|
Post by Josefiina on Jul 28, 2009 20:53:30 GMT 2
28.7. - Pieni tovi
Juuri nyt käpertyisin mieluiten sohvannurkkaan paksun viltin alle, hotkisin levykaupalla Geisha-suklaata ja katsoisin jotain romanttista nyyhkyleffaa, jonka ainoat kriteerit ovat ääretön siirappisuus, kuvottava imelyys ja sopivan tyhmä juoni: olen näet ihan poikki. Koko tiistai meni nähtävästi tallissa: eläinlääkäri kävi katsomassa Pellaa, pidin kokonaiset kolme ratsastustuntia (onneksi paikalle sattunut Anne suostui hoitamaan päivän viimeisen), joku oli potkaissut Eppua kipeästi tarhassa, Topi karkasi aitauksesta, siivosin toimiston... Istun oleskeluhuoneen sohvalla puoliunessa, jaksamatta kommentoida mitenkään hoitajien ripeää sananvaihtoa siitä, mitä vapaalle karsinapaikalle tapahtuu. Kello lähentelee kahdeksaa, pian on hevosten iltaruokien aika. Onneksi minun ei tarvitse siihen sirkukseen osallistua! Poden valtavan huonoa omaatuntoa Hillan vuoksi: nyt pariin päivään en ole ehtinyt liikuttaa tammaa juurikaan. Se on kyllä yötä päivää laitumella ja pysyy siellä tyytyväisenä, mutta jokainen ylimääräinen vapaapäivä on hallaa orastavalle yhteistyöllemme. Mutta minulla on yksinkertaisesti liikaa tekemistä, enkä voi jättää Seppeleen asioita rempalleen vain oman hevoseni edun takia. Niinpä tyydyn pitkin hampain odottamaan viikonloppua, jolloin viimeistään pääsen issikkani selkään. Nousen vetelästi nojatuolista ja lähden raahustamaan portaita alas. Talli on jo hiljentynyt. Maneesissa hikoilee vielä tiistain vika ratsastusryhmä, sitten iltatallilainen saa alkaa ajaa hoitajia kotiin ja pehkuihin. Ainakin minulle yöunet maistuisivat. Nappaan satulahuoneesta mukaani Hillan hoitopakin ja lähden rahjustamaan läpi harmaan maiseman tuttua tarhaa. Pella ja Taiga seisovat molemmat portin vieressä. Molempien mahat roikkuvat miltei polvissa, ja Pella etenkin näyttää hyvin tuskaiselta. Olenkin pitänyt sen viimeisen viikon yöt sisällä: saa tammamamma nauttia omasta rauhastaan ja valmistua pienokaisensa syntymään. Pella on jo todella tuskainen, eihän sen laskettuun aikaan ole enää kuin pari päivää. Yritän taputtaa tammaa kaulalle lempeästi, mutta se luimistaa korvansa ja kääntää päänsä pois häntäänsä viuhtaisten. Raskaus muuttaa naisia, ja näköjään myös hevosia. Hilla on ihmeissään, kun sen parhaat kaverit suhtautuvat siihen äkäisesti ja torjuvasti. Ei puhettakaan, että kolmikko laiduntaisi kylki kyljessä: Taiga ja Pella seisovat lähinnä mahdollisimman erillä muista ja myös toisistaan, ja nuokkuvat silmät puoliummessa. Hilda on selvästi yksinäinen, sillä kun ei erityisemmin muita sydänystäviä ole. Niinpä issikka tervehtii minua ilahtuneesti. Alan harjata Hillaa laitumella. Se nuuskii minua ja harjapakkiaan ja alkaa sitten jyystää viimeisiä ruohonrippeitä. Koska kaikki tarhat ovat jo niin loppuun rouskutettuja, olemme Jaakon kanssa alkaneet viedä kaikille hevosille myös heinäpaalit silloin tällöin. Hilla nauttii kosketuksestani. Suin sitä pitkin, pehmein vedoin, ajatuksiini uponneena. Vaikka tammani ei ole missään kiinni, se seisoo paikallaan kiltisti ja kuuntelee hiljaista jutteluani. Nautin suunnattomasti tästä hetkestä: vain minä ja Hilla, rakas, rakas hevoseni. Tuntuu, että ratsastuksesta on tullut minulle eräänlaista suorittamista, se on suorastaan velvollisuus. Kaipaisin samanlaista otetta harrastukseen kuin Seppeleen hoitajilla, jotka kruisailevat pitkin metsiä ilman satuloita: missä on minun inspiraationi, minne on se suunnaton ilo kadonnut? Pohdin asiaa vakavasti samalla kun puhdistan pienen issikkani perinpohjin. Jynssään sen mahanaluksen ja harjantyven, korvantaustat ja vuohiset. Miksen osaa enää nauttia hevosista kiireettömästi ja stressittömästi? Tosiasiassahan tämänhetkinen saamattomuuteni ja innottomuuteni johtuu täysin fyysisestä väsymyksestä. Mutta tuntuu, että työt imevät minusta kaikki mehut, ja Himppu jää väkisin toiselle sijalle. Oikeastaan sekin on vain järjestelykysymys: päätän keskustella tallivuoroista Jaakon kanssa heti huomenna.
Kun olen harjannut Hillan, minulla on jo paljon parempi olo. Kiedon käteni hevosen kaulan ympärille ja jään siihen. Hilla hamuaa hiuksiani ja hörähtää pehmeästi. Sydämeni sykähtää oitis, ja lämpö virtaa kehooni. Se rajaton riemu on yhä sisälläni. Olen vain tainnut etsiä sitä liian kaukaa.
|
|
|
Post by Josefiina on Jul 29, 2009 16:26:44 GMT 2
29.7. - Relax, take it easy!
Tänään on aivan erityinen keskiviikkopäivä. Olen näet päättänyt ottaa kokonaan uuden asenteen hevosiin, ja elämään yleensäkin. En enää aio stressata mistään, en ottaa paineita, en ahdistua. Aion olla iloinen ja kiitollinen siitä mitä minulla on: elänhän monen hevostytön unelmaa. Oma ratsastustalli ja oma hevonen – enempää tuskin voisin toivoa. Toistelen näitä sanoja itselleni peilin edessä ja taivuttelen suutani hymyyn. Peilikuvani on päivettynyt ja karaistuneen näköinen: nykyään vietän puolet päivästäni ulkoilmassa, ja sen huomaa. Siniset silmäni tuikkivat kehyksistään vilkkaasti. Tästä päivästä lähtien minä, Josefiina, aion todellakin ottaa elämästäni Seppeleessä kaiken irti.
Ihan kuin taivaskin olisi aistinut minun ryhdistäytyneen: kun nimittäin hyppelehdin tallille päin, huomaan auringon hehkuvan heleänsiniseltä taivaalta. Lämpö levittäytyy iholleni. Valo sukeltaa sisääni hengityksen mukana ja tunnen oloni energiseksi ja pirteäksi.
Okei, myönnetään. Iloisuuteni on myös yksi aivan erityinen syy: aamutallin tehnyt Jaakko herätti minut tänään yllättyneenä. Pella ei nimittäin ollutkaan karsinassaan yksin! Yön aikana se oli saattanut maailmaan pienen, suloisen, ihanan orin, joka on saanut jo nimensäkin: Seppeleen Svante. Ikionnelliset omistajat, minä ja Fiia, olemme vain vaivoin saaneet itsemme irrotettua karsinan ovelta, jossa olemme luuhanneet pitkin päivää. Varsa on oikea magneetti, joka on vetänyt muitakin katselijoita, mutta Fiia on toiminut tehokkaana variksenpelättimenä. Eihän Pellalta voisi vaatia, että se ensimmäisenä vuorokautenaan äitinä päästäisi kaiken maailman pentit ja maijat lastaan toljottamaan.
Hipsuttelen Hillan luo tarhalle, enkä tietenkään malta olla kurkkaamatta Pellan karsinaan. Fiia on tuonut tammalle lesesekoitetta, jota tammamamma syö mielellään. Varsa sen sijaan makaa ketarat ojossa turpeen seassa, pienet sieraimet värähdellen. Voi, miten vastustamaton se onkaan!
Lopulta saan aikaiseksi hakea mukaani Hillan, jonka kanssa ei olekaan ongelmia. Se on perin kyllästynyt tarhakavereihinsa. Siken, Humun ja Kamuliinin kanssa se ei ole erityisempiä siteitä solminut, ja Taiga on huomattavan äreä issikkaa kohtaan. Niinpä Hilla suuntaa hellyydenosoituksensa minuun, ja saankin heti osakseni monta märkää heinäpusua.
Tallissa on tavallisen vilkasta. On Ilua, Liinaa, Alinaa ja Shinaa. Pujottelemme Hillan kanssa tallin uudelle puolelle, jonne sidon tamman kiinni kahdelta puolen. Sen korvat kääntyilevät tiheästi, eikä hevonen koe oloaan turvalliseksi hälinässä. Pysyn itse mahdollisimman rauhallisena ja alan tyynesti sukiaa tammaa. Se on tavallisen levoton, mutta en välitä poukkoilusta vaan annan sen olla. Jossain vaiheessahan Hillan on pakko tottua ihmismassaan, kun kerran Seppeleeseen olemme jääneet pysyäksemme.
Satuloin Hillan tottuneesti ja napsautan kypärän kiinni päähäni. Huomaan, että kaikki on helpompaa ja yksinkertaisempaa, kun en vedä herneitä nenään hevoseni häsläämisestä. Hilla teutaroi ja pomppii kun talutan sitä ulos, mutta en vain välitä. Kuljen sen edellä kentälle määrätietoisesti ja luotan siihen, että Hilda tulee kyllä perässä – nätisti tai ei-niin-nätisti.
Pysäytän Hillan keskellä kenttää, kiristän sen satulavyön (josta tamma ei tietenkään pidä vaan steppaa paikallaan) ja ehdin juuri asettaa jalkani jalustimeen, kun Hilla jo kiitää kohti kentän toista päätyä. Tasapainoni on kerrankin ajan tasalla, ja saan kuin saankin itseni heilautettua satulaan. Lähden uralle pitkin ohjin käynnissä. Hilda kulkee ripeästi ja hermostuneesti. Se ei pidä yksinolosta, ja alkaa pian hirnua niin että pää tärisee. En ole moksiskaan, istun vain rauhassa ja hyräilen itsekseni Mikan biisiä Relax. Olen ihan varma, että tästä alkaa uusi tie, kohti parempaa.
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 3, 2009 12:15:42 GMT 2
3.8. - Heinäkuista hellettä ja mukavaa maastoilua
Tänään on hyvä päivä. Aavistan sen heti herättyäni. Aurinko paistaa, linnut laulavat, jostain kuuluu jo hevosen kavioiden kopsuttelua ja ihmisääniä. Venyttelen nautinnollisesti leveässä parisängyssäni ja vaihdan verkkaisesti yöpaidan puolipitkiin, vaaleansinisiin capreihin ja ruskeapunaiseen niskalenkkitoppiin. Niinpä, ei varmaan monen mielestä käytännöllinen asukokonaisuus tallille – mutta sen jälkeen, kun Seppeleeseen muutin vakituisesti, on koko vaatekaappini sisältö muuttunut vienosti hevosentuoksuiseksi.
Kello on puoli yksitoista, ja tallivuoroni alkaa tasalta. Tosin näin kesäaikaan nuo vuorot eivät niin joustamattomia ole. Yleensä jätämme Jaakon kanssa tallityöt suosiolla hoitajille, ja päivän urakka koostuu minun kohdaltani lähinnä toimistotöistä, tuntien pitämisestä, tallin yleissiisteydestä huolehtimisesta ja laidunhevosten vahtimisesta. Tuntien pitäminen vaatii toki aika paljon aikaa ja jaksamista, mutta oikeastaan nautin siitä. Sitä paitsi nyt kesällä Elli on luvannut hoitaa tunnit pääosin, sillä hän majailee tällä hetkellä perheensä kesämökillä Liekkijärven rannalla.
Hypähtelen aurinkoisen pihan läpi talliin. Lämpö tulvii iholleni hellästi, ja hymy puhkeaa kasvoilleni. Pihalla näkyy jo muutama innokas hoitaja. Porukkaan kuuluvat ainakin Keikki, Sanni ja Dreamer. Moikkaan tyttöjä iloisesti ja astun sitten viileään talliin. Kaikki hevoset ovat ulkona, joten sisällä on hiljaista ja viileää. Harpon ilmoitustaulun luokse ja tsekkaan tuntitaulukon. Tänään on 3 ratsasustuntia, mutta muistaakseni Elli lupautui pitämään kaikki. Punapääraukka kun yrittää ottaa kaiken irti Seppeleestä, ennenkuin elokuun puolessavälin palaa takaisin opintojensa pariin.
Tartun talikkoon ja kottikärryihin ja painelen Blondin karsinalle. Niin, luitte aivan oikein: Blondin karsinalle. Ressukka nimittäin sai kamalan ähkykohtauksen, ja luovutin Hillan aittakarsinan toipumisen ajaksi sympaattiselle eläimelle. Niin Blondi saa tervehtyä rauhassa, ja Hilla siedätyshoitoa ihmiskammoonsa. Tähän mennessä kokeilu ei ole sujunut ihan suunnitelmien mukaan, sillä issikka pelkää edelleen kuollakseen tallin melua ja vieraita ihmisiä. Toisaalta sen ei tarvitse karsinassa pitkiä aikoja viettääkään, ja Lontin boksi on sitä paitsi tallin uudella puolella.
Hilla ei vietä öitä sisällä, mutta ehti eilisen harjaustuokiomme aikana sotkea karsinan kertakaikkisen järkyttävään kuntoon. Raivaan karsinan keskelle tilaa ja alan tekemään siihen suurta kekoa puhtaasta turpeesta. Homma on raskas ja vie aikaa, mutta hikisempiäkin urakoita on tehty, kuten esimerkiksi kaikkien karsinoiden siivous omin voimin. Niinpä en valita, vaan lykkään nöyrästi täyden kottarillisen lantalaan.
Sitten onkin aika lähteä ponitarhaa kohden. Nappaan satulahuoneesta riimunnarun ja lähden pomppimaan pihalle. Kaarran päärakennuksen takapihan kautta ja saavun pian valkoiseksi maalatulle aidalle. Näkymä on herttainen: viisi pörröistä ponimaista otusta jyystämässä loppukesän viimeisiä ruohotupsuja auringonsäteissä kiillellen. Hetki saa sydämeni miltei pakahtumaan onnesta. Seppele on eittämättä parasta, mitä minulle on koskaan sattunut, ja yksinkertaisesti vain kuulun tänne, kaksi- ja nelijalkaisten ystävieni joukkoon.
Lähden reippaasti tarpomaan Hillan luokse ja pian yhytänkin kimon tamman. Vihellän hiljaa jääden kauemmas, ja tamma nostaa päänsä ruohosta korvat hörössä. Se selvästi tunnistaa minut ja hetken pohdiskelun jälkeen tepastelee luokseni uteliaasti. Silitän hellästi tamman kaulaa ja hymyilen itsekseni. Se alkaa osoittaa vihdoin hiukan kiintymystä ja luottamusta minua kohtaan.
Hilla lähtee kanssani sisälle melko mielellään. Tosin heti, kun se ymmärtää, että kuljemme kohti isoa tallia, tulee täysi tiltti. Tamma jämähtää paikalleen, nostaa päänsä ylös ja haroo koko voimillaan vastaan. Mitkään maanitteluni tai komenteluni eivät auta, ihan kuin hevonen olisi kasvattanut juuret kavioihinsa. Päänsisäinen lämpömittarini alkaa hiljalleen kohota, kun Hilda kertakaikkiaan kieltäytyy liikkumasta. Lopulta tilanne laukeaa siihen, kun tamma saa melkein sydänkohtauksen kuullessaan Liinan skootterin lähestyvän tietä pitkin. Sitten se hölköttääkin hermostuneena vierelläni, haluten nopeasti pakoon vaaraa.
Koska päivä on niin kesäinen, sidon Hillan kiinni harjauspuomiin. Haen sen vaaleanvihreän harjapakin ja alan sukia tammaa rauhallisesti. Se tarkkailee ympäristöään levottomasti: hevosen korvat pyörivät päässä kuin propellit ja kuullessaan jotain mielestään epämääräistä, sen sieraimet leviävät jännittyneinä. En ole moksiskaan, vaan jatkan tamman puunausta antaumuksella. Selvittelen jopa sen hännän – sitä en olekaan tehnyt aikoihin, minkä kyllä huomaa.. Hilla inhoaa kyseistä toimenpidettä ja väistää käsiäni jatkuvasti. Kun en vain anna periksi, tamma luovuttaa lopulta ja saan sotkuiset jouhet suoristettua.
Kun Hilla suorastaan säihkyy kilpaa auringon kanssa, haen sen suitset. Kyllä, vain suitset. Tajuan nimittäin äkillisesti, etten ole koskaan ratsastanut pienellä issikallani ilman satulaa! Ennenkuin alan ujuttaa kuolaimia ratsuni suuhun, käyn huutelemassa tallissa maastoiluseuran perään. Koska olemme viime aikoina panostaneet tehotreenaukseen, nyt olisi aika jollekin rennommalle. Sini on juuri satuloimassa Tiiaa ja asettuu ehdolle. Rauhallisen puoliverisen ja mukavan tytön kanssa maastoilu kelpaa meille ehdottomasti, joten hyväksyn tarjouksen. Loikin takaisin hermostuneesti steppailevan islantilaisen luokse. Se luuli kai, että jäi seisomaan yksikseen ikuisiksi ajoiksi ja tervehtii minua helpottuneena. Liu'utan Hillan riimun kaulalle ja kierrän toisen käteni sen turvan ympäri. Saankin pujotettua suitset sen suuhun ongelmitta, ja kehun Hildaa hurjasti. Pian Tiia ja Sini astuvat ulos valoon. Jätän riimun Himpun kaulalle siksi ajaksi, kun käyn kipaisemassa itselleni kypärän satulahuoneesta, ja sitten talutan Hillan Tiian viereen. ”Mitenhän mä pääsen tänne selkään?” arvuuttelen Sinille. ”Hillalla kun on vielä inhottava tapa alkaa kaahottamaan kun sinne yrittää kivuta...” ”No Tiia kyllä seisoo paikallaan, mä voin puntata sut”, Sini ehdottaa. Epäröin hetken, mutta suostun sitten. Tammahan nuokkuu tälläkin hetkellä aloillaan silmät puoliummessa ja kyllä Sini hoitohevosensa tuntee. Niinpä Sini kiertää Hillan vasemmalle puolelle Tiian kanssa, irrottaa otteensa tamman ohjista ja yrittää auttaa minut oman ratsuni selkään. Mutta kuinka ollakaan, Himpsu pyrähtää eteenpäin juuri, kun olen saamassa toisen koipeni sen yli. Tömähdän kipeästi maahan, hevonen taas ravaa harjapuomin luokse kiihtyneenä ja alkaa mussuttaa ruohoa. Sini seisoo paikalleen jähmettyneenä, tietämättä oikein itkeäkö vai nauraa. ”Mitä – mä en – sattuko?” hän saa lopulta muotoiltua yksinkertaisen kysymyksen. ”Sattu ihan helkkaristi”, vastaan takalistoani hieroen. ”Viititkö käydä hakemassa ton elukan, mä pidän sillä aikaa Tiiaa...” Tartun tyynen tamman ohjiin ja nojaan itseäni sen kaulaa vasten. Mikseivät kaikki hevoset voi olla yhtä harmittomia kuin Tiia?
Uusi yritys. Tällä kertaa pidän ohjat niin tiukkana, että Hilla pysyy paikallaan pelkästä säikähdyksestä. Pääsen kuin pääsenkin tamman selkään ja tartun nopeasti sen harjaan. Issikka kun ottaa jälleen pari pikaista tölttiaskelta eteenpäin. ”Tälle on tullut aivan käsittämättömän paha ja rasittava tapa tuosta rynnimisestä selkäännoustessa”, päivittelen Sinille, joka pääsee Tiian selkään keveästi. ”Mä olen tippunut varmaan sata kertaa viimeisen kuukauden aikana just sen takia!” ”Tiian kanssa ei onneksi vastaavia ongelmia ole”, Sini hymähtää ja silittää lempeästi hoitohevosensa kaulaa. ”Noniin, lähdetäänkö?” ”Juu. Menkää te edellä, vedetään aika rauhallinen lenkki – Hillalla nimittäin on energiaa ja tämä on mun eka kerta sillä ilman satulaa...” ”Et oo tosissasi”, Sini katsoo minua ällistyneenä, ”ensimmäinen kerta?” Nyökkään virnistäen. ”Kannattaa näppäillä 112 puhelimeen jo valmiiksi.”
Lähdemme matkaan auringon siivittäminä. Hevosten kaviot tömpsähtelevät pehmeään metsätiehen. Tiia kulkee nautiskellen ja leppoisasti; Hilla tikuttaa hermostuneena. Tämä on sille jotain uutta ja hiukan pelottavaa: nyt se tuntee jokaisen liikkeeni sen selässä vielä selkeämmin. Minä pidän välillä harjasta kiinni, sillä hevostani ei todellakaan ole massalla siunattu. Sillä on kapoiset kyljet ja selkärankakin tuntuu selvästi. Siksi tasapainoni on koetuksella.
Kun olemme jo reilun kilometrin päässä tallista, Hilla kulkee energisesti mutta jännittyneesti. Sini ehdottaa pientä ravipätkää; suostun siihen heti. Tosin pyydän Hillalta tölttiä, sillä takalistoni tuskin kestäisi tamman epätasaista ravipaukutusta. Ja sitä paitsi töltti on ehdottomasti Hildan lempiaskellaji: nytkin se lähtee tasaiseen menoon iloisesti ja halukkaasti. Tunnen, miten ratsuni alkaa hiljalleen rentoutua. Se kulkee turpa kiinni Tiian hännässä, mutta koska puoliveristä issikan lähentely ei haittaa, en välitä. Niin Hilla pysyy hiukan rauhallisempana, sillä on muutenkin tapa hännystellä lajitovereitaan. Ravaamme (Hilla siis edelleenkin tölttää) pitkän matkaa. Tunnen, miten alan vähitellen tottua höykytykseen ja osaan mukailla hevosen liikkeitä. Sinin ja Tiian vauhti on rauhallista ja mukavaa. Hillakin alkaa rauhoittua, vaikka välillä tekeekin hurjia sivuloikkia, kun näkee jotain sen mielestä pelottavaa. Pari kertaa tömpsähdänkin alas, mutta onneksi putoamiset ovat pehmeitä. Eri projekti onkin aina, miten nousta takaisin tammuskan selkään... yleensä päädyn taluttamaan Hillan jonkun poikkeuksellisen kookkaan kannon tai kiven luokse, ja ponkaisemaan vauhtia sieltä. Kun otan tarpeeksi tiukan ohjastuntuman, Hilda ei viitsi yrittää tipauttaa minua tahallaan.
Pääosin matkamme taittuu töltissä, Sinillä ja Tiialla ravissa. Nautin maisemista ja tunnelmasta. Vaikka Hilla on aika leppoisalla tuulella, välillä se saa itselleen tyypillisiä kaistapääkohtauksia ja tekee jotain aivotonta, tyyliin peruuttaa puoliksi ojaan, tekee äkillisesti pari kipakkaa pukkia, yrittää kääntyä kotiin päin... onneksi islanninhevosen tuuhea harja auttaa minua pysymään tukevasti selässä.
Äkkiä edessä aukeaa tuttu, pitkä suora. Sini vilkaisee minuun kysyvästi, ja nyökkään hymyillen. Samassa Sini antaakin Tiialle laukkapohkeet, ja tamma lähtee sujuvaan, pehmeään laukkaan. Hilla seuraa perässä hiukan hätääntyneenä. Tartun nyt molemmin käsin sen harjaan ja välillä olen tamman toisella kyljellä. Vaikka vauhtia ei huisisti olekaan, on siihen silti totutteleminen. Lopulta laukassa istuminen helpottuu, ja ehdin jopa nauttia vauhdista. Samalla mietin mielessäni, miten onnekasta olikaan törmätä juuri Siniin ja Tiiaan: jos maastoilukaverina olisi vähänkin reippaampi polle, olisi minun terveydentilani koetuksella...
Suoran päässä Sini pidättää Tiiaa pehmeästi. Hilla tietenkin tömäyttää miltei suoraan puoliverisen takamukseen, ja meinaan muksahtaa alas äkkijarrutuksen sekoitettua pasmani. Puristan reiteni kiinni tamman kylkiin ja niinpä saan juuri ja juuri itseni ylös Hillan kaulalta ja takaisin säälliseen asentoon.
Lähdemme takaisin tallille päin jälleen ravissa. Ratsumme ovat hiukan hikisiä, mutta eivät suinkaan vesimärkiä. Tunnen auringon porottaen nyt vielä helakammin ja mietin, onko päivästä tulossa oikein helteinen. Sehän passaisi, sillä jos Elli suostuu pitämään ratsastustunnit, voisin minä omistaa päiväni muulle.
Kotimatkan Hilla käyttäytyy kelvollisesti. Sillä on kova kiire tallille, ja se käveleekin pikavauhtia. Tiia sen sijaan hölköttelee rennosti ja ravaa pitkin, hitain askelin. Hilda sen sijaan saa ravillaan minut hölskymään sinne tänne sen paljaassa selässä. Irvistän tuntiessani takalistossani viiltävän kivun: päivän kaikki tippumiset yhteenlaskettuina Hillan terävään selkärankaan aiheuttaisivat kenelle tahansa muutaman mustelman.
Tallilla liu'un helpottuneena alas Himpsun selästä. Taputan sitä aavistuksen verran kostealle kaulalle ja talutan sen harjapuomille, kiittäen kauniisti Siniä mukavasta seurasta. Otan nopeasti suitset pois Hillan sirosta päästä ja laitan riimun tilalle. Sitten lähden taluttamaan tammaa takaisin tarhaan. Se seuraa vikkelästi ja yrittää jatkuvasti rynniä ohitseni. Turha kai mainitakaan, että moinen käytös saa minut näkemään punaista. Nostan käteni aina Hillan eteen, kun se yrittää lähteä pinkomaan edelleni, ja lopulta tamma alistuu kohtaloonsa seuraten minua kiltisti. Kun avaan laitumen portin ja käännän tamman turvan tallille päin, ehdin juuri ja juuri päästää sen riimusta irti kun issikka jo kirmaa iloisesti kavereidensa joukkoon. Jään katselemaan hetkeksi tamman menoa ja tyytyväisenä huomaan, että se on alkanut kaveerata hiukan Pipsan omistaman Siken kanssa. Hyvä, sillä pian Taiga siirtyy varsalaitumelle Pellan ja Svanten kanssa, ja en mielelläni metsästäisi Himpsua sieltä joka päivä.
Lähden lompsimaan takaisin tallille. Vilkaisen puhelintani, joka ilmoittaa yhdestä tekstiviestistä: Mä pidän tunnit, etten tuu mökkihöperöksi! :-) - Elli Ilahtuneena päätän puunata ensin Hildan varusteet, vaihtaa sen satulahuovan ja pestä harjat. Koska se ei hurja urakka ole, voisin vielä kipaista kylillä. Tarkennettuna siis Artsilassa, jossa en olekaan pahemmin vieraillut, ja uutena tulokkaana Varpusuossa, jonne olen pestautunut Rosin suomenpienhevosen Kallan hoitajaksi. Niinpä niin – tiedän, että moni varmaan ihmettelee ja epäilee kyseistä tekoa, mutta yksinkertaisesti kaipaan väriläiskää Seppeleen rinnalle.
Majoittaudun satulahuoneeseen Siirin ja Jassun seuraksi, ja aloitan operaation nimeltä kiiltävät varusteet.
--
40 moments of love ♥
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 5, 2009 18:14:00 GMT 2
5.8. - Lupaavaa liitelyä
Taputan Hillaa rauhoittavasti kaulalle. Seisomme maneesissa ja seuraamme Ellin ja Bladen suoritusta matalalla, mutta reiteiltään vaativalla esteradalla. Punapää ohjaa hevosta tottuneesti ja ratsastaa tasapainoisesti ja tarkasti. Blade korskahtelee ja sen kyljet kiiltelevät jo kosteina. Vielä viimeinen hyppy, ja Elli istuu pehmeästi satulaan pidättäen ratsuaan hiukan. Sitten nainen katsahtaa minuun virnistäen. ”Ei taida olla taidot ihan ruosteessa. Jos sitä vielä joskus ehtisi taas kilpailemaan..” ”No kannattaisi ainakin”, huomautan. ”Bladehan menee hienosti.” Samalla yritän pidättää Hillaa, joka steppailee levottomasti edestakaisin ja viskoo päätään. Elli naurahtaa ja viittaa kädellään puomeja kohden: meidän vuoromme.
Ratsastan jännittyneen ja hermostuneen Hillan pitkälle sivulle. Pidän sen käynnissä: tamma askeltaa kireästi ja liikuttelee korviaan kuin helikopterinpropelleja. Vasta seuraavassa kulmassa hipaisen tamman kylkiä pohkeillani, ja se lähtee oitis epätasaiseen, poukkoilevaan, sekavaan laukkaan. Istun rauhassa alas, pidätän hiukan äänelläni, istunnallani ja aavistuksen kädelläni, ja Hilla rauhoittuu. Valmistautuminen esteelle on kuitenkin minimaalinen, joten Hilla ponnistaa ihan liian kaukaa ja kuulen puomien kolahtavan. Hevonen säikähtää, hidastaa raviin, mutta nostaa heti laukan kun kannustan sitä. Seuraava este on jo edessäpäin: tuijotan sitä määrätietoisesti ja ajan Hillaa eteenpäin. Tamma vaikuttaa vastentahtoiselta ja epävarmalta, ja hyppää laiskasti. Tamman ponneton yritys alkaa pänniä minua, ja napautan issikkaa terävästi, mutta kevyesti kantapäilläni. Se heittää pienen, ärsyyntyneen pukin ja lähtee sitten korvat luimussa kohti edessä siintävää pystyestettä. Tällä kertaa hyppy on ilmavampi. Kehaisen Hildaa nopeasti ja ohjaan sen jo katseellani ja pohkeillani oikealla olevalle ristikolle. Nyt tamma hyppää jo korvat hörössä ja keskittyneempänä. Seuraavaksi selvitettävänä on tiukka kurvi, josta suoriudumme kuitenkin kunnialla, ja trippeli menee ihmeen kaupalla puhtaasti yli. Viimeinen este, okseri, sujuu kunniakkaasti. Tyytyväinen hymy huulillani pidätän Hillan käyntiin ja annan sen kävellä ohjat pitkinä takaisin Bladen ja Ellin luokse. Halaan tamman hikimärkää kaulaa ja naurahdan, kun se pärskähtää päätään ravistellen.
”Teillä meni kyllä todella upeasti, verrattuna kaikkiin edellisiin yrityksiin”, Elli toteaa ilkikurisesti. Toden totta, radan onnistuminen ei ollut tuuria. Olemme harjoitelleet maneesissa jo noin tunnin. Tehokkaiden alkuverryttelyjen jälkeen vuorossa oli jos jonkinnäköistä jumpparataa, ennenkuin pääsimme varsinaisen päätyön kimppuun. Ellin luoma rata on todellakin haastava, mutta todistettavasti läpäistävissä, ja esteiden korkeus maksimissaankin vain seitsemänkymppiä. Silti olen enemmän kuin tyytyväinen suoritukseemme.
Annamme hevosille pitkät ohjat ja lähdemme lompsottelemaan uralle. Molemmat tammat ovat aika sippejä. Hillakaan ei muista saada sätkyjä keskittyessään palautumiseen. ”Huh, saapa nähdä miten PKK-cupissa käy”, irvistän Ellille. ”Ei me olla Hillan kanssa kisattu oikeasti mitään, mitä nyt ne yhdet LIKKIn seurakilpailut meidän maneesissa, ja tässä sitä nyt ollaan... Maastoesteitä pitäis kyllä vielä treenata.” ”Lupaavalta ainakin estepuoli näyttää”, Elli vakuuttaa. ”Kunhan vain itse pidät pään kylmänä, niin kyllä se sujuu, ainakin ilman täysiä katastrofeja.” ”Kiitti vaan rohkaisusta”, murahdan silmiäni pyöritellen. ”Helppohan se on sanoa, kun et itse uskalla ollenkaan mukaan.” ”Kylläpäs uskaltaisin”, Elli tuiskahtaa heti, ”mä en vaan ehdi. Joillakin on muutakin elämää kuin nää kopukat, junou.” ”Muu elämä? Neverheard”, heitän takaisin hymähtäen ja irrotan jalkani jalustimista. ”Huh, tuntuu ihan omassakin lihaksistossa. Pitää antaa Hillalle nyt muutama päivä täyttä lepoa, tai korkeintaan ihan rentoa ratsastelua.” ”Nääh, kuolleemmalta sä näytät kuin heppa”, Elli kommentoi. ”Naama punasena, hiukset pörrössä ja paita liimautunut ihoon kiinni...”
Kunnollisten loppulämmittelyjen jälkeen viemme ratsumme talliin. Hilla nuokkuu Blondin karsinassa rentona, kun riisun sen varusteista. Ulkona on päälle kaksikymmentä astetta, joten lointa tamma ei todellakaan tarvitse. Siksi helpotan sen tukalaa oloa märällä sienellä, ja kylmään hevosen jalat huolellisesti. Mitään ei parane jättää sattuman varaan, epämiellyttäviä yllätyksiä ei kaivata.
Heti tarhaan päästyään Hilla jää likaisimpaan kohtaan kiertämään ympyrää, ennenkuin lätsähtää ähkäisten kyljelleen ja kierii nautinnollisesti ympäri. Sitten se nousee ylös kertakaikkisen järkyttävän näköisenä ja katsoo minua selvästi ilkamoiden: huomenna minua odottaisi melkoinen putsausurakka!
|
|
|
Post by Jusu on Aug 6, 2009 0:49:42 GMT 2
6. elokuuta - Vedonlyöntiä
Hilla menossa kisoihin. Ajatus saa minut nauramaan ääneen. Josefiina katsoo minua loukkaantuneena ja nostaa kädet puuskaan. "Mitä hauskaa siinä muka on?" kuuluu naisen ensimmäinen kysymys. "No", yritän aloittaa, mutta päästäessäni mielikuvituksen valloilleen minua alkaa jälleen naurattaa. "Mä en vaan... osaa kuvitella Hillaa kisoissa. Tai osaan, mutta jotenkin se ei tee mun kuvitelmissa mitään järkevää... Siis ajattele nyt, mun ei ole tarkoitus masentaa mutta Hillahan on - on... No, Hilla on vähän... Hilla." Josefiina tuhahtaa loukkaantuneena. "Etkö sä luota meiän kykyyihin?" "Onhan teillä kykyjä", myönnän. "Ja kaikki menee loistavasti, jos menee. Jos ei mene, niin teillä on vielä aikaa kerätä kokemusta ja kaikki menee kerta kerralla paremmn. Turha ottaa stressiä." "Nin." "Jos mä kelpaan seuraneidiksi, niin voin tulla avittelemaan kisoihin", tarjoan apuani. "Ja ylipäätään musta voi olla hyötyä, kun sä yrität harjata tota karvamahaa." Josefiina näyttää ilahtuneelta. "Auttaisitko sä? Siitä vaan, apu kelpaa aina." "No, eikun töihin vaan", hoputan ja odotan, kunnes Josefiina kaappaa Hillan tarhasta ja taluttaa sen perässään talliin. Tuntuu omituiselta, ettei Hilla ole aitassa. Väliaikaistahan tämä vain on, kunnes Blondi on siinä kunnossa että voi palata takaisin, mutta silti. Onneksi vankan ja rauhallisen tamman kunto oli vakaa ja paranemaan päin; se oli aiheuttaa minullekin, vaikken Blondia läheisesti tunnekaan, liki sydänkohtauksen. Nyt keskityn kuitenkin Hillaan samalla kun Josefiina hakee ponin harjoja - pikkuissikka on jännittynyt uudessa karsinassaan, vaikka onkin siellä jo jonkin aikaa asustellut. "Soojaa, mummeli. Eihän tämä nyt pöllömpi luukku ole, eihän? Kivat naapuritkin ja kaikki", jutustelen ponille ja vilkaisen viereisessä karsinassa seisoskelevaa Pikkua. "Kaksi valkopartaa vierekkäin." "Joo, aika söpön näköset vierekkäin, eikö?" kuuluu Josefiina palaavan harjojenhakureissultaan. "Onhan ne."
Hilla on kutakuinkin tottunut siihen, että pyörin sen ympärillä, joskaan en voi sanoa sen olevan aina erityisen ilahtunut, kun tulen lähistölle. Kyllä se silti tuntuu pätkittäin vähän antavan periksi. Ne hetket tuntuvat hyviltä. Pitkä tie on vielä kuljettavana siihen ponitytön haavekuvaan, jossa poni laukkaa iloisesti hirnuen laitumen portille ottamaan minua vastaan. Naurahdan itsekseni ja Josefiina vilkaisee minua kummastuneena. Selitän tälle ajatuksenjuoksuani ja kuulen jonkun tulevan ponin kanssa talliin. Käännyn katsomaan ja huomaan ilahtuneena Seraa taluttavan Katin. "Kat! Hellou", tervhdin loikittuani pois Hillan karsinasta. "Uuu, Lynnkin on eksynyt paikalle", mustatukka hymyilee, jättää Seran karsinaansa ja löytää itsensä tiukasta halauksesta. "Hei hei, on se kiva että sulla on ollut ikävä, mutta kohta ei henki kulje!" Hilla kuuluu pälyilevän ja pärskivän karsinassaan, ja naurahdan kepeästi ponille kääntyessäni katsomaan sitä. Josefiina virnuilee poninsa vieressä. "Hilla ei tykkää että se unohdetaan ihan kokonaan", tämä naurahtaa. "Ehei, vaan se ei tykkää kun mä loikin edestakaisin", tuumaan minä vuorostani. "Tai sitten se ei tykkää musta", Kat heittää veikkauksensa ilmoille. "No se ei olisi ihme", sanon vakavana ja sulan sitten hymyyn. "No ei, vitsi vitsi. Mut ei se mustakaan taida tykätä." Hilla päättää keskustelun hörähtämällä äänekkäästi. Sen käytös jääkööt mysteeriksi - nyt on aika puunata pikkuissikka sellaiseen säihkeeseen, että keskiajan ritaritkin kadehtisivat haarniskoineen. Palaan takaisin Hillan ja Josefiinan luokse ja ryhdyn harjaamaan silloin tällöin koikkelehtivaa issikkaa.
"Aaauurgh. Tää takku ei aukea sitten mitenkään", Josefiina voihkaisee yrittäessään selvitellä ponin otsatukassa olla möllöttelevää solmua. "Kyllä se aukeaa, oota..." sanon ja kokeilen vuorostani setviä sotkua. Pikkuhiljaa takku alkaa kadota ja harja silota kunnon ponin harjaksi. "Tadaa, nyt se on melkein siisti!" "Joo, eikä tarvinnut kuin puoltoista tuntia touhuta. Onneksi ne pahimmat tahrat lähti pesemällä, ei ne harjaamalla olisi irronneet." "Luota pinkkiin - Vanish hoitaa homman", mumisen väsyneenä. "Haha! Todellakin, vaikkei me Vanishia käytettykään", Josefiina naurahtaa. Samassa paikalle pyyhältää ikionnelliselta näyttävä Liisa. Katson tyttöä kiinnostuneena - hänhän likimain hyppii onnesta. "Mitä sulle on sattunut?" kysyn ihmeissäni. "Oot kuin lapsi karkkikaupassa." "No niin kun mä sain Cassun", tämä myhäilee. "Mitä? Cassu? Mitä mitä mitä, onko se myyty?" panikoin. "Lynn, sä et kyllä joskus seuraa aikaasi. Jos et muista, Henni joutui lopettamaan ja Cassu sai nyt sitten uuden hoitajan", Josefiina puuttuu puheeseen. "Aijaa! No katos vaan. Onneks olkoon! Cassu on kiva ruuna, sulla tulee varmasti olemaan kivaa sen kanssa. Lähetäänpä hei joku päivä maastoon", ehdotan. "Mä lähen kyllä mieluusti seuraks Sentin kanssa, jos vaan kiinnostaa..." "Kiinnostaa kyllä, muistan tän tarjouksen. Katotaan sitte joku päivä", Liisa hymähtää. "Mä taidan lähteä hoitamaan Cassua. Kiitti, Josefiina, kun sain sen hoitsuks." "Ei mitään, oot sen ansainnut", Josefiina hymyilee takaisin. "Todella", minäkin myönnän. Kun Liisa katoaa Cassunsa luokse, käännyn Josefiinan luokse. "Kiva kun saadaan lisää hoitajia." "Joo, onhan se. Lisää porukkaa jolla teettää orjatyöt", nainen naureskelee. Heitän häntä käteeni osuvalla pesusienellä ja saan Hillan säikähtämään. "Kehtaatkin, käyttää nyt lapsityövoimaa, hyi olkoon." "Vitsi vitsinä. Mennäänkö ylös hakemaan limut nyt kun toi sorkkaeläin on puhas?" "Yep, mennään vaan. Mut arvaa mitä?" aloitan ja puhkean iloiseen virneeseen. "Kun me tullaan takaisin, toi 'sorkkaeläin' tuskin on enää puhas sorkkaeläin. Lyödäänkö vetoa, että se piehtaroi heti kun käännetään hetkeksi selkämme?" Josefiina epäröi hetken mutta tarttuu sitten vetoon. "Hilda on hieno leidi, ei se mitään piehtaroi", tämä sanoo varmana. "Häviäjä putsatkoon varusteet ja karsinan", asetan melko lepsun panoksen. "Jos sä voitat, kuuraan Hillan kamat edustuskuntoon ja siistin karsinan yhen päivän ajan. Jos mä voitan... Sentin varusteet ja karsina kutsuvat." Lyömme kättä päälle.
Oleskelutilasta löydämme Cäpän, Serin, Jokerin ja Ilun. Hymyilen tytöille tervehdykseksi ja istahdan limuni kanssa kuuntelemaan näiden juttuja. Minulta vie hetken päästä kärryille keskusteluun, joka selvästi liittyy lähestyvään koulunalkuun. Ajatukseni hairahtuvat alkavaan lukuvuoteen, viimeiseen peruskouluvuoteeni, viimeiseen vuoteen jolloin olen oppivelvollinen. Hymyilen vienosti - sen jälkeen puhaltavatkin uudet tuulet, pitää aloittaa lukio ja kaikkea. Hurjaa, miten nopeasti se aika meneekään, äskenhän sitä vasta aloitti ensimmäisen luokan ja oli jännittynyt kuin mikäkin. Nyt siihen kaikkeen on jo tottunut, pohdiskelen. Pian seuraamme liittyvät Jassu ja Alina, jotka jutustelevat keskenään jotakin Januksesta ja Sikestä. "Salut", tervehdin tyttöjä. "Moi! Mitäs tänne kuuluu?" Jassu kysäisee. "Ihan hyvää kai, kiitos kysymästä", vastaan nojatuolistani. "Tai mulle ainakin kuuluu ihan mukavaa. Etenkin kun Josefiina tossa varmaan pian ilomielin tarjoutuu putsailemaan Sentin kamat ja karsinan." "Pah! Puhu vaan omasta puolestas, sua ne varusteenputsaukset odottaa", Josefiina hihkaisee. "Lyötiin ton kanssa vetoa Hillan piehtaroimisesta." Viivymme vielä hetken yläkerrassa, kunnes on ihan pakko kipittää tarkistamaan kumpi voitti vedon.
"Eikä, epäreilua!" Josefiina parahtaa nähdessään likaisen Hillan. "Haa! Putsaatko varusteet tänään vai huomenna?" kysäisen ja virnistän. "Äsh, älä siinä virnuile... Kaikki se työ ja puf - ihan turhaan." "No eihän, ihan pintapuolista likaahan toi on, lähtee harjaamalla poies." Minä siis voitin vedon - nyt on Josefiinan vuoro toteuttaa häviäjän työt!
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 7, 2009 19:34:57 GMT 2
Huh - tulipas siitä lyhyt! Noh, tarinoideni pituus ehkä vaihtelee enemmän kuin ennen, mutta ainakin niitä on nautinnollisempi kirjoittaa, joten nevömaind :)
7.8. - Palautumista ja pohdiskelua
Kiedon käteni harmaan islantilaiseni kaulaan, kun se rouskuttaa ruohoa tarhassaan. Tamma ei likistelyistäni välitä, mutta ei erityisemmin nautikaan. Se päättää olla niinkuin minua ei olisikaan, ja tallustelee välinpitämättömästi edestakaisin parin metrin säteellä, parhaita ruohotupsuja metsästäen. Istahdan lopulta maahan ja silittelen hevoseni jalkoja. Se saa vielä tämän päivän viettää leppoisasti laitsalla, toissapäiväinen estetreeni taisi tosissaan käydä issikan kunnon päälle. Ainakin vielä eilen se näytti aika väsyneeltä: tänään jo virkeämmältä, mutta päätin silti pitää ylimääräisen vapaapäivän, ihan varmuuden varalta. Hilla näyttääkin tyytyväiseltä saadessaan nauttia loppukesän lämmöstä tarhakavereidensa seurassa. Se näyttää sopeutuneen uuteen jengiin ihan hyvin, enkä usko sen järkyttyvän silmittömästi, kun myös Taiga siirtyy pian varsalaitumelle. Pella ja Svante viettävät vielä suurimman osan ajasta sisällä, mutta saavat jo olla ulkona päivittäin useamman tunnin. Svante riehuu yleensä hurjasti ensimmäisen puolen tunnin ajan, jonka jälkeen se kuukahtaa uupuneena kyljelleen ja koisii kunnolliset torkut, nousten sitten taas patterit ladattuina. Ensi viikolla Svantea ja Pellaa voi taas pitää pitempiä jaksoja laitsalla.
Keskityn taas Hillaan, ja katselen sitä arvioiden. Pienestä arkajalastani on kuoriutunut vieläkin melko hermostunut ja levoton, mutta silti ihan kiva ja osaavakin ratsu. Lisäksi sen kevyeeseen runkoon on alkanut muodostua selvästi lihaksia: ajoittaiset treenipuuskat ovat siis tehneet tehtävänsä. Olenkin päättänyt jatkaa harjoittelua ahkerasti. Hillassa on varmasti potentiaalia kisaradoille saakka, ja odotan innolla, milloin sen kyvyt pääsevät esille.
Itse asiassa Hillan tulikokeeseen ei ole enää kuin päälle kuukausi. Olen nimittäin ilmoittanut issikan PKK-cupin ensimmäisiin osakilpailuihin. Lajeinamme ovat koulu (luokat heC ja heB), esteet (luokat 50 cm ja 60 cm) sekä hetken mielijohteesta myös kenttäratsastuksen aloittelijaluokkaan (heC, re 60, me 50). Plus en voinut vastustaa kiusausta varmistaa osallistumisemme myös kouluhevosten näyttelyihin. Joten kertakaikkisen kuuma kisaputki tulossa! Olen saanut asiasta jo palautetta niin Elliltä kuin Lynniltäkin. Molempia asia sekä epäilytti että huvitti suuresti. ”Meidän taitoihin ei uskota”, tuhahdan tammalle, joka kääntää laiskasti korvansa minuun päin. ”Mutta me näytetään niille, eiks jeh?” Noh, pakko myöntää, että epäluulot ovat täysin ymmärrettävissä. Emmehän ole Hildan kanssa loistaneet varmoilla ja tasaisilla suorituksillamme. Mutta kun hyvä päivä sattuu, niin Hilla toimii kuin unelma! Välillemme on ehtinyt kehkeytyä jo ripaus luottamusta ja hippusellinen ystävyyttä. Siksi suhtaudun PKK-cupiin optimistisesti ja toiveikkaasti.
Muutenkin suhtautumiseni Hillaan ja sen kanssa touhuiluun on muuttunut radikaalisti. Nyt osaan ottaa tamman sätkyilyt lähinnä huumorilla. Tietenkin toisinaan keittää yli kunnolla, kun Hilda ei enää edes pelkää vaan vain pelleilee, mutta kaiken kaikkiaan kärsivällisyyteni on parantunut huimasti, vaikka se on aina ollut heikkoja puoliani. Toisaalta eläinten kanssa toiminkin eri lailla kuin ihmisten.
Nousen ylös, ravistelen roskat collegehousuistani ja taputan vielä Himpsua lautaselle. Se heilauttaa häntäänsä välinpitämättömästi. Uskon – ei, vaan tiedän, että meidänkin kohdallemme lankeaa varmasti monia ihania, ihmeellisiä asioita. Vaikka tiemme on tähän asti ollut varsin kuoppainen ja ongelmia piisaa epäilemättä jatkossakin, tässä hetkessä kaikki näyttää hyvin valoisalta. Sanoivatpa muut mitä tahansa, tiedän, että Hilla on Minun Hevoseni, sielunkumppanini, ja saavutamme jonakin päivänä, huomenna, ensi viikolla tai ensi vuonna, vielä jotain suurta ja hienoa – oli laji sitten ratsastus tai tuulessa kahisevan muovipussin ohittaminen ilman paniikkikohtausta. Jonakin päivänä.
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 8, 2009 20:04:40 GMT 2
8.8. - Hikikarpaloita, hirviöitä ja saippuakuplia
”Nyt saa riittää!” Keltaiseen T-paitaan ja valkoisiin capreihin sonnustautunut Lynn kääntyy naama hiestä kiillellen minuun päin Sentin satulassa. ”Mä en jaksa enää askeltakaan!” ”Sama täällä”, parahdan voipuneena. Oranssi toppini tuntuu nihkeältä kosteaa ihoani vasten, ja mustat shortsit ovat nekin liimautuneet jalkoihini kiinni. Hillakin vaikuttaa nääntyneeltä ja ravaa haluttomasti kaviouraa pitkin. Koulutreenimme ei ehkä ollutkaan niin hyvä idea. Puoli tuntia nyt vielä meni, mutta sen ajan ylittyessä sekä ratsastajat että ratsut vaikuttavat melko läkähtyneiltä. Pidätän Hillan käyntiin. Se huiskauttelee häntäänsä väsyneesti ja pärskähtää. Taputan tammaa kaulalle. Sen tämänpäiväinen työpanos oli kertakaikkisen hieno. Issikka kulki nimittäin suhteellisen pehmeästi ja kuuliaisesti. Mutta miksi juuri silloin, kun asiat kerrankin sujuvat, ovat olosuhteet onnistumista vastaan? Tänään on nimittäin pitkästä aikaa todellinen hellepäivä, mittari näyttää yli kahtakymmentä viittä astetta, ja kentän pölyssä kuumuus hohkaa iholle vielä tukalammin. Nyt Hillakin on kuin tervaan juuttunut kärpänen: askeleet suorastaan laahaavat kentän hiekkaa, ja tamma osoittaa koko kehonkielellään, että paahteessa puurtaminen saa kertakaikkisesti riittää, tai tulee totaalinen tenkkapoo.
”Käydäänkö pieni kiekka maastossa? Loppuverryttelyiksi?” ehdotan uupuneesti. Loppulämmittelyt kentällä eivät nimittäin innosta. Sen sijaan maastoreissulla pääsisimme ehkä puiden suomaan, helpottavaan varjoon, ja hevosetkin piristyisivät. ”Mmm-m”, Lynn nyökkää. Tyttö hypähtää ratsailta ja avaa nopeasti kentän portin, kiiveten sitten uudelleen Sentin selkään. ”Eikun menoksi.” Puolikuupäinen puoliverinen lähtee kävelemään edellä korvat hörössä ja pitkin askelin. Senttikään ei helteestä niin piittaa, mutta herrasmiehenä käyttäytyy silti reippaasti. Hilla ilahtuu päästessään kentältä, mutta liikehtii silti melko tahmeasti. Lynn ohjaa hoidokkinsa kavioidenjälkien raidoittamalle metsätielle. Ähkäisen päästessämme varjoon: hetkellinen viileys tuntuu taivaalliselta. Vaikka lämpö onkin ihanaa, hevosen selässä puurtaessa sitä toivoisi edes pienen tuulenvireen kutittavan olkapäitään.
Kuljemme leppoisasti perätysten. Sentti heilauttelee kaulaansa ja kuuntelee luonnon ääniä pirteästi. Hillakin alkaa vähitellen saada lisää virtaa ja tekee jopa pari sivuloikkaa säikähtäessään ylitsemme lentävää pikkulintuparvea. Myös oma vaikea oloni alkaa helpottaa. Nojaudun rennosti taaksepäin satulassa ja suljen hetkeksi silmäni. Nautin Hillan tasaisista, mukavista askeleista. Hätkähdän, kun tajuntaani tunkeutuu Lynnin kummastunut ääni: ”Jossu? Josefiina?” ”Niin?” Räväytän silmäni auki ja katson Lynniä hymyillen. ”Mä jo ajattelin, että nukahditko sä siihen”, Lynn mutisee. ”Sitä vaan, että ravataanko?” ”Juu, sopii”, ehdin vastata ennenkuin Sentti jo lähteekin ravaamaan pitkin harppauksin, ja Hilla kipittää tölttiä perässä. Yhtäkkiä se säikähtää jotakin, hyppää hiukan takajaloilleen, laskeutuu alas ja jää tikkusuorana tuijottamaan metsään. Katsahdan samaan suuntaan kyllästyneenä tamman temppuiluun, kunnes sydänalassani jysähtää. ”Lynn! LYNN!” sihahdan hätääntyneenä: Hilla yrittää ryöstää kotiinpäin ja saan vain vaivoin pideltyä tammaa. ”Kato tonne!” ”Ai minne?” Lynn pysäyttää Sentin hölmistyneenä, mutta vakavoituu, kun hänenkin ratsunsa seisahtuu äkkiä aloilleen ja toljottaa metsään sieraimet levällään. ”Mikähän siellä on?” kuiskaan pelokkaasti. ”Ei kai kar...hu?” Pelkään nimittäin karhuja suunnattomasti, vaikka metsän keskellä kasvanut olenkin. ”Pyh ja pah”, Lynn yrittää kuulostaa huolettomalta, siinä kovin hyvin onnistumatta. ”Mutta jotakin siellä tosiaan on... pitäiskö mennä kattomaan?” ”Et varmasti mene!” ärähdän säikähtäneenä. ”Sehän voi olla vaikka.. moottorisahamurhaaja!” ”Nyt sä oot kattonut liikaa elokuvia”, Lynn naurahtaa, nyt jo aidosti. Sitten hän vilkaisee minua epävarmasti ja kailottaa kovaan ääneen: ”Hei, sinä siellä! Sut on nähty ja poliisit on tulossa tänne par'aikaa!” ”Täh? Poliisille?” pudistelen päätäni epäuskoisesti. ”Kuka nyt on kattonut liikaa telkkaria?” ”No noin ne aina tekee CSIssä”, Lynn mumisee nolona. Keskustelu jää siihen, kun puskasta kuuluu kahahdus. Hilla on nyt suunniltaan: se liikehtii aivan hillittömästi sinne tänne, enkä hallitse hevosta ollenkaan. Onneksi Sentin läsnäolo pitää Hillan siinä, eikä se lähde riuhtomaan takaisin tallille. Puska heilahtaa uudelleen. Nyt lähempänä. Huohotan pelokkaana, ja Lynninkin kasvot näyttävät kalpeilta. Sitten näemme sen: metsähirviön.
”Anteeksi, jos minä säikytin teidät”, pieni, pyöreä ja suloinen mummo piipittää natisevalla äänellä. ”Olin vain mustikassa -” hän nostaa ämpäreitään ”- kun tässä on harvoja paikkoja, joista saa marjaa. Se Anne sanoi, ettei teitä heppatyttöjä haittaa..” Tilanne laukeaa. Hilla rauhoittuu hieman, mutta on yltä päältä hiessä ja puuskuttaa kiihtyneenä. Sentti rentoutuu oitis ja ravistaa päätään kuin irrottaakseen itsensä koko sotkusta. Minä ja Lynn vaihdamme pikaisen katseen ja molempien suupielet nykivät pidättelemättömästi. ”Ei, ei, anteeksi vaan meidän puolesta”, Lynn saa rääkäistyä. ”Niin, me ajateltiin että te olitte karhu tai joku metsähirviö, kun hevoset sai kohtauksen”, lisään naurunsekaisesti. ”Mutta tottakai tässä saa käydä marjassa, hyvä vaan kun joku osaa ottaa metsän antimista ilon irti. Että ei hätiä mitiä.” ”Onpa siinä kohteliaita nuoria”, mummo hymyilee lämpimästi. ”Ja hienoja hevosia. Vaikka tuo pienempi taitaa olla aika arka? Minunkin lapsuudenkodissani oli säikky hevonen, sellainen suomenhevonen, nimeltä Varma – hassua, eikös?” ”Ai, tykkäättekö te hevosista?” Lynn kysyy. ”Me ollaan tuosta Seppeleestä, tiedättekin varmaan. Sinne saa tulla kyllä käymään, jos haluaa.” ”Ihanko totta?” Mummo vaikuttaa ilahtuneelta. ”Sen Ellin vanhemmat minä tunnen kyllä, ja samoin sen Anne-nimisen naisen kanssa olen jutellut kaupassa... mutta ei ole tullut käytyä, vaikka kyllähän se voisi ihan mukavaa olla.” ”Saa tulla, ehdottomasti”, myöntelen. ”Mä olen Josefiina ja omistan puolet tallista, asunkin siinä päärakennuksessa. Ja tämä on Lynn, yksi meidän ahkerista tallitytöistä.” ”No... kaipa minä sitten joskus voisin käväistä”, mummeli hymyilee ryppyisten kasvojensa täydeltä. ”Olen muuten Alma, tästä lähtien ei tarvitse teititellä.” ”Okei, kiva”, Lynn hymyilee ystävällisesti. ”Meidän pitää nyt lähteä takaisin tallille, mutta toivottavasti tavataan pian! Heippa!” ”Ja tervetuloa”, huikkaan vielä perään, ennenkuin käännämme hevoset takaisin tallille ja vilkutamme vielä Almalle hyvästeiksi. Vanhus heiluttaa takaisin silmät liikutuksen kyyneleistä kiillellen.
”Voi Lynn, toi mummo oli tosi symppis”, huokaisen kun olemme kuulomatkan päässä. ”Mua melkein itkettää!” ”Älä muuta viserrä”, Lynn niiskaisee. ”Jos kaikki maailman ihmiset ois yhtä ihania kuin toi Alma, mä oon varma ettei ois sotia, nälkää, ei mitään ongelmia.” ”Mm... mutta onneksi asiaan voi vaikuttaa edes omalta kohdaltaan”, tuumaan, ja uppoamme syvälliseen keskusteluun maailmanpelastuksen ihmeistä.
Tallilla katsahdan Hillaan, jonka turkki kiiltelee kuivuneesta hiestä: ensin treenit ja kuumuus, ja sitten paniikkikohtaus metsässä. Huh. ”Mä pesen ton elukan”, ilmoitan Lynnille kun tämä ihmettelee, miksi talutan tammaa pesuboksiin. ”Apu ois enemmän kuin toivottua.” ”Tullaan, tullaan... mutta muista, sä oot vieläkin mulle Sentin varusteiden hoidon velkaa”, Lynn ei malta olla muistuttamatta, mutta hyppelehtii kuitenkin perääni.
Heti, kun avaamme vesiletkun, Hilla tekee hyvin selväksi, ettei se pidä tästä. Kiinnitämme sen kahdelta puolen, mutta silti meillä on ongelmia tamman pidättelemisessä. Se hyppii, pomppii, huutaa, väistelee... ja aiheuttaa miltei joukkohysterian tallissa, kun muut hevoset luulevat jonkin suuren ja vaarallisen vaanivan pesukarsinalla. Harmi vaan, että tämä suuri ja vaarallinen on lähinnä Hillan henkilökohtainen harhakuva. Lopulta päädymme hakemaan ämpärin ja sienen, ja kostutamme tamman ensin niin. Sehän onkin sille jo tuttu juttu, joten säästymme suuremmilta vahingoilta. ”Oliko se sitten siinä?” Lynn pyyhkii otsaansa. ”Miksei pestäisi Hildua samantien kunnolla?” ojennan tamman harjapakista löytynyttä hevosshampoo-pulloa. Ja niin alamme vaahdottaa tamman vaaleaa karvaa. Toimenpide saa tietenkin Hillan suunniltaan, mutta sen pakomahdollisuudet ovat vähissä, kun molemmilla puolilla häärää jääräpäinen blondi. Juttelemme Hillalle ja lahjomme sitä herkuilla, ja se rauhoittuukin hivenen – mutta vain hivenen. Lopulta, kun suostuttelemme Aimien pitelemään isoa, mehevää heinätuppoa Hilman turvan edessä, saamme shampoon jynssättyä sen karvaan.
”Nyt alkaakin uusi urakka”, Lynn puuskahtaa sulloessaan saippuapukettia takaisin harjakoriin. ”Pitäis saada toi aine huuhdeltua pois. Miten me se tehdään? Jossu? Jossuuuu?” ”Saippuakuplia”, henkäisen haltioissani ja osoitan katonrajaan. Tosiaan, olemme jotenkin onnistuneet luomaan muutaman pienen, hassun kuplan, jotka nyt leijailevat poksahtamaisillaan. ”Mä en muista, milloin oisin viimeksi nähnyt saippuakuplia!” ”Joo, hienoja on”, Lynn vakuuttaa ja tarttuu minua käsipuolesta, ”mutta muistathan huomenna ottaa myös sen sinisen pillerin? Pliis?” Palaan takaisin maan pinnalle ja rupean tosissani miettimään, miten saamme Hillan turkin huuhdottua ilman, että tamma saa lopullisen slaagin. Lopulta ei auta kuin siedätyshoito: huuhtelemme ensin tamman jalkoja. Se nostelee koipiaan inhoten, inahtelee ja heiluttaa päätään. Ei auta. Kaikki jalat huolellisesti huuhdottuani alan määrätietoisesti kohottaa vesinoroa ylemmäs. Hilla ei pidä tunteesta yhtään, eikä auta, vaikka Aimie käytännössä tunkee heinää suoraan sen suuhun. ”Ai helkutti!” kiljaisen kun Hilla saa äkillisen säpsyn ja onnistuu linttaamaan minut seinää vasten. Tulos: kipeät kylkiluut ja saippuaiset, hevosenkarvaan peittyneet vaatteet. Lynn ja Aimie pidättelevät nauruaan, mutta minua ei hymyilytä. ”Nyt poni perhana!” Ja niin alan pestä Hillaa, välittämättä siitä että se seilaa edestakaisin, välittämättä siitä että se saa vetopaniikkikohtauksia ja hyppii pystyyn, välittämättä siitä että se kohottelee jalkojaan varoittavasti (”MINUAHAN sä ET potkaise!”), välittämättä oikein mistään muusta kuin siitä, että saan sen turkasen shampoon irti kopukan pinnasta. Päästelen ronskisti ärräpäitä ja älähtelen välillä hysteeriselle hevoselleni, joka vikisee ja inisee ja on kaikin puolin hermoheikko. Pörrötän Hillan turkkia kädelläni samalla kun huuhdon shampoota pois. Homma on vaikea ja tuskallinen, sillä minun on oltava hyvin huolellinen. Eikä Hillan psykoottinen toilailu auta asiaa yhtään. Lynn yrittää auttaa minua, mutta siitä ei oikein tule mitään: jompikumpi, minä tai hän, on aina vaarassa jäädä kipakoiden kavioiden alle. Pyydän myös Aimieta varomaan hieman: Hildu rynnii välillä myös eteenpäin.
Mutta puolentoistatunnin taistelun jälkeen se on puhdas. Vesimärkä ja kärttyinen kuin vanha korppu, mutta puhdas. Minut valtaa suunnaton euforinen tunne, ja nauran miltei mielipuolisesti. ”Siitäs sait, hullu heppa!” irvistän Hildalle ja rapsutan sen otsaa. ”Miltä nyt tuntuu?” Hilda kiskaisee äkäisesti päänsä korkeuksiin. Se on sydänjuuriaan myöten loukkaantunut, eikä aio antaa anteeksi. Viuhdon enimmät vedet hevosesta kahden käden hikiviilalla, ja sitten talutan sen laitumelle. Himpsu on hermostunut ja levoton, ja jopa luimistaa korviaan minulle. Peseminen oli todellakin sen pahimpien painajaisten toteutuminen. Mutta ehkä – huomio: ehkä – koko pesuprojekti on ensi kerralla piirun verran iisimpi.
Raahaudun puolikuolleena oleskeluhuoneen ovelle. Päät kääntyvät minuun päin salamana, ja hetkessä koko tyttölauma on purskahtanut räkäiseen nauruun. ”Mitä nyt?” tiuskaisen hiukan kiukkuisesti. ”Kato itteäs”, Lynn neuvoo ystävällisesti ja ohjaa minut peilin eteen. Ja toden totta: vaatteeni ovat vesimärät ja liimautuneet ihoon kiinni, lisäksi käsivarsissani ja jaloissani on lukemattomasti Hillan karvoja. Naamani on punainen ja hiukseni kosteat ja käkkärällä. En voi muuta kuin hihittää tyttöjen mukana. ”Yhden jutun mä vannon”, saan sanotuksi kikatukseni keskeltä, ”mä en sit tota elukkaa pese uudestaan kuin ehkä ensi vuonna.”
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 9, 2009 18:09:14 GMT 2
9.8. - Ohdakkeilla tanssimista
Aamupäivän aurinko vilkuttaa minulle kirkkaansiniseltä taivaalta, kun harpon lämpimän pihan läpi tallille. Hevoset laiduntavat tyytyväisinä tarhoissaan, ja jo muutama innokas hoitaja on ilmestynyt paikalle. Jälleen on odotettavissa keskimääräistä kuumempi päivä: sitä enteilevät niin iholle jo nyt nouseva kuumuus, kuin television sääennustuksetkin. Avaan tallin oven voimakkaalla nykäisyllä, ja tutut tuoksut ympäröivät minut. Vedän raikasta ilmaa keuhkoini. Pieni hymy kohoaa huulilleni – tunnen luissani, että tänään on hyvä päivä. ”Huomenta”, huikkaan iloisesti hiljaiseen käytävään siltä varalta, että karsinoissa lymyää joku. Yhdestä boksista kantautuukin tervehdykseksi tulkittava urahdus, ja pian erotan Sastun pörröisen kuontalon. ”Sähän olet virkeä”, naurahdan kun näen tytön uniset silmät. ”Mm-m”, Sastu mutisee, ”mut ei auta. Pitäis ruveta tekeen ton Rensun kanssa jotain, ettei se laiskistu ja läskisty ihan muodottomaks. Mä siivoilin karsinoita kans, toivottavasti kelpaa.” ”Kyllä kelpaa, kiitti”, hymyilen ystävällisesti. ”Mitä te tänään meinasitte Renin kanssa?” ”Hypätään, of course”, Sastu tokaisee. ”Eipä se nyt hirveesti muuhun taivu.” Nyökkään ja kerron, että minulla on Hillalle samankaltaisia suunnitelmia. ”Mutta Rensu ja Himppu hyppää niin eri korkeuksia, että tuskin kannattaa treenata yhdessä.” ”Me ei edes alennuttais pomppimaan ponien kanssa”, Sastu virnistää ilkikurisesti ja olen huitaisevinani tyttöä käytävän pieleen jääneellä luudalla.
Kuskaan kottikärryt ja talikon Blondin karsinan eteen. Boksihan on toiminut Hillan väliaikaisena kopperona, jotta Rosin tammamamma saa toipua ähkykohtauksestaan rauhassa. Lisäksi isossa tallissa oleilu tekee Hildalle ihan hyvää, vaikka se näin kesäaikaan viettääkin sisällä vain lyhyitä aikoja. Karsinassa ei ole kuin pari hassua lantakikkaretta, joten putsaan aikani kuluksi myös Pikun, Seran ja Siken asumukset. Tyytyväisenä tulokseen vien kottarit paikalleen ja lähden ulos vaaleanvihreä riimunnaru käsissäni heiluen.
Aurinko tanssii Hillan hennosti säihkyvällä karvalla. Kutsun tammaa hiljaa portilta, ja se kääntää päänsä minua kohti korvat hörössä. Saan kuitenkin käydä sananmukaisesti kiskomassa tamman irti ruohosta: sitä houkuttelisi enemmän laitumella möllöttely kuin kentällä hikoilu. Puuskuttaen saan lopulta tamman portista ulos, eikä matka tallille olekaan niin tuskainen: Hilda kun alistuu kohtaloonsa ja lönkyttelee perässäni happamana. Suljen issikan Blondin boksiin ja kipaisen hakemassa sen harjapakin. Huulilleni kiipeää pieni hymy, kun nenääni leijailee mieto kukkaistuoksu halatessani hevosen kaulaa. Eilinen pesukeikka oli ehkä harvinaisen hikinen, mutta ainakin saan hetken aikaa nauttia tavallista puhtaammasta heppasesta. Vaikka Hilla onkin kimoksi melko harmaasävyinen, on siinäkin aina oma kiillottamisensa. Tänään harjausoperaatio ei kuitenkaan erityistä panostamista vaadi. Käyn Hildan läpi vain dandylla ja pölyharjalla, ja tarkistan vielä kaviot kaiken varulta. Sitten kannan satulan ja suitset karsinalle. ”Noniin, tyttö, lähdetäänkö treenaamaan?” Nostan satulan vaivattomasti pienen islantilaisen sileään selkään. Se pärskähtää ja heilauttaa päätään inhoavasti. Aavistelen, ettei tänään ehkä ole niitä kirkkaimpia päiviäimme.
Saan Hillan satuloitua, vaikka se esittää jälleen kaikki normaalit temppunsa. Siis se perusshow, tyyliin ”yhyy, olen pieni arka poni ja toi ihminen tekee mulle hirrrveen pahaa”. Rasittava hevonen. Puren hampaani yhteen, suljen silmäni ja lasken kymmeneen. Haen satulahuoneesta vielä itselleni kypärän ja lähden sitten taluttamaan vastentahtoista ja äksyä Hillaa kentälle. Se jopa luimii minulle, mikä on meidän kohdallamme äärimmäisen harvinaista.
Kentällä näkyykin jo liikettä. Karoliina hölskyy Aksun harjoitusravissa ja vilkuttaa meille iloisesti. ”Moi!” hihkaisen ja talutan Himpun portille. Se steppailee paikallaan pää mielenosoituksellisesti ylhäällä, tehden hyvin selväksi, että tänään sitä ei kiinnosta yhtään. ”Haittaako jos me tullaan messiin? Aattelin hypätä tällä.” ”Ei haittaa yhtään, hyppääminen tekisi terää meillekin”, Karoliina hymyilee ystävällisesti. Tytön kesäkiireet ovat pitäneet hänet pitkään poissa tallilta, ja on mukavaa saada vakiokasvo takaisin kuvioihin. Pujahdamme Hillan kanssa kentälle. Talutan tamman keskihalkaisijalle ja kiristän sen satulavyötä. Silloin Hilda tekee jotain ennenkuulumatonta: potkaisee takajalallaan mahanalustaansa. ”Mitä sä leikit?” kivahdan hevoselle, joka heiluttelee päätään sieraimet levällään. Kiristän vyötä ilkeyksilläni vielä yhden ylimääräisen reiän ja lasken sitten jalustimet. Otan kunnon otteen ohjista ennenkuin ponnistan tamman selkään. Se yrittää jälleen lähteä altani, mutta napakka kiskaisu suusta saa Hildan pysymään kiukkuisesti paikallaan.
Lähdemme kaviouralle pitkin ohjin. Aika nopeasti tulee selväksi, ettei tänään olla hyppäämässä yhtä ainoaa estettä.
Hilla kävelee matelemalla, viskoo päätään, huiskii hännällään ja saa minut hermoromahduksen partaalle. Yritän ajatella positiivisesti: tällaisen alun jälkeen tuntuisi varmasti upealta saada hevonen toimimaan. Mutta tällä hetkellä näyttää siltä, että edellinen lause jää konditionaaliin. Hilda on vastentahtoinen ja vetelä, en saa siihen mitään otetta. Tällainen on aivan uutta minulle. Yleensä Himpsu pohjimmiltaan nauttii työskentelystä, mutta tänään sitä ihan oikeasti potuttaa. Ja uskoisin kettuuntumisen kohteena olevan koko maailma. Se husii kavioillaan Aksua, joka ravaa ohitsemme, ja luimistaa uhkaavasti korviaan kentän laidalla norkoileville tytöille. Olen aika hoo moilasena. Lopulta keskityn siihen, että saisin Hillan kulkemaan edes mielellään. Otan ohjat löyhästi käsiini ja tiivistän istuntaani antaen tammalle hiukan pohkeita. Se lähtee reippaaseen tölttiin, mutta ei nauti liikkumisesta yhtään. Mitä hel-vet-ti-ä?
Puolen tunnin päästä Hildan lihakset ovat lämmenneet, mutta sen mieliala ei ole kohentunut yhtään. Ratsastan pehmeästi ja sovittelevasti. Se ei auta tippaakaan. Hilla on päättänyt että inhoaa minua tänään, eikä minulla ole siihen oikein juuta eikä jaata sanottavanani. Voi petolinnun peräpuoli. Aksu sen sijaan kulkee nätisti, vaikka Karoliina saakin välillä pidätellä yli-innokasta ruunaa. Koulukiemuroiden sijaan welshiä kiinnostaisi päätön kaahailu. Karoliina pysyy kuitenkin tiukkana, ja saa ruunan lopulta kunnioittamaan apujaan.
Hiki kohoaa iholleni. Tunnen topin tarttuvan tahmeasti ihooni kiinni. Suukin tuntuu Saharan aavikolta. Kyrsii, väsyttää ja turhauttaa. Hidastan Hillan käyntiin ja rapsutan sen kaulaa mietteissäni. ”Mitä me sun kanssa tehtäis, häh?” ”Elämä ei oo aina ruusuilla tanssimista”, Karoliina muistuttaa Aksun selästä. ”Kaikilla on joskus huonoja päiviä, ja Hillalla näyttää olevan harvinaisen huono päivä.” ”Tänään tää on enemmän ohdakkeilla hyppimistä”, murahdan pahantuulisesti, mutta usutan sitten Hillan uudelleen raviin.
Hetken päästä tamma alkaa käyttää jo vähän takajalkojaan, mutta on silti laiska ja pahansisuinen. Kehun hevosta oitis, kun se yrittää vähänkin, ja hiljalleen Hillan kaula alkaa rentoutua ja sen häntä lopettaa kipakan heilumisensa. Tyytyväisenä silitän hepan harjanjuurta ja hidastan sen käyntiin. Pysäytän Himpun keskelle kenttää ja laskeudun selästä alas, tamman suureksi helpotukseksi. Se hinkkaa kiitollisena päätään minua vasten.
”Mitä, nytkö te jo lopetatte?” Karoliina ihmettelee. ”Joo. Ei tästä tuu mitään, paras lopettaa kun sujuu edes vähän paremmin.” Ääneni on vähän käheä pölystä ja kuivuudesta. ”Oikeestaan fiksu päätös”, Karoliina nyökkää, ja heilauttaa kättään poistuessamme kentältä.
”Tänään ei siis ole meidän päivä loistaa”, tuumaan Himpsulle taluttaessani sitä takaisin tarhaan. Varusteiden riisuminenkin oli yhtä tuskaa tamman riuhtoessa itseään edestakaisin karsinassa. ”Itku pitkästä ilosta, eiks jeh?” Hilla pärskähtää ja tuuppaa minua turvallaan olkapäähän. En osaa tulkita viestiä, joten tyydyn taputtamaan tamman kosteaa kaulaa päästäessäni sen takaisin tarhakavereidensa joukkoon.
Vaikeuksien kautta voittoon. Haluaisin uskoa fraasiin kovasti, mutta tietenkin kauhukuvat täyttävät pääni. Hilla on kuitenkin kehittynyt jo melkoisesti syksyisestä paniikkihäiriöisestä puhvelista, enkä siksi haluaisi ottaa yhtään askelta taaksepäin. Käännän kasvoni aurinkoon ja siristelen silmiäni. Ihan kuin aurinko nauraisi minulle: hölmö tyttö, et kai sinä nyt ole pelihousujasi repimässä? Saan ajatuksesta kummasti potkua ja loikin päärakennukselle piristyneempänä. Ehkä sitten huomenna...
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 10, 2009 15:48:53 GMT 2
10.8. - Maastoesteitä, maukkaita löytöjä ja mieskuvioita
Kevytrakenteinen, tuuheaharjainen islanninhevonen ravaa innokkaasti pitkin kovapintaista hiekkatietä. Kevennän tottuneesti ja pidätän Hillaa, ettei se rynnisi ihan edellä kulkevan suomenpientamman takamukseen. Elli irvistää minulle Humun harjoitusravissa ja heilauttaa punaiset hiuksensa kasvoiltaan. ”Huh, tää höykytys saa kyllä mahan sekaisin. Onneksi kohta päästään hyppäämään!” Tosiaan, tänään on selvästi parempi päivä kuin eilen. Hilla jopa hörähti hakiessani sitä laitumelta. Niinpä päätin treenata tänään maastoesteitä PKK-cupia varten, ja viimeisistä lomapäivistään nauttiva Elli lähti ilomielin mukaan. ”Hei, sehän kääntyy tästä”, Elli kääntää Humun äkillisesti vasemmalle. ”Nostetaan jo laukka, esteet tulee ihan kohta...” En ehdi sanoa juuta enkä jaata, kun Elli kannustaa jo tammansa ripeään ja reippaaseen laukkaan, joka on yltyä nelistykseksi. Hilda inahtaa ja lähtee perään innosta puhisten. Elli ja Humu syöksyvät äkillisesti vasemmalle, esteradalle, ja ratsuni hypähtää perään kömpelösti. Tuuli löylyttää kasvojani, tunnen hien virtaavan selkääni pitkin. Hilla kyntää maata kavioillaan hurjasti. Ensimmäinen este tulee tiellemme yllättäen: issikka hyppää puunrungon yli vähän horjahtaen. Tartun harjasta kiinni ja pysyttelen kevyessä istunnassa. Toinen este, ja kolmas. Himpsun kaviot eivät hipaisekaan luonnonesteitä. Humu ja Elli kiitävät jo kauempana, ja islantilaiseni kiihdyttää vauhtiaan. Loput esteet sujuvat kuin tanssi. Pidätän hikisen hevosen ensin raviin ja sitten käyntiin. Taputan sen kaulaa ja suorastaan ylistän ratsuani. Elli ja Humu odottavat kauempana pysähdyksissä. Kun olemme lähempänä, Elli lähtee johtamaan meitä kesantopellot ylittävälle peltotielle. ”Käytäiskös kipaisemassa tuo laukkasuorakin?” Elli kysäisee posket punaisina. ”Joo, mutta annetaan hevosten puhaltaa nyt rauhassa.” Rapsuttelen Hildan kaulaa ohjat pitkinä. Se hengittää hetken raskaammin, mutta virkistyy sitten ja tepastelee jälleen energisesti. Jatkamme matkaa rennossa ravissa. Käännymme metsään vievälle polulle. Humu höristää korviaan: se tietää jo, mitä on edessä. Himpsulle Seppeleen maastot eivät ole niin tuttuja, joten se vain tölttää kaverinsa perässä pirtsakasti.
Aurinko lämmittää selkääni ja metsässä konsertoi lintujen kuoro. Vaihdamme Ellin kanssa sanan tai pari, mutta pääosin pysyttelemme hiljaa ja nautimme rauhasta. Hevosten kaviot tömähtelevät pehmeään alustaan tahdikkaasti. Välillä ne pärskähtelevät tai heilauttelevat häntiään kärpäsiä hätyytellen. Öttiäisiä on kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin odotimme, joten niistäkään ei aiheudu suurempaa harmia. ”Kohta se tulee”, Elli huikkaa minulle olkapäänsä yli. ”Ole valmiina ja pysy selässä...” ”Huolehdi sä vaan omasta tasapainostasi”, vastaan tuhahtaen. Mutkan takaa aukeaa pitkä hiekkasuora. Humu pyrähtää kiitolaukkaan täysin yllättäen, ja Hilla ryntää perään ennenkuin ehdin edes koskettaa sen kylkiä pohkeillani. Nousen kevyeeseen istuntaan ja pidän varmuuden vuoksi harjasta kiinni. Kaksi pientä hevosta nelistää kaviot tienpintaa piiskaten, sieraimet levällään ja silmät palaen. Nauran ääneen, vauhti saa minut hurmioonsa. Kannustan Hillaa ja se on tiukasti Humun perässä. Suora loppuu ihan liian äkkiä. Tyynnyttelemme hionneet hevoset ravin kautta käyntiin. Joudun tasaamaan myös omaa hengitystäni, sydämeni hakkaa yhä kiihtymyksestä. Hiljalleen rentoudun ja istun syvälle satulaan, taputtaen Himpun kosteaa kaulaa. ”Vaikka sitä on ratsastanut pikkulikasta ja laukannut about viissataa kertaa tämänkin suoran, niin aina se sykähdyttää.” Elli vilkaisee minuun virnistäen, ja nyökkään vastaten hymyyn.
Lähdemme takaisin tallille mennen vuorotellen käyntiä ja ravia. Laukkaakin otamme pienen ja hallitun pätkän. Hevoset eivät vaikuta väsyneiltä, päinvastoin. Humu viskoo kaulaansa levottomasti. Hilda tekee välillä jälleen erinäköisiä ja -kokoisia sivuloikkia ja peruutuksia. Yhtäkkiä, kesken vauhdikkaan ravitölttipätkän, se heittää hurjan pukin. Suustani pääsee tukahtunut huudahdus, kun lennän komeassa kaaressa selälleni metsään. Putoaminen on pehmeä mutta voimallinen, joten ilmat pakenevat keuhkoistani ja haukon henkeäni silmät vettä tirsuen. ”Jossu? Jossu?” Elli on laskeutunut ratsailta ja pitelee nyt sekä Humun että Hillan ohjia. Issikka ei onneksi siis ole karannut mihinkään, mutta askeltaa edestakaisin levottomasti. ”Hengissä ollaan”, ähkäisen vaivalloisesti ja kuulen Ellin huokaisevan helpotuksesta. ”Mä makoilen täällä vähän aikaa, maailma pyörii hiukkasen...” ”Senkus köllit, joskin sulle ei välttämättä ole enää hevosta, kun palaat.” Elli komentaa Himpsua kiukkuisesti, kun näen katajien läpi tamman hypähtelevän kevyesti pystyyn. Otan maasta tukea ja nousen istuma-asentoon. Tunnen toisen käteni alla jotain limaista, ja nostan kourani ylös. Sormiini on liiskaantunut jotain sinistä. Nuolaisen kättäni ja tunnistan maun heti. Nälkäisenä käännyn ympäri, ja huomaan muksahtaneeni oikeaan mustikkataivaaseen. Vaikka tämä syksy onkin marjojen kannalta kehno vuosi, ei ainakaan Seppeleen lähettyvillä marjakatoa ole. Nyt ymmärrän, miksi toissapäivänä Lynnin kanssa tapaamamme Alma viihtyy Seppeleen metsissä. Kauhon suuhuni marjoja autuaana, ja havahdun vasta, kun kuulen Ellin vihaisen kivahduksen: ”Nukahitko sä sinne, häh?” ”En...” Kömmin ylös ja palaan metsäpolulle tukien kädellä kivistävää selkääni. ”Aikamoinen putoaminen, mutta onneksi ei sattunut kiveä tai kantoa alle.” ”Tais käydä paremminkin”, Elli mutisee huomaten mustikanvärisen suunympärykseni. ”Reilukerho kokoontuu taas: toinen marjastaa kaikessa rauhassa ja toinen saa pidellä kahta hermoheikkoa kopukankuvatusta.” Nainen pitää kiinni Himpsun ohjista vielä sen aikaa, että ehdin nousta vikkelästi tamman selkään, ja seuraa sitten itse esimerkkiä. Kohta olemmekin taas matkalla. Tällä kertaa istun satulassa tiiviimmin ja pidän Hildan pään ylempänä, jotta vastaavanlaisia ikäviä välikohtauksia ei sattuisi.
Tallilla hoidamme hevoset onnistuneesti ulos ja painumme sitten toimistoon kylmälle kokikselle. Elli hörppii juomaansa haaveilevan näköisenä ja tuijottaa silmät harittaen ikkunasta ulos. ”Mitä mietit?” Kiinnostukseni herää, ja toljotan Elliä uteliaana. ”Eeeen mitään...” Elli kikattaa kuin teinityttö ja haroo taas punaista, tuuheaa tukkaansa. ”Elli hei”, aloitan puuskahtaen ja jatkan hiukan syyttävästi: ”Sä olet koko kesän ajan ollut jotenkin omissa maailmoissasi, harvinaisen hyväntuulinen ja silminnähden tyytyväinen. Joten antaa tulla vaan. Ootko sä raskaana?” ”Raskaana?!? Herranjumala, EN!” Elli havahtuu päiväunistaan ja mulkoilee minua pöyristyneenä. ”Mitä sä oikein kuvittelet? Käytä hei blondi aivojas ja laske yhteen 1+1...” ”Ahaa, sulla on siis edelleen säpinää sen miehen kanssa!” Koen kirkkaan valaistumisen hetken, ja myhäilen tietäväisenä. ”Simo ja Elli ne yhteen soppii...” ”Huoh, että sä olet lapsellinen”, Elli pyöräyttelee silmiään neitimäisesti. ”Mutta joo. On säpinää. Ja vähän enemmänkin.” ”No?” nojaudun tuolillani lähemmäs tiedonjanoisena. ”No, me kait sitten seurustellaan”, Elli tunnustaa, voimatta peitellä leveää hymyä. ”Mutta ssssh, tää on vaan sun ja Annen tiedossa, OK?” ”Mun ja Annen, eli kohta myös Jaakon ja Kristerin, ja ennenpitkää koko Seppeleen plus ravitallin”, luettelen irvaillen mutta hypähdän sitten naisen kaulaan. ”On-ne-a! Tosi kivaa, mä haluan ehdottomasti nähdä sen sun siipan. Onks se komee?” ”Toisin kuin sinä, mulla ei oo tapana hengailla paikallisten spurgujen kanssa”, Elli vastaa ylemmyydentuntoisesti. ”Eli kyllä on komea.” ”Täh, minä ja paikalliset spurgut? Mitä toi nyt tarkotti?” kurtistan kulmiani hölmistyneenä. Elli virnistää minulle kiusoittelevasti. ”Oot vissiin kaikista vastalauseistasi huolimatta viihtynyt Artsilassa aika hyvin viime aikoina...” ”AAARGH! Sinäkin, Brutukseni!” kiljaisen niin, että joku tallissa oleva hevonen hirnahtaa säikähtäneenä. En välitä, vaan pomppaan tuoliltani ylös ja ristin käteni kiukkuisesti. ”Koko talli supisee jotain musta ja siitä haisevasta juoposta. Pää hajoo kohta! Ensinnäkään: kukaan ei voi todistaa, että meillä ois jotain. Ja vaikka oiskin, mitä se kenellekään kuuluu?” ”Ihan rauhassa vaan”, Elli tyynnyttelee naureskellen. ”Mulle tuli mieleen yksi vanha sananlasku...” ”No? 'Juoruilijan palkka on kaks viikkoa palkatonta tallitöiden tekemistä aamuin illoin'?” ”Ei, vaan tämä: 'se koira ulahtaa, johon kalikka kalahtaa'...” ”Voi #/¤)($!” ”Sori, sori, sori. Tehdään aselepo ja lähdetään tekee jotain safkaa sun luo, mulla on karsee nälkä.” Elli lähtee kävelemään jo edellä, ja minä seuraan perässä hiukan hämmentyneenä. Pitääkö Ellin lausuma sananlasku sittenkin paikkansa?
|
|
|
Post by Jusu on Aug 12, 2009 13:42:17 GMT 2
12. elokuuta - SyöpöttelijäJoo, en sano yhtään mitään.
|
|
|
Post by Jusu on Aug 13, 2009 12:35:29 GMT 2
13. elokuuta - Pinkkiä hempeilyäHyy, mä en kestä tota pinkkiä mutta teki mieli tehä tosta semmonen oikein... pitsihörhöily.
|
|
|
Post by Jusu on Aug 14, 2009 11:48:41 GMT 2
Huomiselle. En ehdi laittaa huomenna. 15. elokuuta – Thousands of reasons to smileÄiti katsoi pettyneenä perääni, kun lähdin heti aamusta tallille. Hän olisi halunnut minun viettävän päivän kerrankin kotona, erityisesti tämän päivän, mutta minulle tämä oli lauantai siinä missä muutkin. Halusin viettää lauantaini tallilla, Sentin ja Hillan ja tutun talliporukan kanssa. Niinpä annoin oven paukahtaa perässäni kiinni ja suuntasin kulkuni Seppeleeseen välittämättä ohikulkevien vinoista katseista – luulisi heidän jo tottuneen ratsastusvaatteissa kulkeviin ihmisiin. Tosiaan, kun nyt ratsastusvarusteista puhuttiin, olin viimein saanut uudet saappaat hankituksi; niiden edeltäjät olivat käyneet pieniksi jo puoli vuotta sitten. Kyllä ne olivatkin olleet hyvät saappaat, pitäneet varpaat (lähestulkoon) lämpiminä talvipakkasilla, kuivina sadekeleillä ja, no, turhankin lämpiminä kesän helteillä. Seppele vaikutti ensivilkaisulla autiolta. Kun astuin sisään, havaintoni osoittautui kuitenkin virheelliseksi, sillä talli oli kaikkea muuta kuin autio. Hoitajat puunasivat hoidokkejaan, pienet heppatytöt haahuilivat siellä täällä pienissä ryhmissä, pikkutyttöjen vanhemmat yrittivät hoputtaa lapsia kotiin ja hevosia vietiin ulos ja tuotiin sisään. Hymyilin kaikelle tälle hälinälle; kaikessa kotoisuudessaan se tuntui tutulta ja turvalliselta. Päätin kavuta yläkertaan, mutta satulahuonetta ohittaessani kiinnitin huomiota huoneessa yksinään neuvottomana seisovaan pieneen tyttöön. Kurkkasin huoneeseen ja huomasin tytön seisovan suitset kädessään. - Tarviitko apua? kysäisin ystävällisesti. Tyttö hätkähti hieman, tuskin katsahti minuun vaan vaihtoi painoa jalalta toiselle ja riiputti suitsia kädessään. Astuin tytön luokse huolestuneena. - Onko kaikki hyvin? kysyin päästessäni oranssitukkaisen tytön viereen. - Mä… Mun pitäisi ristittää nää, mutta kun mä en osaa, pieni tyttö parahti hiljaa ja ujosti. - Haluatko että mä autan? tarjouduin ja hymyilin rohkaisevasti. – Ei se ole vaikeaa, mä voin näyttää sulle miten se tehään. Tyttö nyökkäsi vaitonaisena ja ojensi suitset minulle. - Kenen suitset nää on? kysäisin tytöltä, joka vaikutti helpottuneelta, kun joku tarjoutui auttamaan. - Pikun, punapää vastasi ja seurasi minua Pikun suitsikoukulle. Opetin pikkutytölle ristittämisen kädestä pitäen ja sain kiitokseksi roimasti oppimisen iloa ja leveän hymyn. Kun pikkutyttö poistui paikalta iloisena ja ylpeänä uudesta taidostaan, jäin paikoilleni ja hymyilin itsekseni. Joskus minäkin olin ollut pieni ja tietämätön ja halukas oppimaan lisää. Olin kahlannut läpi kaikki käsiini osuvat hevoskirjat, yrittänyt imeä tietoa itseeni, halunnut ymmärtää ja oppia kaiken. Ajan kanssa kuvitelmat kaiken tietämisestä toki karisivat. Aina oli jotain, mitä ei tiennyt, vaikka kuinka luki ja luki. Enää ei ollut tärkeää tietää kaikkea; tärkeää oli viettää aikaa hevosten kanssa ja yrittää ymmärtää niitä. Kirjaviisaus ja ymmärrys – kaksi eri asiaa. Hiipparoin portaat ylös, käännyin kaapilleni ja heitin reppuni muitta mutkitta pikkukomerooni. Vasta sitten vilkaisin oleskelutilaan ja näin suuren lössin pakkautuneen paikalle. Toisella sohvalla istuivat Ilu, Elkku, Jokeri, Liisa, Seri ja Roosa kuin sillit sardiinipurkissa ja käsinojilla keikkuivat Cäpä ja Sanni. Nana oli valloittanut itselleen paikan toiselta sohvalta Fiian, Alinan, Eijan ja Katan kanssa. Kahvinkeittimen luona seisoi – kukapa muukaan – Yuff ja lattialla selkä seinää vasten istua möllötti Keikki. - Ööh, onpa täällä porukkaa, sanoin ensisanoikseni. - Joo, täällä on tällänen marttakokous, Elkku virnisti. – Liity seuraan, kyllä täällä tilaa riittää. - Ja Yuff taas kahvia keittämässä, heitin Blondin hoitajattarelle. – Riittääkö siitä muillekin vai pitääkö keittää oma pannullinen? - Kyl tästä riittää, Yuff hymyili. – Kyllä mä nyt kestän jos saanki yhen kupin vähemmän, en mä nyt mahoton kahviaddikti ole. - No etpä, Keikki heitti hoitajakumppanilleen. Hymyilin kaksikon sananvaihdolle ja kiiruhdin nappaamaan itselleni kupin kahvia. - Ainiin, hei Lynn! Hyvää syntymäpäivää, Nana toitotti yhtäkkiä. - Öh, kiitti! sanoin hämillisenä, kun muutkin yhtyivät toivotuksiin. - No, tunnetko sä nyt ittes vanhemmaks? kysäisi Liisa virnistäen. - Vanhemmaks, minäkö? pärskähdin naurusta. – En kuuna päivänä! Kersa mikä kersa, ei musta mitään vanhusta sentään oo tullu. - Hah, mä voin kuvitella Lynnin vanhainkodissa sellaset söpöt pikkutyttösaparot päässä jahtaamassa perhosia, hihitti Fiia. - Hoh! Kiitos vaan, mutta ei musta sentään mielipuolta tule. Musta tulee äkänen arvokas vanha rouva, joka heiluttaa toruvasti kävelykeppiä ja sanoo so so, kun lapset erehtyy pitämään liian kovaa ääntä, sanoin vakuuttavasti. - No se on vissi se, pelottava Lynni-mummu on ilkeä ja kärttyinen, Eija virnuili. - Ei mut ihan totta, aatelkaa nyt miten mahtava tulevaisuus! innostuin. - Tosi, Cäpä sanoi muttei kuulostanut kovinkaan vakuuttuneelta. Tulevaisuutta pohdiskeltuamme palasimme nykyhetkeen, kun Sanni tajusi, että hänen pitäisi hoitaa Aksu. Yhtäkkiä kaikilla olikin tekemistä, ja oleskelutila tyhjeni nopeasti. Minäkin lähdin alakertaan tarkoituksena siivota Sentin karsina, mutta vastaantuleva Josefiina pysäytti minut. - Lynn hei, lähtisitkö sä Hillalla mun ja Sentin seuraksi maastoon? nainen kysyi iloisesti hymyillen. Katsoin tätä hetken aikaa huvittuneena Josefiinan seottua sanoissaan. Nainen ei kuitenkaan tuntunut huomaavan mitään, joten päätin korjata tätä. - Siis tarkotit varmaan että Sentillä sun ja Hillan kanssa maastoon, ehdotin virnistäen. Josefiina pudisti päätään. - Ei kun Hillalla mun ja Sentin kanssa. Mä meen Sentillä, ota sä Hilla. - Ai! yllätyin. - Pikkulinnut kertoivat, että jollakulla on tänään synttärit, Josefiina myhäili. – Niin että eiköhän sun ole aika päästä ekalle maastoreissulle Hildan kuskina. Katsoin Josefiinaa ilahtuneena ja tunsin hyvän tuulen piirtävän kasvoilleni hymyn. - Kyllä mä mieluusti tuun messiin, vastasin hymyillen edelleen. – Minkälainen lenkki me tehään? - Ajattelin että ihan kunnon maastoreissu, mennään Liekkikallioille ja sieltä rantaan. - Kuulostaa kivalta. Koska lähetään? Josefiina katsoi kelloaan. - Puolen tunnin päästä. Jos sä saat Hillan siihen mennessä valmiiksi. - Ay ay, captain, totesin sotilaallisesti ja tein kunniaa. – Puolen tunnin päästä tallin pihassa. Yllätin meidät molemmat saamalla Hillan puettua varusteisiinsa melkein tasan puolessa tunnissa. Asiaa edesauttoi toki hieman se, että poni oli entuudestaan yllättävän puhdas, mutta saavutushan se kuitenkin oli. Hilda tuntui olevan tyynellä päällä, sillä se ei säikähtänyt edes pihaan mopollaan saapuvaa Katia. - Lynn! Kat huudahti varoen säikäyttämästä issikkaa. – Hyvää syntymäpäivää! Voi kuule, sustakin tulee vanhus ennen kuin huomaatkaan. - Jaa niin mitä? Kuka puhuu? kysäisin hymysuin. – Mutta kiitti kuitenkin. Minne sä oot Tapin jättänyt? - Nää, se varmaan nukkuu vielä punkassaan, Kat irvistää. – Mut Seraahan mä tänne tulin kattomaan enivei. - Totta kai, virnistin paljonpuhuvasti. – Sera muuten taisi piehtaroida tarhassaan kun mä tulin tallille. Sulla on paljon harjattavaa. Kat irvisti, Josefiina nauroi. Minä puolestani keskityin kapuamaan teutaroivan Hillan selkään. Pian olimme valmiit lähtemään, ja annoin Josefiinan ohjata Sentin edellemme. Ori käveli tasaisen rauhallisesti piittaamatta Hillasta, joka pälyili nyt kaikkea ja kaikkia kuin varmana siitä, että minä hetkenä tahansa jostakin pomppaisi joku hirveä peto. Naurahdin valkean issikan jännittyneelle olemukselle ja silitin sen kaulaa rauhoittavasti. Edessä olisi vauhdikasta menoa, sen huomasin heti alussa. Kävelimme ja ravasimme metsän poikki ja saavuimme pellon reunustamalle hiekkatielle, jota pitkin jatkoimme oikealle kohti maastoesteitä. Poikkesimme tieltä maastoesteradan kohdalla ja suuntasimme kulkumme esteiden vieritse (Josefiina tosin hyppäsi Sentillä muutaman esteen, minä katsoin viisaammaksi kiertää ne jännittyneellä ratsullani) metsän poikki kesantopellolle, jonka laitaa pitkin ravaten saavuimme jälleen metsän siimekseen. Kävelimme, kunnes tavoitimme hiekkatien. Sitten saatoimme vain jatkaa suoraan tietä pitkin, käynnissä ja ravissa. Pienen laukkapätkän vauhdittamina saavuimme pian Liekkijärvelle, muttemme jatkaneet suoraan rantaan vaan käänsimme hevoset kallioiden suuntaan. Kapusimme ylös Josefiinan ja Sentin johdolla. Hillakin tuntui nyt rauhoittuneen, ja nousu sujui muutamaa pientä lipsahdusta lukuun ottamatta hyvin. Nojauduin eteenpäin ja annoin islantilaisen etsiä tiensä ylös kallion huipulle. Näin Josefiinan saavuttavan huipun Sentin kanssa ja kehotin Hillaa jatkamaan kapuamista. En voinut olla vilkaisematta taakseni, ja näkymä oli henkeäsalpaava. Parempaa oli kuitenkin luvassa, kun pääsimme viimeinkin ylös asti. Josefiina oli pysäyttänyt Sentin ja ratsastin Hillan ratsukon viereen. Seisoimme hyvän aikaa paikoillamme ihastellen järvimaisemaa. Henkäisin syvään silkasta ihastuksesta – jylhä kauneus oli mykistävää. - Tiedätkö, aloitin hitaasti. – Tää on… Tää on aika uskomatonta. Ihanaa että sä otit mut mukaan. - Totta kai mä otin, sehän tässä oli ideana. Että hyvää syntymäpäivää vaan, Josefiina hymyili. - Kiitos, virnistin onnellisena. – Hilla on muuten tosi rauhallinen. - Joo, se näyttää aika tyyneltä. Alkuun sitä tais vähän jännittää? - Joo, se oli ihan vieterit jaloissa valmiina loikkimaan karkuun kenguruhypyillä ja silleen, mut se rauhottu suunnilleen maastoesteiden jälkeen, hymähdin. – Ja Sentti on aina yhtä rauhallinen. - Järkevä hevonen, Josefiina hymyili ja silitti ratsunsa kaulaa. – Sentti on kyllä yks kultakimpale. - Todella, yhdyin mielipiteeseen ja katselin hoitohevostani hellästi. Hilla heilautti päätään ilmeisen tyytymättömänä siihen, että huomio oli kääntynyt siitä Senttiin. Pikkuhiljaa päätimme kavuta alas kallioilta ja mennä rantaan rentoa laukkapätkää varten. - Valmiit, paikoillanne, HEP! Josefiina huusi, mutta jo paikoillanne –kohdassa nainen kannusti Sentin vauhtiin. - Hei! Epäreilua, varaslähtö! kiljuin ratsukon perään kannustaessani Hillaa takaa-ajoon. Josefiina oli saanut jo niin paljon etumatkaa varaslähtönsä ansiosta, että tiesin ettemme saisi Senttiä kiinni. Iso ori näytti muutenkin laukkaavan melkoista vauhtia, ja pikkuinen issikka joutui rehkimään hartiavoimin pysyäkseen kookkaamman lajikumppaninsa perässä. Niinpä tyydyin nauttimaan vauhdista yrittämättä sen kummemmin päästä edellä laukkaavan ratsukon ohi. Hilla oli kuitenkin toista mieltä – valkea islantilainen tahtoi saada kilpakumppaninsa kiinni! Nauroin tamman innolle ja annoin sen lisätä vauhtia. Ero kaveni hitusen, mutta sitten Josefiina kannusti Sentin isommalle vaihteelle ja ori vastasi. Ei meillä ollut toivoakaan tässä pelissä, mutta se ei haitannut. Hillan laukka oli tahdikasta ja pehmeää, ja tunsin tamman liikkeen kehoni jokaisessa solussa. Rannan päädyssä hidastimme hengästyneet ratsumme ravin kautta rauhalliseen käyntiin ja kiittelimme hevosia. Hiekassa oli raskasta juosta, mutta sekä Hilla että Sentti tuntuivat innokkailta ja pirteiltä pyrähdyksensä jälkeen. Annoimme niiden kävellä takaisinpäin ja tällä kertaa matka tuntui taittuvan paljon nopeammin kuin tullessa, vaikka tahti oli hitaampi. Kiersimme takaisin tallille hieman eri kautta, ja kävellessämme hiljaisella metsäpolulla kumarruin Hillan kaulalle ja kiedoin käteni sen kaulan ympäri. Hilla ravisti päätään, muttei tehnyt muuta, joten jäin makailemaan tuuhean harjan päälle. Josefiina vilkaisi minua hymysuin ja joutui saman tien kumartumaan Sentin selässä väistääkseen paksua kuusenoksaa. Tallille päästyämme hoidimme hevoset huolella. Hilla oli hionnut, joten pesin sen sienellä ja lämpimällä vedellä. Hymyilin tammalle, joka seisoi kerrankin hiljaa aloillaan eikä pälyillyt minua kuin suurinta painajaistaan. Ja kun Hilla oli hoidettu ja päästin sen tarhaan, tamma kipitti saman tien uuden kaverinsa Siken luokse. Tuntui hassulta nähdä Hilla Pipsan tamman kanssa, sillä yleensä issikka nuokkui Taigan ja Pellan seurassa. Nyt molemmat tammamammat olivat kuitenkin varsalaitumella, ja Hilla joutui olemaan erossa bestiksistään. Valkea poni näytti kuitenkin tulevan hyvin toimeen Siken kanssa, ja kun Blondi asteli uteliaana paikalle, Hilla näytti suhtautuvan tähänkin tammaan ystävällisen oloisesti. Seurailin hetken aikaa tammojen touhuja, kunnes päätin lähteä katsomaan Senttiä. Josefiina oli jo tuonut Sentin tarhaan. Ori remusi parhaillaan tarhakaverinsa Rensun kanssa ja jäin katselemaan oriiden leikkimielistä nahistelua. Niistä näki, etteivät ne olleet tosissaan. Hymyilin kaksikolle ja nojasin aitaan mietteliäänä. Puoliverioriit eivät vilkaisseetkaan minun suuntaani, vaan ne keskittyivät omaan keskinäiseen kisaansa. Sentti pinkaisi laukkaan ja pukitti ilmavan pukin, kun taas Rensu päästi ilmoille vinkaisun ja seurasi lajitoveriaan pian myös laukassa. - Ettekö te ikinä väsy? kysyin lähinnä itsekseni, joten säikähdin kuullessani vastauksen. - Ei ne taida väsyä. Käännyin katsomaan Sastua, joka oli tullut seuraamaan hevosten tekemisiä. Seisoimme vieretysten aidalla, aitiopaikalla erityislaatuisessa show’ssa, jossa mikään ei ollut teennäistä ja suunniteltua. Kaikki tapahtui hetkessä, oriiden mielenliikkeiden tahdissa. Se oli niin kaunista, luonnollista. - Toivottavasti ne ei satuta itseään, Sastu sanoi hetken kuluttua. - Ei ne ainakaan toistaseks näytä toisiaan lahtaavan. Vahinkojahan voi aina sattua, mutta ne näyttää tulevan aika hyvin toimeen keskenään, vastasin huolenaiheeseen ja päätin viimein siivota Sentin karsinan. Hulppealta maastoretkeltä takaisin arkisen puurtamisen pariin. Hyräilin hiljaa itsekseni siivotessani karsinaa ja sain osakseni kummallisen katseen Jaakon suunnalta. - Hoi, laulava talikonjatke! Valaiseppas mullekin, mikä se nyt noin hyräilyttää ja hymyilyttää? mies virnaili. - Ei mikään. Mulla on kivaa, vastasin ja soin Jaakolle sädehtivimmän hymyni. - Karsinaa siivotessas? Jaakko ihmetteli. - No ei, tai siis ei siivoamisesta johtuen. Muuten vaan. Jaakko oli hetken hiljaa ja näytti miettivän. Sitten hänen päänsä päällä näytti leimahtavan hehkulamppu. - Aaa! Sulla on tapaaminen sen sun… Jesses tai Jussis… - Jusan, avitin. – No ehkä sitäkin, mutta ei tää vaan siitä johu. Musta tuntuu, että just nyt mulla on tuhansia syitä olla hyvällä tuulella. Jaakko koputti paljon puhuvasti otsaansa, mutten voinut olla hymyilemättä kuullessani tämän jatkavan käytävänlakaisua tällä kertaa vihellellen hyväntuulista sävelmää. Iloisuus oli tarttuvaa. Siivosin karsinan huolella loppuun. Olin juuri kaatamassa uusia, puhtaita kuivikkeita karsinaan, kun tunsin kännykän tärisevän taskussani. Pysähdyin kesken kuivikkeiden levittämisen ja nappasin luurin käteeni. Uusi viesti. Uteliaana painoin Näytä –näppäintä ja huomasin viestin tulleen Jusalta. ”Nähään puol kaheksalta huoltsikan edessä.”Hymyilin ja näpyttelin lyhyen vastausviestin. Sitten vilkaisin kelloa – alkaisi tulla jo kiire. Hymy huulillani levitin kuivikkeet, vein kottikärryt takaisin ja hain tavarani yläkerrasta. Oli aika lähteä.
|
|
|
Post by Josefiina on Sept 2, 2009 20:36:18 GMT 2
2.9. - Muistoihin sukellusta ja sydämenlyöntejä
Syksy on saapunut Seppeleeseen. Puissa on jo häivähdys sen tummia, kauniita sävyjä: oranssia, keltaista, punaista. Tallipiha hehkuu kirkkaana auringonvalossa. Kesä ei ole kokonaan syrjässä, vaan taittuu hitaasti kirpakaksi alkusyksyksi. Vielä aamut eivät ole henkeäsalpaavan vilpoisia, niissä on vielä kesän lempeyttä ja lämpöä. Ruoho kellastuu, kukat painuvat maahan, pörriäisten surina katoaa hiljalleen. Mutta syksy on myös raikas, piristävä; aina virkistävä alku.
Kesä meni ohitse kohisten. En oikein ehtinyt huomata sen alkua, havahduin vasta päättymiseen. Mutta tänä vuonna kesän loppuminen ei oikeastaan harmita; syksyni on värikäs ja valoisa. Pimentyvät illat eivät mustaa mieltäni, elänhän unelmaani.
Istun hiukan kostealla nurmella haaveileva hymy kasvoillani. Hilla laiduntaa lähelläni harmaasävyinen karvapeite kosteana; tämänpäiväinen ratsastus tosiaan tuntui sen lihaksistossa. Koulutreenimme oli rento ja reipas. Siinä oli letkeää tunnelmaa, jota olen Hillan kanssa etsinytkin. Ei hampaat irvessä puurtamista, vaan iloista yhteistyötä.
Tänään muistin taas, miten paljon Hillaa rakastankaan. Pientä, ujoa islantilaistani. Se saapui minulle geysirien ja tulivuorien maasta, kaukaa meren takaa. Tuntuu uskomattomalta, että pieni hevoseni on joskus vaeltanut vapaana laumansa kanssa tundralla. Ja sitten se tuli minun luokseni Suomeen...
Vaivun ajatuksiini; muistelen ensitapaamistani Hillan kanssa. Islannista oli tuotu lastillinen nuoria issikoita. Ystäväni innostamana päätin lähteä hänen kanssaan ”vain katsomaan”. Tosiasiassahan olin tietenkin pikkutytöstä asti haaveillut omasta hevosesta ja pikkuhiljaa olin harkinnut unelmani toteuttamista. Vaatimuslistani oli tosin mittava, en halunnut ostaa sikaa säkissä. Issikoita oli kolmisenkymmentä, osaavaa, tervettä, persoonallista. Olin pyörryksissä: niin monta suloista, pörröistä ja ihanaa ponia – kaikki omaa kotia vailla! Kokeilin montaa mukavaa islanninhevosta: hulvatonta herrasmiestä Ulfia, kilttiä ja kuuliaista Nalaa, temperamenttista ja kuumaa Lunaa... Hevoset olivat toki hintavia, mutta joka pennin arvoisia; taitavia ja hyvin koulutettuja. Mutta minkä niistä valita? En osannut päättää millään. Muut hevosia katsomaan tulleet olivat nähtävästi jo löytäneet omat suosikkinsa, ja hieroivat par'aikaa kauppoja hevosten välittäjän, iäkkäämmän naisihmisen kanssa. Minä nojasin yhden tarhan aitaan pettyneenä. Tähänkö hevosenosto kaatuisi: valinnanvaikeuteen? Nostin katseeni nurmesta, ja silloin näin sen. Hontelon, melko lihaksettoman, tarhan kauimmaiseen nurkkaan painautuneen.
Hillan pyydystämisessä meni melkein tunti. Alle tunnin koeratsastuksessa tipuin neljästi. Karsinassa Hilla linttasi minut paniikkikohtauksissaan seinää vasten niin, että keuhkoni tyhjentyivät. Ystäväni meinasi saada sydänkohtauksen kuullessaan, että tämän hevosen aioin ostaa. Olin kuulemma ajattelematon, lapsellinen ja outo, mutta ennen kaikkea täysi sekopää ja ihan hullu, kun edes harkitsin moista elukkaa. ”Hei ihan oikeesti, tää talli on täynnä upeita, hienoja hevosia, ja sä haluat ton?” Kommentit valoivat minuun kuitenkin vain lisää puhtia, ja pian istuin autossa, trailerissa perässäni Hvítur Dvergur, uusi hevoseni. Muodollisestihan se oli minulla ensin kuukauden koeajalla, mutta oli alusta asti selvää, että tästä hevosesta en luopuisi.
Hilla asui ensin kuukauden naapurissamme sijaitsevalla ravitallilla. Se oli hermoraunio, stressaantunut, säikky, skitso. Ei tullut toimeen ravureiden kanssa, eikä pitänyt kenestäkään kaksijalkaisesta. Oli kauhea ratsastaa ja hirveä hoidettava. Sai metakan aikaiseksi perheessäni, kun ilta toisensa jälkeen palasin kotiin mustelmilla. Ja päivä päivältä minä rakastuin siihen enemmän.
Olin hoitanut Seppeleessä kesästä asti Riinaa, Chaon liinaharjaista puoliveristä. Talli oli tullut tutuksi ja rakkaaksi, ja unelmani – kuten monella muullakin tallitytöllä – oli saada sinne joskus oma hevonen. Kun se mahdollisuus sitten aukesi, en ollut pysyä housuissani. Värkkäsin hakemusta monta iltaa, pohdin ja puntaroin. Laskin myös, miten rahatilanne riittäisi; karsinapaikka Seppeleessä ei kuitenkaan ollut halpaa hupia, vaikka tietenkin joka euron väärti. Lopulta vein monisivuisen, polveilevan anomukseni Annelle toimistoon, ja jäin odottamaan päätöstä.
Muistan vieläkin sen päivän. Puhelimeni soi kauppareissulla; ruudussa välkkyi nimi Seppeleen Anne. Sydämeni oli haljeta, kun vapisevin sormin vastasin puheluun. ”No se on Anne tässä moi. Soittelen tuosta karsinapaikasta...” ”M-m-mitä s-s-siitä?” ”Noh, milloin sä tuot sen hevosesi meille?” Sekosin riemusta silmänräpäyksessä. Päiväkausia kuljin sydämenkuvat silmillä. Hilla muutti Seppeleeseen vuoden 2008 syyskuussa – likimain vuosi sitten. Alkumme tallilla oli kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista. Sain osakseni kaunaisia kommentteja siitä, miten veimme paikan jonkun muun hevoselta. Samaan aikaan Hillan kanssa oli vaikeaa. Aluksi tamma ei tuntunut sopeutuvan millään, se inhosi kaikkea ja kaikkia. Hitaasti se kuitenkin kotiutui, ja sai kaksi sydänystävää, Taigan ja Pellan. Niin unohtuivat myös muutaman tallilaisen katkeruudet minua kohtaan, ja paikkamme Seppeleessä tuntui lottovoitolta.
Tänä keväänä tuli toinen muutos – siirryin hoitajasta ja hevosenomistajasta tallin pääomistajaksi. Se ei ollutkaan mikään pikkujuttu, vaan koko Seppelettä järisyttävä uutinen. Minua kannustettiin ja kehuttiin, mutta toisaalta joillekin Annen muutto oli kova pala. Yhteenotoilta ei vältytty, mutta ajan kuluessa kiistelyt sovittiin ja unohdettiin. Hillalle tuskin on piiruakaan merkitystä, mikä asemani Seppeleessä on. Mutta muuttoni päärakennukseen vaikutti suhteeseemme positiivisesti. Ehdin viettämään tamman kanssa ainakin pienen hetken päivittäin ja ratsastamaankin useamman kerran viikossa.
Toisinaan mielessäni kytee kuitenkin epäilys, onko Hillan hyvä olla luonani. Onko se onnellinen, vai kaipaako se kaltaistensa joukkoon pienelle saarelle pohjoiseen? Olisiko ollut parempi, jos se olisi saanut kodin muualta; taitavammalta, kokeneemmalta, paremmalta?
Käännän katseeni hevoseen, joka nyhtää alkusyksyn kitkeriä ruohonrippeitä häntäänsä laiskasti heilautellen. Erotan lihakset hevosen rungossa; sen kunto on kohonnut huomattavasti. Hilda on edelleen arka ja arvaamaton, sellainen se on aina ollut ja tulee aina olemaankin. Mutta toisinaan kuvittelen aistivani, että ihan joskus – puolivahingossa – Hilla rentoutuu seurassani, luottaa ja turvautuu minuun. ”Hilla...” äännähdän hiljaa; tamman korvat kääntyvät minuun päin, sitten se nostaa päänsä ruohikosta. Hilda hörähtää pehmeästi ja kävelee luokseni, työntäen päänsä syliini. Ristin käteni sen turvan ympärille ja painan otsani hevosen otsaa vasten. Vedän sisälleni sen tuttua, turvallista tuoksua. Sydämeni sykkii lämpimästi, ja olen kuulevinani hevosen sydämen vastaavan. Tum, tum, tum. Tum, tum, tum.
Siinä me viivymme, kaksi erilaista, toisiinsa kiinnitettyjä. Ilman Hillaa... ajatus on kestämätön. Islantilaisesta on tullut korvaamaton osa elämääni, korvaamaton osa minua. Tiellemme on mahtunut vaaleanpunaista hempeilyä ja harmaata arkea, syvänsinistä surua ja kultaista kaipausta. Olemme vasta yhteisen taipaleemme alussa. Edessä on uusia kokemuksia ja koitoksia; kisaratojen kumua ja tallinomistajan taloushuolia. Mutta minä selviän mistä vain, mistä tahansa, kun minulla on Hillani.
Korvaamaton hevoseni. Pieni, arka, ujo, rakas, tärkeä islantilaiseni.
|
|
|
Post by Anne on Sept 3, 2009 21:58:00 GMT 2
Löysin tällaisen vanhan linen (varmaan syksyltä 08) kansiosta, jä nopsasti väritin se:
|
|
|
Post by Josefiina on Sept 7, 2009 19:55:54 GMT 2
7.9. – Luonnon helmassa
Hevosten kaviot kolahtelevat maantien kovaan pintaan. Ympärilläme aukeavat karheat sänkipellot, tummentunut taivas kehystää maisemaa. Istun Hillan keinuvassa käynnissä rentona ja huokaisen tyytyväisenä. Kello lähentelee jo yhdeksää, hiljalleen alkaa pimentyä. Koivut tienvarressa hehkuvat sinistä taivasta vasten säihkyvinä ja pientareen pitkät koiranputket hipovat ratsujen jalkoja.
Juuri tätä tarvitsin. Silitän toisella kädelläni hajamielisesti issikan kaulaa, samalla kun annan katseeni levätä horisontissa. Edellämme kulkee korskea Sera, jonka selässä keikkuva Anne kääntyy hymyilemään minulle olkansa yli. Sanoja ei tarvita, vain katse riittää.
Olemme käyneet kiertämässä noin tunnin maastolenkin harvemmin käytettyjä reittejä pitkin. Virkistävän vieraat polut piristivät niin hevosia kuin ratsastajiakin. Taipaleen varrelle on mahtunut niin ripeää ravia – meidän tapauksessamme tölttiä –, maltikasta käyntiä ja lennokasta laukkaa. Kävimme myös huviksemme hyppäämässä tutun ja turvallisen maastoesteradan; minä ja Hilla tarvitsemmekin harjoitusta tulevaan PKK-cupiin, hetken mielijohteesta kun tungin tamman kenttäratsastuksen aloittelijaluokkaan.
Joka tapauksessa, retki on sujunut loistavasti. Korjaan: suorastaan upeasti. Tietenkin Hilda on tehnyt niitä omia tavallisia temppujaan: komeita sivuloikkia, jolloin olen heilahdellut satulassa kuin heinäseiväs, äkkijarrutuksia, jolloin olen melkein sinkoutunut kaulan yli ja pieniä piristäviä pukkeja, joilla nyt ei sinällään ole ollut mitään vaikutusta minuun. Sen sijaan yksi täpärämpi tilanne koettiin, kun Sera säikähti tien yli vilahtanutta harmaata kissaa. Se sai Hillan suunniltaan, ja sain tosissani pidätellä tammaa, ettei se kaahannut suorinta tietä takaisin tallille.
Nyt ollaan kuitenkin kunnossa ja turvassa. Tallille on matkaa vajaa kilometri, ja niinpä keskitymme Annen kanssa nauttimaan hiljaisuudesta ja tunnelmasta. Tässä on sitä jotain, jota ei Seppeleen huminassa aina tavoita. Harmoniaa, rauhaa. Tunnen oloni tyyneksi ja turvalliseksi, vaikka päivä onkin ollut yhtä sirkusta. Alman tuleminen tallille sai hoitajat ja hengaajat suorastaan sekopäisiksi, ja siinä hysteriassa on ollut kestämistä yllinkyllin. Tietenkin pohjoisruotsalainen on mitä hurmaavin otus, ja olen itsekin siihen korviani myöten pihkassa, mutta sirkusta on joutunut hillitsemään kovalla kädellä.
Hengähdän syvään; päätän kerätä voimia tästä hetkestä. Onhan kaikki hyvin niin kauan, kuin minulla on kuvankaunis islantilaiseni.
|
|