|
|
Post by Hanski Appelgren on Oct 1, 2017 16:08:13 GMT 2
Estetunti ensisijaisesti niille, jotka tarvitsevat pohjatunteja RKM:ään. Hanski rääkkää ja rätisee. Aada - Rotta Alviina - Lasse Sandra - Ari Inkeri - Tirppa Pyry - Reino Clara - Kössi Sara - Huiska Robert - Chapa Lämmiteltiin ravissa ja laukassa ja otettiin pari hyppyä alle. 
Tehtävät:1. Peruspysty 70cm-90cm. Lähestyminen laskien ÄÄNEEN 4 laukka-askelta ennen hyppyä. Lähestyminen suoralla linjalla ja myös sama tiukemmalla käännöllä. Hevosen suoristus! Keskeltä yli! 2. Vesimattoeste 50cm. Hae tarpeeksi iso tie ja hyvä laukka! 3. Okseri 60cm-80cm. Iso laukka, laakea hyppy. Uskalla kuitenkin tuoda tarpeeksi lähelle. 4. Pikkupysty, jota edeltää maapuomi, väliin mahtuu yksi laukka-askel, jos kokoaa tarpeeksi. Kukaan ei lähde tunnilta, ennen kuin se onnistuu. Sanoin Hanski pari kiitosta ja kehuakin, mutta vain pari. |
|
|
|
Post by Pyry on Oct 4, 2017 19:34:14 GMT 2
Pyry oli yrittänyt parhaansa mukaan pysytellä poissa Hannele Appelgrenin tieltä. Anne oli esitellyt Pyryn uudelle esteopettajalle naisen ensimmäisenä työpäivänä ja Pyry edelleen muisti tarkasti miten tämän pistävä katse mittaili nuorta poikaa. Käväisi sekaisessa tukassa, kuluneiden tallikenkien kärjissä, pureskelluissa kynsissä ja lävistysten kohdalla kasvoilla värähti jotain kummallista ja huokaisten Hanski oli lopulta kääntynyt kannoillaan ja jatkanut tallikierrostaan Annen seuratessa perässä. Anne oli vilkaissut taakseen ehkä vähän anteeksipyytävästi hymyillen ja yritti sitten ehtiä vanhemman naisen vauhtiin kiinni. Ja samalla hetkellä Pyry oli todennut pärjäävänsä toistaiseksi ihan hyvin ilman estetunteja.
Mutta entäs ne ratsastuskoulumestaruudet? Viime vuonna esteluokat olivat jääneet Pyryltä väliin eikä hän ihan varma ollut siitä, löytyisikö hänelle ja Reinolle sopivaa luokkaa tänä vuonna. Työasioita läpi käydessään hän oli yrittänyt kysellä Annen mielipidettä asiaan ja saanut juuri sen vastauksen mitä hän oli vähän osannut pelätäkin.
"Konsultoi Hanskia asian tiimoilta, käyt hyppäämässä sen tunnilla ainakin kerran ja pohtikaa yhdessä sitten asiaa uudelleen." Pohtikaa yhdessä? Anne sai asian kuulostamaan hirvittävän yksinkertaiselta ja Hanskin ystävälliseltä ja avuliaalta asiakaspalvelijalta, jolle oppilaiden murheiden ratkaiseminen oli sydämen asia.
"Ei Hanskia tarvitse pelätä", Anne oli jatkanut hymyillen, Pyryn yksinäiset ajatukset olivat siis selkeästi tulleet ilmi pojan kasvoilta.
Eipä kai. Olihan Hanskin tunneilta muutkin selvinneet elossa. Miksei siis Pyrykin?
Reinon selässä istuessaan Pyry alkoi epäillä omaa selviämistään uudemman kerran. Hanskin terävät kommentit kaikuivat maneesin seiniä pitkin ja kauhuissaan Pyry katseli millaiselle esteelle hänet oli Reinon kanssa lähetetty. Eihän hän ollut ikinä hypännyt näin isoja! 70 senttiä ei varmasti muille ollut korkeus eikä mikään, mutta Pyrystä tuntui, että yhtä hyvin hän olisi voinut lähteä yrittämään GP-rataa. Valitukselle tuskin oli kuitenkaan näillä tunneilla tilaa, joten Pyry ei voinut muuta kuin nostaa laukan ja lähestyä estettä. Reino huomasi Pyryn jännityksen oitis ja reagoi omaan tuttuun ja turvalliseen tapaansa. Hidastamalla.
"Nyt vauhtia siihen eläimeen, tollaisia lähestymisiä mä en tahdo nähdä enää yhtäkään!" Hanski kailotti Reinon kolistaessa puomia löysän hyppynsä takia.
"Ja sama koskee muitakin, turha valittaa hevosten hitaudesta, jos kuskit ovat puoliunessa!"
Vesimatolle Reino otti jo reippaampia askelia, mutta okserille se stoppasi huomatessaan ratsastajansa jälleen jännittyvän.
"No ei kai se hyppää, jos sitä ei ratsasta", Hanski totesi kyllästyneesti huokaisten ja käski lähestyä uudelleen. Hiki kirveli Pyryn silmissä ja hän yritti huomaamattomasti vilkaista maneesin kellosta kuinka kauan tätä piti vielä jaksaa. Liian kauan.
Pyry nosti uuden laukan ja yritti herätellä Reinoa isolla ympyrällä. Tämä ei vaan sopinut Pyrylle. Silloin kun ratsastus alkoi tökkiä hän kaipasi kannustusta, ei haukkuja. Miksi kukaan käyttää aikaansa ja rahaansa tällaiseen kidutukseen?
"Kamoon. Kantapäät alas, ei varpaat."
Reino jatkoi verkkaista omaa tahtiaan.
"Nyt ryhtiä, poju!"
Pyry yritti saada pohkeeseensa nopeutta.
"Vai ootko poika vai tyttö vai mikä? Ota näistä nykyvässyköistä selvää."
Hampaisiin sattui, niin kovaa Pyry ne yhteen puristi. Rajansa kaikella, haukkukoot Pyryn ratsastusta niin paljon kuin sielu sietää, mutta tuollaista Pyry ei aikonut kuunnella. Sisällä tuntui kiehahtavan, tuolle naiselle hän ei enää edes soisi katsettakaan vaikka miten olisi taitava opettaja ja kokenut hevosihminen. Pyry piti katseensa tiukasti eteen päin suunnattuna ja ratsasti kohti estettä. Napautus raipalla ja yli okserista, Reino jatkoi reipasta laukkaa pärskähdellen ja Pyry tunsi kuinka kiukun nostattamat kyyneleet polttivat silmäkulmissa. Edelleenkään Hanskiin päin katsomattakaan hän siirsi Reinon raviin ja silitti tuttua kaulaa.
Pyryltä jäi täysin huomaamatta Hanskin kasvoilla nopeasti häivähtänyt tyytyväinen hymy, kun laiska pilkullinen ruuna oli näyttänyt sen päivän parhaimman hyppynsä.
|
|
|
|
Post by Alviina on Oct 6, 2017 15:59:56 GMT 2
Mä en ollut vielä koskaan ratsastanut Lassella. Ponnahtelin riemukkaasti hakemaan sen tarhasta, koska mulla oli tästä hyvä tunne. Lassehan oli mun oma hoitohevoseni ja mä menisin sillä ratsastuskoulumestaruuksiin. Viime vuonna menestyttiin Lemonin kanssa esteillä superhyvin, ja sehän oli vaan lämppäri, niin että Lassen kanssa mulla voisi tietysti mennä vielä paremmin. En mä sitä sanonut, ettäkö rodulla voitettaisiin, mutta meinaan vaan että ainakin tänä vuonna pystyisin hevoseni kanssa esittämään kouluradalla laukkaa enkä räpellystä. Esteiden välitkin varmasti näyttäisi hienommilta.
Lasse ei ollut mikään hirveän vaikea hoidettava, olinhan mä tottunut Tikruun kaikista maailman hevosista, mutta silti mä varasin puuhaan paljon aikaa. Tämä oli mun ensimmäinen tuntini Hanski Appelgrenin edessä ja mä aioin tehdä vaikutuksen.
Mä olin pukeutunut harmaaseen, mustaan ja siniseen. Lassen varusteväri oli tietysti sininen sen nimen mukaan. Sointuvista varusteista tuli mulle itsevarma olo, kun mä kaarrossa vilkuilin muita osallistujia ja totesin, että ainakaan musta ei heti päälle voinut sanoa, että olin varmasti ratsastanut vähiten.
Lasse tuntui isolta hevoselta. Se oli aika lihaksikas ja ryhdikäs. Kun se keinahti käyntiin, mun vatsanpohjassa tuntui pieni humahdus. Lasse oli niin etenevä. Se askelsi isosti ja sen kaula liikkui käynnin tahdissa, ja me saavutettiin käynnissä monet muista tunnin hevosista ihan hujauksissa. Jouduin vähän väliä kääntämään sen kentän poikki, kun vastaan tuli tirppojen, reinojen ja charlieiden pyllyjä.
Tuntui coolilta.
Siis tietenkin siihen saakka, kun oli aika ruveta tekemäänkin jotain. Kävi nimittäin nopeasti ilmi, minkä takia Lasse kävi vain taitavempien ratsastajien tunneilla. Vaikka se oli yksi tallin parhaiten koulutetuista hevosista, se ei tainnut sittenkään tarkoittaa sitä, että se totteli jokaista ajatusta - tai sitten se tarkoitti juuri sitä, ja mä ilmaisin liikaa ajatuksia, joita ei olisi saanut.
Jo ravissa musta tuntui, että Lasse katosi voimakkailla liikkeillään jonnekin pois mun ulottuvista. Vaikutti pahasti siltä, etten mä ehtinyt vaikuttaa siihen. Hanski ei paljon antanut apuja, se varmaan oletti, että kyllä kaikki estetunnille tulleet nyt osasi mennä kevyttä ravia ja tehdä siinä voltteja. Meidän voltit meni aina suuriksi, tai sitten Lassen ravi muuttui kireäksi ja se heilautteli päätään ja vasta sitten karkasi minun valitsemaltani tieltä ulos.
Annas kun laukataan, mietin vähän hädissäni. Laukattiinhan me, aika tosi paljon sen tunnin aikana, ja musta tuntui, että siellä oli mahdoton istua ja Lasse vain meni. Pusersin itseäni jalustimille ja sain siitä huutia, mutta mä en vaan yksinkertaisesti kyennyt istumaankaan Lassen isossa, heittävässä laukassa. Reidet jännittyi automaattisesti ja pomppiminen kävi kahta kauheammaksi.
Mä en missään vaiheessa oikeastaan uskaltanut hengittää, kun me laukattiin ja hypättiin, laukattiin ja hypättiin. Tuntui, että Lasse kiskoi koko ajan ja pelkäsin sitä hetkeä, kun mun voimani pettäisivät ja Lasse vaan vyöryisi kauhean nopeasti eteenpäin. Tietysti todellisuus oli se, että mä vedin Lassen aivan liian pieneen laukkaan, koska en ollut tottunut niin isoon askeeleeseen, joka olisi ollut sen normaalilaukka. Sitä mä en vaan tiennyt. Mä olin niin hätää kärsimässä, että jos joku olisi käskenyt mun hellittää, mä olisin varmaan parkaissut ja huutanut että en tosiaankaan hellitä.
Kyllä me päästiin yli esteistä, rehellisesti sanottuna ihan ihmeen kaupalla. Pystyeste oli mulle aivan liian iso loppua kohden, mutta mun oli vaan pakko hypätä. Kerran me tultiin tosi lähelle ja olin varma, että Lasse pysähtyisi. Se varmaan itsekin ajatteli niin, mutta hyppäsi sitten kuitenkin. Ihme, etten pudonnut. Pirre olisi varmaan vitsaillut jotain vapaasta mutta pakollisesta tyylistä ja neuvonut tulemaan heti uudestaan jotakin asiaa muuttaen. Hanski sanoi herranjjjumalamitäsäteet ja oli selvästi sitä mieltä, että mun ei kuuluisi hypätä enää elämässäni yhtäkään estettä.
Vesimatosta mä olin ylpeä ja okseri, vaikka tuntuikin isolta ja vaikka välillä lähestymiset tökki, oli vielä ihan kakunpalanen verrattuna siihen kamalaan puomitehtävään. Kauhea puomi-ASKEL-hyppy. Miten mä muka Lassen kanssa olisin voinut saada siihen askeleen? Hanski uhkasi, ettei kukaan pääsisi pois ennen kuin jokainen onnistuisi. Yritin hymyillä muille tosi pahoittelevasti, kun me epäonnistuttiin Lassen kanssa kuudetta kertaa.
Voi surkeus ja töräys. Ei tämän pitänyt tällaista olla uuden hoitohevosen kanssa. Kaiken piti sujua kuin rasvattu.
|
|
Aada
Uusi ihmettelijä
Posts: 27 
Hoitoheppa: Lyyli
Koulutaso: helppo B
Estetaso: 1oo cm
|
Post by Aada on Oct 7, 2017 9:04:51 GMT 2
Pieni ristikko lähestyi huimaa vauhtia. Rotan häntä huiski puolelta toiselle tanssivana soihtuna. Yritin pidättää ruunaa kaikilla taidoillani ja voimillani, mutta suuresta yrityksestä huolimatta este ylittyi kaukaa lähteneellä, liiotellulla loikalla. Tunsin Hanskin pistävän katseen selässäni hidastaessani Rotan käyntiin. Nielaisin.
"Älä roiku kädellä, anna hepparaukalle tilaa!!!!" nainen huusi terävästi maneesin laitamilta.
"Mutta... Mä yritin vaan pidättää, kun se vähän lähti", selittelin punaisena kuin paloauto.
"Ei mitään muttia! Taitava ratsastaja ei päädy tilanteeseen, jossa hevonen ylipäätänsä lähtee käsistä. Sulla onkin vielä piiiiitkä matka sellaiseksi ratsastajaksi."
Kenen älynväläys olikaan palkata moinen rääkkääjä sijaiseksi? Karkottaa vielä kaikki asiakkaat, sen voin luvata.
Muutaman epäonnistuneen verryttelyhypyn jälkeen oli aika ryhtyä tositoimiin. Loppua kohden lähes metrin korkeaksi kohonneen pystyn hyppääminen sujui ihan hyvin - Rotta ei keksinyt siitä mitään kyttäiltävää, ruuna suoristui näppärästi ja kääntyi sisäpohjetta vasten kaatumatta tiukemmallekin linjalle. Minäkin hoidin oman tehtäväni kunnialla. Myötäsin parhaani mukaan ja laskin askeleet tarkasti. Jopa ynseä Hanski sanoi pari kuivakkaa kehua.
Pieni vesimatto aiheutti Rotassa suurta kauhua. Aluksi se kielsi monta kertaa kylkiin liimatuista pohkeistani huolimatta, ja kun me vihdoin menimme esteestä yli, ruuna esitteli komeat pukkisarjat. Keikuin satulassa samettisessa harjassa roikkuen.
"Jos hevonen pukittaa, anna raippa. Mitenköhän tämäkin hermoheikko hevonen aikoo selvitä kisoista?" Hanski pohti silmiään pyöritellen, mutta minähän pyörittelin takaisin.
Pikku hiljaa aloin saada tarpeekseni naisen jatkuvasta naljailusta, ja kunnioitus tuota kohtaan alkoi muuttua korvista ulos savuavaksi ärsyyntymiseksi.
Lopputunti sujui kuin sumussa. Yritin toki ratsastaa parhaani mukaan, mutta siitä huolimatta jokaisen Hanskin ironisen kommentin jälkeen keskisormeni meinasi hinautua ylös. Onneksi kokoamisastetta vaativa puomi-pysty-tehtävä onnistui heti ensimmäisellä yrityksellä, joten pääsin lähtemään tunnilta pois niin nopeasti, kuin mahdollista.
Rotta sai tallissa muutamia porkkanoita, mutta olin minä ruunallekin vähän tuohtunut.
"Miksen mä vaan voisi kisata Lyylillä?" mietin tuskaisena.
En osannut ratsastaa Rottaa sitten yhtään.
|
|
|
|
Post by Sandra on Oct 8, 2017 16:21:24 GMT 2
"Jos nyt vaikka se hevonen hyppäisi ennen kuin sinä."  |
|
|
|
Post by Robert on May 22, 2018 13:28:26 GMT 2
Ratsastus oli jotenkin ihan kokonaan lipsumassa mun otteesta. Charlie allani pureksi kuolaintaan tyytymättömänä ja tempoi ihan ihmeellisesti. Joskus meillä oli ollut hyvääkin yhteistyötä, jopa niin hyvää, että mä olisin halunnut ratsastaa vain ja ainoastaan Charliella, ja vain ja ainoastaan esteitä. Minä! Kouluratsastaja! Vain esteitä!
Nyt oli toinen ääni kellossa. Paitsi mun kellossa, niin myös opettajan kellossa. Nimittäin Hanskin kello kilisi vain ja ainoastaan haukkuja haukkujen perään, ja mä en tiennyt miten mä olisin Charlien satulassa, ettei kaikki ne sanat olisi menneet tunteisiin ja pahasti. Tai, no, nehän menivät, mulle jäi ainoastaan sen faktan peittely.
Kadutti. Kadutti, että olin ikinä ilmoittautunut tälle estetunnille. Kadutti, että olin ikinä ilmoittautunut Charliella RKM-rupeamaan. Kadutti se ja kadutti tämä, Hanskin kyseenalaistaessa mun ratsastusta kadutti myös ratsastuksen aloittaminen, siis ikinä. Kadutti melkein oma syntymä.
"Totta kai se kieltää vesimatolle!" Hanski kailotti koko ryhmälle kun Charlie veti jarrut pohjaan--tai jos sen löysää kieltoa voisi niin edes kuvailla--just ennen vesimattoa. Mä olin tuntenut sen mietinnän jo kaukaa lähestyessä, mutta mä en ollut tehnyt asialle mitään. Jalka ja istunta olivat vaan pysyneet sellaisinaan, lamaantuneita, aivan kuin se hevonen menisi ihan itsekseen. Charlie oli kiltti, muttei niin kiltti (ja typerä), että olisi tehnyt mitään ilman pyytämistä.
"Onneksi en ole sun hevonen", Hanski vielä totesi kun käskytin Charlien uuteen laukkaan ja uuteen lähestymiseen.
Onneksi et, mun teki mieli sanoa. Sekin vielä, että hevonen mun allani haukkuisi mua. Sitä en kestäisi.
Niin, ja vastaus tuntikuvaukseen: en. Ilmeisesti en. En vain kertakaikkiaan osaa lähestyä.
|
|
|
|
Post by Clara on Jul 17, 2018 13:01:10 GMT 2
Aluksi me ei ehkä osattu lähestyä eikä ainakaan laskea askeleita esteille, mutta lue alta, kuinka meidän kisataival lähti sujumaan.
(tuli inspiraatio kirjoittaa enkä keksinyt muutakaan paikkaa)
RKM 2017 - Seikkailuja Kössin kanssa
Kössi. Musta makkara.
Ne olivat ensimmäiset kaksi sanaa, jotka pulpahtivat aivosoluihini bongattuani nimeni ratsastuskoulumestaruuksien osallistujalistalta.
Ajatus numero kaksi. Olinko mä joskus ratsastanut Kössillä? Ööö.. ehkä. Luulisin. Ei mulla kyllä mitään muistikuvaa asiasta ollut. Toisaalta se saattoi tarkoittaa sitä, ettei ruuna ollut ollut kovin kamala ratsastettava. Eikö niin? Jotain pientä toivonkipinää mulla oli. Toivottavasti.
Oikeastaan mua vähän nauratti. Ja hirvitti. Mutta enimmäkseen nauratti.
Mutta Hanskin estetunnin jälkeen hymy oli hyytynyt jo minunkin kasvoiltani. Tämän tädin tunneilla ei auttanut naureskelu, siellä mentiin eikä meinattu. Mulla ei ollut oikein mitään otetta Kössiin, mutta selvisimme hengissä ja ilman suurempia katastrofeja. Tunnin jälkeen minusta ei tuntunut oikein miltään, sillä kokemus oli, no, tyhjentävä.
Ensimmäinen osakilpailu järjestettiin Seppeleessä, se oli pehmeä laskeutuminen kisatunnelmiin. Tai pehmeä ja pehmeä. Minua jännitti ihan valtavasti, vaikka nämä olivat jo kolmannet mestaruudet minun osaltani.
Seisoin jalat täristen mustan ruunan vierellä ja tunsin oloni kovin vieraaksi mustassa kisatakissa ja valkeissa housuissa. Taivas oli tasaisen harmaa, tuuli lennätti ilmaan ruskeita lehtiä ja ilma oli kostean nihkeä tihkusateesta. Eräs pitkäjalkainen puoliverinen tepasteli taluttajansa ympärillä silmät laajenneina kuin olisi lentoon lähdössä. Yhtäkkiä se jähmettyi paikoilleen, ja käänsi sirot korvansa ratsastuskenttää kohti. Kovaäänisistä kuulutettiin kouluratsastus alkavaksi.
Minulla ei ollut takana kuin muutama startti Helppo B - tasolla, joten lähdin hieman epävarmalla fiiliksellä radalle. Yhtäkkiä minua ei kuitenkaan enää jännittänyt, vaan oloni oli kummallisen tyyni olosuhteisiin nähden. Ympärillä oli hälinää ja vilinää, hevoset hirnahtelivat, tuuli ujelsi puissa ja ihmiset hyörivät ympäriinsä jatkuvan puheensorinan leijaillessa Seppeleen tiluksilla.
Mutta minä istuin paikallani kuin itse rauhallisuuden perikuva, äänet tuntuivat kuuluvan jostain kaukaa, me oltiin Kössin kanssa omassa kuplassamme. Hymyilin pienesti onnea toivottavalle Salmalle, ja kuin sumussa ratsastin valkoisten aitojen sisään. Radalla kaikki tapahtui kuin itsestään, me leijailimme liikkeestä toiseen ja yhtäkkiä pysäytinkin ratsuni jo lopputervehdykseen. Aplodien ympäröidessä minut ja Uljaan Mustani, heräsin vihdoinkin tähän hetkeen kummallisesta horroksestani.
“Te menitte johtoon!” Wenla hihkui ja tarttui kiinni Kössin ohjiin. “Sä et oo varmaan ikinä ratsastanut noin hyvin, olispa Gittakin keskittynyt lentävien lehtien sijasta muhun”, blondi nauroi ja taputti mustan ruunan kaulaa.
“Ehkä mä pääsin siihen kuuluisaan flow-tilaan”, virnistin. “Enpä olisi muutama viikko sitten uskonut, että ratsastaisin elämäni parhaan suorituksen ja vieläpä Kössillä!”
Seuraava puolituntinen oli tuskaa. Minua jännitti ihan liikaa, olin ihan varma siitä, että jokainen suorittamatta oleva kilpailija teksi vähintään kymmenen prosenttia paremman suorituksen kuin minä. Pysyttelin Kössin kanssa kauempana kentältä ja päätin olla seuraamatta muiden ratoja.
“Kutsumme palkintojenjakoon Nelly Svenssonin, Eveliina Raukon...… sekä Clara Hallapuron Cosinilla”, kajahti kovaäänisistä.
Vilkaisin vieressäni Ariston selässä istuvaa Sandraa silmät pyöreinä. “Vielä parempaa - te voititte!” tummatukkainen tyttö hymyili. “Joten alahan nyt laputtaa, äläkä vaan toljota siinä”, tämä patisti nauraen.
Vasta laukatessani kenttää ympäri sinivalkean ruusukkeen liehuessa mustan ratsuni suitsissa vihdoin käsitin sen - me oikeasti oltiin voitettu. Ja vitsi, että se tuntui hyvältä.
Vaan vielä paremmalta tuntui se, kun illansuussa ratsastin uudestaan palkintojenjakoon, vastaanottamaan hopeaa esteratsastuksesta. Ihan totta, estekammoinen minä ja romuluinen Kössi, vain muutamien yhteisten harjoitusten jälkeen tehtiin puhdas rata ja nopein aika luokassa, joka oli korkeampi kuin olin ikinä hypännyt kilpailuissa.
“Onnittelut voittajille, ja kunniakierrokselle oikeaan!”
Hymyilin niin, että poskiin sattui. Minulle ei ollut merkitystä, minkälaisia tuloksia me seuraavista osakilpailuista saisimme. Olin jo voittanut. Enkä vain kilpailuja, vaan myös itseni, ja pelkoni. Siitä sain kiittää Kössiä, hevosta, joka oli ollut minulle aiemmin vain yksi muiden joukossa, mutta jota en tulevaisuudessa tulisi koskaan unohtamaan. |
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!