7.10. Lokamaasto

[Anne]

Lokamaasto sebeläisille.


Anne - Eiko

Parit:
Pipsa - Lemon
Eveliina - Oili

Aada - Lyyli
Petra - Alex

Sussu - Polar
Vanessa - Peck

Sointu - Windi
Siiri - Lumi

Isabel - Hestia
Sara - Pancho

Maasto suoritettiin pariratsastuksensa, käytiin läpi kaikki askellajit. Ratsastajat saivat kiinnittää huomiota, että parivaljakko kulki tasaisesti ja hyvällä välimatkalla muihin jonon pareihin.

Pipsa - Lemon
Eveliina - Oili
Alkukäyntejä



Aada - Lyyli
Petra - Alex
Ravia metsässä



Sussu - Polar
Vanessa - Peck
Ravia


Sointu - Windi
Siiri - Lumi
Laukkaa


Isabel - Hestia
Sara - Pancho
Kotona!

[Aada]

Hyppäsin innokkaasti jakkaran ympärillä pyörivän Lyylin selkään ja ohjasin tamman maastoiluparini Petran sekä Alexin vierelle.
"Aika täydellinen sää maastoiluun", tyttö sanoi katsellen sinisenä hehkuvaa taivasta, kevyen pakkasen purressa poskia.
Nyökkäsin myöntävästi: "Olisipa vielä lunta, niin kaikki olisi ihan täydellistä."
"No mut nyt lumi ei ainakaan pöllyä silmille, kun laukataan", Petra naurahti lähtiessämme liikkeelle.
Alex koikkelehti edessäni puhisten sieraimistaan höyryä. Lyyli sen sijaan tallusteli ihan rennosti, pureskellen välistä kuolaimia.

Kävelimme (tai no, Alex ravasi) jonkin aikaa edellä kulkevan parivaljakon perässä, kunnes Anne antoi luvan siirtyä raviin. Alex singahti reippaaseen hölkkään kuin tykin suusta, Lyylinkin innostuessa painamaan kädelle.
"Hei, ei noin lähelle Ale-..." enempää en ehtinyt sanoa, kun raudikko täysiverinen teki pienen pukin päin Lyylin turpaa.
Selvisimme tilanteesta säikähdyksellä, mutta rento tunnelma oli kadonnut. Lyyli yritti jatkuvasti ravata päin Alexin ahteria, enkä oikein voinut sille mitään - tamman jykevässä kaulassa oli niin paljon voimaa, etteivät heiveröiset käsivarteni riittäneet pidättämään Lyyliä.

Ravailimme satunnaisten kallioiden ohi, kävelimme metsän keskellä ja saimme lopulta luvan laukkaamiseen. Tanner tömisi, kun kirjava hevosletka paineli menemään niin lujaa, kuin Anne vaan antoi. Lyyli pärski innostuneena ja yritti lähteä jopa ohittamaan Alexia. Alkutunnin laiskasta, pyylevästä Lyylistä ei ollut enää jälkeäkään. Selästä käsin rautias tamma tuntui sporttiselta kisahevoselta, joka laukkasi kevyesti eteenpäin leveällä metsätiellä.
"Tää se vasta on elämää", Petra totesi siirtyessämme pikku hiljaa ravin kautta käyntiin.
Taputin Lyyliä mojovasti kaulalle ja annoin sen kävellä pitkin ohjin tallin pihaan.

[Vanessa]

Jotain hyötyä oli toki lyhyydestäni. Minun oli mahdollista ratsastaa poneilla ja jokainen mahdollisuus pisti minut aina hymyilemään. Olin toki kasvaessani siirtynyt pitkälti hevosiin, mutta Seppeleessä ensimmäinen maastotunti oli hauska päästä kokemaan pienen russponin kanssa. Peck oli luonteeltaan juuri sellainen kun olin osannutkin odottaa. Se ei ottanut minua iloisin naamoin vastaan, vaan yritti irvistellä minut pois karsinasta heti kun oli sinne astunut. Se ei tuntunut innostuvan harjaamisesta yhtään ja painoi korvansa niskaan joka kerta kun kumisualla lähestyi sen mahaa. Sitä se kuitenkin vaati, sillä poniruuna oli tarhassa ollessa nauttia kauniista sateisista ja mutaisista syyssäistä ja oli pistänyt piehtaroiden.

''Olisitko sä tarvinnut apua?'' Peckin hoitaja Luna saapui karsinalle. Hän oli hakenut Peckin sisään tarhasta ja oli sen jälkeen kaivannut pientä pesua, niin mutainen Peck oli nimittäis ollut.
''Itseasiassa minusta olisi todella ihanaa, jos haluaisit auttaa Peckin hoitamisessa ja varustamisessa*', hymyilin hoitajalle ystävällisesti. Nimittäin tiesin, että vaikka olisin pärjännyt ruunan kanssa oikein mainiosti yksinkin, hoitajat nauttivan jokaisesta tilaisuudesta saada viettää aikaa hoitohevosensa kanssa. Ainakin itse ajattelin niin.

Peck oli pian valmiina lähtöön ja kaikki olivat kokoontuneet valmiina lähtöön. Minua kovin hymyilytti Oilin tanssahtelu ratsastajansa Eveliinan käsissä, se oli niin erilaista kun pienen Peckin ohjien nykiminen, kun se malttamattomana odotti mahdollisuutta päästä jo liikkeelle. Sen selkään oli helppoa nousta ja pikaisesti tarkastin vielä satulavyön ennen lähtöämme. Kun meidän olisi pitänyt asettua jonoon ja odottaa lähtöä, hyppi ruuna melkein tasajalkaa allani ja yritti kipittää miniaskelin edellä seisovan ratsun pehvaan kiinni. Peck oli minulle yhtä työtä jo heti maaston alusta lähtien.

En pistänyt yhtään pahakseni sitä että Peckistä tuntui löytyvän virtaa koko maaston läpi. Sitä ei haitannut syksyiset kelit, eikä se olisi millään malttanut jäädä ihastelemaan maisemia. Se olisi todennäköisesti halunnut laukata iltakauroihin asti ja suurimmalta osin minun aikani meni siihen, että pidättelin innokasta ponia räjähtämästä joka suuntaan. Peck ei meinannut millään rentoutua ravissa, vaan sen tikittävä askel tuntui energiantäyteiseltä ja innostuneelta. Siltä ei tuntunut onnistuvan mikään askellaji, vaan kaikki tuntui olevan sekalaista laukkakäyntiravi askelta.

Laukan koittaessa Peck pääsi vihdoin oikeuksiinsa ja viiletti eteenpäin vauhdin hirmuisena. Se ei halunnut jäädä kenestäkään jälkeen ja olisi halunnut olla ensimmäinen ja nopein. Innokkuutta oli kuitenkin hieman hillittävä ja minun pysyttävä kyydissä läpi maaston. Vasta kun energiaa oli purattu kunnolla, alkoi Peck ymmärtämään että matkanteko saattoi olla toisinaan myös ihan hauskaa. Loppu matkasta osasimme nauttia molemmat ja hetken ehdin vetää keuhkoni täyteen raikasta ilmaa, nauttia maisemista ja tuntea nautinnon väreet selkärangassani kun kuuset tiputtelivat vesipisaroita päällemme.

Taputtelin oikein tyytyväisenä tikittävää ratsuani. Ponit olivat oivaa vaihtelua hevosiin ja loivat aina ratsastukseen omat haasteensa. Peck oli ensimmäisiä Seppeleen hevosia, jonka selkään olin nyt noussut ja olin melko varma, että yksi lemppareistani. Se räiskyi energiaa ja iloa ympärilleen, vaikka ei nautiskellutkaan hoitotoimenpiteistä. Sillä oli luonnetta ja pienen ponin jalkoihin, siitä löytyi räjähtävää vauhtia. Syksyiseltä maastoreissulta en rauhan lisääksi olisi voinut parempaa toivoa.