|
Post by Robert on Dec 7, 2011 14:56:05 GMT 2
Humu!
Venna vai Eela?
|
|
|
Post by Robert on Dec 6, 2011 12:25:16 GMT 2
Lunta!! Tännekin tullut ainakin 10 senttiä! Jeeee, päästään sittenkin rekiajelulle jouluna <3
Nilla, jokin norjan kylmäverinen käsittääkseni, ponikokoiseksi jäänyt :3
|
|
|
Post by Robert on Dec 5, 2011 15:58:37 GMT 2
Eipä ollut meidän Edi yhtään Seppele-Ediä muistuttava, mutta tasan yhtä suloinen! Vielä on ihan juoksijakroppa ja -lihakset, mutta ratsuna toimi tosi kivasti - laukkaan sai ajaa alkuun, mutta ymmärsi pohkeet todella nopeasti. Tulipa varattua myös valppaleiri hepan kanssa kesälle!
|
|
|
Post by Robert on Dec 4, 2011 0:36:42 GMT 2
Heh, meille matkusti perjantaina ilmeisesti aika illasta kotitallille Edi-lempiniminen ponikokoinen kylmäveriruuna :--D Saas nähdä huomenna muistuttaako yhtään Seppeleen Ediä! Tänään olikin kämpänsiivousoperation ja huh huh, vihdoin ohi sekin...
|
|
|
Post by Robert on Dec 2, 2011 21:41:23 GMT 2
Nojaa, monelle varmaan buumi, mutta mulle ei :--D Ekan haalarin hankin noin vuosi sitten, tokan kesällä ja pitihän tällainen activejumpinkin ostaa ;--) 99e jäi hinnaksi, sain jonkun samplekappaleen (viimeinen pinkki!) niin sain sen avajaisalennuksen -20e lisäksi -10e hinnasta pois, normihintahan noille on se 129e. Jonotin tosiaan lähemmäs kahta tuntia, kannatti! Tykkään tästä activemallista enemmän kuin muista haalareista, tää on enemmän sellainen ihonmyötäinen, mutta kuitenkin tarpeeksi löysä. Tällä pystyy sitten hengailemaan ilman, että perse roikkuu polvissa! Ja tää on ihana paksu <3
|
|
|
Post by Robert on Dec 2, 2011 18:53:00 GMT 2
Eilen Club for Five -yhtyeen konsertissa ja tänään parhaan kaverin kanssa Helsingissä! Hyvin jaksoi jätkä seisoskella Jumpin-liikkeen jonossa ja tulipa se oma, pinkki Jumpin-haalari vihdoin saatua ;--)
|
|
|
Post by Robert on Nov 30, 2011 15:00:02 GMT 2
Nilla, oho sori :--D Miiralle juu! Täällä myös yksi estepelkoinen huutelee... Sinänsä huonompi juttu, alla estepainotteinen hevoinen (re 105, ko heB) että jeejee. Ehkä me silti noustaan aluetasolle tänkin kanssa joskus Lupa olisi jo, mutta turha niitä hepan lisenssimaksuja on alkaa maksaa kun seuratason heB 58% ...
|
|
|
Post by Robert on Nov 29, 2011 20:23:57 GMT 2
Nilla, meillä on ainakin kestänyt hyvin käytössä toi Ambition Gold Medal (sinipunainen <3) sekä Elegance Gold Medal (kouluhuopa). Toi Ambition on lisäksi tosi nätti kaikissa väreissä minkävärisellä hevosella vaan, Elegance ei sitten taas kovin monelle sovi. Itse haaveilen vielä tosta harmaaoranssista Elevationista!
Mua harmitti kantta suunnitellessa kun Vennasta ei ollut kuvia, mutta tuo jännä fontti insipiroi sitten leluhevostyyliin ;--) Tuli mieleen, että joskus kauan sitten ala-asteella tehtiin kaverin kanssa hevoslehteä, jossa oli "Pollena" sellainen leluhevonen, hitto kun ei muista nimeä! Oli ihan hiiiirmusuloinen :--3
|
|
|
Post by Robert on Nov 29, 2011 19:12:49 GMT 2
Harmi, että Vennasta on vain tuo yksi kuva :( Juu, uusien konien hoitajilla on vähän vähemmän materiaalia käytössä, mutta eipä se tätä ratkaise, vaan luovuus. Aivan ihana Venna! ♥ -Anne
|
|
|
Post by Robert on Nov 28, 2011 21:42:50 GMT 2
Inkeriltä tulee ihan tajuttoman pirteitä, positiivisia ja sellaisia lämminhenkisiä piirrustuksia! Kunpa itsekin osaisi!
|
|
|
Post by Robert on Nov 28, 2011 21:14:55 GMT 2
Mulla noi joululahjatoiveet ne vain vähenee... Pukille kirjoittelin, että tänä vuonna maittaisi jouluruokien ohella sellainen ~400 euron objektiivi kameraan, Jumpin-haalari ja käsipainot. Eipä sitä muuta oleellista tarvikaan, todennäköisesti kolmijalka tulossa ja kasapäin kynttilöitä. Lisäksi sisäinen pikkupoikani toivoo Call of Duty: Modern Warfare 3 -peliä Hevonen taas toivoi kovasti porkkanoita, uutta kouluhuopaa (ja salaa koulusatulaa, johon ei ole varaa 90582035 vuoteen), valkoista estehuopaa ja siihen uuteen kouluhuopaa sopivia pinteleitä. Todennäköisesti onnistun antamaan sille porkkanat ja huopa+pintelit. Uudet valjaatkin olisi kivat. Ja kärrit. Voivoi, rikas on hevoseton.
|
|
|
Post by Robert on Nov 28, 2011 20:09:28 GMT 2
28. marraskuuta 2011 - Mökötystä puolin ja toisin
"Älä viitti mököttää sille, ei se noin kauhea eilen ollut", Elisabeth hymähti taluttaessaan jotain isompaa hevosotusta ohitseni. Seisoskelin Vennan karsinalla, pieni ärsytys pinnassa. Harvemmin meni näin paljon tunteisiin Vennan jo tavaksi muodostunut mökötys. Suunnilleen puolisen tuntia sitten, olin juuri saanut ratsastuskamat päälle ja huoneeseen astellut Elisabeth uteli, josko olisin menossa ratsastamaan. Tyttö oli saanut mission hakea jonkun tuntsarin sisälle, joten olimme sitten suunnanneet tarhoille kaksin ja pääsin vähän avautumaankin eilisestä ratsastusepisodista.
"Fuckfuckfuckfuck", mutisin pysäyttäessäni Vennan keskelle maneesia. Kuulin Melodyn kipuavan katsomoon jotenkin ivallisen huvittuneena. Ponitamma kuopi maata kyllästyneenä kun säädin jalustinten ja satulavyön kanssa. Lopulta keikautin itseni vähän äkkiarvaamatta selkään, uskoen, että se olisi tamman lyhyen kärsivällisyyden kannalta parasta. Yllättävän helpolta se tuntui, selkäännouseminen. Pidensin jalustimia vielä reiällä sellaisiksi yleispituisiksi, pitelin ohjia toisessa kädessä nostaen toisen reidelleni. Huokaisin helpottuneena ja annoin ryhtini lysähtää katsahtaen Melodyn suuntaan. "That's a start", toinen sai sanottua erittäin epätsemppaavan kuuloisesti. "And that's mean! Mercy please, this is my first time after a year-long break", vastasin, lievästi huvittuneena itsekin. "You two look dashing together, just man up!" Melody totesi kävellessämme kohti katsomon päätyä. Saatoin nähdä tytön pyöräyttävän silmiään ilkikurinen hymynkare huulillaan. Sarcasm: fluent, I see.
"No joo, vähän masentaa taas vääntää", huokaisin ja nostin loimen sylistäni karsinan oven loimitelineeseen. "Mutta ei se siitä helpotu jos oot itekin tolla fiiliksellä", Ellu totesi ja lukitsi suuren, vaalean hevosen karsinaansa. Tyttö taputti sitä vielä kaulalle, kunnes eksyytyi itsekin Vennan karsinalle. "Alku on aina kivikkoinen", toinen vielä muistutti. Eikös tuo ollut sanonta? "Two wrongs make a right, huh?" vastasin kysyvällä äänensävyllä ja suuntasin rohkeasti karsinaan. Venna nappasi punaisen tallitakkini taskusta kiinni ja mässäili sillä yllättävän tyytyväisen oloisena kun harjailin tamman kaulaa. "Niin kai sitten", Ellu hymähti hymyillen ja ilmoitti suuntaavansa oleskelutilojen lämpöön.
Tunsin olevani säälittävä aloittelija ponin selässä. Se kulki mukavan pirteänoloisena, korvat hörössä ympärilleen katsellen. Maneesissa työskenteli samalla joku toinenkin ratsukko: suuri musta puoliverinen jotenkin samannäköisen - pitkän, hoikan ja tummatukkaisen - ratsastajansa kanssa. Eipä sen säkä tainnut olla hirveästi yli 160 sentin, mutta olihan sentään suunnilleen 140-senttisen ponin kyydissä... Venna tuntui jotenkin kotoisalta. Entinen ponimme ei ollut ollut pikkuponi, vaan ihan iso poni, mutta kyllä tähänkin voisi tottua. Pohkeet tuntuivat asettuvan juuri oikeaan kohtaan, polvi nojasi tyytyväisenä satulaan ja persuskin mahtui penkkiin paremmin kuin odotin! Ehkä meistä tulisi vielä jotain. Tunsin lieviä alemmuuskomplekseja yrittäessäni ravata jokseenkin samassa tahdissa ja temmossa pitäytyen, Venna oli ilmeisesti hieman sporttisempi neiti ja tykkäsi ottaa Vermon takasuoran aina pitkän sivun alkuun. Melodyn suunnalta kuului aina satunnaisia tyrskähdyksiä kun luultavasti kuulokkeet korvissa koulua ratsastava tyttö ravasi ohi musta hevonen siistissä peräänannossa. Pikkuhiljaa meidänkin meno muuttui tasaisemmaksi - sain oman rytmini kohdilleen, keventäminen alkoihin tuntua helpolta ja kädet lopettivat jatkuvan vispaamisen.
Sain varustaa Vennan kaikessa rauhassa, tilanne oli täysin utopisen oloinen. Koira haudattuna, sano minun sanoneen! Jauhoturpa tuntui olevan kiinnostunut lähinnä käsivarteeni kihnuttamisesta tai taskuni mässäilystä. Yksi kestosuosikki tuntui olevan myös turvan tunkeminen höntsien taskuun, ja nyt se äimistelikin kun päällä olikin ratsastushousut, joiden taskut olivat takin helmojen piiloissa. Ajauduin aina välillä rapsuttelemaan Vennaa, ihan vain, koska se oli niin hyvällä tuulella. Mietiskelin samalla omia sanojani, maybe two wrongs did make a right.
Kesti aikansa, puolisen tuntia, tottua ratsastukseen. Melody oli siirtynyt katsomoa ja maneesia erottavalle aidalle roikkumaan, ja kommentoi aina välillä jotain pikkujuttuja. Lopulta sain oman istuntani kondikseen - lantio alkoi toimia, käsi uskalsi pysyä paikoillaan ja kauan kadoksissa ollut ryhtikin löytyi. Harjoitusravi ei tuntunut enää kidutukselta ja osasin keventää ilman ylenpalttista varvistamista. Ei voinut sanoa, että Venna olisi kulkenut rennosti ja peräänannossa, tai edes vähän sinne päin. Takajalat olivat kyllä mukana, mutta pää heijaili jossain taivaan pilvissä. Kuitenkin pidin ponista. Pidin siitä aivan liikaa.
Vennan kaviot kopisivat pakkasen kylmettämällä maalla. Tie oli koppurainen - olihan se sentään sateen pieksämä ja äkkiseltään jäätynyt. Siitä huolimatta poni tallusteli varmajalkaisesti vierelläni kompuroiden vähemmän kuin minä itse. Matka maneesille ei ollut pitkä, siitä huolimatta olin jättänyt ohuehko fleeceloimen peittämään Vennan selkää ja lautasia. Jos sille pukkaisi edes pientä hikeä, niin en tahtonut seuraavan päivän jumien tai karvaan kuivuneen hien olevan mun niskoilla. Toisaalta, epäilin, että saisin ponia edes ratsastettua hikeen. Se tuntui olevan harvinaisen energiapitoista ja väsymätöntä sorttia.
"What, in the name of God, are you doing?" Melody kysyi yrittäessäni nostaa laukkaa. Laukkapohkeet olivat - tai ainakin muistelin niiden olevan - ihan oikeissa kohdin. Vennan reaktio asiaan oli kiihdytysravi ja ihmeellinen mutkittelu uralla ja sen sisäpuolella. Melodylta tuli napakka käsky siirtää käyntiin ja yrittää laukannostoa kulmasta kunnon valmisteluilla. Maneesiin saapui toinenkin ratsukko, mulle tuntematon pari. Suuri, vaalea läsipää näytti jylhältä - jälleen poniratsastajan näkökulmasta - mutta ratsastaja tuntui nousevan sen selkään ongelmitta. Keskityin hetkeksi seuraamaan kahden ratsukon rentoa jutusteltua. Hevoset seisoivat pitkin ohjin keskellä kenttää paljoakaan hievahtamatta. Meinasin saada paskahalvauksen Melodyn terävälle "focus!"-kuiskaukselle lyhyen sivun alussa. Aloitin valmistelun - puolipidätteet, valmisteleva pohje, puolipidäte, puolipidäte ja toisen lonkan nosto. Riemukseni laukka nousi. Venna poukkoili vähän joka suuntaan erinäisillä sivuaskelilla, kiihdytteli ajoittain ja ravisteli päätään, mutta voisin vaikka vannoa, etten olisi ikinä ollut yhtä veijarimaisen mutta samalla hurmaavan ponin kyydissä. Venna kuitenkin hyvin nopeasti palautti meikäläisen maantasolle muun muassa raviin tipauttamisilla, lentävillä laukanvaihdoilla täysin satunnaisissa väleissä ja pienillä pukin feattaamilla sivuloikilla. Lopputunti vietettiinkin taas taistellen, kunnes sain tamman loppuraveissa edes hieman taipumaan tahtooni.
Työskentely lähti yhtä keveästi käyntiin kuin viimeksi ja (meikäläisen) lämmittely vei vähemmän aikaa. En tiedä, oliko Venna jo näinkin nopeasti tottunut hieman epätasaiseen ratsastustaitooni vai oliko se itse vain niin häslä, ettei ottanut huomatakseen. Tunsin pomppivani harjoitusravissa kuin hullu ja kirosin esteratsastusvuoteni kankkulan kaivoon - sitä nopeasti oppii, että jalustimet ovat aina tuki ja turva. Päätin ottaa alkuverryttelyn jälkeen hieman riskaapelinkin teon, ottaa jalustimet kaulalle. Venna oli hieman kummastunut aluksi satulan edessä keikkuvista jalustimista, mutta palasi nopeasti työskentelemään taas itseensä keskittyen. Tunsin suuria riemuntunteita kun pysyin satulassa kuin liimattu, pomppimatta turhia, ja kun tamma myötäsi hieman niskastaan vain muutaman sekunnin ajaksi. Pienet oli ilot.
"Wasn't that awful, was it?" toinen hymähti kävellen kentän keskelle Vennaa rapsuttelemaan. Nousin alas selästä jotenkin helpottuneena, että se oli nyt ohi, mutta odottaen jo seuraavaa kertaa. Vennahan oli jotain aivan uutta mulle. Tallille johtavalla tiellä Melodyn keskustelusuoni pulppusi milloin mistäkin, eikä tyttö tainnut edes huomata kuinka olinkaan vaipunut ristiriitaisiin aatoksiini.
Maneesiin saapui muutama muukin ratsukko, hoitajia ratsastamaan tunneilla käymättömiä hoitohevosiaan. En edes huomannut toisia aluksi, vasta kun olin lähempänä törmäämistä jättikokoiseen kylmäveriseen. Jatkoin itsepintaista harjoitusravitreeniäni, jatkuvasti pitäen kuolaimen eloisana ja ponin pohkeiden välissä. Jossain vaiheessa taivuttelu, asettaminen, voltit, siirtymiset ja kaikki muu alkoi tuntua jo turhalta - Venna ei myöntyisi mulle vielä piiiiiiitkään aikaan. Päätin uhkarohkeana kokeilla jotain out-of-ordinary -ratsastusta, eli lisättyä ravia. Pakko sanoa, se ei lähtenyt ihan niin letkeästi kuin olin odottanut, mutta seuraava lisäys diagonaalilla oli uskomattoman hieno. Venna hieman ravisteli päätään, kunnes painui juuri sopivalle kuolaintuntumalle ja ravasi askeltaan pidentäen ja tempoa lisäten aina toiseen päähän asti. Jos muita ei olisi ollut paikalla, olisin luultavasti hihkunut innosta, mutta koska katsomoonkin oli pikkuhiljaa eksynyt tyttöjä, päätin jättää kyseisen episodin väliin.
Puolen tunnin päästä oltiin kumpikin saatu hieman hikeä pintaan, sekä meikä että Venna. Kävelin muiden työskentelyä seuraten sisäkentällä reilun kymmenisen minuuttia pitkin ohjin. Welshponi oli vieläkin kohtuullisen reippaalla tuulella ja se seurasi korvat hörössä aina ohikulkevia ratsukoita. Lopulta laskeuduin selästä ja nostin varaamani loimen maneesin oviaukolla Vennan selkään, minkä jälkeen vedit lämpimät lapaset ratsastushanskojen tilalle käsiini. Astuin ulos hiljakseen, sulkien oven perässäni. Huokaisten suljin silmät, ja hengitin raikasta, talvisen oloista ilmaa kääntyen.
Avasin silmäni vain huomatakseni ensilumen leijailevan hiljalleen maahan. Kyykistyin hieman, pyyhkäisemään maata tumpullani. Lunta, ihan tosi lunta. Kuiskasin saman myös Vennalle, joka katsahti korvat hörössä ensin meikäläistä, ja sitten eteensä. Talvi teki tuloaan.
5HM!
|
|
|
Post by Robert on Nov 28, 2011 0:58:40 GMT 2
27. marraskuuta 2011 - Mitäs me brittilapset
Kaksi päivää tallilla putkeen - huisia! Olin ilmoittanut itseni Vennan kanssa koulutunnille, onneksi joulukuun puolelle. Ehtisi vähän käydä itsenäisestikin selässä. Toistaiseksi olin uskaltautunut vain taluttelemaan sitä - tai Venna mua. Tänäänkin käveltyämme Melodyn ja Eelan kanssa metsikössä neiti oli keskittynyt ihan huolella viemään heiveröistä meikäläistä 6-0. Futareillahan oli tunnetusti maailman köyhimmät habat.
Kohta tulisi ihan varmasti lunta (mun maailmassa ei ole vielä lunta :--D), sen verran pilvisen oloinen, mutta pakkasrikas yö oli tulossa. Sulkeuduttiin hoitajien lämpimään huoneeseen, aika iso lössi oli suuntaamassa maastoon, joten päätettiin toteuttaa peribrittiläistä iltapäiväaktiviteettia - iltapäivätee. Vedenkeitin ja suhteellisen köyhä valikoima erilaisia pussukoita oli melkoinen pettymys, etenkin kun meillä mummu aina teki teet kunnolla kattilassa lehtiä hauduttamalla. Faija oli kovin laiska ja se olikin Suomessa tyytynyt pelkkään pussitteluun, mama kunnon suomalaisena kittasi kahvia ainakin kolme kuppia päivässä. Kaapista löytyi Teetaivas-niminen, vajaa laatikko. Noukin itselleni Viisasten tee -nimisen pussin ja tarjosin rasiaa myös Melodylle, joka köyhästä valikoimasta noukki itselleen oranssiin taittuvan paperikääreen.
Aikamme kahviteltuamme teen parissa ja juteltuamme vähän kaiken maan ja taivaan (tai oikeastaan Brittilän ja ah-niin-kivan Suomen) välillä, Jossu avasi huoneen oven. "Ai katos, meidän brittilapset täällä kahvittelee", nainen virnisti ja haki selvästi katseellaan jotain, tai jotakuta. "Teetä", huomautin ja nyökkäsin pöydällä lojuvaa käärettä, jonka päällä oli käytetty teepussi, kohti. "No niinpä tietysti", Jossu huokaisi, "ette oo sattunut näkemään Saraa missään?" Mulla ei ainakaan ollut mitään hajua, kuka Sara oli, ja sen varmaan huomasikin, sillä vaaleaverikkö myöhemmin tarkensi Saran olevan kimon ponin, Bonnien, omistaja. Pudistin päätäni ja Jossu sinkaisi saman tien ulos. Mikä lie kiire asialla.
"So, you unpacked yet?" Melody kysäisi huuhdellessani mukiani. Vilkaisin tyttöä olkani yli ja nyökkäsin kohti sohvan edessä lojuvaa treenikassia kohti. Mustassa kassissa oli mäyrän pää, jonka yllä luki Brockham ja alla Robert. Vanha futiskassi. Sinne oli sullottu kaikki ratsastuskamatkin. Ehkä jouluna saisi vaikka uudet saappaat tai uuden kypärän, tai vastaavasti syntymäpäivänä, joka oli upeasti kolme päivää joulun jälkeen. Tungin kädet taskuihin, tuntien avaimen. "Actually..." aloitin hymynkare huulillani ja nostin avaimen näkyville. Olin saanut sen keskiviikkona Annelta palattuani Vennan kanssa tallille. Huonompi juttu, että avaimessa ei ollut numeroa - ainakaan erottuvaa - eikä Anne ollut muistanut sanoa kaapin numeroa. Lähdimme Melodyn kanssa urheina taistoon kaappirivistöä vastaan ja kiivaan viiden minuutin kamppailun jälkeen löysin oman kaappini. Huh, aika tilava. Istahdin lattialle nostaen kassin viereeni. Melody istui ikkunan alle kaappirivistöjen väliin. Pulistiin samalla milloin mistäkin, muun muassa futiksesta ja ratsastusvarustemerkeistä. Todettiin olevamme melkein samiksia kun nostin CO Wellington Classic -kypäräni kaapin ylähyllylle. Ulkonäöllisestihän ne olivat suunnilleen identtisiä, itsekään en ollut varma niiden eroista, muuten kuin pienestä hintaerosta.
Kävi myös ilmi, että oltiin Melodyn kanssa kumpikin enemmän tai vähemmän varusteratsastajia. Toki meikäläisen Italian-reissulta ostetut nahkasaappaat oli (ison) piirun verran halvemmat... Heitin parit ratsastushousutkin kaapin ylähyllylle, perusmustat ja toiset tummanharmaat. Mama oli kova ostelemaan mulle ties mitä ratsastuskamaa, itsekään en pysynyt aina perillä, mitä merkkiä käytin, eikä sillä omalta osaltani ollut niin väliä. Toki kalliimpi kama oli aina myös mukavampaa ja kestävämpää, mutta Kingslandin kisapaidalle sanoin kyllä hyvästit kun onnistuin tipahtamaan esteen koristeena olleeseen kukkapenkkiin eikä lika ottanut lähteäkseen.
Olin juuri tallomassa treenikassia kaapinpohjalla kun Anne kipaisi yläkertaan, kertoi kahvin loppuneen toimistosta. Naisen ohittaessa mua takaisintulomatkalla, sain käskyn liikuttaa Venna reippaasti vaikka maneesissa. Ilmeeni mahtoi olla suuri kysymysmerkki. En ollut yhtään varautunut siihen, että pääsisin(/joutuisin...) ponitamman selkään näinkin pian. Etenkin, kun sillä ei ollut edes mikään draamavapaa päivä tänään. En ehtinyt edes sanoa mitään kun brunette jo koikkelehti portaat alas. Käänsin katseeni Melodyyn. "Let's get you saddled up, huh?" toinen sai sanottua huvittunut hymy kasvoillaan ja ponnisti ylös. Seisoin yhä hölmistyneenä toinen jalka kaapissa ja vilkaisin ylähyllyn kypärää. "Come on, it can't be that awful", tyttö taputti mua lohduttavasti olkapäälle ja meni itse jo edeltä, kunnes jäi portaikkoon odottelemaan. Sain ilmoitettua vaihtavani kamat nopeasti. Kuuliaisena kiskoin höntsät pois ja hilluin pelkillä pitkillä kalsareilla (heh) hetken taiteillen mustat ratsastushousut ylähyllyltä. Tuntui hassulta pitää ratsastushousuja ensimmäistä kertaa vuoteen. Saappaatkin sujahti yllättävän helposti jalkaan, nahka oli käyttövuosien aikana pehmennyt ihan täydelliseksi.
Tallustelin alakertaan kypärän hanskoineen toisessa kainalossa semihuolestuneen näkösenä. Melody seisoskeli Eelan karsinalla, jutellen tammalle hiljaisella äänellä. Hyvä puoli asiassa oli se, ettei tarvinnut enää tapella harjaamisen tai kavioiden putsaamisen kanssa, ainoastaan satulan ja suitsien. Awesome. Kirosin jotain itsekseni, kiinnittäen puolivahingossa paitsi Melodyn myös lähellä shettiksiä rapsuttelevan tytön. "Vau, sähän näytät ihan ratsastajalta", kuulin selkäni takaa toisen huvittuneisuutta tihkuvan letkautuksen, suomeksi. Se oli jotenkin hienoinen yllätys, tuntui hassulta puhua ensin lähes pelkästään englantia ja siirtyä sitten suomeen. "Joojoo, shut up", virnistin takaisin ja lähdin varusteidennoutoreissulle. Satula ja suitset löytyivät vikkelään. Palatessani Melody leperteli meikäläisenkin tammalle karsinanovella. Heittäessäni (okei, asettaessani) kamat maahan, sain kuulla noottia, että turhaan olin Vennaa aiemmin komentanut kun se on ihan kiltti. Tyrskähdin tytölle ja lähdin satula kädessä kohti kaksintaistelua. Jauhoturpa seisoskeli kaikessa rauhassa Melodyn paijattavana kun nostin satulan sen kaulalle ja liu'utin paikoilleen. "Huh?" karkasi huulilta kun Venna ei elettäkään tehnyt edes satulavyötä kiristäessä. Melody katsahti muhun pieni voitonriemu silmissään. Onneksi korjasin potin suitsiessa. Miten niin pieni ponitamma saa päänsä niin hiton ylös! Siinä olikin kiva tapella sellainen kymmenisen minuuttia, kunnes taktisesti otin pään kainaloon, jolloin Venna oli taas ihan whatever, ja sain sen suitsittia. Karsinan ovelle päästyäni huokaisin raskaasti ja haroin hiuksiani. Kuuma. "Sweating already?" Melody kysyi ojentaen kypärääni. Meinasin heittää jotain Eelasta, mutta kuulemani mukaan sekään ei ollut mikään kiltein hevonen tallissa. Nappasin hanskat käsiini ja painoin kypärän hiuspehkon päälle. Ei kun menoksi. Vähän jos jännitti.
A/N: Jatkan tätä ovelasti flashbackina seuraavassa tarinassa ;)
|
|
|
Post by Robert on Nov 27, 2011 16:47:12 GMT 2
Sanomattakin varmaan selvää, että tykkäsin Melodyn tarinasta, etenkin lopusta :--D Todella elävästi kerrottu ja jee brittienglantia <3
|
|
|
Post by Robert on Nov 27, 2011 16:26:49 GMT 2
Senkin onnekkaat! Itse oon kärsinyt perjantaista asti nielutulehduksesta, aamusta katosi ääni ja nyt se on palaillut, mutta en saa puhua kuin tiistaina! Kamalaa tällaiselle moottoriturvalle, joka on koko ajan äänessä... Hyvä juttu, ettei tarvi mennä koululle tai duuniin, koska ei saa puhua = en pysty tekemään töitä, koska pitää käyttää ääntä :--D
|
|