Post by Cindy on Feb 13, 2009 9:15:52 GMT 2
Kuollut lintu 13. helmikuuta 2009
''Moij, Kalle'', tervehdin juuri herännyttä hevosta, joka mateli luokseni melko välinpitämättömästi. Kirpeä ulkoilma oli saanut minut hyvin äkkiä hereille, mutta suomenhevosruunaan se ei näyttänytkään tehoavan. Ponnistin portin yli ja jäin odottamaan, että Kalle tekisi jotakin. Ihan sama - lähtisi sitten karkuun, tai tulisi luokseni pyytämään heppanameja. Sen kiinnostus heräsi ja se hörähti, höristi sitten korviaan. ''Tuu vaan, poika! Ihan oikeessa oot, on mulla sulle kyllä jotakin'', hymähdin ja rapistelin pientä leipää taskussani. Suomenhevonen pysähtyi kuuntelemaan. Sitten se päätti pää korkealla ilmassa ja turpaa innokkaasti heilutellen tulla hakemaan omansa. Kun se oli täysin vierelläni, nappasin sen otsaharjasta kiinni, syötin sille ruisleivän palan ja ujutin riimun sen päähän. ''Hieno poika!'' totesin sille, kun se ei alkanut vängätä vastaan.
Sidoin sen kiinni tallikäytävälle. Kuulostelin hetken, olisiko kukaan muu näin aamutuimaan tallissa. Kun en kuullut mitään, petyin pahasti. Olisi ollut mukava jutella jonkun kanssa, mutta eihän sille mitään voinut. Taputin Kallea kaulalle ja kävelin rauhallisesti satulahuoneeseen edelleen kuulostellen. Säikähdin melko pahasti, kun näin linnun makaavan satulahuoneen lattiamatolla. ''Voi pientä'', totesin hellästi nähdessäni, että se oli kuollut. Katselin ympärilleni neuvottomana. Kohta kuitenkin älysin pienen lelulapion jonkun harjakorin vieressä, joten nappasin sen ja lastasin linnun siihen varoen. Se riiputti päätään lapion reunan yli, yritin korjata sitä parempaan asentoon. Olin minäkin hölmö - tahdoin nimittäin haudata pikkuisen. Ei se kuulunut ollenkaan 15-vuotiaan puuhiin, mutta minä nyt olin aina ollut hieman outo lapsi. Kalle katsoi hämillään, kun syöksyin ulos lapion ja linnun kanssa.
Laskin linnun varovasti kuoppaan ja peitin sen uudestaan hiekalla. Lähdin pois hieman apeana - yleensä pienenkin eläimen kuolema kosketti minua. Kallen luokse palattuani, näin harjakorin sen jalkojen juuressa. ''En minä sitä kyllä tuohon laittanut! Enhän ole edes vielä hakenut sitä'', hymähdin hieman hämilläni ja säikähtäneenä. Kohta kulman takaa pomppasi Nana, joka räkätti kuin viimeistä päivää. ''Tiesin että säikähdät! Näin linnunkuljetuspuuhasi, Cindy'', hän rätkätti ja tuli luokseni. Harjasimme yhdessä Kallen nauraen ja tympeä oloni poistui salamannopeasti.
Olet pieni aurinkoni, pieni valo elämäni polulla. Olet kaikkea, mitä tulen tarvitsemaan ikävänä arkipäivänä. Mitä ottaisit mukaan autiolle saarelle? Ottaisin sinut. Ethän jätä minua koskaan? Tarvitsen sinua, olet kaikkeni.
Pikselihevonenkin voi merkitä paljon. Se on täysin tukenasi, kun itkettää ja iloitsee kanssasi, kun naurattaa.
Cindy & Kalle
20 HM
''Moij, Kalle'', tervehdin juuri herännyttä hevosta, joka mateli luokseni melko välinpitämättömästi. Kirpeä ulkoilma oli saanut minut hyvin äkkiä hereille, mutta suomenhevosruunaan se ei näyttänytkään tehoavan. Ponnistin portin yli ja jäin odottamaan, että Kalle tekisi jotakin. Ihan sama - lähtisi sitten karkuun, tai tulisi luokseni pyytämään heppanameja. Sen kiinnostus heräsi ja se hörähti, höristi sitten korviaan. ''Tuu vaan, poika! Ihan oikeessa oot, on mulla sulle kyllä jotakin'', hymähdin ja rapistelin pientä leipää taskussani. Suomenhevonen pysähtyi kuuntelemaan. Sitten se päätti pää korkealla ilmassa ja turpaa innokkaasti heilutellen tulla hakemaan omansa. Kun se oli täysin vierelläni, nappasin sen otsaharjasta kiinni, syötin sille ruisleivän palan ja ujutin riimun sen päähän. ''Hieno poika!'' totesin sille, kun se ei alkanut vängätä vastaan.
Sidoin sen kiinni tallikäytävälle. Kuulostelin hetken, olisiko kukaan muu näin aamutuimaan tallissa. Kun en kuullut mitään, petyin pahasti. Olisi ollut mukava jutella jonkun kanssa, mutta eihän sille mitään voinut. Taputin Kallea kaulalle ja kävelin rauhallisesti satulahuoneeseen edelleen kuulostellen. Säikähdin melko pahasti, kun näin linnun makaavan satulahuoneen lattiamatolla. ''Voi pientä'', totesin hellästi nähdessäni, että se oli kuollut. Katselin ympärilleni neuvottomana. Kohta kuitenkin älysin pienen lelulapion jonkun harjakorin vieressä, joten nappasin sen ja lastasin linnun siihen varoen. Se riiputti päätään lapion reunan yli, yritin korjata sitä parempaan asentoon. Olin minäkin hölmö - tahdoin nimittäin haudata pikkuisen. Ei se kuulunut ollenkaan 15-vuotiaan puuhiin, mutta minä nyt olin aina ollut hieman outo lapsi. Kalle katsoi hämillään, kun syöksyin ulos lapion ja linnun kanssa.
Laskin linnun varovasti kuoppaan ja peitin sen uudestaan hiekalla. Lähdin pois hieman apeana - yleensä pienenkin eläimen kuolema kosketti minua. Kallen luokse palattuani, näin harjakorin sen jalkojen juuressa. ''En minä sitä kyllä tuohon laittanut! Enhän ole edes vielä hakenut sitä'', hymähdin hieman hämilläni ja säikähtäneenä. Kohta kulman takaa pomppasi Nana, joka räkätti kuin viimeistä päivää. ''Tiesin että säikähdät! Näin linnunkuljetuspuuhasi, Cindy'', hän rätkätti ja tuli luokseni. Harjasimme yhdessä Kallen nauraen ja tympeä oloni poistui salamannopeasti.
Olet pieni aurinkoni, pieni valo elämäni polulla. Olet kaikkea, mitä tulen tarvitsemaan ikävänä arkipäivänä. Mitä ottaisit mukaan autiolle saarelle? Ottaisin sinut. Ethän jätä minua koskaan? Tarvitsen sinua, olet kaikkeni.
Pikselihevonenkin voi merkitä paljon. Se on täysin tukenasi, kun itkettää ja iloitsee kanssasi, kun naurattaa.
Cindy & Kalle
20 HM