Lyylin Hoitokirja

[Anne]

kansi

[Loviisa]

Kohtaaminen

Frank oli lähtenyt niin äkkiä. Liian äkkiä. Anne oli soittanut ja murtuneesta äänestä kuulin, ettei kaikki ollut okei, mutta en voinu uskoa niitä sanoja. Kotona ei kukaan ymmärtänyt: ”Sehän oli vaan eläin” isä oli tokaissut. Suututti niin, että korvat meinas sauhuta. Paiskoin ovia ja mökötin kaks päivää. Isäkin taisi tajuta ettei se ollut vaan eläin.

Mutta ei menny montaa päivää, kun Anne soitti perjantai-iltana ja kutsu mut sen puheille. Nyt ei tarvinnut pelätä ainakaan läksytystä. Vaikka tuntui vaikealta mennä, potkuttelin sinne heti sunnuntaiaamuna. Anne sano, että uudet hevoset oli saapunu ja että voisin vilkaista niitä. Oliko tää nyt oikein? Frank oli vasta kuollut ja mulla oli jo uus hoitsu kiikarissa. Vai olinko naurettava, eihän Frank mun aviopuoliso kuitenkaan ollut ollut.. Lähdin hiljaisena Annen perään.

Kaltereiden takaa kurkisti rautias tamma. Se ei näyttänyt lauhkealta kuin Frank, muttei myöskään hirveän tempperamenttiselta. Kallistelin päätä puolelta toiselle ja katsoin sitä pitkään. Mietin. Olisiko tämä minun uusi hoitohevonen? Olisiko se juuri sopiva minulle? Se vaikutti erillaiselta mitä Frank, Pampu tai Pikku. Anne vannoi, että kehittyisin paremmaksi ratsastajaksi.

Anne lähti ja sanoi, että päätöksenteolle ei ollut kiire. Seisoin vain tamman karsinan ulkopuolella ja katselin sitä. Odotin jotain merkkiä, just kuin elokuvissa. Silmän iskua, turvalla tönäisyä, epämääräistä hörinää.
Odotin puoli tuntia, ei tullut merkkiä. Olin höperö, ei semmoiset ole mitään todellisuutta. Hoitohevonen vain valitaan, piste. Päätetään, että minä alan nyt hoitamaan tätä.

Joku siinä rautiaassa tammassa kuitenkin miellytti. En keksinyt mikä se oli, mutta kun lähdin sen luota ja käännyin vielä katsomaan, jokin siinä oli, että tiesin.

Kipitin oleskeluhuoneen portaita ilo rinnassa sykkien. Virnistelin itsekseni. Kiskaisin oven auki ja silmäilin ketä huoneessa oli. Henkäsin syvään.
”Saanko esitellä itseni, Lyylin uuden hoitajan”

[Loviisa]

Luottamus

Niin pieni sana, mutta suuri merkitys. En muistanut kuinka hankalaa sen saaminen oli, yhteisen sävelen löytäminen. Tiesin ja ymmärsin, että luottamus ansaittiin, mutten tiennyt sen olevan näin hankalaa. Jokainen oli erilainen yksilö ja vaati aikansa. Mutta kieltämättä minua turhautti, olimme tehneet Lyylin kanssa lähes kuukauden yhteistyötä ja tamma ei ottanut askeltakaan minua kohden.

Ensimmäinen kerta selässä oli aivan kummallinen. Sopeutumista ei yhtään auttanut se, ettei Lyyli ollut ollenkaan yhteistyöhaluinen. Kaikki mentiin sieltä mistä aita oli matalin, oikeastaan riman alta. Ja korkein mitä neiti antoi vaatia oli ravi, ripeä laukka sai jo tamman väistelemään ohjeita ja touhuamaan omiaan. Minä joka olin pitänyt itseäni jämptinä ratsastajana, nöyrryin totaalisesti. Mitä se Anne oli oikein höpöttänyt lepposesta Lyylistä? Olin varma ettei tähän kyytiin tottuisi.

Olin ehtinyt ratsastaa jo ainakin kymmenen kertaa, tamma nakkeli niskojaan lähes yhtä paljon mitä alussakin, mutta minä olin oppinut edes vähän hallitsemaan tilanteita.

Hain tammaa tarhasta. Ojensin käteni, lapasen päällä seisoi punainen omena. Lyyli katsoi minua kiinnostuneena ja otti askeleen.

”Jes!!”

Ja samalla kaksi askelta taakse.

Just näin.

[Loviisa]

Onni onnettomuudessa

”Voiluoja”

Sydän hakkasi. Paniikki iski.

---

Pitkäperjantai ja ylimääräinen vapaa tuntui hyvältä päivältä mennä tallille. Kevät oli vihdoin saapunut Liekkijärvelle ja pääsisimme varmasti Lyylin kanssa ulos kentälle.

Sain korkata pyöräilykauden, veivasin (okei, ennemminkin matelin) tallille  hitaitten ikinä. En tosiaan ollut pyöräillyt puoleen vuoteen, ensimmäinen ylämäki sai jalat jo aivan puuroksi.
Pääsin kuitenkin perille ja päivä ei ollut edes vielä puolessa.

Odotin, että talli olisi ollut hiljainen, mutta mitä vielä! Muutkin ajattelivat pitkänperjantain olevan loistava päivä viettää tallilla. Kävin kaapillani hakemassa tallivaatteet ja vaihdoin ne vessassa.
Matkalla takaisin näin käytävällä kaksi lähes minun ikäistä tyttöä, he tervehtivät iloisesti minua. En tunnistanut heitä ja menin hieman hämilleni, joten en tajunnut kysyäkkään. Kipitin oleskeluhuoneeseen kuulustelemaan tietoja.

Salma, Pipsa ja Randi olivat oleskeluhuoneessa. Istuin Randia vastapäätä pirttipöytään, tyttö tarjosi pöydällä olevia suklaamunia. Otin yhden ja kuoriessani paperia heitin kysymyksen tytöille:
”Hei ketkähän tytöt mua tuli vastaan tossa käytävällä, ehkä mun ikäsii. Toinen oli ruskee hiuksinen ja toinen ihan mustahiuksinen?”
”Näin ainakin Odettan, Reinon apuhoitajan täällä, toinen oli varmaan se!” Randi vastasi.
”Ja mä näin Alman, se on se Lemonin apuhoitaja!” Salma huikkasi sohvalta.
”Ai, mä vasta nyt näin ekaa kertaa, vaikutti tosi kivoilta ja iloisilta!” päätin, että jos näkisin heidät menisin kyllä heti juttelemaan.

Lähdin hakemaan Lyyliä tarhasta. Olin katsonut koko eilisen illan kouluratsastusta, inspiroitunut siitä, joten tänään päätin kokeilla koulua Lyylin kanssa. Vaikka se oli ainainen inhokkini (varmaan, kun olen armottoman huono siinä..), yritin kehittyä paremmaksi siinä. Lyyli oli kyllä pistänyt minut tiukille, se osasi heittätyä hankalaksi.

Tätä olin kaivannut koko talven, ensimmäiset kevään auringonsäteet ja lanattu, pehmeä kenttä. Ne saivat mielen kuplimaan. Aloittelimme verryttelemään. Yritin saada Lyylin kuulolle, kiemuroilla ja volteilla. Lyyli lämpesi ihan hyvin ja puuskutti jo nätisti muutaman kymmenen minuutin jälkeen.

Aivotaivutuksilla Lyyli roikkui aika paljon kädellä ja takaosa meinasi jäädä puolitiehen. Yritin pohjetta siirtämällä vähän taaksepäin, saada takaosan messiin. Saimme ihan mallikkaat taivutukset. Vasenpuoli oli hankalampi tietysti, mutta sekin parani ensimmäisestä yrityksestä. Toistojen puuttuessa, ratsastus ei ollut yhtään eleetöntä vaan robottimaista. Laukannostot käynnistä yllättivät minut. Lyyli oli innokas ja jopa yhteistyöhaluinen.

Ehkä meidän yhteistyö oli vihdoinkin ottanut tuulta alleen?

Hien saatua ja sopivan ajan töitä tehtynä, päätin lähteä tekemään kevyet loppukäynnit maastoon, ihan lähelle tallia. Annoin Lyylin mennä minne se halusi pitkin ohjin. Hengitin syvään puhdasta ilmaa. Aurinko oli voimaannuttava.

Seuraavat minuutit tapahtuivat  ohikiitävästi. Lyyli hyppäsi pystyyn. Pidin kaulasta kiinni. Kiitolaukka. Mätkähdys. Ai.

---

”Voiluoja”
Sydän hakkasi. Paniikki iski, hyökyaallon tavoin.

Missä Lyyli?? Luojankiitos se katsoi mua vähän matkan päässä.

Onni onnettomuudessa.

[Loviisa]

Viimeistä kertaa

Viimeistä kertaa tälle kesälle,

saatoin tuntea ilta-auringon lämpimän henkäyksen kasvoillani. 

Kavioista roiskuva vesi tuntui lämpimänä kosketuksena paljailla säärillä. 
Huokaisin syvään. 

Mieli keveänä ja onnellisena olin valmis tervetoivottamaan syksyn tulevaksi.

[Loviisa]

Syksyn lehtisade

Pysähdyin. Hengitin. Pitkästä aikaa.

Syksy oli nyt viimein tullut, hämärä hiipi hiljaa, salakavalasti ja sumu nousi pellon päälle. Niskaan ropisi värikkäitä lehtiä ja jokainen askel kahisi. 
Taas edessä on pitkä ja pelottava pimeä talvi. Mutta Lyyli kulkee turvallisena vierelläni ja minä en pelkää. 


^ yritän tehä jotain joskus noille kuville.. 

[Aada]

Äreä estevalmentaja
01.10.2017

Kirpeä syyskeli nipisteli poskiani kävellessäni Seppeleen parkkipaikan läpi tallin oville. Elohopea oli varmasti laskenut yön aikana lähemmäs nollaa, kovien tuulenpuuskien repiessä kellastuneita lehtiä maan pinnalle. Avasin hiljaisesti narahtavan oven ja astuin varovasti likaisen maton päälle. Ilo pulppuili sisälläni, olisi tehnyt mieli hyppiä riemusta. Tajuntaani ei vieläkään ollut iskeytynyt se, että olin ihan oikeasti päässyt hoitajaksi. Kävelin vienosti hymyillen satulahuoneesta sisälle talliin, joka ammotti tyhjyyttään. Seisoskelin hetken toimiston oven edessä. Pitäisikö minun ilmoittaa olemassaolostani, vai voisinko yksinkertaisesti hakea Lyylin sisälle hoidettavaksi? Olisiko se menossa tunneille? Järjestettäisiinkö sunnuntaisin edes tunteja? Hoitajakurssin aikana opetetut asiat ryntäilivät päässäni villisti, mutta en saanut yhdestäkään ajatuksesta kiinni.

Lopulta päädyin hakemaan Lyylin omatoimisesti sisään. Kävelin rivakasti tammatarhalle, joka oli täynnä kuraisilla loimilla vuorattuja hevosia. Pujahdin puisten lankkujen välistä sisään tarhaan ja kävelin vetisen liejun läpi heinäastian luo, jonka ympärillä hevoset parveilivat. Rautias, lempeäsilmäinen tamma seisoi muista hiukan kauempana, korskuen vaimeasti mennessäni moikkaamaan sitä.
”Sun on pakko olla Lyyli”, hymähdin sille ja taputin tihkusateen kostuttamaa kaulaa kevyesti.
Naksautin riimunnarun lukon kiinni kulahtaneisiin päitsiin, lähtien taluttamaan jäntevää hevosta ulos tarhasta. Muut hevoset seurasivat meitä kiinnostuneina, mutta jatkoivat heinien rouskuttelua heti kun portti oli sulkeutunut perässämme. Onnen tunne pomppi riehakkaasti sisälläni – olin todella osa sitä porukkaa, jota tavalliset tuntiratsastajat katsoivat ylöspäin. Voisivatko asiat paremmin olla?

Talutin innokkaasti pärskivän Lyylin yhteen siirtotallin karsinoista. Rautias työnsi päänsä heti ulos ylemmästä luukusta. Sen sieraimista kohosi höyryä, suipot korvat osoittivat tiukasti eteenpäin. Katselin valpasta tammaa leveästi hymyillen. Siinä se sitten oli. Minun uusi hoitohevoseni. Yhtäkkiä takaani kuului äreä murahdus, ja iloinen virneeni karisi säikähdyksestä pois.
”Jahas, jahas. Kukas se sinä olet?” hiukan harmaantunut nainen tokaisi kuivasti tarkastellessaan minua viiruun puristuneilla silmillään.
Normaalisti olisin kivahtanut takaisin jotakin siitä, että olen uusi hoitaja ja hoidan Lyyliä aivan luvan kanssa, mutta jokin siinä naisessa laittoi minut vain mutisemaan hiljaisesti.
”Öh, mä oon Aada… Hoidan täät nykyä Lyyliä Loviisan kanssa”, sanoin.
”Vai niin. Olen Appelgrenin Hanski, Seppeleen estevalmentaja. Jatka ihan rauhassa sitä hevosesi hoitelua, mutta ihan ensimmäisenä voisit riisua tuon loimen kokonaan, sikäli mikäli osaat”, naikkonen totesi suorasanaisesti ja katsoi merkitsevästi sadetakkia, joka roikkui Lyylin selässä epämääräisen näköisesti.
Veri virtasi päähäni kovalla kohinalla. Nostin loimen pois tamman päältä pikaisesti, häpeän kuumotellessa koko kehossani. Hanskin poistuessa karsinan ovelta saatoin kuulla, kuinka hän jupisi jotakin Lyylin tynnyrimäisestä rakenteesta. Olihan se kieltämättä jykevä, mutta siitä huolimatta Hanskin sanat saivat sappeni kiehumaan.

Harjasin Lyyliä pitkään. Tamman jalat alkoivat pikku hiljaa kuoriutumaan mudasta, eikä sen häntä ollut enää vain kurainen liero. Päivän mittaan parkkipaikalle alkoi lipumaan aina vain enemmän autoja. Lopulta en voinut enää vastustaa kiusausta. Jätin Lyylin puunaamisen hetkeksi sivuun ja lähdin tutustumaan talliin sekä sekä muihin hoitajiin. Pujahdin uteliaisuutta tulvien ulos karsinasta ja kävelin kahta kokoa liian isot kumisaappaat jaloissani lompsuen talliin. Painavat puuovet narahtivat raskaasti. Kotoisa tuoksu tulvahti nenääni. Muutama hevonen oli jo haettu sisään, yläkerrasta kuului äänekästä puheensorinaa. Ilmoitustaulun edessä lorvi parvi hoitajia, joiden innostunut juttelu herätti huomioni. Astelin huomaamattomasti tyttöjen viereen seisomaan ja katselin, josko lähitulevaisuudessa olisi tulossa jotakin hauskoja tapahtumia. Katseeni kiersi läpi taulun. Täyttyneitä tunteja… Hoitajahakujen tulokset…

Yhtäkkiä silmiini osui Ratsastuskoulumestaruuksien ilmoittautumislista. Sydämeni hyppäsi pari ylimääräistä lyöntiä. Olisi mahtavaa päästä kilpailemaan pitkästä aikaa. Hymynkare karkasi suupielelleni lähtiessäni kävelemään kohti toimistoa.
Oven aukaisi harmikseni Hanski, eikä Anne, mutta nainen sentään päästi minut sisään paperitaivaaseen nyreä ilme kasvoillaan.
”Niin tota… Kun on tulossa se RKM, niin että… Voisinko mä tulla kisaamaan sinne, vaikka tota Lyylillä?” takeltelin.
”Katsotaan, katsotaan... Lyyli on onneksesi varattu, laitetaas sulle jokin kunnollinen hevonen. Rotta olisi vapaana, en kyllä oikein tiedä miten sekin hermoheikko kopukka tulee selviämään kilpailusta, mutta se jääkin sun ongelmaksesi. Ilmoitan sut samaan syssyyn parille tunnille, lokamaastoon ja mun pitämälle estetunnille. Tarvitset nimittäin kaksi tuntia kisojen alle”, Hanski sanoi happamasti, minun naamani vääntyessä mutruun – kuinkahan pitkään nainen tulisi olemaan Pirittan sijaisena, kuulemani mukaan hänen aikakautensa oli ollut paljon miellyttävämpi.

[Aada]

Ilmaa
05.10.2017

Kävelin hiostavaan sadetakkiin kääriytyneenä Lyylin ratsastajan, Miljan, vierellä maneesiin. Sade rummutti tasaisesti hallin peltikattoa.
”Pärjäätkö sä tästä eteenpäin itekses?” kysyin vaitonaisesti maata katsoen – liekö masentava syyskeli syynä alakuloisuuteeni.
Kävelin katsomoon lämpimien vällyjen alle Miljan nyökättyä päättäväisesti. Tukevaan turvaliiviin pukeutunut tyttö näytti säälittävän pieneltä leveän Lyylin selässä. Hymähdin itsekseni ja istahdin Loviisan viereen. Olin ollut jo viitisen päivää rautiaan tamman hoitaja. Pääosin aika Seppeleessä oli ollut hauskaa, mutta mieltäni painoi hiukan se, etten ollut tutustunut Loviisan lisäksi muihin tallilaisiin, sosiaalisesta luonteestani huolimatta.
Onhan minulla siitä huolimatta aina Lyyli, pohdin.
Annen terävä ääni herätti minut horroksestani. Tuntilaiset alkoivat ravailemaan. Lyyli löntysteli uraa pitkin etupainoisena.
”Enemmän voltteja ja kaarteita, Milja! Hitaammin Elmon kanssa, tehän menette kohta nurin… Tasaisempi tahti Mintulla! Taivutelkaa niitä rohkeasti, älkää jääkö uralle hölkkäilemään!”

Tunti kului nopeasti Loviisan höyryävää kaakaota maistellessa. Tyttö oli mukavaa jutteluseuraa, eikä edes ulkona vinkuva tuuli jaksanut enää ärsyttää. Annen pyydettyä ratsukot loppukaartoon, lähdimme Loviisan kanssa hakemaan Lyylin sisälle talliin – Miljalla oli kuulemma kiireitä tunnin jälkeen, mitä kyllä epäilin vahvasti. Sen verran leppoisasti tyttö jutteli ystäviensä kanssa kävellessämme joukkion ohi. Olin joka tapauksessa iloinen siitä, että sain hoitaa Lyylin pois.
”No mutta, mistä tämä on tullut?” kysyin hämmentyneenä Loviisalta, joka kyykistyi katsomaan suojan alta paljastunutta hiertymää.
”Hmm… Ilmeisesti suojat on jätetty puhdistamatta, laitetaan tohon jotakin rasvaa ja infotaan siitä Annelle, niin eiköhän se tuosta parane”, tyttö sanoi ja kiiruhti hakemaan Helosania.
Selvitin sillä välin Lyylin takkuista harjaa, joka oli hankautunut korvien takaa ohueksi hampuksi niskahihnan vuoksi.

Kun olimme saaneet vietyä Lyylin varusteet paikoilleen, hipsimme oleskeluhuoneeseen. Jätin matkalla kuraisen laukkuni kaappiin, johon olin saanut hiukan vääntyneen ja ruosteisen avaimen. Taukotuvasta kuului jo rentoa juttelua, mutta sen läpi kaikui kovaääninen räkätys, jonka arvelin kuuluvan Inkerille – huhujen mukaan tyttö on varsinainen papupata, kun sille päälle sattuu. Astuin sisään narisevasta ovesta Loviisan jälkijunassa. Huone oli lämpimästi valaistu. Keskellä suloista räsymattoa lepäsi nahkainen rahi, jonka vierustalla sijaitsivat penkit sekä pöydät, jotka pursusivat iloisesti jutustelevaa porukkaa. Jokainen moikkasi minua ja Loviisaa rempseästi, kaikki vaikuttivat mukavilta. Jokainen oli kuitenkin aiemmin muodostetun kuplan sisällä. Joukkoon oli epäluonnollista hivuttautua. Kukaan ei istuskellut missään yksin, kaikilla oli jo se oma porukka.

Ehkäpä pääsisin mukaan joukkoon ajan myötä, mutta nyt saisin tyytyä olemaan kaksin Loviisan kanssa – eipä minulla tosin mitään sitä vastaankaan ollut. Kävimme hakemassa nopeasti kaikkien ympäröimällä pöydällä makaavat minidonitsit, jonka jälkeen hivuttauduimme nauraen samalle nojatuolille istumaan. Juttelimme niitä näitä, mutta yhtäkkiä kuulin supatusta, tuntien muiden katseet selässäni.
”Voi että, huomasin vasta ihan äsken, että täällä on joku uusista hoitajista! Mun nimi on Salma, oon Bonnien sponsoriratsastaja. Ja tässä on Jutta, Wenla, Clara, Robert…”
Yritin häkeltyneenä yhdistää nimiä minuun suuntautuneisiin kasvoihin, mutta kaikki pyyhkiytyi pois päästäni alta aikayksikön.
”Niin, siis… Oon Aada, alotin Lyylin hoitajana tässä lauantaina”, sopersin häkeltyneenä.
Minut oltiin sittenkin huomattu. En ollut enää vain ilmaa.

[Aada]

Karannut poni
10.10.2017
osa 1

Vetäisin harmahtavat ratsastushanskat käsiini ja nousin Lyylin narisevaan satulaan huteralta, puiselta jakkaralta, jonka punainen maalipinta oli kulunut paikoittain. Hymyilin leveästi. Tässä sitä oltiin, ensimmäistä kertaa oman hoitohevosen selässä. Loviisa norkoili kentän aidan reunalla keltaisessa sadetakissa. Varmistin ripeästi satulavyön pitävyyden ja säädin jalustimet oikean mittaisiksi. Pian pyysin Lyylin käyntiin. Se käveli eteenpäin pehmeästi, korvat tiukasti eteenpäin osoitettuina. Tamma oli selvästi toista maata kuin ratsastuskoulumestaruuksien kisaratsuni Rotta, jonka askeleet olivat kulmikkaat ja koko olemus hermostunut.

Tummat pilvet lipuivat taivaanrantaan siirtäessäni Lyylin raviin. Raskaat sadepisarat alkoivat putoilla maahan.
”Siirrytäänkö maneesiin?” Loviisa kysyi ja pyyhki silmälasiensa linssit.
Nyökkäsin ohjaten Lyylin ulos kentältä. Yltyvä sade piiskasi kasvojani villisti. Maneesiin päästyämme aloitin verryttelyn tosissani. Tein paljon voltteja, kiemurauria sekä siirtymisiä. Lyyli alkoi pikkuhiljaa rentoutumaan allani. Alussa tamma pärskikin iloisesti ja teki mukisematta kaiken pyytämäni, mutta protestointi alkoi heti, kun aloin vaatimaan siltä enemmän. Rautias olisi kovasti tahtonut jyrätä ympyröillä sisälapa edellä ja teki pohkeenväistöä yrittäessäni yllättävän sivuloikan.
”Olisit nyt vaan hevosiksi”, ärähdin Lyylille ja napautin sitä raipalla satulahuovan taakse, vaikken voinutkaan olla hymähtelemättä sen epätoivoisille keinoille vältellä työntekoa.
Kun tamma vihdoin hyväksyi ohjastuntuman ja otti takaosansa käyttöön, kehuin sitä reilusti antaen hetkeksi pitkät ohjat.

Aloin valmistella laukannostoa ukkosen jyrähdellessä jossakin kaukana, luultavasti Liekkisaaren mailla. Väistätin Lyyliä pitkällä sivulla saadakseni oikean takasen aktiiviseksi. Vaihdoin asetuksen kulmassa kuolainta liikuttelemalla ja vein ulkopohjetta kevyesti taaemmas. Maiskautin päättäväisesti muiden apujen vahvistukseksi. Lyyli hypähti reippaaseen myötälaukkaan. Käänsin tamman isolle ympyrälle yrittäen taivuttaa sitä. Tamma kyllä myötäsi niskastansa ja kulki aika kivassa muotissa, mutta sen kyljet olivat kuin betonia. Aloin pienentämään sekä suurentamaan ympyrää saadakseni Lyylin kunnioittamaan pohjeapujani. Vähitellen rautias alkoi antamaan periksi ja taipui mielenosoitusta pitämättä sisäpohkeeni ympäri. Toistin saman harjoituksen myös oikeaan kierrokseen, jonka jälkeen annoin Lyylille pitkät ohjat.
”No, miltäs tuntui?” Loviisa kysyi virnistellen ja lähti kävelemään katsomosta luokseni.
”Ihan pirun hyvältä! Onhan tää vähän tönkkö varsinkin vasemmalle, mutta eiköhän meillä ala ajan mittaan sujumaan”, vastasin hymyillen ja laskeuduin hikisenä takaisin maankamaralle.

Otin Lyyliltä varusteet pois ja heitin vaalean verkkoloimen rautiaan hien kostuttamaan selkään. Sen jälkeen laitoin tamman ruokakuppiin muutaman porkkanan, joita se jäi mutustamaan kävellessäni päätallin puolelle. Liekkijärven yli pyyhkäissyt syysmyräkkä oli rauhoittunut. Tuuli ei enää humissut satulahuoneen raollaan olevasta ovesta sisään, eikä sade takonut kattoa vasten. Kuului enää ahnas heinän rouskutus, joka tosin muuttui äänekkääksi puheensorinaksi yläkertaan kavutessani. Etsin loputtomasta kaappirivistöstä lokero numero yhdeksän, joka oli siunaantunut omakseni. Kaivoin kelmeässä hehkulampun valossa ruosteisen avaimen kirkkailla heijastimilla varustetun ratsastustakkini taskusta ja avasin violetiksi maalatun kaapin. Vaihdoin jodhpurit sekä chapsit pikaisesti kellertäviin, kuran tuhrimiin Hai-saappaisiin, suunnaten oleskeluhuoneeseen, jonne Loviisa oli ilmeisesti jo mennyt. Avasin varovasti narahtavan oven. Mokkapalojen huumaava tuoksu tulvahti heti nenääni. Ilmeisesti Seppele oli täynnä pullantuoksuisia leipojia – viime tallikäynnilläni puisella pöydällä oli ollut kasa donitseja, ja nyt taas suklaisista herkuista täyttynyt lautanen. Kukkakärpäsparvi liihotteli lautasen ympärillä, vaikka pellavaisista hiuksista tunnistettava Cella yritti huitoa niitä pois äkäisesti huutaen.

”Ai moi, Aada!” kähärähiuksinen Eveliina huikkasi ihmisiä pursuilevalta sohvalta. ”Tuu ihmeessä maistamaan näitä mokkapaloja. Nää jäi yli niiltä mun syntymäpäiviltä, mutta tajusin tuoda ne tänne vasta tänään.”
Hämmentyneenä ujon tytön puheliaisuudesta nappasin yhden leivoksen ja haukkasin siitä palan. Muutama värikäs nonparelli tipahti kotoisalle räsymatolle.
”Onpa hyvää”, kehuin ja tunsin samassa puhelimen värähtävän housujeni takataskussa.
Luin saapuneen viestin ja liukenin pois paikalta heilauttaen kättäni Eveliinalle. Isä oli tullut hakemaan minut kotiin. Kävin sanomassa pikaiset heipat Lyylille, jonka jälkeen minun oli pakko jättää onnistunut tallipäivä taakseni – vai pitikö? Olimme jo melkein perillä Pihlaniemen lähistölle pystytetyssä talossamme, kun näin tutun ponin kaasuttelevan sänkipellolla. Sen hopeisena kuultavasta harjasta ei voinut erehtyä. Siiri.
”Isä! Seis!” huudahdin.

[Aada]

Karannut poni
10.10.2017
osa 2

Isä pysäytti vaalean hybridin niin, että jarrut kirskahtivat.
”Mitäs nyt?” hän kysyi hämmästynyt ilme kasvoillaan.
”Tuolla!” huudahdin ja osoitin peltoa, jonka keskellä Siiri kirmasi. ”Se on Seppeleen poni, mun on pakko yrittää ottaa se kiinni, ennen kuin se kompastuu johonkin ja katkoo jalkansa.”
Avasin auton painavan oven ja astuin viileään ulkoilmaan. Autotien vierustaa koristavat katulamput valaisivat pehmeästi myös sammalen peittämää polkua, jota pitkin kävelin liejuiselle pellolle. En tiennyt, millä ihmeen narulla aikoisin laumansa ponitarhaan jättäneen Siirin napata, mutta ehkä saisin sen edes luokseni jonkinlaisilla Monty Robertsin taidoilla.
En kyllä saanut. Saatoin kuvitella isäni huvittuneen naurun, kun Siiri ryntäsi kaviot mutaista maata pitkin sutien pellon toiseen päähän huomatessaan minun lähestyvän sitä.
”Voi perkule nyt…” mutisin, kaivaen puhelinta taskustani.

Etsin kireästi yhteystietojen loputtomasta listasta Claran numeron ja soitin tytölle. Puhelin tuuttasi viisi kertaa, jonka jälkeen vaaleaverikön hento, hiukan ujo ääni kuului linjan toisesta päästä. Onneksi.
”Moi Clara! Mutta siis, et sä viittis tulla auttamaan vähän? Mä löysin tässä kotimatkalla Siirin täältä tanssilavan läheiseltä pellolta, eikä se haluais yhtään tulla pyydystetyksi”, selitin ja katselin samalla hämärää metsää tuijottelevaa shetlanninponia, jonka märkä harja kiilsi kirkkaasti.
”Jos oot autolla liikkeellä, niin voit varmaan tulla takaisin Seppeleeseen? Voidaan mennä hakemaan se riiviö tallille ratsain, ei se varmaan anna kiinni ilman lajitovereiden korvaamatonta apua”, Clara hymähti. Taustalta kuului takin kahinaa sekä oven aukeaminen.

Kävelin Siiriä silmällä pitäen takaisin autolle, jonka tuulilasia pitkin heiluivat pyyhkijät. Syksyistä tunnelmaa nostattava sade oli alkanut taas. Harmaa pilviverho peitti taivasta itsepintaisesti.
”Meidän pitäis ajaa Seppeleeseen takasin”, sanoin isälle hypätessäni kankaalla päällystetylle penkille.
Miekkonen nyökäytti päätänsä enempää kyselemättä ja kurvasi rajusti kaasua painaen takaisin tallia kohti.
”Toivottavasti Siiri ei lähde tuosta pidemmälle”, pohdin ääneen.
”Eiköhän se palaa takaisin viimeistään ruoka-aikana”, isä naurahti rattia rennosti sormillaan naputtaen, mutta sai vitsailuun vastaukseksi vain äreän murahduksen.
En todellakaan haluaisi, että Seppeleestä katoaisi yhtäkään ponia. Pimeä alkoi nimittäin laskeutumaan Liekkijärven ylle, eikä taskulampun valossa metsässä seikkaileminen tuntuisi houkuttelevalta. Isäkin tuntui tajuavan sen, sillä hän ei sanonut yhtäkään vitsiä viisiminuuttisen matkan aikana.

Seppele oli jo hiljainen astuessani sisään talliin. Kävelin pikaisesti oleskeluhuoneeseen – sieltä jos jostain löytyisi laiskoja hoitajia, jotka saisi mukaan poninjahtausreissulle. Ajatuksissani oli perää. Vitriiniä vasten nojasi aataminaikaista hevoslehteä selaileva punatukkainen nainen, jonka arvelin olevan Eelan sekä Elmon hoitaja, Fiia. Hänen vieressään seisoi höyryävää teetä hörppivä Anni. Tunnistin tuon ruskeista hiuksista, joista lähti jyrkästi sivuun kasvanut otsatukka.
”Hei tota, voisitteko te tulla vähän jeesaamaan? Siiri on taas karkuteillä, eikä se hoitajansa mukaan anna ikinä kiinni, jos sitä ei lähestytä hevosilla. Clara tuleekin kohta tallille ja voi varmaan ottaa jonkun muun ponin ratsuksi”, kerroin.
”Kyllä me tullaan auttamaan! Clara voi ottaa Elmon, niin mä tuun Eelalla. Anni ottaa varmasti Lailan ja sä Lyylin.” Fiia huudahti heti.

Sillä kokoonpanolla me lähdimme metsästämään Siiriä.
”Saat nyt vähän ylimääräistä liikuntaa”, mumisin Lyylille, joka lähti kävelemään joukkiota johtavan Eelan perään.
”Missä sä näitkään sen Siirin?” Clara kysyi neljän hevosen letkan perältä.
Myös Fiia käänsi päänsä minua kohti kuullakseen vastauksen.
”Siellä tanssilavan ja Pihlaniemen välissä sijaitsevalla pellolla”, sanoin, yrittäen saada ääneni kantamaan puita retuuttavan tuulen läpi.
Fiia nyökkäsi hermostuneesti tanssahtelevan Eelan selästä. Punapää kääntyi pimeältä metsäpolulta leveälle hiekkatielle, jolla siirryimme raviin. Normaalisti olisin nauttinut täysin sydämin reippaasta hölkästä, mutta nyt jännitys murjoi vatsaani. Siihen oli monta syytä. Ensinnäkään en tiennyt yhtään, kuinka Lyyli käyttäytyisi maastossa. Toisekseen huoli Siiristä painoi mieltäni ja kolmannekseen metsän ylle laskeutunut pimeys loi sähköistä tunnelmaa.
”Kertoihan joku Annelle, että me lähdettiin? Jos me eksytään… Tai jotain”, Clara sopersi jännityksen kovettamalla äänellä.
”Tietysti mä kerroin. Ja onhan mulla puhelinkin, soitetaan Annelle jos Sirpulaa ei löydy tai jos me ei löydetä takaisin”, Fiia vastasi äitimäisen rauhallisella äänellä.

Nostimme rauhallisen laukan ohitettuamme yötä varten hiljenneen Ruolammen tilan. Kaviot rummuttivat tietä vasten kiivaaseen tahtiin.
”Siiiriiii”, huutelimme.
Ilman vastausta.
Siirryimme hiukan ennen elotonta kyläkauppaa käyntiin. Lyyli viskoi päätänsä rauhattomasti.
”Miksiköhän Siiri lähti harhailemaan tällä tavalla yksinään?” mietiskelin.
Anni kohautti olkiaan takanani.
”Noh, kyllä se varmasti löytyy. Ravataan katsomaan sieltä pellolta. Jos se ei ole siellä, käydään vaikka siinä läheisessä metsässä”, Fiia ehdotti ja suoristi ravin nostaessaan heijastinliivinsä rypyt.
Annoin kuolaimiaan innokkaasti räpläävälle Lyylille kevyesti pohkeita. Rautias singahti terävään raviin. Ratsastimme pimeyden halki yhä Siirin nimeä huhuillen. Toivoimme, että jostakin olisi kuulunut kimakka hirnahdus, mutta turhaan.

Astelimme tiheän pusikon läpi metsään. Etsimme tiemme kapealle poluntapaiselle, jota pitkin lähdimme kävelemään eteenpäin. Lyyli hyppeli innoissaan polkua halkovien puunjuurien yli. Yhtäkkiä Eela pysähtyi edessämme kuin seinään. Tamma tuijotti tiukasti eteenpäin, hörähtäen kutsuvasti. Eteemme rämpi pian märkä, sateen runtelema shetlanninponi. Sen harja törrötti joka suuntaan takkuisena pehkona ja tamman jalat olivat saaneet runsaan mutakuorrutuksen, mutta pääasia oli, että poni oli siinä.
”Kuka ottaa sen kiinni?” hengähdin.
”Vaikka Clara voisi ottaa sen ja taluttaa kotiinkin, onhan hän ponin hoitaja. Ja Elmo on kirsikkana kakun päälle Siirin tarhakaveri, joten niille ei luultavasti synny mitään kränää”, Fiia järkeili helpotusta äänessään – kukaan ei olisi tahtonut jäädä pimeään metsään enää hetkeksikään.
Anni kaivoi harmaasta Kånkenistaan nuhjuisen riimunnarun, jonka kera Clara pyydysti Siirin, joka ei jaksanut laittaa vastaan. Ponin pörröisissä korvissa kimmelsi vesipisaroita, jotka se hankasi hoitajansa siniseen takkiin.

Kun Clara oli päässyt takaisin Elmon selkään, matka saattoi jatkua. Siiri kipitti kiltisti mustanruunikon ruunan vieressä, eikä matkalla sattunut muitakaan mutkia. Päästyämme takaisin tallille, kaikki olivat iloisia metsikössä seikkailun jälkeen.

[Loviisa]

Uusi vuosi, uusi minä?

Hyvä 2018, ole hyvä ja anna minun toteuttaa nämä asiat.

1. Opettele ratsastamaan
2. Käy useammin tallilla
3. Paranna yhteistyötä Lyylin kanssa
4. Auta vähintään kaksi kertaa kuussa aamu-/iltatallissa
5. Käy enemmän tunneilla
6. Käy vaativammilla tunneilla
7. Voita itsesi
8. Tutustu uusiin hoitajiin
9. Ratsasta eri hepoilla
10. Käy vähintään yksi leiri
11. Pese Lyylin varusteet usein
12. Siivoa karsinoita useammin
13. Opiskele ahkerammin
14. Tee lukusuunnitelmia
15. Opiskele enemmän englantia
16. Kirjoita muistiinpanoja
17. Liiku enemmän
18. Ala käymään salilla
19. Ala käymään ryhmäliikunnoissa
20. Joogaa
21. Venyttele
22. Meditoi
23. Nuku enemmän
24. Syö vähemmän herkkuja
25. Syö säännöllisemmin
26. Syö enemmän vihanneksia ja kasviksia
27. Laita itse ruokaa
28. Matkustele enemmän ja uusissa paikoissa
29. Rohkene puhua tuntemattomien ihmisten kanssa
30. Lue enemmän kirjoja
31. Säästä rahaa
32. Yritä saada töitä
33. Pidä huoneesi siistinä
34. Tee enemmän perheen kanssa
35. Vietä enemmän aikaa ystävien kanssa
36. Opettele uusi taito
37. Unelmoi enemmän
38. Nauti elämästä
39. Pidä huolta itsestäsi
40. Ja löydä sisäinen rauha

Tallin valot näkyivät jo. Pakkanen oli kiristinyt jo varmasti muutamalla asteella. Sekä minun, että Lyylin kostea hengitys höyrysi. Pakkaslumi narskui kavioiden alla ja puista varisi lumihiutaleita. Kuu mollotti taivaalla.

Pitkä vaellus oli ollut tuottoisa. Ajatukset olivat pyörineet useissa fääreissä. Vuoden päästä olen 40 lupausta parempi ihminen. Ehkä?? Mahdollisesti?? Toivottavasti?? Tai ehkä en kuitenkaan.

[Loviisa]

Kevään toivo

”Kuu kiurusta kesään,

puolikuuta peipposesta,
västäräkistä vähäsen,
pääskysestä ei päivääkään!”

Katselin Seppeleen koivuihin kiinnitettyjä talipalloja. Vielä ei näkynyt kiurua kuin peippostakaan, mutta talitintti oli jo eksynyt oksalle. Kuinka onnellisesti pikkulinnut sirittivätkään ja liitelivät koivusta koivuun. Välillä istuutuivat oksalle syömään talipalloja ja taas suhahtivat lentoon. Nyt ne näyttivät niin helpottuneilta, kun talven selkä oli jo taittunut. 

Odotin kevättä. Pimeys olisi voitettu, kohta niin Seppele kuin koko Suomi kylpisi valossa. Yöttömiin öihin ei olisi enää niin pitkä aika. Myös luonto heräili talvihorroksesta päivä päivältä enemmän. Kevät toisi pilkahduksen toivoa tähänkin pieneen tuppukylään.

Seppeleen arki pyöri entisellään. Kevät ei muuten näkynyt, kuin leppoisimpina ilmeinä kasvoilla. Vielä kylläkin ulkoa sisälle tulevien ratsastajien posket hehkuivat kylmyydestä ja sormet kohmettuivat ohuissa ratsastushanskoissa. Mutta kohta kenttä olisi jo sulanut lumesta ja saisimme ratsastaa keväisen mutaisella kentällä maneesin sijaan. Minulle se kelpasi, sillä nautin ulkoilmasta kasvoillani.

Kuljin pihan poikki suoraan aitalle. Vastaan kulkivat tuntilaiset sievässä jonossa kohti maneesia. Tervehdin iloisesti ja suuntasin aukaisemaan aitan oven. Vanessa ahersikin Oilin karsinaa putsaten ja oli niin keskittyneenä, että säikähti kun huikkasin moikat. Päätin itsekkin siivota Lyylin karsinan, olisipahan Kassulle vähän helpompi iltatalli.

Juorusimme suut vaahdoten Vanessan kanssa Liekkijärven uusimmista käänteistä. Eihän niitä paljon ollut, mutta tyydytti meidän juorunälkäämme. Meissä oli jotain samaa, molemmat nauttimme luonnon rauhasta ja otimme elämän melko rennolla otteella. Olinkin iloinen, kun Oili sai Vanessasta hoitajan.

Usein mietin, olinko erakko-luonteinen. Kuinka syvää onnea koin, kun sain olla kahden luonnon kanssa. Siksi rakastinkaan maastoretkiä. Vaikka olin sosiaalinen ja koin, että minulla oli paljon kavereita, joskus tunsin oloni tukalaksi ihmisten keskellä. Joskus täynnä oleva

Päätimme yhdessä lähteä maastoon. Haimme hevoset tarhasta ja ilmaan minkäänlaista kiirettä laitoimme ne valmiiksi. Selvitimme jopa harjat, jotka todella tarvitsivat sitä. Helpointa olisi ollut ottaa fiskarsit ja leikata koko harja lyhyeksi. Loppujen lopuksi ei siinä edes kauaa mennyt ja innoistuimme jopa letittämään harjat. Lyyli ja Oili meinasivat molemmat nukahtaa siihen auringon paisteeseen.

Kyllä talvinen metsä oli kaunis. Umpihanki kimalteli kuin siihen olisi ripoteltu miljoona pientä timanttia. Aurinko pilkahteli mäntyjen välistä ja lämmitti jo, vesitippoja tippui jo oksista. Ensimmäistä kertaa syksyn jälkeen, olin laittanut kesäratsastuskenkäni jalkaan, tosin pitkät villasukat lämmittivät jalkojani.

Hevoset nauttivat yhtä paljoin kuin mekin. Ne eivät millään malttaneet ravata, ja kunnes pääsimme laukkaamaan, antoivat ne kaikkensa. Kuin kevät olisi tuonut niillekin lisäenergiaa.

Hymyissä suin vaelsimme takaisin. Kevät oli täällä ja se toi toivoa.

[Anne]

Laitumelta palauttelua




Ennen vakiotuntien alkua hevoset palautellaan laidunähkystä työkuntoon. Aikaisena aamuna Lyylille kanget päähän ja koululiikkeitä maastossa. Tammahan näyttää ihan hevoselta!

(Pientä replay-kuvan tynkää tästä.)

[Loviisa]

Lauantai-ilta. Niin ihana ja leppoinen, viikon paras hetki.

Juoksin hengitys huohottaen polkua pitkin, väistelin ketterästi kivet ja juurakot. Kiristin tahtia ja kohta juoksin jo aivan kuntoni ylärajoilla. Kilometrit kuluivat ja olin aivan transsissa. Yhtäkkiä pysähdyin. Polku kulki peltoaukean reunaa. Vilja kypsyi kullan keltaisena, vielä hetken vihreät koivut humisivat tuulen mukana. Oli aivan hiljaista, vain oma tasainen hengitykseni soi taustalla. Olo oli erikoisen rauhallinen. Kaikki oli hyvin. Tai ainakin niin luulin olevan.

Istuin koulukavereideni kanssa iltaa, söimme pitsaa ja katsoimme yllätys yllätys The Notebookkia. Jotenkin oli levoton olo, olinko tulossa sairaaksi vai ressasinko tulevan viikon kovasta työrupeamasta.
”Hei tytöt, mä oon varmaan tulossa sairaaks, mun on ihan pakko lähtee kotiin. Oon tosi pahoillani!”

En voinut mitään, oli niin outo olo, että oli lähdettävä kotiin nukkumaan. Seppeleen wappiryhmään oli tullut ihan tuhat kommenttia, ajelin hiljaa hiekkatietä pitkin ja selailin viestejä. Viimeinen kommentti jätti liian monta sydämen lyöntiä välistä ja täysin autoni hallinnasta. Onneksi vauhti oli niin hiljaista, että auto sammui keskelle tietä. Kaikki miljardit aivosolut sinkoilivat ympäriinsä. Yhtäkkiä olin täysin hereillä. Kädet täristen lähdin tallille. Kello oli jo yli kahden ja aristavan syksyn pimeys oli vallannut maat ja mannut. Luulin koko matkan Seppeleeseen, että päätalli oli tulessa.

Saavuin keskelle hullunmyllyä. Apua, apua, apua. Sanat pääsivät hiljaisena kuiskauksena suustani. En pystynyt ajattelemaan muuta, valtava hätä valtasi koko kropan. Savu, lieskat, juoksentelevat palomiehet ja ambulanssikuskit. Hoitajat yhdessä rykelmässä toistensa tukena. Katsoin kaikkea sivusta, en pystynyt menemään kaiken keskelle. En halunnut kohdata ketään, en katsoa Annea silmiin.

Ei, ei tänään.

[melanie]

7.9.2020
Heräsin aamulla kuudelta. Tein kaiken mitä aamulla pitääkin, ja menin ulos. " Ai niin..." kävelin pikaisesti takaisin sisälle ja nappasin kassin. Sitten lähdin kävelemään syksyisessä tihkusateessa kohti tallia. Kun saavuin tallille, sade oli lakannut. Kävelin talliin, kaapilleni ja heitin kassini kaappiin. Menin kysymään oleskelu huoneessa olevalta Annelta että: "Anteeksi... Missä mahtaa olla Lyylin karsina?" Odotin hetken kunnes tyttö kääntyi ja sanoi " se on siellä aikalailla perällä kun kävelet tallin käytävää pitkin." katsoin hetken paikkoja ja vastasin "Okei kiitos." kävelin ulos huoneesta ja menin etsimään Lyyliä. Pitkän, pitkän, pitkän etsimisen jälkeen vihdoin löysin etsimäni. Lyylin. Kävelin karsinan ovelle ja kysyin viereisessä karsinassa olevalta tytöltä "missä täällä on varusteet ja hoito tavarat?" tyttö vastaa "hei! Ne ovat tuolla ulko oven vieressä" nyökkäsin ja menin hakemaan hoito pakkia. Kun kävelin ovelle niin vastaani tuli joku tyttö ja kun molemmat katselimme hevosia niin tietysti: PUM ja molemmat kaatuvat lattialle. " Ääh! Anteeksi!" sanon samalla kun nousen ylös. Nostan toisen tytön kaikkien katseiden keskellä. " ei mitään" tyttö sanoo kun hän on päässyt jalkeilleen. " no hyvä jos ei sattunut" sanon ja jatkan matkaani hoitopakin luo. Vihdoinkin saan hoitopakin käteeni miettien " ja sama juttu uudestaan" lähden lyylin karsinaa kohti ja kurkkaan nurkan takaa varovasti ettei sieltä tule ketään, että ei käy uudestaan klassisesti. Menen karsinaan ja avaan harjapakin sanoen lyylille "Hei! Olen sinun uusi hoitajasi!" otan harjan käteen ja alan varovasti harjata Lyyliä sillä. Lyyli hirnahtaa ja katsoo minua hämmästyneenä. Jatkan harjaamista kunnes olen valmis. Puhdistan kaviot ja vein pakin pois, otin samalla matkalla suitset ja satulan. Kannoin ne Lyylin luo ja laitoin sille satulan ja kiristin sen. Sitten laitoin suitset ja laitoin remmit kiinni. Avasin karsinan oven ja aloin taluttaa lyytiä kohti maastoa. Nousin talli pihan reunalla hevosen selkään ja lähdimme kävelemään pienen lenkin. Ensin kävelimme noin 3-5 min ja sitten me ravasimme hetken ja laukkasimme. Sitten palasimme tallille ja purin varusteet, annoin ruoat ja lähdin hakemaan kassiani ja kävelemään kotiin päin.
T:❤️Lyyli & Melanie❤️