|
Post by Robert on May 2, 2023 16:59:24 GMT 2
Toukokuu 2023
Inkeri tuntuu pehmeältä ja kovalta samaan aikaan. Kovalta, koska se on aina ollut tietyllä tapaa jäntevä ja hoikka, mutta pehmeältä, koska se on kuin sulaa vahaa Robertia vasten, lämmin selkä sen hitaasti kohoilevaa rintakehää vasten, kädet Robertin reisillä.
“Tuntuuko susta ikinä siltä, että tää maailma ei hiljene koskaan?” Inkeri kysyy yhtäkkiä hiljaa, niin hiljaa ettei Robert meinaa edes kuulla sitä oman sydämensä kiireisen sykkeen yli. Se avaa silmänsä hetkeksi, etsii Inkerin käden ja painaa omansa sen päälle.
“Joo”, Robert mutisee Inkerin hiuksiin, “siks kun se ei hiljene koskaan.”
Inkeri päästää pienen äänen, eikä Robert tiedä onko se samaa vai eri mieltä, mutta keskustelu jää siihen. Robert vetää kätensä pois, kietoo käsivartensa Inkerin ympärille ja vetää sitä paremmin itseään vasten, vähän kuin lämmintä peittoa.
Ne eivät ole olleet Inkerin luona sitten viime kerran. Ei enää sen jälkeen kun Aleksanteri oli kutsunut Robertin sinne ja painottanut kaveruutta, jota niillä ei enää edes ollut. Se oli tuntunut lähinnä veitsen kääntämiseltä haavassa, suolan hieromiselta, mitä näitä nyt on – ikävältä ikävän päälle.
Robert ei ymmärtänyt miksei Aleksanteri hengannut Matthiaksen kanssa.
“Mietitkö sä Allua”, Inkeri sanoo. Ei kysy, ei koskaan kysy, koska välillä se tuntuu tietävän Robertin ajatuksista kaiken paremmin kuin Robert itse.
Robert painaa otsansa Inkerin hiuksiin ja hengittää sisään. Haisee shampoo, ja joku hiustenhoitoaine, muttei lakka, tai vaha, tai kuivashampoo. Inkerin hiukset ovat pehmeät, vähän kaksihaaraiset, mutta pehmeät, vähän niin kuin Robertin ranteen ympärille kietoutuva käsi.
“Mhm.”
“Pitäskö sun lopettaa?”
Robert ei tiedä. Se ei tiedä haluaako. Uskaltaako.
Se vetää syvään henkeä.
“Mä en vaan tiedä mitä se musta haluaa”, se tunnustaa lopulta Inkerille, ja silloin Inkerin käsi katoaa, ja Robert tuntee kuinka sen lihakset jännittyy.
“Niin”, se sanoo niin normaalisti että on jo epänormaali, “niinpä.”
Matthiasta jännittää.
Robert näkee sen kaikesta, tai ehkä luulee vain näkevänsä. Se on pukeutunut kuin kilparatsastaja: valkoiset housut ja kisapaita ja kisatakki ja kaikki. Se näyttää kilparatsastajalta, mutta sehän on näyttänyt siltä siitä asti kuin se ensimmäistä kertaa asteli Seppeleen tallikäytävälle.
Kosmosta ei jännitä. Se on seisoo paikoillaan toista takajalkaansa lepuuttaen, kaikessa rauhassa aivan kuin ympärillä ei tapahtuisi yhtään mitään. Sitä ei kiinnosta kaiuttimista raikavat kuulutukset tai musiikki, ei muut ratsukot, ihmiset, ajoneuvot; ei yhtikäs mikään.
Mitä Robert olisikaan muutama vuosi takaperin antanut tällaisesta hevosesta. Hevosesta, jolle kaikki on juuri niin suoraviivaista kuin olla ja voi. Se tekee juuri niin kuin sitä pyydetään, juuri sen verran kun pyydetään.
Avain on, että osaako pyytää.
Robert tietää, että Matthias osaa.
Matthias ratsastaa kauniisti lämmittelyssä. Se menee ensin pidemmällä ohjalla, kevyellä tuntumalla ja askel rennon pitkänä, ja alkaa vasta sitten hakea parempaa työskentelymuotoa, jotain enemmän kouluratsukon näköistä askelta. Kosmos kuuntelee sitä hyvin, korvat keskittyneenä ja selän läpi työskennellen, ja se näyttääkin ihan kouluhevoselta.
“Vau, enpä olisi uskonut et tostakin hevosesta sais vielä tommosen!” äiti hihkaisee iloisena katsomosta, Kosmoksen loimi käsivarsillaan ja Matthiaksen raippa kainalossaan. Se ei ollut ottanut sitä verryttelyyn, oli vain sanonut, että ottaa sitten jos tarvii.
Robertilla on melkein aina raippa Kosmoksen kanssa, mutta Roberthan on huonompi ratsastaja. Heikkotasoisempi, osaamattomampi.
Aina välillä Robert muistaa kaikki ne ruusukkeet ja pokaalit, jotka se oli heittänyt roskiin vähän sen jälkeen kun Harry oli kuollut. Mitä ne olivat siinä vaiheessa enää tarkoittaneet? Harryn kanssa saavutetut palkinnot kun ei ollut enää koko hevosta?
Mitä Robert on ilman Harrya?
Matthias laukkaa Kosmoksella pääty-ympyrää.
Robertilla on ikävä harmaakorvaa.
Päivä on jotenkin painava. Sillä tapaa raskas, että taivas tuntuu kuin riippuvan Robertin yllä ja päivä ei etene mihinkään. Ilma hautaustoimistossa on tunkkainen, ja aurinko maalaa jokaisen pölyhiukkasen ilmassa säteillään kuin korostuskynällä konsanaan.
Robert on siellä yksin, sillä huomenna on hautajaiset. Se pitää hiljaisesta liikkeestä: vanhasta radiosta soi säristen joku paikallisuutisia ja ikivihreitä soittava kanava, ja aina välillä ikkunoiden takaa kantautuu ohiajavan auton ääni. Ja joskus harvoin, kuten nyt, kello oven päälle kilahtaa.
Iiris.
Robert nostaa katseensa Iirikseen. Sillä on vaatteet, jotka tuntuvat liian kesältä toukokuuhun, ja sillä on kädessään melkein alaston jäätelötikku.
“Näin sut ikkunasta”, Iiris vastaa Robertin kysymättömään kysymykseen. Sitten se kohauttaa olkiaan, puristaa huulensa jäljellä olevan jäätelön ympärille ja katselee ympärilleen kaikessa rauhassa.
Robertilla on kimppu kesken. Sen kädet ovat naarmuilla ruusuista, joiden kanssa se taisteili koko aamun, ja leikkovihreiden käsittely on kuin terapiaa: niistä ei tule vahinkoa. Jokin saa sen kuitenkin pysähtymään työpöydän takana, seuraamaan Iiriksen harrasta tutkistelua uteliaana.
“Tiesitkö, että on kohteliasta tervehtiä asiakkaita?” Iiris kysyy yhdeltä arkulta ja hipaisee sormenpäällään sen saumakohtaa.
Robert kallistaa päätään. “Kuka kuoli?”
Iiriksen nenä rutistuu hetkeksi, ehkä tyytymättömästi, mutta sitten se hymyilee ja sanoo, “Ei kai kukaan”, ja Robertista tuntuu kuin se haluaisi sanoa loppuun vielä.
“Sitten sä et oo asiakas.”
“Eikö tää oo kukkakauppa?”
Robert puristaa huulensa yhteen, puristaa sormillaan työpöydän reunaa. “Periaatteessa.”
“Niin”, Iiris ilahtuu. “Mä haluaisin jonkun nätin viikonloppukimpun.” Se katselee arkkuja vielä hetken, ja yhtäkkiä se on toisella puolen Robertin työpöytää, aivan sitä vastapäätä. “Osaatko sä tehdä sellaisen?”
Robert ei halua sitoa Iirikselle kimppua. Sen katse lipuu Iiriksestä pöytään sen takana, ja pöydällä odottaviin kimppuihin. Niitä on lisää huoneen nurkan kylmäkaapissa. “Eikö noista löytynyt sopivaa?”
Iiris ei edes vilkaissut kimppuja, eikä katso nytkään, mutta vetää sentään aurinkolasit nenänpäälleen. “Ei löytynyt.”
Robert puree huultaan. Se suoristaa vähän ryhtiään, alitajuisesti, ja pyyhkii sitten kätensä essuun. ”Millasen sä haluat?”
Iiris nojautuu kyynärpäillä työpöydän reunusta vasten ja se katsoo Robertia alta kulmiensa kuin sillä olisi jotain mielessä. Robert ei pidä siitä — ei Iiriksen katseesta eikä Iiriksestä, koska se muistaa vieläkin tallin nurkalla käydyn keskustelun. Se ei edes tunne Iiristä, mutta silti siitä tuntuu kuin yhdessä puukoista sen selässä olisi Iiriksen nimikirjaimet kahvaan kaiverrettuna.
Robert astuu työpöydän takaa esiin ja ottaa askeleen kohti leikkokukkaämpäreitä. ”Jotain tällasta?” se kysyy ja koskettaa kauniin sameasti vihertäviä eukalyptusoksia.
Iiris kääntyy. Se nojaa työpöytään yhä, ja näyttää vähän siltä kuin olisi kotonaan. Sen huulilta pääsee ääni, joka ei ole kyllä eikä ei, ja Robert antaa kätensä valahtaa takaisin vartalonsa viereen kun se kääntyy takaisin Iiriksen puoleen.
”Mun on tosi vaikea sitoa sulle mitään jos et kerro mitä haluut”, Robert sanoo, vaimeasti mutta mutisematta, ja ristii käsivartensa.
”Tee sellanen sun näkönen, sellanen kun sä haluut”, Iiris pyytää aurinkoisesti, ja samassa hetkessä Stiina pyyhältää liiketilan puolelle. Se näyttää kiireiseltä, mutta ei koskaan ole liian kiireinen Robertille.
”Kaikki hyvin?” se kysyy kauniisti hymyillen ja tervehtii Iiristä nyökäten. ”Onko tämä joku sinun ystävä? Nuoria käy täällä niin vähän — onneksi! Ei ole nuorten paikka tämä!”
Robert yrittää olla murahtamatta ja kääntyy napsimaan erilaisia oksia ämpäreistä. Neilikkaa, törmänkukkaa, eukalyptusta, pari ruusua.
”Joo, tulin viikonlopun piristeeksi hakemaan Robertilta kimpun”, Iiris kertoo pirteästi Stiinalle, joka kaivelee kassan laatikoista jotain. ”Näin sen ikkunasta. En tiennytkään, että se on täällä töissä.”
Stiinan hymy on vilpitön kun se nostaa katseensa ensin Robertin ja sitten Iirikseen, ja sitten vielä kerran Robertiin kun se sanoo, ”Robert on ollut oikea Luojan lykky kyllä. Sitojan kädet tuolla pojalla. Ei nuoret halua kuolleiden kanssa töihin. Albinkin tahtoisi jo eläkkeellä, mutta kyllä tämä on kahen ihmisen paikka, ja Robert on niin huono noitten kuolleiden kanssa—ja elävienkin, välillä, poikaparka—”
”Stiina”, Robert saa sanottua väliin kun Iiris tirskahtaa. Stiina löytää kuin löytääkin etsimänsä paperit, naputtaa nippua kerran pöytää vasten ja painaa asiakirjoja rintaansa vasten.
”No en minä pahalla”, vanha rouva naurahtaa ja katsoo Robertia niin lämpimästi, että Robertin on pakko katsoa pois. ”Jonku kaverin sä tänne tarttisit, että pyörii arki.”
”Aijaa”, Iiris innostuu, ehkä kohteliaisuuttaan, ”siis mitä tekemään? Arkkuja tekemään vai?”
”Sitäkin, ja vainajien ehostusta, sen on Albin meillä tehnyt, ja hautajaiset ollaan aina yhdessä hoidettu niin on mennyt näppärästi”, Stiina kertoo. ”Mutta meillä on tuolla hommat kesken, pitäkää te nuoret hauskaa!”
Iiris virnistää. ”Varmasti.”
Robert palaa työpöytänsä ääreen, sysää edellisen projektinsa sivumpaa ja alkaa napsia lehtiä oksien varsista. Se työskentelee nopeasti mutta huolellisesti, sommittelee kukkia ja vihreitä yhteen aina välillä, lisää törmänkukan tuonne ja eukalyptuksen tuonne.
”Kiva mummeli”, Iiris sanoo yhtäkkiä.
Robert ei pysähdy, mutta katsoo Iiristä.
Iiris kohottaa kulmaansa.
”On”, Robert vastaa ja selvittää vähän kurkkuaan. ”Stiina. Albin on sen mies. Ne on pitänyt tätä toimistoa joku puolivuosisataa.”
Mutta Iiris ei enää kuuntele sitä. Se katselee ympärilleen uteliaana, niin arkkuja kuin kukkalaitteitakin, esitteitä ja seinille ripustettuja mietelausetauluja.
Robert toivoo, ettei se enää muista kuinka Stiina puhui sitojan käsistä.
Robert tunnistaisi Konsta Jortikan vaikka unissaan, vaikka sillä onkin nyt aikuisen miehen vakavat kasvot. Auton ikkunaan piirtyy sadepisaroista pitkiä juovia, jotka sumentavat Konstan aina hetkittäin, mutta se se on: Konsta helvetin Jortikka.
Se seisoo tihkusateessa kädet farkkujen taskuissa, ja sen tumma sadetakki pieksee sen pohkeita. Vaaleansinisen kauluspaidan kaksi ylintä nappia ovat auki. Tihkusade on tehnyt kankaaseen tummia pisteitä, aivan kuin se olisi jokin Jackson Pollockin taideteos. Sen kaulan ympärillä roikkuu jotain.
Robert puristaa rattia tiukemmin. Se ei ole vielä edes kääntänyt avainta virtalukossa.
Kun Konsta pyörähtää katsomaan toiseen suuntaan, Robert näkee kuinka sen sadetakin selkämyksessä lukee valkoisella POLIISI ja hihassa on kaikille tuttu miekkalogo.
Konsta on poliisi.
Se oli joskus halunnut olla poliisi. Robert muistaa, koska Konsta oli kertonut sen sille kuiskaten eräs yötön kesäyö kun ne olivat valvoneet liian pitkään eikä enää tietäneet olivatko hereillä vai unessa, mutta kello kolmen aamuaurinko oli syleillyt niitä Jortikoiden kotilaiturilla niin, että siinä oli tuntunut turvalliselta tunnustaa vaikka kaikki maailman salaisuudet.
Niin turvalliselta, että Konsta oli kertonut kuinka se ei halunnut periä vanhempiensa kalastusfirmaa, kuinka se ei halunnut jäädä Liekkijärvelle jumiin.
Konstan setä on poliisi. Liekkijärvellä, mutta muuallakin — eihän Liekkijärvellä ollut vuosiin ollut ihan ikiomaa poliisiasemaa. Se on ylikonstaapeli tai jotain, Robert ei tiedä mitään poliisien titteleistä, mutta tietää, että Konsta ihaili sitä.
Se näyttää erilaiselta kuin Liekkijärvellä yleensä pyörivät poliisit. Sillä ei ole tummansinistä haalaria tai radiopuhelinta, eikä sen kasvot ole ABC-lounaista pyöreät. Sadetakin alla sillä on tavalliset vaatteet, kauluspaita ja farkut, ja sen rintaa vasten on musta nahkalätkä, jonka toisella puolella välkkyy poliisin tunnusmerkki kirkkaan hopeisena.
Robertin rintaa puristaa eikä se tiedä johtuuko se siitä, että Konsta Jortikka oli vuosia sitten sen elämän suuri rakkaus, vai siitä, että Konsta Jortikka on rikospoliisi ja rikospoliisi on eksynyt Liekkijärvelle.
|
|
|
Post by Robert on Apr 19, 2023 18:31:11 GMT 2
Huhtikuu 2023
Puhelimesta kuuluu tuuuuuuuut ja tuuuuuuuut ja tuuuuuuuut ja Robert on ihan varma, ettei linja koskaa aukea. Sen kämmenet tuntuvat hermostuneen hikisiltä ja sen suunpieli nykii epävarmasti.
tuuuuuuuuut
Robert nakertaa peukalonkynttään.
Sitten linja aukeaa naksahtaen.
”Kosmoksella on vuokraaja”, Robert sanoo heti. Sanat tulevat ulos kuin oksennus: äkkiä ja arvaamatta, pakottamatta ja odottamatta. Sitten poika nielaisee, painaa puhelinta paremmin korvaansa vasten. Sieltä ei kuulu hetkeen mitään.
Daniel ei huokaise, ainakaan ääneen, mutta sitten Robert kuulee sen vetävän henkeä sillä tavalla, että se meinaa huokaista—aikoi huokaista.
”Ja se tekee tunteja”, Robert lisää pienellä äänellä. Yhtäkkiä sille on tärkeää, että Daniel on sen puolella. Että Daniel julistaa Robertin huolet oikeiksi ja todellisiksi.
”Niin”, Daniel kuitenkin sanoo, sillä tavalla hassun kuuloisesti että se ehkä nojaa käteensä, sillä tavalla että sen poski on ehkä kasassa.
Robert huomaa miettivänsä missä Daniel on: tallilla, kotona, jossain toimistossa tekemässä toimistotöitä koska onhan se ammattilainen ja ammattilaiset tekee myös toimistotöitä. Sillä on myös ikävä Danielia, jollain oudolla tapaa, vaikka se on viettänyt vuoden päivät ja vähän päälle vihaten Danielin joka solua.
Ja ehkä vähän ennenkin sitä.
”Niin”, Robert toistaa kuin kaiku.
Linjan toisessa päässä kuuluu rahinaa. Sitten Daniel toistaa vielä kerran: ”Niin.”
Robert tuskastuu. ”Niin? Että onkohan se nyt ihan ookoo?”
Puhelimesta kantautuu niin syvä hiljaisuus, että Robertin on pakko vetää puhelin korvaltaan. Näytöllä sekunnit pyörivät ja Aleksanterilta tulee tekstiviesti. Robert laittaa Danielin kaiuttimelle.
haluutko tulal kylään
”Eikö sulla oo mitään sanottavaa”, Robert saa sanottua, nyt jo poissaolevasti kun se avaa Whatsappia.
en tiiä en mä kai ehdi
”Niin, mitä tuohon nyt pitäisi sanoa.”
mikset käyt aian knkerin luona täällä
”No vaikka että saako sun hevosella olla vuokraaja tai—”
”Saa.”
Robertin kulmat kurtistuvat. Se sulkee Whatsapin, laittaa puhelun takaisin näytölle ja ottaa sen pois kaiuttimelta, aivan kuin tämä keskustelu olisi jotenkin yksityinen eikä edes Robertin huoneen seinille sopiva.
Sänky nitisee kun poika nousee istumaan. Se ristii jalkansa, nyppii nukkaa lakanalta. ”Miten niin saa?”
”Miksei saisi”, Daniel puuskahtaa. ”Hyvä, että joku ratsastaa.”
”Minä ratsastan”, Robert puhuu melkein Danielin päälle. Sitten se niiskaisee. ”Tai ratsastin.”
Kuuluu ääni. Ehkä Daniel vaihtaa asentoa. Ehkä se aikoo lopettaa puhelun. Ehkä sitä ei kiinnosta.
”Jaa.”
Ei sitä kiinnosta.
Robert tuntee veren kuohuvan poskillaan. Se puree huultaan, sisäpuolelta siitä juuri alahuulen sisäpuolelta josta lähtee nahkaa sopivasti.
Danielia ei kiinnosta.
”Ajattelin vaan, että sua kiinnostaisi”, Robert saa sanottua. Se pakottaa äänensä vakaaksi, uskottavaksi, aikuiseksi — siitäkin huolimatta, että aina Daniel Susinevan läsnäollessa se tuntee olonsa 15-vuotiaaksi pojanklopiksi.
Nyt linjan toisesta päästä kuuluu huokaus. Sitten Daniel sanoo, ”Kiinnostaa kyllä, onhan se mun hevonen kuitenkin. Vielä”, ja Robertin sydän hakkaa niin lujaa että meinaa tulla rinnasta läpi.
”Luulin, että oli se diili”, Robert mutisee. ”Että mä ratsastan. Että se kehittää mua eikä jotain Matthias Roosia.”
Daniel varmasti tuntee nimen Roos, mutta ei mainitse siitä mitään. ”Niin, se oli se edellinen diili. Silloin kun Harry oli—kun Harryn piti olla meillä.”
Robert nielaisee. Siitä kuuluu kova ääni. Daniel varmasti kuulee sen. ”Niin, ja nyt Harry on kuollut ja mulla on vaan Kosmos.”
”Sun äidillä on”, Daniel sanoo. Se ei kuulosta kiukkuiselta, tai vihaiselta, muttei myöskään lohduttavalta tai siltä, että olisi pahoillaan. Miksi kuulostaisi? Ei se ole. Ei sen tarvitse olla. ”Se on ylläpidossa Marialla.”
Ovi käy.
”Aivan, niinhän se on”, Robert sihahtaa puhelimeen, ja se on lataamassa vielä jotain muutakin, mutta ei ehdi ennen kuin äidin ääni kantautuu eteisestä.
”Kuule, Robert”, Daniel sanoo, ääni kuiva ja tympeä. ”Soita sitten kun haluat tehdä jotain muuta kuin hukata mun aikaa.”
Sitten kuuluu vain tuut tuut tuut ja Robert ootko sä täällä ja Robertin sydämen kiivas ba-dum ba-dum ba-dum.
Sitten kuuluu ovenkahvan mekaaninen ääni, ja sitten äiti kurkistaa huoneeseen. Sen silmien alla on violetti häivähdys, ja sen hiuksia on karannut ympäröimään väsyneitä kasvoja.
”Olisitko sä viitsinyt mennä tallille tänään?” se kysyy ovenraosta.
Robertin suupieli nytkähtää. ”Miks?”
”Mä en mitenkään ehdi jos haluan nukkuakin ennen huomisen työvuoroa”, äiti myöntää pienellä äänellä, ja se sattuu Robertiakin. Se ei tiedä milloin äidistä on tullut pieni ja väsynyt. Joskus se miettii tekikö isä äidistä pienen ja väsyneen ja surullisen.
Joskus se miettii tekikö se itse äidistä pienen ja väsyneen ja surullisen ja huolestuneen.
”Okei.”
”Okei?”
”Joo. Voin mennä.”
Äidin kasvoilla näkyy hymy, tai ainakin ajatus hymystä, jokin etäinen häivähdys joka ei ulotu ihan hymyksi asti. Sen sormet puristavat ovenpieltä. ”Kiva. Matthias treenaa sillä niihin kisoihin nyt niin palauttavat päivät on tärkeitä.”
Robertin keuhkot kuin puristuvat kasaan. Se kallistaa päätään. ”Mihin kisoihin?”
”Ne on ne vappukisat, Ilvessuolla. Se menee vaativan been”, äiti kertoo ja antaa oven avautua kun se nojautuu karmia vasten. ”Sä voisit tulla myös.”
ba-dum ba-dum ba-dum
”Ai kisoihin?”
”Niin. Olisi hyvä olla apukäsi. Ja mä oon niin huono kuvaamaan tolla kännykällä niin voisit kuvata sen Matthiaksen radan sit.”
Apukäsi.
Robert on apukäsi.
Se nielaisee.
”Okei.”
|
|
|
Post by Robert on Apr 2, 2023 21:29:04 GMT 2
Hallamaaviikonloppu, maaliskuu 2023
Kosmos puuskuttaa. Sen karva on hiestä kihartunut, ja maneesin peilistä heijastuu sen rintaa pitkin roiskuneet vaahdot. Mun kylkeä puristaa ja henki ei meinaa kulkea, ja hiki kirvelee munkin silmissä, mutta Kosmos tuntuu hyvältä. Se tuntuu siltä, että se haluaa tehdä töitä. Että siitä on vielä joskus johonkin.
Johonkin, kuten kilpailemiseen Matthias Roosin alla.
Siirrän ruunan käyntiin ja annan sille pitkän ohjan. Se venyttää kaulansa pitkäksi ja puuskahtaa kerran, kaksi, kolme, ja sitten se ravistelee vähän itseään. Maneesissa on vain minä, ja Kosmos, ja meidän hengästyneet keuhkot ja valittavat lihakset.
Kaikki muut ovat laskettelemassa. Tai, no, ei ihan kaikki, mutta siltä se tuntuu siinä kaikessa hiljaisuudessa. Inkerin mä olin nähnyt tallikäytävällä juuri ennen kuin olin heittänyt satulan Kosmoksen selkään, ja se oli norkoillut ruunan karsinan ovella harjaansa nojaillen sen verran, että oli kertonut talliporukan reissusta.
”Ollaanko me ulkopuolisia?” olin kysynyt kiristäessäni vyötä.
Inkeri oli pyöräyttänyt silmiään. ”Haluisiksä muka olla siellä nyt?”
Olin kohauttanut olkiani ja laskenut satulan siiven paikoilleen, taputtanut sitten Kosmoksen lapaa.
”Ethän sä edes laskettele”, Inkeri oli puuskahtanut ja tarttunut harjaansa taas kaksin käsin. Se oli lakaissut ehkä kolme heinänkortta Kosmoksen karsinaan ja sitten taas pysähtynyt. ”Ei me varmaan edes kuuluta enää. Siihen porukkaan, tiekkö.”
Mun suunpieli oli nytkähtänyt. Ilman lupaa, ja mä olin huomannut, että Inkeri oli huomannut, sillä sen suu oli mennyt tyytymättömään mutruun — Inkeri ei koskaan ole ollut paras piilottamaan tuntemuksiaan kasvoiltaan.
”You’re probably right”, olin sanonut, toivonut ettei se olisi suoran hieromista haavoihin, ja Inkeri oli vain hyväksynyt sanat, nyökännyt ja jatkanut käytävän harjaamista.
”Mä en ees tiiä kaikkien nimiä enää”, Inkeri oli sanonut Kosmoksen kavioiden kopseen yli kun olin taluttanut sitä ulos. Se oli saanut mutkin muistelemaan aikaa kun Seppele oli tuntunut koko elämältä. Kun kaikki oli tapahtunut täällä ja kaikessa oli ollut mukana, tavalla tai toisella, ja me oltiin kaikki silloin oltu vielä nuoria, sellaisia lapsia joilla ei ollut ollut elämän hölmöjä vastuita.
Silloin me oltiin vain oltu, täällä tai jossain lähellä, ja hevoset olivat aina olleet siinä, mutta ei me niiden hevosten takia oltu täällä käyty.
Meillä oli ollut täällä perhe.
Kosmos pysähtyy. Se hieroo hetken turpaansa etujalkaansa, ja äkillinen liikehdintä saa mut horjahtamaan satulassa ajatuksissani. Tarraan kaksin käsin etukaareen ja saan nykäistyä painoni takaisin satulan syleilyyn, ja Kosmoskin nostaa päänsä pian ylös ja jatkaa matkaansa kaviouraa pitkin.
Mun vatsalihaksia särkee, tai ehkä mun mahassa tuntuu vaan sairaalta. Mä en osaa enää erottaa niitä tunteita. Jokin siellä liikahtelee, nipistelee mun napaa sisältä päin kuin kiusakseen. Joskus se tuntuu enemmän hyökyaallolta tai hurrikaanilta tai joltain muulta luonnonkatastrofilta, joka heittää kaiken ympäriinsä ja ylösalaisin. Nyt se on tasaisempaa, poissaolevaa jomotusta, joka on kiivennyt rintaan asti, sydämen ympärille ja keuhkojen väliin.
Se ei purista niin kovasti kuin yleensä, mutta hengittäminen on silti vaikeaa.
Annan Kosmoksen kävellä maneesin vielä kerran ympäri. Se oikoo kulmissa, joissa kavioiden tallaama ura ei ole yhtä selkeä kuin pitkillä sivuilla. Sen keinuva käynti on rauhallista mutta matkaavoittavaa, ja kun saavumme uudelleen maneesin oven kohdalle, annan ruunan yhä jatkaa.
Satulan nahka narisee joka askeleella. Kosmoksen etusuojat kopisevat yhteen satunnaisen tasaisesti ja tasaisen satunnaisesti. Niistä kuuluu muovinen kumina. Hivutussuojat. Kouluhevonen, joka hivuttaa.
Harry ei koskaan hivuttanut. Se oli muuten niin onnettomuusaltis, niin häseltävä hössöttäjä, että sillä oli aina välillä ollut suojat. Tai pintelit, koska se oli oikeasti kouluhevonen.
Kosmoksen suojissa on lampaankarvavuori. Kersti oli antanut ne sen mukaan. Että edes joku halaisi Kosmosta. Niin ne suojat halaavat sen jalkaa, pehmeästi ja lämpimästi.
Ratsastushanskan peittämä sormi lipuu ruunan harjanjuurta pitkin. Sen siisti ratsuharja on päässyt kasvamaan liian pitkäksi, ja se on korvista puoleen kaulaan oikealla ja puolesta kaulasta säkään vasemmalla. Yritän saada kaikkia jouhia oikealle puolelle, mutta ne jäävät oudosti koholle ja yksittäisiä tuppoja sojottaa yhtä vasemmalle.
Annan olla. Sormet puristuvat etukaaren ympärille aivan kuin en yhtäkkiä tohtisi enää edes koskea Kosmokseen.
Inkeri on tallissa yhä kun talutan kylmässä höyryävän hevosen talliin. Ehkä höyryän itsekin, hiestä ja työstä ja tyytyväisyydestä, mutta en yhtä paljon kuin Inkeri.
”Näitkö tän?” se puhisee enkä oikein tiedä miksi. Se kuitenkin vilauttaa puhelintaan mun suuntaan, niin nopeasti ja niin oudossa kulmassa, että en näe kuin valojen heijastuksen tummalla lasilla.
En kommentoi. Inkeri puhisee lisää — äänettä, mutta näen sen kasvoilta kuinka sen sisällä puhisee. Tunne on outo, sillä tavalla että vähän kuin tuntisin Inkerin läpikotaisin, vaikka tiedän etten tunne. Tai, oikeammin: olen tuntenut Inkerin jossain vaiheessa läpikotaisin. Se Inkeri on vain kadonnut, lipsahtanut mun sormien läpi jo vuosia sitten. Nyt on jäljellä vain tuttu tuulahdus tai pinttynyt tapa siellä täällä.
”Eikö sulla oo mitään sanottavaa?” Inkeri kysyy kun huomaa, että tuijotan sitä. Sitten se kääntää puhelimensa uudelleen mua kohta.
Puhelimen näytöllä on kuva. Tai kuva kuvasta, sellaisesta vanhanaikaiseksi luokiteltavasta paperikuvasta. Siinä kuvassa on Aleksanteri. Aleksanteri näyttää… Aleksanterilta: vähän siltä, ettei se ehkä haluaisi olla kuvassa mutta on kohteliaisuudesta tai kehtaamattomuuttaan siinä kuitenkin, eikä se ihan hymyile, enkä mä yhtäkkiä enää muista millon mä olen viimeksi nähnyt Aleksanterin hymyilevän.
Sitten kuvassa on Liinu.
Ja Matthias.
Nielaisen. Se tuntuu vaikealta, siltä kuin mun kurkku olisi yhtäkkiä hiekkapaperia, ja mun sormet puristuu Kosmoksen ohjien ympärille pakonomaisesti. Yhtäkkiä mun kropassa tuntuu samalta kuin eräs kesä kymmenen vuotta sitten kun Inkeri oli pihalla kaatanut sangollisen jääkylmää vettä mun niskaan. Silloin me oltiin naurettu kaikki, minä ja Inkeri ja Britta ja Anthon, mutta nyt mua ei naurata.
Nyt mä seison paikallani kuin mun saappaat olisi yhtäkkiä valettu osaksi tallikäytävän betonilattiaa, ja tunnen kuinka kylmä hipoo ja lipoo mun jokaista kylkiluuta, tarraa jokaiseen verisuoneen ja sykkii yhä peremmälle mun luihin ja ytimiin.
Se alkaa aina samoin, aina samasta paikkaa: rinnasta. Sitten se etenee kaikessa rauhassa, ensin vatsanpohjaan, sitten käsiin, sitten kasvoille. Se juoksee kaikessa rauhassa mun sormenpäihin ja takaisin, ja sitten se jo pyörii piruetteja mun kallonpohjassa, ja silloin mä yleensä alan luulla kuolevani koska mä en saa enää henkeä, tai tuntuu kuin jokainen hengenveto tyssäisi mun kielelle, eikä happi koskaan pääse keuhkoihin asti, vaan vesi, sinne mene vesi, vettä koko keuhkojen täydeltä, ja yhtäkkiä mä hukun vaikka mun sydän on tulessa ja vatsa perhosia ja—
”Robert”, Inkerin ääni puskee kaiken yli, ja sitten tajuan, että sen käsi on mun ranteen ympärillä, sormi takin hihan alla mun villiä pulssia vasten. ”Pitäiskö sun vaikka istua?”
Räpytän mun silmiä. Kosmoksen ohjat eivät ole enää mun kädessä. Sen sijaan mun kädet ovat kietoutuneet toisiinsa, sormet toisiinsa solmiutuneet koska ne tärisisivät jos eivät olisi niin, ja ne ovat nihkeät hiestä, tulikuumat vaikka mulla on kylmä, ja Inkerin käsi puristaa mun rannetta vähän kovempaa.
Sitten mä istun, siihen paikkaan Kosmoksen karsinan edessä, ja Inkeri ei päästä irti mun kädestä, ja se on kyykyssä mun edessä, ja mua yskittää mutta jos yskisin, se olisi vettä, vettä suoraan mun keuhkoista jonne henki ei kulje, ja musta tuntuu että sitä samaa vettä on myös mun silmissä.
Inkerin käsi pakottaa itsensä mun käsien väliin vaikka mä en haluaisi, koska mun kädet ovat hikiset ja kuumat, mutta Inkerin käsi on kylmä ja vakaa, ja sen katse on vakaa muttei kylmä.
Ja mä muistan tämän Inkerin.
Tunnen tämän Inkerin.
Ja sitten vesi väistyy.
|
|
|
Post by Robert on Mar 1, 2023 19:35:05 GMT 2
Maaliskuu 2023
Merenheimot ovat Kallan suuri vitsaus. Niiden ikivanha rötiskö — kai se on joskus ollut kartano suihkulähteineen — seisoo maantien varressa kuin pilkkana seesteiselle maalaismaisemalle. Lumi on peittänyt pihamaan romutavaran alleen ja talo näyttää kerrankin idylliseltä, ainakin jos ei katso liian tarkkaan.
Mä puristan rattia ja katson Merenheimojen ikkunoita. Yksi yläkerran ikkunoista on rikki ja siihen on teipattu pala pressua pitämään talvi ulkona. Portailla makaa suurikokoinen koira, jonka turkki on hennon lumikuorrutteen peitossa. Äidin autossa lämmitys puhaltaa hiljaa ja joku radioääni kertoo merisäätä, mutta se jää mun korvissa sykkivän sydämen äänen alle.
Pihassa on renkaanjäljet, ehkä useammatkin: ne ovat tehneet reitin pihatieltä talon eteen asti, muodostaneet miltei ympyrän suihkulähteen ympärille.
Mä en uskaltanut ajaa pidemmälle.
Merenheimot ovat hulluja: se vanha mies haulikkoineen on niistä eniten sekaisin, ja sinihiuksinen Märta heti seuraavaksi. Michael taas—Michael on vaarallinen. Se on hurmaava mutta häikäilemätön, ja sen kasvot ovat aina kovat sen kaiken charminkin alla. Vaarallisinta Michaelissa on se, että siitä ei voi koskaan tietää.
Enkä mä muutenkaan sen enempää Merenheimoista tiennyt. Huru oli joskus kertonut, että joku niistä oli jahdannut Jusua haulikon kanssa mailtaan. Varmaankin Märta, olin silloin ajatellut, koska mun silmä oli yhä ollut yhtä sininen kuin Märtan hiukset. Se oli tönäissyt mua, selästä koska sellainen se vain oli, kerran baarissa. Mulla oli mennyt pitkään yhdistää se siihen jääkiekonpelaajaan, Elieliin, jota mä olin—
Niin. Mä en ole Märta Merenheimon ystävälistalla.
En usko, että moni muukaan on.
Auton ikkunaan koputetaan ja mun sydän hyppää kurkkuun. Ajomatkasta kuraantuneen ikkunan läpi mua katsoo orvokkisilmäinen Michael Merenheimo. Sen kulmien välissä on niin syvä kurttu, että se on varmaan juurtunut siihen, ja mä en osaa tehdä muuta kuin tuijottaa sitä pelästyneesti.
Lasi meidän välissä tuntuu turvalliselta, mutta Michael vetää oven auki. Kylmä ilma virtaa autoon, tuo lunta mukanaan, ja mulla ei ole mitään pakoreittiä.
”Sammuta auto, Harrington”, Michael sanoo, aksentti sekoitus kaikkia mitä mä olen Kallassa kuullut. Vilkaisen taustapeiliin, ja mun auton takana seisoo valkoinen katumaasturi, kromi kiiltävää ja valkea maalipinta moitteetonta. Sen valot ovat pois päältä, mutta takaa nousee pakokaasua — auto on käynnissä, ja mä en ole huomannut kun Michael Merenheimo on kaikessa rauhassa hiipinyt mun taakse.
”Sammuta auto”, Michael sanoo uudelleen, kallistaen päätään. ”Ethän sä ole menossa mihinkään.”
Nielaisen. Hapuilen auton avainta sokkona, en uskalla katsoa pois Michaelista, ja käännän sitä virtalukossa. Auto sammuu: lämmityksen humina katoaa ja radioääni leikkautuu kuin veitsellä. Mun hengitys höyryää, Michaelin hengitys höyryää.
”Ulos”, se sanoo. ”Käydään ajelulla.”
”Miks?” kysyn heikosti, mutta huomaan lipuvani jo penkiltä alas. Maalla tuntuu huteralta.
”Musta tuntuu et sä lähdit vähän äkkiä”, Michael sanoo ja työntää mun—äidin—auton oven kiinni. Sitten se heittää käsivartensa mun olan yli ja puristaa mun olkapäätä vähän liian lujaa. ”Täältä.”
”Vieroitukseen”, mä inahdan. Se ei ole totta, ei tietenkään: äiti oli tullut hakemaan mut kotiin. Vieroitukselta sekin kohtalo oli alkuunsa tuntunut — ehkä siksi valhe lipsahtaa mun huulilta kuin itsekseen.
”Ja senkö takia sä nyt oot täällä?” Michael kysyy naurahtaen ja taputtaa mun olkapäätä kunnes päästää kokonaan irti. Sitten se tyrkkää mua selästä kohti auton toista puolta.
Vilkaisen sitä varovasti auton yli, ja sen kasvoilla on myrskyn enteitä, mutta samalla tavalla kuin kuuma kesäpäivä enteilee ukkosta. Tasapainoinen, sitä se ei varmastikaan ole jos ei sen isäkään, tai sisko. Mun tekee yhtäkkiä mieli kysyä siltä tietääkö se, että sen sisko on lyönyt mua.
Merenheimoissa on se hauska, että ne luulevat varmasti olevansa jotain suurta ja viatonta: Märtan mielestä Michael on jotain, jonka Jumala on luonut seitsemäntenä päivänä lepopäivän sijaan, ja Michaelin mielestä Märta on kuin enkeli maan päällä.
Michaelin autossa on lämmin, mutta nahkapenkki tuntuu kylmältä kun istun siihen. Radio ei ole päällä. On hiljaista. Michael istuu kuskin paikalle, vetää oven kiinni ja nykäisee turvavyön paikoilleen. Sen pitkät sormet koskettavat rattia, liukuvat sen nahkaista pintaa pitkin, ja lopulta kietoutuvat sen ympärille. Kun se puristaa, sen iho pingottuu tiukasti rystysten ympärille. Sillä ei ole arpia siinä, vain sileää, virheetöntä ihoa, joka näyttää hienoisesta oliivisävystään huolimatta kalvakalta, jollain tavalla kuolleelta.
”Miksi sä ajattelit, että sä voit vaan tulla mun kotiin?” Michael kysyy. Sen toinen käsi lipuu vaihdekepille, ja pian se jo peruuttaakin autoa tottunein elkein pitkää metsätietä pitkin.
Mä nielaisen. ”Ethän sä asu täällä.”
Michael ei katso mua. Sen sivuprofiili näyttää jylhältä, ja ehkä Märtan ajatuksessa on perää: Michaelista voisi olla patsaita, luonnoksia historiankirjoissa, freskoja katoissa, ikoneita alttareilla.
Puristan mun käsiä yhteen. Ne tuntuu kylmiltä ja nihkeiltä, hikisiltä toisiaan vasten. ”Mä en tiennyt miten muuten löydän sut. Multa vietiin kaikki.”
”Sä oot mulle velkaa”, Michael sanoo. Sen ääni on pehmeä, jollain tapaa silkkinen. Auto on niin hiljainen kun se peruuttaa tyhjälle maantielle ja lähtee kohti Murronmaata.
”Mä maksan kyllä”, lupaan nopeasti. ”Mulla on kyllä ne rahat.”
Sekin on valhe. Ei mulla vielä mitään rahaa ole, ja jos olisi ollutkin, ne olisi Inkerin, olenhan mä sillekin velkaa.
Michaelin katse pysyy tiessä. Sivupeilistä näen kuinka lumi pöllyää auton perässä meidän kiitäessä Murronmaa 8 -kyltin ohi. Michaelin kädet lepäävät ratilla, räikeä kontrasti mun levottomiin käsiin jotka tekevät kaikkea muuta kuin ovat paikoillaan.
”Vaikka korkojen kera”, lisään perään kun Michael on hiljaa. Annan ahnaan katseeni tutkia sen kasvoja, pisamia talven kuivattamalla iholla ja varjoja terävien leukaperien alla, ja toivon, että se sanoisi jotain, ihan mitä tahansa.
Se ei sano mitään.
Mä en tiedä Michael Merenheimosta tarpeeksi. Yhden asian tiedän varmaksi: Michael Merenheimossa on jotain mätää. Jotain muutakin kuin se, että se myy huumeita ja että sillä on vääränään rahaa.
Auto lipuu risteykseen. Rekka jylistelee toisesta suunnasta. Michael ristii sormensa ratin päälle ja katsoo mun ohi.
”Miten se meni?”
”Mikä?”
”Vieroitus.”
Michaelin orvokkisilmät ovat yhtäkkiä mussa. Ne ovat tarkat ja terävät, niin terävät että mä vielä viiltäisin itseni niihin jos en olisi varovainen.
”Se… meni”, saan sanottua ja katson mun käsiä. Ne ovat puristuneet yhteen, iho kalpea ja kuiva ja pienillä haavoilla sieltä täältä. ”Ei toiminut.”
Michael katsoo mua tavalla, jota en osaa tulkita mutta joka tekee mun olon epämukavaksi. Sitten se hymähtää, katsoo pois, ja kääntyy rekan perään lumipilven läpi kaasuttaen, ja hetken ajan mä joudun muistuttamaan itseäni, että Michael Merenheimo ei tappaisi mua viidensadan euron takia ja että sellaista ei edes tapahtunut täällä.
Kosmos on Kosmos, mutta parempi. Se ei johdu siitä, että mun suonissa virtaa enemmän adrenaliinia kuin aikoihin, vaan siitä, että Matthias Roos on ratsastanut ruunasta sellaisen.
”Säännöllinen treeni on tehnyt sille hyvää”, äiti oli kehunut, ja mun oli tehnyt mieli huutaa. En vain ollut tiennyt, että mitä, joten olin ollut hiljaa ja nyökännyt.
Mutta Kosmos on parempi, sitä ei käy kieltäminen, eikä se ole Harry, enkä mä edes haluaisi, että se on Harry, ja aina välillä mä muistan, että jos Kosmos olisi Harry ja mä olisin mä, ehkä Kosmoskin olisi jo kaksi metriä maan alla, tuhkaa krematoriossa tai meetvurtsia tehtaalla — en tiedä, en ollut halunnut tietää, eikä Daniel ole tähän päivään mennessä kertonut kuinka oli hävittänyt harmaakorvan ruhon mailtaan.
Kosmos on Kosmos, eikä se ole Harry, ja joskus se on vaikea muistaa. Sillä tavalla vaikea, että mä katson sen silmiä, jotka ovat ruskeat, ja harjaa, joka lipuu sen kaulaa pitkin, ja turpaa, joka ei ole vaaleanpunainen, ja joka kerta pettymys valahtaa mun sisuskalujen läpi kuin kylmä vesi.
En tiedä onko Iiris lintu vai kala.
Ei varmaan kumpikaan.
Se seisoo käsi taskussa tupakkapaikalla, hiukset valtoimenaan hupun alta pursuillen, ja se pitää sen röökistä kiinni etusormella ja peukalolla. Se on polttanut sen jo miltei loppuun, pahveiksi asti.
Jollain tavalla Iiris muistuttaa mua Hurusta. Ehkä niissä on jotain etäisesti samaa, mutta en tiedä missä tai miten. Mutta Iiris ei ole Huru, vaan se on Iiris, joka katsoo mua alta kulmiensa kuin viheliäinen kissa.
”Mitä”, se kysyy. Tasaisella äänellä, mutta niin tasaisella, ettei se voi olla aito.
Katson tupakkaa mun kädessä ja sitten kengänkärkiäni. ”Ei mitään”, lupaan Iirikselle puoliääneen enkä nosta katsettani enää siihen.
En tiedä tyytyykö Iiris siihen, mutta se ei sano enää mitään. Kun seuraavan kerran varovasti kohotan katsettani, huomaan tuijottavani suoraan Iiriksen tummiin silmiin — ovatko ne kuitenkin vielä siniset? — ja sen suunpielet kaartuu huvittuneesti.
Ei haha-huvittuneesti.
Gotcha-huvittuneesti.
Iiris suoristautuu. Se nojaa seinää vasten ja katsoo kohti taivasta. Puhaltaa viimeiset savun maaliskuun tuulien vietäväksi ja antaa tumpin livetä sormistaan, ja sen paljas kaula näyttää pitkältä. Sillä on pisamia sielläkin, ja vielä enemmän kasvoilla. Eri tavalla kuin mulla.
”Älä toljota.”
Niiskaisen. ”En mä toljota.”
”Toljotatpa.”
”Fuck off”, sanon ja tumppaan tupakkani kinokseen. Vanha kurkkupurkki on hautautunut lumeen, mutta sen viereen on jo tuotu uusi lasipurkki.
”Fuck off itelles vaan.”
Mä en osaa toimia Iiriksen kanssa. Osasinko mä toimia Aliisan kanssa? Oltiinko me Hurun kanssa tultu heti toimeen vai oliko se vaatinut aikaa? Mä en muistanut kuin haparoivan puhelinsoiton ja seuraavassa hetkessä mä olin maanut Pitkän miehen kuja 7:n toisessa makuuhuoneessa pää Hurun vatsalla ja sen käsi mun hiuksissa ja me oltiin naurettu—Antonille, ehkä, tai Jusulle tai Rasmukselle tai jollekin muulle yhteiselle tutulle, mutta varmastikin Antonille.
Iiris on uusi. Mä en tiedä mitä tehdä sen kanssa.
Toisaalta, Aleksanteri on ollut mun elämässä kauan, kauemmin kuin mä melkein pystyn muistamaan, enkä muista miten me oltiin ikinä päädytty siihen tilanteeseen, että Aleksanteri pikkuruisen kerrostalokämpän sohva oli mun go-to -paikka kun lähdin kotoa.
Enkä mä tiedä mitä tehdä Aleksanterinkaan kanssa.
|
|
|
Post by Robert on Feb 23, 2023 15:16:50 GMT 2
- tarina jollain muulla kielellä kuin suomi - sebe goes äänikirja: kirjoita tarina ja lue se ääneen nauhalle - vain yhdessä paikassa tapahtuva tarina (esim. auto, satulahuone, kassajono jne) - tarina, jossa on nykyajan hahmo mutta kertojana hahmon younger self - hahmo tekee jotain, joka on hyvin out of character - jokainen kappale alkaa tai loppuu samalla lauseella - tarina, joka onkin lopulta vain todentuntuista unta - ulkopuolisen pov eli kertojana tarinassa on joku muu kuin hahmo itse - viimeisin tekstari: tarina, joka perustuu tai jossa käytetään viimeisintä vastaanottamaasi tekstiviestiä/yksityisviestiä - joku erehtyy hahmosta (esim. joku putkimies luulee sinun hahmosi olevan vaikka Hannes) ja hahmosi joko yrittää korjata väärän tiedon tai esittää väärää hahmoa
|
|
|
Post by Robert on Feb 23, 2023 0:23:38 GMT 2
Discordissa ideoitiin pariinkin otteeseen bingoa, joka tarjois inspiraatiota ja motivaatiota kirjoittamiseen. Kun on saatu promptit kasaan niin kaikille halukkaille generoidaan oma bingoruudukko. Sen täyttäminen ja seuraaminen on omalla vastuulla! Ruudukkoa voi päivittää vaikka hahmon kaappiin tai tähän ketjuun (yhteen viestiin). Bingosta (4 rivissä) saa hahmolle merkin ja superbingosta (kaikki ruudut) saa toisen merkin.
Bingo on vielä ideointivaiheessa eli tähän ketjuun saa spämmätä (mielellään kuitenkin vain yhteen viestiin editoiden) ideoita bingoruudukoiksi. Saa liittyä joko itse kirjoittamiseen tai tekstissä esiintyviin hahmoihin, paikkoihin, hevosiin, tapahtumiin, jne. Saa ehdottaa niin paljon kuin jaksaa keksiä! Pidetään kuitenkin sillä tavalla hyvän maun rajoissa, että ei aseteta hahmoja niille epäsopiviin skenaarioihin (esim. alaikäiset hahmot) tai tapeta ketään. Hahmojen luojilla on myös veto-oikeus jos joku prompt tuntuu siltä, että se loukkaa hahmoa tai ei ole hahmolle uskollinen!
Ruutuja tulee olemaan 16 (4x4) ja parhaat ehdotukset valitaan discossa huutoäänestyksellä jossain vaiheessa 🤠 Sen jälkeen tämä ketju siivotaan ja tästä tulee virallinen bingoketju t: bingomaestronne
|
|
|
Post by Robert on Feb 19, 2023 23:46:53 GMT 2
Ystävänpäivän jälkeen
Aleksanteri on painava. Sen toinen käsi pitää vieläkin mun kädestä kiinni, sormet lomittain ja hiestä nihkeinä. Mun oma kämmenselkä on mun vatsaa vasten siinä missä t-paita on noussut ylös, ja Aleksanterin tylsät kynnet painautuvat mun ihoa vasten. Sen jalka on mun jalan päällä, sekin nihkeä ja liian kuuma, yhtä kuuma kuin Aleksanterin hengitys mun kaulaa vasten.
Se on nukkunut siitä lähtien kun—
Nielaisen ja tuijotan kattoa.
Aleksanteri inahtaa. Se liikahtaa, ehkä sentin jos sitäkään, ensin lähemmäs ja sitten kauemmas kunnes se on ihan samassa kohtaa kuin oli hetki sitten ollutkin. Se nukkuu yhä.
Liikautan toista kättä. Aleksanteri ei herää. Löydän patjan reunan, sitten petauspatjan, ja sujautan käden niiden väliin. Puhelin löytyy heti. Verhojen läpi tulvivasta valosta huolimatta kirkas näyttö saa mut siristämään silmiä.
Inkeri on vastannut. Se on päässyt kotiin. Tieto tekee jotain mun sisällä: vatsanpohjassa ja rintakehässä, kolistellen kylkiluita ja hakaten mun sydäntä.
Aleksanteri haisee tupakalta ja hieltä ja hevoselta. Sen hiukset kutittaa mun nenää, samalla tavalla kuin Inkerin hiukset eilen. Se oli tuoksunut vesimelonilta ja mansikalta ja appelsiinilta.
Puristan Aleksanterin kättä tietämättäni vähän tiukemmin.
Muistan kuinka Inkeri oli seissyt rehuhuoneessa, ääni väristen ja hengitys takellellen, ja se oli näyttänyt pieneltä ja väsyneeltä ja siltä, että se oli hajalla, niin hajalla. Sitten oli ollut Aleksanteri, jonka silmät olivat olleet vetiset ja punertavat ennen kuin se oli peittänyt ne käsillään.
Tunnen kuinka mun sydän hakkaa. Se hakkaa niin lujaa, että pelkään sen herättävän Aleksanterin.
Aleksanterin, joka ei ollut enää Cellan kanssa, oikeasti, ollenkaan.
Menee kauan, että mä saan lähetettyä Inkerille viestin. Ensin yhden, et ollu säälittävä, koska mä en tiedä mitä muutakaan sanoa. Katson kuinka Whatsapp lähettää viestin. Inkeri ei ole paikalla. En tiedä missä se on. Yritän nielaista palaa kurkusta.
Mä en vieläkään tiedä keneltä se ostaa, mutta tiedän, että sitä kusetetaan. Ja mä olen sille velkaa, silti, koska aina kun sillä on jotain, aina kun saan siltä tollasen viestin, mä menen koska mä toivon. Mä toivon, että sillä on oikeasti jotain.
Taiteilen pelkän yhden peukalon voimin vielä kaksi viestiä lisää, ja sitten kolmannen.
Mua kaduttaa heti kun mä olen lähettänyt sen, heti kun Inkerin status vaihtuu paikallaolevaksi ja pienet merkit sinisiksi.
Mutta Inkeri ei vastaa siihen mitään. Ainoastaan siihen, mikä on sen mielestä oleellista. Yhtäkkiä muistan sen tallissa, rehuhuoneessa silmät kosteina ja posket punoittaen.
Sit kun mä kerron sulle niin sä ostat siltä ite ja mua ei oo enää olemassa, eikö niin.
Se saa mun sisuskalut heittämään kärrynpyöriä Aleksanterin käsivarrenkin painon alla. Se saa mut ajattelemaan Iiristä ja meidän keskustelua tallin nurkalla.
Are you trying to ask what’s in it for you? mä olin kysynyt siltä, sormet kylmästä kohmeisina ja hengitys pakkasyössä höyryten, enkä mä ollut voinut ymmärtää mikä Iiristä risoi.
Eikö sille muka riittäisi, että Matthias Roos menisi takaisin sinne mistä oli tullutkin?
Huultani purren, etsin Iiriksen numeron Seppeleen ryhmästä. Se löytyy nimen perusteella vaikka kontaktikuvasta mua tuijottaakin takaisin joku huomattavasti huolitellumpi instagrambabe eikä se eilinen Iiris, joka oli värjötellyt ulkona iho kananlihalla ja meikit jo vähän parhaat hetkensä nähneenä.
Iiris vastaa heti.
Mun poskia kuumottaa kun luen sen vastauksia, peukalo näppäimistöllä liitäen kun vastaan sille takaisin, ja lopulta se lähettää mulle screenshotin Matthiaksen viestistä.
Mä tiedän, ettei se viesti ole mulle. Mä tiedän, että Matthias ei puhu mulle: se ei väitä olevansa parempi kuin mä, mä en ole hävinnyt Kosmosta kenellekään, eikä mun äiti ole valinnut mua vastaan.
Mutta se tuntuu siltä. Se tuntuu just siltä.
Se tuntuu siltä, että mä olen huono ratsastaja, tuskin parempi kuin Iiris vaikka siitä on alle kolme vuotta kun viimeksi starttasin kansainvälisellä tasolla. Se tuntuu siltä, että mä olisin hävinnyt Kosmoksen toiselle ennen kuin olin edes saanut pitää sitä.
Se tuntuu siltä, että mun äiti on päättänyt mun olevan riittämätön ja että Kosmos ansaitsee parempaa, että se itse ansaitsee parempaa.
Ja sitähän Matthias Roos on: parempi.
Parempi ratsastaja.
Parempi poika.
Yhtäkkiä mua oksettaa. Paha olo kuohuu mun yli hyökyaallon lailla ja mun koko kroppa haluaa taittaa itsensä kahteen, kouristaa mut ylös.
Yritän hengittää sen läpi.
|
|
|
Post by Robert on Feb 16, 2023 18:35:32 GMT 2
Helmikuu 2023
Stiina Pikkarainen on ennen kaikkea lempeä. Se on pieni, mutta juuri mummomaisella tavalla pyöreä. Se näyttää siltä, että se on hyvä halaamaan, ja vaikka se on pyöreä ja pieni ja pehmeä, sen kädet ovat kovat. Ne ovat kuluneet vuosien saatossa, sormenpäät kovettuneet ja iho monia kertoja uusiutunut.
Ihminen uusiutuu seitsemässä vuodessa kokonaan. Mietin mitä mä olin ollut seitsemän vuotta sitten. Mitä Stiina Pikkarainen oli ehkä ollut seitsemän vuotta sitten.
Tykkään katsella Stiinaa työssä. Se tykkää tehdä työtänsä, ja se puhuu, paljon ja koko ajan, ja sen kädet vain tekevät ja tekevät ja tekevät, vähän kuin itsestään, aivan kuin olisivat Stiinasta erillään. Ne valikoivat kukkia, leikkaavat ja nyppivät, asettelevat, solmivat.
Stiina puhuu usein Albinista, miehestään. Albin on töissä samassa rakennuksessa, samassa liiketilassa, samoilla työajoilla, mutta niin eri osassa, että mä en juurikaan näe sitä.
Enkä halunnut.
Hautaustoimisto jakautuu nimittäin kahteen osaan: on kukat ja kasvit, ja sitten on se kaikki muu. Minä pidän kukista. Siitä toisesta puolesta, siitä mä en pidä. Jo asiakkaiden nähtävillä olevat pienoismallit arkkuvalikoimasta saavat mun selkäpiin karmimaan, enkä ole käynyt Stiinan varoittamassa huoneessakaan yhden yhtä kertaa.
Heti mun ensimmäisenä päivänä, kun Stiina esitteli paikkoja, se vei mut kassan taakse ja vasemmalle, pieneen käytävään, jonka päässä on ovi ulos. Sitä ennen on kuitenkin ovi oikealle, ja Stiina sanoi, että siellä on aina ruumis. Tai ei se puhunut ruumiista, vaan se puhui vainajasta. Kunnioittavasti, mutta kasuaalisti. Vainajat ovat sille arkipäivää, ja vielä enemmän Albinille, joka hoitaa kaikki hautajaisjärjestelyt kukkia laskematta.
Mä en halunnut nähdä yhtäkään sellaista, vainajaa tai ruumista, ihan sama mitä. Siksi mä en ollut juurikaan seikkaillut myymälätilaa tai kukkavarastoa pidemmälle, ja siksi mä olen ainoa työntekijä myymälän puolella kun kello oven yläpuolella kilahtaa.
Hautaustoimistossa ei koskaan ole ruuhkaa. Puhelin soi, sen verran, että voisi jopa käyttää sanaa usein, mutta liikkeen ovi käy vain harvoin.
Tunnistan toisen tulijoista: se on se yksi punapää tallilta, se joka oli ollut Kirin kimpussa vintillä. Sen mukana on joku mies, jota mä en tunnista, mutta kai se on tallilainen, koska kukapa Liekkijärvellä ei ollut tavalla tai toisella Seppeleeseen sidottu. Napsaisen ruusun varren poikki ja asetan sen pöydälle odottamaan. Pyyhin käteni essuuni ja selvitän vähän kurkkuani kun astun pois työtason ääreltä.
Nainen – tai tyttö, ehkä se on tyttö, siltä se ainakin näyttää siinä pidemmän miehen vieressä, kasvot kalpeina ja silmät tyhjinä.
Tietenkin.
Hautaustoimistoon tultiin yleensä vain yhdestä syystä.
”Hei”, sanon pienellä äänellä ja revin kynsinauhaani, ihan vain että mun käsillä on jotain tekemistä. ”Oisinko voinut auttaa?”
Stiina on takana pukemassa jotain ruumista—vainajaa Albinin kanssa, enkä mä halua mennä heitä sieltä hakemaan.
Sisään astunut parivaljakko katsoo mua kuten ihmiset, joilta on kuollut joku läheinen, yleensä katsovat. Se takimmainen niistä, se mies, saa kasvoilleen kohteliaan hymyn, joka kestää ohikiitävän hetken. ”Pitäis järjestelyt aloittaa.”
Mä astun esiin tiskin takaa ja pyyhin käsiäni uudelleen essuun. Se on ihan tavanomainen työvaate kun työskentelee kukkien kanssa, mutta sen punatukkaisen tytön—naisen katseen alla mulla on yhtäkkiä tyhmä olo.
Selvitän kurkkuani taas ja astun arkkujen pienoismallien luo. ”Yleensä ihmiset soittaa”, sanon huolellisesti. Se on monien mielestä helpompaa, kun ei tarvinnut kohdata ketään. Puhelimen päässä on tavallaan turvassa. Täällä ei ole.
”Me halutaan vaan hoitaa tää äkkiä pois alta”, mies vastaa ja koskettaa yhtä malliarkkua.
”Mä haen Stiinan tähän”, sanon kohteliaasti nyökäten ja poistun takakäytävälle. En saa päähäni sen naisen—tytön nimeä, enkä ole enää yhtään varma onko tuo tyhjäkatseinen ja poissaoleva punapää sittenkään sama kuin se tallilla ollut.
Myöhemmin Stiina kertoo, että sisarukset hautaavat äitinsä. Mä katsahdan ovea, josta Arokosken sisarukset olivat poistuneet jo kauan sitten esitteiden ja laskun kanssa.
Sopimuksessa lukee Milla-Riina Arokoski sievästi allekirjoitettuna, seuraavalla viivalla taas Joel Arokoski. Mun silmät juoksevat riviltä toiselle.
Hauta on uusi. Siellä on tilaa vain yhdelle. Arokosken eivät halua samaan hautaan äitinsä kanssa.
Inkerin patja on pehmeä ja muhkurainen, ja sama, joka sillä on ollut niin kauan kuin mä jaksan muistaa.
Se sama patja oli ollut Inkerillä jo silloin kun me teini-ikäisinä salaa pidettiin sleepoverit Johanseneilla kun Inkerin isä oli tehnyt tuplavuoroa yötä myöten. Silloin me oltiin mahduttu Inkerin uudelle, leveälle ja hienolle sängylle kaikki kolme: minä, Inkeri ja Britta. Silloin me ei kaikki oltu edes viistoistakesäisiä vielä, enkä mä ollut vielä rakastunut Brittaan eikä Inkeri muhun eikä Britta ulkomaihin. Oltiin sovittu milloin minkäkinlaisessa kasassa siihen sängylle juuri sopivasti.
Se sama patja oli ollut Inkerillä jo silloin kun se oli muuttanut ensimmäistä kertaa omilleen. Muistan yhä sen pienen yksiön yhdessä Liekkijärven harvoista kerrostaloista. Siellä me oltiin maattu Inkerin alastoman asunnon nurkassa, jalat seinää vasten ja katse katossa, patja pehmeänä muuttokuormasta väsyneitä lihaksia vasten. Silloin me oltiin käyty kuntosalilla yhdessä kun Inkerillä oli ollut sellainen vaihe, ja muuttaessa ne lihakset olivat olleet käytössä.
Se sama patja oli ollut Inkerillä jo silloin kun me oltiin jokin utuinen vuodenpuolikas asuttu yhdessä. Avopuolisoina, kai, tavallaan, vaikka me ei koskaan oikeasti oltukaan puhuttu siitä. Oli ollut kaksi yksinäistä, ja pari lasipulloa Coronaa, ja sitten oli yhtäkkiä ollut me, minä ja Inkeri, ja sitten Inkeri oli lähtenyt Saksaan ja mä Kallaan.
Mutta siinä me vaan taas ollaan: Liekkijärvellä, Inkerin patjalla maaten, kaksin. Sängynrunko on uusi, sitä en tunnista, mutta lakanalla päällystetyn petauspatjan alta näkyy tuttu reunakangas ja kulunut merkkilappu.
Mä tuijotan kattoa ja yritän pysyä paikallani siinä maatessani. Mun mielessä juoksee tuhat ja sata eri asiaa, ja mun ihon alla on niin levotonta, että aloillaan pysyminen sattuu mun luihin ja ytimiin. Inkeri ei pysy aloillaan sitten ollenkaan: se istuu jalat ristissä sängyllä, reisi mun reittä vasten hytkyen. Se käy läpi jotain papereita jostain kansiosta.
”Muistakko Allun”, sanon yhtäkkiä vailla järjenhiventä. Mun sormet nykii.
Inkeri nauraa, ivallisesti mutta myös huvittuneena, ja heittää yhden papereistaan mun vatsan päälle. ”Toivon et en muistais mut joo. Mitä siitä?”
Pyyhkäisen paperin patjalle ja nousen kyynärpäideni varaan. Inkerin hiukset on nostettu päälaelle nutturalle, ja paksun donitsin alta on karannut jo useampi sortuva. Ne sojottavat sinne ja tänne, ja Inkerin pisamat ovat talviasemissaan: ne eivät ole vielä edenneet sen nenää kauemmas.
”Mitä”, Inkeri sanoo kun tuijotan.
”Kissed him”, mä sanon. Inkerin siniset silmät pyöristyvät, kulmakarvat vähän kiiveten. Sen pupillit ovat suuret, melkein nielleet kaiken sinisen sen silmistä, mutta se ei sentään johtu paljastuksesta.
Inkeri laittaa kansion kiinni. ”Miten niin kissed him? Siis Allua? Sä? Sä pussasit Aleksanteri Holmaako?”
Hymähdän myöntävästi. Inkerin iho on vaalea, miltei kalpea, eikä se ole tänään sutinut kasvoilleen vielä aurinkopuuteria tai poskipunaa tai mitään muutakaan. Sen alahuuli punoittaa toiselta puolelta, siitä kohtaa mihin sen hampaat olivat mietteliäästi uponneet pari minuuttia sitten. Sen nenänpielessä on vähän valkoista.
”Ettekö te muka aiemmin oo…?”
Kurtistan kulmiani. Sitten nauran ja tönäisen Inkeriä mun polvella. ”’Course not. ’s not like that.”
Inkerin kyynärpäät ovat sen polvia vasten, ja sen selkä pyöristyy kun se nojautuu lähemmäs mua. Se tuoksuu vähän vaniljalta, vähän joltain muulta.
”Miks nyt sit?” Inkeri kysyy, hiljempaa, aivan kuin se kuiskisi seuraavaksi syviäkin salaisuuksia.
”As a distraction, I s’pose”, mutisen.
Inkerin huulessa on arpi. Mä en muista, että siinä olisi ollut sellainen aiemmin. Arpi näyttää valkealta kun Inkeri virnistää, melkein yhtä valkealta kuin sen hampaat. Sen poskeen kaivautuu hymykuoppa.
”Mikä helvetin distraction?” Inkeri nauraa, melkein kikattaa kuin olisi taas viisitoista eikä elämässä olisi mitään dramaattisempaa kuin pojat ja pussailu. ”Eikö sulla oo elämässä ihan enough distraction ilman jotai Allun pussailuuki?”
”Jesus”, puhisen ja ponkaisen itseni istumaan niin, että mun polvi kolahtaa Inkerin polveen. Se inahtaa, hieroo polveaan ja mulkaisee mua myrskyisästi kunnes tökkään sitä kylkeen, saaden sen kavahtamaan pakoon ja nauramaan taas. Menen sen perässä, ja lopulta me päädytään painimaan sille samalla patjalle jolla me ollaan painittu monta kertaa aiemminkin.
”Mä tarkotin, että—mä—What I meant was, I was trying to distract him from something”, selitän viimein hengästyneenä kun Inkeri istuu mun vatsan päällä ja pitelee mua ranteesta ja hauiksesta patjaa vasten. ”Sillä oli käsi mun taskussa—!”
Inkeri henkäisee dramaattisesti. ”En mä haluu kuulla—!”
”Ei sellasta—!” puolihuudan takaisin ja nauran, nauran niin että Inkerikin hytkyy. Se nauraa, isosti ja pää takakenossa, kaula paljaana ja hymykuopat poskissaan. Sen käsi valuu mun ranteelta mun käsivarrelle.
”Kun mulla oli se pussi taskussa ja Allu…” jatkan ja mun ääni vaipuu, häviää kunnes sitä ei enää ole. Inkeri laskee katseensa takaisin muhun, ja sen huuli on paksumpi arven kohdalta, ja sen hymy toiselta puolelta korkeampi, ja mun käsi liikahtaa Inkerin reidelle. ”Allu ois halunnu sen.”
”Allu ny haluaa kaikkea. Esimerkiks Cellan mut sit kuitenkin myös sen Riiniksen, ja emmä tiiä, sillä on aina joku sata naista juoksemassa sen perässä ja mä en tajuu—” Inkeri ehtii saarnata kunnes mä kampean itseni ylös, tai ehkä Inkerin alas, ja suutelen sitä.
Se tuntuu tutulta, mutta uudelta. Samalla kuitenkin turvalliselta, tietyllä tapaa. Mä en enää muistanut milloin me oltiin ensimmäisen kerran suudeltu — oltiinko me oltu teinejä vai aikuisia, vai jotain siitä välimaastosta — tai milloin me oltiin viimeisen kerran suudeltu.
Mutta me suudellaan nyt, ja se tuntuu hyvältä, ja ehkä sekin on distraction, jollain tapaa.
”Sä et oo polttanu”, Inkeri mumisee mun huulia vasten hiljaa. ”Et maistu röökille.”
”Miks mä maistuisin röökille”, mutisen takaisin, ja Inkerin hengitys tuntuu kuumalta mun huulilla. Nostan mun käden sen kasvoille, sipaisen valkoisen pois sen nenänpielestä peukalolla. ”Ei mun tarvi polttaa jos mä vedän tota.”
Kosmoksen karsinassa on Maagi. Tiedän sen vain siksi, että Aleksanteri oli niin huolella hevosen mulle vuodenvaihteessa esitellyt.
Siinä se nyt seisoo, samalla tavalla kuin seisoo siellä majatalon tallin karsinassa yli kuukausi sitten, ja minä tuijotan sitä silmästä silmään koska se ei ole Kosmos.
Tänään ei ole Matthiaksen päivä.
Äiti on töissä.
Kosmos ei ole karsinassa, eikä Kosmos ole tarhassa, eikä Kosmos ole missään.
Avaan tallin oven niin, että tuuli tarttuu siihen ja heittää sen seinää vasten. Se saa kentällä kulkevan ratsukonkin tuuliajolle: suuri, tumma hevonen ottaa mehevän pierupukkisarjan, jonka tavoitteena on lähettää ratsastaja kuuta kiertävälle kiertoradalle. Hevonen jää kuitenkin tavoitteestaan kauas, sillä ratsastaja ei sinkoudu sen pidemmälle kuin kentän aidan yli ja suoraan lumikasaan.
Siellä se kierii hetken ja vetää henkeä arvatenkin hetkellisesti kasautuneisiin keuhkoihinsa, ja kun se nousee ylös ja kävelee jokseenkin vaivalloisesti kentän portille, tunnistan sen Valtteriksi.
”Kaikki ok?” kysyn ja sujautan kädet taskuihin.
Valtteri heilauttaa kättään huolettomasti ja alkaa sitten pyyhkiä enimpiä lumia vaatteistaan. Sen kasvot näyttävät vähän tuskaisilta kun kävelen lähemmäs. Tummista vaatteista näkyy hyvin kaikki kasasta mukaan tarttunut lumi, juuri sellainen kylmänkostea, vasta-aurattu lumi, joka tarttuu kankaaseen kuin elinehtoon.
”Näytti hienolta”, sanon ja pyyhkäisen lunta Valtterin olkapäältä.”
Valtteri vilkaisee mua kysyvästi. ”Ratsastus vai lento?”
”Molemmat”, vastaan. Sitten korjaan, ”Tai en ehtinyt nähdä ratsastusta. Mutta varmasti oli hienoa.”
”Jää seuraamaan!” Valtteri ehdottaa, huulet kaartuneina ja silmät tuikkien, ja se muistuttaa mitä tahansa hevoskirjan hahmoa, johon päähenkilö on ihastunut: juuri se cool isoja, tummia hevosia ratsastava nahkatakkinen pahapoika, joka onkin loppupeleissä oikeasti hyväsydäminen rakastaja, ja yada yada yada.
Ehdotus saa kuitenkin jotain iloista pirskahtamaan mun rinnassa, ja menee hetki kun saan kurkkuni selvitettyä ja käteni pois Valtterin hartialta.
”Kosmos ei ollut tallissa eikä ulkona”, sanon kysymyksenomaisesti.
Valtteri katsoo kentällä lauhkeasti kävelevää Siriusta. ”Joo, se oli tunnilla. Tuolla maneesissa.”
Räpytän silmiäni. ”Mitä?”
”Niin, kävin kattomassa oisko mahuttu sekaan mut oli täyttä. Siellä se meni.”
”Kosmos?”
”Nii”, Valtteri sanoo ja katsoo mua oudosti. Sitten se osoittaa otsaansa ja kurtistaa kulmiaan. ”Eikö se ookki se—” se sanoo ja piirtää sormellaan kuunsirpin otsaansa.
”No on, mutta mitä se tekee tunnilla? Sehän on yksityishevonen”, puuskahdan ja katson maneesin ikkunoista pilkahtelevaa valoa.
Valtteri kallistaa päätään. ”Onhan se aina välillä ollut tunneilla. Ettekö te kuittaa osan tallivuokrasta sillä?”
Mun sydän jättää lyönnin välistä.
|
|
|
Post by Robert on Feb 13, 2023 21:50:25 GMT 2
Helmikuu 2023
Matthias ei varmaan ollut odottanut, että aamupäivällä sen ratsastusta seuraisi kaksi ihmistä muuten autiossa maneesissa. Joku toinen päivä, joku toinen olotila päällä mua olisi hävettänyt — istua nyt kädet puuskassa jääkylmässä maneesissa katsomassa Kosmoksen vuokraajan ensimmäistä itsenäistä ratsastusta — mutta tänään ei. Mun ihon alla suorastaan kihisi, ärtymys ja kateus ja pikkumaisuus, ja riippuvuus, ja Inkeri ei vastannut mulle puhelimeen.
Kumma kyllä, siihen raastavaan kutinaan ei auta se, että istun maneesin puisella penkillä, varpaat ja sormet syväjäässä, ja katson nenääni pitkin kun Matthias Roos työstää siirtymisiä hevosella, joka on mun.
Jonka piti olla mun.
Mutta enhän mä ole yksin: Iiris istuu alemmalla rivillä, muutama metri musta vasemmalla, lähempänä ovea. Tarpeeksi kaukana, että me ei olla ystäviä; tarpeeksi lähellä, että me voidaan vaihtaa pari kaunista tai rumaa sanaa jos tilanne sen vaatii.
Minä tiesin Matthiaksen ratsastuksesta, koska äiti kertoi. Iiris tiesi, koska minä kerroin. Ohimennen vain, tallin käytävällä kun se oli tarkistanut jotain vekkiä Vapun jalassa.
Ehkä se oli ollut syötti.
Ehkä mä olin halunnut nähdä oliko Iiriskin katkera. Haluan vieläkin. Suorastaan toivon, että se on ihan helvetin katkera. Koska kyllä mä olisin. Ja olenkin. Ja mä en edes ole Iiriksen asemassa.
Se, että Iiris on saapunut maneesiin, ei kerro vielä mitään. Matthias nostaa laukan pääty-ympyrällä. Kosmos etenee laiskasti, mutta Matthias pyytää siltä enemmän. Nojaan kyynärpäät polviini, lähempänä Iiristä vaikka olenkin yhä yhtä kaukana.
Kosmos pärskii pääty-ympyrällä kun Matthias vaatii siltä oikeaa, pyörivää laukkaa.
”Äiti sano et sä et ole kummonen ratsastaja”, sanon Iirikselle tasaisella äänellä. Se ei liikahda, ja mä haluaisin tietää onko sen niskakarvat edes vähän pystyssä, mutta se ei liikahdakaan, ei edes säpsähdä.
”Kuulitko”, sanon ja nojaudun syvemmälle kohti Iiristä. ”Se sano et sä oot jossain alkeiskurssilla.”
Iiris vetää vähän henkeä. Mä pidätän omaani. Sitten, ”Okei.”
”Okei?” mä kysyn. ”Eikö sua kii—”
”Se on sun äidin mielipide”, Iiris sanoo vähintään yhtä tasaisella äänellä kuin mä hetki sitten. Katson sen punottavan korvan taakse kiertyviä hiussortuvia.
Matthias saa Kosmoksen vaihtamaan laukkaa puhtaasti. Se liikkuu hyvällä energialla, askel näyttävästi pyörien.
”Mä olin sillä alkeiskurssilla, koska mä pidin tauon kymmenen vuoden jälkeen”, Iiris sanoo yhtäkkiä. Sen takki kahisee kun se liikahtaa. Sitten se niiskaisee, ei sillä tavalla herkistyneenä vaan sillä tavalla pakkasen puremana kuin helmikuisessa maneesissa nyt vaan niiskaistaan. ”Sitähän se ois voinut kysyä jos kerran mietitytti.”
Gotcha.
Hymähdän. Nojaan takaisin kovaa puuta vasten ja sujautan kädet takin taskuihin.
”Kenen tää nahkatakki on?” äiti kysyy ensimmäisenä kun me miltei törmätään eteisessä tehdäksemme läpsystä vaihdon — minä kotiin, äiti töihin. Annan auton avaimet sen käteen.
Takki on varmasti Valtterin. ”Valtterin.”
”Kenen Valtterin?”
En mä tiedä Valtterista mitään muuta kuin sen, miltä se näyttää alasti. ”Tallilta. Sen Valtterin.”
Äiti katsahtaa takkia uudemman kerran. ”Onko Valtteri ollut meillä? En tiennyt että sulla on—että te ootte—tai, en odottanut—”
”Mä kävin Valtterilla viikonloppuna saunomassa. Oli siellä jotain muitakin tallilta”, selvitän ja potkaisen kengät jalasta. Äidin katse pureutuu suoraan mun silmiin kun suoristun. Huokaisen. ”Relax.”
Äiti ei relaa.
”No drugs. I swear”, lisään ja nostan käteni rinnalleni valan merkiksi. ”Only terrible tequila.”
Näin kuinka äiti puree poskensa sisäpuolta samalla kun sen silmät hyppivät kiintopisteestä toiseen. Sillä on dilemma, jonka mäkin ymmärrän: se ei halua, että mä käyn istumassa iltaa jossain, mutta samalla se haluaa, että mulla on kavereita Liekkijärveltä.
”I’ll do a test”, sanon hiljaa. ”If you want.”
Se on tarpeeksi purkamaan kaiken, ja äiti silmin nähden lysähtää, hartiat laskeutuen ja kulmakarvat kallistuen, ja sitten se puristaakin jo mun käsivartta
”’s good, love”, se sanoo, ja englanti kuulostaa yhä kodilta sen äänellä, ja mä nielasen. Karvas pala mun kurkussa ei liiku minnekään.
Enhän mä olisi läpäissyt mitään huumeseulaa.
Tuuli pyörittelee lunta pitkin Liekkijärvin katuja. On kylmä: pakkanen on kovettanut tiet valkeiksi ja penkat valleiksi, ja puuterilumi kasvoja vasten tuntuu kuin lasinsirpaleilta.
Kävelen kohti kauppaa takin kaulus nenään asti vedettynä ja huppu päässä. Äiti oli antanut mulle ruhtinaallisen kympin, josta piti saada ruokaa seuraaviksi päiviksi. Mä en tiennyt, onko se saanut jostain vihiä, että mulla olisi rahoille parempaakin käyttöä, vai eikö se enää vaivautunut kaivamaan kaksikymppistä lompakostaan nyt kun mulla alkaisi ihan oikeat työt.
Vai eikö sillä oikeasti ollut varaa enempään?
Koska Liekkijärvi on Liekkijärvi, marketista löytyy viideltä illalla puoli kylää. Näen Artsinkin, pipo väärällään ja kumisaappaat jalassa pakkasesta huolimatta, Alkon kassin kädessä, mutta en tervehdi, en viitsi, kehtaa. Säilykehyllyltä sujahdan leivontatarvikkeiden ja valmiskastikkeiden luo piiloon Kiriltä, mutta viimeistään itsepalvelukassalla — onhan niitä kuitenkin hurjat kaksi — törmäys johonkin tuttuun käy vääjäämättömäksi.
Harmi, että se tuttu on Aleksanteri.
Aleksanterin kutsuminen tutuksi tuntuu pahalta mutta tarvittavalta, aivan kuin mulle olisi tärkeää laittaa meidän väliin etäisyyttä. Enkä mä tiennyt miksi. Tuntuu kuitenkin väärältä nimittää sitä—no, mun parhaaksi ystäväksi, enää ainakaan.
Joskus, varsinkin kun en saa nukuttua ja yön pimeydessä mun ajatukset tanssittaa mua pyörteisiin, yritän muistaa kuinka meistä oli tullut me. Yritän muistaa Aleksanterin kerrostalokämpän huonon sohvan ja sen, kuinka se ei ikinä kysynyt mun kotiasioista. Yritän muistaa Cellan ja Rosan vanhan kodin ja sen, kuinka me oltiin tehty siitä meidän koti. Yritän muistaa Aleksanterin sellaisena kuin se oli silloin ollut: lämpimänä ja nauravaisena, pehmeä paino mun varpaiden päällä kun oltiin levittäydytty sohvalle pelaamaan Fifaa. Yritän muistaa millainen mä olin sillon ollut.
En muista.
”Jos sinulla on S-etukortti—”, itsepalvelukassa huutaa jo toistamiseen, ja mä säpsähdän. Mulla ei ole S-etukorttia, ja mulla on sitä paitsi käteistä, ja yhtäkkiä pakastepitsa, punalaputettu kanapaketti, revenneeseen kelmuun pakattu parsakaali ja pieni kermapurkki tuntuvat liian vaikealta kerätä takaisin syliin ja lähteä.
”Onks sulla rahaa?” Aleksanteri kysyy varovasti. Sillä on joku limupullo kainalossa. ”Miks sulla on mustelma naamassa?”
Astun kauemmas itsepalvelukassasta ja kohtaan Aleksanterin katseen. Mun poskipää on muuttunut ruman violetiksi, reunoilta kellertäväksi ja vihertäväksi just siitä mihin Inkeri oli kovettuneella fariinisokeripaketilla osunut.
”Inkeri heitti mua sokerilla”, vastaan ja kaivan ryppyisen kympin mun taskusta. ”Oisiksä voinu…?”
”Joo”, Aleksanteri sanoo hätkähtäen ja alkaa kaivaa lompakkoaan niin että on tiputtaa pullonsa. Se vetää ensin bonuskortin, joka on niin vanha ja kulunut, että se on varmasti Aleksanterin lapsuudesta, silloin kun se oli ollut osa vanhempiensa taloutta. Sitten se näyttää kortinlukijan kylkeen pankkikorttiaan, ja sitten mulla onkin jo kuitti mun ostoksista.
Ojennan kymppiä Aleksanterille. Se tuijottaa seteliä typeränä, ja lopulta mä päätän vain työntämään sen Aleksanterin avoimeen takin taskuun. Se hätkähtää, meinaa peruuttaa heti kun mä lähestyn.
Tuijotan Aleksanteria, käsi sen taskulla, ja Aleksanteri tuijottaa takaisin. Sen suu on vähän auki, ja sen alahuuli on rohtunut, ja mä en muista oliko se ollut silloinkin rohtunut.
”Relax”, mä sanon ja vedän taskun vetoketjun kiinni. ”Not gonna kiss you or anything.” Taputan kaverillisesti Aleksanteria taskun päältä ja kerään sitten ostokseni. ”Onko sulla röökiä?”
Aleksanterin kulmat ovat vähän kurtussa, ja se katsoo mua vähän kuin olisin joku ongelma sen lukioaikaisessa matikan kokeessa.
”On”, se sanoo lopulta kun mä oon jo kasannut ostokset keoksi mun käsivarrelle. ”Haluutko?”
”Poltaksä mun kaa? Yhet? Ulkona?”
Allu ei emmi sekuntiakaan. ”Tietty.”
|
|
|
Post by Robert on Feb 12, 2023 16:50:59 GMT 2
BE C1 — ajanut autoja kuin autoja milloin millaisellakin traikulla ja ajanut myös pieniä hevosautoja (kuorma-autoksi rinnastettavia) eli ei hepparekkoja
ei autoa tai muutakaan kulkupeliä käytössä
|
|
|
Post by Robert on Feb 9, 2023 16:58:41 GMT 2
Helmikuu 2023
Siitä on viikko kun olin nähnyt äidin laatiman vuokraajahaun ilmoitustaululla. Seitsemän päivää olin kulkenut siitä ohi joka päivä, pysähtynyt ja tuijottanut.
Kosmos on… No, Kosmos on vähän niinkuin se ratsastuskoulun mitäänsanomattomin hevonen: se, joka ei ole kenenkään erityinen lemppari, muttei kyllä erityinen suosikkikaan. Se on sellainen iso, ja vähän lihava, ja sellainen, joka on aina kädelle raskas eikä kuuntele ikinä jalkaa. Sellainen Kosmos vain on.
Ehkä se on ollut ratsastuskouluhevonen edellisessä elämässään. Sellaiselta se yhä vaikuttaa. Ihan sama vaikka Daniel ja Anmari ja Kertsi olivat kaikki vakuutelleet, että se oli kisannut interiä ja vieläpä ihan menestykselläkin, ainakin joskus.
Mutta fakta on se, että Kosmos, vaikka näennäisesti mitäänsanomaton ja helppo, on todellisuudessa aika haastava ratsastettava. Sen kanssa väsyy helposti ja ennen kaikkea nopeasti: se pitää aina ensin herkistää jalalla, ja sen jälkeen kädelle, ja ehkä sitten pystyy harkitsemaan, että sen kanssa tekisikin jotain.
Äiti tykkää humputella Kosmoksen kanssa. Sen mielestä Kosmos on hyvä ja laadukas hevonen. Ja onhan Kosmos sinänsä ihan mukava: se menee sinne minne pyytää ja suunnilleen sitä tahtia kuin pyytää, eikä se koskaan lähde käsistä tai keksi pieniä vihreitä miehiä maneesin nurkkaan. Se myös yleensä kulkee pyydetyssä askellajissa vaikka ne askellajit eivät aina olekaan niin hienoja. Se on tasainen ja luotettava. Että sinänsä se on ihan kiva hevonen.
Jos joku kysyisi, niin en mä ikinä myöntäisi, että Kosmos on… Tai, että mä olen tavallaan kiintynyt siihen, oppinut pitämään siitä. Toki se on yhä raskas ja usein siksi myös ärsyttävä, mutta se on myös hyvällä tavalla vaikea — mulle sopivalla tavalla vaikea. Koska ruuna ei ole mikään riehuja tai muuten typer hevonen, se on just mulle hyvä. Vaikka mä en sitä kenellekään ikinä kertoisi, en edes kuolleen ruumiini yli, niin Kosmos on juuri sellainen hevonen kuin mitä mä tähän tilanteeseen tarvitsen.
Kosmoksen kanssa pystyn palaamaan perusasioiden äärelle omaa tahtia. Ei tarvitse miettiä hevosen kehitystä tai hevosen parantamista tai hevosta ollenkaan, koska yleensä Kosmos tekee juuri sen verran mitä pyydän. Se ei ollut kuten Harry: se ei koskaan tarjoa mitään ylimääräistä ja jos se saa liikaa apuja, liikaa ristiriitaisia apuja, niin silloin se yksinkertaisesti ei tee mitään.
Niinpä mä saan — ja olen tähän mennessä saanut — kaikessa rauhassa parannella paitsi mun kuntoa ja ratsastustaitoja ja ennen kaikkea lihasmuistia, jolle tän kaiken pitäisi olla kuin pyörällä ajamista, niin myös mun itsevarmuutta. Itsetuntoa. Sitä kaikkea korvien välissä.
Sitä kaikkea, josta Daniel on aina puhissut.
Sitä kaikkea, joka loppupeleissä ehkä tappoi Harryn.
Mutta mitään sitä mä en ikinä kertoisi kenellekään. Ja ehkä juuri siksi mulla ei ole oikein mitään sanottavaa kun äiti eräs kaunis tiistai paukkaa kotiin ja ilmoittaa, että vuokraaja on nyt löytynyt.
”Tänään kävi kaksi ratsastajaa”, se kertoo ripustaessaan takkia naulakkoon. ”Se oli se meidän Iiris, ja sitten sellainen ruotsalainen poika.” Äidin kasvoilla on hajamielinen, mutta innostunut hymy kun se touhottaa tavaroita paikoilleen. ”Taisi sanoa, että sen vanhemmat on kilparatsastajia. Ruotsissa. Sanoikohan sukunimekseen Roos tai jotakin. Täytyy ihan googlata. Ruotsia puhuttiin.”
Mä en oikeastaan halunnut puhua Kosmoksen vuokraajasta, en ollenkaan. En ehdokkaista tai koeratsastuksista, enkä varsinkaan siitä, kenet äiti on valinnut. En ole varma kumman sen olisin toivonut olevan vähemmän: Iiriksen, josta mä olen ehtinyt maalata jo tietynlaisen kuvan, vai jonkun ruotsalaisen kilparatsastajan, joka on kasvanut kilpailemaan.
”Se on niin kiva se Iiris, mä pidän siitä kyllä ihmisenä. Se on, tai, musta tuntuu, että se on aina tallilla. Ja on niin reipas ja kohtelias aina”, äiti höpöttää huolimatta siitä, että mä en ole edes vastannut. ”Mutta ei se kyllä mikään hyvä ratsastaja ollut. Yksi tallityttö, kai sillä joku niistä vanhoista tuntsareista on ylläpidossa tai jotain, niin se kertoi, että Iiris on alkeiskurssilla! Eihän siitä silloin ole kilpailemaan tällä kaudella, tai edes seuraavallakaan! Ja istuntakin oli huono! Kosmos ei yhtään kuunnellut sitä.”
Mun tekee mieli sanoa, että eihän Kosmos juuri kuuntele äitiäkään kun äiti ei osaa eikä kehtaa siltä mitään pyytää. Mutta se on äidille herkkä paikka, joten mä pidän suuni kiinni. Puraisen leipää ja pureksin suuni tyhjäksi ennen kuin sanon, ”Mä aion hakea töistä.”
Äiti pysähtyy niille sijoilleen. Se tuijottaa mua hetken, enkä mä ole varma mitä se ajattelee. Sen kasvoilla on tunnekavaldi, josta pystyy poimimaan yksittäisiä vivahteita: hämmennystä, iloa, ylpeyttä, jonkinlaista melankoliaakin. Sen tunnistan, että se yrittää hillitä itsensä: se vain nyökkää ja alkaa sitten availla kaappeja etsiessään kahvikuppia ja puruja. Sitten se sanoo jotain pientä, ehkä jahas tai aijaa, tai ehkä molemmat, ja sitten se muka keskittyy täysin kahvinkeittimen kanssa puuhasteluun.
Äiti on ollut kärsivällinen mun kanssa. Ehkä siksi mä haluan antaa sille jotain ihan ilmaiseksi. Nojaan tuolin selkänojaa vasten ja pyyhkäisen kämmenselällä suutani.
”Oli ilmoitus lehdessä”, kerron. ”Se on se vanha hautaustoimisto, siinä kirkon lähellä. Se, jota pitää se vanha pariskunta, en tiedä muistatko sä, mutta kai ne on jotain Pikkaraisia tai jotain. Stiina on se mummu, niin se on aika vanha jo. Niin ne etsii sille puolelle jotakuta. Kukkapuolelle.”
Äidin kulmat kurtistuvat. Niiden väliin tulee kaksi ryppyä. En yhtäkkiä muista kuinka vanha äiti on. ”Mutta tiedätkö sä edes kukista mitään?”
”Olinhan mä siellä Kallassakin kukkakaupassa töissä.”
Kahvinkeitin alkaa porista. Äiti nojaa keittiön tasoon ja ristii käsivartensa, mutta löyhästi. Sen katse on mietteliäs, tai ehkä vähän syyllinenkin. Aivan kuin se ei olisi muistanut. Tai tiennyt — en ollut varma, oliko se edes tiennyt.
”Mutta ihan sama”, sanon ennen kuin ajatukset karkaavat. ”Käyn siellä huomenna. Siinä ilmotuksessa oli numerokin, mutta eihän mulla ole puhelinta.”
Äiti niiskaisee. ”Joo.” Sitten se niiskaisee uudestaan ja katsoo pannuun tippuvaa kahvia. ”Hieno juttu, Robert. Ehkä sen jälkeen voisit tulla tallille, katsomaan kun Matthias ratsastaa?”
Puristan mun huulet yhteen.
”Ehkä.”
Liekkijärven hautaustoimisto on vanha ja synkkä liiketila kirkkoa vastapäätä. Se on osa kerrostaloa, yhtä Liekkijärven harvoista sellaisista. Ulkopinta on kellertävän harmaa ja rapisee, ja liiketilan ikkunoita varjostaa auringon vaalentama markiisi. Ovi on raskas kun mä työnnän sen auki, ja yläpuolella oleva lehmänkello ilmoittaa mun tulosta heti.
Sisällä ilma ei ole yhtään niin tunkkainen kuin olettaisi. Ulkona paistava talviaurinko kyllä paljastaa ikkunoiden likaisuuden ja ilmassa leijailevan pölyn.
En tiedä johtuuko paikan pysähtynyt tunnelma siitä, että Liekkijärvellä ei kuole jengiä, vai siitä, että liike on jäänyt jonnekin menneeseen aikaan. Kaikki mainokset ja mallikuvat näyttävät vanhoilta, vähintään mun ikäisiltä. Hautakivien mallikappaleet ja arkkujen pienoismallit ovat pölyisiä, mutta toisella puolella liikettä olevat kukkakimput ja hautalaitteet näyttävät tuoreilta.
En tiennyt hautakivistä tai hautajaista paljoakaan, oikeastaan juuri mitään, mutta mä olen tehnyt lyhyen elämäni aikana niin monta hautalaitetta, että se sujuisi varmasti vaikka silmät kiinni.
Stiina Pikkarainen on pieni, mutta pyöreä nainen. Sen hiukset ovat tummat ja paksut, mutta ohimoilta jo harmaat, ja sen kasvoihin ovat uurtuneet monet rypyt niin iloista kuin suruistakin. Esiliina, jonka naru on kierretty vyötärön ympäri kerran ja solmittu rusetille eteen, on jo monesta kohtaa paikattu, ja sen taskusta pilkottaa sakset ja mitta.
”Mä tulin siitä työpaikasta”, sanon tervehdykseksi.
Se saa Stiinan kiertämään tiskin ympäri, astumaan kaksi porrasta alas lattiatasoon. Se on mua varmaan päätä lyhyempi, ehkä jopa enemmän.
”Näin lehdessä, että haitte tänne”, sanon kurkkuani selvitellen ja tarjoan Stiinalle kättäni. ”Mä oon Robert.”
Stiina tarttuu käteeni kahdella omallaan. Sen kädet ovat lämpimät, mutta kovat: ne ovat nähneet paljon, tehneet paljon. Stiina katsoo mua ensin silmiin, lämmin hymy kasvoillaan, ja sitten se katsoo mun kättä, antaa omien sormiensa kääntää mun kämmenen avoimeksi ja juosta pitkin elämänviivaa.
”Sinulla on sitojan kädet, Robert.”
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, mua hymyilyttää.
|
|
|
Post by Robert on Feb 6, 2023 16:05:52 GMT 2
Helmikuu 2023 (sisältövaroitus: huumausaineita)
”Keneltä sä oikein ostat tätä?”
Inkeri nostaa katseensa muhun, ja se tuijottaa mua hetken. Sitten sen kasvot rypistyvät ivalliseen huvitukseen. ”En todellakaan kerro sulle.”
Seinäkello tikittää keittiössä. Olohuoneen matto kutittaa mun nilkkaa siitä kohtaa, josta sukka on valunut rullalle.
Inkerin pankkikorttiin on tarttunut valkoista. Se näkyy hienoina hiukkasina sinistä Visaa vasten kun se nakuttelee viivaa paikoilleen. Se on siro: kapea ja lyhyt. Sellainen, että siitä tiedän, että Inkeriä jännittää.
Mun sisällä kumisee. En tiedä onko viivan piirtäminen ja sellaisen vetämisen sieraimeen tahraisella kympin setelillä jotenkin pahempi kuin se, että sitä hieroo ikeniin tai sen hengittää sormenpäältään. Se kaikki tuntuu samalta — mulle, musta — tässä vaiheessa.
Mutta jotenkin se tuntuu paljon todellisemmalta kun mä katson Inkeriä ja pankkikorttia sen kädessä ja pankkikorttiin tarrautuneita hiukkasia. Inkerin hiukset ovat sipaistu korvien taakse ja sen ripsiväriä on varissut silmien alle, ja se näyttää väsyneeltä enkä mä tiedä miksi. Me istutaan mun olohuoneessa, molemmat matolla jalat ristissä, omilla puolillamme sohvapöytää. Viime kuun Me Naiset tuijottaa mua pöydän reunalta.
”No kuka ikinä onkaan”, mä alotan, koska enhän mä tuntenut Inkeriä enää eikä mun ehkä tarvinnutkaan, ”niin voitko sanoa sille, ettei leikkaa tätä paskaa ruokasoodalla?”
Inkeri vilkaisee mua, ja mä mietin, että tämä on väärin. Ulkona paistaa vielä aurinko, ja ikkunan läpi kantautuu naapurin pihalla leikkivien lasten ilakointi. Inkeri muotoilee itselleen viivaa kaikessa rauhassa, ja pöydällä pieni pussukka vain odottaa, että mä tarttuisin siihen.
Ei ole yö, ei ole yhtäkkiä oven taakse ilmestynyt Inkeri, eikä ole jännityksestä kihertäen ikeniin hierotut kokaiinit. Ei ole Suomen kovin bilesoittolista raikumassa stereoista, ei ole sipsiä, ei ole mitään.
On vain minä, ja Inkeri, ja meidän välissä oleva pöydä, ja pöydällä on kokaiinia, koka-vitun-iinia, ja yhtäkkiä mä en enää tiedä kuinka tähän on tultu.
”Paljon sä edes maksoit tästä?” kysyn ja otan minigripin käteeni. Sen sisällä on sitä itseään, ja se tuntuu silkkiseltä mun sormien välissä jopa muovin läpi. ”Mitä tässä on, joku gramma? Eikö? Paljon sä maksoit tästä?”
Inkerin suunpieli nytkähtää, ja sen leuka kiristyy hetkeksi, eikä se katso mua. Sen pankkikortti raapii ilkeästi pöydän lasipintaa. Ääni käy melkein korviin.
”Mitä se sulle kuuluu? Millon sä alat maksamaan mulle tästä?” Inkeri tuhahtaa. Se laskee korttinsa pöydälle. Vilkaisen sen turvakoodia. ”Ei tää voi mennä niin, että mä vaan ostan ja maksan ja sä vaan… käytät.”
Inkeri pyyhkii käsiä toisiaan vasten, ja sitten se sipaisee hiuksensa toiselle olalle. Hetken mä jo luulen, että nyt se tekee sen, mutta ei: se vaihtaa asentonsa polvilleen, ja se nykäisee ranteestaan ponnarin.
”Vaikka sellanenhan sä oot aina ollutkin”, se sanoo hiuslenkki hampaiden välissä kun kerää vaaleaa tukkaansa käsillään. ”Käytät vaan muita.”
Lasken pussin pöydälle mun eteen. Raavin käsivarttani. ”Paljon sä maksoit tästä?”
”Joku kaks sataa.”
”Täh?” nostan katseeni Inkeriin. ”Ethän sä nyt tästä paskasta voi maksaa noin paljoo! Jotain 50-prossastakin saa halvemmalla. Tää ei semmosta oo, jos et huomannut.”
Inkeri mulkaisee mua rumasti, ja sitten se saa nutturansa valmiiksi ja laskee kätensä reisilleen. Näen pöydän lasipinnan läpi kuinka se liu’uttaa käsiään ylös ja alas, hermostuneena.
”Ihan vitun sama”, se sihahtaa. ”Ei sun oo pakko sitä vetää.”
”Jesus”, mutisen ja tartun pussiin uudelleen. ”Calm down.” Avaan sen varoen ja kurottaudun ottamaan Inkerin pankkikortin käteeni. Sen reunalla on helppo vetää kämmenselälle pieni köntti. Sopiva. Ei turhan huoliteltu, kuten Inkerin. Ei sillä muodolla ole väliä.
Painan nenän kiinni ihoon ja toisen sieraimen umpeen.
Daniel Susinevalla on nettisivut. Siellä on kerrottu englanniksi sen ratsutus- ja valmennustoiminnasta, kilpailutuloksista, hevosista, kasvatuksesta. Siellä on myös puhelinnumero, ja koska mulla on nyt puhelin, on loogisinta soittaa Danielille.
”Susineva”, se vastaa kahdeksannen hälytyksen jälkeen. Aivan kuin se olisi toivonut, että soittaja olisi luovuttanut puhelunsa suhteen.
”Daniel”, vastaan ilahtuneena. ”Mulla on kysymys.”
Linjan toisessa päässä on hetki hiljaista. Sitten Danielin ääni kysyy kohteliaasti: ”Anteeksi, mutta kuka soittaa?”
Pyöräytän silmiäni. Itsekseni, mutta toivon Danielin aistivan eleen puhelinlinjan läpi. ”Robert”, mä kerran sille. ”Harrington.”
Daniel lopettaa puhelun.
”not a very nice person”, mutisen näytölle ja soitan sille uudelleen. Jostain kumman syystä se vastaa. Mun kasvoille nousee mairea hymy, koska ehkä se tarkoittaa, että Daniel ei ole vieläkään luovuttanut mun suhteen.
”Mitä asiaa sulla on?” se kysyy väsyneellä äänellä. Taustalla käy ovi, sitten toinen, ja sitten äänimaailma hiljenee. Ehkä se istuu autossa.
”Sitä vaan”, aloitan ja kierähdän makuuasennosta vatsalleni. ”Sitä vaan, että äiti aikoo ottaa Kosmokselle vuokraajan, joka kilpailee sillä.”
Daniel on hiljaa niin kauan, että vedän puhelimen korvalta tarkastaakseni puhelun olevan vielä yhdistettynä. Sekunnit vierivät. Daniel on hiljaa. Nostan puhelimen takaisin korvaa vasten.
”Niin että onko se ihan sallittua?”
”Mikset sinä kisaa sillä?”
”Mä en oo koskaa tykännyt tosta kun vastaat kysymyksellä kysymykseen”, mutisin ja pyörittelin maton hapsuja sormen ympärille. ”Mutta enhän mä nyt—voi.”
”Mikset?” Daniel tivaa. Sitten, ”Käytätkö sä taas?”
”En”, valehtelen silmät kirkkaina. ”Mä en vaan usko, että musta on enää siihen. Elämä on paljon helpompaa nyt.”
Daniel murahtaa, tai ehkä se naurahtaa — en minä tiennyt, sitä on tarpeeksi vaikea lukea kasvotustenkin, saatikka sitten puhelimen välityksellä. ”Ai on helpompaa olla huumekoukussa?”
Tuhahdan. ”En mä olen missään koukussa.”
”Selvä”, Daniel vastaa lakonisesti. Sitten meistä kumpikaan ei sano mitään.
Daniel on Saksassa. Viimeksi kun mä näin sen, se oli Vänrikinmäellä, ja se oli näyttänyt samalta kuin aina, mitä nyt vanhemmalta ja väsyneemmältä. Sitä ennen mä olin viimeksi nähnyt sen Kallassa, kun se oli riuhtonut mut paidan rinnuksista ulos baarista.
Mä en tiennyt miksi Danielia kiinnostaa.
Ei sitä varmaan kiinnostakaan.
”Do you think I could?”
Daniel päästää kysyvän äänen, ja mun on selviteltävä kurkkuani.
”Do you—Tai, uskotko sä? Uskotko sä muhun vielä? Että mä voisin…?”
Linjalle tulee ensin syvä hengenveto, sitten kontrolloitu uloshengitys. Sellainen keuhkot tyhjentävä huokaus, ja mä haluan kuvitella sen hierovan ohimoitaan tuskastuneena, sillä lailla kun se oli useasti tehnyt valmennuksissa.
”Ei se ole mun uskosta kiinni”, Daniel sanoo, ja kun mä en osaa vastata sille enää mitään, se lopettaa puhelun taas.
Tällä kertaa mä en soita sille enää takaisin.
|
|
|
Post by Robert on Feb 4, 2023 12:25:18 GMT 2
Tammikuussa 2023
”Ei varmana oteta sille mitään vuokraajaa!”
”No kyllä otetaan, en minä ehdi siellä käydä—!”
”Mä käyn! Mä vaikka sitten käyn!”
Mun rintakehä nousi ja laskeutui vauhkosti, ja mun sivulle levitetty käsi tärisi. Äiti nojautui etukenostaan taaksepäin ja oli hiljaa. Se ei koskaan ollut hiljaa, ei ollut koskaan ollutkaan, paitsi silloin kun se oli ollut isän kanssa. Silloin se oli ollut hiljaa, aina, hymyillyt isälle sievästi ja nyökytellyt sen sanojen mukaan, ja joskus se oli koskenut isän käsivartta, pienet sormet kangasta vasten kiertyen, mutta jos isä oli puhunut niin äiti oli hiljaa.
Se oli nytkin hiljaa, ja pienen kamalan hetken ajan ajattelin, että musta on tullut mun isä. Joku joskus sanoi, että kerran vihainen mies kodissa, aina vihainen mies kodissa: jos kasvaa aikuiseksi sellaisen katon alla, niin sellaiseksi muuttuu myös itse.
Anteeksipyyntö oli jo mun huulilla, mutta sitten äiti veti kätensä puuskaan ja hiljaa sanoi: ”Minä teen vuokraajahaun.”
Sitten se niiskaisi hieman, ja sen nenä punoitti, ja posket, ja mä en tiennyt itkettikö sitä, mutta mä en enää sanonut mitään. En halunnut, viitsinyt, kehdannut. Ehkä äiti odotti sitä, siinä paikoillaan seisoessaan ja mua katsoen, ja se oli mua melkein päätä lyhyempi, oli ollut isää kaksi päätä lyhyempi, ja muistutinko mä sitä isästä?
”Okei”, lupasin, ja huomasin, että yhtäkkiä mä olin hengästynyt. ”Okei.”
Aleksanteri toimi lupauksensa mukaan: se toi mulle puhelimen. Heti viikonlopun jälkeisenä tiistaina, kotiovelle, sellaisen vanhan Samsungin, jota mä en aluksi edes osannut käyttää. Aleksanteri kuitenkin näytti mulle pääsykoodin, siinä samalla kun värjöteltiin ovella, puoliksi sisällä ja puoliksi ulkona, molemmat kylmästä täristen ja sormet kohmeisina, hengitykset höyryksi muuttuen. Aleksanteri ei pyytänyt saada tulla sisälle enkä mä kutsunut.
”Laitoin mun numeron sinne valmiiks. Ja sun äitin numeron. Kun se oli Kosmoksen karsinan ovessa”, Aleksanteri sanoi, kädet taskuissa ja nenä punertaen. Sitten se niiskaisi, suunpieli nytkähtäen. ”Mut siinä se nyt on.”
”Kiva”, vastasin katsomatta Aleksanteria. Puhelimen taustakuva oli kesäinen maisema. Tunnistin paikan — oltiinhan me käyty siellä kallioilla useasti maastoilemassa, joskus aikoja sitten.
Aleksanteri hymähti. ”Mä tästä lähdenkin sit.”
”Joo”, sanoin ja tartuin ovenkahvaan. ”Kiitti.”
”Ei mitään”, Aleksanteri sanoi sillä tavalla huolettomasti, ettei se ollut huoleton laisinkaan. Sen silmäkulmissa oli oudot rypyt ja sen kulmakarvat olivat väärässä kulmassa ollakseen huolettomat, ja sen rohtuneet huulet olivat pusertuneet tyytymättömäksi viivaksi.
Puhelimessa oli kuin olikin kaksi yhteystietoa. Oli äitin numero, jonka Aleksanteri oli kohteliaasti tallentanut nimen Maria alle, ja sitten oli Aleksanterin numero, joka oli nimikoitu Aleksnateri. Se oli kirjoittanut nimensä väärin, vähän kuten sillä oli ollut tapana niin kauan kuin mä jaksoin muistaa, enkä mä hellinnyt muuttaa sitä.
Muita kontakteja ei ollut, ja kun mä selasin puhelinta mun sänkyyn levähtäneenä, tajusin sen todella olevan Aleksanterin vanha puhelin. Vaikka se oli poistanut viestit ja yhteystiedot ja puhelulokit, tyhjentänyt kameran kuvakansion ja poistanut turhia sovelluksia, löytyi puhelimen syövereistä silti yllätyksiä. Löytyi kuvia, jotka olivat olleet puhelimen taustakuvia joskus: yhdessä oli Myntti, toisessa Cella Myntin ja Windin kanssa, ja kolmannessa mä, Allu ja Harry kukkivat kirsikkapuut taustalla.
Kuvassa mulla oli kurkkua vasten puristava kisapaita, niin valkoinen että sitä katsoessa sokaistuu, ja sen alta pilkistävä mustelma—fritsu, jonka se venäläinen vai oliko se valkovenäläinen vai Kazakstanista kotoisin oleva esteratsastaja oli siihen laittanut. Harryn vaaleanpunainen turpa oli vähän palanut kesäauringossa ja sen otsatukka oli tiukalla sykeröllä, ja kankisuitsien nahka kiilsi upeasti. Mun otsaan oli painunut punertava jälki kypärästä, ja hiukset oli sekaisin, ja pisamia niin paljon että naama näytti likaiselta, mutta mä hymyilin vähän. En kuitenkaan niin paljon kuin Aleksanteri, jota Harry kutitteli turvallaan.
Mä en halunnut miettiä Hanamia tai sitä, miksi Aleksanterilla oli ollut kuva taustakuvana. Sen sijaan mä halusin miettiä miksi Inkerin numero oli estetty.
miks oot blokannu inkerin numeron tästä puhelimesta, lähetin Aleksanterille whatsapissa. Sen nimen alle pomppaa ensin paikalla, ja sitten se poistuu yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Tuijotan hetken Aleksanterin nimeä ja pientä kuvaketta. Sitten niiden viereen tulee taas paikalla, ja sitten kirjoittaa… ja sitten taas paikalla.
Meinasin jo luovuttaa kunnes keskusteluun ilmestyi: mistä tiiät et on inkerin nunero
En vastannut, sillä olihan mulla parempaakin tekemistä nyt kun oli puhelin. Kuten ottaa Inkerin numero pois estetyistä ja laittaa sille viestiä. Anteeksipyyntöä. Jotain sellaista.
Eihän mun sopinut rikkoa meidän välejä nyt.
Kosmoksen satula painoi paljon, mutta vähemmän kuin mitä mä muistin. Tai ehkä mä olin tottunut, tai mun kroppa oli tottunut, muistanut.
Tallilla oli hiljaista, arkipäivänä tähän kellonaikaan, eikä kukaan ollut edes lakaisemassa käytävää. Hevosiakaan ei ollut sisällä pesukarsinaan kiinnitettyä Kosmosta laskematta. Se nuokkui paikoillaan, riimunnaruihin raskaasti nojaten ja toinen takajalka koukussa leväten, ja se höyryisi yhä viileässä tallissa, hiki tampaten sen karvan litteiksi pyörteiksi.
Satulahuoneen ovi ei tuntunut aukeavan sitten millään. Se oli aina ollut viheliäinen, vähän tähtien asentojen ja tuulen suunnan mukaan toimiva, mutta yleensä ronski voimankäyttö ja pari rumaa sanaa saivat senkin antamaan periksi. Vähän kuten nytkin: satula käsivarrella ja suitset olalla ja suojat kainalossa, annoin ovella vähän jalkaa, sillä lailla kevyesti vain, ja sain oven temmottua auki, astuttua sisään ja—
”Älä anna sen—!” kuului jostain satulahuoneen sisältä, ja sitten ovi meni jo raskaasti kiinni mun perässä. Mun silmät löysi huoneen nurkassa kyhjöttävän Kirin, jonka ääni hiljeni kun se jatkoi: ”—oven mennä kiinni.”
Laitoin Kosmoksen satulan paikoilleen, suitset koukkuunsa, ja menin sitten harjaamaan suojia puhtaaksi. Kiri ei puhunut enää mitään, mutta se katsoi mua oudosti. Tympeästi ja ärsyyntyneenä.
Kiri näytti aina vähän erilaiselta. Joskus se puhui Hanneksen kanssa, tai joskus Hannes kosketti sitä, ja se näytti kireältä. Joskus taas se oli iloinen, nauroi ja elehti ja puhui, ja silloin se näytti ihan eri ihmiseltä kuin se Kiri, jonka mä olin nähnyt tallin vintillä viime viikolla. Se Kiri oli ollut pelokas mutta vihainen, samalla tavalla kuin vihamieliset ihmiset olivat, eri syistä kuin vihamieliset ihmiset.
Mä en vielä tiennyt mikä niistä oli oikea Kiri, vai oliko mikään. Nyt mä kuitenkin katsoin vanhan säilytysarkun päällä istuvaa hahmoa, jonka huppu oli vedetty syvälle päähän ja polvet rintaa vasten.
Kiri huomasi, että mä tuijotin. Sen jalkojen ympärille kietaistut käsivarret helpottivat otettiin ja se katsoi mua tympeästi. Sitten se melkeinpä äyskähti: ”Miks sä annoit sen oven mennä kiinni?”
Enkä mä tiennyt mitä mä vastaisin siihen. Että ovet yleensä menivät kiinni? Että ovet oli tapana sulkea perässään? Että mä en koskaa ajatellut ovia sen enempää?
Eikä mun sitten tarvinutkaan vastata mitään kun Kiri jo jatkoi, laskien toisen jalkansa alas. Sen talvinkengässä ei ollut enää yhtään lunta. ”Mä oon oottanu täällä varmaan tunnin. Kukaan ei oo kuullu mua.”
”Cool”, vastasin Kirille ja laitoin viimeisenkin suojan paikoilleen. Harja sujahti Kosmoksen harjapakkiin, ja sen kahva oli kylmä kun mä tartuin siihen paljaalla kädellä. En tiennyt olisiko mun pitänyt sanoa Kirille vielä jotain, niin odottavasti se katsoi mua, mutta lopulta mä päätin vain… lähteä.
Koska niin mä tein aina muutenkin.
Siinä oli vain sellainen pieni juttu, että ovi ei enää auennutkaan.
Kiri naurahti mun selän takana, mutta ei huvittuneesti. Tai ehkä huvittuneesti, mutta sillä tavalla huvittuneesti kun oltiin vähän vahingoniloisia.
”Se ovi on ollut lukossa varmaan puoli tuntia”, Kiri sanoi. Mä yritin kahvaa uudelleen, ja sitten taas uudelleen, ja lopulta mun renkutuksen yli Kiri tiesi kertoa lisää: ”Joskus ennen joulua Sisu ja Jasmiina oli kai jääny tänne jumiin, eikä kukaan sit kai korjannu tota ovea.”
Käännyin katsomaan Kiriä. Se kohautti olkiaan, ihan vähän mutta sen verran kuitenkin, että sen takki kahisi. Käännyin takaisin kohti ovea. Laskin harjapakin maahan ja tartuin ovenkahvaan. Vedin. Työnsin. Mitään ei tapahtunut.
”Me ollaan täällä nyt sit jumissa”, Kiri sanoi.
Nojasin painoni ovea vasten ja nyin sitä eestaas, niin kauan, etten enää itsekään muistanut oliko ovi, josta mä olin kulkenut läpi puolet elämästäni, vedä- vai työnnä-ovi.
Kiri hymähti mun takana.
”Eiks sulla oo puhelinta?” kysyin.
”Se on tuol ylhääl latautumassa”, Kiri vastasi. ”Sen akku ei kestä pakkasia. Se oli täynnä ku lähin kotoo.”
Mä en tiedä miksi Kiri kertoi mulle. Räpäytin silmiäni. Kirin silmät kapenivat.
”Eiks sulla oo puhelinta?” se kaikui takaisin.
Olihan mulla, mutta melkein vuoden puhelimettomuuden jälkeen oli ollut haastavaa opetella kantamaan puhelinta mukana.
”Ei se oo mulla mukana.”
”Mihin sä jätit sen?”
”Kotiin”, vastasin ja tiesin heti, että se oli väärä vastaus. Kirin kasvoilla häivähti jotain uteliasta.
”Kuka jättää puhelimen kotiin?” se kysyi, tympeästi muttei ihan niin tympeästi kuin aiemmin. Mua alkoi jo hermostuttaa, ja potkaisin Kosmoksen harjapakkia sivummalle. Se liukui lähemmän suojien säilytyspaikkaa, muovinen pohja betonilattiaa vasten rahisten.
”Varmaan joku sellanen, jolla ei oo ollut puhelinta aikoihin”, tiuskaisin. ”Ei se oo kasvanu mun käteen kiinni.”
Kiri ei sanonut mitään. Se katsoi huuruisesta ja likaisesta ikkunasta ulos, ja varmaan toivoi, että pihalla käyskentelisi joku avunantajaksi kelpaava. Se ei varmaan ollut Hannes, se kelpaava, vaikka se kuinka käyskentelisikin pihalla. Mä olin siitä samaa mieltä.
Hiljaisuus venyi ja venyi ja venyi, ja mä annoin lopulta ovelle vielä yhden puolittaisen yrityksen. Se narahti, suorastaan nauroi meille, ja sitten mäkin peräännyin. Istuin vanhalle pinnatuolille, jonka selkänojalle oli asetettu pieni ponisatula, ja survoin kohmeiset kädet takin taskuihin.
Kirin takki kahisi taas. Vilkaisin sitä varovasti, ja se katsoi mua. ”Senkö takia et oo Seben ryhmässä? Whatsapissa? Kun sul ei oo ollu puhelinta?”
Kiri ei näyttänyt pahantahtoiselta. Mua ärsytti silti. Siirsin katseeni mun ratsastushousuihin ja keskityin nyppimään Kosmoksen ruskeita karvoja pois.
”Tai, niinku, kellä ei oo puhelinta? Ootko sä joku—tai onko siihen joku syy?”
”Ehkä sun pitäis pitää huoli sun omasta puhelimesta”, mutisin Kirille vastaukseksi, koska mun puhelimettomuus oli asia, josta mä en niin välittänyt puhua. ”Tai ainakin sen Julin puhelimesta.”
Kirin katse oli kiristynyt kun mä seuraavan kerran katsoin sitä. Sen huulet olivat puristuneet yhteen tiukaksi ja tyytymättömäksi viivaksi, ja huppu päässä ja ikkuna takanaan sen kasvot olivat varjoisammat, myrskyisemmät kuin mitä mä olin oppinut tuntemaan.
Mutta se ei sanonut mitään. Sen leuka jännittyi, mutta se ei sanonut mitään, enkä mä vieläkään tiennyt oliko Kiri lintu vai kala, vai kumpikaan sitten alkuunsakaan.
Mua ei olisi pitänyt kiinnostaa, mutta mua kiinnosti kuitenkin. Mua kiinnosti miksi Kiri oli lyönyt Aleksanteria, miksi Hannes ei suostunut puuttumaan Kirin asioihin, miksi moni tuntui enemmän inhoavan Kiriä kuin pitämään siitä.
”Jos mä kysyn sulta jotain, ja sä vastaat, niin sä voit kysyä multa jotain, ja mä vastaan”, sanoin hiljaisuuteen katse mun polvissa.
Kiri naurahti taas. ”Ai vähän niiku oltais jossain yläasteella?”
Vilkaisin sitä terävästi. ”Suit yourself then.”
Oli taas hiljaista. Mä mietin, olisinko voinut tehdä jotain hyödyllistä aikaa tappaakseni, kuten hinkata Kosmoksen satulat ja suitset ja kanget ja rintapanssarin ja sen miljoona muuta nahkavarustetta, mutta puhdistusaineet olivat mun kaapissa yläkerrassa.
Tallin käytävältä kuului laiska kavionkopautus. Kosmos. Se varmaan vaihtoi lepuutettavaa jalkaansa ja nukkui parhaita päiväuniaan. Pesukarsinan riimunnarut varmaan hapertuisivat ja haurastuisivat rikki ennen kuin Kosmos kaamoksestaan heräisi.
”Okei”, Kiri sanoi yhtäkkiä. ”Mä kysyn ensin.”
Pyöräytin silmiäni. ”Fine.”
”Mikä se sun ja Hanneksen juttu on? Sillon tallikäytävällä se sanoi sua narkkariks.”
”Ehkä sun pitää kysyä sitä Hannekselta”, tyydyin vastaamaan, koska oli eri asia myöntää se kaikki Aleksanterille kuin umpituntemattomalle vieraalle, josta mä hädin tuskin tiesin muuta kuin sen nimen. Nostin katseeni Kiriin. ”Mikä se sun ja Hanneksen juttu on?”
Kiriä hymyilytti vähän, enkä tiennyt oliko se vilpitön vai ei, mutta muakin hymyilytti kun se kaikui: ”Ehkä sun pitää kysyä sitä Hannekselta.”
”Good game”, totesin.
Kiri hymähti.
Raaputin polveani. ”Se ei sillon suostunu puuttumaan siihen, kun te tappelitte, vintillä. Sano vaan, että Kiri ei halua et se puuttuu.”
Kiri ei vastannut mitään.
”Just saying, like. Doesn’t sound like nothing.”
Kiri ei vastannut siihenkään mitään, enkä mä tiedä oliko se koskaan vastaamassakaan, koska satulahuoneen ulkopuolella jossain kävi ovi, kuului lunta kengistä tamppaavat askeleet, ja siinä samassa Emmy jo pölähtikin satulahuoneen sisäänkäynnille. Sen posket punoitti ja pipon alta pilkottavat hiukset oli kohmeessa.
”Ootteko te ollu jumissa täällä?”
”Jep”, Kiri ennättää vastata.
”No juu, mä olin laittanut tähän sellasen stopperin, ettei menis kiinni”, Emmy puhisi ja katsoi jalkoihinsa kuin stopperia etsien. ”Lukkomies on just tulossa. Sitä tulin vastaan. En tiiä mitä se tälle tekee, mutta voi kuulua sen verran ääntä, että Kosmoksen vois varmaan viedä takas pihalle.”
Nyökkäsin ja nousin ylös pyyhkäisten irtokarvoja housuistani. Nappasin harjapakin mukaani ja kiirehdin pesukarsinalle, missä Kosmos edelleenkin seisoskeli kaikessa rauhassa. Se ei ollut juurikaan herännyt horroksestaan, mutta Kosmosta enemmän mua kiinnosti ilmoitustaululle kiinnitetty lappu.
Kosmos etsii sitoutunutta vuokraajaa 2krt viikossa. 120€/kk. Saa hypätä, maastoilla, valmentautua. Kilpaileminen sopimuksen mukaan. Yhteydenotot Marialle
|
|
|
Post by Robert on Jan 4, 2023 22:59:15 GMT 2
1.1.2023 (sisältövaroitus: huumausaineita)
Robertilla on nihkeä olo kun se herää. Huppari sen päällä tuntuu olevan kuin vinksalleen kiertynyt, sellainen kuristava pakkopaita, ja hetken se rimpuilee jossain hupparin ja peiton luomassa solmussa kunnes henkeään haukkoen nousee istumaan ja tajuaa asian laidan. Huppari on jo puoliksi pois sen päältä, joten se nykäisee sen päänsä yli lopullisesti, kalastaen tilalle sängynpäädyn päällä kuivumassa olleen pitkähihaisen.
Ulkona on jo pimeä, eli sen on täytynyt nukkua koko päivä. Varovasti se heijaa jalkansa sängyn reunan yli, hieroo kämmenpohjia silmiinsä. On kylmä, ja se vetää hupparin takaisin päälleen, vetää peiton jalkojensa suojaksi. Sillä on ikävä olo, paha olo ja päätä särkee ja—Allu.
Robert laskee kätensä. Se istuu aivan hiljaa aloillaan, kuuntelee ääniä. Mitään ei kuulu. Allu on varmasti lähtenyt, mutta Robert ei muista sen lähteneen. Varmuuden vuoksi se nousee ylös, kuuntelee hetken uudelleen, ja lähtee sitten huoneestaan. Koko talo on pimeänä, katuvalot ainoaa kajoa olohuoneen ikkunoista sohvaan maalaten. Robert räpsäyttää valon päälle, mutta sohvalla on vain torkkupeitto ja Inkerin villapaita.
Allu on lähtenyt. Robert ei ole varma sanoiko se jotain lähtiessään. Herättikö se Robertia.
Sitten Robert muistaa: se kääntyy ympäri, yhtäkkiä kuin liekit jalkapohjia nuollen, ja käy polvilleen huoneensa matolle, kädet kiireisesti taskuja kaivellen. Sen sydän hakkaa, liian lujaa ja liian hiljaa yhtä aikaa, ja sen koko rintakehä tuntuu kuin räjähtävän kunnes—
Pehmeä muovi rapisee Robertin sormien välissä.
”Fuck”, se mutisee itselleen ja pyörähtää istumaan sänkyä vasten, polvet rintaa vasten vedettyinä ja vapaa käsi kasvoja hieroen. Sitten se ottaa pussin molempiin käsiin, pyörittelee keltaisen kuultavaa yläosaan sormiensa välissä. Se ei tiedä mistä Inkeri oli sen saanut, mutta se tietää, ettei se ollut parasta laatua. Ruokasoodaa, se oli maistunut ja tuntunut, ehkä haissutkin jos pojan nenä olisi ollut vielä entisensä.
Mutta huonokin on parempaa kuin ei mikään, ja Robert huomaa tärisevänsä, kylmästä ja kokaiinista ja whatnot. Se vetää pussin varovasti auki. Tiputtaa kämmenelleen pienen keon. Hengittää sen sisään niin että limakalvoihin sattuu, ja sitten sitä yskittää eikä se tunne mitään,ja sitten Robert j juoksuttaa sormensa ensin elämänviivaansa pitkin ja sitten ikeniään vasten, ja se ei maistukaan enää ruokasoodalta.
Robert tunkee sormensa pussiin, hieroo valkeaa jauhetta sormiensa välissä, ja sitten se vie ne samat sormet suuhunsa ja—
”Fuck!” se kivahtaa, kapuaa ylös ja tuijottaa pikkupussia ja sen hymyileviä mehiläisiä. Sitten se potkaisee sängyn reunaan vaikka varpaita vihloo, haroo hiuksiaan ja yrittää olla huutamassa, mutta ei: ”Fuck! Fucking—fuck!”
Aleksanteri.
Robert muistaa Aleksanterin käden sen taskussa, kylmät sormet vasten Robertin kämmenselkää, ja se muistaa, että olisi tehnyt mitä vaan saadakseen Aleksanterin käden pois taskustaan.
Inkerin auto on vieläkin pihatiellä, auton avaimet keittiön pöydällä Inkerin S-etukortin, huulipunan, kolmen pompulan ja viiden pinnin vieressä. Robert ottaa avaimet, ja se ottaa takin naulakosta, ja se melkein unohtaa vetää housut jalkaansa ennen kuin marssii jo vastasataneen lumen halki autolle ja pakottaa sen yskien käyntiin. Pyyhkijät pyyhkivät puuterilumen kevyesti pois—koko matkan Robertin kotoa Pyryn, Aleksanterin ja Inkerin talolle konepelliltä lentää tuulen mukana hienoa lumipöllyä tuulilasille.
Talossa on valo. Robert ei mieti ennen kuin marssii suoraan etuovelle ja koputtaa sitä niin että rystysiä jomottaa.
Oven avaa Pyry.
”Onko Aleksanteri täällä?” Robert kysyy tervehtimättä ja katsoo Pyryn ohi peremmälle, aivan kuin se saattaisi nähdä Aleksanterin siellä hetkenä minä hyvänsä.
Ei näe.
”Ei se vielä”, Pyry vastaa.
”Entä Inkeri?”
”Se jäi sinne majatalolle”, Pyry selventää. ”Se ettii sen puhelinta sen Oton kanssa.”
Robert ei tiedä kuka on Otto eikä Pyry estele kun se astuu Pyryn ohi sisälle, kopistelee kenkänsä eteisen mattoon ja kävelee sitten suorinta tietä Aleksanterin huoneeseen. Se muistaa miten sinne mennään, miltä siellä näyttää. Siellä näyttää—Allulta, Allun huoneelta, ja hetken, pikkiriikkisen ohikiitävän hetken ajan Robert tuntee olevansa kotona.
Sitten se kaivaa rutistuneena muovipussukan taskustaan ja heittää sen Aleksanterin tyynylle. Tuijottaa sitä hetken hengitystään tasaten. Sitten se pudistaa takin päältään, repii Aleksanterin typerän hupparin päänsä yli ja heittää senkin petaamattomalle sängylle.
Sitten se kääntyy kannoillaan, lompsii takaisin alakertaan vetäen takkia taas niskaansa. Pyry on siirtynyt keittiöön. ”Kiva kun kävit”, se kertoo Robertille ennen kuin talon ovi pamahtaa taas kiinni.
Inkerin auto vie sen kuuliaisesti tallille. Siellä on pihassa auto muttei hevosia, ja Robert ei tiedä onko se myöhässä vai ajoissa, ei tiedä mitä kello on, mikä päivä on, ei tiedä mistään mitään.
Tallissa on vain Hannes, joka tuijottaa nimilistaa ilmoitustaululla ja jonka peukalo hivelee eriskummallisen väristä kiveä sen kämmenellä. Robertilla ei ole sille mitään sanottavaa, ei enää, eikä se halua kuulla Hanneksesta yhtään mitään, ei halua edes nähdä sen avaavan suutaan enää koskaan.
”Robert”, Hannes kuitenkin sanoo. Oliko se pyytänyt anteeksi? Robertin aivot yrittävät muistaa. Oliko se puhunut muista? Pullonpyöritys tuntuu enää kuumeunelta, ja Hanneskin tuntuu unohtaneen mitä se oli ollut sanomassa hetki sitten, koska nyt se katsoo Robertin takkia kulmat kurtussa, ottaa askeleen lähemmäskin katsoakseen paremmin, ja fucking hell, ei kai Robert ottanut—
”Minä mietinkin mihin takkini oli kadonnut”, Hannes sanoo, ehkä enemmän itselleen kuin Robertille, ja sillä on takki päällä, ja Robertin ihon alla vilisee viha ja katkeruus ja inho, eikä se voi saada takkia nopeammin päältään pois. Se tyrkkää sen Hannekselle mitään sanomatta, paljaat käsivarret kananlihalle nousten, ja etsii itselleen kynää ja paperia, etsii Inkerin kaapin.
Se kirjoittaa lapulle: sun auto on meillä. come over asap. Ei signeeraa. Sujauttaa sen Inkerin kaappiin. Eihän se edes tiedä kuinka usein Inkeri oikeasti kaappiinsa katsoi, tai edes kävi tallilla.
Mutta Robertilla on nyt auto, ja Robertilla on vielä viisi päivää ennen äidin paluuta etelään.
|
|
|
Post by Robert on Jan 4, 2023 22:58:57 GMT 2
31.12.2022 tähän
|
|