Post by Jutta on Jan 10, 2023 22:50:18 GMT 2
Ensimmäinen
10. tammikuuta 2023
Mä tuijotin lähinnä järkyttyneenä kädessäni olevaa vuokrasopparia. 2h+k+p, Vuokkorinteentie 3, Liekkijärvi, allekirjoitettu ja sitova.
Siitä oli jo useampi vuosi kun pakkasin pienen elämäni banaanilaatikoihin ja lähdin isolle kirkolle etsimään itseäni ja sitä omaa juttuani. Elämä oli ehtinyt heittää kuperkeikkaa ja pari volttiakin, mutta tässä sitä nyt oltiin. Fysioterapeutin paperit kourassa ja ensimmäinen oman alan oikea työsoppari allekirjoitettuna tuntui siltä, ettei tänne takapajulaan ihan turhaan kuitenkaan tultu. Oli joku merkitys.
Lähikaupan ilmoitustaululle kesältä unohtunut, jo elämää nähnyt ilmoitus pysäytti mut heti ensimmäisellä kauppareissulla. Syksyn uusi alkeiskurssi Seppeleessä, aloita uusi harrastus! Ilmoituksen kuvassa pörröinen shetlanninponi tapitti suoraan kameraan suurilla mantelinmuotoisilla silmillään ja pieni ratsastaja virnuili sen kyydissä kypärä vähän vinossa. Hevosia ja poneja kaikentasoisille ratsastajille! Hoitajatoimintaa ja kursseja! ilmoituksen alalaidassa luki pienellä tekstillä.
Hoitajatoimintaa.
Silloin aivan valtava kaipuu valjasrasvalta tuoksuvaan satulahuoneeseen ja kylmänkostean maneesin katsomoon täytti mut. Suuren harmaan rinnalle, letittämään harjaa puoliunisena ennen kilpailuja ja lapioimaan lantaa raskaan päivän jälkeen. Silloin oli minä, Harry ja Robert. Me kolme. Team Harry. Back in the day.
Mä olin ottanut aika äkkilähdön Liekkijärveltä. Ilman Harrya ja Korppua kaipasin hevosenmuotoista laastaria, joka saisi minut unohtamaan potkut LiekkiGrilliltä, ähkytapauksen seurauksena kasaantuneet eläinlääkärilaskut ja yleisesti jyrkän alamäen johon mun elämä oli sillä hetkellä suuntaamassa. Silloin elämääni oli tullut Valtter Mursu, entinen tähtikouluratsastaja, nykyinen oriaseman isäntä ja seurapiirihössöttäjä. Ei kannata pahastua, jos ekana mieleen juolahtaa kiiltävään untuvatakkiin, piukkoihin ratsastushousuihin ja övereihin mock-krokotiilisaappaisiin sonnustautunut hymypoju kouluraippa kädessä. Valtter oli nimittäin juuri sellainen kaveri.
Elämä Mursun tilalla oli vähintäänkin vauhdikasta. Välillä pyöritin cocktailkutsuja maneesin katsomossa, välillä löysin itseni kottikärryllisen palkintoloimia ansainneen hollantilaisen satulasta. Vaikka olosuhteet olivat tilalla enemmän kuin mukavat ja toinen toistaan hienompia ratsuja riitti viikon jokaiselle päivälle, kaipasin tiettyä maanläheisyyttä hevosjuttuihin. Valtter osasi olla vaativa. Mä sain letittää sormet hapoilla hevosia oripäivillä ja aloittaa alusta mikäli pienet sykeröt eivät miellyttäneet Valtsun silmää. Hevosten liikuttaminen aloitettiin kukonlaulun aikaan, niiden keskittymiskyky oli isännän teorian mukaan silloin parhaimmillaan. Ette varmaan arvaa, kuka sai lähes poikkeuksetta olla se joka oli ensimmäisenä harjaamassa ja puunaamassa ne valmiiksi. Mutta toisaalta taukohuoneessa oli smoothiebaari ja mä sain hienon, nimikoidun tiimitakin. Team Mursu.
Pysähdyin uudelleen ilmoituksen eteen. Kauppakassin paino sai mut nojaamaan vähän vinoon. No hitsit, miksipä ei, mä mietin ja kaivoin puhelimen taskustani. Näppäilin ilmoitukseen kuulakärkikynällä kirjoitetun numeron näytölle.
Piip. Piip.
"Seppele, Emily Daukes puhelimessa", ääni sanoi hyvin virallisesti, mutta kuitenkin ystävälliseen sävyyn.
"Jutta tässä moi. Siis se vanha Jutta! Harryn vanha hoitaja. Joo-"
"Oho, ai moikka! Kiva kuulla susta", Emmy keskeytti mut aidosti ilahtuneena. Ja vähän yllättyneenä. "Mitä kuuluu?"
"Joo, tosiaan. Mä oon paluumuuttanut nyt hetki sitten Liekkijärvelle”, kiekaisin ja jätin mainitsematta että olin ehtinyt hädin tuskin avaamaan muuttolaatikoita. "Tuli vaan Seppele mieleen… Että olis kiva tulla takasin, niinkuin tunneille ja hengailemaan."
"Hauska kuulla! Meillä on vielä muutamia paikkoja tässä kevään tunneilla. Ainakin torstaisin!" Emmy sanoi reippaasti mutta kuitenkin omalla lämpimällä karismaattisuudellaan ja mä hymyilin helpottuneena. "Ja laitettiin hoitajahakukin pystyyn hetki sitten. Jos oot kiinnostunut sellaisesta."
Tässä kohtaa mun arkeni Liekkijärvellä otti odottamattoman käänteen. Tai no, kyllä mä ehdin kassajonossa miettiä, että haluisin palata vintin vakiohengariksi. Mutta se olis joskus myöhemmin.
"Oho, vai että hoitohevosjuttuja", mua huvitti tilanne. Ja epäilytti etten osaisi kieltäytyä, jos mulle nyt tarjottaisiin jotain korskuvaa portugalilaista tai isoa keinuhevosta.
"Tai poni", Emmy sanoi ja mä kuulin puhelimen läpi miten sillä oli sille tyypillinen pilke silmäkulmassa. "Listalla olis tosi kiva poni. Sellanen taskukokoinen ja vauhdikas. Sä varmaan tykkäisit."
Poni.
Mä muistan kerran kirjottaneeni jonkun ystäväkirjan mistä pidän-kohtaan "Isoista hevosista.”
"Okei, joo. Ponit on ihan hauskoja kyllä. Välillä", hymyilin kohti ilmoitustaulua liioitellun leveästi jotta mun äänestä välittyisi todellinen ilahtuminen. "Pääseekö sitä kattomaan ennen kuin lupaudun mihinkään puhelinhuijauksiin?"
"Totta kai! Haluutko tulla heti tänään koulutunnille koeajamaan sen?" Emmy nauroi.
Yksi asia johti toiseen ja ehkä nopeammin kuin mitä olin toivonut mä seisoin tutun tallin lumisella parkkipaikalla kypärä kainalossa. Tuntui siltä, että joka askel lähemmäs tallin ovea sai mut kutistumaan pari senttiä.Mihin se reipas ja rohkea Jude oli mennyt, sitä mä en tiennyt. Enkä mä ollut ihan varma siitä, toivoinko vai pelkäsinkö sitä, etten tuntisi enää ketään.
"Jutta!" Emmy virnisti riemastuneena pintelinippu sylissään kun riuhtaisin satulahuoneen oven auki. "Onpa kiva nähdä!!"
Kuulumisten vaihdon jälkeen Emmy ehdotti että siirtyisimme tallikäytävän puolelle. Emmyn loppumattomalta vaikuttava mielenkiinto Valtter Mursun ja kymmenen superorin seikkailuihin oli palauttanut pienen siivun mun itsevarmuuttani. Mun onnekseni niistä riitti kerrottavaa vielä moneksi kerraksi.
"Tässä on Abrianna, se on aika hauska nyffi", Emmy esitteli tyytyväisenä. "Todellinen esteraketti mutta sujuva myös kouluaitojen sisällä. Tosi hyvä poni noin yleisesti."
Karsinasta mua kohti pyllisti punaruunikko ponitamma, joka luimisti ihastuttavasti korviaan. Vai niin, Abrianna.
10. tammikuuta 2023
Mä tuijotin lähinnä järkyttyneenä kädessäni olevaa vuokrasopparia. 2h+k+p, Vuokkorinteentie 3, Liekkijärvi, allekirjoitettu ja sitova.
Siitä oli jo useampi vuosi kun pakkasin pienen elämäni banaanilaatikoihin ja lähdin isolle kirkolle etsimään itseäni ja sitä omaa juttuani. Elämä oli ehtinyt heittää kuperkeikkaa ja pari volttiakin, mutta tässä sitä nyt oltiin. Fysioterapeutin paperit kourassa ja ensimmäinen oman alan oikea työsoppari allekirjoitettuna tuntui siltä, ettei tänne takapajulaan ihan turhaan kuitenkaan tultu. Oli joku merkitys.
Lähikaupan ilmoitustaululle kesältä unohtunut, jo elämää nähnyt ilmoitus pysäytti mut heti ensimmäisellä kauppareissulla. Syksyn uusi alkeiskurssi Seppeleessä, aloita uusi harrastus! Ilmoituksen kuvassa pörröinen shetlanninponi tapitti suoraan kameraan suurilla mantelinmuotoisilla silmillään ja pieni ratsastaja virnuili sen kyydissä kypärä vähän vinossa. Hevosia ja poneja kaikentasoisille ratsastajille! Hoitajatoimintaa ja kursseja! ilmoituksen alalaidassa luki pienellä tekstillä.
Hoitajatoimintaa.
Silloin aivan valtava kaipuu valjasrasvalta tuoksuvaan satulahuoneeseen ja kylmänkostean maneesin katsomoon täytti mut. Suuren harmaan rinnalle, letittämään harjaa puoliunisena ennen kilpailuja ja lapioimaan lantaa raskaan päivän jälkeen. Silloin oli minä, Harry ja Robert. Me kolme. Team Harry. Back in the day.
Mä olin ottanut aika äkkilähdön Liekkijärveltä. Ilman Harrya ja Korppua kaipasin hevosenmuotoista laastaria, joka saisi minut unohtamaan potkut LiekkiGrilliltä, ähkytapauksen seurauksena kasaantuneet eläinlääkärilaskut ja yleisesti jyrkän alamäen johon mun elämä oli sillä hetkellä suuntaamassa. Silloin elämääni oli tullut Valtter Mursu, entinen tähtikouluratsastaja, nykyinen oriaseman isäntä ja seurapiirihössöttäjä. Ei kannata pahastua, jos ekana mieleen juolahtaa kiiltävään untuvatakkiin, piukkoihin ratsastushousuihin ja övereihin mock-krokotiilisaappaisiin sonnustautunut hymypoju kouluraippa kädessä. Valtter oli nimittäin juuri sellainen kaveri.
Elämä Mursun tilalla oli vähintäänkin vauhdikasta. Välillä pyöritin cocktailkutsuja maneesin katsomossa, välillä löysin itseni kottikärryllisen palkintoloimia ansainneen hollantilaisen satulasta. Vaikka olosuhteet olivat tilalla enemmän kuin mukavat ja toinen toistaan hienompia ratsuja riitti viikon jokaiselle päivälle, kaipasin tiettyä maanläheisyyttä hevosjuttuihin. Valtter osasi olla vaativa. Mä sain letittää sormet hapoilla hevosia oripäivillä ja aloittaa alusta mikäli pienet sykeröt eivät miellyttäneet Valtsun silmää. Hevosten liikuttaminen aloitettiin kukonlaulun aikaan, niiden keskittymiskyky oli isännän teorian mukaan silloin parhaimmillaan. Ette varmaan arvaa, kuka sai lähes poikkeuksetta olla se joka oli ensimmäisenä harjaamassa ja puunaamassa ne valmiiksi. Mutta toisaalta taukohuoneessa oli smoothiebaari ja mä sain hienon, nimikoidun tiimitakin. Team Mursu.
Pysähdyin uudelleen ilmoituksen eteen. Kauppakassin paino sai mut nojaamaan vähän vinoon. No hitsit, miksipä ei, mä mietin ja kaivoin puhelimen taskustani. Näppäilin ilmoitukseen kuulakärkikynällä kirjoitetun numeron näytölle.
Piip. Piip.
"Seppele, Emily Daukes puhelimessa", ääni sanoi hyvin virallisesti, mutta kuitenkin ystävälliseen sävyyn.
"Jutta tässä moi. Siis se vanha Jutta! Harryn vanha hoitaja. Joo-"
"Oho, ai moikka! Kiva kuulla susta", Emmy keskeytti mut aidosti ilahtuneena. Ja vähän yllättyneenä. "Mitä kuuluu?"
"Joo, tosiaan. Mä oon paluumuuttanut nyt hetki sitten Liekkijärvelle”, kiekaisin ja jätin mainitsematta että olin ehtinyt hädin tuskin avaamaan muuttolaatikoita. "Tuli vaan Seppele mieleen… Että olis kiva tulla takasin, niinkuin tunneille ja hengailemaan."
"Hauska kuulla! Meillä on vielä muutamia paikkoja tässä kevään tunneilla. Ainakin torstaisin!" Emmy sanoi reippaasti mutta kuitenkin omalla lämpimällä karismaattisuudellaan ja mä hymyilin helpottuneena. "Ja laitettiin hoitajahakukin pystyyn hetki sitten. Jos oot kiinnostunut sellaisesta."
Tässä kohtaa mun arkeni Liekkijärvellä otti odottamattoman käänteen. Tai no, kyllä mä ehdin kassajonossa miettiä, että haluisin palata vintin vakiohengariksi. Mutta se olis joskus myöhemmin.
"Oho, vai että hoitohevosjuttuja", mua huvitti tilanne. Ja epäilytti etten osaisi kieltäytyä, jos mulle nyt tarjottaisiin jotain korskuvaa portugalilaista tai isoa keinuhevosta.
"Tai poni", Emmy sanoi ja mä kuulin puhelimen läpi miten sillä oli sille tyypillinen pilke silmäkulmassa. "Listalla olis tosi kiva poni. Sellanen taskukokoinen ja vauhdikas. Sä varmaan tykkäisit."
Poni.
Mä muistan kerran kirjottaneeni jonkun ystäväkirjan mistä pidän-kohtaan "Isoista hevosista.”
"Okei, joo. Ponit on ihan hauskoja kyllä. Välillä", hymyilin kohti ilmoitustaulua liioitellun leveästi jotta mun äänestä välittyisi todellinen ilahtuminen. "Pääseekö sitä kattomaan ennen kuin lupaudun mihinkään puhelinhuijauksiin?"
"Totta kai! Haluutko tulla heti tänään koulutunnille koeajamaan sen?" Emmy nauroi.
Yksi asia johti toiseen ja ehkä nopeammin kuin mitä olin toivonut mä seisoin tutun tallin lumisella parkkipaikalla kypärä kainalossa. Tuntui siltä, että joka askel lähemmäs tallin ovea sai mut kutistumaan pari senttiä.Mihin se reipas ja rohkea Jude oli mennyt, sitä mä en tiennyt. Enkä mä ollut ihan varma siitä, toivoinko vai pelkäsinkö sitä, etten tuntisi enää ketään.
"Jutta!" Emmy virnisti riemastuneena pintelinippu sylissään kun riuhtaisin satulahuoneen oven auki. "Onpa kiva nähdä!!"
Kuulumisten vaihdon jälkeen Emmy ehdotti että siirtyisimme tallikäytävän puolelle. Emmyn loppumattomalta vaikuttava mielenkiinto Valtter Mursun ja kymmenen superorin seikkailuihin oli palauttanut pienen siivun mun itsevarmuuttani. Mun onnekseni niistä riitti kerrottavaa vielä moneksi kerraksi.
"Tässä on Abrianna, se on aika hauska nyffi", Emmy esitteli tyytyväisenä. "Todellinen esteraketti mutta sujuva myös kouluaitojen sisällä. Tosi hyvä poni noin yleisesti."
Karsinasta mua kohti pyllisti punaruunikko ponitamma, joka luimisti ihastuttavasti korviaan. Vai niin, Abrianna.