoivat meille hurjat aplodit. ”Teistä kuullaan vielä”, ennusti Fiia silmiään pyyhkien. ”Jep – pelleratsastuskisojen SM-mestarit”, Alina täydensi tirskahtaen.
Puolen tunnin päästä olimme kuitenkin edistyneet huimasti. Hyppäsimme jopa yksittäisenä yhden seitsemänkymmentäsenttisen pystärin. Fiia oli tehnyt monimutkaisia, haastavia ja hauskoja ratoja, joiden selvittämiseen sai käyttää yllinkyllin mielikuvitusta – ainakin, jos alla oli Hildan kaltainen dynamiittipanos. Viime hyppymme olivat kuitenkin olleet ihan hyviä, Himpsu alkoi hiljalleen taipua ja kuunnella minua, eikä rynninyt, kaahottanut ja kieltänyt. Puomit kyllä tipahtelivat ahkerasti, mutta yritys oli loistavaa! Olin oikein ylpeä pienestä hevosestani, kun annoin sen loppukäyntien ajan rohmuta Pellan häntää. ”Hyvinhän se meni”, Alina hihkaisi. ”Kieltämättä”, hymyilin onnellisena. ”Kyllä tästä vielä heppa tulee.” ”Hei tytöt, vauhtia siihen jäähdyttelyyn”, läkähtymäisillään oleva Fiia ähkäisi, ”mulle maistuisi eka kuuma kaakao ja sit kylmä kokis olkkarissa. Hoidetaan ponit ja mennään?” ”You bet!” minä ja Allu vastasimme yhteen ääneen, kampesimme itsemme satuloista ja lähdimme hyväntuulisina taluttamaan ratsujamme kohti aittaa.
|
|
|
Post by Josefiina on Mar 22, 2009 11:52:28 GMT 2
22.3. - Fiilistelyä
Mitä mä tekisinkään ilman sua, jauhoturpani - odota, mä tiedän sitteki: omistaisin salee jonkun puoliverisen ison, hienon, osaavan sit mä voisin ratsastaa maastossa ilman hengenvaaraa sitä vois harjata ilman et se pitäis sitoa kiinni kahdelta puolelta se hyppäis jotain päälle metriä ja vitsi me kisattais ja voitettais joka ikinen luokka
Sit kaikki ihailis meitä ja kysyis miten me ollaan niin hyviä sit mä sanosin vaan, et se on tän hevosen ansiota se on niin hyvä
Mut mulla on sut: hermoheikko islanninponi hädintuskin hevosen kokoinen valkonen (melkein harmaa) eli salee aina likanen murskaa varpaat, luut ja haaveet pillastuu pienistä, skitsoilee sattumalta koulua menee ehk hyväl tuuril loikkii about seittemääkymppiä ratana ja vitsi me kisataan ja hävitään joka ikinen luokka
Mut arvaa mitä sit kaikki ihmettelee meitä ja kysyy miks me ei masennuta pienistä sit mä sanosin vaan, et se on tän hevosen ansiota ja oikeestaan munkin me ollaan niin hyviä
|
|
|
Post by Josefiina on Apr 5, 2009 11:11:28 GMT 2
5.4. - When I'm with you, you are safe
Puolikuolleena valahdan satulahuoneen lattialle. Kello on vasta kaksitoista, mutta olen jo uurastanut tälle päivälle tarpeeksi: talli on suursiivottu, ja aikaa meni vain neljä tuntia! Hengästyneenä mutta tyytyväisenä katselen ympärilleni. Myös satulahuone on saanut osansa puunauksestani, ja varusteet on järjestetty siististi. Eilen askartelin vielä uudet nimilaputkin satuloiden ja suitsien telineisiin. Päätän mielessäni, että tulevan viikon aikana joka ikinen hoitaja saa kuurata hoitsunsa varusteet – siihen hommaan minä en jaksa ruveta! Ulko-ovi lämähtää. Nousen ylös ja kurkistan käytävälle. Jaakkohan se siinä, tummat pussit silmien alla, tukka sekaisin. ”Oli taas villi yö?” virnistän. ”Oli oli.” Jaakon ääni on kuin haudan takaa. ”Siivonnu?” mies puhahtaa sitten, enemmän kuin kaksisanaisia lauseita häneltä on turha tänä aamuna odottaa. ”Jep. Nyt vaan ootan millon väkeä alkaa kerääntyä ja paikat sotkeentuu uudelleen”, virnistän hiuksiani haroen. ”Sieltähän niitä on lauma tulossa”, Jaakko saa muodostettua yllättävän pitkän virkkeen väsyneellä äänellä. ”Tota... haittaako jos mä painun vielä pehkuihin?” ”No tän kerran”, hymähdän, ”mut ens viikonloppu sitten mietit vähän tota dokaamistas.” ”Mmm..” Jaakko lähtee huokaisten kohti asuntoaan.
Käyn hakemassa toimistosta kylmän limsapullon. Se aukeaa ihanasti sihahtaen. Kylmä juoma tuntuu taivaalliselta karheassa kurkussani. Ehdin juuri ottaa pari kulausta, kun Jaakon ennustuksen mukaan joukko tallityttöjä porhaltaa sisään. ”I-ha-naa, täällä on siivottu!” tunnistan Ilun iloisen äänen. ”Vitsi, vähän siistii”, Jokeri toteaa ilahtuneesti, ”ei enää tarvi ettiä Flooran harjoja joka puolelta!” ”Mutta kauankohan tämä talli pysyy tällasena”, kuulen Veronican arvuuttelevan. ”Meistähän se on kiinni”, Eija muistuttaa reippaasti. Sulkeudun toimistooni päättäen moikata tyttöjä myöhemmin, sillä paperitöitä piisaa jälleen. Seppeleen raha-asiat ovat enimmäkseen Ellin hoidossa, mutta minäkin yritän hoitaa taloutta sen minkä pystyn. Se ei olekaan ihan yksinkertaista, onhan Seppele kuitenkin suuri ratsastustalli, ja vaikka tuloja on runsaasti niin menojakin riittää.
Huokaisen ja pyöritän etusormia ohimoillani. Abbyn lopetettua tuntijärjestelyt ovat menneet uusiksi, ja oikeastaan uusi ratsastuksenopettaja olisi nannaa. Mutta mistäs löydät päteviä, luotettavia työntekijöitä? Lisäksi pitäisi puhua Annen kanssa uudesta tuntihevosesta. Tuijotan tietokoneen ruutua silmät sumeina. Ei ole tallinomistajan arki aina herkkua. Tai olisi, jos ei tarvitsisi tehdä muuta kuin ratsastaa, hoitaa hevoset ja ahkeroida tallityöt! Kiroan mielessäni laskujen keksijät ja pujahdan takaisin heinäntuoksuiseen tallikäytävään.
”Heippa Jossu!” Eteeni pölähtää Pikun apuhoitaja, Ellady. ”No moi.” ”Mulla ois vähän asiaa”, tyttö rykäisee. ”Mä haluaisin lisää vastuuta ja nyt kun Fionakin on tauolla, niin voisinko mä, tota, alkaa hoitaa Pikkua sillai oikeesti?” Mietin asiaa hetken. ”Hmm. Ymmärrän kyllä ajatuksen, mutta katsotaan sitä myöhemmin. Mun mielestä sun kannattaisi hankkia kokemusta ensin apuhoitajana. Käykö se?” ”Okei...” Ellady vaikuttaa ensin pettyneeltä, mutta hymyilee sitten. ”Me ajateltiin Pikun kanssa lähteä Pipsan ja Pampulan kanssa maastoon tänään, saadaanhan me?” ”Jep, ilman muuta.”
Tervehdin käytävällä vastaantulevia hoitajia. Kaikilla on jotakin kysyttävää tai kerrottavaa. Vastailen kärsivällisesti uteluihin uudesta tuntsarista, kysymyksiin vakiotuntien järjestämisestä, lupaan Shinqualle että hän saa järjestää vapputapahtuman Elladyn kanssa ja sovin Eijan kanssa toisesta tapahtumasta.
”Hei, haluaisitko sä kouluttaa mun kanssa tänään Mynttiä?” Liina tiedustelee ohimennen. ”Oi, tietty”, innostun. ”Mihin aikaan?” ”Vaikka kolmelta?” ”See you then.”
Ennen Myntin kouluttamista ehdin vielä käydä vetämässä pikaisen koulutreenin Hillan kanssa. Nappaan tamman harjapakin ja lähden kohti aittaa. Poni on helppo houkutella portille rapisevan karkkipaperin ansiosta. Napsautan aidalle unohtuneen riimunnarun kimon hevoseni riimuun ja talutan sen nopeasti portista ulos, ennen kuin Pella ja Taiga hoksaavat tulla perässä. Hilda steppailee hiukan levottomana kun tajuaa että olemme matkalla isoon talliin, mutta en vedä neidin hermoiluista pulttia. Tallin omistajana minulla on ollut paremmin aikaa keskittyä issikan kanssa treenaamiseen ja tulokset alkavat jo näkyä.
Laitan Hilman kahdelta puolin kiinni ja alan reippaasti harjaamaan sitä. Voi taivas, miten paljon karvaa hevosesta lähteekään! Käytän ensin harjakiveä, parasta tietämääni apukeinoa karvanlähtöaikaa vastaan, ja sitten vielä kumi- ja piikkisukia. Hilda askeltaa välillä stressaantuneena, mutta juttelen sille koko ajan rennosti ja hiljalleen tyttö alkaa rauhoittua. Harjaan Hillan kaikessa rauhassa, sillä haluan että se tottuu ison tallin hälinään: ellei pörröinen ponskini kestä kikattavia tallityttöjä, miten se pystyisi tekemään parhaansa kisoissa, joissa hälinää on vielä enemmän? Puhdistan vielä kaviot ja kiristän löystyneet hokit. Huomaan, että Himpsun vasempaan takajalkaan on ehtinyt kehittyä ilkeännäköinen yönsilmä. Päätän rasvata sen, kun tulen ratsastamasta.
Satula saa Hillan hermostumaan. Se hirnahtaa ja hypähtää taaksepäin. Lasken satulaa käsissäni ja silitän toisella kädellä pelkuripolleni kaulaa. ”Soooo jaaaaa, Himpsu, iiiiihan rauhassa.” Kestää varmaan viisitoista minuuttia, ennenkuin Hilla on tarpeeksi rauhallinen, että saan satulan sen selkään. Kun se toimitus on tehty, Hilla rauhoittuu eikä säpsyile vyönkiristystä tai muutakaan. Suitset saan suuhun melko ongelmitta. Satulahuoneen lämpöpatteri varmistaa sen, ettei kuolaimia tarvitse erikseen lämmitellä. Kiristän vielä turpahihnan ja klipsautan kypärän päähäni, sitten lähden taluttamaan tammaani vilpoiseen alkukevään keskipäivään.
Taivas on paksun, harmaan pilvimassan peitossa ja taivaalta tihkuttaa vettä. Ilma on kostea ja vähän inhottava; en silti voi mennä maneesiin, sillä Hilla ei edelleenkään kestä yksinoloa ja kentällä se sentään näkee suunnilleen muut hevoset.
Alkukäyntien ajan tamma hirnuu ja huutaa muille hevosille. Kun se saa vastauksia tarhassa käyskenteleviltä lajitovereiltaan, se alkaa rauhoittua. Pidän ohjat pitkinä ja ohjaan tammaa lähinnä katseellani. Noin vartin verryttelyjen jälkeen alan taivutella tammaa. Pidän edelleen tuntuman suuhun olemattomana ja teen voltteja ja kiemurauria pelkästään painoavuilla. Hilda nauttii työskentelystä, ja mitä hellävaraisimmat ja salavihkaisimmat avut annan, sitä enemmän se keskittyy tehtävään. Himpsu nauttii haasteista, se suorastaan kerjää niitä.
Nostan ravin – Hilla yrittää puskea töltille, mutta tällä kertaa en hae sitä – ja teemme samantapaisia jumppatreenejä. Taivuttelen ponskia ja otamme pohkeenväistöä sun muita helpohkoja liikkeitä. Otan kevyen tuntuman suuhun. Hilla pureksii kuolainta ja rupeaa hakeutumaan muotoon. Tunnen, miten se alkaa hiljalleen käyttää takajalkojaan. Hymyilen onnellisena. Vaikka Himppu on muuten arvaamaton, kouluratsastuksessa se on elementissään: tamma rrrrakastaa kaikkia antamiani tehtäviä. ”Sä olet maailman paras heppa”, huokaisen kun annan tamman kulkea hetken käynnissä.
Otamme pysähtymisiä ravista. Pysähdyksestä annan laukkapohkeet; hiukan epäröiden Hilla hyppää laukalle mutta jatkaa sitten iloisessa töltissä. Parin kokeilun jälkeen se kuitenkin ymmärtää jutun jujun ja laukkaa hallitusti pääty-ympyrällä. Yhtäkkiä tallilta kuuluu epämääräinen kolahdus: Hilla pärskähtää ja hypähtää puoliksi pystyyn, mutta hetken kuluttua rauhoittuu jälleen. Olen tyytyväinen; vielä pari kuukautta sitten tamma olisi mennyt tolaltaan pienestäkin rasahduksesta, nyt se epäröi vain hetken. Molemminpuolinen luottamus välillämme on hyvällä tolalla.
Innostun kokeilemaan laukanvaihtoja ja yllätyksekseni epäselvistä avuistani huolimatta Hilda ymmärtää, mitä siltä haen. Vastalaukkakaan ei tuota ongelmia. Koitamme etuosakäännöstä: täysin pulmatonta lahjakkaalle hevoselleni. Puhun Himpulle koko ajan ratsastuksen aikana ja kehun sitä vuolaasti, kun se onnistuu.
Lopuksi otamme vähän rennompaa matskua; annan neidin laukata sydämensä kyllyydestä pitkillä sivuilla. Eipä se ehdi hurjia vauhteja ottaa, mutta jonkinmoiset kuitenkin. Hilla kiitää onnessaan, mutta hidastaa heti kun puristan käteni nyrkkiin. Ihana, ihana hevonen!
Katson kelloani; olemme menneet jo tunnin! Hidastan islanninhevoseni käyntiin ja annan sen puhaltaa. Päähäni pulpahtaa suhdettamme kuvaava biisinpätkä; when I'm with you, you are safe. Sitähän yhteiselomme on: minun pitää saada Hilla tuntemaan olonsa turvalliseksi ja käyttäytyä itse mahdollisimman rennosti. Talutan Himpsun takaisin isoon talliin. Se kulkee perässäni mielellään ja tuuppii minua hellästi turvallaan. Tallissa se tietenkin sätkyilee omaan, persoonalliseen tapaansa ja meinaa saada sydänhalvauksen, kun Lynn ja Kat yrittävät tulla silittelemään sitä ystävällisesti. ”Mielenkiintoinen pakkaus”, Kat naurahtaa. ”Lutuinen pallero”, Lynn huoahtaa, ”jos se tarvitsee hoitajaa niin ilmoitathan?” ”Harkitsen asiaa”, lupaan ja lähden taluttamaan panikoivaa poniani kohti tarhaa ja sen parhaita kavereita, Taigaa ja Pellaa.
Katselen, miten Hilla tölttää innoissaan Taigan ja Pellan väliin, hellästi hörähtäen. Leveästi hymyillen lähden takaisin päätallille päin. Rakas, rakas hevoseni!
|
|
|
Post by Josefiina on Apr 9, 2009 19:37:37 GMT 2
Minikertomus, mutta kiirettä pukkaa...
9.4. - Harjoitus tekee mestarin, ja mestarit ne vasta harjoittelevat
”Hnggggh!” Viimein saan Himpun satulavyön pari reikää tiukemmalle. Puhahdan tyytyväisenä ja pyyhin otsaani. Tänään Hilla on ihan harvinaisen rasittavalla tuulella. Varusteiden laitossa kesti neljäkymmentä minuuttia, mikä on jo henkilökohtainen ennätyksemme. Mutta periksi ei anneta!
”Oottekste valmiita?” Vilkaisen Pampulan jalustimia säätelevää Pipsaa. ”Joo, ihan kohta”, tyttö vastaa, napsauttaa hihnan oikeaan reikään ja nostaa sitten katseensa Pampun selässä hymyillen. ”Eiköhän aloitella!”
Olemme päättäneet ottaa rennon estetreenin maneesissa. Ihan muutaman päivän päästä ovat nimittäin Liekkijärven ratsastajien, Alinan ja Shinquan ylläpitämän ratsastusseuran joka on varsinainen hitti seppeleläisten keskuudessa, ekat seurakilpailut. Estekisoja on yhteensä kaksi, ja tietenkin olen ilmoittautunut Himpsun kanssa molempiin. Luokkana on 60 cm, joka ei kuulosta pahalta. Mutta tämän tamman kanssa sekään ei ole niin varmaa...
Verryttelemme ratsut kunnolla ravissa. Taivutuksia ja kiemurauria. Hiljalleen Hilda alkaa pureskella kuolainta mietteliäänä ja käyttää takajalkojaan varovasti. Kehun issikkaani hiljaa; treenit ovat aina vain helpompia, vaikka muuten ponin käytös on välillä raivostuttavaa.
Aloitamme ihan helpoista puomitreeneistä. Aluksi Hilla tapansa mukaan koluttelee kaiken läpi pää pystyssä ja korvat jäykkinä. Toistamme harjoitusta, kunnes tamma alkaa rentoutua ja pääsee puomien läpi kaikissa neljässä askellajissaan. ”Tuleekohan niistä kisoista mitään”, murehdin. ”No miksei tulisi”, Pipsa ihmettelee rakentaessaan meille paria okseria ja ristikkoa. ”Koska tää tarvii niin paljon lämmittelyä, että se pääsee hyppyvireeseen. Ja siellä on vaan yks, kaks lämmittelyestettä ja niillekin kauhee ryysis...” Pipsa purskahtaa nauruun. ”Alinan valitusta kuunnellessa on tullut selväksi, että osallistujia ei kyllä ole tungokseksi asti! Ja c'mon, Hilla peilaa sinnuu ihan koko ajan. Nytkin, kun sie puhut tollee hermostuneesti, se kuuntelee korvat höröllä ja rupee steppaamaan – huomaatsie?” Tosiaan, Hilla askeltaa levottomana pitäessäni toisella kädellä sitä ja toisella Pampulaa kiinni. ”Nii-in, ”, huokaisen. ”Mutta kun saisin itseni pidettyä kurissa...” ”Kyllä työ pystytte siihen”, Pipsa vakuuttaa. ”Kunhan sie vaan luotat ihtees!”
Kolmenkymmenen minsan kuluttua Pipsan sanat alkavat tuntua todelta. Olemme hypänneet helpompia ja kiperämpiä ratoja, ja vaikka Hilla aluksi kieltää, väistää ja loikkii ihan miten sattuu, toistojen myötä se alkaa hypätä ihan nätisti. Mikään jalo pomppugaselli se ei ole, ennemminkin huvittava näky; pörröponi ponnistamassa polvenkorkuisten puomien yli, haha! Mutta treenin loputtua olemme molemmat yhtä tyytyväisiä.
Pipsa ja Pampulakin ovat onnistuneet loistavasti, ja vietyämme ponit ulos pulisemme innostuneesti tulevista kisoista. Pipsa ei osallistu Pampulla, mutta omilla hevosillaan Flienistä kyllä. Hiljalleen toiveikkuuteni herää, Pipsan papattaessa innostuneesti ruusukehaaveistaan. ”Oikeestaan... ne kisat on Seppeleessä ja kaikkee... ehkä me pärjätään ihan hyvin?” totean epävarmasti. ”Noni, siehän alat oppia!” Pipsa tuuppaa minut naurahtaen märkään lumihankeen. Kaappaan lumilossua käsiini ja lähden kikattaen juoksemaan kiljuvan tytön perään.
|
|
|
Post by Josefiina on Apr 26, 2009 19:04:59 GMT 2
26.4. - Kevään mukana uusia tuulia
Seison pihalla uskomatta itseäni. Olenkohan varmasti kondiksessa? Jos silmäni valehtelevat, korvani säveltelevät omiaan ja kroppani sooloilee? Tai sitten minusta vain tuntuu, että yhdessä yössä kevät on syöksynyt Seppeleeseen. Kimpoillut tallinseinistä tarhoihin, pyöritellyt nyt vihreämpää metsää ja lämmittänyt lumen isoiksi vesilätäköiksi. Yhtäkkiä asia valkenee minulle totaalisesti. Kevät on tosiaan täällä – ja hyvänen aika, miten pitkällä se onkaan. Ja tämän kaiken se on tehnyt salakavalasti, minun huomaamattani!
Oikeastaan havahduin kevään saapumiseen vasta bongattuani yksinäisen leskenlehden päärakennuksen portaidensyrjästä. Nyt tuijotan kasvia haltioituneena. Leskenlehti! Sehän tarkoittaa eittämättä kevättä. Vielä kun koivut puhkeaisivat hiirenkorville ja viimeisetkin inhat lumet sulaisivat, voisin alkaa odottamaan jo kesää..
Aurinko paistaa suloisesti ja ulkona on lämmintä kuutisentoista astetta. Sekin tuntuu ihmeelliseltä. Ilmassa kieppuu lempeä tuulenvire; sopivan hellävarainen, jotta tohdin olla ulkona pelkkä T-paita ylläni. Ensimmäistä kertaa sitten elokuun! Tunne on käsittämättömän huikea.
Henkäisen syvään ja aivan uudella tarmolla koikkelehdin mielipuolisesti talliin. Moikkailen pikaisesti tyypit lävitse, mutta välttelen pitempiä keskusteluja. Kärrään kottarit aitalle ja alan riuskoin ottein lappoa lantaa niihin. Tänään teemme saletisti Hildan kanssa ensimmäisen kevätretkemme!
Pian olen valmis. Kiskon hiki virraten issikkani jätökset lantalaan ja nappaan sitten karsinanoven naulasta riimunnarun. Pujahdan aidan ali tarhaan ja tuumiskelen samalla, että tarhojen aidat voisikin maalata uudelleen joku kaunis päivä; valkea maali on jo melkoisen kulunutta. Hilla, Taiga ja Pella nauttivat nekin herkullisen lämpöisestä päivästä, kukin omalla tyylillään. Taiga seisoo kohtisuoraan aurinkoon päin silmät puoliummessa, alahuuli lerputtaen. Pella käyskentelee tyytyväisenä pitkin aitausta, sillä nyt lumien sulaessa hevosetkin intoutuvat liikkumaan tarhoissa paljon enemmän. Rakas Hillani kiepsahtelee varsan lailla Pellan jäljessä, mutta innostuu välillä tekemään pieniä omia retkiä sinne tänne ulkoilualueellaan. Se nauttii selvästi lämmöstä, ja islanninhepparaukan muhkea karvapeitekin alkaa jo väistyä kevyemmän kesälookin tieltä.
Himpsu lähtee mukaani mielellään. Vien sen satuloitavaksi isoon tallin, samalla kun voin kalastella matkaseuraa. Yksin emme varmasti maastoile, sen takaavat epämiellyttävät kokemukset Seppele-taipaleeltamme... Hilda on aina Hilda, ja se ehtii saada aikaan melkoisen sirkuksen ennenkuin olen edes aloittanut harjaamista. Kaikki on ihan huisin pelottavaa, etenkin karsinassaan mellakoiva Rensu ja Lynnin siivellä tallilla toikkaroiva Jusa-jätkä. En välitä Hillan säpsyilyistä, vaikka terve itsesuojeluvaisto osoittaa taas tarpeellisuutensa. Sen verran monesti panikoivan issikan kaviot vilahtelevat ohitseni.
Onneksi Hilla rauhoittuu, kun porukka alkaa vähentymään: ehdotan tallitytöille, että he alkavat aikansa kuluksi siivoamaan tarhoja, ja jengi lähtee puuhaan innoissaan. Houkutteleva sää kun tekee ikävistäkin touhuista hippusen hauskempia. Saan valjastettua kuitenkin maastoseuraksemme Pipsan ja Sikke-vuoniksen. Kovaääninen tamma saa minut räkättämään kaksinkerroin. Se röhisee ja pöhisee ja saattaa Hillan melkein hermoromahduksen partaalle jo tallissa.
Parinkymmenen minuutin kuluttua istumme ratsujemme selässä. ”No, minne mennään?” Pipsa kysyy ja pidättää innokkaasti puhisevaa Solsikkeä. ”Käydään joku rento ravilenkki vaan noita mettäteitä pitkin”, minä maalailen. ”Kuulostaa hyvältä.” Pipsa kannustaa Siken tahdikkaaseen käyntiin, ja minä ja Himpsu seuraamme perässä.
Kierrämme noin tunnin lenkin. Ridaamme turhia kiirehtimättä, nauttien ympärillä vallitsevasta lintujen viserryksestä ja tuulen kuiskailusta. Ponimaiset hevosemme käyttäytyvät hyvin, mutta tietenkin molemmilla on luonteenomaiset juttunsa. Hillaakin pienempi Sikke koittaa välillä lähteä kaahottamaan, mutta Pipsa pitää tamman aisoissa taitavasti. Himppu säikähtelee sitä sun tätä, mutta pysyttelen selässä päättäväisesti ja reaktioni tamman hörhelöintiin on lähinnä höpö höpö. Niinpä se hiljalleen alkaa rauhoittua, vaikka tietenkin jokaisesta pienestäkin rasahduksesta ja kalahduksesta on esitettävä ainakin pieni show. Vaellamme läpi keväisen metsän. Siellä täällä on pieniä, kuin salattuja merkkejä luonnon heräämisestä. Taivallamme lähinnä ravissa; tai oikeastaan annan Hillan töltätä. Tuo tasainen, mukava askellaji kun säästää perslihaksiani ja on miellyttävä tapa matkustaa niin minulle kuin ratsullenikin. Ottaessamme vauhdikkaan laukkapätkän, molemmat tammat innostuvat esittämään parhaat pukkirodeonsa. Minä saan juuri ja juuri pidettyä itseni Hillun selässä – hevosen loikat kun tunnetusti ovat tavattoman arvaamattomia. Sen sijaan Pipsa istuu Siken selässä täysin tyynenä, kasvoillaan hämmentävän levollinen ilme.
Palaamme tallille ja päästämme tammat tarhoihinsa. Kun napautan riimunnarun Hillan riimusta pois, tamma tuuppaa ensin minua hyväntahtoisesti ja ravistelee itsensä sitten perusteellisesti. Sitten se tölttää kavereidensa luokse hörähtäen pehmeästi. Varsan lailla Himpsu töyttii huvittuneita Pellaa ja Taigaa turvallaan, ja yllyttääkin toverinsa pieneen ajojahtiin. Sitten kultainen issikkani kiertelee hetken ympyrää turpa maassa, ennenkuin kellahtaa nautinnollisesti kyljelleen ja pyöriskelee tyytyväisenä puhkuen – tietenkin siinä tarhan kuraisimmassa kohdassa. Virnistän tuntien suurta kiintymystä tuohon pieneen, pelokkaaseen poniin. Voisinko enempää toivoakaan?
|
|
|
Post by Josefiina on Apr 30, 2009 21:04:46 GMT 2
Tyyyyyhmä tarina!
30.4. - Ihmeidentekijöitä ja auringonsäteitä
Venyttelen nautinnollisesti tallin edustalla. Olen juuri saapunut takaisin töihin päivätorkkujen jälkeen, ja karsinoidensiivous sekä paperityöt tuntuvat jo paljon houkuttelevimmilta. Ulkona on ihana ilma, lämmintä viitisentoista astetta ja taivaalta porottava aurinko saa säätilan vielä unelmallisemmaksi. Viime päivien reippaat sateet ovat auttaneet osaltaan kevään tuloa, ja Seppeleen tienoot alkavat pikkuhiljaa pilkottaa vihreämpinä.
Saapastelen hyväntuulisena talliin. ”Hippadiduuda!” hihkaisen ilmoitustaulua selailevalle Annelle. Olemmekin sopineet naisen kanssa, että hän tulee käväisemään tallilla tänään – tarvitsen vähän kokeneemman apua näissä rahasysteemeissä; uuden työntekijän palkkaaminen vaatii jos jonkinnäköistä sähläystä. ”No heippa”, Anne naurahtaa. ”Sitäpä ollaan virkeitä!” ”Ketäpä tällainen ilma ei saisi piristymään”, virnistän. ”Hoidetaan tää duunipuoli nyt äkkiä alta, mä en malta olla lähtemättä Hillalla maastoon.” Annen kulmakarvat kohoavat hiusrajaan saakka. ”Maastoon?” Nyökkään ylpeänä: ”Jep, nykyään se on jo melkein puoliksi fiksu maastoponski.” ”Sepä hienoa”, Anne kehaisee. ”Mä voisin oikeastaan tulla mukaan, liikuttaa tuota Riinaa.” ”Vähän himmeetä”, kiekaisen, ”sitten äkkiä hommiin!”
Puolen tunnin päästä olemme saaneet kuivaakin kuivemmat rahasössyt sumplittua ja astumme uupuneina, mutta tyytyväisinä toimiston ovesta ulos. ”Ei uskois, että yhden uuden käsiparin saaminen vaatis näin paljon vaivaa”, puuskahdan kiivastuneena. ”Sellasta se on”, Anne kohauttaa olkapäitään. ”Tietty osaltaan tää uusi kasvo tekee budjettiin loven, mutta toisaalta taas säästytään monilta kustannuksilta, kun on yksi tyyppi lisää pitämässä paikkaa kondiksessa.” ”Niin...” huoahdan ja julistan sitten: ”Nyt saa raha-asioiden märehtiminen loppua! Sä lupasit maastolenkin ja sen lupauksen saat pitää.” ”Hell yeah”, Anne hymähtää, ja naureskellen lähdemme hakemaan ratsujamme tarhasta. Anne hakee Riinan Myntin seurasta, minä taas raahaan vastahakoisen Hillan aitta-aitaukselta. Tamma ei millään malttaisi irrottautua heiniensä ääreltä, mutta porkkanalla lahjomalla saan sen lähtemään mukaani. Vien tammun taas isoon talliin satuloitavaksi; oppiipa sietämään melua, jota varmasti tulee tulevaisuuden kisatilanteissa vastaan. Ja näin iltapäivää kohden desibeliasteet tallissa kasvavat poikkeuksetta.
”Saitpa kuin saitkin sen sisään.” Anne on jo työn touhussa kuvankauniin Riinan ympärillä. Laitan Himpsun kiinni käytävälle ja haen hevosen harjapakin. Samalla tervehdin tallille hiljalleen valuvaa hoitajajengiä. Vaihdan nopeita kuulumisia ja pujottelen ihmisten läpi tottuneesti. Hilla alkaa hermostua. Juttelen tammalle kaikessa rauhassa ja silittelen sen kaulaa. Alan sukimaan hevostani vasta, kun huomaan sen rentoutuneen. Vaikka Hilda uskaltaa hiljalleen laskea kaulaansa, ummistaa silmiään ja mussuttaa suullaan tyytyväisenä, pieninkin ylimääräinen kolahdus käytävältä saa sen pomppaamaan ilmaan. Väistelen taitavasti kavioita, jotka sinkoilevat välillä sinne tänne. Anne seuraa touhuamme huvittuneena, Riiviö kun on oppinut käyttäytymään jo suhteellisen fiksusti ja suorastaan nauttii hoitotoimenpiteistä. Tunnen, miten itsellänikin alkaa jo pikkuhiljaa pinna kiristyä. Hilla ei kuuntele enää rauhoittelujani yhtään. Sitä ahdistaa ja pelottaa, ja vaikka tiedän, että oma kiihtymykseni vain pahentaa asiaa, en voi tunteelle mitään. Turhautumus leviää kehooni verenkierron mukana ja minun tekisi mieli rutistaa Hilda nyrkkiini ja pitää sitä siinä, kunnes se rauhoittuisi. ”Relax, Jossu, relax...” mutisen itselleni. Suljen silmäni, lasken hitaasti kymmeneen ja päätän, että kestän issikan kaikki pelleilyt, vaikka sitten hammasta purren. Omapa vikani, kun en hankkinut superosaavaa, täydellisen hyväkäytöksistä, silmiähivelevän kaunista ja uskomattoman lihaksikasta puoliveristä tai muuta uljasta heppaa vaan Himpsun – pienen, aran ja epävarman melkein-ratsun.
Anne on jo ehtinyt satuloida Riinan, laittaa riimun sen suitsien päälle, laittaa tamman kiinni karsinaansa ja livahtaa yläkertaan kahville, kun minä yritän vielä laittaa Hillalle satulaa. Hiljalleen alkaa tuntua siltä, että olisi fiksumpaa antaa vaan olla. Heittää hanskat tiskiin, repiä pelihousut, luovuttaa, miten sen nyt haluaakaan sanoa. ”Tarviitsä apua?” Käännyn ympäri kulmat kurtussa, kuka nyt tulee kyseenalaistamaan hevosmiestaitoni. Kohtaan kuitenkin wearin hymyilevät kasvot, joilla ei näy taka-ajatuksia. ”Ai sinä! Voi rakas rantasalmelainen, saavuit Monte Criston kreivin aikaan. Tää poni saa mut pimahtamaan.” ”Tai sinä sen”, wear muistuttaa. ”Sun kehonkieli on nyt tosi pingottunutta. Käypä sä vaikka hakemassa se Anne yläkerrasta, mikä voi olla vaikeampaa kun luulet – se kun jäi väittelemään Nanan kanssa jostain shettisten kasvatusperiaatteista – niin mä hoidan tän.” ”Ootsä varma?” ”En, ku wear.” Näytän tytölle ilkikurisesti kieltä ja tarvon yläkertaan. Joka portaiden askelmalla kiukkuni lievenee ja yläpäässä pystyn jo hymyilemään. ”Krhm, arvon neiti ex-tallinomistaja, eiks meidän pitäny sinne maastoon lähtee?” Iskeydyn kiilana Nanan ja Annen väliin. Anne lausuu vielä virnistäen painokkaan mielipiteensä Nanalle, joka iskee heti nasevan vastauksen takaisin, ennenkuin lähtee perääni. Jämähdämme kuitenkin juttelemaan hetkeksi Reegan kanssa, tyttö kertoo tavoitteellisista kisasuunnitelmistaan omien hevostensa Rokin ja Unssin kanssa.
Kun viimein palaamme talliin ja löntystän Hillan eteen, en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Wear seisoo umpityynen ratsuni vieressä rapsutellen tamman säkää. Hilla on täysin luottavainen ja rauhallinen. Mutta mikä hämmästyttävintä, harmaasävyinen tamma on täysissä kamppeissa: satula ja suitset ovat sen päällä oikeaoppisesti. ”Mi.. miten... millon..” mongerran leuka lattiassa. ”Mä toin sun kypärän ja hanskat.” Wear ojentaa varusteet minulle. ”Lähtisin itte mukaan, mutta estetreenit odottaa.” ”Wear, mä en tiedä mitä sanoisin.” Tuijotan tyttöä silmät kosteina. Ilmeisesti hänestä ei koskaan voi ajatella tarpeeksi hyvää.
Kahdenkymmenen minuutin päästä olemme taivaltaneet jo pitkän matkaa. Anne kulkee edellä uteliaan ja energisen Riinan kanssa. Liinakko puoliveritamma haluaisi paahtaa jo satanen lasissa, mutta Anne pidättää tamman taitavasti pelkällä istunnallaan. Ennen suoranaisesta kauhukakara-Riiviöstä on kuoriutunut osaava ja taitava hevonen: vaikka sillä on yhä omat kenkkuilunsa, käyttäytyy se kokeneen ratsastajan alla mitä mainioimmin. Minä ja Hilda taas... no. Arvon neiti on päättänyt, ettei se pidä Riinasta. Ja sen on pakko tuoda seikka ilmi jatkuvasti. Se pyörii, hyörii, yrittää kääntyä tallille päin, tekee sivuloikkia, pukittelee, ravissa yrittää hypätä laukalle tai ryöstää, pysähtyy kuin seinään ja alkaa peruuttaa... tutkimattomat ovat tämän issikan tiet. Pysyttelen kuitenkin terroristitamman selässä kynsin hampain: minähän en tänään tipu!
Olosuhteet ympärillämme ovat silti vertaansa vailla; aurinko paistaa, kasvojamme leyhyttää leuto tuuli, hevosten kavioniskuja säestää lintukuoro ja liikenteen melu kantautuu jostain hyvin kaukaa. Vaellamme hiukan ruohottuneita metsäteitä pitkin. Emme Annen kanssa keskustele suurempia, välillä vaihdamme lauseen tai pari. Mutta sanaton sopimuksemme vahvistaa, että tämä retki on ennen muuta omien ajatusten aikaa. Matkaamme yhdessä, mutta kuitenkin yksin.
Hilla pysähtyy jälleen ja hypähtää hiukan pystyyn. Annan issikalle reippaat pohkeet ja se luovuttaa pärskähtäen. Annan sen kulkea pitkin ohjin, kaula matalalla, mahdollisimman mukavasti. Vaikka hevonen käyttäytyy miten käyttäytyy, jotenkin en jännitä sen selässä yhtään. Ehkä Annen vuorenvarma olemus antaa myös minulle itseluottamusta. Joka tapauksessa, oma olotilani alkaa pienin annoksin siirtyä myös Hillaan ja kesken reippaan ravipätkän huomaan, että Himpsuhan kulkee allani kauniisti. Se venyttää askeliaan ja ravistelee kaulaansa, nauttien selvästi saadessaan mennä oman mielensä mukaan. Annen ja Riinan välillä on edelleen syvä yhteisymmärrys; tamma heittää välillä muutaman ilopukin, mutta Annen tyynnytellessä sitä se rauhoittuu.
Yhtäkkiä eteemme aukeaa ainakin puolitoista kilometriä pitkä peltoaukea. Peltojen lävitse kiitää suora, hyväkuntoinen tie. Auringonsäteet leikittelevät maasta ponnistavilla ruohonjuurilla, valo läikittää reittiä. Anne vilkaisee minua hymyillen vinosti. ”Valmiina?” Nyökkään voimatta peittää haltioitunutta hymyäni. ”Valmiina.”
|
|
|
Post by Anne on May 27, 2009 13:28:45 GMT 2
Kesää kohden töltätenVoiko tässä muuta sanoa kuin kiitos jälleen kerran. Iloinen ja pirteä kuva, rakastan! - Josefiina
|
|
|
Post by Josefiina on Jun 5, 2009 19:08:02 GMT 2
5.6. - Hallelujah
Kesäkuun alun harmaa iltapäivä alkaa kääntyä illaksi. Taivaanrantaa sävyttävät raskaat, nyreät pilvet. On kymmenisen astetta lämmintä; tuuli tekee ilmasta vielä vilpoisamman. Ympärillä on hiljaista, välillä jokunen hevonen pärisyttelee sieraimiaan äänekkäästi. Horisontin puhkoo satunnaisesti ohi pyrähtävä lintu, muuten on hiljaista.
Suljen silmäni, vedän keuhkoihini rauhaa ja äänettömyyttä. Nojaan kylmiin portaisiin käsilläni. Haluaisin jäädä tähän pieneksi ikuisuudeksi, kun kaikki on hyvin, kun minulla on hyvä olla.
Kevään lopussa olin jo hiukan stressaantunut. Hommat kasaantuivat päälle: uuden tuntsarin etsintä, maksamattomat laskut, hoitajahässäkät, uuden työntekijän asunnon etsiminen... Nyt kesän saavuttua olen kuin eri ihminen. Kaikki on valoisampaa, kevyempää, vaikka säätila ei olotilaani kuvaakaan.
Istuskelen yksinäni vielä hetken, sitten lähden kohti ponitarhaa. Uusien tarhajärjestelyjen takia Taiga, Pella ja Hilla ovat saaneet lisää seuraa; Humun, Siken ja Kamuliinin. Kuuden tammuskan yhteiselo on lähtenyt melko hyvin käyntiin. Taiga, Pella ja Hilda ovat tiivis kolmikko, ja pyrkivät nyhjäämään edelleen keskenään. Pomotteleva suomenpieni Humu taas haluaa olla joukon johtaja, ja puskee jatkuvasti ponikolmikon väliin. Siitä aiheutuu pieniä kiistoja, joista rauhallisemmat Sikke ja Kamuliini pysyvät loitolla.
”Himpsuuu...” Astun portin ali tarhaan. Samalla hyväilen tyytyväisenä valkoisia aitoja; tallin kesätalkoot tekivät tehtävänsä. Minun ja Jaakon päivittäinen työtaakka keveni huomattavasti. Kaikki tarhan asukit kääntävät päänsä ääntä kohti uteliaina. Kamuliini ravaa hörähtäen luokseni. ”Moi vaan, hassu.” Rapsuttelen hetken Seppeleen kasvattia, ennenkuin jatkan matkaani kohti tarhan kauimmaista nurkkaa. Siellä lepäilevät Taiksu, Pella ja Hilma, kylki kyljessä tiukkana rintamana. Joukon johtaja Humu tyytyy vain vilkaisemaan minua kaukaa, utelias Sikke hamuaa herkkupaloja. Taputan vuonista reippaasti. ”Säkin sait toisen hoitajan ja hyvin on mennyt, vai?” Sikke pärskähtää ja laskee päänsä takaisin ruohomättääseen.
”Moikka Himppu, lähetäänkös vähän treenaamaan?” Saavun kaverusten luokse ja lähestyn ensin Pellaa, joka taitaa olla ylimmällä sijalla lauman arvojärjestyksessä. Sivelen harmaan ponin korvia ja päätä. Sitten siirryn Taigaan, jonka mahassa asustaa toivon mukaan pieni varsa. Mitään ulkoisia merkkejä odotuksesta ei tietenkään vielä näy. Ja viimeisenä Hilla. Oma, rakas Hillani. Kosketan varoen kimon kaulaa. Se haistelee minut päästä varpaisiin, puhaltaen sitten lämmintä ilmaa kasvoilleni. Silittelen hevosta hetken ja tartun sen riimuun sitten päättäväisesti. ”Noniin, mennään.” Mutta Hilda on toista mieltä. Se inahtaa ja juurtuu paikoilleen. Huokaisen ja pidän edelleen riimusta kiinni, vetäen siitä hiukan. Hilla ei pidä paineesta, ja hypähtää takajaloilleen. Käteni meinaa revetä irti, joten joudun päästämään otteeni ja issikka kirmaa karkuun. Manaan hiljaa ja tartun muitta mutkitta Pellan riimuun. Poni vilkaisee minua hämmentyneenä, mutta ei vastustele kun talutan sitä kohti porttia. Taiga seuraa maltillisesti vähän matkan päässä. Hilla hoksaa tilanteen ja on ihmeissään: hei, tyttö, MÄ oon sun hevoses eikä TOI! Se korskahtelee epävarmana ja pyörii edestakaisin. Jään portille taputtelemaan sen ponikavereita kaikessa rauhassa ja seuraan sivusilmällä, miten Hilda äkillisesti ryntää luoksemme ja tunkee Pellan ja Taigan välistä nuuskimaan minua. Purskahdan nauruun. ”Sä oot ihan hassu eläin.”
Tällä kertaa saan kuin saankin Hildan kunnialla ulos portista ja kohti isoa tallia. Tähän aikaan sielläkin luulisi olevan jo hiljaisempaa. Avaan oven ja olen oikeassa; käytävällä näkyy vain puolikuupäinen Sentti hoitajansa Lynnin kyljessä. ”Ai hei Lynn!” Laitan Hildan nopeasti kiinni kahdelta puolen ja ryntään halaamaan tyttöä. ”No moi”, Lynn hymähtää. ”Miten menee?” ”Ihan jees, leirejä suunnitellessa. Sulla?” Hellin samalla Senttiä, ihanaa isoa orhia, joka oli ensimmäisiä hevosrakkauksiani Seppeleessä. Nykyäänhän ori on minun nimissäni, ja toivon että ehtisin joskus viettää sen kanssa enemmänkin aikaa. ”Hyvin. Ihanaa, kun tuli kesä, niin on aikaa taas tällekin neidille”, Lynn vastaa. ”Hei, minnekäs te ootte menossa? Yhteiset treenit kentällä, miltä kuulostais?” ”Himmeeltä! Laitetaan kopukat kuntoon ja menoks!” hihkaisen ja pyrähdän takaisin issikkani pariin.
Hilla osaa olla vaikea, vaikeampi ja vaikein. Tällä kertaa eniten tuota viimeistä. Tamma pomppii, hyppii, koikkelehtii ja linttailee minua sinne tänne. Yritän pysyä rauhallisena, vaikka sisälläni kiehuu. Herranjumala, miten rasittava elikko! Lynn sukii Senttiä kaikessa rauhassa, kun minä koitan kaikkia mahdollisia kepulikonsteja saadakseni Hildaa rauhoittumaan yhtään. Mutta ei. Edes heinä turvan edessä ei auta, kun tamma on keksinyt että sen pitää pelätä jotain Suurta ja Tuntematonta. Niinpä minun on alistuttava kohtalooni ja yritettävä parhaani mukaan satuloida höseltävää ja häseltävää eläintäni.
Tunnin päästä me olemme valmiit. Me = minä ja Hilla; Lynn ja Sentti ovat joutuneet odottamaan jo pitkän tovin. Hilda on jo valmiiksi hikinen saatuaan noin kaksitoista vetopaniikkikohtausta. Olenkin irrottanut toisen riimunnarun, millä oli minimaalinen rauhoittava vaikutus. Mutta parempi sekin kuin ei mitään.
Lähdemme kentälle Sentti edellä, me perässä. Hevoset hirnuvat uteliaina aitauksistaan, ja se saa Hildan heikkopäiseksi. Karseita noi lajitoverit! Tamma hyppii ja pomppii. Hiki valuu selkääni pitkin, kiukun kyyneleet puskevat silmäkulmiin. Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa?
Kentällä menemme täyskaartoon. Sentti ei välitä tammani poukkoiluista vaan odottaa kärsivällisesti, kun Lynn kapuaa sen selkään. Hilla sen sijaan lähtee kiitotölttiin juuri, kun saan jalkani jalustimeen. Humps vain, ja löydän itseni kentän tomusta. ”Voi mangomeloni! Tästä ei tuu mitään!” kiljaisen itkunsekaisesti, kun issikka viilettää pää kenossa ympäri kenttää. Lynn hymähtää. ”Pidäs tota.” Tyttö tönkkää Sentin ohjat minulle ja kääntyy sitten Hillan puoleen. Tamma on pysähtynyt kentän nurkkaan ohjat vaarallisesti sotkussa lähellä etujalkoja, puuskuttaen ja säikysti hirnuen. ”Soooojaaa, tyttö...” Lynn puhelee hevoselle rauhallisesti ja ottaa askeleen eteenpäin. Hilla inahtaa, mutta jää paikoilleen. Lynn juttelee tammuskalle edelleen, kaivaa taskustaan karkkipaperin ja rapisuttaa sitä, puhuen samalla hiljaa. Hilla on peloissaan mutta samalla utelias; hiljalleen sen korvat kääntyvät hoikuttelevaa ääntä kohden ja askel askeleelta se lähestyy Lynniä. Tyttö ei ole millänsäkään, hänen kehonkielensä on rento ja mutkaton. Lopulta tamma on ihan Lynnin vieressä, ojentaa turpansa tyttöä kohden ujosti ja rouskuttaa tyytyväisenä tytön tarjoaman herkkupalan. Katselen kaksikon kohtaamista silmät kyynelissä. Olen liikuttunut, vaikuttunut.
Hetken päästä Lynn tuo rentoutuneen Hillan minulle. ”Ratsulle, madam.” ”Lynn...” aloitan värisevällä äänellä, mutta en saakaan sanotuksi mitään – auon vain suutani. ”Selkään vaan ja keskity hevoseen”, Lynn virnistää ja auttaa minut turvallisesti Himpsun päälle.
Tunnin ja kymmenen minuutin päästä olemme poikki kaikki – minä, Lynn, Hilla ja Sentti. Aluksi issikkani oli kireä kuin viulunkieli, mutta sain itseeni uutta puhtia ja pysyessäni itse rauhallisena, heppakin tyyntyi. Otimme ihan peruskouluilua, mutta sekin tuntui hienolta. Lopputunnista Hilla meni muodossakin.
Vähän ajan päästä talutan hikisen mutta tyytyväisen heppani takaisin tarhaan. Se ravaa hirnahdellen Pellan ja Taigan pariin ja hetken päästä pyllähtää maahan piehtaroimaan sydämensä kyllyydestä. Silmäni kostuvat katsellessani kaunokaistani. Mitä olisinkaan ilman sitä?
Well baby I've been here before I've seen this room and I've walked this floor I used to live alone before I knew you I've seen your flag on the marble arch Love is not a victory march It's a cold and it's a broken hallelujah
Hallelujah Hallelujah Hallelujah Hallelujah
|
|
|
Post by Jusu on Jun 5, 2009 21:56:15 GMT 2
Hilmanakki eksyi leirikuvaan, joten paukautanpa tämän tänne ihan piristämään : )Ponitammat vaihtavat vapaallePella, Taiga ja Hilla ryntäilevät tarhassa.
|
|
|
Post by Josefiina on Jun 8, 2009 18:34:27 GMT 2
8.6. - We'll make it last forever
Hyppelehdin riemuissani ison tallin edustalla. Vihdoin tylsät, harmaat pilvimassat ovat kaikonneet ja taivaalla leijailee enää heleänvalkoisia pilvilampaita. Aurinko välkehtii iloisesti vaaleansinisissä kehyksissään. Mitään hellerajoja ei rikota, mutta kaikkien näiden sateensekaisten päivien jälkeen tällainen auringonpaiste tuntuu luksukselta.
”Mikäs sua noin hymyilyttää?” Vilkaisen ympärilleni ja bongaan punatukkaisen Fiian, joka katsoo hihhuloimistani virnistäen. ”Fiiiiaaa!” Loikkaan hajareisin tytön syliin. ”Kesä on taas nostanut päätään. Eiköhän sen kunniaksi lähdetä ratsastamaan?” ”Yes sir, right away sir!” Fiia irvistää ja lähdemme yhdessä tuumin ponitarhaa kohden.
Pian puunaamme ratsujamme harjauspuomilla. Hilda on tavallista rauhallisempi, kun saa kihnuttaa itseään Pellaa vasten. Russ-tamma ottaa issikan hellyydenosoitukset vastaan tyynesti. Pulisemme Fiian kanssa kuin kaksi solisevaa metsäpuroa, aurinko on houkutellut kielenkantamme lirkuttamaan tauotta. ”Mä en jaksa odottaa, että siitä tulee totta”, Fiia huoahtaa haaveilevasti viitaten erääseen yhteiseen suunnitelmaamme, joka on nyt laitettu alulle. ”Älä huoli, tää aika kuluu nopeasti ja kun se on ohi, sä toivot että se olis kestänyt pitempään”, virnistän. ”Sä olet jo puhunut Annelle ja Artsille?” ”Juu. Onnistuu kuulemma.” ”Mä en voi uskoa, että tää tapahtuu oikeesti”, Fiia hihkaisee haltioissaan.
Saamme tammat satuloitua yllättävän kivuttomasti. Himpsukaan ei pällistele ja sätkyile sen kummemmin. Olen oikein tyytyväinen pieneen tammaani, ja kiitän sitä yhtenään. ”Jos mentäis eka koulurääkki kentällä ja sitten voin tarjota sulle limut päärakennuksessa?” Ääneni on vaivalloinen, kun kiristän puhuessani Himpun satulavyötä. Fiia nyökkää ja taputtaa Pellan kaulaa.
Tällä kertaa pääsen Hildun selkään ilman onnettomuuksia. Tamma steppailee kuitenkin levottomasti allani. Rentoutan itseni, pyörittelen olkapäitäni ja hyräilen itsekseni kannustaessani Hildan uralle. Olen päättänyt olla itse mahdollisimman tyynenä, teki hevonen mitä tahansa. Minä pystyn tähän.
Pella askeltaa reippaasti Fiian alla. Kadehdin hiukan kaksikon mutkattomuutta: Fiia pyytää, Pella tekee. Minun ja Himpsun on moisesta turha haaveillakaan. Ehkä vielä jonakin päivänä tammastani tulee luotettava, turvallinen ratsu. Sitä päivää odotellessa...
Ainakin voin itse vaikuttaa asiaan treenaamalla ahkerasti ja säännöllisesti. Annan Hildan kävellä rennosti, kunnes se rupeaa hiukan tukeutumaan kuolaimelle. Silloin pyydän issikan raville (aluksi se ottaa hurjan spurtin kaula ojossa mutta rauhoittuu pian), tiivistän istuntaani ja ajan tammaa aavistuksen eteenpäin pohkeella. Annan Hildalle tasaisen kuolaintuntuman ja tunnen, miten se alkaa hiljalleen koota itseään. Kehun tammaa nopeasti äänellä ja pyydän sitä aina vain enemmän. Himpsu pärskähtää ja askeltaa kauniisti; tunnen, miten sen koko keho on nyt käytössä. Takajalat antavat askeleelle lisää liitoa; hevonen alkaa kulkea irtonaisesti, kuin lennellen. Kiitän tammaa ylitsevuotavasti ja annan sille mahdollisuuden ottaa 'rennompi' ravi. Mutta ei, Hilla nauttii työskentelystä ja haluan jatkaa. En voi muuta kuin nauraa. Asetan Hildan vasemmalle, eli liikkeestä poispäin – se kuuntelee nöyrästi – ja pidätän aavistuksen. Sitten liikautan vasemman pohkeeni taaemmas ja samalla pidän oikealla ohjalla kaulaa suorana. Pohkeeni on liian takana, joten Hilda työntää aluksi takaosaansa edelle. Korjaan nopeasti avut ja pian Hilda kulkee sujuvaa pohkeenväistöä ravissa.
Otamme pohkeenväistöä molempiin suuntiin, ja Hilma toimii upeasti. Olen aivan häikäistynyt hevoseni taidoista – tai siis, oikeastaan siitä, että se esittelee taitojaan näin. Menen kiemurauria ja voltteja kumpaankin suuntaan, kaiken Himpsu tekee epäröimättä. ”Oho, sehän menee peräänannossa”, Fiia ihmettelee Pellan selästä. Kaksikko ”Joo, ja nimenomaan takaosallaan eikä vaan kaula kaarella”, henkäisen hämmästyneenä.
Seuraavaksi pidän painopisteeni keskellä satulaa ja pidän istunnallani ja pohkeilla Himpsun pyrkimässä liikkeeseen, samalla kun asetan sisäohjallani hevosen ja pidän ulko-ohjan tukemassa hevosta. Laitan sisäpohkeen satulavyön taakse ja ulkopohkeen vähän kauemmas. Ja hops, niin tekee issikkani näppärän etuosakäännöksen! Ylistän sitä jälleen ja Hilda heilauttaa päätään tyytyväisenä.
Sitten takaosakäännös; valmistelen puolipidätteellä, sitten pidätän kunnolla. Asetan hevosen oikealle, eli sinne suuntaan minne sen pitäisi kaartaa. Väistätän vastakkaisella jalalla ja toisella puolella tuen. Tässä kohdalla takkuaa hiukan, en osaa antaa tarpeeksi selkeitä apuja ja Hilla säikähtää hiukan. Kun keskityn kunnolla ja annan mahdollisimman yksinkertaiset ohjeet, issikka alkaa toimia. Turha kai mainitakaan, miten paljon sitä kehun ja kannustan.
Hilla kulkee kauniisti muodossa ja parantaa asentoaan entisestään, kun lähestymme Pellan leveähköä takalistoa. Nauran hassulle ponskille. ”Otetaan laukkaa pääty-ympyrällä?” ”Jep!” Pella lähtee hallittuun, rauhalliseen laukkaan. Hilla on jo pinkomassa perään, mutta pidätän sen, pakotan sen ravaamaan nätisti ja vasta sitten annan keveän pohjemerkin. Hilla lähtee koottuun, pehmeään, keinuvaan laukkaan. Voisin sulkea silmäni ja nukahtaa pehmeään rytmiin.
Annan Himpsun ravailla omaan tahtiinsa. Teemme kaikkea ihan peruskamaa, mutta se tuntuu eri tavalla hohdokkaalta kun hevonen kulkee niin upeasti allani. Tänään on ehkä paras päivämme ikinä; Himpsu ei ole säikähtänyt juuri mitään, mitä nyt välillä säpsyilee tallilta kantautuvia ääniä.
Lopputunnista päästämme Fiian kanssa vapaalle. Pella saa laukata sydämensä kyllyydestä, Himpsun töltätessä laukansekaisesti perässä. Loppuverkat otamme ravissa kevyessä istunnassa, ohjat pitkinä, antaen hevosten venytellä kaulojansa.
Hikiset, mutta tyytyväiset ponit on ongelmatonta riisua varusteista; ne janoavat takaisin ihanan vihreälle laitumelle ja saamme pidätellä tammoja Fiian kanssa tosissamme, etteivät ne jyräisi meitä matkalla tarhaan. Katselemme tytön kanssa sydämet pakahtumaisillaan Hillan ja Pellan onnellista kirmausta. ”Tää elämä on aika yksinkertaista”, Fiia toteaa. ”Tekee niitä juttuja, mistä tykkää, niin hups vaan, on onnellinen.” ”Ja tällä hetkellä mut tekisi onnelliseksi lasi kylmää kokista. Mennään.”
Lähdemme rinta rinnan kulkemaan kohti päärakennusta, hyväntuulisina jutellen ja purskahtaen vähän väliä nauruun. Mietin mielessäni, miten minulle onkaan siunaantunut tällaisia ystäviä.
|
|