|
Post by Josefiina on Jun 10, 2009 16:40:00 GMT 2
Jep, tarina eiliseltä - olin kirjoittanut sen valmiiksi mutta en ehtinyt lisätä, joten tungen sen tänne. Taso nyt on mitä on, kiitos yhteismesekeskustelun...
Tältä päivältä tulee sitten oma tarina, toivottavasti.
9.6. - Päiväunia
”Hyvä Hilla, vielä vaan!” Likistyn issikkani kaulaa vasten huohottaen. Tamma puuskuttaa, se on yltä päältä hiessä, luuhistumaisillaan; mutta silti sen kaviot takovat vimmatusti maata vasten, nostattaen hurjan pölypilven. Ympärillämme on pimeää, edessämme valtava este jonka huippua ei edes näy. Meidän on pakko hypätä, pakko ylittää este, muuten raskas pimeys syö meidät – Hilda hyppää, hyppää – mutta se ei auta, vajoamme, pimeys lähestyy, islanninhevosen kaviot huitovat ilmaa, suuni avautuu huutoon -
Avaan silmäni hengästyneenä ja räpäyttelen niitä muutaman kerran tajutakseni, että kaikki olikin vain unta. Pudistelen päätäni ja venyttelen raukeita jäseniäni haukotellen. 'Lyhyet' tirsat takapihalle virittämässäni riippumatossa näköjään venyivät parin tunnin torkuiksi, ja aavistelen jo, että tänä yönä ei kovin levollisesti uinuta. Noh, voinhan aina hyödyntää ylimääräisen valveillaoloajan vaikka tallitöihin.
Vaivalloisesti könyän riippumatosta nurmikolle. Tämä uusi, ihana keskintöni mahdollisti rentoutumisen keskellä kiireisintäkin työpäivää. Riippumatto on sopivan kaukana pahimmasta tallitohinasta, mutta siitä on suora näköyhteys laiduntaviin hevosiin. Haukottelen uudelleen ja tokkuraisena lähden saapastelemaan tallia päin. Tänään olen aivan liian väsynyt ratsastaakseni, yöunet kun jäivät vähäisiksi makkariini iskeneen hyttysterroristiryhmän takia, mutta voisin vaikka juoksuttaa issikkaistani. Haen harjapakin, päävehkeet ja liinan aitan portaille jo valmiiksi, isossa tallissa en halua Himpsua laittaa nyt kuntoon; ihan turhaan stressaannuttaisin sen henkihieveriin, kun se ei juoksuttamista varten suurempia toimenpiteitä tarvitse.
”Himpsuuuu!” Pujahdan ponskien sekaan aidantolppaan jättämäni riimunnaru kourassani. Tammalauma kääntyy uteliaana puoleeni, mutta riimunnaru saa aikaan pakoreaktion. Kukaan ei haluaisi keskeyttää ruokailua töiden takia. Nappaan taskustani rapisevan karkkipaperin, ja neidit tulevat toisiin ajatuksiin. Kamuliini spurttaa luokseni ensimmäisenä mutta saa häädöt Humulta, seuraavana paikalle rynnivät Sikke ja Taiga. Pella ja Hilla jäävät suosiolla kauemmas. Raivaan tieni niiden luokse ja tarkistan ensin Pellan voinnin; saahan se nyt osakseen erityistarkkailuni kantaessaan massussaan minun ja Fiian hartaasti odottamaa kultakimpaletta. ”Tuleeks susta mamma, tuleeko?” Harmaa russ-poni vilkaisee kyllästyneesti minua ja työntää päänsä takaisin ruohoon. Himppu lähtee matkaani melko yhteistyöhalukkaasti, olen melkein otettu ja kehun tammaa tyytyväisenä. ”Sustahan on tulossa oikee hevonen.” Tamma ilahtuu, kun emme lähdekään kauas kavereiden luota. Sympaattinen Taiga seuraa meitä, ja seurustelee Hillan kanssa aidan toiselta puolelta, tehden minulle hyvän palveluksen: Hilda pysyy rauhallisena ja saan harjattua sen ongelmitta. Juttelen tammuskalle kaikkea maan ja taivaan väliltä, ja se mussuttelee suullaan kaikessa rauhassa. Suitsetkin saan sen päähän ilman mitään show'ta, kiitos Taigan. ”Mä oon sulle palveluksen velkaa”, kujerran wearin ihanalle tammalle, ennenkuin lähden taluttamaan Hillaa kentän suuntaan.
Talutan Himpsua pari askelta ja jään sitten paikoillani, maiskuttaen tammalle kannustaen sitä vauhtiin. Hilla jää paikoilleen hiukan hölmistyneenä, miksi sen pitäisi mennä pois? Jatkan maiskuttamista ja otan askeleen issikkaa kohden. Se lähtee loukkaantuneena tölttäämään jäykkänä ja kireänä. Pidän tamman liikkeessä ja se viskoo kaulaansa ärsyyntyneenä. Mielenosoituksellisesti issikka inahtaa, pukittaa ja lähtee laukkaamaan häntä soihtuna, kaula viivana. Joudun nojaamaan hiukan taaksepäin pitääkseni liinan käsissäni. ”Prrrr...” Annan tamman pudottaa raville, jossa se ei malttaisi pysyä, vaan on jatkuvasti nostamassa kiitolaukkaa. Hetken päästä Hilla alistuu kohtaloonsa ja alkaa ravata rauhallisemmassa tahdissa. Kehun sitä oitis, ja tamma heilauttaa häntäänsä vastaukseksi. Pääni on jo pyörällä kaikesta ees taas pyörimisestä, kun Hilda viimein rupeaa ravaamaan kauniisti, takajaloillaan hienosti polkien. Ylistän tammaa ja katselen ylpeänä sen menoa. Vähän ajan päästä annan Himpsun kiihdyttää, ja se ryntääkin innokkaana neliin, jarruttaen kuitenkin vähän ajan päästä hallittuun, komeaan laukkaan.
Kun Hilla on hionnut tarpeeksi, se laskee päätään, kääntää korvansa minuun ja pyrkii hidastamaan vauhtia. Annan sen pysähtyä ja käännyn puoliksi poispäin, sivusilmällä tammaa vilkuillen. Se empii hetken, nuuskii maata muka välinpitämättömänä, mutta lampsii sitten luokseni tyynesti ja tökkää kylkeeni hiekkaisella turvallaan. ”Niiiiin, hyyyyyyvä Hiiiiiiillla”, mumisen katse tiukasti maassa, rapsuttaen harmahtavan ponskin harjantyveä. The moment of Join-up, vaikka ensisijainen tavoitteeni olikin vain tyydyttää tammuskan liikunnantarve.
Sama treeni toiseen suuntaan. Tämä onkin Himpsun jäykempi puoli, ja se liikkuu hiukan kankeahkosti. Siksi pyydänkin tammalta enemmän ja ronskimmasti, enhän halua 'toispuoleista' hevosta. Kehun kuitenkin Hildaa aina onnistumisista ja yrittämisistä, ja touhu pysyy sille mielekkäänä. Kaupan päälle teemme toisen Join-upin. Taputan Hillaa tyytyväisenä, kun kuulen yllättäen aplodeja kentänlaidalta. ”Elli!” Leukani loksahtaa auki punatukkaisen naisen virnistellessä minulle. ”Morjensta vaan! Ajattelin tulla visiitille, kun vihdoin päästin vähän vapaalle.” Elli hypähtää kentälle ja lähestyy varovasti Hillaa. ”Onks tää rauhoittunut yhtään, tohtiiko siihen koskea ilman välitöntä hengenvaaraa?” ”Eiköhän”, vastaan hymähtäen; Hilla kun nuokkuu rentoutuneena olkapäätäni vasten, ja tyytyy vain nuuhkaisemaan Ellin kättä. ”Ihanaa nähdä sua”, hihkun ja halaan nopeasti punapäätä. ”Aiotko olla pitkäänkin?” ”Mjooo, jos oot pitäny päärakennuksen semmoisessa kunnossa, että siellä voi asua...” Elli irvistää. ”Tännehän on tullut uus ponskikin kuulemma ja vaikka mitä jännää, Pella-pallo saa varsan ja Taiga samoin...” Sitten Elli astuu eteeni, vakavoituu ja tuijottaa vaativasti silmiini. ”Josefiina, onko se tuleva uus työntekijä sun mies?” ”Mitä?” Purskahdan nauruun. ”Kuka sellaista on keksinyt puhua?” ”Jaakko sanoi, että olette käyneet drinkillä muka työasioissa”, Ellin ääni on melkein syyttävä, kun kävelemme aittaa kohden. ”Nimenomaan työasioissa. Se ei todellakaan ole mun mies”, vakuutan ja jatkan kiusoitellen: ”Ainakaan vielä...” ”Oikeastaan ihan kiva, jos sullakin olisi sutinaa”, vastaa punapäinen ystäväni pohdiskelevan näköisenä. ”Sittenhän olisit samalla linjalla mun, Jaakon ja Annen kanssa...” ”MITÄ! Sulla itselläsi on säpinää!” Tuijotan Elliä pöyristyneenä. ”Törkee nainen, osoittelee toisia ja sitten itse... odota, mä käyn viemässä tämän elikon tarhaan ja saat sitten selittää.” ”Joku on vähän kateellinen”, Elli päättelee. ”Mutta oishan tossa toi Artsi?” Päästän hionneen Himpsun piehtaroimaan tarhaan ja palaan Ellin luokse tuohtuneena, harjat ja juoksutusvälineet käsissäni. ”Voi kuule, jostain syystä hien, pontikan ja nahan huumaava haju ei viehätä. Voisin harkita, jos se kävis joskus suihkussa tai lopettais meidän työntekijöiden johtamisen harhateille.” ”Niinkö?” Elli heläyttää herakan naurun. ”Nooh, odotas kun kuulet tästä mun tapauksesta...”
|
|
|
Post by Josefiina on Jun 10, 2009 18:41:56 GMT 2
10.6. - Klip, klop
Tänään leppoisa torkuskelu riippumatossa ei tule kysymykseenkään. Ei todellakaan, sillä asuntooni on juuri pyörähtänyt pyöremyrsky nimeltä Elli. Hän on pirteämpi ja eloisampi kuin koskaan tuttavuutemme aikana; opiskelujen kanssa on hellittänyt ja elämä on muutenkin mallillaan. Eikä orastava romanssikaan ainakaan laske Ellin mielialaa. ”Voi että, se on laittanut mulle tekstiviestin! 'Pääsitkö perille turvallisesti?'” Elli hipelöi naama naurussa matkapuhelintaan kun syömme aamiaista (joka tuntuu luksukselta Ellin loihtimine sämpylöineen ja hedelmäsalatteineen, minun aamupalani kun on viime aikoina ollut lähinnä kiireessä imaistu jogurtti ja mukaan otettu voileipä). ”Pääsitkö perille turvallisesti... mitä tää sun mielestä tarkoittaa?” ”Ööö... ehkä sitä, että se haluaa tietää, voiko sun ajotaidoilla todella selvitä hengissä ton mittaisen automatkan?” ehdotan ja kuorin vaivalloisesti appelsiinia. ”No hehheh”, Elli pyöräyttää silmiään ja hutaisee kädellään minua kohden. ”Mutta onkohan tässä joku syvempi tarkoitus? You know, kuten 'kunpa olisin kanssasi, kaunottareni' tai 'olet varmasti kaunis kun ajat autoa'?” ”Sä olet katsonut liikaa telkkaria”, kommentoin minä. ”Ei miesten ajatusmaailma oikeesti oo noin syvällinen.” ”Miten niin muka?!” Elli on heti kiivaana puolustuskannalla. ”Kuule, miehet on herkempiä ja haavoittuvaisempia kuin päälle päin uskoisi. Ihan varmasti jokaisesta miehestä löytyy sellainen pehmeä puoli, mä voin todistaa tän.” ”Rohkenen epäillä”, ehdin lausahtaa ennenkuin ulko-ovi käy. Esiin taapertaa Jaakko, joka näyttää – yllätys, yllätys, - siltä, että illalla meni taas pitkään. ”Huomenta”, Elli tervehtii yli-innokkaasti, valmiina heti vahvistamaan mielipiteensä Jaakon avulla. ”Me just tässä mietittiin -” Jaakko keskeyttää Ellin röyhtäisemällä äänekkäästi ja lampsimalla kahvinkeittimen luokse. ”Voisit ostaa vaikka oman keittimen sen rikkinäises tilalle, niin ei tarvis täällä rampata”, huikkaan Jaakolle ääni naurusta väristen. Meinaan tikahtua pidäteltyyn hihitykseen, ja vilkaisen Elliä nopeasti. Nainen ei näytä tietävän, pitäisikö itkeä vai nauraa. Sitten, yhdessä tuumin, täytämme keittiön remakalla naurulla.
”Tsiisus, mikä darra, eikä teidän kikatus ainakaan auta asiaa”, Jaakko murisee ja kaivaa häpeilemättä kaapista keksipaketin esiin. ”Minä nauran omassa keittiössäni ihan vapaasti, ja ne näpit irti mun kekseistä!” ärähdän miehelle. ”Tänään on keskiviikko, millä oikeutuksella sä ylipäätään lähdet ryyppäämään kun satut olemaan mulla töissä?!” ”Riläks, blondi”, Jaakko nostaa molemmat kätensä ilmaan ja luopuu Dominoista. ”Mä kävin vaan maistelemassa Artsin tuoretta pontikkaa, ja sitä paitsi Elli lupasi...” Kulmakarvani kimpoavat ylös ja katsahdan Elliin hämmentyneenä. Nainen näyttää syylliseltä. ”No kun mä ajattelin... että me, tai siis ainakin mä, voitaisiin tai siis voisin nyt tehdä näitä hommia...” ”Jeh, ei siinä sinällään mitään, mutta Jaakko ihan oikeesti: mä olen työnantaja siinä missä Annekin, ja sä olet täällä töissä siinä missä mäkin. Ja sinällään olis ihan kohteliasta, että lopettaisit mun kaappien kaivelemisen, huomasin eilen että suklaat ja sipsit oli salaperäisesti kadonneet.. Kyllä täällä saa käydä, mutta helskutti, tämä on mun koti.” ”Sori, pomo”, Jaakko hymyilee viattoman näköisenä. ”Mä lupaan kunnostautua, ainakin yrittää.” ”Parempi ois”, tokaisen ja nousen sitten ylös penkistä. ”Noniin, Elli, ei muuta kuin painamaan pitkää päivää.” ”Whatever you say, boss”, Elli vastaa silmää vinkaten.
”Aika näpäkästihän sä ton Jaakon sait kuriin”, Elli kommentoi kun käppäilemme tallia kohden. On ihan lämmintä, aurinko ei paista mutta kovin synkkiä pilviä taivaalla ei kumota, onneksi. ”Se tuntuu vähän testailevan mua”, huoahdan. ”Mä olen sitä nuorempi, enkä niin vahva auktoriteetti kuin Anne.” ”Ja sama juttu varmaan muutenkin”, Elli toteaa. ”Kaikki epäilee ja arvioi, Anne kun jätti melkoisen aukon täytettäväksi.” Nyökkään, mutta en ehdi vastata ennenkuin Elli jatkaa hiukan mietiskelevään sävyyn: ”Pakko myöntää, että olin ensin itsekin ihan shokissa. Annen kanssa ollaan kuitenkin koettu jos jonkinlaista matkan varrella.. mutta sustakin on näinkin lyhyessä ajassa tullut hyvä ystävä, ja oikeastaan näin oli parasta, Annen ja tallin tulevaisuuden kannalta.” ”Voi kiitos”, vastaan kun en muuta keksi ja halaan Elliä vähän liikuttuneena.
Kahden tunnin päästä olemme päässeet läpi karsinansiivousrumban. Kello lähentelee vasta yhdeksää jo lopetettuamme, joten tallilla ei vielä näy kuin Rensua satuloiva Sastu. Niinpä moni hoitaja varmaan yllättyy iloisesti, kun hoitokopukan boksi on siivottu valmiiksi. Yleensä karsinoiden putsaus on pitemmän päälle rasittavaa, mutta Ellin kanssa sekin on oikeastaan ihan mukavaa. Seuraavaksi Elli haluaa katsastaa Seppeleen taloudellisen tilanteen. ”Ei sitä ihan turhaa kauppakorkeaa käydä”, nainen puhisee ja käy antaumuksella paperinipun kimppuun. Minä olen jo oppinut suhtautumaan toimistötöihin inhonsekaisesti, mutta Elliltä homma käy näppärästi. Vajaassa tunnissa toimisto on minun aiheuttamani sekasotkun sijaan tip top-kunnossa, kiitos Ellin.
”Ja sitten näytät sen uuden ponin”, Elli komentaa kun suljemme toimiston oven. ”Oolrait.” Kuljetan Ellin tarhaan, jossa Janus käyskentelee, tai oikeammin riehuu, muunmuassa Jambon ja Leevin kanssa. ”Ööh”, on Ellin ensireaktio, ”nehän tappaa toisensa.” Kieltämättä poikien leikki on rajua ja vallatonta; Jambo, Leevi, Janus ja Topi kisailevat minkä ehtivät, Anttu toimii käskynantajana ja työnjohtajana. ”Eikä tapa, toihan on harmitonta”, vakuuttelen – ja samalla hetkellä Janus lataa inahtaen melkoisen potkun Leeviä kohti. Suomalainen ehtii väistää, ja hengähdämme Ellin kanssa helpotuksesta. ”Kutsutaan se tänne, mikä sen nimi oli? Jana?” ”Janus”, korjaan tirskahtaen. ”Ja sitä ei tuolta ihan heti pois saa.” Käyn pikaisesti läpi kaikki Januksen temput niiden viiden päivän ajalta, jotka se on Seppeleessä viihtynyt. Elli näyttää ällistyneeltä. ”Ja tollasen elukan sä hankit tuntikoniksi?!” ”Kyllä siitä kokeneille saadaan räväkkä ratsu loihdittua, en mä mitään aloittelijoiden saha-potku-tunteja meinannutkaan”, puolustaudun. ”Näääh, vitsi vitsinä. Sympaattinen otus. Kuka sitä hoitaa?” ”Alina, se Pellan ex-hoitaja. Se lopetti nyt Pellan kanssa omistautuakseen Janukselle.” ”No omistautumista tuo vihulainen tarvitseekin”, Elli toteaa. ”Mutta toisaalta, ainakin se tuo väriä tunneille. Nää alusta asti mukana olleet kaakit kun tuppaa näyttämään välillä aika pitkää naamaa.”
Vähän ajan päästä päätämme Ellin kanssa nousta ratsaille. Minä tietenkin aion hypätä Hildan kyytiin, mutta Elli valitsee yllättäen ratsukseen Humun. ”Mä en ole piiiitkään aikaan ratsastanut muilla kuin puoliverisillä, ja Humu nyt vaan on kiva.”
Ja niin, kellon ollessa vasta yksitoista ja tallin alkaessa hiljalleen täyttyä väestä, vaellamme ponitarhaan hakemaan tämänpäiväiset ratsumme. Onneksi Humu ja Hilda ovat toisilleen tuttuja, kokemuksesta kun tiedän, ettei Himpsu sulata ihan ketä vaan samalle ratsastuskentälle ilman hepuleita. Ylimpiä ystävyksiä tammat eivät silti ole. Laitamme ne kuntoon ulkona harjauspuomilla, ja kaksikolla on koko ajan pientä kahnausta. Aavistelen, ettei tämänpäiväinen ratsastus ehkä ole yhtä unelmallista kuin toissapäiväinen reenimme.
”Hypätäänkö esteitä?” Elli ehdottaa silmät loistaen, kun vihdoin talutamme satuloidut hevosemme kentälle. Hilda on hiukan hermostunut, mutta olen itse rento ja reipas, välittämättä yhtään neitin säpsyilystä. ”Mm, vaikka, jos saadaan joku pystyttämään niitä..” Katselen ympärilleni sopivan uhrin toivossa. ”Hei, Roosa ja Sirppa! Jaksaisitteko vähän auttaa meitä?” huikkaan kauempana jutteleville ahkerille hengaajille, jotka suostuvat oitis.
Alkuverryttelyjen aikana Hilla ehtii säikkyä mm. Roosan sinistä tuulitakkia, kentän kulmalle unohtunutta muovitötsää, jostain kantautuvaa hevosen hirnuntaa, Humun vispaavaa häntää, Ellin naurua, minun aivastustani... Ja lista jatkuu ja jatkuu. Humu sen sijaan liikehtii iloisesti ja energisesti, Hillaltakin löytyy energiaa mutta sen lisukkeena on sitten pelko kaikkea ja kaikkia kohtaan. ”Hilla on kyllä tosi söpö”, Roosa huoahtaa kentän laidalta. ”Hilla on kyllä tosi hermoheikko virtahepo”, minä ähkäisen vastaukseksi samalla, kun tamma ehtii keksiä Sirpan irtokarkkipussin sopivaksi skitsoilun kohteeksi ja heittelehtii hillittömästi pitkin poikin kenttää. Otan sillä raviympyröitä, kiemurauria, yritän pohkeenväistöäkin, mutta kaikki menee sekavaksi sekoiluksi.
Siinä selässä keikkuessani tulee kieltämättä mietittyä, miksi helkkarissa sitä oikein vaivautuu tämänkin elikon kanssa pelleilemään. Hampaat irvessä päätän olla luovuttamatta ja pyydän urheasti tyttöjä pystyttämään ensimmäiset esteet. ”Uskallatko hypätä sillä?” Elli kurkkaa olkansa yli naurahtaen. ”No en joo varmaan uskalla omalla hevosellani”, äyskähdän yrittäessäni samalla pidättää Hildaa, joka on juuri hoksannut estekalusteet Sirpan ja Roosan käsissä ja on valmiina pakenemaan henkensä edestä, mikä nyt on tässä tilanteessa tarpeetonta ja rasittavaa.
Ja sitten aloitamme hyppytreenit. Tytöt tekevät ensin kaksi noin 50 cm korkeaa ristikkoa. Humu hyppää pirtsakasti ja Elli ratsastaa mainiosti. Meidän vuoromme... maiskautan Hildalle epäröimättä ja ajan sitä reippaasti kohti estettä. Issikkahan lähestyy hienosti, ja ehdin jo toivoa parasta, kun WOOSH – juuri, kun ehdin ottaa kevyen istunnan, Himppu keksii pyörähtää 180 astetta ympäri. Tulos: pölyä nielevä ratsastaja kentän tomussa.
Sirppa ja Roosa näyttävät järkyttyneiltä, kun 'söpö' Hilla näyttää miten söpö se on ratsastaa. ”Älkää säikähtäkö, tätä tää hevosenomistajan elämä oikeesti on”, Elli kuittaa tytöille virnuillen. ”Kiitti myötätunnosta”, ärähdän punapäälle ja lähden metsästämään issikkaani. Se kiitää tuulen lailla ympäri kenttää ja kun viimein saan sen kiinni, niin eiköhän satulavyö ole löystynyt ja satula kiepsahtaa tamman kyljelle, jolloin Hilla saa tietenkin kohtauksen ja vetää pukkirodeota kenttää poikkisuuntaan. Humu tuijottaa esitystä lähinnä halveksivasti.
Uusi yritys. Tartun tomerasti Hillan ohjista ja ärähdän sille joka kerta, kun se aikookin ottaa askeleen. Karua, mutta muuten tilanteesta ei selvitä. Säikähtänyt tamma on hiirenhiljaa paikoillaan, kun kiristän satulavyön ja nousen selkään. En ehdi edes kunnolla laittaa toista jalkaani hevosen yli, kun se jo paahtaa kiitoravia sinne tänne. Tartun Hillan kaulaan kuin hengenhädässä ja saan juuri ja juuri itseni hilattua kunnolla satulaan.
Jumpesorsa sentään, mehän ei luovuteta. Yritän uudelleen ja uudelleen: Himpsu joko kieltää tai kiertää esteet vasemmalta puolelta. Pyydän Sirppaa tai Roosaa seisomaan esteen viereen, ettei tamma tohdi yrittää ohi; tytöt näyttävät säikyiltä, mutta vakuutan totuudenmukaisesti, ettei Hilla ikinä, ikinä tule ihmisen päälle, varsinkaan tuntemattoman – se pelkää liikaa. Ja niin pääsemme ensimmäistä kertaa esteen toiselle puolelle. Nimittäin rymistämällä puomien läpi. Huokaisen raskaasti, lausun pari painokelvotonta sanaa ja otan uuden yrityksen. ”HOP!” karjaisen desibelejä säästelemättä ponnistusvaiheessa; Hilla saa slaagin ja ponkaisee jumalattoman loikan, jonka jälkeen syöksyy toisen ristikon läpi ja pukittelee kontrolloimattomasti. ”Prrrrrrr...” Istun alas, suljen silmäni, kuvittelen että olen takapihan riippumatossa ja tämä on vain pahaa unta... ja pian Hilda rauhoittuu, Luojan kiitos. Tällä välin tytöt ovat Ellin luvalla tehneet uuden esteyhdistelmän, tällä kertaa edessämme on neljän noin 50-60 cm esteen sarja. Huh, hankalaa – meille siis. Humu ponkaisee radan nopeasti ja pulmitta, jatkaen sitten uralla kulkien muodossa. Elli loistaa kuin Naantalin aurinko: ”Tää oli yhtä mukava ratsastaa kuin mä muistelinkin!”
Aavistelen pahaa, kun kannustan Himpun sarjaa kohti. Se kulkee töksähtelevästi ja vastahakoisesti. Annan reilut pohkeet ja ajan istunnalla eteen, maiskuttaen kuuluvasti. Hilla vain astuu ensimmäisen esteen yli mielenosoituksellisesti, puomien kolinan siivittämänä. Ärsyyntyneenä annan Himpulle sellaiset eteenpäinajavat avut, että sen on pakko liikkua. Ja niin pääsemme sarjan läpi, saldona kaksi hyppyä (jos se ensimmäinen astuminen lasketaan hypyksi), yksi läpirymistely ja yksi kielto. ”Jee”.
Jatkamme saman radan hyppäämistä. Humun kanssa nyt ei ole mitään ongelmaa ja Elli ottaakin tammalla koululiikkeitä odotellessaan omaa vuoroaan (ja sitä kestääkin odottaa). Hilla on haluton, se osoittaa koko ajan että tämä homma on ihan pyllystä, ettei se tykkää Humusta eikä esteistä eikä varsinkaan minusta, tai mistään muustakaan. En lannistu: haluan onnistua, janoan voittajafiilistä. En vain voi antaa periksi, meidän on pakko päästä Himpsun kanssa eteenpäin, muuten elämämme on aina tällaista tulella leikkimistä, pelleilyä, sekoilua.
Kymmeniä yrityksiä. Vain kerran Hilda hyppää kauniisti, silloin kehun sitä heti ja myötään. Mutta enimmäkseen saldona on kuuluisia esteiden jyräyksiämme, kieltoja ja kiertoja, sekä molempien turhautuminen. Roosa ja Sirppa ovat onneksi ihania ja ahkeria, ja jaksavat omien sanojensa mukaan 'olla apunamme vaikka miljoona vuotta'.
Hikinen hevonen ja hikinen ratsastaja. Turhautumista, epäonnistumisia. Päätän, että nyt onnistumme. Lataan itseni täyteen energiaa, annan sen virrata hevoseen. Puhun Himpsulle innostavalla äänellä, rapsuttelen sitä, kerron että oikeasti se on tosi kiva poni, mutta ratsastajassa on vain korjaamisen vikaa. Ja niinhän se on; minun pitäisi keskittyä enemmän niihin asioihin, jota emme osaa, kuin niihin, jotka osaamme. Ratsastaa useammin, pitempiä ja rankempia jaksoja, ottaa väliin sitten niitä rentoja treenejä.
Nyt. Hipaisen Hildan kylkiä pohkeillani, se lähtee liikkeelle nyt aidosti innostuneena; maiskutan ja se lisää tahtia. Yksi, kaksi, kolme - ”HOP!” Hilla ponnistaa, hiukan väärään aikaan mutta ponnistaa kuitenkin; laskeutumisessa se kompuroi ja loikkaa epätasapainoisesti seuraavan esteen yli, puomit kolisevat mutta en välitä, seuraavan esteen kohdalla huudan taas ”HOP” ja Hilda hyppää pärskähtäen tämänpäiväisen treenimme parhaan hypyn; viimeisellä esteellä se laittaa parhaansa peliin ja tekee vielä edellistäkin loikkaa paremman suorituksen.
Minut valtaa jonkinlainen euforia. Olen ikionnellinen, kyyneleet hiipivät silmänurkkiini, haltioitunut hymy pyyhkii minusta kaiken sen turhautumisen ja stressin, jota vielä vähän aikaa sitten tunsin epäonnistumisemme takia. Ja Hillakin on innoissaan, se tölttää innoissaan kun annan sille pohkeet ja nostaa laukalle, kun annan siihen luvan.
Elli vilkaisee minua tajuten onnistumisen riemuni ja kannustaa Humun perässämme laukkaan. Annamme tammojen kiitää sydämensä kyllyydestä – tytöt ehtivät vaivoin saada esteet tieltämme. Kun ratsut viimein, puuskuttavina ja hikisinä, tiputtavat ensin raville ja sitten käynnille, kumarrumme molemmat Ellin kanssa halaamaan niiden kauloja.
”Jeee, hyvä tytöt!” kannustavat Sirppa ja Roosa kentän laidalta. ”Me taidetaan olla tälle kaksikolle jotain velkaa”, arvelen Ellille. ”Jep. Jos luvattaisiin ne maastoon vaikka shettiksillä huomenna?” ”Se taitaisi käydä palkkiosta”, vastaan myhäillen.
Hilla pärskähtää vaativasti: olisi aika päästä huilaamaan. Hypähdän sen selästä alas, Ellin seuratessa esimerkkiä. Taluttaessani Himpsua aittaan muistan taas, 'miksi helkkarissa sitä oikein vaivautuu tämänkin elikon kanssa pelleilemään'. Vastaus on yksinkertainen: koska se nyt sattuu olemaan elämäni hevonen.
|
|
|
Post by Josefiina on Jun 11, 2009 16:26:58 GMT 2
Älkää lukeko tätä tarinaa, jooko!
11.6. - Aina ei mee nallekarkit tasan
”Prrr, senkin kaistapäinen kopukka!” Harmahtavan kimo issikka koikkelehtii allani kaikkea muuta kuin miellyttävästi. Olemme lähteneet maastoon, minä ja wear, ja Hilda on koko tähän mennessä tunnin kestäneen retken aikana ollut niin hankala kuin suinkin voi. Se yrittää jatkuvasti rynnätä laukkaan TAI kääntyä takaisin tallille TAI hypätä pystyyn TAI loikata ojaan TAI... listaa voisi jatkaa loputtomiin. Taiga tietenkin käyttäytyy mallikelpoisesti, ja wearia tammani sählääminen lähinnä huvittaa. ”Anna sille pitkät ohjat, kyllä se tulee Taigsun perässä”, hän kommentoi tyynesti. Noudatan neuvoa, ja Himpsu rauhoittuukin hieman. Painotan sanaa hieman. Se on taas niin järkyttävä ratsastaa, että huh huh. Vielä vaikeammaksi kaiken tekee se, että neidin kanssa on käytettävä mahdollisimman helliä apuja, muuten se saa ihan oikean kohtauksen. ”Tää on oikeesti välillä yltiömäisen rasittava meetvursti”, uhoan wearille kun jälleen kerran menetän tasapainoni Hildan hypähtäessä takajaloilleen. ”Sä oot itse ihan raivoissasi ja se reagoi siihen noin”, wear vastaa suorasukaisesti. ”Hilda on niin herkkä hevonen ja kaikki, mitä sä teet, siirtyy heti siihen. Sä et varmaan itse huomaa sitä, mutta jos mulla ja Taigalla ois sama juttu, hoksaisit heti.” ”Niinkö?” Olen hölmistynyt ja vähän häpeissäni, ja päätän ryhdistäytyä. Hilla alkaakin kuunnella hiukan, ja rentoudun oitis. Salamana se siirtyy tammaan, ja pääsemme jatkamaan matkaa mukavasti. ”Wear, sä oot nero”, huoahdan. ”Josefiina, sä oot tyhmä”, tyttö virnistää takaisin.
Siirrymme leppoisaan raviin. Hilda tietenkin säikähtää pohkeita ja yrittää rynniä wearin ja Taigan läpi, mutta edessä olevan tamman jyhkeä takalisto pysäyttää sen näppärästi. Tammuska tyytyy tölttäämään kuolainta pureskellen. Aamupäivällä on satanut, ja metsä tuoksuu huumaavan hyvältä. Nuuhkimme sitä kaikki neljä vaikuttuneina. Isäni sanoo aina, että se tuoksu, mikä valtaa metsän sateen jälkeen, on paras tuoksu maailmassa. Tällä hetkellä olen täysin samaa mieltä hänen kanssaan. Sitten taivaalta alkaa piskotella pieniä, teräviä vesipisaroita, kuin tikareita. Ääh! Jatkamme kuitenkin ravissa, tai siis Hilda töltissä, välittämättä pienistä. Kunnes...
”Voi piip piip piip!” Täysin äkkiarvaamatta taivas repeää, ja niskaamme tulvahtaa jumalaton raekuuro: juuri ja juuri näen eteeni. Isot, valkoiset, kivenkovat pallot iskeytyvät meihin ja lujaa. Hilda sekoaa tietenkin välittömästi, se hirnahtaa kimakasti, pukittaa niin äkkiarvaamatta että lennän selästä komeassa kaaressa ja lähtee kiljahtaen laukkamaan suoraan kotiin päin. Hätäännyn ja yritän juosta tamman perään, mutta kuten sanottua, en näe juuri mitään, ja oikeassa nilkassani tuntuu viiltävä kipu. Äsken niin hiljainen ja kaunis metsä on totisesti muuttunut sekunnissa. ”Wear?” karjun sateen metelin yli paniikissa. ”Joo”, wear huutaa takaisin, ”tipuitko sä Hillalta?” ”Tipuin, ja se lähti vaan nelistämään tulosuuntaan, mitä jos se sotkeentuu ohjiin ja kaatuu ja repii ittensä ja kuolee ja -” ”Mä en saa yhtään selvää mitä sä kimität”, wear kiljaisee. ”Tuu nyt tänne Taigan selkään, lähdetään tallille. Eiköhän se Hilla sinne ole mennyt.” Ahtaudun wearin taakse, ja asento on kaikkea muuta kuin mukava. Mutta en ehdi ajatella sitä; minun on löydettävä Hilla. ”Odotetaan, että tää sadekuuro loppuu”, wear sanoo. Rakeet ovatkin jo muuttuneet vesipisaroiksi. Hetken ajan sataa taas valtavasti, kastumme wearin ja Taigan kanssa läpimäriksi, mutta se ei meitä haittaa. Tunnen, miten sydämeni pompottaa rinnassani kuin halkeamaisillaan.
Sitten sade tosiaan loppuu, ihan yhtä äkkiä kuin alkoikin. Wear kannustaa Taigan raviin ja osoittaa riemuissaan maahan: ”Katso, Hillan kavionjäljet näkyy märässä maassa!” Ilmeisesti islanninhevonen todella on juossut paniikissa takaisin tallille; jäljet etenevät kulkemaamme metsätietä poikkeamatta reitiltä. Helpotun askel askeleelta kun tajuan, että Himpsu on mennyt takaisin kotiin. Rutistan wearia lujaa.
Ja siellähän se on, tallin edessä, hikisenä, puuskuttavana ja hätääntyneenä. Erotan tamman jo kaukaa; sen ympärille on kerääntynyt joukko ihmettelijöitä. Yllätyksekseni näen, että Fiia roikkuu Himpun suupielessä, toisaalta tyttö onkin tammalle hiukan tuttu Pellan kautta. Hyppään Taigan selästä alas heti wearin pysäytettyä ponin, ja ryntään paikalle nilkuttaen. ”Onko se kunnossa?” kysyn nopeasti. ”Kysymys kuuluu, oletko SÄ kunnossa ja mitä ihmettä on tapahtunut”, Fiia vastaa. ”Arvaa meinattiinko pyörtyä järkytyksestä, kun yhtäkkiä kuuluu sateen keskeltä kamala metakka ja tämä elukka hyppii kuin sekopäinen tässä pihalla. Eikä ratsastajaa mailla halmeilla.” ”Se säikähti raekuuroa”, selitän nopeasti ja lähestyn sitten Hillaa. ”Moikka tyttö, raaauhassa...” Tamma pärskähtää ja hypähtää kauemmas, Fiia perässä pysytellen. Jatkan hevoselle juttelemista ja kohta se päästääkin minut lähelleen. ”Luojan kiitos, että se näyttää olevan kondiksessa”, huokaisen ja sitten jännitys purkautuu, polveni alkavat tutista kuin horkassa. Keikki taluttaa minut talliin ja Fiia lupautuu huolehtimaan Hillasta. ”Sä oot ihan likomärkä”, Keikki huomauttaa vähän säikähtäneen näköisenä. ”Ootsä nyt ihan jees? Kävikö mitään?” ”Nilkka muljahti jotenkin oudosti.” Irvistän ja yritän pyöritellä jalkaani, mutta kipu sumentaa silmäni. ”Varmaan nivelsiteet jotenkin löystyi, mutta eiköhän tää tästä.” ”Nyt menet kyllä päärakennukseen huilaamaan”, Keikki vaatii äidillisesti. ”Joojoo, mutsi”, vakuutan naurahtaen, enkä todellakaan aio pistää vastaan – lepoa nyt tarvitaan, tälle päivälle äksönintarpeeni kun on totisesti tyydytetty.
|
|
|
Post by Josefiina on Jun 14, 2009 1:17:02 GMT 2
Lyhyt ja ytimekäs tarina - ihan ok kellonaikaan nähden ;) Menee nyt "eiliselle".
13.6. - Meillä ei tarhamöllöillä
Harmahtava islanninhevonen seisoo tyynesti harjauspuomiin kiinnitettynä, kun taas minä mulkoilen sukimisen ohessa ärsyyntyneenä taivasta kohden. Kipeä nilkkani on alkanut toipua, ja pääsen taas ratsaille, mutta luonnonvoimat eivät suosi paluutani satulaan: sankeanharmaat pilvet roiskivat isoja, märkiä vesipisaroita pieninä kuuroina. Raivostuttavaa! Siiriä harjaavaa Nanaa taas vesipirskeet eivät haittaa tippakaan, vaan punaposkinen tyttö puunaa shettistä sen kummemmin säätä rienaamatta.
Himpsu on tänään suhteellisen rento, eikä minuakaan jännitä sen kummemmin. Olen päättänyt ottaa uuden, leppoisan asenteen; mitä sitten, vaikka kommelluksia sattuu, tärkeintä kun on pitää hauskaa hevosen kanssa. Ja noin yleisesti ottaen, viihdymme Hillan kanssa toistemme seurassa.
Yritämme saada ponskit äkkiä valmiiksi; sadehan saattaa yltyä äkisti. Siiri ja Hilla tulevat suhteellisen hyvin toimeen, emme kuitenkaan turvallisuussyitä pidä niitä ihan kylki kyljessä harjauspuomilla. Nana satuloi Siirin pikapikaa ja auttaa sitten minua Himpun kanssa. Saammekin issikan yhdessä ripeästi ratsastusvermeisiin ja napsautamme omat suojavarusteemme, eli kypärät, kiinni. Ja sitten vain turvat kohti kenttää.
Vedämme hikisen koulujumpan. Hilda ei vaikutakaan enää yhtä hankalalta, kun tarkkailen Siirin temppuiluja: shettistamma loikkii minkä lyhyillä kintuillaan ehtii ja kulkee hienosti vain satunnaisia pätkiä. Onneksi Nana ei ole moksiskaan, ja saakin pikkuhiljaa tamman toimimaan. Oma hevoseni on tänään aika kivuton ratsastettava. Huoleton asenteeni selvästi uppoaa siihen, ja jo huolellisten alkuverryttelyjen aikana huomaan Hillan liikkuvan kevyesti ja innokkaasti. Otamme ihan tavallista kouluvääntöä pohkeenväistöistä etu- ja takaosakäännösten kautta kokoamisiin; ei mitään liian vaikeaa, Himpsun keskittymiskyvyssä kun on vielä hiottavaa. Lopuksi testaan huvikseni laukanvaihtoja; aluksi annan epäselvät pohkeet ja tamma vetää vähän matkaa ristilaukkaa. Toistan avut ja pienen tahkomisen jälkeen ne menevät perille. Olen ylpeä ratsustani, mehän ollaan kohta Helppo A-tasoisia! Ratsastettuamme noin puolitoista tuntia alkavat sekä ratsut että ratsastajat olla niin puhki ja poikki, että päätämme lopettaa tältä päivältä. Ei muuta kuin selästä alas ja heppojen varusteet satulahuoneeseen. Koska ponit ovat väsyneitä, kylmäämme niiden jalat. Vaikka ulkona on pilvistä ja sateista, on siellä kuitenkin lämmin, joten emme loimita elukoita vaan annamme niiden kuivua hetken aikaa käytävällä. Ja sitten viemme, nyt huomattavasti rauhallisemmat, elikot takaisin tarhaan.
Perusteellisen uupuneina tuuperramme Nanan kanssa oleskeluhuoneeseen kylmälle limulle.
|
|
|
Post by Josefiina on Jun 16, 2009 17:06:41 GMT 2
16.6. - Kesää mahoissa (klik it)Rääkkireenin jälkeen rentouduttiin laitsalla yhdessä. Kuva sux, mutta ensimmäinen ikinä tietokoneellani tekemä piirros, jonka on tarkoituskin olla rento. Olen päättänyt oppia piirtämään koneella, kun skanneri lähti!
|
|
|
Post by Jusu on Jun 17, 2009 22:53:11 GMT 2
17. kesäkuuta - Minä nauran auringolleHyppelehdin oleskelutilan portaat alas ja vilkaisin tallin käytävää. Se oli tyhjä. Ei pienintäkään liikettä, ei innokkaasti häliseviä pieniä hevosnaisenalkuja, ei hoidokkejaan puunaavia hoitajia. Ei ketään. Hämmentyneenä jatkoin matkaa tallin käytävää pitkin tietämättä tarkkaan, mitä olin tekemässä, sillä minulla ei ollut enää mitään tärkeää tehtävää. Sentti oli tyytyväisenä tarhassa, karsina oli puhdistettu, varusteet huollettu. Ei siis enää mitään. - Lynn! Mitäs sä täällä hoipparoit? kuului selkäni takaa Josefiinan iloinen ääni ja kavioiden kopinaa betonikäytävällä. Pyörähdin ympäri ja näin naisen tulevan sisään viuhtovan issikan kanssa. - Hui, kun mä säikähdin, henkäisin. - Mä luulin ettei täällä ollut ketään. - Ei täällä ollutkaan, ennen kun mä... me tultiin, Josefiina korjasi Hillan hypähtäessä sivulle ja kiskaistessa riimunnarusta. - Pahus vie, että sä aina jaksatkin leikkiä hilleriä... Hymyilin Josefiinan moitteille. Totta kai hän oikeasti rakasti pientä, omalaatuista issikkaa - sehän oli vastustamaton ja kaiken lisäksi hänen ikiomansa. - Mitä sä meinaat tehä sen kanssa? kysyin, mutta vastaus oli ilmiselvä; Josefiinalla oli kypärä päässä, turvaliivi yllään, hanskat käsissä ja saappaat jaloissa. - Mä päätin tehä sen kanssa vähän puomiharjotuksia, nainen selitti laittaessaan poninsa kiinni käytävälle. - Ja se päätös pitää, mikäli mä saan ponin edes satuloitua... Hilla kiemurteli ja heitti päätään hirnahtaen kimakasti. Sen kaviot polkivat lattiaa ja Josefiina murahti itsekseen. Poni ei selvästikään ollut rauhallisimmalla tuulellaan. - Tota, tarttetsä apua? tarjouduin hetken mielijohteesta. Josefiina vilkaisi minua. - Ootsä hullu? Suostut vapaaehtoisesti tän sählähillerin kaitsijaksi sillä aikaa kun mä käyn hakemassa sen kamat? Onko sulla hyvä henkivakuutus ja jotakin tosi synkkää mielen päällä, kun apulaiseksi tarjoudut? nainen kysyi ällistyneenä. - Eeehei, ei suinkaan. Mä nyt vaan satun olemaan vailla tekemistä, ja joo, onhan tää kesälomaelämä välillä vähän tylsää. Musta tuntuu, että tässä mulle on hetkellisesti jännitystä, virnuilin asettuessani vähän lähemmäksi Hillaa antaen ponin tiirailla minua päästä varpaisiin ja haistaa tuoksuani. Poni ei näyttänyt erityisen mieltyneeltä minuun, sillä se kavahti taaksepäin ja vinkaisi äänekkäästi. Josefiina nauroi sille. - Se taitaa sanoa että "taas joku uus tyyppi, mä tuun hulluks!" Mut kaikin mokomin, auta ihmeessä jos susta tuntuu siltä. Katotsä sen perään? Mä tuun ihan kohta, Josefiina lupasi ja lisäsi vielä mennessään: - Ainiin, mä en sitten maksa vaarallisen työn lisää! Nauroin naisen äänensävylle ja vilkaisin Hillaa. - Sä oot kyllä siitä ristiriitanen, että sä näytät tommoselta pallohattaralta, mutta sun mainees on vähän... kyseenalainen, mumisin ponille hiljaa ja rauhallisesti. - Kai sä sitten vaan tykkäät vähän aiheuttaa ylimäärästä kohellusta. - Ai vähän? Jaakko murahti selkäni takaa ja sai sekä minut että Hillan hypähtämään säikähtäneenä. - Toi ponihan on syntynyt aiheuttamaan hämminkiä. Eikä siinä vielä kaikki, se osaa sotkea kaikki paikat tosi lahjakkaasti. Vilkaisin käytävää ja totesin Hillan lannoittaneen betonilattiaa aikansa kuluksi. - Onko sulla jotain Hillaa vastaan vai vaan erikoisen paha darra, kultaseni? kysäisin Jaakolta ironiseen sävyyn. - Mmmh, Jaakko mumisi ja katosi sitten toimistoon kiertäen Hillan matkalla mahdollisimman kaukaa. Hilla seisoi jännittyneenä kuin viulunkieli, aivan kuin Jaakko olisi ollut demoni suoraan ponin pahimmasta painajaisesta. Huokaisin ja hymyilin Hillalle. - Tiiätsä, aloitin yksipuolisen keskustelun. - Yhtä asiaa mä en koskaan opi tajuamaan. - Ai mitä asiaa? kysyi paikalle pyyhältänyt Josefiina. Hilla parka oli saada slaagin ja omistajatar manaili itsekseen. - Joku päivä se vielä säikäyttää itsensä hengiltä... Niin mitä asiaa sä et siis koskaan tajua? - No sitä, mikä noissa miehissä on kun ne saa kaikki hameväen edustajat - niinku Hillan - aina sätkyn partaalle, sanoin ja sain Josefiinan nauramaan. - Mitäs täällä naureskellaan? kuului paikalle saapuneen Dreamerin utelias kysymys. - Miesten vaikutusta naisiin, Josefiina hymyili Dreamerille ja tämän vieressä seisovalle Pipsalle. - Bladeako tulitte kattomaan? - Joo, Pipsa vastasi. - Me aateltiin ottaa se kentälle ja pitää toisillemme vähän istuntarääkiä. Tyttökaksikko katosi Bladen karsinalle ja ryhdyimme Josefiinan kanssa harjailemaan Hillaa. Pikkuissikka oli hermoromahduksen partaalla, kun se ei osannut päättää, kumman syliin olisi parempi hypätä. Lopulta poni päätti peruuttaa niin pitkälle kuin narut antoivat myöten, ja tuntiessaan liikettä estävän paineen, poni pongahti eteenpäin ja oli hetkessä yhtä tärisevää ja sätkyilevää nyyttiä. - Sille taitaa olla vähän liikaa, että me molemmat seistään tässä, totesin Josefiinalle, joka kohautti olkiaan. - Joo no, mutta kyllä sen pitäisi tottua ihmisiin ympärillään. Se ei saa saada paniikkikohtausta joka kerta kun joku vilkasee sitä, nainen vastasi tyytymättömän oloisena. - Mut ei sitä kannata stressata nyt tän enempää, mä meen vaikka käymään hakemassa limun ylhäältä, niin se saa vähän höllätä, ehdotin. Josefiina nyökkäsi lopulta ja pudotin harjan Hillan ämpäriin. Hilla säpsähti kolahdusta ja sai omistajansa pyörittelemään silmiään. - No voi sun seitsemän, kun oli hurjaa. Kymmenen minuutin päästä lähdin katsomaan, joko Josefiina oli valmis poninsa kanssa, mutta ei. Kaksikko näytti hermostuttavan toinen toistaan, ja katsoin parhaaksi antaa kummallekin pienen tauon. - Houhou, sä käyt nyt ite niin kierroksilla, että ihmekös Hilla ei meinaa pysyä nahoissa, rauhoittelin Josefiinaa. - Anna mä kokeilen laittaa sen loppuun. Josefiina empi, mutta huokaisi sitten masentuneen oloisena. - Tää on niin tätä, nainen valitti. - Mutta ehkä sä oot oikeessa. Mä en kuitenkaan mee kauas. Nyökkäsin ja keskityin täysin poniin. Toimin mahdollisimman hitaasti ja vähäeleisesti, ja Hilla tuntui rauhoittuvan hieman. Huomasin kuitenkin pian, että se taisi olla pelkkää kuvitelmaa, sillä se ryhtyi tepastelemaan ja pyrkimään pois ulottuviltani. Kohotin kulmiani ja tyynen päättäväisenä jatkoin työskentelyä sanoen vähän väliä Hillalle sanan tai pari. Poni ei kuitenkaan tyyntynyt, ja vei ainakin puoli tuntia, ennen kuin se seisoi käytävällä varustettuna ja puts blank. Josefiina hymyili kiitokseksi. - Thanks, Lynn. Nyt seuraakin sitten seuraava koetus - miten saada poni maneesiin ilman suurempia sätkyilyjä. Ja sitten pitää päästä selkään ja selviytyä hengissä... - Mä voin lähteä seuraksi, lupauduin. Josefiina vilkaisi minua kiitollisena. - Kiitti. Ja vaikka matka tallista maneesiin on melkoisen lyhyt, meiltä vei vartin taittaa se. Ensin Hilla säikähti pihalle saapuneita Roosaa ja Flooraa, sitten se sai sätkyt huomatessaan linnun lentävän lähistöllä, sen jälkeen se veti herneen nokkaansa astuessaan vahingossa risun päälle... ja viimeiseksi se säikähti kolahdusta, joka kajahti minun avatessani maneesin ovea. Josefiina raahautui mukana, kun poni kääntyi ympäri ja yritti lähteä takaisin tulosuuntaan. Nainen kuitenkin pysäytti poninsa ja ähisten ja puhisten hän toi sen maneesiin. - Sori, pahoittelin. - Ois pitänyt arvata että se säikähtää. - Ei se mitään. Pidätkö sä kiinni siitä? Josefiina kysäisi asettaessaan jalkaansa jalustimeen. - Joo, nou prob... Lauseeni katkesi, kun Hilla sinkaisi äkkiä kovalla vauhdilla eteenpäin kellistäen Josefiinan takamuksilleen hiekkaan ja kiskaistessa minut mukaansa. - Aaarg... kiljaisin ohjan polttaessa paljasta kättä ja äkillisen tapahtuman vietyä minulta jalat alta. Mätkähdin vatsalleni hiekkaan ja raahauduin muutaman askeleen Hillan lentelevien kavioiden vieressä, ennen kuin tajusin päästää irti. Makasin maassa käsivarsi hellänä ja kuuntelin ponin menoa ja Josefiinan huolestunutta ääntä. - Lynn, herranjestas, ootko sä okei? nainen paasasi. - Joo joo, vakuutin ja nousin seisomaan. - Ja ilmeisesti niin on Hillakin, kun se tommosta vauhtia päästelee. - Tästä ei tuu yhtään mitään, Josefiina murahti. - Joka kerta kun mä... - Shh, keskeytin naisen puhetulvan. - Se oli mun vika, mä en ollut tarkkana. Ja hei, toi etukäteen hermoileminen ei auta yhtään - mitä kireempi sä oot, sen pelokkaammin Hilla käyttäytyy. - Niin Wearkin sano, ja te ootte oikeessa, mutta vaikka mä miten yritän niin mä en vaan pysty olemaan rauhallinen silloin kun se heittäytyy hankalaks. Mä oon varmaan saanut yliannostuksen sen sinkoiluja, Josefiina totesi masentuneena ja minun kävi häntä sääliksi. - Mutta otetaan se nyt kiinni, että me saadaan ees jokupäivä ne puomiharjotukset tehtyä. Helpommin sanottu kuin tehty, tuumasin siinä vaiheessa, kun Hilla luikahti kolmatta kertaa ohitseni maneesin kauimmaiseen nurkkaan. Josefiina astui kohti tammaa, mutta poni ponkaisi jälleen ravissa kauemmas. Josefiina oli käydä epätoivoiseksi. - Oota vähän, niin mä kokeilen saada sen kiinni, sanoin Josefiinalle muistaen sen kerran, kun olin viimeksi kaapannut Hillan karkuretkiltään. Yritin toimia mahdollisimman samalla tavalla, ja pian minua onnisti. Josefiina hihkaisi tyytyväisenä ja hehkui onnellisena. - Sä sait sen! Voi että, sä oot oikea ihmeidentekijä... - Älä nyt, sanoin häkeltyneenä. - Mä vaan tein niinku viimekski, tai yritin ainaki. Hilla vaan väsy tähän hippaleikkiin. Mutta tässä on matamille hevonen, ole hyvä vaan. Ja Josefiina pääsi vihdoin uljaan ratsunsa selkään. - Se on aika vieterinä, huikkasin Josefiinalle, kun tämä ratsasti ohi hypähtelevällä tammalla kasvot haudanvakavina. - Yritä höllätä vähän sen ohjista. - Höllätä? Se lähtee kuitenkin taas täyteen kiitolaukkaan ja kaatuu jossain kurvissa tai jotain muuta vastaavaa, nainen parahti, mutta hölläsi otettaan ohjista. Hilla vastasi loikkaamalla sivulle. - Mä en kestä näitä sätkyilyjä enää! - Kestätpäs, tsemppasin myötätuntoisena. - Kyllä sä kestät, koska sä oot super-Josefiina ja Hilla on super-Hilla, eikö vaan? Susta ja Hillasta voi tulla vielä vaikka mitä, kunhan sä ite rentoudut vähän. Sä oot ihan yhtä kireenä ku sun poniski. Ja hei, ennen kun sä huomaatkaan, se alkaa kulkea ihan kivasti, kun vaan annat sen tehä niin. - Niistä super-Josefiinasta ja super-Hilllasta en tidä - musta tuntuu että me ollaan enemmänki superpallo, Josefiina nurisi, mutta näytti yhtä kaikki rauhoittuneen siirtäessään ponin tasaiseen (okei, ei se kyllä ihan tasaista ollut, mutta kuitenkin) raviin ja kääntäessään sen voltille. Hilla rentoutui sitä mukaa, kun se sai päästellä turhia energioitaan ja ravasi pian ihan rauhallisen näköisenä ja jopa melko suoraan uraa pitkin pieniä sivusteppailuja lukuunottamatta. Huokaisin helpotuksesta ja seurasin, kuinka Josefiina käänsi ponin kohti kolmea puomia, jotka lojuivat tasaetäisyyksin maneesin hiekalla. Ja siinä samassa kun Hillan jalka kolahti keskimmäiseen puomiin, poni näytti räjähtävän valkoisen ydinpommin tapaan. Kaikki tapahtui äkkiä; yhtäkkiä Hilla hyppäsi valtavan loikan sivulle ja ylöspäin. Josefiina yllättyi täysin ja mätkähti ilkeästi maahan samalla kun valkea islantilainen ryntäsi harja hulmuten ja lihakset pingoittuneina matkaan. Hyppäsin pois katsomosta ja juoksin kohti Josefiinaa, joka kuitenkin nousi istumaan ja näytti olevan päällisin puolin kunnossa. - Mä haen Hillan, ilmoitin Josefiinalle varmistettuani, että tämän henki kulki kutakuinkin normaalisti. Tällä kertaa Hilla ei jaksanut leikkiä hippaa. Se seisoi pää korkealla maneesin nurkassa ja tärisi silmät kiiluen ja hien tummentaessa sen kaulaa. - Hoo, pikkuheppa, otetaanpa rauhassa, mumisin tammalle kurottaessani käteni sen ohjiin. Poni seurasi minua jännittyneenä takaisin jaloilleen nousseen omistajattarensa luokse. - Se... se lähti niin äkkiä, Josefiina nielaisi tarttuessaan ponin ohjiin. - Joo, mutta taisitte selvitä säikähdyksellä, rauhoittelin. Josefiina ryhtyi asettamaan jalkaansa jalustimeen noustakseen selkään, mutta pysähtyi sitten. - Ei tästä tuu mitään, tästä ei oikeesti vaan tuu yhtään mitään. Ei musta oo ratsastamaan sillä, nainen vaikeroi. - Se lähtee aina käsistä kun mä sitä vähiten odotan, tai vaikka kuinka odottaisinkin niin aina se lähtee. Ihan aina. Ja mä tiedän sen ja mä oon jännittynyt kuin metsästyskerhoon vahingossa eksynyt jänis ja sitten mä saan Hillankin säikkymään. Ei tästä tuu yhtään mitään, ei meistä koskaan tuu yhtään mitään! - Tuleepas, sanoin rauhallisesti. - Nyt sun hermot on vaan kireellä, koska sä oot joutunut kestämään aika paljon. Anna mun ratsastaa välillä. Josefiina katsoi minua empivästi kuullessaan tarjoukseni. - Katotaan, jos se rauhoittuisi mun kanssa. Tai väsyisi, sanoin olkiani kohauttaen. - Sen ratsastuskokemus ei voi loppua tähän, tai ratsastamisesta ei tästä eteenkäänpäin tuu yhtään mitään. Ja sun pitää rauhottua ennen kun sä kapuat ratsaille. Josefiina mietti pitkään, ja minun mieleeni kohosi ajatus: mitä hittolaista mä olinkaan tekemässä? Työnsin sen kuitenkin syrjään ja katsoin Josefiinaa tiiviisti. Lopulta nainen huokaisi ja työnsi ohjat käteeni. - Kai se on parasta. Mutta sä lupaat olla varovainen? - Kunniasanalla. Äläkä huoli, mä en vaadi ekstravaarallisen työn lisää, hymyilin vinosti. Josefiina naurahti yhä hieman jännittyneen kuuloisena. - Saisinko mä nyt kypärän ja hanskat, vai pitääkö mun käydä hakemassa omat? kysyin havahduttaen Josefiinan mietteistään. - Ai joo, nainen sanoi ja otti kypärän päästään. Asetin hieman liian ison kypärän päähäni ja kiristin leukahihnaa jonkin verran. - Vähän keikkuu mutta eiköhän se riittävästi suojaa, virnistin Josefiinalle ja laitoin hanskat käsiini. Sitten vain ottamaan ponista mittaa, tuumasin ironisesti heilauttaessani itseni hämmästyneen Hillan selkään. Pakotin ponin heti liikkeelle, ennen kuin se ehti ajatella liikaa. Hilla pureskeli kuolainta epätietoisena siitä, mitä sen nyt piti tehdä. Härregyyd, nytkö toi täti kiipeää jo mun selkään? poni näytti pohdiskelevan, mutta minulla ei ollut enempää aikaa tulkata mielessäni sen ajatuksia. Vain tunnetiloja, sanoin itselleni. Ja Hillan sen hetkinen tunnetila oli jännittynyt. Se piti saada rentoutumaan. Siinä samassa Hilla hypähti yrittäen ryöstää laukkaan, ja hammasta purren istuin alas ja tein monta lyhyttä pidätettä, kunnes poni siirtyi epätasaiseen raviin. Annoin sen jatkaa matkaa ravissa, sillä ei ollut mitään mieltä hermostuttaa sitä pakottamalla se hidastamaan käyntiin. Hilla hypähteli, puri kuolaintaan, pyöritteli korviaan ja yritti aina tilaisuuden tullen sännätä altani. Ei ihme että Josefiinaa hermostuttaa, tuumasin ja käänsin ponin voltille hidastaakseni sen menoa. Täähän on todellinen sähinkäinen! Mutta vaikka sain tehdä kuinka paljon töitä tahansa pysyäkseni kyydissä, en voinut olla ajattelematta, että tässähän minulla oli vaihtelua tavalliseen puksutteluun. Vähän jännitystä elämään. Vauhtia ja, no, vaarallisia tilanteita. Ei mennyt kuin hetki, ennen kuin Hilla tuntui väsyvän kaikenlaiseen keekoiluun ja alkoi vihdoin ravata kuin mikä tahansa muu hevonen, ilman hypähtelyjä, ilman sätkyilemistä. Vaihdoin suuntaa ja annoin Hillan ravata. Pian siirsin sen käyntiin ja kävelytin yli puomeista. Valkea islantilainen teki parhaansa väistääkseen puomit ja hypähti lopulta valtavalla loikalla yli ja säntäsi puomien jälkeen vauhdikkaiseen, pomppivaan laukkaan. - Soo, mumisin ponille harmahtavien jouhien liehuessa vauhdissa. Hilla ei ottanut pidätteitä kuuleviin korviinsa, vaan heitti pukin ja toisenkin. Horjahdin ja takerruin paksuun harjaan - minähän en tippuisi, en vaikka mikä olisi! - Vaikka jarrut eivät toimi, niin ohjaustehosteet ovat yhä käytössä, mutisin kääntäessäni Hillan isolle ympyrälle. Poni horjahti suunnanmuutoksen seurauksena, mutta vain hetkellisesti. Pian se paahtoi kananmunanmuotoisella ympyrällä jatkaen rodeohevosen pukittelushowtaan. Nähtyäni sen käyttäytymisen Josefiinan kanssa en kuitenkaan antanut ponin yllättää tai säikäyttää itseäni - vaikka kyllä, siinä vaiheessa kun tunsin polven nirhautuvan maneesin seinää vasten ja kuulin ponin kavioiden paukkuvan sivulaudoitukseen, mielessäni käväisi kyllä kieltämättä joukko ihmisiä, jotka jäisivät suremaan minua, mikäli rusentuisin hengiltä. Hilla oli kuitenkin hikinen ja väsynyt, eikä jaksanut enää yrittää täydellä teholla päästä minusta irti. Lopulta sen vauhti tasaantui energiseksi laukaksi, joka pikkuhiljaa hiipui ja hidastui. Pidin Hillan yhä laukassa puolikkaan ympyrän verran ja siirsin sen raviin. - Kas niin, eihän tämä ollutkaan niin kamalaa? kysäisin ponilta keventäen ripeästi sen ravin tahtiin. Poni pärskähti väsyneenä, ja pian tunsin sen pehmenevän ja muuttuvan yhteistyönhaluisemmaksi. Hymyilin tyytyväisenä ja siirsin hikisen issikan käyntiin. Annoin sille ohjaa - ja kumma kyllä, se ei jaksanut lähteä mihinkään! Josefiina seisoi niillä sijoillaan, missä hän oli seistä töröttänyt meidän lähtiessämmekin, ja naisen ilme oli kyllä näkemisen arvoinen. - Lynn... Olenko mä koskaan sanonut, että sä olet ihan uskomaton? nainen henkäisi. - Sä... Sehän on ihan tyyni, sehän on ihan niinkuin oikea hevonen! Naurahdin hyväntuulisesti. - Enkä ole, se on vaan väsynyt. Ei se enää jaksa lähteä mihinkään, virnistin hypähtäessäni alas satulasta. - Taisi ottaa vähän koville. Hilla puuskutti hieman, mutta vaikutti kuitenkin olevan ihan kunnossa. - Nyt on sitten sun vuorosi, sanoin Josefiinalle ojentaessani tämän kypärän ja hanskat takaisin omistajalleen. - Siitä vaan, hopi hopi! Josefiina kiepautti itsensä enempiä vastustelematta Hillan kyytiin. Pian ratsukko ravasi puomien yli pienten vastustelujen saattelemina, ja Josefiina hehkui onnellisena siirtäessään ponin käyntiin. - Tää on sille ihan tarpeeksi, nainen päätti. - Se kyllä enimmäkseen riehui itsensä väsyksiin eikä työskentelystä oikein meinannut tulla mitään, mutta turha sitä on hengiltä väsyttää. Jäin katselemaan, kuinka Josefiina kävelytti Hillaa ympäri maneesia. Pikkuhiljaa ponin hengitys tasaantui, ja kun astuimme ulos maneesista, se olikin jo oma itsensä - väsymyksestä ei ollut enää tietoakaan. Terhakkaasti Hilla töpötti talliin pälyillen kaikkea vähänkin pelottavaa, mutta nyt Josefiina vaan nauroi sen touhuille. - Tiiätkö, Josefiina aloitti. - Yhtä asiaa mä en tosiaankaan tajua. Nauroin. - Kuulostaa tutulta aloitukselta, virnuilin. - No, kerro ihmeessä. - On se kumma, kuinka mä en aiemmin tajunnut pistää sua Hillan selkään. Katsoin tätä hymyillen. - Tiiätsä, ei mun ollut alun perin tarkotus nousta kyytiin. Se vaan... jotenki tapahtu. Mut en mä sitä kadu, se oli oikeestaan aika hemmetin hauskaa. Pelottavaa kyllä paikoitellen, mutta se oli ainakin jotakin muuta kuin mitä mä oon yleensä aatellu ratsastamisen olevan, hymähdin. Riisuimme ja pesimme hikisen Hillan sienellä. Poni oli saanut puhtinsa takaisin ja yritti hankaloittaa toimiamme kaikin tavoin, mutta nyt selviydyimme urakastamme kunnialla. Pian Hilla hypähteli Josefiinan perässä kohti tarhaa. Josefiina päästi issikan menemään ja siinä samassa Hilla jo kipittikin Pellan ja Taigan luo aitauksen toiselle puolelle. Jäimme katsomaan ponien touhuilua. - Hei Lynn, kiitti tästä, Josefiina hymähti yhtäkkiä. - Että sait mut rauhottumaan. Ja että ratsastit Hillaa. - Ei mitään, sanoin hieman häkeltyneenä. - Kyllä mitään, Josefiina naurahti. - Mä olin niin hermona, etten varmasti olisi saanut edes nimeäni kirjotettua, kun kädet tärisivät. - Nomut se oli ihan ymmärrettävää, sanoin toiselle myötätuntoisena. - Kyllä mullakin käväisi mielessä kaiken maailman kodinturvajoukkojen ja ambulanssihelikopteripalvelujen puhelinnumerot, kun Hilla lähti revittämään, tunnustin. - Ja sitä paitsi sä oot kestänyt sitä paljon enemmän. Sä sanoit itekin, että oot saanu yliannostuksen. Sä tiedät, mitä odottaa ja mitä voi tapahtua. Ja siksi sä jännität, koska sä tiedät että hetkellä minä hyvänsä paketti voi räjähtää käsiin. Mä taas en tiennyt, joten mä en osannut hermoilla. Ja kun sä sait itses rentoutumaan, teillä meni hienosti ja mitään ongelmaa ei enää ollut. Josefiina nyökkäsi katse persoonallisessa issikkatammassa, joka nyt seisoi tyynenä Pellan kyljessä ja huiskautti hännällään kärpäsiä loitommas. - Tossa on kyllä perää. Hetken hiljaisuus. Näimme Siken palaavan maastosta Nana selässään ja Jassu vierellään jalkapatikassa. Sitten, yhtäkkiä, Josefiina vilkaisi minua sivusilmällä ja kysyi: - Haluaisitsä ratsastaa sillä joskus toistekin? Katsoin nuorta naista silmät spagettilautasina ja henkäisin syvään. - Haluaisinko mä mitä? älähdin toivuttuani ensijärkytyksestä. Josefiina nauroi ja kohautti olkiaan. - Ei sitten, jos sä noin järkytyit, nainen virnuili. - En mä... mä vaan... Eikun mä... vaan hämmästyin... sopersin sekavasti. - Siis ratsastaa Hillalla toistekin? - Ohoo, mä jo hetken epäilin sun älynlahjojasi, mutta vissiin suotta. Joo, no niinhän mä taisin kysäistä. - Mä en... tiedä mitä sanoa. Tai siis tiedän, muttakun... Mä en nyt ihan, tai siis, mä vähän yllätyin, kokosin ajatukseni melko järkevään lauseeseen. - Mutta joo, totta kai, jos se sulle käy. - No enkai mä olis kysynyt jos se ei kävis. Josefiina hymyili ja minä pakottauduin hymyilemään takaisin, vaikka se vaatikin kovaa ponnistelua. En tuntunut oikein muistavan, miten se tapahtui - sillä hetkellä olin autuaasti unohtanut kaiken mahdollisen puhekyvystä ajattelemiseen. - Joo, sanoin vain ja sain Josefiinan nauraa räkättämään euforistiselle olemukselleni. - Se on sitten sovittu, tämä virnisti ja paiskasimme kättä. Kävellessäni sinä iltana kotiin olin kuin lentoon pyrähtämäisillään oleva lintu. Hymyilin kaikelle ja kaikille, ja ohi kävelevät ihmiset hymyilivät minulle. Eivät kai varsinaisesti siksi, että maailma on kiva paikka, vaan siksi, että näytin kertakaikkisen typerältä nauraa kihertäessäni kaikelle. Itsekseni. Puulla päähän lyöty, olisi veljeni sanonut, mutta hänpä ei sanoisikaan mitään, koska minä ehtisin ensin ja ilmoittaisin tärkeän tiedon. Että maailma on kiva paikka, kun vain tajuaa etsiä iloa oikeista paikoista. Minä nauran auringolle. Sekin nauraa.
On tyhmää nauraa auringolle. Isä ja äiti ja eno ja täti eivät koskaan naura sille. Sillä he ovat isoja ihmisiä. Ja isot ihmiset ovat viisaita. Ja viisaat eivät näe mitään. Viisaat eivät ymmärrä mitään. Viisaat eivät yhtään tunne aurinkoa. Mutta minä olen tyhmä ja nauran auringolle. Minä melkein luulen, aurinko, että sinäkin olet tyhmä. Me nauramme viisaita, aurinko. Uuno Kailas - Purjehtijat, 1925- Lynn (joka raaaakastaa tota runoa. Aamen.)
|
|
|
Post by Josefiina on Jun 19, 2009 10:19:18 GMT 2
19.6. - Yli, ali vai ohitse
Kello on tuskin edes yhdeksän, kun harmaa aamu on houkutellut minut ja Liinan tallille. Mustatukkainen tyttö sukii ison tallin käytävällä yhteistä hoitohevostamme Mynttiä, joka tepastelee energisesti paikallaan. Silitän puoliverisen nuorikon päätä hiukan haikeana; Myntti on saanut minulta huomiota viime aikoina ihan liian vähän. Onneksi sillä on Liina.
Ja onneksi minulla on Hilla. Harmahtava issikka seisoo myös käytävällä, yllättävän rauhallisena. Tosin sen korvat pyörivät päässä kuin lentokoneen propellit ja välillä se säpsähtelee ympäristön ääniä, mutta noin yleisesti ottaen se käyttäytyy esimerkillisesti. Muistankin kiitellä sitä jatkuvasti ja mietin, että Lynnin ratsastus teki Hildalle hyvää. Tai oikeammin se teki minulle hyvää. Sain uutta luottamusta ja puhtia työskentelyyn tammani kanssa.
Olemme päättäneet startata juhannuksen Liinan kanssa kentällä, estekoulutreenin parissa. Liina tosin aikoo varmuuden vuoksi vain taluttaa Mynttiä, tamman estekokemus kun on melko vähäinen.
Harjaamme hevoset kaikessa rauhassa. Huomaan ilokseni, että rauhallisuuteni todella tarttuu Hillaan vesirokon lailla: se on luottavainen ja rento, iloinenkin. Tämän hevosen voisin vaihtaa siihen hermoheikkoon virtahepoon, jollaiseksi rakas islantilaiseni tavallisesti heittäytyy!
Yllätyksekseni satuloiminenkaan ei tuota tänään vaikeuksia. Hilla on hiukan malttamaton, mutta odottaa lopulta hienosti, että saan kiristettyä sen satulavyön – jonka hoksaan menevän jo paljon kireämmälle kuin ennen kesää. Jee, makkarat vyötäröltä ovat siis selvästi huvenneet! Eipä Himpsu mikään mahtisonni ole koskaan ollutkaan.
Napsautan kypärän päähäni ja lähden Myntin ja Liinan perässä taluttamaan Hillaa kentälle. Ulkona se on täpinöissään ja hirnahtelee levottomasti. Mynttikin puhaltelee äänekkäästi ilmaa sieraimistaan ja steppailee edestakaisin. ”No on se nyt kumma”, Liina pyöräyttelee silmiään, välittämättä hoidokkinsa tempoilusta sen enempää. Minäkään en hätkähdä Himpsun sinkoiluja, puhelen sille vain hiljaa ja pidän ohjista tiukasti kiinni.
Kentällä odottavatkin jo puomiyhdistelmät ja pienet kavaletit, jotka kävimme pystyttämässä sinne aiemmin. Puomit on aseteltu toiselle pitkälle sivulle ja kavaletit ja pienet ristikot toiselle; Myntin kanssa keskitytään puomeihin ja Hildan kanssa pieniin esteisiin.
Liina roikkuu Himpun toisessa jalustimessa kun minä nousen selkään. Tamma on valmiina pyrähtämään matkaan heti, kun saan jalkani vasempaan jalustimeen, mutta Liina reagoi nopeasti tarttumalla ohjiin ja komentamalla issikkaa lyhyesti. Se säikähtää, peruuttaa pari askelta ja pysähtyy sitten hämmentyneenä; minä kehaisen tammaa samalla kun ponnahdan kevyesti sen selkään. Hilla seisoo nyt tiiviisti paikallaan Liinan säikäyttämänä. Kiitän tyttöä avusta; tämä nyökkää ja lähtee lämmittelemään Mynttiä maasta käsin. Minä kiristän satulavyötä parilla reiällä, taputan sitten tammaani kaulalle ja muutan hiukan painopistettäni, jolloin Hilla lähtee kuuliaisesti eteenpäin.
Aistin jo verryttelyjen aikana, että tänään on Hyvä päivä. Nimenomaan hyvä päivä isolla H-kirjaimella. Hilda on taipuisa ja rento, vastaa apuihin vikkelästi ja tarkasti, ja aistii pienimmätkin muutokset istunnassani, sekä käsieni ja pohkeideni paikassa. Niinpä voin huoletta pitää ohjat löysällä, jalkani rentoina ja keskittyä ohjaamaan ratsuani pelkällä istumisellani. Otamme alkuverryttelyiksi ravia pitkin ohjin, pohkeenväistöä ravissa, tölttiympyröitä ja kiemurauria (joita tosin joutuu hiukan soveltamaan puomien takia) ja etuosakäännöksiä. Kun Hilda alkaa pureskella kuolainta tyytyväisenä ja liikkumaan huomattavasti täysipainoisemmin, on aika aloittaa päivän treeni.
Ensin menemme Myntille ja Liinalle tarkoitetut puomit läpi käynnissä ja sitten ravissa. Hilla jäykistyy heti nähtyään puomit, ja ensimmäisellä kerralla 'ryöstää' hurjaan kiitoraviin, mutta en hermostu. Se selvästi hämmästyttää Hildaa, joka on tottunut siihen, että olen hermoraunion partaalla heti kun se vähän venkuroi. Lopulta puomit sujuvat kauniisti, ja kiitän Hilmaa ylitsevuotavasti. On aika siirtyä kavalettien pariin.
Kavalettivirityksemme on seuraavanlainen: puomi, matala kavaletti, puomi, matala kavaletti. Rata jatkuu vähän kauempana ristikko-puomi-kavaletti-ristikko-ristikko-viritelmänä, mutta sen säästän myöhempään. Himppu on kuin sähikäinen ylittäessämme kavaletteja ensimmäistä kertaa. Vaikka ne on tarkoitus ravata läpi, neiti päättää vetää ne yli huuuuuimalla kengurunloikalla. Olen valmiina ja nousen pikaisesti kevyeeseen istuntaan. Ja ei muuta kuin uusi yritys; nyt pidän tahdin niin rauhallisena, ettei Hilla yritäkään pomppuja. Se ravaa radan läpi pingottuneena ja jäykkänä, mutta ravaapa kuitenkin. Menemme kavaletit ja puomit uudelleen, uudelleen ja uudelleen, ja mitä enemmän toistoja, sen letkeämpi ja kauniimmin kulkeva hevonen. Otan väliin aina löysiä käyntipätkiä, jotta Hilla ei stressaannu.
Kun kavaletit menevät upeasti (tasoomme nähden) ja Himma polkee takajaloillaankin tarmokkaasti, siirrymme ristikkojen pariin. Se on jo vaativampi harjoitus, ja menemme sen ensin läpi kaikessa rauhassa. Odotan jonkinasteista skitsoilukohtausta, mutta Hilla onkin äärimmäisen fiksu. Se on vähän jännittynyt ja kuuntelee minun reaktioitani tarkasti; kun juttelen sille iloisesti ja istun tyynesti satulassa, nousten pieneen kevyeeseen istuntaan aina joka ristikon kohdalla, sekin rauhoittuu ja kulkee luottavaisesti allani. ”Sä olet maailman hienoin hevonen.”
Otamme ristikkorataa monta monituista kertaa. Hilla on jo hikinen, mutta jaksaa silti keskittyä uutterasti työskentelyyn. Aluksi sen hypyt ovat liioitellun korkeita ja päättyvät pariin kireään pukkiin, mutta toistojen myötä suorituksista tulee hallittuja ja sulavia. Himma hyppää komeasti ja kivasti, eikä jännitä lainkaan. Olen niin ylpeä ja onnellinen, että sydämeni on haljeta.
Loppuhuipennuksena otamme koko ratayhdistelmän putkeen: ensin kavalettiradan ja sitten ristikot. Niiden välissä on paikka muutamalle laukka-askeleelle. Aluksi Hilla epäröi ja pelkää ja kieltääkin pari kertaa, mutta ajan sitä määrätietoisesti eteen, käyttäen kuitenkin hellävaraisia apuja.
Sitä huumaavaa onnen tunnetta ei voi käsittää. Kun olemme päässeet kavaletit ja ristikot läpi onnistuneesti putkeen yhteensä kahdeksan kertaa, annan Hillalle pitkät ohjat. Se on yltä päältä hikimärkä mutta selvästi yhtä tyytyväinen kuin minäkin. Käännän katseeni Liinaan ja Mynttiin. ”Hei sori, mä en oo tajunnut katsoa teidän suoritusta yhtään”, pahoittelen tytölle, joka läähättää naama tomaatinpunaisena. ”No eipä tässä mitään katsomista olekaan”, Liina huohottaa. ”Mun kunto ei vaan kestä tän tammuskan vauhtia.” ”Kyllä sen karva on vähän kostunut”, arvioin ja pysäytän Hillan. Liu'un rauhallisesti satulasta ja nostan jalustimet ylös. Löysennän satulavyötä muutamalla reiällä ja napsautan kypärän auki. Tunnen, miten hiki virtaa selkääni myöten.
”Arvaa paljon me oltiin kentällä?” Liina henkäisee kun kiillotamme hevosia tallissa. ”Tunnin? Tunti ja vartti?” heitän villejä veikkauksia. ”Puolitoista tuntia! Ei ihme, jos Hilla on vähän väsynyt”, Liina pudistelee päätään. Himpsu tosiaan on vähän uupunut, se nuokkuu silmät puoliummessa ja pärskähtelee välillä rentona. ”Oho, pitää kyllä ottaa nyt pari kevyempää päivää, etten mä treenaa tota kuoliaaks.” Taputan tammaa kaulalle naurahtaen. ”Mä vien tän jo ulos, tuutteko te sit perässä?” ”Juu, menkää vaan.”
Hilla piristyy heti ulkoilmaan päästyään. Se jarruttaa keskellä pihaa, kiljahtaa kovaäänisesti ja saatuan vastauksia ympäriltään, peruuttaa pari askelta ja hypähtää takajaloilleen. Roikun riimunnarussa virnuillen, Hilla on aina Hilla.
Päästän tamman kavereidensa luokse ja talsin itse päärakennukselle. Tallille alkaa virrata innokkaita heppatyttöjä, ja minun on käytävä suihkussa ennen töihin menoa. Jospa sitä keksisi jotain juhannuskivaa hoitajille ja hengaajille – ja ehtisi piipahtaa Artsilassakin...
|
|
|
Post by Josefiina on Jun 20, 2009 12:52:20 GMT 2
20.6. - Adios, amigos!
Lintujen laulu kantautuu puoliksi avonaisesta ikkunasta, kun avaan hitaasti silmäni uuteen aamuun. Yöpöydällä lepäävä kello näyttää jo kahtatoista. Herranjestas! Ponkaisen nopeasti istualleni, mutta hetken mietiskelyn jälkeen kaadun takaisin vuoteeseen. Kyllä tallitytöt hoitavat duuninsa.... Eilisissä juhannuskemuissa tosiaan meni myöhään, palasimme Jaakon kanssa Seppeleeseen neljän maissa. Ja pitkäksi venynyt ilta tuntuu kyllä kropassa. Irvistäen tassuttelen keittiöön ja kaadan itselleni lasillisen tuoremehua.
Istahdan pöydän ääreen ja hörpin juomaani. Tiedän, että raskaat pussit ovat ilmestyneet silmieni alle; muutamankin tunnin univaje kun näkyy minusta heti. Mutta oli se sen arvoista... jos siis tykkää kaatokännissä olevista miehistä ja palaneesta grilliruoasta. Hihitän ääneen muistaessani jätkien sekoilut. Artsin pontikka teki kauppansa, etenkin miehelle itselleen. Hän oli vetänyt kunnon pohjat ennen vieraiden saapumista ja sammui jo puolenyön jälkeen. Jaakko ei jäänyt paljoa huonommaksi ja Tappikin oli jonninmoisessa tujussa. Krister tyytyi naukkailemaan fiksusti vain keskiolutta.
Puen päälleni ja vilkaisen samalla pakattuja kassejani eteisessä. Mieleni valtaa haikea olo. Huomenna lähden reissurumballe, ja palaan takaisin Seppeleeseen vasta heinäkuun lopulla. Juuri, kun kesä on parhaimmillaan! Ensi viikolla on Seppeleen hoitajien heppaleiri; siellä sentään ehdin pyörimään sen verran että tunnit saan pidettyä, kun ensimmäinen lomareissuni sijoittuu lähiseuduille.
Astun ulos. Ei taaskaan kovin kesäinen ilma: siniharmaa taivas ja lämpötila kymmenen paikkeilla. Huokaisen raskaasti ja lähden saapastelemaan ponitarhaa päin. Minua vastaan tulee Topia taluttava Ros, joka virnistää leveästi. ”Huomenta. Pääsit ylös?” Huomaan, että tummat rinkulat värittävät Rosinkin silmiä. Silti nainen on urhoollisesti jalkeilla ja komentaa ärhäkästi Topia, joka on nähtävästi mitä energisimmällä tuulella. ”Mm-m. Tiukkaa teki.” Haukottelen leveästi. ”Jaakkoa tuskin näkyy tänään. Voin vaan kuvitella millanen darra sillä on.” ”Puhu vaan omasta miehestäs”, Ros purskahtaa nauruun. ”Äijä oli ihan diudou kun me vasta tultiin.” ”Omasta miehestäni?” Kurtistan kulmiani hämmästyneenä ja tajuan sitten, ketä Ros tarkoittaa. ”Hei oikeesti, se EI ole mun mies.” ”Eikö? Ainakin haluais olla.” Ros iskee silmäänsä. Kevyt puna nousee kasvoilleni, kun muistan Artsin känniset hourailut. ”Se oli hei ihan jurrissa ja sitä paitsi -” ”Mut se laulo sulle serenadin, selvä merkki”, Ros muistuttaa varmana asiastaan. ”R, A, K, A, S, kulta kultasein...” ”Ssht!” Pakotan Rosin vaikenemaan ja vilkuilen ympärilleni hätääntyneenä. ”Siitä ei puhuta. Okei?” ”Okei”, Ros lupaa vastahakoisesti ja jatkaa aurinkoisemmin: ”Mutta nooh, odotapa vaan millainen juorumylly alkaa pyöriä kun Jaakko kertoo siitä Kristianille, Kristian tytöille ja tytöt muille tytöille...” Kalpenen silminnähden. ”Ros oikeesti!” Nainen vain virnistää, heilauttaa kättään ja jatkaa matkaansa kohti tallia.
Minä hipsin punakkana tutulle tarhalle, jossa samoilee persoonallinen tammalauma: Sikke, Liinu, Taiga, Humu, Pella ja Hilla. Pujahdan aidan alta samalla kun nappaan vaaleanvihreän riimunnarun portinpielestä, ja rapisutan taskussani lymyilevää karkkipussia. Kaikkien hevosten päät nousevat oitis heinikosta, ja luokseni rynnii sekava lauma jotain ruskeaa, harmaata ja valkoista. ”Irti, hullut! Ei mulla mitään ole!” Sohin itseni irti tammojen tiukasta puristuksesta ja nappaan Himman riimusta kiinni, ennenkuin se ehtii livistää. ”Moi kulta”, lepertelen rakkaalle hevoselleni. Se pärskähtää ja hamuaa hiuksiani hellästi. ”Sä olit eilen niin hieno, ettei sun nyt tarvi muuta kuin viettää vähän aikaa paijattavana. Sopiskos se?” Hilda hinkkaa kutiavaa päätään minua vasten, joten otan sen myöntävänä vastauksena. Kiinnitän riimunnarun islantilaisen riimuun ja lähden reippaasti taluttamaan sitä talliin.
Siellä odottaakin, yllätys yllätys, melkoinen kuhina. Hevosentuoksua ja heppatyttöjen kikatusta ja höpötystä. Huoahdan haikeana, tätä kaikkea tulee Ikävä isolla iillä. Mutta pianhan minä tulen takaisin ja sitten onkin edessä kohta arkeen palaaminen...
Huokaisten kiinnitän Hildan kahdelta puolen kiinni tallin uudempaan osaan. Siellä on hivenen hiljaisempaa, kaikki uuden puolen asukit kun tepastelevat vielä ulkosalla. Käyn pikaisesti hakemassa Himman harjapakin ja alan sukimaan tammaa tahdikkaasti. Se arastelee vähän ison tallin metakkaa, mutta pysyn itse hyvin tyynenä ja niinpä tummaturvankin jännittyneisyys vähenee ja lopulta se on melkein täysin rento. Rapsuttelen Himppua ja juttelen sille lempeästi. ”Mulle tulee karsea ikävä sua, tiesitkö?” huoahdan. ”Pitää yrittää välillä poiketa täällä... Ethän sä unohda mua, rakas?” Hilla höplää huulillaan kaulaani ja hörähtää pehmeästi. Hörähtää. En usko korviani ja peräännyn ällistyneenä kauemmas. Hilda säikähtää ja peruuttaa sekin pari askelta taakse. ”Anteeks, anteeks, ei ollu tarkotus säikäyttää...” Palaan ponin luokse ja tartun sen riimuun molemmilla käsilläni. ”Mikä toi ääni oli, häh?” Hilla tökkää minua epävarmasti turvallaan: mitä sä skitsoot, muija? ”Sä taisit ihan oikeesti höristä mulle”, henkäisen ja yhtäkkiä mieletön hyvän olon tunne syöksyy varpaistani aina päälaelle saakka. Kiedon käteni Himman kaulan ympärille ja halaan sitä tiukasti. Suljen silmäni ja vedän syvälle keuhkoini islantilaisen tuttua tuoksua. ”Et sä mua unohda”, mumisen hiljaa. ”Enkä mä sua. En ikinä.”
Kun Himpsu on putipuhdas ja alkaa jo hermostua turhasta seisoskelusta, talutan sen tallipihaan. Päätän talutella tammaa hetken, ihan vain huvikseni. Annan sen mässyttää herkullisimmat voikukkakeskittymät maneesin laidalta ja maistuvimmat ruohonkorret päärakennuksen pihalta.
Vielä ennenkuin päästän Himpsun takaisin laitsalle, kosketan sen kaulaa varovasti. ”Arvaa mitä... mun elämään voi tulla uusia hevosia... ja tota... eeh... uusia ihmisiä myös...”, naurahdan hiukan hämmentyneenä, ”mutta sä oot silti numero yksi. Nyt ja ikuisesti. Sovittu?” Hilla potkaisee takajalallaan mahanalustaansa kärpäsiä karkoittaakseen. Ei siis tähänkään kysymykseen selkeää vastausta.
Hymy huulillani päästän rakkaan, rakkaan islantilaiseni takaisin nauttimaan kesäpäivästä.
|
|
|
Post by Jusu on Jun 25, 2009 19:08:42 GMT 2
25. kesäkuuta - Muksahduksia
- Aufff... vaikeroin maatessani hiekan seassa maneesin keskellä. Olin pudonnut jo toista kertaa viimeisen vartin kuluessa, enkä voinut olla ajattelematta, että olipa hyvä kun kukaan ei ollut näkemässä. Koska Josefiina oli nyt pari päivää poissa, hän oli antanut minulle luvan nousta jälleen Hillan selkään. Olin ilahtunut kunniasta, mutta nyt märehdin itsekseni omaa yllytyshulluuttani. Että minä keksinkin mennä maneesiin ihan yksikseni mokoman karvaformulan kanssa. Olisi pitänyt tajuta ottaa joku seuraksi, mutta kun ei niin ei. Itseäni sättien nousin istumaan ja katsoin Hillaa, joka seisoi vähän matkan päässä minusta ohjat roikkuen ja toinen jalustin selän yli keikahtaneena. - Jaha, et sitten viitsikään paeta mua? kysyin hymy suupieliäni kutkuttaen, kun kävelin hitaasti tamman luokse ja tartuin sen ohjiin. - No, kai sitäkin voi sanoa jonkinlaiseksi edistymiseksi. Ehdin tuskin lausettani loppuun, kun Hilla jo pyrki hyppäämään pois otteestani. Otteeni kuitenkin piti, ja Hillan yritys jäi palkitsematta. Pian heilautin itseni takaisin satulaan, ajatellen että nyt en ainakaan enää tippuisi, mutta Hilla koetteli hiljaista lupaustani heti, kun sai siihen pienekin mahdollisuuden. Otin ohjat napakasti käteen ja ajattelin laittaa tamman töihin, mutta Hilla oli toista mieltä. Se nosti päänsä ylös, puri kuolaimeen ja tuntui yhtäkiä muuttuvan täysin hallitsemattomaksi katastrofiksi. - Eih... ehdin voihkaista, ennen kuin kellahdin yllätytettynä selälleni hiekkaan. Jäin jälleen makaamaan paikoilleni täysin hämmentyneenä - oliko tämä jo kolmas putoaminen? Ponihan tiputteli minua kyydistä ihan työkseen, märehdin mielessäni. Ja näytti kaiken lisäksi itsekin ihan yhtä hämmästyneeltä. Eipä aikaakaan, kun olin saanut Hillan jälleen pyydystettyä luokseni ja keikuin sen kiikkerässä selässä ponin hypähdellessä. - Mähän en enää tipu vaikka maailmanloppu tulisi, julistin juhlallisesti ja käänsin selvästi käsistä karkaamista suunnittelevan valkean tykinkuulan voltille. Ja sitten me aloitimme työskentelyn. Olin päättäväinen enkä antanut Hillan karata, vaikka se aina silloin tällöin yrittikin tehdä omia ratkaisujaan. Sen sijaan tein miljoonittain voltteja, temponmuutoksia, suunnanvaihtoja - kokeilimmepa pohkeenväistöäkin, joskin poni tuntui keräävän siitä kierroksia, joten jätin väistöt sikseen ja keskityin perustyöskentelyyn. Ja lopulta, pitkän työn ja useiden horjahduksien jälkeen, tunsin kuinka poni rentoutui, pehmeni ja myötäsi. Mieleni teki huokaista helpotuksesta ja tanssia voitontanssi, mutta tiesin, ettei siihen ollut nyt varaa. Hilla voisi koska tahansa muistaa, että maneesi oli täynnä pelottavia öhkömönkiäisiä. Kieli keskellä suuta siirsin Hillan raviin, ja tunsin tamman tarjoavan tölttiä. Lopulta se ravasi hieman töksöttävää ravia, ja tiesin joutuvani kovan paikan eteen saadakseni sen yhtä rennoksi kuin käynnissä. Jatkoin kuitenkin periksiantamattomasti perusteellista ratsastamista, ja lopulta olin tyytyväinen. Siirsin ponin käyntiin ja silittelin sitä luovuttaen ihan hieman ohjaa - ihan pitkäksi en ohjia uskaltanut päästää, ties vaikka Hilla olisi sitten tajunnut voivansa lähteä vaikka minne.
Olin juuri keräilemässä ohjia takaisin hyvälle tuntumalle, kun tapahtui jotakin, mikä sai Hillan sekoamaan totaalisesti. Maneesin katsomoon johtava ovi kalahti auki, ja samassa minä istuin hiekassa ja valkea islantilainen pinkoi täyttä päätä pitkin poikin maneesia. - Lynn! Mä en tajunnut... Mitä ihmettä sä Hillan kanssa teet? ihmetteli katsomoon saapunut Keikki. - Mä yritän kyllä kovasti ratsastaa, mutta musta tuntuu että meidän touhu muistuttaa enemmän säätämistä, vastasin ironisesti Blondin hoitajatytölle ja nousin ylös. - Tota, voisitsä tulla auttamaan? Toi vaahtopää pitäis saada kiinni... - Öh, joo... Yhdessä Keikin kanssa saimme Hillan kiinni ja anelin toista tyttöä pitämään islantilaisesta kiinni, kun kapusin jälleen kerran ponin satulaan. - Mistä lähtien sä oot... Keikki hämmästeli, mutta keskeytin tytön. - On mulla lupa mennä sillä, vakuutin. - Josefiina joutuu olemaan pari päivää poissa ja mä liikutan tätä sillä välin. Ja musta alkaa tuntua yhä enemmän siltä, et Hilla ei tykkää musta yhtään. - Kui? - Mä oon tippunu siltä tänään jo neljä kertaa, usko tai älä, ja jos sä jäät kattomaan, niin varmasti pääset todistamaan useampiakin muksahduksia, lupailin synkästi kehottaessani vieterihevosen liikkeelle. Näiden sanojen synkän kaiun saattelemana keikahdin satulasta viidennen kerran, kun Hilla hetken kuluttua säikähti katsomoon mennyttä Keikkiä (joka tosin vain istui paikallaan, ja vaikka Hilla tiesi tytön istuvan katsomossa, hälytyskellot kilahtivat silti soimaan ponin päässä). Hilla ryöstäytyi käsistä, ryntäsi kohti maneesin seinää ja teki yhdeksänkymmenen asteen käännöksen paiskaten minut komean rysähdyksen saattelemana päin seinää. Tunsin hengen pakenevan keuhkoista ja jäin maahan tunnustelemaan, olinko edes hengissä. - Lynn, herraisä! Satutitko sä? Keikki parahti huolissaan juostessaan luokseni. Nostin vain lyijynraskasta kättäni ja hengitin hitaasti, rahisevasti sisään. Keikki kyykistyi viereeni ja heilautti kättään silmieni edessä. - Montako sormea sä näet? tyttö kysyi. Minulta kului hetki, ennen kuin sain pihistyä sanoja ulos suustani. - No kolme tietenkin, daiju, en mä nyt sokea ole vaikkei henki kulje, yritin virnistellä. - No mä nyt vaan varmistin, Keikki tuhahti. - Joo, hyvä että varmistit, nyt tiedetään että mä elän. Jippii! hurrasin laimeasti ja nousin istumaan. - Se pahuksen poni ei ihan oikeasti tykkää musta, ei oikeasti! - Monesko kerta tää nyt oli? Keikki virnuili. - No viides, ja mä lupaan ettei kuudetta tule!
Urheasti, jäsenet hellinä ja pää suristen kampesin itseni Hillan selkään. Pyysin Keikin kävelemään hetken vierellämme, ja kun tyttö lopulta siirtyi sivummalle, Hilla tuntui yhä säikyltä. Tällä kertaa olin kuitenkin täysin hereillä edellisten kokemusten ansiosta ja pysyttelin kyydissä parhaani mukaan. Sain ponin jopa laukkaamaan nätisti muutamien pukkiepisodien jälkeen, ja taputin tyytyväisenä tamman kaulaa, kun siirsin sen käyntiin loppukävelyä varten. - Hieno Hilla! kehuin tammaa sen suorituksesta, tai lähinnä suorituksen onnistuneista osista. - Hyvä Lynn! hurrasi Keikki. Naurahdin itsekseni ja kumarruin halaamaan Hillan kaulaa. Poni sävähti hieman, mutta päätti sitten, etten ollut vaarallinen karhu, niinkuin se ilmeisesti ensin ajatteli, ja jatkoi käyntiään huokaisten syvään. Kun olimme kävelleet aikamme, liu'uin alas valkean islantilaisen satulasta ja taputtelin ponitammaa vielä tyytyväisenä. Keikki avasi meille oven ja sanoi lähtevänsä hoitamaan Blondia, kun taas rättiväsynyt minä ja hypähtelevä Hilla suuntasimme kulkumme kohti aittarakennusta. Aitta oli tyhjä, ja Hilla puhisi levottomana. Kuin kreivin aikaan paikalle saapui kuitenkin Taigaa taluttava Wear. - Jaha, ratsastitsä Hillaa? Wear kysyi hieman ihmeissään. - Joo, ja kuten kuvasta näkyy, se ryökälle keikautti mut kyydistä kerran jos toisenkin, hymähdin tytölle. Wear naurahti. - No mä jo katoinkin, että missä hiekkakasassa sä oot pyörinyt. Me lähetään tän mamman kanssa vähän kävelylle metsään, Taigan omistajatar hymyili ja silitti suojattinsa vatsaa ylpeänä. - Se on kasvanut aika kunnioitettavaan kuosiin, hymyilin katsellessani Hillan ponikaveria. - Meinaatko taluttaa vai ratsastaa? - Ajattelin mennä ilman satulaa, ihan rennosti vaan, Wear vastasi. - Kiva! Voitaisko minä ja Hilla liittyä seuraan, ihan taluttaen tosin? kysyin toiveikkaana. - No siitä vaan, Wear lupasi. - Seura kelpaa kyllä.
Wear lupautui odottamaan, kunnes sain satulan riisuttua Hillalta ja vietyä sen paikoilleen. Päätin pestä tamman sienellä myöhemmin, kun palaisimme lyhyeltä kävelyreissultamme. Yhdessä Wearin ja Taigan kanssa suuntasimme metsään. Issikka tuntui nyt täysin rauhalliselta, kävellessään tutun ja luotettavan kaverinsa perässä. Silloin tällöin Hilla kuitenkin päätti, että rauhallinen köpöttely oli ihan mälsää, ja hypähti säikähtäen jotakin ojanpohjalla möyrivää hirviötä. Naureskelimme ja jutustelimme Wearin kanssa, ja katsellessani oman poninsa selässä rennosti keikkuvaa Wearia, tunsin pienen äänen kysyvän sydämessäni: tulisiko minusta ja Sentistä koskaan yhtä läheisiä kuin Wearista ja Taigasta? Entä minusta ja Hillasta? Naurahdin mielessäni viimeiselle yhdistelmälle - siihen olisi todella pitkä matka, ja sitä paitsi taisin olla vähän etuajassa näiden mietteiden kanssa. Vastahan minä olin Hillalla ratsastanut kahdesti, ja viettänyt sen kanssa muutoin aikaa hyvin vähän. Toki kävin silloin tällöin moikkaamassa ponia ja auttamassa Josefiinaa sen hoitamisessa, mutta meillä olisi pitkä polku kuljettavanamme, mikäli välillemme koskaan muodostuisi niinkin luottamuksellista ja läheistä sidettä kuin edessämme kulkevan kaksikon välille. Ja Senttiä ajatellessani tunsin omatunnon pistelevän. Minulla oli kesällä liian vähän aikaa sille, vaikka olin tänäänkin hoitanut orin huolella ja viettänyt sen kanssa hyvän tovin ihan vain jutustellen ja rapsutellen. Hilla muistutti olemassaolostaan nykäisemällä lujasti ohjista. Katsahdin sitä ja hymyilin. - Sun onnesi, etten mä osaa olla sulle vihanen tai katkera. Mulla on kuule niin monta mustelmaa sun jäljiltäs, että mä oon vaan ilonen päästessäni tänään kuumaan kylpyyn hautomaan niitä, myhäilin. - Että ihan vaan tiedoksi, vielä joku päivä mä saan äidiltä porttikiellon tallille, kun tuun kotiin muumioksi käärittynä. Wear vilkaisi meitä ja nauroi. - Karmea kohtalo, toinen hihitti. - Siis saada porttikielto tallille, kyllä mä muutaman mustelman kestäisin. - Samaa mieltä, yhdyin tytön mielipiteeseen ja rapsuttelin vieressäni lompsottelevan Hillan kaulaa.
|
|
|
Post by Jusu on Jun 30, 2009 23:21:08 GMT 2
No ei se ihan ehtinyt (oikean kellon mukaan) eiliselle, mutta melkein!
30. kesäkuuta - Pieniä hetkiä
- Mmm, kyllä sulla on sitten ihanat jouhet, ihastelin pientä islantilaista. - Joo, ja niiden selvittämisessä kuluu tuntikausia, nurisi vieressäni seisova Josefiina. - Entä sitten? kysäisin hymyillen. - Entä sitten? Entä sitten? Ootko sä Lynn koskaan yrittänyt setviä tommosta jouhikasaa? Josefiina kysyi harmistuneena. Kohotin piristyneenä päätäni. - Saanko? kysyin ilahtuneena. - Saatko mitä? Josefiina kysyi hämillään. - No selvittää ton jouhet? selvensin kärsimättömänä. Josefiina vilkaisi minua hymyään pidätellen. - No siitä vaan. - Jes ma'am! Mä taidankin tehdä tälle ihan superpuleerauksen. Et ees tunnista sitä, kun mä oon lopettanut - karvasen poninrotjakkeen sijaan sua odottaa säihkyvä timanttisilmä. - Oot säkin kyllä kanssa ihmeotus, Josefiina naureskeli innostukselleni ja luovutti poninsa minulle superkäsittelyä varten.
Hilla ei ollut uudesta projektistani aivan yhtä innostunut kuin minä. Ponitamman oloa helpottaakseni päätin viedä sen tarhan viereen ja sitoa sen aitaan, lähelle ponikavereitaan. Pella kävellä lönköttikin ilokseni lähemmäs ja sai Hillan unohtamaan, että minä olin hirveä kammotus. Niinpä sain harjata valkeaa islantilaista hetken ajan ilman, että se yritti kiemurrella pois ulottuviltani. Hilla ei vastustellut, kun pyörittelin sen valkeaa karvaa kumisualla ja nostatin ilmaan suuren pölypilven. - Sä taidatkin olla ihan kunnon harjauksen tarpeessa, mumisin ponille ja jatkoin työskentelyäni Pellan suotuisalla avustuksella. Hilla laski päätään ja nyppäsi suuhunsa muutaman ruohonkorren, mutta samassa se kohotti päätään ja korskahti jännittyneenä. Näin Shinquan ja Shinan saapuvan maastosta Humun kanssa, ja vilkutin näille hymyillen samalla kun Hilla yritti päättää, tuliko heitä pelätä. Lopulta pieni islantilainen loikkasi taaksepäin ja kiskaisi lujasti narusta. Onneksi solmu kuitenkin piti, eikä tamma päässyt pakenemaan minnekään. - Sä olet kyllä ihan ihmeotus, totesin tammalle ja jatkoin harjaamista.
Ja vaikka Hilla kuinka välillä säpsyilikin, sain sen harjattua ja aloin setviä paksua harjaa. Ja ajoittain, pieninä hetkinä kerrallaan, tunsin Hillan olevan täysin tyyni ja jopa luottavan siihen, että olin täysin turvallinen ihmisolento. Nautin näistä muutamista tuokioista, luottamuksen henkäyksistä. "Älä tieten tahtoen pahaa etsi; jos iloita mielit, keskity pieniin hetkiin", maistelin vanhaa sananlaskua mielessäni. Pieniin hetkiin, pieniin hyviin hetkiin. Hymyilin itsekseni ja näpertelin sormillani Hillan harjassa tököttävää takkua.
|
|
|
Post by Jusu on Jul 8, 2009 20:57:43 GMT 2
8. heinäkuuta - Ymmärrystä
Mä en totisesti näytä hyvältä, mä tiedän sen. Mä en ole jaksanut nousta sängystä vähään aikaan, hiukset on kampaamatta ja sojottavat kuin mitkäkin kuusenoksat. Mä en ole meikannut ja silmien alla on varmasti tummat pussit kaiken sen valvomisen ja pyörimisen jälkeen. Ja silmät on turvoksissa ja punaset, mutta en mä jaksa välittää. On niin paljon muuta ajattelemista.
Kävelen tallille hitaasti ja innottomasti. En mä oikeestaan muuten olisi tullut ollenkaan, mutta äiti kyllästyi lopulta siihen, etten kohottanut päätäni tyynystä ja ajoi minut ulos. Kyllähän se ymmärtää mistä kenkä puristaa, mutta se sanoo ettei ole hyväksi vaan jäädä yksikseen suremaan. Että mun pitäisi mennä ulos ja tavata kavereita. Tavata kavereita, ihan kuin mä haluaisin mennä tutun porukan luokse, josta puuttuukin jotakin tärkeää. Ihan kuin mä pystyisin tekemään niin. Mutta kun mä kerran olen jalkeilla, päätän mennä tallille. Sentin luo. Mä en oo nähnyt edes Jusaa sen jälkeen, kun se toi mut kotiin ja lupasi soittaa. Ja se soittikin, mutta mä en jaksanut vastata ensimmäiseen pariinkymmeneen kertaan. Vasta vähän ajan päästä mä lakkasin painamasta punasta luuria ja vein sormeni sen sijaan sille toiselle näppäimelle, vihreälle. Ja vastasin puhelimeen. Ja puhuin Jusan kanssa, kuulin, että Senjan hautajaiset järjestetään pian. Että mun pitäisi mennä sinne. Ja mä lupasin olla paikalla. Ja kyllä mä olenkin, lupaan hiljaa mielessäni. Kyllä mä menen sinne, mun on pakko, onhan Senja ollut mulle tärkeä pitkän aikaa. Se on vieläkin tärkeä. Senjan perhe on ihan romuna. Jusa oli yrittänyt soittaa Sebastianille monta kertaa, mutta kuten mäkin, Sebbe oli katkaissut puhelun. Lopulta Jusa meni Sebben luo ja istui pitkään sen kanssa juttelemassa. Mä tiedän että munkin pitäisi mennä käymään Sebben luona, ja niin mä menenkin, ihan pian.
Näitä mietteitä mielessäni pyöritellen saavun tallin pihaan. Askeleet hidastuvat. Haluanko mä mennä sinne? kysyn hiljaa mielessäni ja tiedän, etten mä oikeastaan halua mutta mun täytyy. Kohotan leukani ja henkäisen syvään, astun avoimelle ovelle. Ja kun mä näen tallin olevan täynnä porukkaa, mä tunnen paniikin vyöryvän mua kohti. En mä uskalla mennä vielä muiden luokse, huomaan ajattelevani. Ja kun Roosa huomaa mut ja tervehtii hymyillen, mä käännyn ympäri ja ryntään ensimmäiseen keksimääni pakopaikkaan, Hillan tyhjään aittakarsinaan. Mä olen tulossa hulluksi, sanon hiljaa mielessäni. "Mä olen tulossa hulluksi." Sanat soivat hiljaa ilmassa, hetken, sitten ne pyyhkiytyvät pois ja tilalle asettuu lyhyt narahdus, kun avaan tyhjän karsinan oven. Istun karsinan nurkkaan ja kuuntelen viereisessä karsinassa seisoskelevan Pellan pärskintää.
Askeleita. Fiia saapuu hakemaan Pellaa ulos, ja käperryn pieneksi karsinan nurkkaa vasten. En halua kenenkään tietävän, missä olen. Fiia kuuluu puuhastelevan Pellan kanssa, laittavan riimua pyöreän russtamman päähän. "No niin, muoriseni. Hop hop nyt, niin pääset ulos", tyttö hoputtaa lempeästi ponitammaa, joka kuuluu tottelevan kehotusta innokkaana. Pella kaipaa ponikavereitaan ja haluaa mieluusti liittyä niiden seuraan. Kun kaksikko on mennyt, on jälleen hiljaista. Huokaisen itsekseni ja suljen silmäni.
"Lynn?" kuulen jonkun kysyvän. Mä vilkasen ovelle ja näen Wearin kurkistavan huolestuneesti karsinan ovelta. "Mitä sä siellä teet? Onko joku hätänä?" Tyttö päästää rakkaan Taiga-poninsa viereiseen karsinaan ja palaa Hillan ovelle. "Onks kaikki okei?" Pudistan päätäni; mitä sitä suotta teeskentelemään, kyllä toinen arvaa ettei kaikki ole okei. "Tahdotsä olla yksin vai haluatko, että mä tulen seuraksi?" Wear kysyy hiljaa. Kohautan ensin olkiani. Tahtoisin olla yksin, mutta loppujen lopuksi seura ei olisi pahitteeksi. Lopulta yritän hymyillä Wearille ja sanon: "Jos sulla ei oo kiire, niin ois kiva jos istuisit seuraks. Jos sä ehdit ja jaksat." Wear hymyilee takaisin. "Kyllä mä jaksan. Haluatko sä kertoa, mikä on hätänä vai haluatko sä että mä vaan istun siinä sun kanssa?" Hämmennyn hieman toisen ymmärtäväisyyttä. Wear istuutuu viereeni Hillan karsinan pohjalle. Ja vaikka mä en tunnekaan tyttöä hyvin, hyvä jos lainkaan muuta kuin nimeltä ja ulkonäöltä, musta tuntuu lohdulliselta, että toinen on lähellä. Katselen hiljaisena käsiäni ja kyyneleet, joiden kuvittelin jo loppuneen, kirvelevät silmissä. Niiskaisen ja tunnen Wearin kietovan kätensä ympärilleni. Kumpikaan ei sano mitään. Hiljaisuus tuntuu helpottavalta. Pian kuitenkin puran mieltäni painaneet asiat hiljaiselle tytölle, joka puristaa kätensä tiukemmin ympärilleni. Samassa kuulen Josefiinan toruvan äänen ja Hillan kavioiden kopinan. Hetken kuluttua kaksikko saapuu aitalle ja lievästi sanoen yllättyy nähdessään mun ja Wearin majoittuneen karsinan nurkkaan. "Eh... Mitkäs pippalot täällä on meneillään?" Josefiina kysyy, mutta se vakavoituu nopeesti huomatessaan itkettyneet kasvoni ja ympärilleni kiertyneet Wearin kädet. "Onko jotain sattunut?" Katson jälleen käsiäni ja tunnen Wearin puristavan rohkaisevasti olkapäätäni, ennen kun saan katsotuksi Josefiinaa. "Mä... Mun kaveri on... kuollut", mä kakistelen ja aittaan lankeaa hiljaisuus. Mä katselen lattiaa peittävää kuivikemattoa. Hilla ei ymmärrä, mistä on kyse, vaan kiskoo Josefiinan käsissä olevaa riimunnarua. Wear on vaiti. "Lynn, mä oon pahoillani sun puolesta. Voinko mä auttaa jotenkin?" Josefiina kysyy hiljaa. Pudistan päätäni. "Ei siitä oo enää mitään apua, mä en saa Senjaa takasin." Huokaisen syvään ja vilkaisen Hillaa. "Mitä sä ajattelit tehdä Hillan kanssa? Voinko mä auttaa sua sen kanssa?" kysyn lähes anovasti. Josefiina nyökkää, tietäen tasan tarkkaan, että sillä hetkellä mä toivon kaikkein eniten saavani jotaki muuta ajattelemista. Mä ja Wear noustaan molemmat seisomaan. "Mä meen harjaamaan Taigaa", Wear sanoo. Katsahdan tyttöä kiitollisena. "Wear, kiitti. Että kuuntelit." Wear hymyilee ja pudistaa päätään. "Ei sun tartte kiittää. Yritä nyt vaan päästä jaloilles ja saada hymyn kasvoilles." Naurahdan itkunsekaisesti. "Mä yritän. Kiitos."
Me harjataann ja satuloidaan Hillaa yhessä Jossun kanssa, vaihtaen silloin tällöin pari sanaa. Enimmäkseen mä oon kuitenkin hiljaa, koska mä en keksi mitään sanottavaa. Eikä Josefiina painosta mua puhumaan - se ymmärtää tasan tarkkaan, etten mä oo puheliaalla tuulella. Pian Jossu taluttaa viuhtovan issikan kentälle ja mä roikun vastaan, kun nainen kapuaa valkean tammansa selkään. Autan tätä kiristämään Hillan satulavyön ja siirryn sitten sivummalle, kun Josefiina siirtyy kävelemään ympäri kenttää. Mä tyydyn istuutumaan kentän aidalle.
Valkea issikka polkee kenttää tyytyväisen näköisenä, mutta mä keskityn siihen vain osittain. Ajatukset karkaavat vähän väliä Senjaan, ja pian huomaan, ettei mulla oo aavistustakaan siitä, mitä Josefiina tekee Hillan kanssa. Sen sijaan jokin kiinnittää huomioni kentän toisella laidalla... mutta hetki on pian ohi, sillä Josefiina ravaa Hillalla ohitseni. "Lynn, näitkö! Sehän meni äsken tosi nätisti", Josefiina myhäilee ohi mennessään. "Öh, joo..." valehtelen. Josefiina vilkasee mua ymmärtäväisenä. Se tietää kuitenkin, etten mä nähnyt. Huokaisen syvään ja yritän keskittyä. Karistan hetkellisen järkytyksen mielestäni ja katselen Hillaa ja Josefiinaa. Pian mä näenkin, kuinka Hilla lisää ravia lävistäjällä ja nostaa lyhyen sivun keskellä nätin laukan. Hymyilen pienesti ja taputan käsiäni kaksikon suoritukselle. Hilla ei edes heilauta korviaan mun aplodeilleni, vaan jatkaa tyynesti laukkaa pääty-ympyrällä.
Harjaan Hillaa sillä aikaa, kun Josefiina on toimistolla vastaamassa kiireiseen puheluun. Issikka seisoo kerrankin hiljaa. "Sä taidat tietää, etten mä jaksais nyt tapella", huokaisen ponille. Se ei vastaa, katsoo vaan sivusilmällä. Samassa Josefiina saapuu paikalle. "Ootsä okei?" nainen kysyy ensitöikseen ja tulee halaamaan mua. "Sulla on ollu rankkaa." Nyökkään itku kurkussa toisen huolen johdosta. Harjaaminen jatkuu hiljaisuuden vallitessa, mutta lopulta mä en pysty pitämään asiaa itselläni. "Mä luulen, että mä tuun hulluks", sanon vaisusti Hillan toista kylkeä puunaavalle Josefiinalle. Nainen lopettaa harjaamisen ja katsoo mua huolestuneena. Nieleksin hieman ja annan harjakäden pudota kylkeäni vasten. "Kun... mä... Mä oon viimeaikoina nähny Senjan. Tänään kentällä. Ja keittiössä... Mä tiedän etten mä voi nähä sitä", kiiruhdan sanomaan, kun Jossu avaa suunsa. "Mä tiedän etten voi. Mutta mä näen, tai mä kuvittelen silti näkeväni." Kyynel tipahtaa poskelle, se koskettaa suolaisena huuliani. "Lynn... Totta kai sä näet sen", Josefiina sanoo yllättäen. "Se on ollu kauan sulle tosi läheinen, ja sä oot nähny sen melkein joka päivä monen vuoden ajan. Ja nyt kun sä yhtäkiä joudut siihen tilanteeseen, ettet sä enää voikaan nähä sitä... Sä toivot näkeväsi ja sitten se on sun luona." Hetken hiljaisuus. "Sä et oo hullu, usko pois vaan, sulla on vaan ikävä sulle läheistä ihmistä." Katson hiljaa kenkiäni ja nyökkään.
Hilla juoksee äkkiä Pellan luokse, kun Josefiina päästää tamman vapaaksi. Jäämme molemmat nojailemaan aitaan, mä ja Josefiina. Mä mietin toisen sanoja ja huokaisen syvään. Mulla on todella ikävä Senjaa.
|
|
|
Post by Jusu on Jul 10, 2009 0:00:31 GMT 2
9. heinäkuuta - Painajaista"Tulkaa jo!" kuulen hoputtavani Hillan selässä istuvaa Josefiinaa ja Seraa virnistellen pidättelevää Katia. Istun Sentin selässä iloisena ja nauravaisena, vailla sitä synkkää mieltä painavaa ajatusta. Tämähän on vain unta, tiedän sen jossakin syvällä alitajunnassa. Mutta kun hevoset lähtevät liikkeelle ja maisema muuttuu kauniiksi metsäksi, olen jo tuudittautunut unen todellisuuteen. Minulle uni on totta. Ravaamme. Johdan joukkoa rauhallisen Sentin kanssa ja vilkuilen silloin tällöin taakseni. En kuitenkaan kiinnitä mitään huomiota siihen, että unen maisema vaihtuu vähän väliä - niin minun unissani aina käy. Saavumme valtavan niityn laitaan ja pysäytämme hevoset. "Valmista?" Kat kysyy nauraen. "Yksi, kaksi, kolme!" Josefiina huutaa, ja samassa tajuan kaiken menevän pieleen, hajoavan käsiin. Unen muuttuvan painajaiseksi. Taivas muuttuu äkkiä myrskyäväksi helvetiksi ja kaikki peittyy harmaaseen. Hilla saa tarpeekseen ja kuulen kiljaisuja, en osaa sanoa mistä äänet tulevat. Tajuan vain, että Hilla on irti, ja että se on saatava kiinni. "Lähden Hillan perään!" huudan, tietäen sanojen hukkuvan tuuleen. Kannustan Sentin raivoisaan laukkaan ja jo pellon päässä saavutamme Hillan. Kurotan riuhtovan ponin ohjat käteeni ja siirrän Sentin ohjat toiseen. Käännyn ympäri palatakseni samaa tietä Josefiinan, Katin ja Seran luokse, mutten löydä heitä mistään. Niitty katoaa ympäriltäni, laukkaamme pimeässä. Sumussa. "Ei..." parahdan, kun sumu ja pimeys ympäröivät meidät kokonaan. En tiedä minne mennä. --- Anteeks, teki vaan mieli purkaa vähän mieltä. Ja kun ajatukset on sekasin, tää on just sitä samaa mitä miun mietteet. (Sama Sentin päiviksessä.)
|
|
|
Post by Josefiina on Jul 19, 2009 18:50:43 GMT 2
19.7. - Kotiinpalaamisia ja hysteeri-Hilloja
Heinäkuinen sunnuntai-aamupäivä aukeaa edessäni kirkkaana ja valoisana. Fordini moottori kehrää kuin kissa, radiosta soi Lady Gagaa ja asfaltti väreilee lämmössä. Vihdoin olen matkalla takaisin kotiin.
Minulle ehti jo tulla ikävä Seppelettä, vaikka irtiotto arjesta tulikin tarpeen. Olen huomannut kaipaavani jopa sitä korviahuumaavaa meteliä, joka täyttää tallikäytävän kun jollekin hevoselle etsitään hoitajaa, ja jopa tallityöt ovat alkaneet houkutella. Tallilla on taas tapahtunut: Manki-poni on lähtenyt, ja täten yksi karsinapaikka on vapaana. Minulla ei suoraan sanottuna ole hajuakaan, mitä aion sillä tehdä. Onneksi mitään ei tarvitsekaan päättää vielä. Mankin omistaja, Brenna, lopetti myös Epun hoidon. Mitään draamaa kuvioon ei liity, mutta tietenkin tuppaa silti harmittamaan, että veikeä poniherra ei enää meillä asu. Toiminhan itse joskus Mankin kisahoitajana. Lisäksi Cassun hoitaja, Henni, lopetti Seppeleessä. Cassun tilanne vaatiikin toimenpiteitä, sillä Henni oli sen ainoa hoitaja. Päätän mielessäni järjestää hoitajahaun heti, kun ehdin kotiutumaan.
Eniten minulla on ikävä kuitenkin omaa, rakasta, ihanaa hevostani. Mitenhän Hilla on pärjännyt?
Huumaava onnentunne täyttää minut, kun yhtäkkiä havaitsen olevani oikeassa risteyksessä. Käännyn ripeästi pihaan ja parkkeeraan kaarani kömpelösti päärakennuksen eteen. Sammutan auton ja tunnen, miten hymy täyttää kasvoni. Kotona taas!
En ehdi kuin juuri ja juuri rämplätä etuoven auki ja heittää matkalaukkuni eteiseen, kun minut jo bongataan. Talsiessani tallille päin olen pian uteliaiden tallityttöjen saartama; joukossa ovat ainakin Liisa, Jenna, Sanni, Elkku, Shinqua ja Jassu. ”Vihdoin suakin näkee”, Jenna puuskahtaa. ”Oliko rentouttava loma?” ”Harvinaisen”, minun on pakko myöntää. ”Mitäs tänne kuuluu?” ”Ihan jees”, Jassu kohauttaa hartioitaan. ”Vähän on ukkospilviä ilmassa, kun moni puhuu lopettamisesta, ja Brenna ja Henni teki sanoista totta.” ”Mua ei ainakaan saa täältä pois kulumallakaan”, julistaa Liisa, ”etenkään jos se oma hoitsu jossain vaiheessa pärähtää kohdalle.” ”Minäkään en ihan niin vaan poistu Epun karsinalta”, Elkku juttelee kun tallustamme talliin päin. ”Se oli taas niiin kiva ratsastaa!” ”Mukava, että teillä sujuu hyvin”, totean ystävällisesti. ”Onko Annea näkynyt, eikös sekin oo jo palannut reissultaan?” ”Juu, siellä se toimistossa häärii”, Sanni tietää kertoa. ”Se melkein valu hikeä, kun kuulemma saa maksaa erääntyviä laskuja sydämensä kyllyydestä”, Shinqua hymähtää. ”Okei, mäpä käyn tsekkaamassa tilanteen”, ilmoitan ja pujahdan edellä viileään talliin. Samassa minut valtaa rauhallinen, tyyni, miltei seesteinen olo. Kun tallissa ja sen ympäristössä on viimeiset kuukaudet häärinyt periaatteessa kaksikymmentäneljä tuntia seitsemänä päivänä viikossa, on siihen kiintynyt ihan eri tavalla. Ja nyt olen taas elementissäni: rakkaiden hevosten ja ystävien parissa.
Ennenkuin hypähdän toimistoon, vaihdan pikaiset kuulumiset Sikkeä satuloivan Pipsan kanssa. Tyttö on jopa tavallistakin hymyileväisempi, ja ymmärrän miksi, kun paikalle tupsahtaa yhtäkkiä Kristian Liinun suitset kourassaan. ”Hei Pipsa, oliks ne nää?” Kristian kysyy kulmat kurtussa. ”Mä en yhtään tajua, mitä nää kaikki remmit ja venkselit on...” Sitten poika huomaa minut: ”Ai moi, Jossu. Kiva kun tulit, Jaakosta on tullut ihan hermoraunio kun se sai olla yksin pitämässä kuria, kun Ellikin lähti kotiinsa tällä viikolla.” ”Pitääkin ottaa se puhutteluun”, virnistän. ”Ja ihan paitövei, noi ei oo Siken suitset.” ”No ei todellakaan ole”, Pipsa huoahtaa muka väsyneenä, vaikka oikeasti tyttöä naurattaa. ”Nuo on jo kolmannet, mitkä tää miehenkuvatus tuo. Voitko kuvitella, ensin se tarjosi Siirin suitsia!” ”Aina tarvii motkottaa...” Kristian marisee ja painuu takaisin satulahuoneeseen. ”Niissä lukee isolla SOLSIKKE!” Pipsa kiljaisee perään. Minä jätän kaksikon rauhaan ja suuntaan naureskellen toimistoon.
Pöydän takana istuu selvästi päivettynyt Anne, joka naputtelee keskittyneesti tietokonetta. ”Pöö”, hihkaisen ennenkuin nainen ehtii huomata minut, ja Anne saa melkein sydänkohtauksen. ”Josefiina on palannut”, hän toteaa sitten kuivasti. ”Olikos kiva loma?” ”Juu, ihan super”, vastaan pirteästi ja jään ovensuuhun keikkumaan. ”Ootko sä kohta valmis?” ”Oikeestaan mä olen jo valmis, kuinka niin?” Anne sammuttaa tietsikan ja venyttelee työstä jumiutuneita niskojaan. ”Mä ajattelin että kunnon ratsastus tekis terää”, ehdotan toiveikkaana. ”Käypi hyvin”, Anne myöntyy oitis. ”Maastossa?” Emmin hetken. ”No en kyllä tiedä yhtään, miten Hilla toimii... mutta okei, kai se sopii.” ”Kiva! Mä otankin Bladen.” Touhukkaina lähdemme metsästämään ratsujamme ulkoa.
Hetken kuluttua olen tarhassa, jossa Himpsu, Taiga, Pella, Liinu, Humu ja Sikke laiduntavat kaikessa rauhassa. Minun on pakko hihittää ääneen kun huomaan, millaiseksi Pella on turvonnut. Varsa voi syntyä millä hetkellä hyvänsä, ja russ-tamma on varsin tuskaisen näköinen. Se seisoo varjossa yksinään, silmät ummessa ja korvat taaksepäin käännettyinä ja hyökkää heti, jos joku hevosista yrittää lähestyä sitä. Hilda näyttää yhtä suloiselta kuin aina; pörröharjainen issikka nostaa päänsä uteliaana nurmesta ja selvästi tunnistaa minut. Kun erehdyn kahisuttamaan taskuuni jäänyttä jäätelöpaperia, ryntäävät kaikki muut paitsi Pella luokseni herkkujen toivossa. Muut lähtevät heti hoksattuaan, ettei nameja ole tulossa, mutta Himppu jää luokseni, haistellen minua tiiviisti. Tamman elekieli on epävarmaa ja kohteliasta; se on hiukan jännittynyt seurassani. Juttelen sille hiljaa ja olen paikallani, kunnes islantilainen rentoutuu ja puhaltaa kasvoilleni lämmintä ilmaa. Sitten se alkaa hinkata kutisevaa päätään olkavarteeni. Hymyilen ja taputan harmaasävyistä hevosta kaulalle. Sitten kalautan riimunnarun sen riimuun ja lähden taluttamaan yllättävän yhteistyöhaluista hevosta harjauspuomille, jossa Anne odottaakin jo rauhallisen Bladen kanssa.
”Mä ajattelin, ettei Hilla välttämättä tykkää olla tallissa nyt, kun oleskeluhuoneeseen alkoi lapata porukkaa”, Anne selittää huomaavaisesti. ”Kiva!” Hymyilen ja haen molempien hevosten harjapakit. Hilla ja Blade eivät ole ylimmät ystävykset, ja inahtavat pari kertaa haistellessaan toisiaan. Sitten musta puoliverinen pärskähtää välinpitämättömänä, ja jännitys laukeaa. Alamme sukia ratsujamme kiireettömästi. Sanoja ei tarvita, olemme kai molemmat ikävöineet tätä. Puhelen Hildalle hiljaa, ja sen korvat liikkuvat kun se keskittyy ääneeni. Tamma on melko tyyni, välillä se säpsähtelee tuulen suhinaa tai jostain kantautuvaa kovaäänistä puhetta, mutta rauhoittuu nopeasti.
Harjaukseen menee tovi jos toinenkin: perfektionistina ponista nouseva sankka pölypilvi saa minut hermoromahduksen partaalle, ja niinpä pyöritän kumisukaa tamman karvalla yhä uudestaan. Sitten harjakivi ja pölyharja. Sama rumba toistuu uudelleen ja uudelleen. Anne touhu lähinnä naurattaa. ”Haittaako se nyt jos siinä hepassa on pari irtokarvaa?” nainen kommentoi (hänhän on tietenkin saanut Bladen karvan kiiltämään kauniisti jo aikoja sitten, ja rapsuttelee nyt tamman otsaa, Bladen nuokkuessa uneliaana naisen kättä vasten). ”Kyllä haittaa”, tuiskahdan kipakasti, ”koska ennen pitkää mä en sitten edes erota koko elikkoa villakoirien seasta.” ”Whateva”, Anne nostaa molemmat kätensä ilmaan antautumisen merkiksi ja kipaisee hakemaan Bladen varusteet. Minä hinkkaan ja hinkkaan Hillan karvaa, ja hiljalleen se alkaa näyttää jo ihan siedettävältä. ”Tän vois kyllä pestä vaikka huomenna”, suunnittelen. ”Tosin siinä saatetaan tarvita paria auttavaa käsiparia...” ”En välttämättä lupaudu mukaan ilmaiseksi”, Anne irvistää, ”vaikka se nyt vaikuttaakin aika rennolta.”
Hilla alkaa hermostua jahkailuuni ja steppailee edes takaisin. Vähän väliä minun ja Annen puheille eksyy tallityttö jos toinenkin, ja vieraat ihmiset stressaavat tammaa entisestään. Annen läsnäolon se kyllä sietää, onhan nainen rauhallisuudessaan harmiton, mutta hihittävät ja höpöttävät hoitajat menevät totaalisesti yli hilseen. Lopulta tulee sitten kertalaagi. Hilla saa paniikkikohtauksen, kun Nana pomppaa yhtäkkiä nurkan takaa, ja lähtee peruuttamaan silmät muljahdellen. Se vetää riimunnarun repeämispisteeseen, mikä saa sen pelon vain yltymään. Harjapuomi nitisee liitoksissaan. Salamannopeasti aukaisen vetosolmun ja tartun Hillan riimusta kiinni. Se peruuttaa heti pari metriä ja hypähtää pystyyn. Päästän riimunnarun oitis löysäksi ja yritän silittää hevosen kaulaa. Se viskoo kaulaansa ja ottaa muutaman sivuaskeleen. Pysähdyn, pidän tiukasti riimunnarusta kiinni ja alan puhella tammuskalle arkisesti. ”Sooo jaa, mitä sä nyt tolleen, Nanahan se vaan oli...” Kestää hetken, toisenkin. Mutta lopulta Hildan kehon läpi kulkee viimeinen väristys ja se ravistelee harjaansa. Sitten se tulee luokseni ja tunkee päänsä syliini, ihan kuin pieni lapsi, turvaa etsien. Halaan Hillan päätä ja vedän sisääni hevosen tuttua, turvallista tuoksua. ”Sä olet turvassa mun kanssa, jooko, pieni hevonen?”
Hillan rauhoituttua talutan sen takaisin harjapuomille. Se alkaa välittömästi teutaroida ja saa Bladenkin hermostumaan; Anne on miltei jäädä alle kun yleensä leppoisa tamma hypähtää komean sivuloikan. ”Sori hirveesti, en mä tarkoittanut...” Nana mutisee naama punaisena. ”Ei se mitään, kunhan nyt haet porkkanan ja tuut antamaan sen Himpulle”, käskytän ystävällisesti. ”Ettei sille nyt jää traumoja joko susta tai tästä puomista... tai sitten sekä että.” ”Mulla onkin taskussa pari sokeripalaa”, Nana muistaa ja kaivaa namit capriensa uumenista. Sitten hän astuu reippaasti lähemmäs – vähän liiankin reippaasti. Hilla sävähtää ja hypähtää taas takajaloilleen. En ole laittanut tammaa kiinni, joten roikun riimunnarussa mahdollisimman eleettömästi. Kun tamma sitten lopulta oma-aloitteisesti rauhoittuu, Nana ojentaa sille tärisevin käsin sokerit. Hilla haistelee niitä epäluuloisesti, mutta lopulta se hotkaisee herkut hetkessä. ”Noniin.” Hymyilen tyytyväisenä ja alan solmia riimunnarua harjapuomiin. Hilda hermostuu heti, joten sen sijaan vain heitän narun puomin yli: ei se siitä mihinkään lähde.
Viimein pääsen tositoimiin; haen Hildan varusteet ja kypäräni. Anne auttaa satuloimisessa parhaansa mukaan. Hän osaa suhtautua tamman poukkoiluun välinpitämättömästi. Toisin kuin Elli, muistelen virnistäen. Punapää ei luota rakkaaseen ratsuuni yhtään, vaikka onkin hevosten kanssa pörrännyt pikkulikasta saakka. Hilla pyörii ja pomppii aluksi, mutta hiljalleen – ihan hiljalleen – se alkaa alistua kohtaloonsa. Ja ennenkuin issikka huomaakaan, kiristän jo sen satulavyötä, muun ollessa valmiina.
”Vihdoin!” Anne puuskahtaa noustessaan keveästi Bladen selkään. Minä ravaan Hillan perässä, en saa jalkaani asetettua jalustimeen kun islantilainen esittää taas hienon älä-tule-mene-pois-tanssinsa. Lopulta pihaan sattuneen Rosin avustuksella pääsen juuri ja juuri puoliksi Himpsun selkään. Se lähtee oitis raviin, jolloin minä tömähdän maahan persuksilleni. ”AUUUUUUUU”, kieun kuin ravitallin Kunkku-kukko, ja hieron ahteriani. Ros ja Anne ovat tikahtua nauruunsa, ja Blondin omistaja saa hekotukseltaan vain vaivoin paikoilleen jääneen Hildan suitsista kiinni. ”Tallinomistajamme loistava esimerkki oikeaoppisesta selkäännoususta”, Anne kuittailee. Yritän uhmakkaasti uudestaan, ja tällä kertaa saan juuri ja juuri hilattua itseni tukevasti satulaan, vaikka Hiltsu paahtaakin jo eteenpäin. ”PRRRR!” pidätän tammaa kiukkuisena ja se pysähtyy töksähtäen. Saan rämplätä jalustinten kanssa hetken, ne kun ovat ilmeisesti olleet viimeksi Lynnillä, ennenkuin saan ne sopiviksi. Siinäkin Ros saa toimia apumiehenä, Hilla kun on päättänyt ettei sitä voisi vähempää kiinnostaa säätämisemme.
Anne nauraa vieläkin, kun viimein pääsemme matkaan. ”Toi nauru on kohta harakan arseessa”, ennustan ylpeästi. ”Minä ja Hilda pestään teidät laukkasuoralla 6-0.” ”Niin, siis Hilla pesee, koska sähän et varmaan pysy selässä suoran loppuun asti”, Anne antaa takaisin ilkikurisesti. ”Kehe kehe”, pyöräytän silmiäni. ”Mutta nyt vedetään sitten pitkä ja rankka maastoreissu. Tää tämän lagailu johtuu siitä, että sen liikuttaminen on ollut aika minimaalista. Että luulot pois heti alkuunsa.” ”Ay ay captain”, Anne nyökkää hymyillen ja kääntää Bladen edemmälle varjoisalle metsäkujalle.
|
|
|
Post by Josefiina on Jul 21, 2009 12:29:20 GMT 2
Tarina eiliseltä.
20.7. Sadetansseja ja suudelmia
Ja niin loppui se muutaman päivän kestänyt helleputki. Huokaisen raskaasti, naama makuuhuoneeni ikkunassa kiinni. Pienet, terävät vesipisarat halkovat ilmaa. Ankeat pilvet ovat jälleen kerran kansoittaneet taivaanrajan, ja hevosetkin ovat kokoontuneet tarhoihinsa tiiviiksi rykelmiksi. Huokaus. Hyperhyvä tuuleni on kuin poispyyhkäisty, ja masentuneena raahaudun kaivelemaan aamupalaa kaapeista. Enkä tietenkään muistanut eilen käydä kaupassa, joten aamiaiseni koostuu Pirkan puolisulaneista suklaakekseistä, oudonmakuisesta omenamehusta ja kuivuneista ruisleivänkannikoista. Pitempi huokaus.
Puen ylleni harmaat college-housut, valtavan ja ikivanhan t-paidan, sekä paksun hupparin. Samalla huomaan, että Jaakko on tehnyt varmaan mielestään hauskan tervetuliaislahjan ja tuonut kasapäin likaisia pyykkejään kodinhoitohuoneeseen. Vielä pitempi huokaus.
Tarvon läpi tihkusateen tallille, ja jo siinä matkalla ehdin tulla likomäräksi. Tallissa on hiljaista, yksikään hoitaja ei ole vielä eksynyt paikalle. Kaikki karsinat ovat kaiken lisäksi siivoamatta. Ja missä luuraa niinsanottu työntekijämme Jaakko? Niinpä. Piiiiiiiiiiiitkä huokaus.
Ei auta muu kuin tarttua talikkoon ja kottareihin ja aloittaa likainen ja raskas homma. Hiki alkaa virrata jo ensimmäisen boksin jälkeen, ja matkat lantalaan ovat yhtä tuskaa. Suunnittelen jo mielessäni, miten annan Jaakolle potkut ja palkkaan tilalle ulkomaalaista ja halpaa työvoimaa, joka ei jatkuvasti vingu ylitöistä ja palkankorotusten puutteesta. Huokaus. Kello lähentelee kymmentä, eikä ainuttakaan elävää sielua lisäkseni ole ilmestynyt. Ilmeisesti tänään on seppeleläisten virallinen lepopäivä, siis kaikille muille paitsi minulle, tai sitten yksinkertaisesti tytöt ovat päättäneet odotella, josko keli iltapäivää kohti parantuisi.
Aherran vielä kahdeltatoista. Olen likomärkä ja täysin raato, kun lykkään viimeisen kottikärryllisen lantalaan. Kolme ja puolituntinen urakka on ohi, ja painun sisälle vaihtamaan vaatteet. Yllätys yllätys, juuri silloin hoitajia alkaa virrata paikalle solkenaan. Huoh, huokaus.
Käyn vaihtamassa ylleni ratsastushousut ja saappaat, sekä kuivan hupparin. Palatessani talliin kuulen tyttöjen ihmettelevän siivottuja karsinoita. En paljasta osallisuuttani asiaan, vaan piipahdan oleskeluhuoneessa. Siellä ei näytä olevan ketään – vai hetkinen, sohvannurkassa näyttää istuvan joku. Tai jotkut. En ensin erota kuin yhden pörröpään, jonka tunnistan Katiksi. Ja toinen osapuoli on kukas muukaan kuin Tappi. Kaksikko on kietoutunut tiukasti toisiinsa ja harjoittavat nyt keskittyneesti jotain, joka näyttää lähinnä siltä, kuin Kat imuroisi Tapin naamaa sisuksiinsa, ääniefekteillä höystettynä. ”Pitääkin laittaa tallin sääntöihin uusi pykälä: kuhertelemalla aiheutetut traumat viattomille sivullisille kielletty”, möläytän yhtäkkiä, ja saan kyyhkyläiset irtaantumaan toisistaan pikavauhtia. ”Ai Josefiina... me ei tajuttu että sä olit siinä....” Tappi mutisee naama punaisena. ”Kiva nähdä suakin”, hymyilen aurinkoisesti nololle pojalle. ”Mitä sä tolleen hiippailet? Me tässä ollaan niitä viattomia, tirkistelyn uhreja nääs!” Kat yrittää säilyttää ylpeytensä ja pöyhii muhkeaa hiuskuontaloaan. ”Mm-m, teiniparien tiirailu kuuluu lempiharrastuksiini”, vakuutan. ”Tapilla oli varmaan roska silmässä... tai kitalaessa? Tai ehkä ennemminkin haimassa, kun sitä piti niin syvällisesti onkia ulos?” ”Mä vaan tarkistin, onko se pessyt huolellisesti hampaansa”, Kat opastaa. ”Me ei olla kato vähään aikaan nähty, pitäähän sitä ottaa selvää ton terveydentilasta.” ”Niin just”, Tappi nyökyttelee naaman väri jo normalisoituneena. ”Sä oot vaan hellyydenkipeä ja tunnet siksi tarvetta analysoida meidän rakkauselämää.” ”Samaa puutetta taitaa olla ravitallilla päin”, Kat jatkaa pirullisesti. ”Artsikin on nimittäin ollut viime viikkoina harvinaisen vihainen nähdessään meidät suorittamassa... öö... noita tollasia terveystarkastuksia. Mistähän se vois johtua?” ”Tjaa-a”, yritän kohauttaa olkiani rennosti, mutta nyt on minun vuoroni punehtua. Kat ja Tappi katsahtavat toisiinsa tietäväisinä. ”Sun kannattais varmaan tänään tulla käymään meillä?” Tappi ehdottaa kömpiessään ylös sohvalta. ”Siis ihan vaan siksi, että et unohda tulevaa raviohjastajan uraasi”, poika lisää nähdessään uhkaavan katseeni. ”Joo, mennään hei kaikki yhdessä”, Katti innostuu, ”sitten kun ollaan hoidettu nää Seppeleen kopukat.” ”Mnoh, kai se käy”, vastaan ympäripyöreästi. ”Jos sade lakkaa ja mulla ei oo hirveesti tekemistä ja eläinlääkäri ei tuu tänään kattomaan Pellaa...” ”Turpa kii, sönkkö”, Tappi komentaa lempeästi. ”Käykää nyt äkkiä hoitamassa ne elukkanne, niin päästään. Mulla on nälkä.”
Sade on vain yltynyt, kun hölkkään kohti tuttua tarhaa. Ponit ovat painuneet aitauksen kauimmaiseen nurkkaan, kuinka ollakaan, ja nököttävät siellä kylki kyljessä. Yritän vihellellä ja huudella kauempaa, mutta tuuli sieppaa ääneni eikä Hilda osoita aiettakaan liikahtaa lähemmäs. Kiroten astun laitsan puolelle ja äännähdän inhoten, kun ratsastussaappaani lötsähtävät mutaiseen vesilätäkköön. Tarvon täyttä höyryä tammojen luokse; ne kääntävät korvansa minuun päin, mutta eivät kiinnostu läsnäolostani sen enempää. Niinpä saan suorastaan kiskoa Himpsun mukaani ja hinata sen isoon talliin. Säänkestävä ponski kun ei koirankeleistä välitä, joten sisälle lähteminen ei innosta.
Tallissa on jo hälinää ja vilskettä. Ainakin sateesta on jotain hyötyä, sillä hoitajat ovat vallanneet satulahuoneen putsatakseen hoitsujensa varusteita. Minä pujautan Hillan Siken tyhjään karsinaan, kokemuksesta kun tiedän, ettei sen hermo kestä käytävällä ihmisvilinässä. Himppu haistelee boksin perinpohjin mutta toteaa sen sitten turvalliseksi, painautuen kuitenkin varmuuden vuoksi takaseinään. Haen tamman harjaboksin ja alan kiskoa vettä sen päältä hikiviilalla. Sen kummempia harjaustoimenpiteitä tamma ei oikein tarvitsekaan – luojan kiitos, sillä tamma heiluu sinne tänne levottomana (hikiviilahan nyt tunnetusti on hyvin vaarallinen kapistus, jota kannattaa pelätä) ja kääntää aina tilaisuuden tullen takamuksensa minua kohden. Saan vaivoin puhdistettua kaviot ja lähden sitten hakemaan Himpun kamoja. Kat ja Tappi ovat jo melkein valmiita Seran kanssa ja ilmoittavat menevänsä jo edeltä maneesiin (oletettavasti saadakseen harrastaa rauhassa lisää bakteeri-imurointeja), joka tällä erää onkin täysin käytettävissämme. Minä jään tappelemaan Hillan kanssa: se käy kovin levottomaksi, kun Sera viedään vastapäätä pois, ja rupeaa vuoroin kolistelemaan karsinan kaltereita ja potkimaan takaseinää. Komennan tammaa ärsyyntyneenä, mutta käskyni kaikuvat kuuroille korville. Viimein saan nakattua satulan Hildan selkään ja vyön kiinni. Suitsien laittaminen onkin huomattavasti helpompaa, issikka hoksaa pääsevänsä pois tallista – sitä ahdistaa, kun se ei näe ainuttakaan lajitoveria – ja antaa minun sählätä päänsä ympärillä rauhassa.
Käväisen vielä hakemassa kypäräni satulahuoneesta ja sitten talutan Himpun maneesiin. Matkalla sekä minä että hevonen ehdimme kastua kunnolla, mikä saa minut päästelemään muutaman ronskin ärräpään. Lisäksi ratsuni huomaa, että ympäristöhän on täynnä vaaroja. Tarhoissaan kököttävät hevoset, tuulessa huojuvat puut ja autolla pihaan köröttelevä Ros ovat tietenkin aivan kamalia ja epäilemättä suunnittelevat nirhaavansa sataviisikymmentäsenttisen otukseni. Jälleen kerran huokaus.
Maneesissa pyydän katsomossa lusmuilevan Tapin avukseni, sillä Hilla on taas päättänyt olla hankala selkäännousussa. Poika tarttuu reippaasti hevosen suupieleen, ja sepä saakin tamman suunniltaan. Se hypähtää äkkiarvaamatta taaksepäin ja riuhtaisee itsensä vapaaksi. Sitten se ravaa suoraan uralla kulkevan Seran luokse, mutta Katin hoidokki ei ilahdu islantilaisen vierailusta, vaan suuntaa tammaa kohti kipakan varoituspotkun. Hilla vingahtaa ja laukkaa täyttä häkää toiselle puolelle maneesia. ”Onks toi elikko ihan täysipäinen?” Tappi katselee issikan menoa suu auki. ”Millainen omistaja, sellainen hevonen”, irvailee Kat ja pysäyttää Seran kauniisti kohdallemme. Näytän tytölle erään tunnetun kansainvälisen käsimerkin ennenkuin lähden metsästämään issikkaa, joka on jäänyt maneesin nurkkaan. Huohotan, kun viimein pääsen parinkymmenen metrin päähän. ”Hillaa...” kutsun hevosta hiljaa ja tarkkailen sen reaktiota. Hilla haistelee maata muka välinpitämättömänä, mutta se vilkuilee minua ja kuuntelee tarkkaan ääntäni. Jatkan kimolle juttelemista ja pääsenkin kosketusetäisyydelle. Kun sitten olen saamassa otteen sen ohjista, tsädäm! Tamma lähtee hurjaa kiitoa kohti Seraa, Katia ja Tappia. ”Ottakaa se kiinni!” kiljaisen, mutta toimenpiteitä ei tarvita, sillä Hilla pysähtyy nätisti Seran rinnalle ja antaa oitis Tapin tarttua ohjiinsa. Hyvin, hyvin, hyvin pitkä huokaus.
Toinen kerta toden sanoo, vai miten se meni? Tappi pitelee nyt Hillaa tiukemmin, ja pääsen kuin pääsenkin issikan selkään. Se alkaa heti steppaamaan levottomana ja pyrkii raviin ohjatessani sen uralle. ”Kiitti”, hymyilen Tapille ennenkuin pidätän tölttiin rynnänneen islantilaiseni. Se on jännittynyt ja kireä. Kuin viulunkieli. Hilla pelkää olla maneesissa, se kuuntelee epävarmana jokaista ääntä ja säikähtää kaikkea: Seran pärskähdystä, Tapin naurahdusta, ulkona puhaltavaa viimaa. Otan siis vain käyntiä ja keskityn ratsastamaan hevosta pehmeästi ja vähäeleisesti. Ratsastan syvälle kulmiin sisäpohkeeni avulla enkä anna Himpun kurvata Seran perään. Kuvittelen, että tamma on pehmeää pullataikinaa, jota minä muovailen ratsastuksellani. Kun tamma lopettaa rynnimisen, annan sen nostaa ravin ja otan voltteja ja kiemurauria pelkillä painoavuilla ja pohkeilla. Ohjat pidän löysinä ja kädet hiljaa.
Vasta kahdenkymmenen minuutin kuluttua Himppu alkaa rentoutua ja keskittyä pelkästään minuun. Se pureskelee kuolainta ja kääntää korvansa suuntaani. Taivuttelen hevosta, pyydän sitä liikkumaan ilmavasti ja kauniisti. Hiljalleen Hilla alkaakin käyttää takajalkojaan. Kehun sitä tyytyväisesti ja jatkan ravia. Otamme kaikkea helppoa ja yksinkertaista, jossa Hilda onnistuu leikiten. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, olen ihan varma, että niin tamman itsetunto paranee ja se alkaa pitämään ratsastusta ihan kivana juttuna.
Kun Hilla liikkuu energisesti ja iloisesti, päätän alkaa ottamaan laukannostoja. Istun harjoitusraviin, pidätän tammaa hiukan ja kulmassa hipaisen sen kylkiä laukkapohkeilla. Hilda lähtee oitis pehmeään ja tasaiseen laukkaan. Jatkan laukkaa pitkää sivua pitkin ja teen pääty-ympyrän. Pudotan raville seuraavan pitkän sivun puolessavälissä. Sera ja Kat seuraavat pian perässä. Kuuma ja tulinen kelmiläinen liikkuu silmät palaen, ja kaksikko pelaa hyvin yhteen. Sera kuuluu lempihevosiini Seppeleessä, ja Kat sopii sen kanssa yhteen täydellisesti.
Otamme lisää nostoja molempiin suuntiin, ja Hilla liikkuu upeasti, kaikkia lihaksiaan hyväksikäyttäen. Muutaman kerran se sävähtää jotakin ja heittää melkoisia sivuloikkia, onnistuen pudottamaan minut selästään kerran. Laskeutumiseni maneesin hiekkaan on pehmeä, joten nousen heti takaisin hämmentyneen Hilpun selkään ja jatkan treeniä.
Tunnin ratsastuksen jälkeen sekä Sera että Hilda ovat sen verran hionneita, että päätämme lopettaa onnistuneen reenin siihen. Otamme vielä loppuravit ja -käynnit. Hilla puhaltaa ulos raskaasti ja kävelee nyt täysin rentona. Vartin loppuverkkojen jälkeen hypähdämme takaisin maan kamaralle ja lähdemme taluttamaan hevosia takaisin talliin. Kat pukee Seralle sadeloimen, ja minäkin päätän hetken pohtimisen jälkeen loimittaa Himpun ainakin hetkeksi. Se näyttää suloiselta vaaleanvihreässä loimessaan.
Talutan Hillan ulos ja huomaan, että kaatosade on muuttunut pieneksi, leppoisaksi ripotteluksi. Jätän loimen kuitenkin islantilaiseni päälle, saapa kuivua hetken aikaa. Päästän Himpun tarhaan ja katson, miten se rientää muutaman ilopukin kera tammakavereidensa luokse. Hevoset eivät kepulikonsteja tarvitse ollakseen onnellisia; raikas ilma ja lajitovereiden seura riittävät. Niin ainakin päättelen, kun Hilla liimautuu Taigan kylkeen ja alkaa jyystää märkää ruohoa maasta.
Palatessani sisälle näen, että tallin edessä on lauma sinne tänne hyppiviä tyttöjä, jotka hoilottavat jotain selittämätöntä. Lähemmäksi käveltyäni tunnistan tyypit: Nana ja Jenna, ketkäs muutkaan. ”Mitä ihmettä te teette?” kysyn purskahtaen nauruun. Sen verran osaan päätellä, että ilmeisesti tytöt tanssivat. Ainakin he heiluttelevat käsiään kuin mustekala lonkeroitaan ja potkivat jaloillaan epämääräisesti. ”Tää on meidän sadetanssi, dorka”, Jenna selittää ohimennen. ”Me houkutellaan aurinkoa esiin”, Nana selventää loikkiessaan ympärilläni. ”Mutta eikö sadentanssin tarkoitus ole nimenomaan kutsua sade, eikä lopettaa se?” huomautan huvittuneena. ”Oho, hups!” tytöt kikattavat ja lopettavat mielipuolisen sinkoilunsa. ”Mitä jos me nyt kutsuttiinkin tänne joku ukkosmyrsky? Tai trombi”, Nana epäilee. ”Trombeja on Suomessa vaan Särkänniemessä”, sanon kuivasti ja lähden sitten kohti päärakennusta, jonka edessä Kat ja Tappi ovatkin jo huitomassa; sovimme, että lähdemme minun autollani Artsilaan jahka olen vaihtanut jotakin kuivaa ylleni.
”Miten me nyt saadaan nätti kesäilma?” kuulen Jennan tuhahtavan takaani. ”Keksikää sellanen aurinkotanssi!” huikkaan tytöille, joiden naamat kirkastuvat heti, ja he alkavat selvästi suunnitella uutta koreografiaa.
Naureskellen hypähtelen talolle päin. Kaikkea sitä näkee, kun Seppeleen konnuilla asustaa. Kat ja Tappi ovat ainakin ihan sekaisin toisistaan, tallitytöt nyt pyörällä päästään muuten vaan. Mutta mitähän loppukesän suvituulet minun menokseni keksivät?
|
|
|
Post by Josefiina on Jul 21, 2009 18:46:55 GMT 2
21.7. - Ihan metsässäklikLyhyen estetreenin jälkeen vedimme rennon maastolenkin Eijan ja Luyn kanssa. Yhteissaldona vain 4 tippumista - alamme selvästi edistyä!
|
|