Aada
Uusi ihmettelijä
Posts: 27
Hoitoheppa: Lyyli
Koulutaso: helppo B
Estetaso: 1oo cm
|
Post by Aada on Dec 18, 2017 16:30:53 GMT 2
Aadalle Seppeleen 10v-leiristä koko leiri -merkki
|
|
Aada
Uusi ihmettelijä
Posts: 27
Hoitoheppa: Lyyli
Koulutaso: helppo B
Estetaso: 1oo cm
|
Post by Aada on Dec 2, 2017 14:21:43 GMT 2
Danilta ihanan talvinen ja tunnelmallinen kuva!
|
|
Aada
Uusi ihmettelijä
Posts: 27
Hoitoheppa: Lyyli
Koulutaso: helppo B
Estetaso: 1oo cm
|
Post by Aada on Nov 30, 2017 17:38:01 GMT 2
Maanantain koulutunti (suoritus 1/3)
Yllätyin iloisesti huomattuani, että olin saanut maanantain koulutunnin ratsuksi Lyylin. Se, että tunnin aiheena oli huomaamattomat sekä nopeat avut, ei ollutkaan niin mukava yllätys. Lyyli the maantiejyrä ei välittänyt lainkaan esimerkiksi pohjeavuistani, ellen sitten paukuttanut tamman kylkiä niin lujaa, että jalat puutuivat. Silloinkin Lyyli reagoi apuihini viiveellä, ja se ei kyllä jäänyt Annelta huomaamatta. "Tee paljon siirtymisiä, Aada, niin eiköhän Lyylikin ala heräilemään", naikkonen ohjeisti höyryävä kahvikuppi kädessään. Yritin toteuttaa saamani neuvon parhaani mukaan, mutta rautias tamma ei vain tahtonut kuunnella minua, aka selässä keikkuvaa hyttystä. Lyyli olisi luultavasti vain puksutellut eteenpäin ilman huolen häivää, vaikka meteori olisi pudonnut sen kavioiden juureen.
Mitä pidemmälle tunti eteni, sitä enemmän minua ärsytti, turhautti ja sapetti. Epäonnistumisparvien väliin mahtui kyllä pari hyvääkin pätkää, jolloin Lyyli ihan oikeasti kantoi itsensä ja jopa kuunteli antamiani apuja, mutta sellaiset pätkät kestivät korkeintaan yhden lyhyen sivun ajan. Sainkin kiittää onneani siitä, ettei Hanski ollut pitämässä tätä tuntia - olisin luultavasti kuollut häpeään, mikäli näin olisi ollut. Anne olikin aivan eri maata kuin Appelgrenin rouva - Anne ei säästellyt kehuja, vaan antoi positiivista palautetta heti, kun sain Lyylin kulkemaan edes pienen hetken oikein päin.
Jos ravaaminen sujui huonosti, laukkaaminen meni surkeasti. Lyyli keräsi ensimmäisen laukkakahdeksikon jälkeen tavattomasti kierroksia, mutta nekään eivät antaneet puhtia takasiin. Ajattelin, että pieni kosketus raipalla auttaisi, mutta sehän vain pahensi tilannetta. Lyyli tajusi, että katsos vaan, minulta vaaditaankin jotain. Niinpä tamma alkoi välttelemään työntekoa tekemällä äkillisiä sivuloikkia. Pikkulapsena omistuksessani ollut shetlanninponi oli onneksi kasvattanut tasapainoani huomattavasti, joten pysyin hyvin Lyylin kyydissä, mikä ei ilahduttanut tammaa.
Loppuraveissa Lyyli venytti selkäänsä hienosti. Se olikin hyvin sujunut asia koko tunnin aikana, mutta enhän minä viitsinyt siitä hevosta sättiä. En vain ollut itse parhaassa ratsastuskunnossa. Toivon mukaan seuraava tunti menisi jo paremmin...
Keskiviikon maastoestetunti (suoritus 2/3)
"Saadaanko me mennä ilman satulaa, jooko?" anelimme Claran kanssa Elliltä, joka vastasi lopulta myöntävästi. Kun pääsimme hevosinemme maastoesteradalle, en enää ollutkaan niin varma siitä, oliko ilman satulaa ratsastaminen niin hyvä idea. Claran pätevä ja pyöreä Peck porskutteli eteenpäin rohkeasti, mutta minun liukasselkäinen Gekko-ratsuni kyttäsi puhisten jokaista estettä sekä pusikkoa. Yritin saada hiukan tahmeaa ponia eteenpäinpyrkivämmäksi muutaman reippaamman ravipyrähdyksen avulla, mikä osoittautui kelpo ideaksi. Gekkoa ei enää alkuverryttelyiden aikana huvittanut pysähdellä kyttäilemään kaikkea arkista sekä turhaa, mutta auta armias, mikä kaaos syntyi, kun lähdimme hyppäämään.
”Pidä pohkeet paremmin sen Gekon ympärillä, Aada!” Elli ohjeisti ratsuni kiellettyä aivan tavalliselle tukille viidettä kertaa. Minun olisi tehnyt mieli läimäistä tavattoman itsepäistä Gekkoa raipalla, mutta hillitsin itseni ja käänsin viattoman suloiselta näyttävän ponin uuteen lähestymiseen. Onnekseni ruuna alkoi jo kyllästymään pelkkään kieltelyyn (tai sitten aloin vain itse ratsastamaan paremmin), ja se hyppäsi kuin hyppäsikin nätillä hypyllä tukin yli. Sama rumba alkoi kuitenkin uudestaan, kun aloimme ottamaan hyppyjä lankkumaiselle esteelle. Punakeltainen estekyhäelmä oli Gekon mielestä hirmuisen pelottava, eikä se olisi millään halunnut hypätä sen yli. Ellin pätevien ohjeiden ansiosta pääsimme kyllä jokaisella hyppykerralla turvallisesti lankun toiselle puolelle, mutta Gekon jännittyneet, lähes aina liian pohjasta lähteneet hypyt eivät olleet kaunista katsottavaa.
Verryttelyesteiden jälkeen olikin aika siirtyä bankettilaaksoon. Minua arvelutti kovasti, kuinka epävarma Gekko käyttäytyisi banketeilla, mutta yllätyksiä täynnä oleva ruuna päättikin hypätä hienosti jokaisen esteen. Minulla oli hiukan vaikeuksia pysyä mukana vähän isompien bankettien alastuloissa, ilman satulaa kun ratsastin. Gekolla oli kuitenkin sen verran pehmeä ja mukava hyppy (heti, kun se vain jaksoi edes yrittää hypätä rennosti ja kunnolla), että en ollut lähelläkään tippua selästä.
Pienen, suurimmaksi osaksi banketeista sekä puolikiinteistä esteistä koostuneen radan hypättyämme oli aika tutustua vesiesteeseen. Gekkoa jännitti kovasti tuulen mukana lainehtiva vesi, mutta kyllä se uskaltautui puhinan ja epäilevän pärskimisen saattelemana kahlailemaankin. Tallille palattuamme fiilis oli ihan mukava - Gekko tuntui varsinkin lopputunnista mukavalta, eivätkä alkutunnin mokailut harmittaneet lainkaan.
Lauantain leirikisat (suoritus 3/3)
Pillin vihellys radan aloittaa, ratsukko kohti estettä suuntaa Pallo kädessä ratsastajan, kun kavaletti ylittyy, hevonen suorastaan syttyy Se sivuloikan tekee, ratsastaja tasapainoaan hakee Lopulta ollaan maalissa, liekö sijoitusta jaossa?
|
|
Aada
Uusi ihmettelijä
Posts: 27
Hoitoheppa: Lyyli
Koulutaso: helppo B
Estetaso: 1oo cm
|
Post by Aada on Nov 20, 2017 10:18:22 GMT 2
Hyppäsin innokkaasti jakkaran ympärillä pyörivän Lyylin selkään ja ohjasin tamman maastoiluparini Petran sekä Alexin vierelle. "Aika täydellinen sää maastoiluun", tyttö sanoi katsellen sinisenä hehkuvaa taivasta, kevyen pakkasen purressa poskia. Nyökkäsin myöntävästi: "Olisipa vielä lunta, niin kaikki olisi ihan täydellistä." "No mut nyt lumi ei ainakaan pöllyä silmille, kun laukataan", Petra naurahti lähtiessämme liikkeelle. Alex koikkelehti edessäni puhisten sieraimistaan höyryä. Lyyli sen sijaan tallusteli ihan rennosti, pureskellen välistä kuolaimia.
Kävelimme (tai no, Alex ravasi) jonkin aikaa edellä kulkevan parivaljakon perässä, kunnes Anne antoi luvan siirtyä raviin. Alex singahti reippaaseen hölkkään kuin tykin suusta, Lyylinkin innostuessa painamaan kädelle. "Hei, ei noin lähelle Ale-..." enempää en ehtinyt sanoa, kun raudikko täysiverinen teki pienen pukin päin Lyylin turpaa. Selvisimme tilanteesta säikähdyksellä, mutta rento tunnelma oli kadonnut. Lyyli yritti jatkuvasti ravata päin Alexin ahteria, enkä oikein voinut sille mitään - tamman jykevässä kaulassa oli niin paljon voimaa, etteivät heiveröiset käsivarteni riittäneet pidättämään Lyyliä.
Ravailimme satunnaisten kallioiden ohi, kävelimme metsän keskellä ja saimme lopulta luvan laukkaamiseen. Tanner tömisi, kun kirjava hevosletka paineli menemään niin lujaa, kuin Anne vaan antoi. Lyyli pärski innostuneena ja yritti lähteä jopa ohittamaan Alexia. Alkutunnin laiskasta, pyylevästä Lyylistä ei ollut enää jälkeäkään. Selästä käsin rautias tamma tuntui sporttiselta kisahevoselta, joka laukkasi kevyesti eteenpäin leveällä metsätiellä. "Tää se vasta on elämää", Petra totesi siirtyessämme pikku hiljaa ravin kautta käyntiin. Taputin Lyyliä mojovasti kaulalle ja annoin sen kävellä pitkin ohjin tallin pihaan.
|
|
Aada
Uusi ihmettelijä
Posts: 27
Hoitoheppa: Lyyli
Koulutaso: helppo B
Estetaso: 1oo cm
|
Post by Aada on Oct 12, 2017 14:39:53 GMT 2
Karannut poni 10.10.2017 osa 2 Isä pysäytti vaalean hybridin niin, että jarrut kirskahtivat. ”Mitäs nyt?” hän kysyi hämmästynyt ilme kasvoillaan. ”Tuolla!” huudahdin ja osoitin peltoa, jonka keskellä Siiri kirmasi. ”Se on Seppeleen poni, mun on pakko yrittää ottaa se kiinni, ennen kuin se kompastuu johonkin ja katkoo jalkansa.” Avasin auton painavan oven ja astuin viileään ulkoilmaan. Autotien vierustaa koristavat katulamput valaisivat pehmeästi myös sammalen peittämää polkua, jota pitkin kävelin liejuiselle pellolle. En tiennyt, millä ihmeen narulla aikoisin laumansa ponitarhaan jättäneen Siirin napata, mutta ehkä saisin sen edes luokseni jonkinlaisilla Monty Robertsin taidoilla. En kyllä saanut. Saatoin kuvitella isäni huvittuneen naurun, kun Siiri ryntäsi kaviot mutaista maata pitkin sutien pellon toiseen päähän huomatessaan minun lähestyvän sitä. ”Voi perkule nyt…” mutisin, kaivaen puhelinta taskustani. Etsin kireästi yhteystietojen loputtomasta listasta Claran numeron ja soitin tytölle. Puhelin tuuttasi viisi kertaa, jonka jälkeen vaaleaverikön hento, hiukan ujo ääni kuului linjan toisesta päästä. Onneksi. ”Moi Clara! Mutta siis, et sä viittis tulla auttamaan vähän? Mä löysin tässä kotimatkalla Siirin täältä tanssilavan läheiseltä pellolta, eikä se haluais yhtään tulla pyydystetyksi”, selitin ja katselin samalla hämärää metsää tuijottelevaa shetlanninponia, jonka märkä harja kiilsi kirkkaasti. ”Jos oot autolla liikkeellä, niin voit varmaan tulla takaisin Seppeleeseen? Voidaan mennä hakemaan se riiviö tallille ratsain, ei se varmaan anna kiinni ilman lajitovereiden korvaamatonta apua”, Clara hymähti. Taustalta kuului takin kahinaa sekä oven aukeaminen. Kävelin Siiriä silmällä pitäen takaisin autolle, jonka tuulilasia pitkin heiluivat pyyhkijät. Syksyistä tunnelmaa nostattava sade oli alkanut taas. Harmaa pilviverho peitti taivasta itsepintaisesti. ”Meidän pitäis ajaa Seppeleeseen takasin”, sanoin isälle hypätessäni kankaalla päällystetylle penkille. Miekkonen nyökäytti päätänsä enempää kyselemättä ja kurvasi rajusti kaasua painaen takaisin tallia kohti. ”Toivottavasti Siiri ei lähde tuosta pidemmälle”, pohdin ääneen. ”Eiköhän se palaa takaisin viimeistään ruoka-aikana”, isä naurahti rattia rennosti sormillaan naputtaen, mutta sai vitsailuun vastaukseksi vain äreän murahduksen. En todellakaan haluaisi, että Seppeleestä katoaisi yhtäkään ponia. Pimeä alkoi nimittäin laskeutumaan Liekkijärven ylle, eikä taskulampun valossa metsässä seikkaileminen tuntuisi houkuttelevalta. Isäkin tuntui tajuavan sen, sillä hän ei sanonut yhtäkään vitsiä viisiminuuttisen matkan aikana. Seppele oli jo hiljainen astuessani sisään talliin. Kävelin pikaisesti oleskeluhuoneeseen – sieltä jos jostain löytyisi laiskoja hoitajia, jotka saisi mukaan poninjahtausreissulle. Ajatuksissani oli perää. Vitriiniä vasten nojasi aataminaikaista hevoslehteä selaileva punatukkainen nainen, jonka arvelin olevan Eelan sekä Elmon hoitaja, Fiia. Hänen vieressään seisoi höyryävää teetä hörppivä Anni. Tunnistin tuon ruskeista hiuksista, joista lähti jyrkästi sivuun kasvanut otsatukka. ”Hei tota, voisitteko te tulla vähän jeesaamaan? Siiri on taas karkuteillä, eikä se hoitajansa mukaan anna ikinä kiinni, jos sitä ei lähestytä hevosilla. Clara tuleekin kohta tallille ja voi varmaan ottaa jonkun muun ponin ratsuksi”, kerroin. ”Kyllä me tullaan auttamaan! Clara voi ottaa Elmon, niin mä tuun Eelalla. Anni ottaa varmasti Lailan ja sä Lyylin.” Fiia huudahti heti. Sillä kokoonpanolla me lähdimme metsästämään Siiriä. ”Saat nyt vähän ylimääräistä liikuntaa”, mumisin Lyylille, joka lähti kävelemään joukkiota johtavan Eelan perään. ”Missä sä näitkään sen Siirin?” Clara kysyi neljän hevosen letkan perältä. Myös Fiia käänsi päänsä minua kohti kuullakseen vastauksen. ”Siellä tanssilavan ja Pihlaniemen välissä sijaitsevalla pellolla”, sanoin, yrittäen saada ääneni kantamaan puita retuuttavan tuulen läpi. Fiia nyökkäsi hermostuneesti tanssahtelevan Eelan selästä. Punapää kääntyi pimeältä metsäpolulta leveälle hiekkatielle, jolla siirryimme raviin. Normaalisti olisin nauttinut täysin sydämin reippaasta hölkästä, mutta nyt jännitys murjoi vatsaani. Siihen oli monta syytä. Ensinnäkään en tiennyt yhtään, kuinka Lyyli käyttäytyisi maastossa. Toisekseen huoli Siiristä painoi mieltäni ja kolmannekseen metsän ylle laskeutunut pimeys loi sähköistä tunnelmaa. ”Kertoihan joku Annelle, että me lähdettiin? Jos me eksytään… Tai jotain”, Clara sopersi jännityksen kovettamalla äänellä. ”Tietysti mä kerroin. Ja onhan mulla puhelinkin, soitetaan Annelle jos Sirpulaa ei löydy tai jos me ei löydetä takaisin”, Fiia vastasi äitimäisen rauhallisella äänellä. Nostimme rauhallisen laukan ohitettuamme yötä varten hiljenneen Ruolammen tilan. Kaviot rummuttivat tietä vasten kiivaaseen tahtiin. ”Siiiriiii”, huutelimme. Ilman vastausta. Siirryimme hiukan ennen elotonta kyläkauppaa käyntiin. Lyyli viskoi päätänsä rauhattomasti. ”Miksiköhän Siiri lähti harhailemaan tällä tavalla yksinään?” mietiskelin. Anni kohautti olkiaan takanani. ”Noh, kyllä se varmasti löytyy. Ravataan katsomaan sieltä pellolta. Jos se ei ole siellä, käydään vaikka siinä läheisessä metsässä”, Fiia ehdotti ja suoristi ravin nostaessaan heijastinliivinsä rypyt. Annoin kuolaimiaan innokkaasti räpläävälle Lyylille kevyesti pohkeita. Rautias singahti terävään raviin. Ratsastimme pimeyden halki yhä Siirin nimeä huhuillen. Toivoimme, että jostakin olisi kuulunut kimakka hirnahdus, mutta turhaan. Astelimme tiheän pusikon läpi metsään. Etsimme tiemme kapealle poluntapaiselle, jota pitkin lähdimme kävelemään eteenpäin. Lyyli hyppeli innoissaan polkua halkovien puunjuurien yli. Yhtäkkiä Eela pysähtyi edessämme kuin seinään. Tamma tuijotti tiukasti eteenpäin, hörähtäen kutsuvasti. Eteemme rämpi pian märkä, sateen runtelema shetlanninponi. Sen harja törrötti joka suuntaan takkuisena pehkona ja tamman jalat olivat saaneet runsaan mutakuorrutuksen, mutta pääasia oli, että poni oli siinä. ”Kuka ottaa sen kiinni?” hengähdin. ”Vaikka Clara voisi ottaa sen ja taluttaa kotiinkin, onhan hän ponin hoitaja. Ja Elmo on kirsikkana kakun päälle Siirin tarhakaveri, joten niille ei luultavasti synny mitään kränää”, Fiia järkeili helpotusta äänessään – kukaan ei olisi tahtonut jäädä pimeään metsään enää hetkeksikään. Anni kaivoi harmaasta Kånkenistaan nuhjuisen riimunnarun, jonka kera Clara pyydysti Siirin, joka ei jaksanut laittaa vastaan. Ponin pörröisissä korvissa kimmelsi vesipisaroita, jotka se hankasi hoitajansa siniseen takkiin. Kun Clara oli päässyt takaisin Elmon selkään, matka saattoi jatkua. Siiri kipitti kiltisti mustanruunikon ruunan vieressä, eikä matkalla sattunut muitakaan mutkia. Päästyämme takaisin tallille, kaikki olivat iloisia metsikössä seikkailun jälkeen.
|
|
Aada
Uusi ihmettelijä
Posts: 27
Hoitoheppa: Lyyli
Koulutaso: helppo B
Estetaso: 1oo cm
|
Post by Aada on Oct 10, 2017 11:32:25 GMT 2
Karannut poni 10.10.2017 osa 1 Vetäisin harmahtavat ratsastushanskat käsiini ja nousin Lyylin narisevaan satulaan huteralta, puiselta jakkaralta, jonka punainen maalipinta oli kulunut paikoittain. Hymyilin leveästi. Tässä sitä oltiin, ensimmäistä kertaa oman hoitohevosen selässä. Loviisa norkoili kentän aidan reunalla keltaisessa sadetakissa. Varmistin ripeästi satulavyön pitävyyden ja säädin jalustimet oikean mittaisiksi. Pian pyysin Lyylin käyntiin. Se käveli eteenpäin pehmeästi, korvat tiukasti eteenpäin osoitettuina. Tamma oli selvästi toista maata kuin ratsastuskoulumestaruuksien kisaratsuni Rotta, jonka askeleet olivat kulmikkaat ja koko olemus hermostunut. Tummat pilvet lipuivat taivaanrantaan siirtäessäni Lyylin raviin. Raskaat sadepisarat alkoivat putoilla maahan. ”Siirrytäänkö maneesiin?” Loviisa kysyi ja pyyhki silmälasiensa linssit. Nyökkäsin ohjaten Lyylin ulos kentältä. Yltyvä sade piiskasi kasvojani villisti. Maneesiin päästyämme aloitin verryttelyn tosissani. Tein paljon voltteja, kiemurauria sekä siirtymisiä. Lyyli alkoi pikkuhiljaa rentoutumaan allani. Alussa tamma pärskikin iloisesti ja teki mukisematta kaiken pyytämäni, mutta protestointi alkoi heti, kun aloin vaatimaan siltä enemmän. Rautias olisi kovasti tahtonut jyrätä ympyröillä sisälapa edellä ja teki pohkeenväistöä yrittäessäni yllättävän sivuloikan. ”Olisit nyt vaan hevosiksi”, ärähdin Lyylille ja napautin sitä raipalla satulahuovan taakse, vaikken voinutkaan olla hymähtelemättä sen epätoivoisille keinoille vältellä työntekoa. Kun tamma vihdoin hyväksyi ohjastuntuman ja otti takaosansa käyttöön, kehuin sitä reilusti antaen hetkeksi pitkät ohjat. Aloin valmistella laukannostoa ukkosen jyrähdellessä jossakin kaukana, luultavasti Liekkisaaren mailla. Väistätin Lyyliä pitkällä sivulla saadakseni oikean takasen aktiiviseksi. Vaihdoin asetuksen kulmassa kuolainta liikuttelemalla ja vein ulkopohjetta kevyesti taaemmas. Maiskautin päättäväisesti muiden apujen vahvistukseksi. Lyyli hypähti reippaaseen myötälaukkaan. Käänsin tamman isolle ympyrälle yrittäen taivuttaa sitä. Tamma kyllä myötäsi niskastansa ja kulki aika kivassa muotissa, mutta sen kyljet olivat kuin betonia. Aloin pienentämään sekä suurentamaan ympyrää saadakseni Lyylin kunnioittamaan pohjeapujani. Vähitellen rautias alkoi antamaan periksi ja taipui mielenosoitusta pitämättä sisäpohkeeni ympäri. Toistin saman harjoituksen myös oikeaan kierrokseen, jonka jälkeen annoin Lyylille pitkät ohjat. ”No, miltäs tuntui?” Loviisa kysyi virnistellen ja lähti kävelemään katsomosta luokseni. ”Ihan pirun hyvältä! Onhan tää vähän tönkkö varsinkin vasemmalle, mutta eiköhän meillä ala ajan mittaan sujumaan”, vastasin hymyillen ja laskeuduin hikisenä takaisin maankamaralle. Otin Lyyliltä varusteet pois ja heitin vaalean verkkoloimen rautiaan hien kostuttamaan selkään. Sen jälkeen laitoin tamman ruokakuppiin muutaman porkkanan, joita se jäi mutustamaan kävellessäni päätallin puolelle. Liekkijärven yli pyyhkäissyt syysmyräkkä oli rauhoittunut. Tuuli ei enää humissut satulahuoneen raollaan olevasta ovesta sisään, eikä sade takonut kattoa vasten. Kuului enää ahnas heinän rouskutus, joka tosin muuttui äänekkääksi puheensorinaksi yläkertaan kavutessani. Etsin loputtomasta kaappirivistöstä lokero numero yhdeksän, joka oli siunaantunut omakseni. Kaivoin kelmeässä hehkulampun valossa ruosteisen avaimen kirkkailla heijastimilla varustetun ratsastustakkini taskusta ja avasin violetiksi maalatun kaapin. Vaihdoin jodhpurit sekä chapsit pikaisesti kellertäviin, kuran tuhrimiin Hai-saappaisiin, suunnaten oleskeluhuoneeseen, jonne Loviisa oli ilmeisesti jo mennyt. Avasin varovasti narahtavan oven. Mokkapalojen huumaava tuoksu tulvahti heti nenääni. Ilmeisesti Seppele oli täynnä pullantuoksuisia leipojia – viime tallikäynnilläni puisella pöydällä oli ollut kasa donitseja, ja nyt taas suklaisista herkuista täyttynyt lautanen. Kukkakärpäsparvi liihotteli lautasen ympärillä, vaikka pellavaisista hiuksista tunnistettava Cella yritti huitoa niitä pois äkäisesti huutaen. ”Ai moi, Aada!” kähärähiuksinen Eveliina huikkasi ihmisiä pursuilevalta sohvalta. ”Tuu ihmeessä maistamaan näitä mokkapaloja. Nää jäi yli niiltä mun syntymäpäiviltä, mutta tajusin tuoda ne tänne vasta tänään.” Hämmentyneenä ujon tytön puheliaisuudesta nappasin yhden leivoksen ja haukkasin siitä palan. Muutama värikäs nonparelli tipahti kotoisalle räsymatolle. ”Onpa hyvää”, kehuin ja tunsin samassa puhelimen värähtävän housujeni takataskussa. Luin saapuneen viestin ja liukenin pois paikalta heilauttaen kättäni Eveliinalle. Isä oli tullut hakemaan minut kotiin. Kävin sanomassa pikaiset heipat Lyylille, jonka jälkeen minun oli pakko jättää onnistunut tallipäivä taakseni – vai pitikö? Olimme jo melkein perillä Pihlaniemen lähistölle pystytetyssä talossamme, kun näin tutun ponin kaasuttelevan sänkipellolla. Sen hopeisena kuultavasta harjasta ei voinut erehtyä. Siiri. ”Isä! Seis!” huudahdin.
|
|
Aada
Uusi ihmettelijä
Posts: 27
Hoitoheppa: Lyyli
Koulutaso: helppo B
Estetaso: 1oo cm
|
Post by Aada on Oct 8, 2017 18:20:47 GMT 2
Tulin vaan hehkuttamaan Sandran tuntimaksuja, kivalla tyylillä piirrettyjä kuvia!
|
|
Aada
Uusi ihmettelijä
Posts: 27
Hoitoheppa: Lyyli
Koulutaso: helppo B
Estetaso: 1oo cm
|
Post by Aada on Oct 7, 2017 9:04:51 GMT 2
Pieni ristikko lähestyi huimaa vauhtia. Rotan häntä huiski puolelta toiselle tanssivana soihtuna. Yritin pidättää ruunaa kaikilla taidoillani ja voimillani, mutta suuresta yrityksestä huolimatta este ylittyi kaukaa lähteneellä, liiotellulla loikalla. Tunsin Hanskin pistävän katseen selässäni hidastaessani Rotan käyntiin. Nielaisin. "Älä roiku kädellä, anna hepparaukalle tilaa!!!!" nainen huusi terävästi maneesin laitamilta. "Mutta... Mä yritin vaan pidättää, kun se vähän lähti", selittelin punaisena kuin paloauto. "Ei mitään muttia! Taitava ratsastaja ei päädy tilanteeseen, jossa hevonen ylipäätänsä lähtee käsistä. Sulla onkin vielä piiiiitkä matka sellaiseksi ratsastajaksi." Kenen älynväläys olikaan palkata moinen rääkkääjä sijaiseksi? Karkottaa vielä kaikki asiakkaat, sen voin luvata.
Muutaman epäonnistuneen verryttelyhypyn jälkeen oli aika ryhtyä tositoimiin. Loppua kohden lähes metrin korkeaksi kohonneen pystyn hyppääminen sujui ihan hyvin - Rotta ei keksinyt siitä mitään kyttäiltävää, ruuna suoristui näppärästi ja kääntyi sisäpohjetta vasten kaatumatta tiukemmallekin linjalle. Minäkin hoidin oman tehtäväni kunnialla. Myötäsin parhaani mukaan ja laskin askeleet tarkasti. Jopa ynseä Hanski sanoi pari kuivakkaa kehua. Pieni vesimatto aiheutti Rotassa suurta kauhua. Aluksi se kielsi monta kertaa kylkiin liimatuista pohkeistani huolimatta, ja kun me vihdoin menimme esteestä yli, ruuna esitteli komeat pukkisarjat. Keikuin satulassa samettisessa harjassa roikkuen. "Jos hevonen pukittaa, anna raippa. Mitenköhän tämäkin hermoheikko hevonen aikoo selvitä kisoista?" Hanski pohti silmiään pyöritellen, mutta minähän pyörittelin takaisin. Pikku hiljaa aloin saada tarpeekseni naisen jatkuvasta naljailusta, ja kunnioitus tuota kohtaan alkoi muuttua korvista ulos savuavaksi ärsyyntymiseksi.
Lopputunti sujui kuin sumussa. Yritin toki ratsastaa parhaani mukaan, mutta siitä huolimatta jokaisen Hanskin ironisen kommentin jälkeen keskisormeni meinasi hinautua ylös. Onneksi kokoamisastetta vaativa puomi-pysty-tehtävä onnistui heti ensimmäisellä yrityksellä, joten pääsin lähtemään tunnilta pois niin nopeasti, kuin mahdollista. Rotta sai tallissa muutamia porkkanoita, mutta olin minä ruunallekin vähän tuohtunut. "Miksen mä vaan voisi kisata Lyylillä?" mietin tuskaisena. En osannut ratsastaa Rottaa sitten yhtään.
|
|
Aada
Uusi ihmettelijä
Posts: 27
Hoitoheppa: Lyyli
Koulutaso: helppo B
Estetaso: 1oo cm
|
Post by Aada on Oct 5, 2017 17:31:13 GMT 2
Ilmaa 05.10.2017 Kävelin hiostavaan sadetakkiin kääriytyneenä Lyylin ratsastajan, Miljan, vierellä maneesiin. Sade rummutti tasaisesti hallin peltikattoa. ”Pärjäätkö sä tästä eteenpäin itekses?” kysyin vaitonaisesti maata katsoen – liekö masentava syyskeli syynä alakuloisuuteeni. Kävelin katsomoon lämpimien vällyjen alle Miljan nyökättyä päättäväisesti. Tukevaan turvaliiviin pukeutunut tyttö näytti säälittävän pieneltä leveän Lyylin selässä. Hymähdin itsekseni ja istahdin Loviisan viereen. Olin ollut jo viitisen päivää rautiaan tamman hoitaja. Pääosin aika Seppeleessä oli ollut hauskaa, mutta mieltäni painoi hiukan se, etten ollut tutustunut Loviisan lisäksi muihin tallilaisiin, sosiaalisesta luonteestani huolimatta. Onhan minulla siitä huolimatta aina Lyyli, pohdin. Annen terävä ääni herätti minut horroksestani. Tuntilaiset alkoivat ravailemaan. Lyyli löntysteli uraa pitkin etupainoisena. ”Enemmän voltteja ja kaarteita, Milja! Hitaammin Elmon kanssa, tehän menette kohta nurin… Tasaisempi tahti Mintulla! Taivutelkaa niitä rohkeasti, älkää jääkö uralle hölkkäilemään!” Tunti kului nopeasti Loviisan höyryävää kaakaota maistellessa. Tyttö oli mukavaa jutteluseuraa, eikä edes ulkona vinkuva tuuli jaksanut enää ärsyttää. Annen pyydettyä ratsukot loppukaartoon, lähdimme Loviisan kanssa hakemaan Lyylin sisälle talliin – Miljalla oli kuulemma kiireitä tunnin jälkeen, mitä kyllä epäilin vahvasti. Sen verran leppoisasti tyttö jutteli ystäviensä kanssa kävellessämme joukkion ohi. Olin joka tapauksessa iloinen siitä, että sain hoitaa Lyylin pois. ”No mutta, mistä tämä on tullut?” kysyin hämmentyneenä Loviisalta, joka kyykistyi katsomaan suojan alta paljastunutta hiertymää. ”Hmm… Ilmeisesti suojat on jätetty puhdistamatta, laitetaan tohon jotakin rasvaa ja infotaan siitä Annelle, niin eiköhän se tuosta parane”, tyttö sanoi ja kiiruhti hakemaan Helosania. Selvitin sillä välin Lyylin takkuista harjaa, joka oli hankautunut korvien takaa ohueksi hampuksi niskahihnan vuoksi. Kun olimme saaneet vietyä Lyylin varusteet paikoilleen, hipsimme oleskeluhuoneeseen. Jätin matkalla kuraisen laukkuni kaappiin, johon olin saanut hiukan vääntyneen ja ruosteisen avaimen. Taukotuvasta kuului jo rentoa juttelua, mutta sen läpi kaikui kovaääninen räkätys, jonka arvelin kuuluvan Inkerille – huhujen mukaan tyttö on varsinainen papupata, kun sille päälle sattuu. Astuin sisään narisevasta ovesta Loviisan jälkijunassa. Huone oli lämpimästi valaistu. Keskellä suloista räsymattoa lepäsi nahkainen rahi, jonka vierustalla sijaitsivat penkit sekä pöydät, jotka pursusivat iloisesti jutustelevaa porukkaa. Jokainen moikkasi minua ja Loviisaa rempseästi, kaikki vaikuttivat mukavilta. Jokainen oli kuitenkin aiemmin muodostetun kuplan sisällä. Joukkoon oli epäluonnollista hivuttautua. Kukaan ei istuskellut missään yksin, kaikilla oli jo se oma porukka. Ehkäpä pääsisin mukaan joukkoon ajan myötä, mutta nyt saisin tyytyä olemaan kaksin Loviisan kanssa – eipä minulla tosin mitään sitä vastaankaan ollut. Kävimme hakemassa nopeasti kaikkien ympäröimällä pöydällä makaavat minidonitsit, jonka jälkeen hivuttauduimme nauraen samalle nojatuolille istumaan. Juttelimme niitä näitä, mutta yhtäkkiä kuulin supatusta, tuntien muiden katseet selässäni. ”Voi että, huomasin vasta ihan äsken, että täällä on joku uusista hoitajista! Mun nimi on Salma, oon Bonnien sponsoriratsastaja. Ja tässä on Jutta, Wenla, Clara, Robert…” Yritin häkeltyneenä yhdistää nimiä minuun suuntautuneisiin kasvoihin, mutta kaikki pyyhkiytyi pois päästäni alta aikayksikön. ”Niin, siis… Oon Aada, alotin Lyylin hoitajana tässä lauantaina”, sopersin häkeltyneenä. Minut oltiin sittenkin huomattu. En ollut enää vain ilmaa.
|
|
Aada
Uusi ihmettelijä
Posts: 27
Hoitoheppa: Lyyli
Koulutaso: helppo B
Estetaso: 1oo cm
|
Post by Aada on Oct 2, 2017 18:33:15 GMT 2
Kaikilta muiltakin uusilta hoitajilta tullut huippuja aloitustarinoita! Pitää kehua myös Sandran tehoviikonlopun maksua, tykkäsin varsinkin kuvasta
|
|
Aada
Uusi ihmettelijä
Posts: 27
Hoitoheppa: Lyyli
Koulutaso: helppo B
Estetaso: 1oo cm
|
Post by Aada on Oct 2, 2017 18:28:42 GMT 2
Äreä estevalmentaja 01.10.2017 Kirpeä syyskeli nipisteli poskiani kävellessäni Seppeleen parkkipaikan läpi tallin oville. Elohopea oli varmasti laskenut yön aikana lähemmäs nollaa, kovien tuulenpuuskien repiessä kellastuneita lehtiä maan pinnalle. Avasin hiljaisesti narahtavan oven ja astuin varovasti likaisen maton päälle. Ilo pulppuili sisälläni, olisi tehnyt mieli hyppiä riemusta. Tajuntaani ei vieläkään ollut iskeytynyt se, että olin ihan oikeasti päässyt hoitajaksi. Kävelin vienosti hymyillen satulahuoneesta sisälle talliin, joka ammotti tyhjyyttään. Seisoskelin hetken toimiston oven edessä. Pitäisikö minun ilmoittaa olemassaolostani, vai voisinko yksinkertaisesti hakea Lyylin sisälle hoidettavaksi? Olisiko se menossa tunneille? Järjestettäisiinkö sunnuntaisin edes tunteja? Hoitajakurssin aikana opetetut asiat ryntäilivät päässäni villisti, mutta en saanut yhdestäkään ajatuksesta kiinni. Lopulta päädyin hakemaan Lyylin omatoimisesti sisään. Kävelin rivakasti tammatarhalle, joka oli täynnä kuraisilla loimilla vuorattuja hevosia. Pujahdin puisten lankkujen välistä sisään tarhaan ja kävelin vetisen liejun läpi heinäastian luo, jonka ympärillä hevoset parveilivat. Rautias, lempeäsilmäinen tamma seisoi muista hiukan kauempana, korskuen vaimeasti mennessäni moikkaamaan sitä. ”Sun on pakko olla Lyyli”, hymähdin sille ja taputin tihkusateen kostuttamaa kaulaa kevyesti. Naksautin riimunnarun lukon kiinni kulahtaneisiin päitsiin, lähtien taluttamaan jäntevää hevosta ulos tarhasta. Muut hevoset seurasivat meitä kiinnostuneina, mutta jatkoivat heinien rouskuttelua heti kun portti oli sulkeutunut perässämme. Onnen tunne pomppi riehakkaasti sisälläni – olin todella osa sitä porukkaa, jota tavalliset tuntiratsastajat katsoivat ylöspäin. Voisivatko asiat paremmin olla? Talutin innokkaasti pärskivän Lyylin yhteen siirtotallin karsinoista. Rautias työnsi päänsä heti ulos ylemmästä luukusta. Sen sieraimista kohosi höyryä, suipot korvat osoittivat tiukasti eteenpäin. Katselin valpasta tammaa leveästi hymyillen. Siinä se sitten oli. Minun uusi hoitohevoseni. Yhtäkkiä takaani kuului äreä murahdus, ja iloinen virneeni karisi säikähdyksestä pois. ”Jahas, jahas. Kukas se sinä olet?” hiukan harmaantunut nainen tokaisi kuivasti tarkastellessaan minua viiruun puristuneilla silmillään. Normaalisti olisin kivahtanut takaisin jotakin siitä, että olen uusi hoitaja ja hoidan Lyyliä aivan luvan kanssa, mutta jokin siinä naisessa laittoi minut vain mutisemaan hiljaisesti. ”Öh, mä oon Aada… Hoidan täät nykyä Lyyliä Loviisan kanssa”, sanoin. ”Vai niin. Olen Appelgrenin Hanski, Seppeleen estevalmentaja. Jatka ihan rauhassa sitä hevosesi hoitelua, mutta ihan ensimmäisenä voisit riisua tuon loimen kokonaan, sikäli mikäli osaat”, naikkonen totesi suorasanaisesti ja katsoi merkitsevästi sadetakkia, joka roikkui Lyylin selässä epämääräisen näköisesti. Veri virtasi päähäni kovalla kohinalla. Nostin loimen pois tamman päältä pikaisesti, häpeän kuumotellessa koko kehossani. Hanskin poistuessa karsinan ovelta saatoin kuulla, kuinka hän jupisi jotakin Lyylin tynnyrimäisestä rakenteesta. Olihan se kieltämättä jykevä, mutta siitä huolimatta Hanskin sanat saivat sappeni kiehumaan. Harjasin Lyyliä pitkään. Tamman jalat alkoivat pikku hiljaa kuoriutumaan mudasta, eikä sen häntä ollut enää vain kurainen liero. Päivän mittaan parkkipaikalle alkoi lipumaan aina vain enemmän autoja. Lopulta en voinut enää vastustaa kiusausta. Jätin Lyylin puunaamisen hetkeksi sivuun ja lähdin tutustumaan talliin sekä sekä muihin hoitajiin. Pujahdin uteliaisuutta tulvien ulos karsinasta ja kävelin kahta kokoa liian isot kumisaappaat jaloissani lompsuen talliin. Painavat puuovet narahtivat raskaasti. Kotoisa tuoksu tulvahti nenääni. Muutama hevonen oli jo haettu sisään, yläkerrasta kuului äänekästä puheensorinaa. Ilmoitustaulun edessä lorvi parvi hoitajia, joiden innostunut juttelu herätti huomioni. Astelin huomaamattomasti tyttöjen viereen seisomaan ja katselin, josko lähitulevaisuudessa olisi tulossa jotakin hauskoja tapahtumia. Katseeni kiersi läpi taulun. Täyttyneitä tunteja… Hoitajahakujen tulokset… Yhtäkkiä silmiini osui Ratsastuskoulumestaruuksien ilmoittautumislista. Sydämeni hyppäsi pari ylimääräistä lyöntiä. Olisi mahtavaa päästä kilpailemaan pitkästä aikaa. Hymynkare karkasi suupielelleni lähtiessäni kävelemään kohti toimistoa. Oven aukaisi harmikseni Hanski, eikä Anne, mutta nainen sentään päästi minut sisään paperitaivaaseen nyreä ilme kasvoillaan. ”Niin tota… Kun on tulossa se RKM, niin että… Voisinko mä tulla kisaamaan sinne, vaikka tota Lyylillä?” takeltelin. ”Katsotaan, katsotaan... Lyyli on onneksesi varattu, laitetaas sulle jokin kunnollinen hevonen. Rotta olisi vapaana, en kyllä oikein tiedä miten sekin hermoheikko kopukka tulee selviämään kilpailusta, mutta se jääkin sun ongelmaksesi. Ilmoitan sut samaan syssyyn parille tunnille, lokamaastoon ja mun pitämälle estetunnille. Tarvitset nimittäin kaksi tuntia kisojen alle”, Hanski sanoi happamasti, minun naamani vääntyessä mutruun – kuinkahan pitkään nainen tulisi olemaan Pirittan sijaisena, kuulemani mukaan hänen aikakautensa oli ollut paljon miellyttävämpi.
|
|
Aada
Uusi ihmettelijä
Posts: 27
Hoitoheppa: Lyyli
Koulutaso: helppo B
Estetaso: 1oo cm
|
Post by Aada on Oct 1, 2017 12:44:08 GMT 2
Aada Lanne, 16 vuotta Lyylin hoitaja
Sivuille Kuusitoistakesäinen Aada on hyväntuulinen ja pirteä hevosihminen. Vaaleaverikkö on kilpailuhenkinen ja rakastaa uusintaradoilla kurvittelua - tämän vuoksi tytön lajiksi on valikoitunut esteratsastus. Aada tunnetaan optimistin perikuvana, mutta toisinaan tuo vitsailee vähän väärissä paikoissa. Tyttö on pulppuavan itsevarma, mutta ei missään nimessä ylimielinen. Blondi onkin erittäin helposti lähestyttävä persoona ja omistaa laajan kaveripiirin. Pähkinänkuoressa Aada on määrätietoinen, mutta huumorintajuinen seppeleläinen, jonka pienen koon korvaa auktoriteetti.
Ulkonäköä Aadalla on suomalaisille tyypillisesti siniharmaat silmät sekä juuri ja juuri solisluiden päälle ylettyvät hiukset, jotka ovat luonnostaan lähes platinanvaaleat. Tyttö on ruumiinrakenteeltaan hyvin hoikka, eikä häneltä löydy juuri lainkaan muotoja, jonka lisäksi varttakin on vain 160 senttiä. Aada onkin yleensä se kaikkein pienikokoisin, missä hän ikinä onkaan. Blondi suosii pukeutumisessaan tummansinistä ja muita värejä, jotka eivät anna liian räiskyvää kuvaa. Tyttö pitää tallilla touhutessaan hiuksiaan joko ranskanletillä tai korkealla poninhännällä, mutta ratsastaessa, etenkin kilpailuissa, Aada tykkää sulloa melko ohuen tukkansa kypärän alle.
|
|
Aada
Uusi ihmettelijä
Posts: 27
Hoitoheppa: Lyyli
Koulutaso: helppo B
Estetaso: 1oo cm
|
Post by Aada on Sept 23, 2017 12:35:46 GMT 2
Lyydian apuhoitajaksi? Tällä kertaa hoitajan pestiä tavoittelee Aada Lanne, hyväntuulinen ja pirteä hevosihminen. Luonnonblondi ei koskaan kieltäydy tehokkaasta estetreenistä, mutta ei sen puoleen rennosta maastolenkistäkään. Aada on vauhdikas tyyppi, eikä kalpene ihan heti, vaikka hevonen menisikin vähän kovaa tai säikähtelisi vihreitä miehiä - tyttö rakastaa kikkailua hankalissa tilanteissa, ja ehkäpä juuri siksi esteratsastus on valikoitunut vaaleaverikön lajiksi. Kuusitoistakesäinen Aada ei kuitenkaan tavoittele menestystä kisakentillä, vaan pitää enemmän teknisistä harjoituksista kotitallilla, mutta aina toisinaan tytön on kuitenkin pakko päästä vähän kurvailemaan uusintaradoille. Aada vaikuttaa 160 senttisen vartensa ja vaaleiden hiustensa kanssa vähän mauttomalta, mutta todellisuudessa tyttö on huumorintajuinen sekä positiivinen tyyppi, joka on yleisesti ottaen koko maailman kaveri. Juuri Lyyli tuntuisi sopivalta hoitohevoselta mielenkiintoisen ja opettavaisenkin luonteen vuoksi. Vaikkei liikuttaminen kakkoshoitajan tehtäviin kuulukaan, olisi tamma tunneilla todellinen opetusmestari Aadalle, joka on tottunut ratsastamaan sähäköitä kilpaponeja valtamerilaivan tavoin kääntyvien hevosten sijaan. Parivaljakosta saisi hämmennettyä tunnelmallisia tarinoita arkisilla kommelluksilla höystettynä. Aada saisi tarjottua uusia ulottuvuuksia tuntiratsun elämään, mutta Lyylilläkin olisi varmasti paljon annettavaa tytölle. Bonuksena on toki tilastotamman suloinen ulkonäkö ja mukavalta vaikuttava virallinen hoitaja. Hyppy ratsastuskoululle hulppealta kisatallilta tuntuu toki, mutta hoitajien väliset draamat ja kiljuvat pikkulapset ovat se juttu, mitä Aada kaipaa tällä hetkellä elämäänsä. Tyttö pohti hetken viralliseksi hoitajaksi hakemista, mutta loppujen lopuksi apuhoitajan pesti on tässä tilanteessa realistisin valinta. Aada nimittäin muutti Liekkijärven alueelle aivan vastikään, joten Seppele on tuolle umpivieras paikka – pidempään tallilla hoitaneen, tässä tapauksessa Loviisan, olisi siis hyvä olla neuvomassa tallin käytäntöjä. Seppele on tallina yhdellä sanalla kuvattuna onnistunut. Tiivis sekä lämminhenkinen porukka, aktiivinen toiminta ja uniikki kuvitus tekevät Seppeleestä inspiroivan paikan, myös esimerkiksi Kauden Kaksikko -äänestykset ja upeat spessukuvat antavat lisämotivaatiota aktiiviseen hoitamiseen.
|
|