26.9. -
Kolme tähteä (yhteishoito Hillalle, Myntille ja Toivolle)Sunnuntaiaamupäivä avautuu edessäni pehmeänä, valoisana ja kirpeänä. Seison keittiön ikkunan ääressä hörppien tuoremehua juomalasista; kahvia en ole vieläkään oppinut juomaan.
Hymy leviää kasvoilleni, kun katselen tutuksi tullutta, rakkaaksi käynyttä maisemaa. Vaikka ihmiset vaihtuvat, hevoset muuttuvat ja tallilla sattuu ja tapahtuu, aukeaa keittiön ikkunasta silti aina sama, turvallinen näkymä.
Siemaisen loput appelsiinimehusta ja kipaisen vaihtamassa kulahtaneen pyjamani mukaviin, napakoihin ratsastusfarkkuihin, jotka vasta hankin. Vedän ylleni raidallisen topin ja ruskean lämpimän hupparin, sitten kiskon jalkaani mutaiset ratsastussaappaat ja pulahdan raikkaaseen ulkoilmaan.
Kello on tuskin kymmentäkään, ja tallilla on vielä hiljaista. Kävelen rauhakseen aitan ohi ja avaan tallinoven reippaasti. Katsahdan käytävälle, joka vaikuttaa autiolta; kuulen kuitenkin jostain vasemman puolen perukoilta kottareiden kolistelua ja arvaan, että Sastu ahkeroi Rensun boksin parissa.
”Huomenta”, toivotan iloisesti, ja Renin karsinalta kuuluu urahdus, jonka voisi tulkita tervehdykseksi. Hinaan toiset kottikärryt ja talikon lainavarusteiden vierestä ja työnnän ne Toivon karsinan eteen. Suomenhevosruuna onkin osoittautunut oikeaksi mestarisotkijaksi: ruskeita jälkiä on seinissä, ruokakupissa, suolakivessä, kaikkialla. Kaavin likaiset turpeet ripeästi kottareihin ja lupaan itselleni, että sitten-joskus-kun-on-enemmän-aikaa (eli luultavasti eläkeiässä) kuuraan Toivon karsinan lattiasta kattoon.
Käyn heittämässä Toivon tuotokset lantalaan ja parkkeeraan siivousvälineet sitten keskimmäisen aittakopperon edustalle. Hilla on – Luojan kiitos – säädyllisempi eläjä, ja tällä kertaa kaikki issikan papanat löytyvät siististi samasta kasasta. Haravoin vielä märät turpeet, teen jälleen visiitin lantalaan ja työnnän sitten tarvikkeet takaisin talliin. Huh, päivän likainen duuni tehty!
Yhtäkkiä puhelimeni pärähtää soimaan. Nappaan nopeasti kännykän hupparini etutaskusta, tällä kertaa tarkistaen näytöllä vilkkuvan numeron.
Anne L ringer, ilmoittaa kapula, joten vastaan nopeasti.
”Joo Jossu?”
”No se on minä tässä moi”, Anne aloittaa, ”missä oot?” Erotan äänen takaa pärinää ja särinää, joten arvelen naisen olevan autossa.
”Tota nyt on turha edes kysyä – missäpä muualla kuin tallissa”, vastaan naurahtaen; vapaa-aikaa muille harrasteille ei hevosilta oikein jää.
”No hyvä. Me tullaan Kristerin kanssa käymään, ajattelin että voitaisiin käydä vähän maastoilemassa pitkästä aikaa. Mä tartten nyt vähän irtiottoa.”
”Det passar jättebra, meitsi vois hypätä Himpsun kyytiin, se tarvis nyt rentoa liikutusta. On meinaan joutunut koville, kun ollaan intouduttu kisailemaan.”
”Ai joo, saat sitten kertoa, miten teillä on mennyt. Mä otan Myntin, Krister voi mennä vaikka Riinalla.”
”Jep.”
”Käys ottaa molemmat jo sisään, jos vaan viittit? Me ollaan siellä abaut kymmenen minsan päästä.”
”Ay ay captain, moido!”
Suljen luurin ilahtuneena. Leppoisa maastolenkki sopii minulle mainiosti, ja on juuri sopiva palauttava treeni Hillalle. Tosin vauhti pitää valita issikan mukaan, kaksi isoa puoliveristä kun painelisivat hännät soihtuina eikä Hilla pysyisi perässä millään.
Nappaan satulahuoneesta molempien puoliveristen omat riimunnarut ja lähden tarpomaan hevostarhalle päin leppeän tuulen saattelemana. Myntti on saanut toisen hoitajan, innokkaalta ja ahkeralta vaikuttavan Jutan. Järjestely sopii minulle enemmän kuin hyvin, stressini tammuskan suhteen vähenee ja Myntti saa enemmän ansaitsemaansa huomiota. Myös Riinan tilanteessa on tapahtunut muutos: Chao on taas maisemissa ja myi Annelle puolet Riiviöstä.
Kuin ajatukseni lukeneina Riina ja Myntti ovat portin liepeillä kyhnyttämässä toisiaan, ja kääntävät päänsä kuullessaan askeleeni.
”Moikka tytsyt. Lähtisittekö lenkille?”
Tammat katsovat minua tiukasti ja karauttavat sitten kuin yhteisestä sopimuksesta laitumen toiseen päähän.
”No voi perhanan perhana...” manaan ja änkeydyn portin alta laitumelle. Sympaattinen Tiia-lehmä hölköttää heti uteliaana luokseni. Taputan viilipyttyä tammaa hellästi. ”Voi sua hassua, nyt ei kaivattu just sua.”
Tiia pärskähtää ja kävelee vierelläni peremmälle aitaukseen. Tiirailen silmät sirrissä karkulaisten sijaintia, ja pian erotankin ne pensaiden lomassa.
”RIIIINAAA! MYNTTIII!” kiljun ja alan rapisutella hupparini taskussa lojuvaa suklaapatukan käärettä. Siitäkös kaikki tammalaitumen asukit innostuvat; makupalojen toivossa leidit rynnistävät luokseni. Myös Riina ja Myntti hyörivät ympärilläni muiden innostamana, ja saan juuri ja juuri napattua tammojen riimuista. Kiinnitän narut niihin nopeasti ja lähden taluttamaan vauhdikasta kaksikkoa portille. Riiviö ja Myntskä pyörivät ja sähläävät, yrittävät poukkoilla edelleni ja näykkivät olkapäitäni mielenosoituksellisesti.
”NYT!” ärähdän, kun porttia avatessani molemmat neitoset yrittävät kauhoa ylitseni. Tammat asettuvat pitkin hampain aloilleen, ja saan kuin saankin ne talliin saakka. Onneksi hevosten boksit ovat vierekkäin, sillä ne tunkeilevat kummallakin sivullani levottomina.
Viimein suljen Myntin karsinan oven ja huokaisen tyytyväisenä.
”Ootte te aika kaistapäitä”, murahdan tammoille, jotka jo pälyilevät käytävälle tylsistyneinä ja koluuttelevat kaltereitaan. Ohi kävellessäni Riina nappaa hampaillaan kiinni hihastani.
”Irti, hullu”, tiuskaisen ja läppään hevosta kevyest turvalle. Se vetää päänsä pois, luimistaa ja pyörittelee silmiään dramaattisesti. Ah-niin-tammamaista.
Vielä pitäisi metsästää omakin ratsu. Hillan riimunnaru roikkuu sen aittaboksin ovessa. Kiskaisen sen kouraani ohi kulkiessani ja pompin sattumanvaraista melodiaa hyräillen aitaukselle.
”Hildaaa”, kailotan sellaisilla volyymeillä, että hevosetkin hätkähtävät. Himppu vilkaisee minua nyreästi; se on viime aikoina joutunut hikoilemaan melkoisesti tarmokkaan treenaamisen ja ahkeran kilpailemisen merkeissä. Issikka onkin pelannut loistavasti, ja sunnuntainen maastoretki on mielestäni hyvä tapa palkita se aherruksesta. Muuten tamma onkin saanut löhöillä laitsalla koko viikonlopun.
Hilla lähtee mukaani yllättävän vaivattomasti. Rapsutan sen otsaa ja pistän merkille, että islantilaiseni on alkanut kasvattaa jo ruhtinaallista talviturkkia. Ajattelen hiukan ärsyyntyneenä, että pörröinen pallomaha herättää varmasti huvittuneisuutta kisaradoilla. Mutta toisaalta samapa se, Hilla nauttii ulkoilusta ja annankin sen tarhailla melkein yötä päivää ilman turhia loimituksia.
Talutan Hildan isoon talliin ja tukin sen Januksen karsinaan. Tamma hirnahtaa hapuilevasti – se vihaa edelleen yksinoloa – mutta rauhoittuu heti, kun kuulee Riinan ja Myntin kiihkeät vastaukset. Haen issikan harjapakin satulahuoneesta ja pujahdan takaisin boksiin. Hilla kuikuilee käytävälle hiukan hermostuneesti, se ei pidä vieläkään ison tallin tohinasta. Nyt sunnuntaina, ja näin aikaisin, käytävällä on onneksi vielä äänetöntä, Sastukin on häippäissyt omille teilleen.
Pyörittelen kumisukaa rennosti mutta reippaasti issikan karvalla, omissa ajatuksissani. Hilla on pärjännyt kisoissa upeasti. Yhteistyömme on alkanut toimimaan jouhevasti, myös kisaradoilla, ja sijoituksia on herunut jopa sadan hevosen luokista. Onhan Himpsu edelleen arka ja arvaamaton, mutta kahdenkeskinen luottamuksemme on nostanut päätään. Ja ahkera bodaaminen näkyy myös ponin kropassa; hentoisen hevosen kupeilla näkyy jo muhkeahkoja lihaksia. Naurahdan itsekseni, Hillastahan tulee kohta uusi Schwarzenegger.
Tallin ovi käy; Riina, Myntti ja Hilla terästäytyvät ja pällistelevät tarkkaavaisesti tulijoita. Minä tungen pääni Hillan turvan viereen ja hymyilen iloisesti Annelle ja Kristerille.
”Moi! Meni vähän enemmän kuin kymmenen minsaa, koska tien varressa oli joku sulonen itkevä muksu ja mun kävi sitä niiiin sääliksi ja sitten pysähdyttiin ja kysyttiin siltä mikä oli hätänä ja bla bla blaa...” Anne selittää suu vaahdossa pitkää ja polveilevaa tarinaa, miten vei jalkansa loukanneen kakaran kotiinsa, sillä aikaa kun Krister sukii jo Riinaa. Nyökkäilen hajamielisesti ja setvin Hillan harjaa.
”...joten sitä runkoa pitää vielä hioa. Sä olit ilmeisesti kysynyt jo Artsilta sitä raviradan vuokraa, paljonko se on?”
”Aijaa, sepä kiva”, vastaan automaattisesti.
”Jossu!” Anne parahtaa ja hätkähdän ajatuksistani.
”Öö niin mitä?”
Anne huokaisee teatraalisesti ja pyörittelee silmiään.
”Liekkijärven syksytapahtumasta puhuin. Ja siitä raviradan vuokrasta, etkö sä neuvotellut siitä Artsin kanssa?”
”Älä mainitse sen äijän nimeä”, äyskähdän tuimasti. ”Mä en sen kanssa ole sopinut mitään enkä tule sopimaankaan.”
Annen kulmakarvat kimpoavat hiusrajaan. ”Uu, samthing häs häpönd?”
”Mitään ei ole tapahtunut. Mua vaan ottaa se jätkä noin yleisesti päähän. Tiirailee himokkaasti kaikkia naaraspuolisia henkilöitä, jotka sinne erehtyy”, sepostan halveksivasti.
”Aha, ja sekö sit sais tiirailla vaan jotain tiettyä naarasta?” Anne virnistää vihjailevasti.
”Huoh. Laita se Myntti nyt kuntoon, ni päästään joskus lähtemään.”
Vartin päästä seisomme tallipihalla kiristämässä vielä viimeisen kerran ratsujemme satulavöitä. Minulla on vähän naurettava olo Hillan selässä; se kun on selvästi puoliverisiä piskuisempi. Urheasti kuitenkin lähden kulkemaan Annen ja Myntin vierellä vilpoista metsää kohti. Riina hönkii niskaani, ja Hilda luimistelee ärsyyntyneenä liinakon puoliverisen lähennellessä sitä.
Puiden lomassa tuulee kevyesti. Leveä metsätie johdattaa meidät syvemmälle ja syvemmälle syksyisen metsän uumeniin. Väriloisto on huumaava: oranssia, punaista, keltaista. Hengähdän syvään. Hevoset askeltavat reippaasti mutta rennosti, Hillalla ei tunnu olevan vaikeuksia pysyä puoliveristen tahdissa eikä se ole saanut vielä ainuttakaan kohtausta. Minä ja Anne juttelemme niitä näitä, Krister pysyy enimmäkseen hiljaa ja rauhoittelee Riinaa, joka haluaisi paahtaa ja kovaa. Ravaillessamme – tai meidän tölttäillessämme – Riiviö yrittää väkisin ryöstäytyä miehen otteesta ja pinkoa minkä pääsee.
Liinakon puoliverisen toiveet toteutuvat, kun saavumme laukkasuoran päähän. Anne painaa laukkapohkeet Myntin kylkiin; Bladen varsa ei kahta käskyä tarvitse, kun se sinkoutuu matkaan. Riina seuraa perässä kiihtyneenä. Jarruttelen hieman Hillaa, turhahan sen on itseään läkähdyksiin juosta isojen rotjakkeiden rinnalla. Issikka nelistää kuitenkin parhaansa yrittäen, vaikka puokkarit kiitävät kaukana.
Vedet tirsuvat silmistäni, kun tuuli pieksee kasvojani. Puiden värit vilistävät silmissäni, kuulen oman sydämeni sykkeen ja Hillan puuskutuksen. Laukkasuora tuntuu kestävän ikuisuuden – ja samalla se on ohi vain hetkessä.
Myntti ja Riina ovat vain hieman hionneita, mutta Hilla on kovin uupunut. Se suorastaan laahustaa koko matkan tallille. Jäämmekin Myntistä ja Riinasta jälkeen huomattavasti, mutta se ei minua haittaa. Annan Himpsun keräillä voimiaan ja nautin itse syksyisestä lenkistä. Tallilla riisun Himpsun varusteista ja heitän sen selkään kevyen fleece-loimen; niin hikinen tamma on, vaikka lenkin piti olla rentouttava ja kepeä. Haen hevoselle vielä annoksen heinää, ja jätän sen kuivumaan Januksen karsinaan.
”Hei Jossu, viittisitkö sä hoitaa Myntinkin?” Anne huikkaa toimiston ovenraosta. Nyökkään ja siirryn mustan tamman karsinalle. Myntti tervehtii minua pärskähtäen rennosti ja hieroo päätään kylkeeni.
Tunnustelen sen karvaa; tamma on hieman hikinen, mutta ei litimärkä. Tyydyn kylmäämään Myntsän jalat ja jättämään senkin kuivattelemaan boksiinsa heinäsylillisen ääreen. Tarpoessani satulahuoneeseen bongaankin Jutan, joka on juuri aloittanut Myntin varusteiden puhdistamisen.
”Moikka!” tervehdin tyttöä iloisesti. ”Myntti on kuivamassa narulla, eikun siis karsinassaan. Voit viedä sen takaisin ulos abaut vartin, kahdenkymmenen minuutin päästä.”
”Okei!” Jutta vastaa iloisesti. Tytön kasvot loistavat, kun hän hinkkaa Myntin suitsia antaumuksella. Hymy kiipeää omillekin huulilleni: Jutta suorastaan pursuu intoa Myntin suhteen, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Päinvastoin!
Kaksi hoidettu, yksi jäljellä. Toivon vaaleansininen riimunnaru kädessäni loikin oritarhalle. Toivo laiduntaa Rensun ja Sentin seurassa; vaikka aluksi epäröinkin, miten hömelö ruunani pärjäisi kahden vauhdikkaan orin kanssa, yhteinen taival on sujunut hyvin. Reni ei oikein hyväksy suomenhevosta, mutta Sentti tulee Toivon kanssa toimeen loistavasti. Kaksikosta onkin muodostumassa hyvät kaverukset.
”Toivoooo!” kiekaisen portilta. Suomenhevonen nostaa päänsä heinäpaalista ja miettii hetken, olisiko kannattavampaa jäädä muonan ääreen vai kirmata luokseni. Lopulta se kuitenkin päätyy jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja lönköttelee tyynesti portille.
”Moi, rakas”, tervehdin ruunaa lämpimästi ja rapsutan sitä molemmilla käsilläni. Olen suorastaan hurmiossa uudesta hevosestani. Rakastan sen mutkattomuutta ja leppoisuutta. Toivo ei tunnu stressaavan mistään; asuttuaan Seppeleessä vasta päälle viikon, se on jo kotiutunut loistavasti.
Rensu ja Sentti jatkavat ruokailemista kauempana, joten saan kähvellettyä Toivon mukaani ongelmitta. Iso suomenhevonen kävelee perässäni kiltisti. Talliin päästyämme se hirnahtaa machoilevasti ja pörisyttää sieraimiaan tyytyväisesti, kun muutamat tallissa olevat hevoset – tammat etenkin – vastaavat sille innokkaasti.
Päästyään boksiinsa Toivo nuuskii joka nurkan läpi ja siemaisee sitten vettä automaatistaan. Haen ruunan harjapakin ja alan harjata sitä ripeästi. Toivo kurkkii käytävälle, tervehtii kaikkia havaitsemiaan kaksi- ja nelijalkaisia ystävällisellä, matalalla hörinällä ja ottaa mieluusti vastaan rapsutukset, joita satunnaiset ihailijat siihen tuhlaavat.
”Toivo on kyllä niiiin perussuokki”, huoahtaa Aimie kyhnyttäessään Toivon otsaa. ”Tollanen vähän tyhmä, mutta vaan hyvällä tavalla.”
”Tyhmä hyvällä tavalla?” toistan huvittuneena selvitellessäni Toivon pitkää, kaunista, vaaleaa harjaa. ”Hmm, tarkemmin ajatellen, Toivokki on just sitä.”
”Kyllä Aimie-täti tietää”, tyttö virnistää silmää iskien. ”Meettekö te treenaamaan?”
”Jep, kentällä koulua.”
”Saako tulla katsomaan?” Aimie kysyy kiinnostuneena. ”Mä haluaisin nähdä, miten Toivo pelittää.”
”Välkommen vaan”, toivotan aurinkoisesti ja hymyilen tytölle lämpimästi.
Harjaan Toivon kaikessa rauhassa. Hevonen on ihana putsattava, sillä se 'kommentoi' otteitani jatkuvasti. Jos harjan liian kovaa, se sävähtää kauemmas, jos liian hiljaa, se pukkaa minua ärsyyntyneenä turvallaan kylkeen. Jos taas ruuna haluaa johonkin kohtaan pari suanvetoa extraa, se tunkee kyseisen kroppansa osan väkisin käteni ulottuville. Toivo on kiinnostunut kaikesta ja kaikista, se on ylitsevuotavan utelias ja ystävällinen.
Heitän Toivon selkään sen kiiltävän, hienon yleissatulan, ja pujotan pehmeät nivelkuolaimet ruunan suuhun. Se innostuu tajutessaan pääsevänsä hommiin, ja puhaltaa kuuluvasti ilmaa sieraimistaan. Käväisen hakemassa vielä Januksen boksin eteen jääneen kypärän. Hilla mussuttaa heinää tyytyväisenä ja vain vilkaisee minua närkästyneenä moikatessani sitä pikaisesti; mitä sä tuut häiritseen mun siestaa? Pestaan käytävää lakaisevan Jaakon viemään Hillan takaisin ulos. Mies inkuttaa vastaan, mutta kun vihjaan mahdollisesta bonuksesta, sulkeutuu suu huomattavan nopeasti.
Talutan Toivon kentälle. Aimie istuukin katsomossa Carkin ja Kamuliinia liikuttavan Milenan kanssa, ja mässää karkkia. Toivon korvat jökähtävät eteenpäin sen kuullessa karkkipussin rapinan, mutta toppuuttelen ruunaa ja kiristän vielä sen satulavyön. Nousen selkään vaivattomasti ja kevyesti, ja nauran ääneen päästyäni satulaan; maailma näyttää paljon pienemmältä Toivon selässä, kuin piskuisen Hillan kyydissä! Samalla pidätän Toivoa, joka askeltaa jo innokkaasti eteenpäin.
Otan Toivolla aluksi ihan yksinkertaisia juttuja; pieniä voltteja, suunnanvaihdoksia, pohkeenväistöä. Ruuna vastaa apuihini salamannopeasti ja halukkaasti, ja on melkein hieman liiankin herkkä pohkeelle; pohkeenväistössä hevonen kulkee melkein kaksinkerroin. Eipä aikaakaan, kun Toivo jo alkaa hakeutua muotoon. Kokoan hevosta rauhallisesti, ja pieni hymy ilmestyy suupieleeni kun tunnen, miten se käyttää nyt myös takajalkojaan hyväkseen. Otan temponlisäyksiä pitkille sivuille, Toivo toimii erinomaisesti. Se kuuntelee kaikkea tekemääni tarkasti, ja sen leveässä selässä on mukava istua. Laukannostot ja -vaihdot sujuvat upeasti, eikä vastalaukkakaan tuota Toivolle minkäänlaisia ongelmia. Avotaivutuksen kanssa saan säätää melkoisesti, ennenkuin saan Toivon taipumaan koko vartalostaan. Viimein se kulkee hienosti kolmella uralla. Mikään ei kuitenkaan tule ilmaiseksi; minun täytyy todella keskittyä ratsastukseen, sillä onhan suokki verrattain nuori vielä ja apujen on oltava selkeitä ja johdonmukaisia. Pari kertaa pakertaminen menee yli Toivon hilseen ja se lyö lekkeriksi: alkaa kävellä lyhyesti ja jäykästi tai yksinkertaisesti pysähtyy paikalleen tuumailemaan. Silloin annan Toivolle suoritettavaksi muutaman helpon tehtävän, joista se pitää; menemme nelikaarista kiemurauraa ja harjoituslaukkaa pääty-ympyrällä.
Reilun tunnin treenin jälkeen Toivo on hikinen ja väsynyt. Annan sille pitkät ohjat, pyörittelen hartioitani ja irrotan jalkani jalustimista. Taputan hevosen kaulaa suunnattoman tyytyväisenä.
”Sä oot maailman hienoin heppa, tiesitkös sen?”
Toivo pyöräyttää korviaan suuntaani ja pärskähtää rentona. Eiköhän se sen tiedä.
Vartin loppuverkkojen jälkeen laskeudun ratsailta ja löysään satulavyötä. Carkki, Milena ja Aimie taputtavat katsomosta ja ovat heittelevinään ruusuja kentälle. ”Bravoo!”
”No enpä mä siltä ihmeitä vaatinutkaan”, hymähdin. ”Kunhan saadaan vähän tuntumaa toisiimme.”
Talutan Toivon talliin, nostan satulan pois suomenhevosen hikisestä selästä ja riisun suitset sen päästä. Toivo ravisuttaa itseään nautinnollisesti ja haukottelee leveästi. Heitän karsinan oven edessä roikkuvan fleece-loimen ruunan selkään ja vien sen tarhaan. Katselen, miten suomenhevonen ravaa reippaasti takaisin heiniensä äärelle.
Rättiväsyneenä, mutta onnellisena lähden laahustamaan takaisin päärakennukselle. Päivä on ollut pitkä, mutta antoisa; ja sen kolme päätähteä ovat olleet rakkaat hevoseni, Hilla, Toivo ja Myntti.
--
50!