|
Post by Robert on Oct 18, 2012 23:00:50 GMT 2
Hellurei ja hellät tunteet kaikille, taaaas piiiiitkän tauon jälkeen tääkin kuvioissa. Tulipa keskiviikkona ajettua se ajokorttikin (melkein kuukauden suunniteltua myöhemmin kun murrr poliisit hukkasivat miun lupahakemuksen) ja tänään hain sitten autonkin kotiin! On kyllä niiiiiin ihanaa ja lepposaa ajella vihdoin ja viimein ihan omalla autolla.
Hepparintamalla ei mitään sen kummempaa, vähän taas inspiraatio oikeiden hevosten parissa kuollut noihin kurakeleihin kentällä sekä tarhassa ja hepan tarhakaveriin, joka tulee porttilangoista läpi joka ainoa kerta kun haen omaa prinsessaa sisälle... Kisakausikin onneksi jo yksiä kisoja lukuunottamatta ohi! Kunhan saadaan lumet maahan niin saakin iskeä kärryt kouluhevosen perään ja suunnata sellaiselle superpitkälle ja -autiolle asvalttitielle ajelemaan.
Mitäs sebeläisten (hevos)elämään kuuluu? Muuta kuin irroneita sormenkynsiä (hyi!) ja ex-ravureiden koulutusta? Onnittelut uusille hoitajille ja yksityisille, vielä en ole ehtinyt naamoja, nimiä ja hevosia yhdistää Brittaa lukuunottamatta, mutta eiköhän ne sieltä kohta tule!
|
|
|
Post by Robert on Sept 29, 2012 19:13:40 GMT 2
Jos sitä jaksaisi vihdoin työstää tuon 19.9 aloitetun tarinan loppuun asti Tapahtumatkin alkaa olla jo parin viikon takaisia kohta! Huomenna menee kuitenkin koko päivä kisoissa, joissa mennään tuurilla hepan kanssa ensimmäinen yhteiset 90-esteet ratamaisemassa muodossa (korotettu uusinta 80-luokkaan jos sinne päästään)... Jännittää huu!
|
|
|
Post by Robert on Sept 24, 2012 22:06:40 GMT 2
Blah, mulla tuli viime keskiviikkona sama tilanne kuin Riellalla, paitsi mun kirjallinen peruttiin, koska poliisit olivat hävittäneet mun ajolupahakemuksen >:------| YOU HAD ONE JOB. Nyt siirtyi kortti ja kaikki, ärsyttää olla 18 ja omistaa auto kun ei pääse ajelee ennen lokakuuta ainakaan!
Tällä viikolla mun osalta suunnitteilla huomenna FUN. Helsingissä! Lisäksi tietty treenaillaan kopun kanssa ja torstaina pääsen koeajaan uuden koulupenkinkin <3 Sunnuntaina käydään estekisoissa koikkelehtimassa toivottavasti toinen kvaali talteen ja sitten alkaakin olla kisakausi paketissa, jes! Ensi vuonna vaativammat luokat ja niin edelleen, mustahan tuli nyt seniori.
Tää vuosi on ollut hevosellisesti kyllä ihan paras, ei olla tultu kuin kaksista koulukisoista ilman rusettia kotiin ja voitettiin seuran juniorikoulumestaruuskin <3 Mites muilla, onko tää vuosi ollut kultavuosi vai joku next-one-will-be-better-vuosi hevostelun saralla?
|
|
|
Post by Robert on Sept 17, 2012 21:29:08 GMT 2
17. syyskuuta 2012 - Paluu arkeenFutis ja motocrossi olivat riepotelleet mua pitkin Suomea koko kesän, aina jossain oli jotkut skabat tai aina jossain oli joku viikon mittainen treenileiri. Talleilu jäi hyvinkin lyhyeen ja ilmoitinkin Annelle olevani poissa kuvioista koulujen alkuun asti. Koulukin alkoi vauhdikkkaasti työssäoppimisessa, ja työpäivät venyivät överipitkiksi kun sain ottaa oman crossini halliin mukaan - työtuntien jälkeen vapaa-aikaa paloi pyörää uusien. Mutta nyt, nyt oli aika palata takaisin arkeen! Maanantai oli ollut suoranaisesti tylsä, tappotylsä. Olin jonkin verran facebookissa jutellut tallitytöille, saanut säännölliset infot milloin mistäkin, ja olinhan mä kesällä käynyt muutamaan otteeseen treenaamassa Vennalla ratsastuskoulumestaruuksia silmällä pitäen. Ne olivat tosin yleensä olleet aivan iltamyöhään, jolloin ei paljoa porukkaa tallilla enää ollut, joten fyysinen näkeminen oli jäänyt erittäin vähään. Jollain tapaa oli peräti ikävä tytsyjä! Olin suoraan sanottuna innoissani ekasta tallipäivästä pitkään aikaan, ja suuntasin koululta suoraan kotiin vaihtamaan tallihöntsiä päälle. Sää oli pilvinen, sadetta ei ollut tullut koko päivänä, joten uskalluin lähtemään tallilla vastapestyllä endurolla. Ehkä se ei kuraantuisi kuin hiukan nyt kun tiet olivat kuivat? Oli tullut aika kaivaa taas punainen kevyttoppatakki esiin, sillä kelpasi ajella syysilmoilla ja hengailla tallilla. Tallipihassa näkyi muutama pyörä, ei yhtäkään skootteria tai mopoa, mutta yksi mauto, joka ei kyllä ollut Ellun! Sen sijaan yksi sykkeli näytti Inkerin omistamalta ja toinen Britan. Oma mopo jäi muiden polkupyörien jatkoksi ja kypärä tyynesti peilinvarteen roikkumaan, päähän eksyi Volcomin löysä tupsupipo - kyllä, nyt oli niiiiiiin syksy. Ensimmäisenä tallissa tuli vastaan Siiriä käytävällä harjaileva Inkeri, joka juuri selin muhun putsasi pölyharjaa piikkisualla. Like a ninja, hiippailin toisen taakse ja iskin kämmenet silmille. "Knock knock, guess who", koputtelin virnistellen, saaden Inkeriltä vastaukseksi turhautunutta rimpuilua ja ihmeellistä mutinaa. Lopulta se kiemurteli itsensä vapaaksi ensin tungettuaan sormensa jokaikisen kylkiluun väliin pistävästi ja tuijotti mua vakavasti. Lopulta sain pölyharjan puuosalla kalautuksen kalloon. "Sua ei oo näkyny koko kesänä, hiton... urpo!" Inkeri sanoi syyttävästi, kuitenkin taittuen virnistykseen lauseen loppua kohden. Olin ihan varma, että sieltä tulisi jotain rajumpaa settiä, mutta urpo oli ihan jees. Ujuttautuin Siirin riimunarun alta samalla sekoittaen sen hoitajan hiukset ja puikahdin Vennan karsinan ovelle. Ponitamma seisoskeli puoliunessa toista takajalkaansa lepuuttaen eikä noteerannut meikäläistä mitenkään, joten hymähtäen annoin sen olla ja suuntasin yläkertaan kaapaten matkallani mukaan Britan, joka ilmoitti olevansa iloinen siitä, että meikäläinenkin oli saanut perseensä raahattua tallille. Juteltiin lähinnä uusista hoitajista ja tallille saapuneista ja jo lähteneistä hevosista sekä kesän varsoista. Yläkerran hengailutilassa makoili joku hiton pitkätukkainen tytsky sohvalla ja joku lyhyenläntä tyttö juttelemassa Sastulle Pellasta. Se pitkätukkainen loikoili sohvalla ketarat ojossa ja koin oikeudekseni punkea sohvalle myös - olihan se mun vakkaripaikka ja vanhaa kunnon sohvaa oli ollut kyllä ikävä. "Miiiiine", ilmoitin virnistäen tytölle ja sysäsin tämän koivet syrjään oman persukseni tieltä. Ilmoitukseni jälkeen jatkoin aiemmin keskenjäänyttä lausettani Vennan kanssa ensimmäisessä osarissa ensimmäiseksi ei-sijoittuneeksi jäämisestä. Samassa pitkätukka nousikin jo ylös - valtasin koko sohvan itselleni - ja kysäisi kahvista. Britta ja Sastu ilmoittivat haluavansa tuota mustaa elämäneliksiiriä, oma vastaukseni oli epämääräinen "blllrghh okei", t: teemies. Esittäydyimme puolin ja toisin, pitkätukka oli Nompuksi kutsuttu lukiolaistyttö, joka hoiti nyt Liinaa, ja lyhyempi tyttö 13-vuotias Selena, joka hoiti Pellaa. Koska mukana oli uusiakin naamoja, niin keskustelu pyöri myös perusasioissa ja itsekin pääsin kertomaan brittiajoista sun muusta jälleen kerran, tosin Britta, joka oli kuullut samat tarinat useampaan otteeseen, haukotteli ja pyöritteli silmiään ihan vain veetuillakseen. Annoin Britan näin-musta-tuli-hoitaja -tarinalle samanlaisen palautteen, johon sain kielellä höystetyn irvistyksen vastaukseksi. Itse kahvi unohtui keskustelun soljuessa, kunnes Nomppu itse lopulta muisti sen. Tummaa tukkaansa haroen - jesus christ, sillä on pitkät hiukset! - tyttö suuntasi kahvinkeittimelle. Laittoipa vielä mukeihinkin valmiiksi. Olin sen verran unhoittunut keskusteluun, että tyynesti siemaisin kupposestani melkeinpä heti saatuani sen nenäni eteen. Seuraavassa sekunnissa itkinkin sitten verta. A) Kahvi on pahaa, period, B) kahvi on kuumaa, C) kahvi on myrkkyä. Nomppu lohdutti mua samantien tuoden maitoa pöytään. Sillä välin ovelasti kaadoin maitovaran verran omasta kahvistani Nompun kahviin, ihan vain siksi, että saisin omat kaffeni höystettyä maidolla. Maitokin oli aika pahaa. Kuitenkin uuden tytön mieliksi join kiltisti kupin tyhjäksi. Oltiin varmaan lähemmäs tunti tai puolitoista istuskeltu ylhäällä, sillä välin pihalle oli ehtinyt tulla melkoinen rankkasade (jee.....) ja Inkeri oli käynyt oven toisella puolella kiivasta keskustelua jonkun kanssa puhelimessa ja paiskonut kaappinsa ovea sydämensä kyllyydestä. Ehkä sillä oli sydänsuruja? You never know! Nomppu havahtui jossain vaiheessa ajankulkuun, ja ilmoitti lähtevänsä Liinua paapomaan. Me loput jäätiin vielä juoruilemaan yläkertaan. Me juoruiltiin vielä toinenkin tunti, spekuloitiin ratsastuskoulumestaruuksia ja tytöt analysoivat mun ja Vennan debyyttiheA-rataa, jolla sijoituttiin ensimmäiksi (niin siis ensimmäiseksi ei-sijoittuineista). Ulkona sade oli rauhoittunut ja pilvet enteilivät jo auringonlaskua, joten suuntasin itsekin alakertaan. Nomppa oli kadonnut, ja tallissa oli muutenkin hiljaista. Livahdin Vennan karsinaan lähes tamman huomaamatta ja se hätkähdyksen jälkeen laskikin päänsä yläilmoista ja tutkisteli tarjoamaani kättä kummastuneena. Taskusta löytyi naapurin pihalta varastettu omena, joka katosi nopeasti parempiin suihin ja näin ollen toimi sorry-for-being-gone-for-so-lone -lahjana. Rapsuttelin pikkuneitiä korvan takaa samalla tiiraillen sen karvapeitettä, also known as edessä oleva työurakka. Hurmaava väriero kaulan ja keskikropan välillä paljasti Vennan olleen kurakeleissä loimi päällä. Helpotus. Karsinan ulkopuolelta kaappasin itselleni piikkisuan ja juuriharjan. Poni oli jo alkanut puskea talvikarvaa päälle, enää ei kuivuneeseen kuraan auttanut sipaisut pehmeällä harjalla vaan hellä piikkisukakäsittely. Venna sääti vesiautomaattinsa, suolakivitelineensä ja ruokakaukalonsa kanssa kuin ei olisi ennen niitä nähnyt, joten sain kaikessa rauhassa harjailla uteliasta ponia. Kun tamma alkoi olla karvapeitteeltään normaalin värinen, kävin joskus liinakonkin värisen harjan kimppuun, joka tällä hetkellä muistutti enemmän yhtä suurta kurakönttiä. "Aww babygirl, what have you done to yourself", voivottelin itsekseni jouhia setviessäni. Arsenaalinani oli piikkisuka ja juuriharja, joilla alkoi tukkakin pian selvitä ilman järkyttävää kaljuuntumista. Tallin omistajattaret saattaisivat vetää lievät kilarit jos repisin kauniille satuponille ratsuharjan...! Eihän siinä mennyt kuin puolisen tuntia sadattelua ja Coldplayn hyräilyä kun oli tukka selvä niin etu- kuin takapäästäkin. Ulos Venna ei todennäköisesti enää menisi, mutta ajattelin kuitenkin "liikuttaa" sen, tai lähinnä itseni - ei muuta kuin loimea niskaan ja let's go! Pienen tihkun varalta heitin tammalle kaulakappaleellisen sadeloimen, eipähän ainakaan kastuisi tai likaantuisi. Ulkoa paljastui oikeastaan ihan mukava syystihku - satunnaisesti taivas heitti muutaman pisaran mun ja perässä kulkevan ponin niskaan, mutta kastumiseksi sitä ei voinut kutsua kukaan. Alkoi totisesti olla jo syksy, kello oli tuskin seitsemääkään ja silti taivas vain maalautui violetin, punaisen ja keltaisen eri sävyillä. Venna kulki jokseenkin steppaillen, ajoittain harhaillen takanani vasemmalle ja oikealle. Kai viileämpi ilma oli saanut senkin terästäytymään ja piristymään. Koska ilta alkoi todellakin hämärtyä, suuntasin kohti peltoa, joka oli vihdoin ja viimein vedetty sänkkäriksi. Pieni siivu aurinkoa värjäsi pellon punertavaksi. Sateen jäljiiltä pelto oli hieman pehmeä, mutta mudasta tai uppoamisesta ei juurikaan voinut puhua. Vennakin oli rauhoittunut, se askelsi hiljaisena turpa välillä hipaisten selkääni. En sitten tiedä oliko siihen iskenyt joku äkillinen läheisyydenkaipuu kun tykkäsi kulkea aivan selän takana, kuin turvassa pahalta maailmalta. En kyllä ollut paras ritari suojelemaan tuota ihanaa pikkuprinsessaa, mutta yritys hyvä kymmenen. 15HM!Syys-merkki ansaittu syksyisestä suorituksesta:
~Anne
|
|
|
Post by Robert on Sept 16, 2012 17:07:32 GMT 2
9. kesäkuuta 2012 - Eka ratsastuskoulumestaruusvalmennus! "Elikkäs olisitte osallistumassa helppoon aahan tai siitä ylöspäin, riippuen mitä luokkia lopulta mestaruuksissa järjestetäänkään", Anne aloitti tunnin reippahasti ja pakotti meikäläisen kohtaamaan tulevan, pelottavankuuloisen haasteen. Helppo A, pffft, mitä mä olin ajatellut! Viimeisin kisastartti oli kansallinen 120-poniluokka yli vuosi sitten ja viimeisin koulustartti oli helppo B seurakilpailuissa neljä vuotta sitten. Enhän mä ikinä oppisi edes muistamaan mitään helppo A -ohjelmia, niissähän oli miljoona ja yksi kohtaa!
Muut vapaaehtoiset (Dani tosin saattoi olla Annen pakottamana, en ollut ihan satavarma) rääkkiin ilmoittautuneet olivat heti superkeskittyneitä ja tunsin olevani hätää kärsimässä pikkuponini kyydissä. Riella jätti-Lailalla, Pilvi jumbo-Sentillä ja Dani aikaiso-Frankilla. Olin jo kolmisenkymmentä senttiä matalammalla kuin Dani ja vähän limboammalla oltaisiin kevyesti päästy Lailan mahan alta. Lohduttavaa oli se, että Venna oli startannut joskus vaativa B -luokkiakin, eli ainakin se osaisi hommat. Edes jotenkin.
Tunti aloitettiin helpolla tehtävällä: ravisiirtymisillä. Vaan enää se ei ollutkaan niin helppoa, varsinkaan kun hevoselta piti löytyä oma moottori, kiva muoto ja napakka reagointi. Venna, kuten aina, reagoikin mukavan reippaasti eteen käskeviin apuihin, mutta pidätteet olivatkin toinen juttu. Se karkasi muodosta aina kun otin pienenkin pidätteen. Jäin hetkeksi käynnissä taivuttelemaan voltille ja sen jälkeen alkoi ravista käyntiin siirtyminenkin sujua mukavasti. Muutaman onnistuneen siirtymisen jälkeen jäin kevyeeseen raviin, pyytäen Vennalta jo nyt hyvää ravia. Se jättikin tikitysravivaihteen pois ja tuntui kulkevan ihan kivasti. Tiedostin itse könöttäväni hieman keventäessä ja pyrin probleemaa itsekin korjailemaan.
"Sitten tehdään ympyröitä omaan tahtiin. Pääty-ympyröitä ja isompia voltteja. Jos hevonen tuntuu jäykältä hakekaa joko asetusta ensin läpi tai sitten voi kokeilla ylitaivuttamista", Anne ohjeisti neuvottuaan Pilviä Sentin kanssa. Lähdin keskiympyrälle keskittyen hyvään taivutukseen ja Annelta tulikinheti vinkki, että selkeä asetuksen läpi ratsastus sisäpohkeella toimii kivasti. Käskystä otin ulko-ohjan paremmin tukemaan ja Venna alkoikin taipua mukavasti eikä niskoitellut vastaan.
Kivaa ja rentoa kevyen ravin täyteistä alkuverryttelyä kesti vain pienen hetken, tuli aika istua harjoitusraviin. Jee. Onnekseni Vennalla oli mukavan irtonainen ja iso ravi pikkuponiksi, siellä pystyi istumaan liikettä mukaillen ilman, että joutui hytkymään vimmatusti kuten shettisten selässä. Jäin helposti taas tuijoittelemaan ponin niskaa, olihan se kiva katsella kun Venna kulki todella mukavasti - tämä oli varmaan ensimmäinen kerta kun se paljasti todellisen luonteensa: miellyttämisenhaluinen ja nöyrä työntekoa rakastava poniini! Annelta tuli kuitenkin komento, että nyt leuka ylös. Meidän ihan kiva ravi ei myöskään ollut tarpeeksi, joten pyysin hieman eteen välttääkseni ponin painumisen luotiviivan taakse. Yhä oli yllättävän okei istua siellä ravissa, vähän enemmän joutui nyt itsekin tekemään töitä varsinkin kun Venna käytti selkäänsä sen verran hyvin.
Seuraava tehtävä oli tulla ravissa lyhyen sivun jälkeen lävistäjää pitkin pohkeenväistössä. Keskiviivalla suoristus ja eteen, sitten väistätys takaisin uralle. Kuulosti simppeliltä, muttei ollut ihan niiiiin simppeliä. Anne käski keskittyä aluksi tempon säilyttämiseen. Venna toimi kuin ihmisen mieli eikä Annellakaan ollut mitään korjattavaa. Nyt tamma kulki mukavasti omalla moottorilla ja oli kevyt edestä! Seuraavaksi ohjelmassa oli keskilaukkaa, joka tulisi koota joka sivun keskellä noin neljän askeleen ajaksi harjoituslaukaksi. Voi herramunjee, ajattelin muistaessani, etten ole tainnut ikinä tehdä vastaavaa laukan sisäisiä siirtymisiä sisältävää harjoitusta. Venna nosti hyvin laukan, ei rynnännyt tai singonnut eikä noussut peräänannosta minnekään. Nosto ei myöskään jäänyt löysäksi, vaan oli heti selkeä ja napakka. Laukka lähti hyvin pyörimään, mutta kokoaminen oli astetta vaikeampaan. Anne neuvoi käyttämään kroppaa erilailla, ja kas kummaa kun se auttoi heti!
Laukat onnistuivat aivan mainiosti ja loppukevennykseksi ennen eteen-alasverkkaa otettiin pari takaosankäännöstä, jotka sujuivat ainakin meiltä hieman kyseenalaisesti - Venna tuppaili steppailemaan takajaloillaan vähän turhan laajasti. Muuten tunti oli vallan onnistunut ja sain pahimmat heA-pelot perseestä pois!
14HM!
|
|
|
Post by Robert on Sept 16, 2012 17:05:18 GMT 2
"Elikkäs olisitte osallistumassa helppoon aahan tai siitä ylöspäin, riippuen mitä luokkia lopulta mestaruuksissa järjestetäänkään", Anne aloitti tunnin reippahasti ja pakotti meikäläisen kohtaamaan tulevan, pelottavankuuloisen haasteen. Helppo A, pffft, mitä mä olin ajatellut! Viimeisin kisastartti oli kansallinen 120-poniluokka yli vuosi sitten ja viimeisin koulustartti oli helppo B seurakilpailuissa neljä vuotta sitten. Enhän mä ikinä oppisi edes muistamaan mitään helppo A -ohjelmia, niissähän oli miljoona ja yksi kohtaa!
Muut vapaaehtoiset (Dani tosin saattoi olla Annen pakottamana, en ollut ihan satavarma) rääkkiin ilmoittautuneet olivat heti superkeskittyneitä ja tunsin olevani hätää kärsimässä pikkuponini kyydissä. Riella jätti-Lailalla, Pilvi jumbo-Sentillä ja Dani aikaiso-Frankilla. Olin jo kolmisenkymmentä senttiä matalammalla kuin Dani ja vähän limboammalla oltaisiin kevyesti päästy Lailan mahan alta. Lohduttavaa oli se, että Venna oli startannut joskus vaativa B -luokkiakin, eli ainakin se osaisi hommat. Edes jotenkin.
Tunti aloitettiin helpolla tehtävällä: ravisiirtymisillä. Vaan enää se ei ollutkaan niin helppoa, varsinkaan kun hevoselta piti löytyä oma moottori, kiva muoto ja napakka reagointi. Venna, kuten aina, reagoikin mukavan reippaasti eteen käskeviin apuihin, mutta pidätteet olivatkin toinen juttu. Se karkasi muodosta aina kun otin pienenkin pidätteen. Jäin hetkeksi käynnissä taivuttelemaan voltille ja sen jälkeen alkoi ravista käyntiin siirtyminenkin sujua mukavasti. Muutaman onnistuneen siirtymisen jälkeen jäin kevyeeseen raviin, pyytäen Vennalta jo nyt hyvää ravia. Se jättikin tikitysravivaihteen pois ja tuntui kulkevan ihan kivasti. Tiedostin itse könöttäväni hieman keventäessä ja pyrin probleemaa itsekin korjailemaan.
"Sitten tehdään ympyröitä omaan tahtiin. Pääty-ympyröitä ja isompia voltteja. Jos hevonen tuntuu jäykältä hakekaa joko asetusta ensin läpi tai sitten voi kokeilla ylitaivuttamista", Anne ohjeisti neuvottuaan Pilviä Sentin kanssa. Lähdin keskiympyrälle keskittyen hyvään taivutukseen ja Annelta tulikinheti vinkki, että selkeä asetuksen läpi ratsastus sisäpohkeella toimii kivasti. Käskystä otin ulko-ohjan paremmin tukemaan ja Venna alkoikin taipua mukavasti eikä niskoitellut vastaan.
Kivaa ja rentoa kevyen ravin täyteistä alkuverryttelyä kesti vain pienen hetken, tuli aika istua harjoitusraviin. Jee. Onnekseni Vennalla oli mukavan irtonainen ja iso ravi pikkuponiksi, siellä pystyi istumaan liikettä mukaillen ilman, että joutui hytkymään vimmatusti kuten shettisten selässä. Jäin helposti taas tuijoittelemaan ponin niskaa, olihan se kiva katsella kun Venna kulki todella mukavasti - tämä oli varmaan ensimmäinen kerta kun se paljasti todellisen luonteensa: miellyttämisenhaluinen ja nöyrä työntekoa rakastava poniini! Annelta tuli kuitenkin komento, että nyt leuka ylös. Meidän ihan kiva ravi ei myöskään ollut tarpeeksi, joten pyysin hieman eteen välttääkseni ponin painumisen luotiviivan taakse. Yhä oli yllättävän okei istua siellä ravissa, vähän enemmän joutui nyt itsekin tekemään töitä varsinkin kun Venna käytti selkäänsä sen verran hyvin.
Seuraava tehtävä oli tulla ravissa lyhyen sivun jälkeen lävistäjää pitkin pohkeenväistössä. Keskiviivalla suoristus ja eteen, sitten väistätys takaisin uralle. Kuulosti simppeliltä, muttei ollut ihan niiiiin simppeliä. Anne käski keskittyä aluksi tempon säilyttämiseen. Venna toimi kuin ihmisen mieli eikä Annellakaan ollut mitään korjattavaa. Nyt tamma kulki mukavasti omalla moottorilla ja oli kevyt edestä! Seuraavaksi ohjelmassa oli keskilaukkaa, joka tulisi koota joka sivun keskellä noin neljän askeleen ajaksi harjoituslaukaksi. Voi herramunjee, ajattelin muistaessani, etten ole tainnut ikinä tehdä vastaavaa laukan sisäisiä siirtymisiä sisältävää harjoitusta. Venna nosti hyvin laukan, ei rynnännyt tai singonnut eikä noussut peräänannosta minnekään. Nosto ei myöskään jäänyt löysäksi, vaan oli heti selkeä ja napakka. Laukka lähti hyvin pyörimään, mutta kokoaminen oli astetta vaikeampaan. Anne neuvoi käyttämään kroppaa erilailla, ja kas kummaa kun se auttoi heti!
Laukat onnistuivat aivan mainiosti ja loppukevennykseksi ennen eteen-alasverkkaa otettiin pari takaosankäännöstä, jotka sujuivat ainakin meiltä hieman kyseenalaisesti - Venna tuppaili steppailemaan takajaloillaan vähän turhan laajasti. Muuten tunti oli vallan onnistunut ja sain pahimmat heA-pelot perseestä pois!
|
|
|
Post by Robert on Sept 16, 2012 16:04:19 GMT 2
Tervetuloa uusille hoitajille! t: joku vaivihkaa lomalta porukkaan hivuttautuva henkilö.....
Nyt on kirjoitukset omalta osalta pitkälti ohi, vielä maanantaina ja keskiviikkona on kirjoiteltavaa, sen jälkeen ei tarvitse kuin odotella kevättä! Kilpailukausikin alkaa olla pitkälti ohi, enää neljät kisat kalenterissa ja sitten päästäänkin koomailemaan talveksi :--) Eli näiden sanojen myötä: allekirjoittanut aktivoituu taas Seppeleessä!
Ei muuta kuin rästien kimppuun, heh!
|
|
|
Post by Robert on Sept 16, 2012 16:00:28 GMT 2
Tämä taukoilee aktiivisimman kisakauden loppuun asti, omat treenit + junnutiimin koutsaus + kisat vie lähes kaiken vapaa-ajan :--( Johan alkaa hellittää! Junnutiimin kisat on nyt aika hyvin käyty, ja itselläkin enää syyskuun viikonloput ja pari lokakuun viikonloppua, ja kirjoituksetkin syksyn osalta jo käyty - eli Robsu is back in business!
|
|
|
Post by Robert on Jun 27, 2012 6:16:58 GMT 2
Tämä taukoilee aktiivisimman kisakauden loppuun asti, omat treenit + junnutiimin koutsaus + kisat vie lähes kaiken vapaa-ajan :--(
|
|
|
Post by Robert on Jun 3, 2012 0:27:15 GMT 2
2. kesäkuuta 2012 - Päättäreistä palailua Vesisade oli hetkeksi väistynyt iltapäivästä ja katsoin parhaaksi lähteä tallille, huolimatta siitä, että eilen vietetyt päättärikemut olivat venähtäneet aamuviiteen ja itsekin heräilin vasta kahdentoista aikaan tänään... Onni oli olla ammattikoulussa, joka päättyi lähes poikkeuksetta päivää ennen peruskouluja ja lukioita. Olin taas liikkeellä sykkelillä, optimisena siitä, että jos sadesää yllättäisi niin pyörän voisi jättää tallille ja pummia vaikka Ellulta "auto"kyytiä. Jos tuuri kävisi. Pilvet olivat uhkaavasti taivaalla, mutta aurinko loi pilkahduksia aina silloin tällöin. Horisontissa näytti kuitenkin uhkaavan paljon sadesäälle, ehkä jopa ukkosmyrskylle.
Tallilla oli hiljaista, rojahdin tylsyyttäni yläkerran sohvalle Vippoksen parissa. Tutustuessani venäjäratsuhevosiin ja kantakirjan ykköspalkinnot saaneihiin suomenhevosoreihin, ajatukseni pyörivät tulevassa kesässä. Vennan kanssa oli jo puoli vuotta takana, mikä tuntui aivan käsittämättömän hurjalta. Tamman kanssa oltiin edetty ainakin johonkin suuntaan. Luottihan se muhun nykyään vähän paremmin kuin aiemmin ja yhä harvemmin sain vastaukseksi nyrpeää naamaa kun hain sitä tarhasta. Enää ei tarvinnut pelätä joutuvansa seinäkoristeeksi tai lattiamatoksi pikkuponin karsinaankaan. Ja ratsastuskin oli ollut ihan jees, vielä en ollut uskaltautunut kunnolla esteille Vennan hurjan kapasiteetin kanssa, mutta kouluratsastuksessa se oli niin loistokas (kunhan sattui ensin sille tuulelle), että olin ilmoittautunut ratsastuskoulumestaruuksien helppo A -luokkaan sen kanssa. Ehkä meistä tulisi vielä jotain vieläkin hurjempaa...
"Hei Roberto, mitä sä koisaat?" Ellu kysyi virnistäen, kunhan oli ensin huolella lysähtänyt istumaan mun vatsan päälle. Raotin silmiäni tuskaisen inahduksen kera, vatsanseutu veti kasaan vaikka tyttö olikin pienikokoinen. Nurisin jotain siitä, että istuisi edes jalkojen päällä, muutenkin paha olo, ja sain vastaukseksi hyväntuulista naljailua liian railakkaasta juhlimisesta Ellun mukana tulleelta Saralta. Mukana näytti olevan myös tyttö, jonka tunnistin Pipsaksi. Vilkaisin tulijoita, joista kaksi viisaampaa istuivat huvittuneena pöydän ääreen samalla kun Ellu nousi ylös, käski vetää jalat kasaan ja istui sitten about varpaiden päälle. Vipposkin vietiin kädestä. Höh.
"Siellä on ihan kauhea sää, onneksi mie ehdin ratsastaan Siken jo aikasemmin", Pipsa toteaa katsahtaen ikkunasta ulos. Havahdun hieman ja kohotan päätäni sohvan käsinojalta. Pää meinaa lähteä paikoiltaan kun yritän katsoa ikkunaan senhetkisestä asennostani, joten olet pakkotautunut nousemaan ylös. Puhelimellaan leikkivä Ellu ovenpuoleisessa päädyssä naurahtaa mun vääntäytymiselle, ja uudelleen, kun rojahdan takaisin löhöämisasentoon. "Onnekas, mun pitäis kai vielä mennä. Tai sitten juoksutan. En tiiä. Miks just tänään piti olla tyhjä päivä..." murisen itsekseni ja vilkaisen Ellun puhelimesta kellon. Kello oli jo yli kolmen, eli olin torkkunut peräti tunnin ajan. Huh huh. Ainakin oli astetta raikkaampi olo, lohdutin itseäni. Raahauduin ylös, taas kerran, ja kaivoin mustien höntsien taskuja. Kun puhelin ei osunutkaan käteen, niin iski pieni paniikki. Onneksi kuitenkin punainen tallitakki oli piilottanut sen syövereihinsä. Oli se kohta puoli neljä. Nousin seisomaan ja venyttelin hieman, naksahtaen ainakin selästä ja niskasta, samoin sormista ja lapaluista. "Hyi että!" Pipsan suunnalta kuului. Virnistin tälle ja sanoin, että ei sitä tällaisessa kunnossa pysy jos ei välillä venytellyt. Vastauksesta sain mulkaisun ja nurinaa siitä, että jos olisi hyvässä kunnossa niin ei paljoa naksuisi, kylmänväreet saaneelta tytöltä. "Nyt, arvon leidit, poistun palvelemaan alakerrassa odottavaa arvon majesteettia, joka on toivottavasti hyvällä tuulella", ilmoitin suljettuani takkini vetoketjun. "Jaa Vennaa vai?" Ellu kysäisi ohimennen. "Jep." "Ei se sisällä oo, ulkona sateessa seisoskelee." "......oh my fucking God, kai sillä on edes loimi?" päivittelin hetken hiljaisuuden jälkeen ja hieroin silmiäni, puhtaasti väsymyksestä eikä epätoivosta kuten virnistelevä Ellu saattoi olettaa. En jäänyt edes kuuntelemaan tyttöjen virnistelyä ja naljaisua todennäköisesti litimärästä ja surkeasta pikkuprinsessasta, vaan heitin hupun päähäni ja lähdin urheana riimunnarun kanssa kohti tarhoja. Kengät, ne ikivanhat mutta silti niin uskollisesti palvelleet Adidas Superstarsit, huusivat hoosiannaa kun tallustelin pikkuhiljaa kuraiseksi muuttuvaa tietä pitkin tarhalle.
Venna näytti surkealta. Niin näytti kyllä sen kaveritkin. Huusin tamman nimeä, ja sen apaattinen asento muuttui hetkeksi iloisaksi ja huulin kysyvän hörähdyksen, johon joku sen tarhakavereista vastasi. Maanittelin tammaa tulemaan portille, ja ylläripylläri, sehän jäi tietenkin seisomaan nurkkaansa. Kyllä Vennasta huomasi sen ajatukset. Jos mullakin on täällä surkeaa, niin saa kyllä sullakin olla surkeaa, prinsessa ajatteli. Ihan varmasti. Murahdin ja vilkaisin Taigaan, joka urheana vaelsi lähelleni, valmiina tulemaan sisälle. Katse takaisin Vennaan ja sitten Taigaan. Otan ne pari askelta kohti tummempaa tammaa ja napsautan narun kiinni sen riimuun. Talutan Taigaa vähän portille päin ja hetken päästä kuulen kiireisiä käyntiaskelia takaani. Säätäessäni portin avaamisen kanssa, saan vaativan tuuppauksen selkääni ja Taiga vinkaisun Vennalta. Käännähdän ja virnistän hoitoponilleni, ja vaihdan riimunnarun sen riimuun. "Päätit sit kuitenkin tulla vai?" kysäisin lempeästi ja silittelin tamman märkää päätä. Luikahdimme Taiga-raukan - käytinhän sitä julmasti hyväkseni ja annoin sille väärää toivoa - nenän edestä ulos tarhasta ja rämpimään kohti tallia. Venna tuntui peräti iloiselta kun pääsi pois pihalta, Taiga sen sijaan hetken peräämme tuijoteltuaan paineli takaisin suuremman lauman luokse, näyttäen tasan samalta kuin silloin kun löin sille narun riimuun. Ehkä se oli vain karaistunut poniotus, jota ei tällainen pikkusade hetkauttanut, kunhan olisi halunnut päästä tekemään jotain?
Sisällä Venna sai kunnon hemmottelua. Alitajuntaisesti todennäköisesti odottelin sateen loppua enkä siksi pitänyt minkäänlaista kiirettä tamman kanssa. Kuivattelin sitä kevyen loimen alla ja samalla kuivasin märkiä jouhia pyyhkeellä. Hyräilin samalla Abban ikivihreitä hittejä. Sain olla tallissa aika lailla yksikseni, välillä joku meni yläkertaan tai tuli sieltä, mutta kukaan ei puuttunut Abba-hitteihini. Vennakin oli aivan rauhassa, välillä rapsutti itseään vesiautomaattiinsa tai tuuppasi ohimennen mua. Lopulta heivasin loimen kuivumaan ja pyörittelin kumisualla vielä viimeisiä talvikarvoja pois. Vennakin alkoi olla jo upeassa kesäkarvassa ja näyttikin jo aivan eri ponilta. Onneksi ulkona ei sentään satanut kaatamalla, tunnissa poni ehti jo kuivua sennäköiseksi, että muistutti enemmän welshiä kuin säälittävää tiskirätinrääpälettä. Sade sen sijaan ei kuivunut mihinkään, vaan näytti kahta pahemmalta.
Huokaisin syvään ja etsin Vennan sadeloimen. Heitin sen kuivan tamman päälle ja otinpahan toisenkin, jonka ninjailin sen kaulalle ja vähän peittämään päätäkin. Poni näytti aluksi tosi myrtsiltä, mutta kun astelin sen kanssa ulos niin ilme oli enemmän kuin tyytyväinen sadesuojasta. Maneesi tuntui olevan tavallista kauempana, mutta urheasti selvisimme sinne asti. Koska tajusin maneesilla unohtaneeni liinan tallille, päätin (luonnollisestikin) irtojuoksuttaa pikkuprinsessaa. Kuorin sen loimista, jotka hylkäsin laidan päälle ja samalla nappasin juoksutusraipan kylmältä maankamaralta mukaani.
Venna ei aluksi oikein hiffannut, että sai kyllä irroitella miten lystäsi, vaan se tyytyi ensin kävelemään pitkin hallia, katsellen ympärilleen ja tutkaillen yksityiskohtia. Istuskelin maneesin laidalla ja katselin tamman rauhaisaa menoa. Saisi kävellä ihan rauhassa, kyllä se kohta kuitenkin riehuu. Kuuntelin sateen ropinaa katolle hiljaisena ja mietteliäänä. Muutamien minuuttin jälkeen Venna tuli luokseni, melkein tuuppasi mut nurin. Hypähdin takaisin maahan ja siitäkös pikkuponi ensin sätkyn sai. Se otti pienen pyrähdyksen kauemmas, mutta kuitenkin uteliaisuuttaan tai jotain muutaan tuli takaisin luokseni. Rapsuttelin sitä kaulasta ja muistelin joskus kuulleeni, että hevosta ei ole rapsuttanut kunnolla ennenkuin kynnenaluset ovat mustat. Niinpä rapsuttelin kahta kauheammin ja Vennan alahuuli lerputti samaa vauhtia. Rapsuttelu sai kuitenkin riittää, käytiin vähän maastakäsinharjoituksia, kuten seuraamista ja väistämistä. Kaikki harjoitukset sujuivat niin hyvin, että ajattelin joskus opettavani tammalle kuinka leikkiä hippaa.
Lopulta kannustin sitä riehumaan yksikseen ympäriinsä. Vähän raippaa viuhuttamalla, mutta lopulta prinsessastakin irtosi kunnon pierupukkilaukat! Hymyilin keskellä maneesia kun Venna paineli menemään kovempaa kuin olin ikinä nähnyt sen painelevan. Uhkarohkeat äkkijarrutukset, westernshowsta varastetut slide stopit ja täyskäännökset kuuluivat tietenkin ohjelmaan. Lopulta sain melkeinpä ärähtää tammalle, jotta saisin sen kiinni. Mutta sainpahan kuitenkin kiinni. Siihen mennessä sadekin oli rauhoittunut ja pääsimme hiljaisen tallin puolelle pelkän satunnaisen tihkun säestämänä. Good day, good day.
13HM!
|
|
|
Post by Robert on May 22, 2012 22:38:16 GMT 2
^ Tällee simply put: upea! Ihanat maisemat, joku hurmaavan kyllästyneen näköinen pikkuponi ja siitä ylpeä ratsastaja, perusarkea :--D --- 22. toukokuuta 2012 - It's a wonderful lifeTsirpailin tallille iloisesti sykkelillä sotkien, napit huudattamassa radiohittejä enemmän tai vähemmän täysiä. iPod rätisi aina satunnaisesti ja radiokanava vaihteli aika tarkkaan Rockista Yle Klassiseen ja Voicesta Iskelmäradioon. Tallipihaan saavuin (saapuminen päättyi melkein autolla lähtevän Jossun konepellille) Kaija Koon tahdittamana. Tein myös toisen törmäyksen, en tosin yhtä konkreettista, Brittaan, jonka kanssa jäätiin hetkeksi juoruilemaan pihalle. Samalla kuulin uusista hoitajista, Eelalla oli uunituore hoitaja, kun taas Myntin hoitajaksi pääsi Miira ja Januksen hoitajaksi Jeccu. Kun kyselin Riinan hoitajasta, Britan kasvot suorastaan syttyivät. "No, sanotaanko vaikka niin, että mä en ole enää pelkkä kävijä!" tyttö hihkaisi ja alkoi loppua kohden pomppimaan hiukan paikoillaan. Omille kasvoillekin levisi hymy toisen vilpittömästi ilosta ja tarjosin Britalle ylävitosta, johon tämä luonnollisesti vastasi niin innokkaasti, että miehekäs kämmeneni sykki hetken iskun voimasta. Onnittelin uutta hoitajaa ja toivotin hyvät jatkot Riinan kanssa. Olin muutenkin empaattinen ihminen, mutta yleensä muiden ilo ei tarttunut noin voimakkaasti. Britan kanssa käydyn juttutuokion jälkeen iPodin radiokanavavaihtelu tai vanha joponrähjä eivät tuntuneet enää yhtään niin kamalilta, saatikka sitten se, että tulin ensimmäistä kertaa tallille pelkissä chinoissa ja teepparissa! "Mikä hitto on The National?" Dani kysyi ensimmäisenä kun olin - tadaa, jälleen kerran - törmätä tallista ulostautuvaan kaveriin järkyttävän kokoisen hoitohevosensa kera. Vilkaisin valkoista bändipaitaani ja venytin sen helmoista myös omien silmieni katseltavaksi. "Sellanen törkeen hyvä bändi. Kokeilisit, paljon parempi kuin One Direction", viittasin kulmat koholla joulukuusta asti pinnalla olleeseen, Talent UK -tietä tähtiin nousseeseen teinipoikabändiin. Kuitenkin sain Danilta vain täysin pöllämystyneen katsahduksen, kunnes se alkoi sohimaan "pätkää pois kuninkaiden tieltä". Excuse me?? Hiipparoin kuitenkin (edelleenkin brittailosta piristyneempänä) tallin puolelle ja Vennaa morjenstaa. Tamma menisi tänään tunnille. Kuitenkin matkalla pikkuponin karsinalle huomasi Eelan avonaisen karsinan ja jonkun hääräilevän tamman kanssa, vaikka se ei mennytkään tunneille tänään. Vaihdoin suuntani Vennasta Eelaan ja kipitin karsinalle. Nojauduin karsinan oviaukkoon ja tungin kädet housujen taskuun. Seuratessani täysin Eelan hännän setvimiseen keskittynyttä tyttöä, yritin samalla kaivaa päähäni Britan mainitsemaa nimeä ja olla ajattelematta tyttöä Melodyna. Siinä ajatuksieni tempoillessa lähinnä Melodyssa ja Britan kanssa käydyssä keskustelussa, osittain siinä, että miten joku voi olla niin tietämätön, ettei tiedä Nationalia tai edes radiosoitossa olevia teinipoikabändejä, tyttö kääntyi kammasta jouhia nyppien ympäri. Tämä nosti katseensa ja hätkähti, ei kuitenkaan päästänyt mitään ääntä, ja huvittuneena virnistäen tarjosin oikeaa kättäni. "Robert", esittelin itseni yksinkertaisesti. Tyttö hetken tuijotti kättäni, kunnes tarttui siihen hieman löyhästi ja esitteli itsensä Pinjaksi. Niinhän se olikin! "Niinhän se olikin! Britta tossa kertokin, mutta of course, unohdin jo!" sanoin myös ääneen, puolivahingossa. Löpisin hetken aikaa Eelasta ja Melodysta, tamman käyttäytymisestä ja muusta yhtä turhasta, enkä saanut Pinjasta paljoa irti. Vihertävät silmät seurailivat ahkerasti joko selittäviä ja sohivia käsiäni tai omia silmiäni, välillä tyttö sormeili hiuksiaan ja mietin, jokohan se haluisi eroon musta. Kuitenkin, ennen loppureplaani Pinja tarttui esteratsastukseen ja kertoi sen olevan mielilajinsa. Hymyilin, vaikka itse olinkin koulutuuppari henkeen ja vereen ja jokainen esteratsastaja oli mielestäni vähintäänkin mielenvikainen (kenttäratsastajat olivat sitten niitä ei-toivottuja lapsia, jotka vanhemmat suorastaan tyrkyttivät hengenvaaralliseen ja hurjan vauhdikkaaseen lajiin). Pieni toivonkipiniä kuitenkin heräsi kun Pinja kertoi olleensa aiemmin kiinnostunut vain kouluratsastuksesta. Hiton esteet kun ne veivät ihmisiä noin vain mukanaan! Juttutuokio päättyi Vennan vaativaan hirnahdukseen - tiedä sitten mitä se vaati, mutta mut se saisi - ja käskinkin Pinjaa näkyillä jatkossakin, kertakaikkiaan loistavan oloinen lisä seppelepoppooseen! Sitten siihen äänekkääseen, huomionhakuiseen pikkukuningattareen... Muutamalla askeleella saavutin karsinansa kaltereiden välistä ovelasti ujuttautuvan (lue: siis ujuttautumista yrittävän, eihän nyt koko poni mahtuisi siitä, mitä oikein ajattelit) tamman. Astuin karsinaan ja jubailin Vennan kanssa hetken englanniksi lähinnä siitä, kuinka tylsää korinoikaisu ja kolariarvion teko osasivat ollakaan. Onneksi koulua oli enää puolitoista viikkoa edessä. Ensi vuonna suunta kakkoselle ja taas vuotta lähempänä autokorjaajan uraa... Venna vastaili innokkaasti keskusteluun, lähinnä tuuppailemalla mua ja maistelemalla mun sormia kuin vasikka konsanaan (ihme, ettei purrut). Jostain syystä tamma oli todella herttaisella tuulella, toivottavasti olisi sille raukalle, joka sen selkään koulutunnillekin joutuisi. "Hei urpo, mitä sä siinä joriset, sun pitää laittaa se peto valmiiks tasan tunnille!" ohikulkeva Inkeri yhtäkkiä rääkäisi raahatessaan Siirin satulaa mukanaan. Vilkaisin kännykän kelloa, joka kieli sen olevan jo kymmentä vaille. "Mut eihän tätä oo ees harjattu!" vinkaisin vastahakoisesti ja tarrasin ensimmäiseen käteen osuvaan harjaan. Vennasta lähti pölyä kuin pienestä kirmailevasta puhvelilaumasta Saharan aavikolla ja tein tukehtumiskuolemaa karsinassa samalla kun Inkeri yritti huudelle "no oishan sun pitänyt tietää!" -tyylisiä puheitaan toiselta puolelta tallia. Kitisin aika ajoin jotain omaani takaisin ja Inkeri samoin - en usko, että kumpikaan loppujen lopuksi oikeastaan kuuli, mitä toinen huuteli. Venna käyttäytyi epävennamaiseen tapaan kärsivällisesti ja välillä lotkautti korvaansa mun vikinälle. Jätin karsinan oven rakoselleen hetken (kiire)huumassa ja puolihölkkäsin hakemaan Vennan koulusatulaa ja suitsia sattarin puolelta. Takaisin tullessa vastassa oli tietenkin persaus juuri ja juuri karsinassa seisova poni, joka kuitenkin askeleet kuultuaan tapitti mua hetken nappisilmillään, kunnes peruutti takaisin karsinaan. Lol nope, Venna pinkaisi vastakkaiseen suuntaan, mutta pysähtyi suljetuille oville ja kääntyi kannoillaan. Olin vastassa käsivarret ristissä ja tamma pysähtyi turhautuneena eteeni. Talutin sen otsatukasta karsinaan ja satuloin rivakkaa vauhtia. Ilmeisesti neiti Kuningatar oli vielä niin adrenaliinipyörteissä, ettei tajunnut koko satulaa, ainakaan minkäänlaista altakarkaamista/luimimista/näykkimistä/ärsytystä ei ollut havaittavissa. Suitsien kanssa saikin tapella vähän kauemmin - onneksi en ollut kamalasti lyhyempi, muuten Vennamoinen olisi huidellut jossain taivaissa hölmösti naureskellen. Kuolaimet suuhun ja ohjat kaulalta, kunnes tajusin - kaviotkin voisi tietty putsata. Tässä vaiheessa oli pieni hiki jo pinnassa, beigeissä chinoissa jokunen vaalea jouhi ja hiukset vähintään sekaisin. Ja jalustimesta oli tietty irronnut vähän jotain kuraa paitaan. Ei jesus christ. Putsasin kavioita hiki hatussa, kunnes Inkeri huusi, että anna sitten ratsastajan taluttaa poni kentälle. "Jaa minkä ratsastajan! Ei oo näkyny yhtää ketään, minä täällä joudun raatamaan hyvää hyvyyttäni, fudging hell with all this s--", ehdin manata puolihuutoa kunnes nousin ruohonjuuritasolta ja näin anteeksi-että-olen-tässä -rääpäleen seisomassa parin metrin päässä karsinasta. Haroin pikaisesti hiuksia ja pyyhin hikeä otsalta yrittäessäni kaivaa valloittavimman virneeni jostain hymykatalogin syövereistä. Löytyihän se, mutta ei tainnut kamalasti about ikäistäni (mutta lyhyempää hoxhox!) tyttöä lohduttaa. Luovutin ohjat tytölle ja selitin Vennasta ja sen hyvästä käytöksestä koko matkan kentälle, tarjouduin auttamaan satulavyön ja jalustinten kanssa ja kyselin tarvetta raipalle tai juomapullolle tai milleen. Lopulta mut passitettiin kentän laidalle Inkerin, Rosien ja Lexien seuraksi. "Vooooooi voooooooi, eikä tytsky tykännyt sun hurmaavasta virnuilusta", Inkeri kysyi kädet ristissä vinosti hymyillen. "Hurmaavasta virnuilusta..." Rosie hymähti huvittuneena vierestä. Mottasin tyttöä kevyesti käsivarteen ja huomautin olevani hurmaava noin 23 tuntia vuorokaudesta. Istuskeltiin tyttöjen kanssa hetki ah-niin-ihanan-kesäisellä nurtsilla pienen matkan päässä kentältä - juuri pölyn ulottumattomissa, mutta tarpeeksi lähellä seurataksemme hoitohevosiamme jatkotuntilaisilla. Nyhdin ruohoa maasta vähän väliä ja aloinkin kerätä sitä tylsistyksissäni (ei sillä, että juoruilu tyttökoplan kanssa olisi ollut tylsää) tyhjään ämpäriin. Venna saisi vähän extraherkkuja... 12HM!Kevät 1 -merkki ansaittu erityisen keväisestä suoristuksesta:
-Anne
|
|
|
Post by Robert on May 20, 2012 18:50:09 GMT 2
Ja pronssi :----(
|
|
|
Post by Robert on May 19, 2012 20:04:56 GMT 2
Täällä on väännetty about itkut tuosta Venäjän tekemästä teurastuksesta. 4-1 tilanteessa koin sen liialliseksi ja lähdin tallille vääntämään, ja jostain syystä ei sujunut. Tuntuu, että hevonen on viimeisen kaksi viikkoa liikkunut vain ja ainoastaan pohkeen takana ja samalla juossut alta pois, mikä on periaatteessa mahdotonta? On se hienoa, että vahva heB -tasoinen hevonen ei ole kahteen viikkoon kulkenut täysin rehellisessä peräänannossa tai onnistunut yhdessäkään tehtävässä sataprosenttisesti. Taitaa kyllä ötökätkin häiritä, sen verran se pää huitelee yläilmoissa. Ärsyttää vaan kun itse hermostun kuitenkin yllättävän nopeasti jos hevonen, joka yleensä toimii näin ja näin, ei toimikaan niin...
Ja onnea uusille hoitajille, täytyykin napata jokunen heti uuteen hoitotarinaan! Ja Britta vihdoin hoitajaksi, hurjat onnet varsinkin sinnepäin!
|
|
|
Post by Robert on May 13, 2012 13:12:14 GMT 2
13.5.2012 - Sunnuntaimaasto "Käytiin muuten kattomassa kaverin kanssa se Nälkäpeli-leffa yks päivä", Riella mainitsi ohimennen Meerille kun maastoretkeä oli hallinnut hetken ajan täysi hiljaisuus. Meerin kärpäskimo ruuna käveli puolipitkin ohjin rauhallisesti sitä isomman Lailan rinnalla. Riella piteli satulan takakaaresta kiinni toisella kädellään ja istui satulassa rennosti. Sunnuntait olivat aina omiaan rennoille maastoreissuille. Meeri soi keskustelukumppanilleen kiinnostuneen hymähdyksen ja siirsi katseensa Frankin korvista toiseen tyttöön. Keskustelu syntyi hitaasti, mutta varmasti ja mielipiteitä vaihdeltiin puolin ja toisin.
"Mua kyllä vähän harmitti, mitä ne oli tehnyt Glimmerille siinä leffassa, se oli kirjoissa ihan erilainen", jupisin puoliksi itselleni isojen hevosten perästä. Riella ja Meeri olivat huolineet mut maastoseurakseen, ja olihan siinä ollutkin helvetisti työtä kun yritti pysyä tappijalalla neiti Pitkäkoipi van der Iso-Askeleen ja herra Reippaan perässä. Oltiinpa pysytty.
"Mitä pätkä siellä huutelee", Riella kysyi – ei, huudahti – ja vilkaisi vino virne kasvoillaan taaksepäin. Jos en olisi tehnyt pikkulettejä Vennan jouhiin, olisin näyttänyt keskisormea. Samalla tuli sellainen pakottava tarve läppäistä itseään – c’mon, pikkulettejä Vennan jouhiin. Olipas erittäin normaalia 16-vuotiaan pojan käytöstä. Nappasin vapain, pitkin ohjin kulkeneen tamman kontrollin taas käsiini – meidän luottamus oli päässyt jo sille tasolle, että uskalsin ratsastaa Vennalla muiden hevosten perässä pitämässä ohjia käsissäni – ja perustelin Glimmer-mielipiteeni Riellalle.
Venna tarpoi yllättävän kiltisti kesäisellä mutta sateiden jäljiltä lätäkkörikkaalla metsätiellä, ottaen huomioon sen prinsessageenit. Pitäytyi se kuitenkin sopivan välimatkan päässä Frankista ja Lailasta, jotka ajoittain roiskivat enemmän kuin tarpeeksi schaissea meidän päälle. Riellalla oli parhain etu tässä tapauksessa – iso hevonen, lyhyt tytsky, eli pienin kuraantumisprosentti – ja sitten olikin meikäläinen eli pieni mies ja pieni poni isompien perässä, kuraantumisprosentti noin 94,7%. Kyllä näitä amismatikallakin laskeskeli.
Huutelimme kolmisteen Nälkäpeleistä ja spoilattiin Riellan kanssa puolivahingossa kaikki Meerille, joka ei ollut brutaalia versiota BB-tositeeveestä vielä nähnyt tai lukenut. Tallille oli matkaa vielä ainakin pari kilometriä ja tunsin seutua jo sen verran, että tiesin muutaman kymmenen metrin päästä aukeavan loistavan, leveän laukkasuoran, jonka pohja piti pintansa kelillä kuin kelillä. Kesäinen, lintujen lauleskelun täyttämä metsä tuntui heränneen eloon auringonpaisteessa.
"Eiks tän mutkan jälkeen ala laukkasuora?" kysäisin kerätessäni Vennan ohjia paremmin kätösiini. Tamman askel jotenkin kummasti keveni ja liikekin suuntautui enemmän eteenpäin sen tiedostaessa saman asia. Riella vilkaisi taaksepäin, mutta turhaan, koska olin jo yllyttänyt pikkuponini ravaamaan isompien rinnalle. Tytskyt keräilivät myös ohjiaan, mutta liian myöhään. Otettiin jo varaslähtö Vennan kanssa ja toiset pääsivät A) tsiigailemaan meidän persuksia tai B) tukehtumaan/sokaistumaan pölystä. Naureskeltiin yhdessä ponin kanssa etumatkalla ja vilkaisu taakse kertoi, että isommat saavuttivat. Onneksi Vennasta irtosi vielä enemmänkin laukkaa, jos vain antaisin sille enemmän ohjaa. Joten niinpä ampaisimme kuin ohjus eteenpäin, oikein vedet tulivat silmiin. Teki mieli nauraa sydämensä kyllyydestä, mutta vaara kesän ensimmäisistä ötököistä hampaiden välissä ei houkutellut. Silti nauroin.
11HM!
|
|
|
Post by Robert on Apr 25, 2012 23:00:09 GMT 2
Titanic ei taas ole mun makuuni yhtään :----D Liian epälooginen ja oi-rose/jack/whoever-miksi-et-tee-näin -fiiliksiä herättävä, oli jo silloin ikuisuus sitten. Jensen Acklesia lainaten: "Tears? Yeah, tears of joy when it was over." :---D
Lina, miksi ei kirjaa? Mä en vaan pysty hyväksymään, että joku oikeasti katsoo pelkät leffat eikä lue kirjoja, melkein itkin verta kun eräs luokkatoveri aikoinaan ilmoitti, että onhan ne Harry Potterit ihan hyviä, mutta kirjoihin hän ei enää koske, kun ensimmäisen kirjan kymmenen ekaa sivua olivat niin tylsiä. Hei oikeesti :-----D
|
|