|
Post by Robert on Feb 25, 2019 0:58:37 GMT 2
Ryminä ei ehkä ollut oikea tapa kuvaamaan sitä, miten mun odotukset olivat tulleet alas ensimmäisen osakilpailun myötä. Auburn Estate oli mennyt ja jyrännyt itsensä kärkikolmikkoon peräti kahdella ratsukolla, mutta se ei ollut ihme: olihan niillä puitteet ja valmentajat kohdillaan. Siitä aiheutunut kiukustus oli saanut mut suorastaan ahdistelemaan Mr Valmentajaa eli Dania maneesissa, ja sen jälkeen oli kuin olikin ilmestynyt maaliskuulle Tie Tähtiin -valmennus. Olin tuijottanut paperia tuhahdellen ja ajatellut, kuinka se mahtoi olla minun ja vain ja ainoastaan minun ansiotani.
"Eihän Stellallakaan mennyt niin kovin hyvin", Salma oli lohduttanut sulloessaan Bonnien ruusukkeita (kyllä, ruusukkeita monikossa!!) ((koska ne olivat tietenkin sijoittuneet molemmissa luokissaan!!!)) piiloon kiireellä. Stella Panchon selässä näytti keskittyneeltä suhaillessaan tottuneesti vierasratsukoiden välissä, ja mä yritin kanavoida sitä samaa Harryn kanssa.
Se oli ollut se hiton raviohjelma, johon meidän suoritus oli kaatunut. Olin tiennyt sen olevan meidän heikkous ja olin tiennyt, että helppo A -tasolla ei voinut enää humputella raveja läpi samalla tavalla kuin K.N. Specialissa. Silti mä olin vain yrittänyt humputella ne kiireesti läpi--ehkä tuomarilta olisi mennyt koko raviohjelma ohi jos sen olisi suorittanut tarpeeksi kiihkeään tahtiin.
Ei ollut mennyt, oli mun paperi kertonut. Ja Danielkin, sitten myöhemmin.
Annen valmennusrunko ei ollut ravipainoitteinen, mutta päätin ottaa lyhyestä ravityöskentelyosiosta kaiken irti. Salaa olin aloittanut verryttelyt jo aiemmin ja muiden vasta lämmitellessä ratsujaan, mä paahdoin keskiaskellajeja suu tiukkana viivana. Aina välillä keskittyminen hapuili ja harhaili, varsinkin siihen latinomimmiin, joka oli hohtavan valkealla puoliverisellä ottanut ja vienyt koko luokan. Nuori nainen näytti seesteiseltä ja vähän siltä, että sen ei juuri tarvinnut tehdä mitään saadakseen ratsunsa liikkumaan kauniisti. Puuskahdin ja tunsin vatsalihaksiani kivistävän Harryn keskiravissa istumisesta.
En tiedä oliko syy mun vai senkertaisen ravitehtävän. Harry tahmeni käsissä kuin karamelli sulaessaan, ja pysähdys pysähdykseltä ja peruutus peruutukselta me valuimme syvemmälle ja syvemmälle juoksuhiekkaan. Tuntui, että sain todenteolla potkia hevosta eteenpäin, mutta se oli mahdotonta: yhtäkkiä mun saappaat olivat kuin liimautuneet kiinni kylkiin ja pohkeenpuristukset tuntuivat yhtä turhilta kuin soutaminen liisterissä varmasti oli.
Harry oli hidas. Hidas pohkeelle, hidas kädelle, hidas, hidas, hidas!
"Terävämmin eteen, Robert", Anne komensi. "Helpossa C:ssä voisit vielä päästä tuollaisella raviinsiirtymisellä pisteille, helpossa A:ssa et."
Mun poskia kuumotti. Juuri kun mä luulin kehittyneeni ja parantuneeni ratsastajana, ja vieläpä nimenomaan tomerana ratsastajana! Hammasta purren jatkoin sitä liisterissä ravailua eikä Anne enää kommentoinut. Laukkatyösentely sujui hyvin, kuten aina, mutta yleistunnelmat valmennuksen jälkeen olivat pohjamudissa.
Ohjatessani Harryn tutulle, valaistulle polulle, kerroin tähtitaivaalle äänettömän toiveeni: antakaa Daniel Susinevan tehdä taikojaan seuraavassa valmennuksessa. Ehkä mun pitäisi pyytää sitä ratsuttamaan Harrya? Oliko se sallittua? Saiko ammattilainen, joka valmensi lukuisilla talleilla, ratsuttaa yhden kilpailijan hevosten kesken kilpailun?
Puhelimen näyttö valaisi iltaa kun opiskelin TT-sääntöjä Harryn keinuvan käynnin tahdissa.
|
|
|
Post by Robert on Feb 11, 2019 21:41:34 GMT 2
15.2.2019: Hallavan kouluvalmennus
Siitä oli jo hetki kun me oltiin viimeksi ihan oikeasti valmentauduttu. Ikävän faktan aiheuttama huoli murjoi mun sisuskaluja huolella kun käveltiin Hallavan maneesissa muiden ryhmäläisten kanssa. En tunnistanut niistä ketään viime vuodelta, tai edellisvuosilta, tai ylipäätään mistään, ja harmikseni tajusin juuri sillä hetkellä, että ehkä me todella oltiin tiputtu piireistä. Aiemmin sitä oppi tunnistamaan samat naamat kilpailuista toiseen, melkein jo odotti tiettyjen ratsukkojen nimiä lähtölistoilla.
Salma oli ilmoittanut meidätkin, ja oltiin sovittu ajavamme tammat kahdestaan Hallavaan. Tai, no, minä olin ajanut omalla yhdistelmällä ja Salma oli istunut vieressä iloisesti pimenevässä illassa höpöttäen. Välillä olin miettinyt, miten se jaksoi. Ei vain olla niin positiivinen ja pirteä kaiken aikaa, vaan jumputtaa saman ponin kanssa vuodesta toiseen näennäisesti samoissa luokissa. No, olihan Bonnie kyllä poniksi kovatasoinen ja varmasti skouppinsa mukaisella maksimitasolla, mutta silti. Aina välillä mietin, oliko se hankkinut Agin vain pihakoristeeksi.
Harry tuntui hyvältä. Se ei ollut laiskistunut pakkasten pudottua, enkä mä voinut kuin kiittää Seppeleen uuden maneesin valmistumista aikataulussaan, juuri sopivasti pääkallokelien iskiessä saatiin hyvä ja turvallinen treenipohja takaisin. Salma näytti peukkua sieltä missä se istui Hallavan maneesin katsomossa. Bonnie oli vielä kopissa sillä Salma oli halunnut tulla hetkeksi seuraamaan valmennusta, kuulemma tietääkseen mitä odottaa.
No, sitä odottaisi ihan todellinen kouluvalmennus.
Aleksi ei päästänyt ketään helpolla, vaan vaati alusta asti rentoa, mutta eteenpäinpyrkivää hevosta. Onneksi Harrylle oli luontaista edetä, joten mun ei tarvinnut juurikaan keskittyä kuin siihen rentouteen, ja sitä saikin sitten työstää. Harry oli jokseenkin pinkeän oloinen, kuten se aina tuppasi vähän olemaan vieraassa paikassa vieraiden hevosten keskellä. Volteilla, ahkeralla taivuttamisella ja viimeistään siirtymisillä harmaakorva kuitenkin sai tarpeeksi aivopähkinää pureskeltavaksi unohtaakseen ympäristönsä, ja alkoi parantua entisestään.
Askellajien sisäiset siirtymiset eivät varsinaisesti ollut meidän bravuuri: Harrylla oli ikävä tapa hyökätä esimerkiksi keskiraviin. En mä halunnut siitä sellaista puolet leikkaajasta kiihdyttelijääkään, mutta siirtymisissä oli töitä. Aleksi antoi hyviä vinkkejä takaa eteen ratsastamiselle, jolloin etenkin hyvää, koottua liikettä vaativa keskiaskellajeihin siirtyminen tapahtuisi jouhevammin kun liike puskisikin tukevasti alla olevilta takajaloilta. Lisäksi hevosta ei sopisi yllättää--myös askellajien sisällä siirtyminen vaati valmistelua eikä vain pidätteitä taakse tai pohkeita eteen.
Mä olin ehdottoman varma, että olin poskistani punertava ja hiukset kypärän alla hikiset jo ennen varsinaista työskentelyosuutta. Onnekseni laukka oli ehkä Harry mukavin, ja tällä hetken parhain askellaji. Joko mä olin kehittynyt ratsastajana ja Harry ratsuna, tai sitten olin vain uudelleenkeksinyt istuntani--joka tapauksessa, Harryn laukassa oli helppo istua mukana, mukailla liikettä luonnollisesti. Sitä oli helppo lyhentää ja pidentää, ja vaikka kokoamisen kanssa oli vielä työmaata, harmaakorva näytti jo hyviä pätkiä koottuakin laukkaa, mikä ei jäänyt Aleksiltakaan huomaamatta.
Harvinaisen onnistunut laukkatyöskentely sekä Harryn ravin yksinkertainen karmeus olivat yhdessä syy mun naaman venähtämiseen kun Aleksi ilmoitti askellajin vaihtuvan raviin. Ei sillä, että puoliveriseni ravi olisi ollut jotenkin huonoa, päinvastoin: tamma oli löytänyt lihaksensa ja sen askeleet olivat tätä nykyä kaikkea muuta kuin tasaista jumputusta. Sillä joutui näkemään vaivaa jo pysyäkseen edes satulassa!
"Rentouta hartiat", Aleksi huikkasi kun tehtiin voltti sen lähellä, ja voi luoja, mä yritin! Yritin, yritin ja yritin. Ravissa istuminen aiheutti jonkinlaisen ylikuumentumisen mun aivojen kovalevylle: piti istua syvällä satulassa, muttei liian raskaasti; jalat jalustimilla, muttei liikaa niiden varassa; käsi rentona, mutta tukevana; hartiat vapaina, mutta keskivartalo tiukkana. Ehkä meidän ravityöskentely ei kuitenkaan ollut mikään fiasko, sillä ainakaan Aleksi ei roastannut meitä koko maneesin kuullen jokaisesta virhekohdasta. Toisaalta, sillä oli neljä muutakin ratsukkoa seurattavana.
Kouluradan ratsastaminen oli ollut mun suurin huolenaihe. Ratarutiinin puute kilpailujen jäädessä oli pelottanut ja syystäkin! Winter Fair olisi vain muutaman päivän päässä ja mun viime kisoista oli tyyliin vuosi! Ja se ehkä näkyi, Salman naurahtavassa kommentissa kun nähtiin ryhmänvaihdon yhteydessä: "Ensi kerralla muistat sitten hengittää."
Valmentajan kommentti: Harry oli selvästi jännittyneen oloinen uudessa paikassa, mutta hyvin sait työstettyä siä rennoksi jo alkuverryttelyissä, ja laukassa se oli jo täysillä mukana hommassa. Hevosella on todella hyvän näköinen laukka ja pystyt vaikuttamaan siihen huomaamattomasti. Ravissa paketti sitten levisi vähän käsiin eikä samaa laukan rentoutta saavutettu. Harry reagoi herkästi istuntaan, joten kun se ei ole aivan priimaa, vaikuttaa se suoraan ravin laatuun.
|
|
|
Post by Robert on Feb 11, 2019 16:21:49 GMT 2
11.2.2019 Tie Tähtiin.
Ne sanat olivat tuijottaneet mua aiemminkin Seppeleen tallikäytävän ilmoitustaululta. Silloin mustavalkoinen, tulostimesta taululle kiikutettu A4 oli ollut täynnä erilaisin koukeroin kirjoitettuja nimiä. Muistin Alviinan niistä kirkkaimpana, ja se oli kai menestynytkin hyvin. Oliko se viime vuonna? Vai sitä edellisenä? 2018 oli tuntunut niin pitkältä kaikkine tapahtumankäänteineen, että mä en ollut enää varma mitä kaikkea se oli pitänytkään sisällään.
Nyt lista ammotti tyhjyyttään. Anne ilmoittaa kaikki jos löytyy tarpeeksi edustamaan Seppelettä, oli kirjattu ennen nimilistan sijaa. Mä mietin hetken, kirjaisinko nimeni siihen ensimmäisenä. Mietin, saisiko se aikaan sysäyksen, saisiko se muut kirjoittamaan nimensä omani alle? Kosketin paperia paljaalla kädellä. Ei, se ei ollut lämmin, päinvastoin: se oli ollut ilmoitustaululla jo useita päiviä.
Tie Tähtiin oli siitä hyvä kilpailu, että osakilpailut ja finaali lukuisista kilpailusarjan poikimista valmennuksista nyt puhumattakaan käytiin inhimillisten välimatkojen päässä. Ehkä mä pärjäisin kaksin Jutan kanssa, tai yksin. Harry lastautui kuin itsekseen kuitenkin. Huomasin jäystäväni huulta ja lopetin sen.
Ehkä tänä vuonna mä edustaisin itseäni, ajattelin ja jätin nimeni kirjoittamatta listaan. Ehkä tänä vuonna kasvaisin oikeaksi Robert Harringtoniksi ja tekisin itsestäni jotain, ihan itse.
"Hei, suakin näkee!" Salma huikkasi iloisesti avoimesta oviaukosta. Sen perässä oli pirteän oloinen Agi. Ja vaikka sillä näytti olevan kädet täynnä nuoren tamman kanssa, se hymyili silti leveästi.
"Mietinkin, että mihin aikaan sä nykyään käyt kun ei enää törmäillä! Juttaakaan ei oo näkynyt", se mietiskeli ääneen ja sitten sen katse eksyi Tie Tähtiin -lappuun. "Kai tekin tuutte taas! Mä ainakin tuun, varmaan Bonalla tosin... Ja Inkeriä kuulemma kiinnostaa, ja Emmyä ainakin."
"Ai", vastasin häkeltyneenä.
"Tuuthan?"
En miettinyt yhtäkään ylimääräistä hetkeä. "Tuun mä."
|
|
|
Post by Robert on Feb 9, 2019 23:37:28 GMT 2
9.2.2019 Seppeeleen uusi maneesi oli korea. Tuntui omituiselta olla siellä ylhäisessä yksinäisyydessämme, mutta samalla olin joulun jälkeen oppinut nauttimaan yksinäisyydestä. En ollut ihan varma mitä Seppeleelle oli tapahtunut. Tietenkin maneesipalo, joka oli alunperinkin karkoittanut paitsi valtavan määrän asiakkaita niin melkein myös yksityisiä omistajineen, hoitajia. Kuin varkain, sopivan tekosyyn varjolla, tuntui kuin kaikki olisivat kollektiivisesti vain lopettaneet tallilla käymisen.
Lynn ja Daniel, toki niillä oli kädet täynnä, mutta en muistanut nähneeni niitä tallilla aikoihin, pariskunnan kauniimman ja muutenkin kaikin puolin paremman puoliskon viimeksi pikkujouluissa. Sama päti Anniin, mutta silläkin oli oma talli. Inkeri oli ehkä vain vältellyt mua, Cella muuten vain lenteli pitkin ja poikin maailmaan kuin sillä ei olisi mitään hoitajanvelvollisuuksia enää ollenkaan. Aleksanterikin oli alkanut viettää osan öistään muualla kuin kotona, enkä mä ollut enää yhtään varma olivatko ne edes kihloissa. Mikaela oli kadonnut jo aikapäiviä sitten, ja jos ihan rehellisiä oltaisiin, mä en välillä ollut edes varma oliko se enää elävien kirjoissa vai murhattu jonnekin keski-Euroopan pimeille kujille tai Aasian aurinkorantojen katveeseen.
Jutta oli käynyt urheasti mun kanssa tallilla. Se oli hytissyt kentän laidalla joulukuun pakkasissa, katsellut haikeana hiljalleen rakentuvaa maneesia, ja nyt, nyt kun meillä oli vihdoin sisätila missä treenata, se oli paukauttanut, no, aikovansa lopettaa. Koska sillä ei ollut varaa. Mä en ollut tiennyt mitä sanoa, koska eihän Harry maksanut sille mitään. Pitikö mun alkaa maksaa palkkaa hevosenhoitajalleni?
Olin murehtinut sitä monena iltana, yksin mun ja Allun asunnossa kattoa tuijottaen. Jutta oli enemmän kuin painonsa arvosta kultaa, ja se oli ollut mun tukena vuosia ja taas vuosia. Ajatus siitä, että yhtäkkiä ei olisikaan enää meitä kolmea, väänsi mun sisuskaluja. Me ei oltu nimittäin enää pitkään aikaan oltu vain Robert ja Harry.
Mutta Harry mun allani tuntui vetreältä.
Siinä missä muut olivat löytäneet elämää tallin ulkopuolelta, mä olin huomannut kuinka vähän mulla oli elämää muualla kuin siellä. Mä kävin töissä, mä kävin tallilla, mä kävin kotona--oliko mulla enää mitään muuta Liekkijärvellä kuin Seppele ja sen ihmiset? Oliko mulla ikinä ollutkaan? Ehkä juuri siksi mystisesti hiljentynyt Seppele oli rauhoittanut mun sielua. Vaikka muut olivat kaikonneet, joko tiedostomatta sitä tai ei, mä olin löytänyt itseni viettämästä yhä enemmän aikaa tallilla.
Se oli näkynyt mun ratsastuksessa, meidän yhteisissä treeneissä. Aina välillä satuttiin Annen kanssa samaan aikaan maneesiin, se saattoi kommentoida jotain positiivisesti, ehkä jopa vähän yllättyneesti.
Harry nosti laukan ilman ylälinjan romahtamista, ja se jatkoi siistissä paketissa pitkän sivun loppuun ja pian kulman jälkeen pääty-ympyrälle. Harmaakorvan askellus oli muuttunut: se oli hitaampaa, koska se suuntautui enemmän ylös kuin eteen, ja se tuntui kuin keinuhevoselta. Tammalle oli tullut ihan oikeita lihaksia, oikeisiin paikkoihin, varmasti ensimmäistä kertaan sitten sen esikoisvarsan syntymän, ja se oikeasti näytti hyvältä.
Hevosesta uhkuva edistys oli saanut ohjattua muakin oikeaan suuntaan: ehkä mä olin sittenkin ihan hyvä ratsastaja. Harry korskahti, ja mä syvensin istuntaani, vatsalihaksilla yritin viestittää tammaani raviin. Se pudotti laukan, vähän liiankin kirjaimellisesti, mutta annoin sen kauhoa suurta raviaan siitä huolimatta. Maneesin peilistä me näytettiin... Me näytettiin kouluratsukolta.
Mun poskia punotti. Miksi?
A) Meidän treeni. Se oli ollut reipastahtinen ja olin saanut todella ratsastaa. Harryn liitävämmät liikkeet vaativat multa ja mun istunnalta enemmän kuin pitkiin aikoihin, ja siinä missä Harry oli kerännyt lihaskuntoaan, mä olin ehkä vähän jäljessä. En ollut saanut valjastettua ihan jokaista piilevää vatsalihasta takaisin töihin, ja se paitsi näkyi niin myös tuntui.
vai
B) Mua jollain oudolla tavalla hävetti, nolotti. Hävetti, että me oltiin edistytty kun Anne ja sen miltei elämäntyö elivät horroksessa. Nolotti, että olin saanut rauhallisella, omalla työllä hevosta paranneltua ilman Danielin valvovaa silmää. Hävetti, että mä olin ottanut maneesin käyttövuorovarauslistan hiljaisuudesta hyödyn ja treenannut meidät puhki. Nolotti, että me oltiin oikeasti ihan hyviä.
"Se oli tosi hyvä", Jutta henkäisi katsomosta.
"Niin oli", myönsin. "Mennään ystävänpäivänä Kallaan starttaamaan KN."
"Ai."
"Kisakutsussa oli jotain, että satumaisen talvipalatsin taika ei saa särkyä, pukeuduthan säihkyvästi tai jotain."
"Ei sulla ole mitään säihkyvää", Jutta mietti.
"Ei niin", huokaisin. "Eikä Harrylla."
Mietin, oliko väärin ehdottaa. Purin huulta, ja ehdotin silti: "Pitäisikö sun lähteä shoppailemaan meidän puolesta? Saat mun luottokortin."
Jutan ilmeessä oli jotain vääristynyttä.
|
|
|
Post by Robert on Dec 23, 2018 0:56:57 GMT 2
"Eughh!" Tuulia irvisti. "Mitä tässä oikein on?"
"Toi tölkkiglögi oli ainakin ihan okei, kokeile sitä", Emmy vastasi avuliaasti ja kauhoi omaan pahvimukiinsa lisää ei Marlin klassista glögiä, vaan höyryävää glögiltä näyttävää juomaa kattilasta. Allu katsoi vierestä uteliaana kattilassa porisevaa ja lempeästi kuplivaa seosta.
"Mä vähän piristin sitä. Täällä on niin masentunut meininki", Kasper tiesi kertoa vailla huumoria, ilmekään värähtämättä. Sitten se otti ison hörpyn omasta mukistaan, sisältö arvaamatta kattilasta, ja poistui sivummalle. Mä tuijotin sen perään pyöristyneenä--täällähän oli alaikäisiä! Ehkä? Joku saattoi olla? Ja jos Tuulia ja Miku nopeine liikkeineen pitivät vielä samaa tahtia yllä, nehän odottivat varmasti jo lasta! Eikö odottavan äidin ole vaarallista juoda alkoholia! Ja Tuulia oli vielä Kasperin serkku! Tai joku sukulainen!
"Sä näytät siltä, että käyt jotain dramaattisia tuntemuksia läpi", sanoi Cella yhtäkkiä mun vierestä. En tiedä milloin tai miten se oli siihen tupsahtanut, mutta siinä se nyt oli, lettipäinen ja tonttulakkinen Alviina takanaan.
"Tuulia on raskaana ja sukua Kasperille", älähdin säikähdyksestä. Cellan silmät pyöristyivät ja Alviinan kasvoille ilmestyi mairea hymy. Tuijotin kaksikkoa avuttomana ja join kuumaa, terästettyä glögiä koko mukini tyhjäksi, ihan vain, ettei tarvinnut täyttää hiljaisuutta uusilla, paikkaansapitämättömillä möläytyksillä. Cella pudisteli päätään ja siemaisi sivistyneesti omaa juomaansa.
"Toi tonttulakki ei tee sua yhtään lähestyttävämmäksi", kerroin mansikkablondille avuliaana, mutta se vain pyöräytti silmiään ja nosti glögimukin huulilleen, karaten sitten pikkujoulujen pyörteeseen kuin uutta saalista etsimään. Jossain syvä miesääni lauloi jouluyöstä juhlayöstä. Mä kohotin mukin huulille, hamuillen poissaolevasti pahvista seuraa. Se hapertui sitä enemmän mun huulien välissä mitä kauemmin sitä jäystin.
Tuntui, että Alviina oli jo pidemmän aikaa elänyt ilman megajuoruja. Se vaikutti vähän nälkiintyneeltä. Siitä tuli vähän mieleen kapinen kettu: normaalisti niin ovela ja viekas, liikkeistään liukas, nyt heikko ja hukassa, vailla ihmisten apua. Mun reaktiokin siihen oli vähän sama kuin kapiseen kettuun: katsoin sitä pää kallellaan, säälien, mutta tiesin, etten voi auttaa sitä, ettei siihen kannata koskea.
"Hei", Inkeri pärähti jostain maille ja halmeille. Se vaikutti hengästyneeltä.
"Hei", sanoin takaisin.
"Ei, urpo, vaan hei, arvatkaa mitä", se vastasi topakasta ja sen katse vilisi mun ja Cellan välillä. "Pirre on raskaana! Me luultiin, että Lynn.. Se on tuolla ihan päissään--kauheeta jos raskaus ja äitiys tekee tollasta viinapäälle--ja sano, että seuraava sebesukupolvi kasvaa kohta yhdellä ja sitten, että NE ei oo raskaana vaan Pirre!"
Sitten se veti henkeä ja pidätteli sitä odottaessaan meiltä reaktiosta.
"Kaikki on raskaana", totesin lakonisesti, "Tuulia, Pirre. Kuka muu?"
"Ei Tuulia nyt ole oikeasti raskaana, toi on jotain sun omaa mielikuvitusta", Cella sanoi.
"Mutta Pirre on", Inkeri sanoi tiukasti.
"Pyh", Cella tyrskähti. "Pirrekö raskaana? Niillähän meni poikki sen sen kihlatun kanssa. Kelle se muka nyt ois raskaana, Artsille vai.. Nekö perustamassa perhettä?" Se naurahti päätään pudistellen, ja sitten jäätyi niille sijoilleen, kunnes sen pää kääntyi takaisin kohti Inkeriä niin nopeasti, että en olisi kamalasti ihmetellyt jotain niskan retkahdusvammaa. "Pirre ja Artsi on raskaana."
Blondi henkäisi kuin oivalluksen saaneena, ja niine hyvineen lipui kohti Fiiaa ja Salmaa, kiertäen välttääkseen riskialttiin törmäyskurssin Alviinan kanssa. Me Inkerin kanssa katsottiin sen matkantekoa ja päämäärään saapumista, sitten Fiian välinpitämätöntä ilmettä ja Salman lautasen kokoisia silmiä. Sitten Inkeri nykäisi mua käsivarresta, "Mulla on sulle asiaa."
Taskublondi johdatti mut heinäpaalien taakse, niin hämärään nurkkaan, että mä hädin tuskin näin sen kasvonpiirteitä enää. Se oli lähellä, niin lähellä, ja tilanne oli kammottavan erilainen siihen keskiviikkoaamuun, kun olin silitellyt vaaleita sortuvia, jalat sotkeutuneena lakanoihin ja sen jalkoihin. Kun olin hymyillyt, unenkähentämällä äänellä kysynyt, muistiko Inkeri kun oltiin oltu nuoria ja se oli ollut ihastunut muhun. Tiesitkö sä, Inkeri oli vaatinut saada tietää, nousten kyynärpäänsä varaan. Mä olin vain virnistänyt, silmät ummessa, ja se oli läimäyttänyt mua tyynyllä.
Nyt, kun se seisoi vain kymmenien senttien päässä musta, mun kädet hikosivat ja polvia heikotti. Katselin paaleissa Inkerin takana tanssivia valoja ja varjoja, ja odotin sydän sykkyrällä milloin joku varjoista muuttuisi todelliseksi hahmoksi, seppeleläiseksi, tuntemaksemme ihmiseksi, ystäväksemme. Britaksi. Alluksi. Alviinaksi! En osannut päättää, mikä skenaarioista olisi kamalin: Inkerin paras ystävä ja mun entinen tyttöystävä, jonka kanssa me ei varsinaisesti ikinä erottu kuin olosuhteiden pakosta, vai vahingossa löysähuulinen kämppikseni Aleksanteri, vaiko peräti tallin juorukello, Alviina.
Toisaalta, eihän tässä ollut mitään pahaa! Miksei ystävät saisi vaihtaa sanoja? Heinäpaalien suojassa? Piilossa muilta? Nielaisin, ja mun kurkussa tuntui tukalalta. Inkerin hämärässä tuikkivat silmät tuijottivat mun aataminomenaa, ja hieraisin mun käsiä yhteen. Eugh, clammy hands. Alkoholi virtasi mun suonissa, mutta terästetty glögi ei ollut Coronaa. Inkeri ei sanonut mitään, ja mä mietin, kuinka se kaikki, me, oltiin väärin, väärin, väärin. Yhtäkkiä se kaikki, mikä oli vielä tiistaina, keskiviikkona tuntunut niin luonnolliselta, normaalilta, just siltä mitä halusin, oli nyt väärin, väärää.
"Mistä sä halusit puhua?" sain kähistyä.
Näin sydämeeni joulun teen, ja mieleen hiljaiseen, syvä miesääni lauloi jostain taustalta.
"Mitä me ollaan?" Inkeri kysyi. "Mitä tää on?"
Katsoin sitä ja sen silmistä heijastavia valoja.
"Mikä?" ähkäisin.
"Me! Tää", Inkeri viittoi meidän väliä.
"Em--En minä tiedä."
Kädet hikosi entistä enemmän. Inkeri huokaisi, katseli jonnekin heinäpaalin korsiin, ja mä panikoin.
"Eikö me voida olla vain me?"
Heinäpaaleissa kahisi ja pian näkyviin vaappui Emmy. Sen katse kävi laskelmoivasti ensin Inkerissä, minussa, mun tiukasta yhteen puristetuissa käsissä, meidän välisessä etäisyydessä, ja sitten taas Inkerissä ja mussa. Sitten se selvitti vähän kurkkuaan ja sanoi: "Ei oo vissiin mitään vilttejä tai loimia täällä?"
Katsoin sitä hetken. "Umm.. Ei?"
"Lynnillä on vähän kylmä jostain syystä", se irvisti.
"No varmasti kun tollee juopottelee", Inkeri puhisi ja paineli Emmyn ohi kohti yleistä oleskelutilaa, josta kuului raikas puheensorina. Me jäätiin Emmyn kanssa piiloon, se seurasi Inkeriä katseellaan, kunnes kääntyi jälleen katsomaan mua ennen kuin palasi muiden joukkoon taskublondin vanavedessä. Minä jäin, yksin kököttämään heinäpaalien nurkalle. Katselin Lynnin ympärillä hyysäävää talliporukkaa. Britta yritti tunkea sen suuhun joulutorttua ja Cellalla oli niitä kaksi käsissään jo valmiina. Inkeri hörppi vettä lasista, joka oli selkeästi tarkoitettu the Juopolle, ja Aleksanteri katsoi sitä kiinnostuneena, sillä Inkeri ei ikinä juonut vettä jos kyseessä oli alkoholitarjoilu. Siinä kaikessa hässäkässä Emmy kaivoi jostain piilopullon, josta naukkasi reippaan shotin.
Näin sydämeeni joulun teen, ja mieleen hiljaiseen, taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen, radiosta kaikui.
|
|
|
Post by Robert on Dec 21, 2018 22:30:45 GMT 2
Hellurei ja hellät tunteet, ja hyvää joulua kaikille!! Seppele on vaipunut syksyn aikana epätoivon pyörteisiin ja itse kuhunkin on varmasti kolahtanut niin maneesin puute kuin perättömät (vaiko sittenkin perälliset??) syytökset. Siksi on aika piristää meininkiä (ja glögiä, Kassu hoitaa), ja pitää perinteiset pikkujoulut näin todellisen joulun alla, lauantaina 22.12. Kyseessä olisi perinteiset kekkerit leirimök--hetkinen! Eihän niitä enää ole! Niinpä bailut on siirretty monelle jo ennestään tuttuun maisemaan: heinävintille. Turvallisin ledikynttilöin ja valonauhoin koristeltu heinävintti on tunteikas, mutta kylmä mesta, joten pukeutukaa lämpimästi! Tarjolla on kuumaa glögiä (sitä piristettyä) ja ihan tölkistä saa huoneenlämpöistä (eli aika kylmää) Marlin klassista. Lisäksi tarjolla on pipareita ja joulutorttuja. Ohjelma on erinomaisen vapaata pyörimistä, voidaan ehkä jakaa mielikuvituksen varaan jäävät "vuoden tuntiheppa" -palkinnot. Tämä tapahtuma ei vaadi minkäänlaista maksua eikä siitä myöskään tule merkkiä, vaan ihan vain hyödynnettäväksi tarinointia ajatellen kun meillä tuntuu olevan kamala kaamos foorumilla meneillään! Pari promptia, joista saa vapaasti kirjoittaa mikäli inspiroituu (inspiroitukaa!!): - Kuka on tullut pikkujouluihin kiireisen päivän päätteeksi, syömättä, ja erehtyy kittaamaan Kasperin terästämää glögiä?
- Kuka tajuaa kauhukseen kesken pikkujoulujen, että missasi maikkarilta 12-15:30 tullen Salkkarit-maratonin? Entä kuka on unohtanut laittaa Kynttiläkonsertin nauhalle ja yrittää nyt piilossa saada lähetyksen näkyviin jollain laitteella kuolatakseen ihanaa Waltteri Torikkaa?
- Paikalle hinattu radio jumahtaa kanavalle, joka soittaa vain Vesku Loirin kauneimpia joululauluja
- Pöydän alta löytyy mystinen paketti, joka on osoitettu... sotkulle? Porukka yrittää saada sykkyrästä jotain selvää kuten Joulupukki tonttuineen Vekaran piirroksesta, siinä kaikkien rakastamassa piirretyssä
- Otat piparin lautaselta, käännät lopuille selkäsi jutellaksesi kaverisi kanssa, ja kun käännyt ottamaan seuraavaa piparia, koko lautanen on kadonnut! Mutta minne?
- Jollain alkaa tehdä mieli kinkkua, mutta lähinnä kinkkua on jääkaapista löytyneet makkarat, joissa parasta ennen -päiväys oli eilen. Laitetaanko grilli tulille? Mikä grilli? Niinpä!
- Kesken keskustelun katse harhautuu ikkunasta ulos, ja koko illan sankasti sataneen lumen myötä pihamaa on tasainen kuin mikä, kaikki vanhat jäljet painuneet lumen peittoon.. Hetkinen, ovatko nuo kavionjälkiä? Ilman kengänjälkiä vieressä?
Osallistujat:Robert Inkeri Alvis Fiia Britta Emmy Lynn Salma Allu Tuulia Cella (Kasper, oletettavasti)
|
|
|
Post by Robert on Dec 19, 2018 0:43:29 GMT 2
18.12.2018 Vaikka sitkeä, päivästä toiseen kestänyt lumipyry oli peittänyt Seppeleen ja koko Liekkijärven, maneesin rakennustyömaa senkus jatkoi kulkuaan. Harry pälyili tien toisella puolella liikkuvia kattorakenteita ja neonkeltaisiin huomiotakkeihin sonnustautuneita työmiehiä uteliaasti, mutta ei jaksanut reagoida siihen sen kummemmin--olihan se katsonut sitä samaa showta miltei päivittäin. Aluksi jatkuva mökkälä ja hulabaloo juuri ja juuri silmien ulottuvilla oli kääntänyt tamman maailman akseliltaan, mutta kun sitä ei ollut päässyt maneesiin karkuun, siihen--kuten moneen muuhunkin asiaan kuluneiden kuukausien aikana--oli yksinkertaisesti totuttu.
Hanski oli intoutunut eräällä pakkasen piristämällä estetunnilla muistuttamaan rutisevia ratsastajia siitä, että tällaista se oli vanhoina, HYVINÄ aikoina. Paitsi että ratsastajat eivät rutisseet, olivat vain kiitollisia kun edes pääsivät ratsastamaan. Joku tauoltaan tunneille palannut ei ollut ymmärtänyt hiljentyä, vaan oli jatkanut voivotteluaan säpsyherkällä tuulella olleen Hypen selästä. Niinpä se estetunti oli muuttunut kovin puomipainotteiseksi, esteiden nousten hädintuskin maahankaivettuja korkeammalle.
Harry oli hyväntuntuinen. Vaikka olinkin pelännyt Jutan hevosenomistajuuden vievän hoitajan kokonaan pois Seppeleestä, oli se toistaiseksi osoittaunut lähinnä positiiviseksi asiaksi. Korppu, siitä huolimatta että se kieltämättä söi suuren palan Jutan elämästä, oli vaikuttanut positiivisesti myös Jutan motivaatioon ratsastaa Harrylla. Olin joskus uteliaisuudesta mennyt Jutan matkaan Korpun kotitallille, ja vaikken itse ollutkaan koeajanut ruunaa, se oli vaikuttanut samaan aikaan todella samanlaiselta ja täysin erilaiselta kuin Harry. Ehkä se koki oivalluksia aina toisen hevosen kanssa ja kokeili niitä sitten sen toisen hevosen kanssa, ruokkivat molemmat toisiaan ja ennen kaikkea Juttaa.
Olin iloinen siitä. Vaikka Jutta ei enää roikkunut Seppeleessä niin paljon kuin aiemmin, oli ollut ilo nähdä kuinka sen hevosharrastus oli muuttunut oman hevosen myötä. Ja tietenkin kuinka paljon iloa oma hevonen oli sille tuonut.
Pistin Harryn hyvän ratsastettavuuden Jutan piikkiin. Hädin tuskin muistin, millon olin työstänyt harmaakorvaa kunnolla. Maneesin puute, vetinen ja liukas maa, syksyn sitkeät sadekuurot... Ihan jo yleisellä, seppeleenlaajuisella tasolla motivaatio ratsastukseen oli tuntunut laskeneen kuin lehmän häntä. Edes Pirre ei hevosellaan ratsastanut. Ja Hanski nyt muutenkin oli tasaiseen tahtiin nakertanut palasia itse kunkin innosta saapumisestaan lähtien.
Harryn kaviot tamppasivat lunta tasaiseen tahtiin mun työskennellessä sen kanssa pääty-ympyrällä. Mun katse oli sen korvissa, leuka tiukasti toista leukaa vasten jotta molemmat pysyisivät mukana lepattavan kaulahuivin uumenissa. Kypärä oli sen päälle revityn hupun takia miltei mun silmillä, ja kuulin jo sieluni korvin Annen muistuttavan katseesta eteenpäin ja suorasta ryhdistä. Mutta tänään mä ratsastin yksin ilman yleisöä, ja annoin pääni pomppia harmaakorvan ravin tahdissa just niinku se itse halusi.
Havahduin jossain vaiheessa vain matkustelevani: en enää tehnyt muuta kuin sitä samaa pääty-ympyrää kierros toisensa jälkeen, Harry kevyessä taivutuksessa, asetus siististi sisäänpäin. Päätin ohjata hevosen suosiolla uralle, antaa pitkät ohjat ja siirtyä keventämään--ei ratsastuksesta tulisi enää mitään, sen tiesin kokemuksesta. Harry venytti kaulaansa niin pitkälle, että sen turpa melkein kosketti höttöisen lumen peittämää pintaa. Alkuverryttelystä jääneet jälkemme olivat jo peittyneet hentoisten hiutaleiden alle.
Tallissa ei tuntunut sen lämpimämmältä kuin ulkona. Ei ollut tuntunut hetkeen, enkä tiennyt johtuiko se talvesta vai meidät kaikki sisäänsä imaisseesta kaamosmasennuksesta. Seppele oli usein lämpimän synonyymi, sanan jokaisessa merkityksessä, mutta viime aikoina se oli tuntunut kylmältä ja kokolta, paikoillaan horroksessaan elävältä autiotalolta. Harryn kaviot kumisivat tyhjän tallin betonilattiaa vasten ja pysähtyivät keskelle yksityispuolen käytävää. Se seisoi kärsivällisesti paikoillaan kun vaihdoin suitset riimuun ja riisuin sen varusteista.
Kyllä minä tiesin, että me ei oltu enää viisitoistakesäsiä lapsia, joilla oli kaikki aika maailmassa riekkua tallilla kesät talvet, etenkin kesät. Meillä oli kouluja ja töitä ja tallin ulkopuolisia ihmissuhteita ja elämää. Tai, kellä oli ja kellä ei. Tyhjässä satulahuoneessa nahkan ääni vasten satulatelinettä kuulosti liian kovalta, muttei yhtä kovalta kuin Alviinan yläkerrasta kantautuva ääni.
"Se on se Britan poikaystävä."
Harryn jäädessä villaloimen alle ihmettelemään aamuheinien jämiään, mä suuntasin kohti yläkertaa. Emmyn kaapin oven päällä oli kosteannäköiset lapaset, ja Salman ratsastussaappaat olivat epämääräisessä lysyssä oleskeluhuoneen sisäänkäynnin vieressä. Edellämainitun kaksikon lisäksi oven takaa paljastui Alviina, Pirren uusi protégé ja Hannah.
"Moikka!" Salma tervehti ensimmäisenä, hymyn painaen sen silmäkulmat ryppyyn. Muistin, kuinka yläkerran pieni tupa oli tallin lämpimin paikka, ja vedin takkia niskastani muiden talvihepeneiden täyttämään naulakkoon.
"Sä et ookkaan varmaan tavannut Bellaa vielä", Cella sanoi kahvimukinsa ääreltä ja nyökkäsi punatukkaista tyttöä kohti. "Bellatrix, Robert; Robert, Bellatrix."
"Bellatrix?" mumisin poissaolevasti korjatessa pipoa päähäni paremmin. "Like, in Harry Potter?"
Cella pyöräytti silmiään, ja Alviina vaihtoi sujuvasti aihetta, teennäisen pirteänä: "Kerrataan täällä viimeaikaisia tapahtumia."
"Kuten Britan poikaystävää?" kysyin pistävästi. Ilokseni vedenkeittimessä oli vielä höyryävän kuumaa vettä, ja valikoin itselleni mukin ja teepussin.
"Eetu Kurkista", Alviina myhäili. "Vai oletteko te taas yhdessä? Vaikeaa päätellä, kun yhtenä iltana te ootte täällä hellissä tunnelmissa ja toisena iltana se juoksuttaa Kurkista perässään pitkin tallia."
Kieputin teepussin etiketin mukin korvan ympärille, ja valikoin itselleni pienen paikan Salman ja ikkunan välistä. Cella huomautti, että hän ei ollu kyllä nähnyt mitään helliä tunnelmia ellei epämääräistä mulkoilua ja toisen ylenpalttista välttelyä koettu jotenkin romanttisena, saatikka sitten toisen juoksuttamista ympäri tallia. Alviina tuhahti.
"Eikös Inkeri ollut Eetun kanssa joskus?" Emmy mietiskeli. Se pyöritteli käsissään tyhjää mukia, jonka reunoilla näkyi kaakaon jäämiä.
"Oli, mutta taitaa Inkerillä olla jo uudet kuviot", Cella hymisi. Vilkaisin sitä uteliaana teemukini takaa. Kuuma juoma poltteli huulia, kieltä. "Tai ainakin sen käytös on ollut ihan Ihastunut Inkeri potenssiin kymmenen. Ehkä se on se Turo. Onhan ne viettänyt tooooosi paljon aikaakin yhessä kun tekevät molemmat nyt töitä täällä ja Turoahan piti perehdyttää aluks ja kaikkea."
"Nehän on potentiaalisia rikollisia!" Alviina kiekaisi. "Inkeri ja Kurkinen!"
"Höpöhöpö", Salma sanoi. "Ne vaan sai jotain uusia vihjeitä ja selvittelee niitä nyt sitten."
"Sehän voisi olla Eetu", myhähdin mukini takaa, ja tunsin pistäviä katseita ihollani. "Jostain ne uudet vihjeetkin on tullut, jotain silminnäkijöitä tai ihan oikeita todisteita. Ettekö te katso mitään rikossarjoja?"
"Älä Robert viitti", Cella sanoi, ja se kuulosti vakavalta. "Ei me voida mustamaalata ja spekuloida tällee. Me tunnetaan ne ihmiset, ne on meille rakkaita ja meillä on hirveesti muistoja niiden kanssa, ja kyllä me kaikki tiedetään sisimmissämme, ettei kumpikaan niistä vois tehdä mitään niin karmasevaa kuin tuhopolttaa ponitallin ja maneesin."
"Niin, tahallaan", Alviina huomautti. Kohotin kulmakarvaani (sitä, joka oli miltei tehnyt täydellisen comebackin sitten tulipalon) ja nyökkäsin Alviinan suuntaan--she's got a point. Cella heitti kätensä ilmaan ja kuin ilmoittaen poistuvansa nyt tästä keskustelusta, otti puhelimensa käteensä ja alkoi intensiivisesti selailemaan sitä. Emmy naputteli mukinsa kylkiä sormenpäillään, katse tiukasti pohjalle jääneissä kaakaon hippusissa. Salma katseli ulos ikkunasta, jonnekin kauas pois, ja Bellatrix oli hiljaa.
Tallin lämpimin huone ei enää ollutkaan niin lämmin.
Illemmalla, istuessani meidän kotitalon edessä Allun auton ratissa, pyörittelin puhelinta kädessäni.
[09:12pm] robert: wyd? ei oo näkyny? ei kai sua oo pidätetty?
Puhelin värähti käsissäni miltei heti, ja jonkinlainen kivi vierähti mun sydämeltä.
[09:12pm] inkeri: ei. [09:12pm] inkeri: tai on jos kysyt faijalta 🤷♀️ [09:13pm] inkeri: kotiaresti 🙄
Mietin hetken, ja sitten kirjoitin.
[09:13pm] robert: ai oot faijallas? [09:13pm] inkeri: eiku kotona mut se teki hyvin selväks et saa tietää jos lähen täältä ilman lupaa [09:14pm] robert: tuunko sinne?
Inkeri kirjoitti. Kolme pientä pistettä tanssivat harmaassa puhekuplassa. Sitten ne katosivat yhtä pian kuin olivat ilmestyneetkin. Mun sydän tykytti, niin lujaa, että pelkäsin sen tulevan rinnasta läpi ja pirstovan Allun auton tuulilasin.
[09:15pm] inkeri: onko sulla coronaa?
Nielaisin.
[09:15pm] robert: joo
|
|
|
Post by Robert on Dec 14, 2018 0:39:08 GMT 2
Robert koulu4
Sit puuttuu nämä: Inarivaellus Juhannustelttaleiri Tehoviikonloppu 2017 Kesäheinä 2018 Halloweek 2016
|
|
|
Post by Robert on Dec 14, 2018 0:28:43 GMT 2
Eestin ihmeet -koulutunti, oli lukenut ilmoitustaululla eräs kaunis päivä. Suomessa oli oikea kulttuuri eestiläisten hevosten ympärillä--vastaavaa ei ollut esimerkiksi Iso-Britanniassa. Siinä mahdollisia ratsuja tavatessani totesin, että tämä voisi olla hauskaakin. Tunnin hevostarjoilu oli melko leppoisaksi miellettävää: oli Kuuttia (jonka en edes tiennyt olevan eestin ihme), Lyyliä ja Rupsua, sitä uutta herkkää ex-poliisihevosta, sekä sööttiä Minttua ja ponimaista Polaria. Riskit olivat käytännössä nolla, ja niinpä olin raapustanut nimeni listaan.
Vaikka olin salaa sydämessäni ehkä toivonut pääseväni Rubenin selkään, Fiia oli taas kerran vetänyt pidemmän korren ja vienyt mielitiettyhevoseni nenäni edestä. Mutta en voinut sanoa olevani mitenkään pettynyt Minttuun, tamma oli kiehtonut minua aina Seppeleeseen saapumisestaan saakka. 160-senttinen päistärikkö oli paitsi näin brittipojan silmiin mielenkiintoisen näköinen niin myös todella miellyttävän oloinen! Se tuntui olevan sellainen aina hyvällä tuulella oleva, leppoisa mimmi.
Ja ehkä tämä leppoisa asenne Seppeleen eestiläisiä ihmeitä ja etenkin Minttua kohtaan oli kantanut tunnille asti. Anne oli jatkuvasti napisemassa paremmasta tuntumasta ja tarkemmista teistä ja ylipäätään paremmasta kontrollista. Se oli käskenyt mua lopettamaan haahuilun jo ainakin kolme kertaa, mutta jotenkin huomasin itseni vain nauttivan Mintun menosta. Tamma oli reipas ja yritteliäs, ja sillä oli ehkä maailma tasaisimmat askellajit--selässä oli suorastaan haastavaa olla vain nauttimatta ratsastelusta. Ja nimenomaan ratsastelusta, koska ratsastuksesta ei kamalasti voitu puhua.
Sitten Anne päätti pistää meille tehtävän, jota ei voinut pelkästään ratsastelemalla suorittaa. Olin päässyt (tai joutunut) samalle pääty-ympyrälle Sartsun ja Lyylin kanssa, ja Lyyliä joskus itsekin ratsastaneena en voinut kuin irvistää säälistä Sartsua kohtaan kun kerta toisensa jälkeen kaarroin pienemmälle voltille välttääkseen eestiläisen yhteentörmäämisen. Jatkuva huomiointi ja pienempi työskentelyalue kuitenkin sai mut skarpimmaksi ja pääsin paremmin valjastamaan Mintun tarjoamaa potentiaalia.
Ja sitä potentiaaliahan löytyi: Annekin innostui lopputunnista kehumaan päistärikköä ihan kouluhevosen näköiseksi. Eikä ihme, sillä minun mielestäni Mintussa oli kaikki tarpeellinen: se oli paitsi aivan saatanan söpö, niin myös näppärän kokoinen ja mallinen, reilu ja yritteliäs, kovin periksiantamaton ja omalla moottorillaan kulkeva. Hiomaton timantti, kehuin poliisihevostaan riisuvalle Fiialle tunnin jälkeen.
|
|
|
Post by Robert on Dec 14, 2018 0:16:06 GMT 2
Kuinka selviät Hannele Appelgren™ Estetunnista
1. Säädä jalustimet heti tunnin aluksi oikeaan mittaan. Et kehtaa (etkä saa tilaisuutta) korjata niitä enää myöhemmin. 2. Pidä keskittymisesi 100% hevosessasi ja myös 100% Hannele Appelgren™ -opettajassasi. Mikäli jätät jomman kumman huomiotta, se saattaa kiehua sekunneissa. Etenkin jälkimmäinen. 3. Ota huomioon, että Hannele Appelgren™ -opettajallasi ja ratsullasi voi olla telepaattinen yhteys. Ennakoi. 4. Kevennä oikealle jalalle. Se on helpompaa, jos tasaat verenkiertosi tasapuolisesti kaikille raajoille ja mielellään myös päällesi, mutta et poskiisi. 5. Ole hiljaa. Hannele Appelgren™ -opettajasi saattaa houkutella sinua puhumaan, mutta puhumalla saatat pilata kaiken. 6. Käsittele kohta 5 Cella Talven kanssa tunnin jälkeen. 7. Irtaannuta itsesi täysin henkilösta Cella Talve äläkä paljasta Hannele Appelgren™ -opettajallesi, että tunnet tai edes tiedät häntä. 8. Älä suotta edes yritä. Et yksinkertaisesti voi toimia Hannele Appelgren™ -opettajaasi miellyttävällä tavalla vaikka hyppäisit kaksimetrisen muurin takaperin käynnissä ollessasi satulassa käsinseisonnassa.
|
|
|
Post by Robert on Dec 13, 2018 23:51:01 GMT 2
Hytisin makuupussissani kuin hypotermian valtaamana, ja jos ihan rehellisiä ollaan, en uskonut olevani niin kamalan kaukana todellisesta hypotermiasta. Artsilan kahvio ei ollut niin lämmin kuin mitä voisi olettaa. Yritin hakea lämpöä vieressä kuorsaavasta Mikaelasta, joka ei edes ollut makuupussinsa syövereissä vaan kädet levällään, yläkroppa miltei paljaana makuupussin retkottaen aukinaisena sen vyötäisillä. Illan nuotio ja yhteinen pitsatilaus höyryävän kuumine kuljetuslaatikkoineen ei ollut enää edes lämmin muisto, vaan ihan pelkkä muisto. Niin kylmä mulla oli.
Katselin kahvion kattoa ja harmittelin puhelinta, joka oli kymmenen muun puhelimen kanssa latautumassa keittiön nurkassa. Ikkunoista kajasti pihapiirin heikko valo, ja mä tuijotin synkkää maisemaa miettien mitähän kello mahtoi olla. Mietin syntyjä syviä, Harrya yöpymässä pitkästä aikaa jabassa--se oli nähnyt sellaisen viimeksi varmaan Iso-Britanniassa kilpailessame--ja ryhmien välistä jekkusotaa. Oltiin tulomatkalla vielä oman ryhmämme kesken sovittu, että yön saavuttua kävisimme vaihtamassa A-ryhmän hevoset jonnekin muualle ja aamulla esittäisimme tietämättömiä, mutta illanvieton jälkeen pitsa ja pitkä päivä aloivat painaa itse kussakin niin paljon, että olimme käyneet suorilta nukkumaan, ne vähäisetkin kuiskailut hiipuen seppeleläisille harvinaisen nopeasti.
Minäkin olin nukkunut ihan autuaasti kunnes olin herännyt kylmään tuskanhikeen. Ties mitä painajaisia nähneenä olin hetken rauhoittelut hengitystäni, ja sitten se oli tullut--kylmä. Nyt hytisin makuupussissani, hupparin huppu tiukasti päähän kiristettynä, sievä rusetti heti nenäni alla. Mietin juuri, että kroppani kylmin kohta oli varmasti pisamainen nenäni, joka oli ehkä niin kylmä, että pisamatkin olivat jo saattaneet lähteä viettämään talvea etelän lämpöön kun--
Auto kaartoi pihaan. Sen kirkkaat valot vain sohaisivat ikkunaa, valaisten sekunneiksi koko kahvion, ja nastarenkaat rasahtelivat lumettomassa pihassa luonnottoman kovaäänisesti. Mun sydän alkoi yhtäkkiä tykyttää, oli pakko nousta istumaan. Auton ovi kävi, pihalta kuului miehen ääni, ja sitten toisen. Jossain takanani kuului makuupussin kahinaa ja vilkaisin henkeäni pidätellen äänen suuntaan: Pyry oli noussut niinikään istumaan. Hämärään tottuneet silmäni näkivät sen hapuilevan silmälaseja silmilleen.
"Pyry", kuiskasin ääneettömästi. Niin äänettömästi, että nyt makuupussistaan purkautuva poika ei kiinnittänyt muhun mitään huomiota. Niinpä sihahdin uudelleen: "Pyry!"
Pojan hahmo hätkähti ja se käänsi katseensa muhun, kohauttaen olkiaan. Sitten se hiippaili kuin varjo ikkunalle, ja hetken päästä palasi takaisin paikoilleen: "Se oli Tappi. Tuli taksilla kotiin." Mä nyökkäsin ja Pyryn kahistellessa itseään takaisin makuupussiinsa, hautauduin minäkin taas niin kutsuttuun lämpöön. Uni tuli minuuteissa.
Herätysten kuoro pärähti soimaan joskus aamulla, eikä kukaan halunnut jättää unen lämmittämää makuupussiaan mennäkseen sammuttamaan niitä. Lopulta saimme suostuteltua Fiian, joka oli vaelluksen vetovastuussa, hoitamaan puhelimet hiljaisiksi vedoten punapään vetäjän velvollisuuksiin. Mikaela istui vieressäni, edelleen puoliksi makuupussissaan, hattarahiukset miljoonaan ilmansuuntaan osoittaen. Se rapsutti vähän niskaansa ja venytteli paljaita käsivarsiaan, mikä oli mun mielestä ehkä pelottavinta tähän mennessä: miten kukaan pystyi nukkumaan näin kylmässä pelkällä topilla, ja sitten vielä aamulla paljastelemaan ihoaan viileille aamutunneille noin??
Kun vihdoin sain raahattua itseni täyteen latautuneelle puhelimelleni, Pyryn poistaessa juuri omaansa laturista, haukottelin. "Miksi Tappi tuli siihen aikaan yöstä kotiin taksilla?" mutisin Pyrylle, joka kohautti olkiaan ja veisteli jotain lauantai-illan riennoista, olihan kello ollut vähän yli neljä siihen aikaan. Niin. Ketkä olivat lauantai-iltaisin viihteellä, ketkä Artsilan kahviossa makuupussissa.
Yksi oli varma: viikonlopun pelottavin näky oli Cella syömässä koko yöksi kahvion pöydälle jäänyttä pitsaa.
|
|
|
Post by Robert on Dec 13, 2018 23:15:46 GMT 2
Keskiviikko: Koulutunti ilman satulaa
Ei satuloita, luki Pirren käsialalla tuherretussa hevosjakolistalla. Keskiviikkoaamun koulutunti oli ollut omalta osaltani kohtuullisen odotettu: vihdoinkin aitoa ja ehtaa, rehellistä kouluratsastusta! Maanantain tunti oli ollut niin basic ass ratsastustunti kuin oli vaan voinut olla, kuulemma tutustumista leirihevosiin vaikka valtaosa oli leirinimikollaan jo aiemmin ratsastanut, ehkä jopa useita kertoja. Minäkin olin ratsastanut Lailalla aiemmin muutamia kertoja, ja tamma oli heti ensimetreillä vaikuttanut reilulta ja yhteistyökykyiseltä hevoselta.
Tiistaina me oltiin sitten tehty kavalettihommia, jotka, sano minun sanoneen, olivat vahvasti esteratsastusmaisia. Harry kammosi kavaletteja, johan sekin kertoi paljon siitä, miten kouluhevonen mokomat estehöpötykset näki. Olin tosin saanut tunnille leirihevosekseni toivomani Charlien, Seppeleessä paljon ihastelua aiheuttaneen kesävieraan, jonka Pirre oli antanut Fiian nimikoksi. Charlie oli ensisijaisesti estehevonen, mutta se ei ollut tunnilla juurikaan näkynyt. Läikikäs kesähevonen oli suorittanut kiltisti ja nöyrästi, ratsastajan vaatimalla tahdilla ja rytmillä, eikä siitä näkynyt juurikaan päälle päin, että kyseessä oli valtavan nuori hevonen.
Se jos mikä oli saanut mut hehkumaan kateudesta.
Nyt se ponnisti itsensä jakkaralta Charlien kapeaan selkään, ja ruuna lähti rennosti talsimaan pitkin uraa. Sillä ei ollut samanlaista matelevaa askelta kuin Inkerin alla kulkevalla Vennalla, mutta toisaalta Vennan tuntien, kyseessä saattoi olla ihan vaan yritys luistaa töistä todellisen laiskuuden sijaan. Lailankin askeleessa oli tietynlaista reippautta, ja mun oli helppo keinua sen käynnin tahdissa. Onnekseni tammalla oli mukava, pyöreä selkä ja melko piirteetön säkä ratsastusmukavuuden kannalta.
Kaikki ratsut vaikuttivat tyytyväisiltä vielä alkukäynneissä, meidän ratsastajien hölöttäessä iloisesti siinä pitkin ohjin, tuntuma täysin kateissa, kävellessämme. Mikaela jopa intoutui esittelemään niin naistensatulassa kuin väärinpäin ratsastustakin ennen kuin Pirre marssi paikalle aurinkolasit kasvoillaan.
Kenttä pöllysi, aurinko paistoi, ja Laila alkoi hiota mun takapuolen alla.
"Tänään tehdäänkin keskiaskellajeja ja nostoja ja vaihtoja!" Pirre kailotti iloisesti. Olin aika varma, että ainakin Venna oli oppinut jossain vaiheessa puhumaan paitsi ihmistä niin myös suomea, niin happamaksi sen ilme kävi kun Inkeri alkoi ottaa tuntumaa. Keskiaskellajien kaivaminen Vennasta oli työn takana, ja tunsin sympatiaa vaaleahiuksista ystävääni kohtaan. Laila ei vaikuttanut kovin nyreältä kun rento hapuilu ilman satulaa vaihtuikin vakavaan tuuppaamiseen, vaan se teki rehdisti duunia eteeni.
Tunnin jälkeen paitsi mun vatsalihakset niin myös pohkeet olivat hellinä. Suurilla hevosilla oli suuret askeleet: olin saanut suorastaan taistella pysyäkseni tamman keskiaskellajeissa mukana, siis muutenkin kuin heiluvalta heinäsäkiltä näyttäen. Vaikka Pirre olikin kehunut raamikasta istuntaani ja vitsaillut näkymättömästä satulastani, laukanvaihdot olivat koituneet miltei kohtaloksemme: minä annoin liian painokeskeiset avut ja laukan vaihtuessa menetin aina tasapainoni hetkeksi, lähettäen ristiriitaisia apuja ratsuraukalleni.
"Olipa kivaa!" Fiia totesi iloisesti loppukäynneissä. Charlien vaihtoja Pirre oli kehunut päivän tasaisimmiksi. Niinpä tietenkin.
|
|
|
Post by Robert on Dec 12, 2018 18:11:40 GMT 2
Röbsö mukaan!! Harrylla paitsi jos Jutta haluu Harrylla niin Röpö voi tulla jollain muulla (esim Hypellä jos Britta ei tuu mutta toisaalta ois kutkuttavan kamalaa jos Britta tulis ja ne oiski pari)
Britta tulee Hypellä t: Britta
|
|
|
Post by Robert on Dec 12, 2018 14:06:45 GMT 2
12.12.2018 Inkeriä ei ollut näkynyt sitten eilisen.
Poliisien näyttämä kuva oli ollut suurennos ajokortista tai ehkä passista. Harmahtavassa kuvassa oli ollut vakavailmeinen, tummatukkainen poika. Sen synkät silmät tuijottivat suoraan kameraan ja muuten sileään poskeen oli jännittynyt kuoppa, joka olisi voinut mennä hymykuopasta jossain toisessa tilanteessa. Kuvassa mustalta näyttävät hiukset olivat sivuilta siistit, mutta pojan otsalla oli vallattomia kiehkuroita. Kuten ajokorttikuvat aina, mustavalkoinen otos näytti ikääntyneeltä, kaukaiselta, kuin se olisi otettu monta vuotta sitten.
Eetu oli vilahdellut Seppeleessä kesästä alkaen aina silloin tällöin, yleensä Britan vanavedessä. Tiesin, että se asui yhä Liekkijärvellä, mutta tiesin myös, että näinkin pienessä kaupungissa oli helppo muuttua huomaamattomaksi jos halusi. Se pelasi jääkiekkoa isomman naapurikaupungin nuorten joukkueessa, ja kai se pelasi jossain liigassakin oikein. Aina välillä Liekkijärven lehdet nostivat Eetua urheilusivuilla paikallissankariksi: Kurkinen ratkaisi jatkoajalla tai Kurkinen pistepörssin kärkeen, ja aina niiden yhteydessä oli kuva jäällä liihottavasta pelaajasta, jolla oli päättäväiset, nuoret kasvot.
Poliisien näyttämässä kuvassa Eetu Kurkinen oli näyttänyt erilaiselta.
Ne olivat pyytäneet Inkerin satulahuoneeseen. Me tyttöjen ja Pyryjen kanssa oltiin lähes venäytetty korvamme kun olimme hipihiljaa yrittäneet kuulla vanhan, kitisevän oven läpi, ja sitten Cella oli lähes menettänyt nenänsä kun kaksi poliisia ja Inkeri olivat mitään sanomatta marssineet ulos satulahuoneesta ja samoilla askelilla ulos tallista. Fiian huulilta oli karannut henkäys, ja sitten me kaikki oltiin kiirehditty tallipihalle, ihan vain todistaaksemme poliisiauton takavaloja.
Cella oli sytyttänyt röökin, ja me oltiin seurattu takavaloja kunnes ne olivat kadonneet lumisen maiseman ja tiheiden puiden lomaan.
Tänään Inkerin auto oli vieläkin tallipihalla, ikkunat kuuran maalaamia ja peltipinnat herkän lumiharson alla. Tuijotin sitä ajatuksissani, kunnes Allun puhaltaman savupilvi peitti sen hetkeksi taakseen.
"Se ei ole lukossa", sanoin. Tupakka pysähtyi parin sentin päähän Allun huulista ja se katsoi mua, huulet vähän töröllään ja silmissä hienoinen siristys. "Inkerin auto. Se ei laittanut sitä lukkoon eilen kun tultiin. Sitten ne vei sen."
"Ai", Allu sanoin. "No ei kai kukaan varastais poliisin tyttären autoa."
Mun aivot löi tyhjää.
"Mitä?"
"Sen isähän on aika tunnettu poliisi täälläpäin. Ja kyllä kaikki Inkerin tietää. Niin en usko, että kukaan sitä varastaa. Varsinkaan Seppeleen pihasta, kaikki tuntee kaikki. Toisaalta, kyllähän maneesikin poltettiin. Ja sillon oli se pintelimies..." Allun puhe karkasi aiheesta kun se alkoi pohtia ääneen kaikkea kyseenalaista, mitä Seppeleessä oli tapahtunut. Tupakka varisti tuhkaa maahan ja paloi nyt vaarallisen lähellä Allun sormia.
Mun ajatukset karkasivat siinä kuunnellessani Allun irtonaisia lauseita.
Oliko Inkeri kuulusteltavana? Oliko se epäilty? Ei varmastikaan, kai se olisi jo viety kuulusteltavaksi aiemmin, olihan alusta asti tiedetty, että se oli ollut paikalla palon syttyessä ja vielä melkeinpä ensimmäisenä vasta kytevässä ponitallissa. Mutta miksi poliisit olivat halunneet tietää, oliko Inkeri nähnyt Eetua? Ja miksi vasta nyt? Eiväthän ne olleet varsinaisesti kysyneet, tunsiko Inkeri Eetua, vaan että oliko Eetu nähty tallilla ennen paloa.
Oliko Eetu epäilty?
|
|
|
Post by Robert on Dec 11, 2018 13:21:30 GMT 2
11.12.2018 Mun reidet huusivat hoosiannaa kun vetelin kyykkyjä samaa vauhtia kuin Inkeri, jonka kiivasta tahtia oli vaikea seurata peilikuvan kautta. Me oltiin käyty salilla yhdessä nyt kolmisen kuukautta, välillä vaihtelevalla menestyksellä, mutta talvisen loskapaskan tultua yhä enemmän, ja olin iloinen huomattuani edistystä milloin milläkin osa-alueella: vanhat farkut eivät enää puristaneet, jokunen t-paita alkoi kiristää hihansuusta.
"Ja se oli siinä", Inkeri puhisi vieressä korallinvärisissä pöksyissään. Mä henkäisin ja annoin itseni valahtaa lattialle makaamaan. Liekki-Kunto oli hiljainen vielä tähän aikaan päivästä, eikä siellä meidän lisäksemme ollut kuin muutama ihminen, ja niistäkin kaksi istuskelivat rennosti kuntopyörillä juttuaiheiden pyöriessä viikonlopun pikkujouluissa.
"Sä pysyt paremmin mukana", oma henkilökohtainen treenipiiskurini totesi ja hörppäsi vettä juomapullostaan. "Sillon syksyllä ei ois ollut puhettakaan, että oisit vetänyt näin intensiivisesti."
Mä vilkaisin sitä lattialta virnistäen. Inkeri ylösalaisin lattiatasosta näytti paljon pidemmältä ja lihaksikkaamalta kuin se olikaan, joten pinnistelin itseni istuvaan asentoon ja tartuin omaan juomapullooni. Teräksinen pullo oli pitänyt veden viileänä, ja se tuntui joltain elämän eliksiiriltä valuessaan kurkusta alas. Inkeri nojaili kaikessa rauhassa läheiseen taljaan ja selasi puhelintaan, hampaiden painellessa poissaolevasti lovia juomapullon pehmeään suukappaleeseen.
"Cella on soittanut", se sanoi.
"Aijaa", vastasin ja pyyhin hikeä otsalta pyyhkeelläni.
"Kuus kertaa."
"Oho."
"Soitan sille takas", Inkeri sanoi informatiivisesti.
-
Olin varma, että Inkeri ajoi ainakin kaksikymmentä kilometriä yli nopeusrajoitusten kun viiletettiin kohti Seppelettä. Keskipäivän aurinko ei tarjonnut paljoa valoa hämärään maisemaa, ja tiekin oli sitä ympäröivistä lumipenkoista huolimatta menettänyt oman peitteensä, ollen vain tummanruskeaa sohjoa auton renkaiden alla. Se kohisi auton pohjaa vasten, ja Inkeri mutisi jotain talvirenkaiden tarpeellisuudesta kun kunnon talvea ei enää edes tullut. Mä katselin poissaolevana ikkunasta ulos, ohikiitäviä paljaita puita ja lumipeitteisiä kuusia, ja mietin miksi Cella oli kehottanut meitä tallille kiireenvilkkaa.
Seppeleen parkkipaikalla oli poliisiauto.
"Well, well, well", totesin ja annoin pääni täyttyä spekulaatioista. Palanut maneesi, tai se mitä siitä oli ollut jäljellä, oli jo purettu ja uudet rakennustyöt olivat jo kovassa vauhdissa--Anne oli luvannut uuden maneesin avattavaksi tammikuussa. Vanhan maneesin tilallekin oli jo noussut konehallin perustukset, ja Kasper oli tiennyt kertoa sinne rakentuvan myös turvesäilö. Kaikki nämä muutokset tuntuivat rajuilta kun Seppeleen seesteinen pihapiiri ei ollut elinikänsä aikana kokenut mitään sen suurempia muutoksia, ja nyt viime vuosina sinne oli noussut rakennusta jos toistakin.
"Eikö se tuhopolttojuttu oo jo haudattu", Inkeri puhisi ja sammutti auton. "Tai Annehan sanoi, että se ei saanut mitään vakuutusrahoja."
"Mä kuulin, että Daniel maksoi uuden maneesin", vastasin tietäväisesti.
"Millä rahalla? Meneekö sen bisneksillä muka niin hyvin?" toinen puuskahti. Turvavyö kolahti ovea vasten ja Inkeri puski itsensä ulos autosta, ottaen jo reippaita askelia kohti tallipihaa. Mä kiirehdin sen perään ja huomasin, ettei taskublondi edes lukinnut autoaan.
"En mä tiedä. Kuulin vain", kohautin olkiani kun olin löytänyt itseni samasta kiireisestä tahdista kuin Inkeri vierelläni. Alviina oli tiennyt kertoa, että Danielilla oli näppinsä pelissä maneesin kanssa, ja koska tiesin, ettei Daniel ollut mikään rakennusalan ammattilainen, oletin sen näppien olevan lähinnä kahisevia täynnä.
Tallipiha oli autio. Lukuisista kavion- ja jalanjäljistä oli painautunut mutaiset polut kuljetuimmille reiteille, ja kentältä kuului tasainen, märkä raviaskellus loskan seassa. Kaikesta päätellen siellä treenasi joko Salma Agilla tai Hannah uudella hevosellaan, tai sitten ratsastuskoulumestaruusosallistujat--kaikilta muilta oli treenimotivaatio talven tullen tuntunut kadonneen kuin tuhka tuuleen. Minä kuuluin siihen porukkaan myös vaikka Anne ei ollutkaan antanut mun laittaa valmennusryhmää tai vakkarituntiani tauolle maneesittoman kauden ajaksi. Harry oli ottanut kaiken lomailun kannalta ja oli vaikuttanut taas hätäilevältä ja levottomalta itseltään kun liikunta ja aivoja vaativa puuha oli vähentynyt radikaalisti. Kasper oli ilmoittanut, ettei enää koskisi siihen jos se ei palaisi normaaliksi, ja oli jo vaihtanut Harryn vesiautomaatin vesisaaviksi välttääkseen pahimmat onnettomuudet kun harmaakorva säikäytteli itseään vesiautomaatillaan.
Ulkona ei varmastikaan ollut kuin pari pakkasastetta jos sitäkään, mutta tallissa ilma tuntui paljon kylmemmältä. Käytävällä seisoi Cellan lisäksi Pirre, Pyry ja Fiia. Pirre oli pakkautunut valtavaan untuvatakkiin ja paksuun kaulahuiviin, jotka saivat sen näyttämään enemmän kävelevältä michelinmieheltä kuin solakalta esteratsastuksen opettajattarelta, johon me kaikki olimme tottuneet.
"Tässä on Inkeri Johansen", Cella esitteli kahdelle tummiin pukeutuneelle hahmolle. Toisella oli päässään pipo, mutta toisella näytti olevan korvanappi, ja silloin mä tajusin: ne oli ne poliisit. Mua ei esitelty ollenkaan, kunnes Cella katsoi mua päästä varpaisiin ja jäi tuijottamaan: "Mitä sulla on päällä?"
Niin.
Inkeri oli pakottanut mut ostamaan housut. Ilmeisesti tallikäytössäkin viihtyneet, Cellan mielestä hyväkuntoiset ja Jutan mielestä "ihan ok, kai" collegehousut eivät olisi kelvannut kuntosalihommiin. Kuten Inkerillä oli tapana, kaikkeen piti lähteä heti täysin voimin, tai tässä tapauksessa varustein. Niinpä me oltiin sitten heti sali-ideasta seuraavana iltapäivänä ajettu tunti läheisen kaupungin kauppakeskukseen.
"Sähän kuljet piukoissa ratsastushousuissa joka päivä, miksi nyt yhtäkkiä sua muka hävettää", se oli kailottanut kun olin tullut urheiluvarusteliikkeen sovituskopista ulos kädet sukukalleuksien edessä. Mun mielestä niitä housuja ei voinut edes housuiksi luokitella. Vaikka ne olikin tosi mukavat päällä eivätkä puristaneet sitten mistään.
"Ensinnäkin, en tosiaan joka päivä", olin sanonut ja katsellut kapeiden lahkeiden peittämiä, karvaisia nilkkojani.
"Toiseksi?" Inkeri oli kysynyt.
Olin vain kohauttanut olkiani.
Niinpä minä olin ostanut jumppahousut, mutta vain koska Inkeri oli löytänyt niihin sopivat shortsit siihen päälle. Omasta mielestäni olin näyttänyt harvinaisen uunolta siinä kahdet housut päällekäin, mutta muiden ihmisten oudoksuvien katseiden puutteesta ja myyjän olisitteko halunneet katsoa vielä näitä shortseja siihen kaveriksi -kommentista päättelin, että tämä oli ehkä kuntosali-ihmisillä normaalia, tämä kerrospukeutuminen.
Niinpä nyt seisoin Seppeleen tallikäytävällä tummissa, ihoa nuolevissa jumppahousuissa ja vähän polven yläpuolelle laskeutuvissa jumppashorteissa, joita koristi Niken logo. Tungin kädet talvitakkini taskuun ja pungin koko takin alaosaa väkisin alaspäin, katsoen Cellaa haastavasti: "Housut. Ja shortsit."
"Okei", Cella sanoi, jotenkin epämääräisesti hörähtäen kuin ei olisi tiennyt olisiko tässä ollut naurunaihetta vai oliko koko tilanne vain niin absurdi, että ei voinut nauraa tai edes sanoa mitään. a
"Johansen, olit yksi ensimmäisiä palopaikalla", toinen poliisi sanoi avaten kansion kädessään.
"Joo", Inkeri vastasi varovasti. "Olin sillon töissä. Oon siis töissä täällä."
"Muistatko, olisitko nähnyt tämännäköistä tyyppiä missään sinä päivänä?" korvanappimies kysyi ja näytti Inkerille valokuvaa. Inkeri katsoi ensin poliisia, sitten valokuvaa, kulmat tiukassa kurtussa kunnes sen kasvoille ilmestyi järkyttynyt ilme. Mä varovasti vaivihkaa katsoin kuvaa lyhyen tytön olan yli ja henkäisin.
"Mä tunnen ton tyypin", Inkeri sanoi.
|
|