13.11.2015
a journey of a thousand miles begins with a single step
Puhutaan siitä, että haaveiden toteutuminen harvoin tapahtuu taikasauvaa heilauttamalla. Ja että on helpompi uskoa pienten toiveiden toteutumiseen, kuin kerralla suurten ja kaukaisten.
Perjantain koulupäivät ei ikinä olleet mun juttu, olin tuumannut pujahdettuani lehdettömän orapihlajarivistön lävitse Kuusikujalle. Olin käyttänyt minimaalisen aivotoimintani tulevan illan Netflix-and-pizza-hetkestä haaveiluun ja niilläkin muutamalla tunnilla missä olin kyennyt keskittymään edes hetkeksi ja tekemään muutamia muistiinpanoja, mä olin päätynyt keskustelemaan vierustoverini kanssa jostain irrelevantista.
Ohut riitekerros oli peittänyt muutaman hassun lätäkön ja tienpientareen ruohotupsut olivat saaneet yllensä hentoisen huurrekuorrutteen. En olisi ikinä arvannut, että sen kävelymatkan aikana, uusi seikkailu elämässäni sai alkunsa.
Havahduin värinään mariininsinisen parkatakkini taskussa. Kaivoin omenapuhelimeni hivenen kylmettyneisiin kätösiini ja mun helakasti punaisina loistaville kasvoille levisi sellainen pikkutytön hymy. Sellaista hymyä ei oltukaan nähty toviin, viimeksi varmaankin kun revin joululahjapapereista esiin uuden koulupotan ja olin purskahtanut itkuun.
[14.38]
Robert Harrington lähetti sinulle viestin
”
Moi! En tiedä ilmoittiko Anne jo, mutta valikoiduit Harryn hoitajaksi. Jos mitenkään ehdit tallille tänään vaikka kuuden jälkeen niin great! Robert”
Mua alkoi naurattaa ja laulattaa ja tanssittaa ja hymyilyttää. Ehkä jopa vähän itkettämään, ilon kyyneliä tosin,
I swear. Mä olin haljeta onnesta luettuani viestin sisällön.
Harryn hoitaja. Kuuden jälkeen.
Kaaduin parisängylle makaamaan. Tino teki suuren kaarevan loikan omasta pedistään mun vierelleni, kuten tavallista. Australiankelpie työnsi kylmän ja kostean kirsunsa korvanjuureeni tuhahtaen hiljaa mun rapsutellessani sitä sen salaatinvihreän pannan alta. Jos mä olin täysin rehellinen itselleni, mua pelotti. Viime hoitohevosesta oli aikaa ja sekin oli ollut vanha periaatteessa pystyyn kuollut shetlanninponi Pontus. Olin joskus huitaissut sitä raipalla sen karvaiselle takamukselle,
for science, hemmo ei ollut korvaakaan hetkauttanut, korkeintaan vaihtanut painoaan vasemmalta oikealle. Ja kerran olin saanut sen jopa laukkaamaan muutaman hassun metrin. Ponikuiskaaja, suorastaan. Mutta enköhän mä handlaisi nää perusjutut, olinha mä roikkunut säännöllisen epäsäännöllisesti vanhalla tallilla ratsuponeja rapsuttelemassa.
Harvoin oli iltapäivä tuntunut niin pitkältä kuin tänään. Ehdin käyttää lähes kolme varttia tämän tärkeän ootd'n valitsemiseen ja selaillut jotain vanhaa ratsastuspäiväkirjaa, ihan vain keksiäkseni jotakin jota olisin unohtanut. Välissä siivosin koko huoneeni ja järjestelin tallikamppeet uudelleen kahvimaidonväriseen vaatepiironkiin. Mitäköhän mä edes stressailin, olihan Seppele mulle jo tuttu paikka. Mutta ehkä koko Seppele muuttuisi mun silmissä nyt. Ja muut hoitajat olisikin vaan ihania kollegoita instead of kahdella jalalla kulkevia infopisteitä jotka tuntuivat tietävän kaiken, mitä tallilla tapahtui ja Kasper ei olisikaan vaan joku gingerweirdo joka lakaisi käytävää ja moitti jos käytti liikaa aikaa karsinassa viimeisen tunnin jälkeen.
Viiden maissa ojennauduin pystyyn ja lopulta alakerrassa työnsin mun harmaapunaisiin, kirjaviin villasukkiin kietoutuneet varpaat kirkkaanpunaisiin Hunterin kumppareihin.
”Jutta, ehkä sun kannattais viedä jotakin sille tyypille kenen hoitaja sä nyt oot?” äiti hihkaisi keittiöstä.
”Ai sille hevoselle”, mutisin ja kiedoin kulahtaneen mustan villahuivin kaulaani.
”No ei, höpö, kun sille pojalle”, pehmeän äidillinen ääni jatkoi lyhyen tauon jälkeen, ”sähän sanoit että se on aika söpö, niin eikö kannata tehä hyvä ensivaikutelma?”
”Shh”, sihahdin samalla virnistäen keittiön ovesta kurkkaavalle äitylille. ”Meen nyt, moikka.”
Moni väsynyt lukiolainen olisi varmaan edennyt matkan pisteestä koti pisteeseen talli bussilla tai skootterilla, mutta meikäläinen lähti posket punaisina heloittaen etenemään jalkaisin pimeään, räntäsateiseen iltaan. Joku Marimekon vanha heijastin keikkui tallikassin vetoketjussa, mutta muuten taisin olla Liekkijärven stealthein tallityttö tänä iltana.
Oli niin lohdullista päästä hyytävästä räntäsateesta tallin lämpöön. Yläkerrassa ei ollut pientäkään hulinaa, joten sain kysyttyä puhelintaan kaappinsa edessä selailevalta Loviisalta mihin kaapeista voisin tunkea tavarani. Hän nosti katseensa ja osoitti raollaan olevaa tyhjää kaappia, suoden jopa ystävällisen hymyn mulle. Nyökkäsin ja aloin tyhjentämään kassini sisältöä. Siisti merkkipotta, uutuuttaan kiiltävät nahkasaappaat, tummansininen bombertakki ja kaikki muu tallitavara löysivät paikkansa pikapikaa. Sydäntä vihlaisi kun muistin että kaikki pottaa lukuun ottamatta oli tullut omasta pussista. Mutta hei, ei tähän mennessä mitään ongelmia, olin tuumaissut ja virnistänyt itselleni. Vaihdoin Loviisan ja yläkertaan kiivenneen Cellan kanssa muutaman sanan ja kiittelin onnitteluista, ennen kuin pahoitellen liukenin paikalta Harryn karsinalle kellon lähestyessä kuutta.
Mä muistin tämän miekkosen kyllä menneisyydestä, joskus kun olin tullut törkeässä soijassa koulutunnilta talliin Vennan kanssa ja se oli katsonut mua hentoisesti virnistäen. Ei me oltu ikinä mitenkään sen kummemmin tutustuttu, kunhan jotain pientä juteltu ja moikkailtu. Olinhan mä siihen törmäillyt enemmän tai vähemmän tänäkin syksynä, mutta totta puhuen en olisi varmaan ensinäkemältä tunnistanut, siitähän oli kasvanut ihan mies niistä Venna-ajoista.
Vaikka me ei oltukaan mitään ihan uusia tuttavuuksia, ensikohtaaminen Robertin kanssa oli vähän awkward tai sinne päin. Se saapui tyylikkäästi myöhässä, kirjaimellisesti
puolihuolimattomassa lookissa. En syytä tosin, koska mä saatoin näyttää sellaiselta pieneltä lapselta jonka suuri unelma toteutuu ja hiljaa toivoin ettei se saanut nuorta miestä liian kiusaantuneeksi. En mä mitään itselleni voi, anteeksii.
Lopulta Robsun selitettyä homman nimen, lähdimme hakemaan tammaa tarhasta. Käppäillessämme tarhalle, kehaisin brittipojan kumppareita, jotka sattuivat olemaan samanmerkkiset kuin ne mitkä mulla oli jalassa. Nuorukainen hätkähti hieman, mutta päästi ilmoille hiljaisen naurahduksen ja totesi sen olevan
clearly destiny tai jotain sinnepäin.
Saavuttuamme tarhalle, turkoosiin loimeen verhottu tamma seisoi jo valmiiksi portilla ja höristen se tervehti meitä. Kaukaa katsottuna se ei edes näyttänyt niin isolta, mutta mä periaatteessa tunsin kutistuvani parillakymmenellä sentillä rapsuttaessani sen uteliasta turpaa, joka kurottui mua kohden aidan ylitse.
”Hartsa on varmaan sosiaalisin eläin koko Liekkijärven alueella”, Robert irvisti, eikä mulla ollut aavistustakaan oliko se hyvä vai huono juttu, nyökkäilin vain ymmärtäväisesti ja vastasin hymyllä. Näppärästi nuorukainen napsautti riimunnarun tamman turkoosiin riimuun ja hellästi työnsi Harryn uteliasta turpaa muualle. Se oli aika helkkarin iso.
Läsipää teki kaikille selväksi saapumisensa talliin ja päästi ilmoille toinen toistaan mielenkiintoisempia ääniä.
”Se on vähän tämmöinen häslä, mutta kunhan sulla on jotain huumorintajua ja määrätietosuutta niin hyvin sä selviät”, Robsu sanoi kurotellessaan tamman selkään ottaessaan siltä loimea pois. En mä ollut varma oliko mulla riittävästi huumorintajua, mutta se varmaan selviäisi tulevaisuudessa.
”Joo, no voinks mä vaik harjata sen tai jotain? Tai siis niin jotain sellastakai”, yritin muodostaa järkeviä lauseita, mihin mun perjantaiaivotoiminta ei selkeesti kyennyt.
”Yaas, no mä voin näyttääki sulle mistä kaikki löytyy tässä samalla.”
Sain kantaa Harryn turkoosia harjapakkia pojan esitellessä minulle paikkoja.
Tässä on satula, täällä on suojat ja pintelit, loimet on karsinan ovessa, kaikki muu tärkeä ja epätärkeä löytyy Robsun kaapista mihin mulla on oikeus käydä käsiksi, kuinka usein kannattais varusteet pestä, näin tai näin loimitetaan...yritin painaa Robertin sanavyöryä parhaani mukaan mieleeni.
”Onko sulla vielä jotain kysyttävää?” hän käännähti puoleeni yhtäkkisesti.
”Eeei kaai”, sain sanottua, ”lähetän sulle sit jonkun viestin jos tulee jotain!”
”Sounds good”, nuori mies totesi.
Lähdettyämme satulahuoneesta, kuulin Salman naurahtavan satulahuoneessa varusteputsausta suorittaville hoitajatytöille, ettei ole eläessään kuullut Robertin puhuvan niin paljoa.
Astuin sisään tamman karsinaan ja iso läsipää työnsi turpansa mun syliin alta aikayksikön. Se tutki hetkellisesti tyhjiä kämmeniä kunnes tönäisi mua ja kurotti pitkää kaulaansa karsinan oveen nojailevaa omistajaansa kohti. Nappasin karsinan ovelle jättämästäni pakista kumisuan. Harry ei ollut kovin likainen, olihan se värjötellyt tarhassa loimensa suojissa, mutta perusteellinen harjaus oli aina hyvä juttu.
”Voidaan käydä vaikka pikku kävelylenkillä näin perjantain kunniaksi”, Robert totesi ja jatkoi ihastuttavalla brittiaksentillaan, ”
if it's not raining cats and dogs anymore.”
Totesin sen olevan hyvä idea ja itse omistaja sanoi käyvänsä vaihtamassa enemmän heppailuun sopivat kamppeet.
Robertin poistuttua jäin harjailemaan Harryn klipattua karvapeitettä. Tamma jaksoi haistella ja tutkia mua minkä kerkesi, mutta lopulta harjausoperaatio onnistui. Epäilin nuorukaisen jääneen suustaan kiinni jossain kohtaa matkaansa, sillä ehdin lisäksi selvittää tamman häntää, mikä oli selkeästi ihmeellinen idea itse Harrylle. Ei sillä, että se olisi potkinut tai purrut, se vain venytti itseään parhaansa mukaan kyetäkseen tarkkailemaan mun tekemisiäni sen takapuolessa.
Ei hassumpi tapaus, hymyilin kävellessäni Robertin ja Harryn perässä ulos tallista, pimeään marraskuiseen iltaan.
Jutta & Harry HM1