Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Jan 22, 2017 19:29:51 GMT 2
Claran tarina oli ihan rakkkautta <33 n__n
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Jan 1, 2017 12:46:31 GMT 2
Clara rupean palvomaan sua, voisitko ripotella osan sinun piirrustustaidoista mulle... Ihan älyttömän suloisia ja kauniita kuvia varsoista <333
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Dec 31, 2016 16:09:43 GMT 2
20. Muistoja ja lupauksia
Kevyt pakkanen nipisteli poskia hämärtyvässä talvi-illassa, mutta minulla oli juuri sopivan lämmin toppahaalarissa, kun istuin Gekon lämpimässä, satulattomassa selässä. Ponin käynti keinutti mukavasti. Clara oli lähtenyt uskollisesti mukaamme kävellen, sillä minusta ei ollut tuntunut turvalliselta lähteä yksin maastoon nuorella ponilla. Clara höpötti taukoamatta ratsastuskoulumestaruuksista. Minun ei tarvinnut juuri puhua, ja se tuntui mukavalta. Olin hyvällä tuulella, mutta en ollut koskaan maailman puheliaimpia ihmisiä. Oli mukavaa, että oli puhelias ystävä, joka piti huolen siitä, ettei hiljaisia hetkiä tullut. Sitä paitsi olin melko pihalla ratsastuskoulumestaruuksista, koska olin itse jättänyt osallistumatta, ja nytpä sain kunnollisen tilannepäivityksen siitä, miten kukakin oli menestynyt ja kuka oli milläkin sijalla. ”Ensi kerralla tekin tulette sitten mukaan”, Clara sanoi iloisesti. ”Kisaaminen on kivaa. Tai ei aina, koska jonkun täytyy hävitä, mutta siitä se kilpailemisen ilo kai tulee. Jännityksestä.” ”Hmm”, sanoin. ”Niin kai.”
Pienen hiljaisen hetken ajan vain tallustimme eteenpäin. Gekon hengitys nousi huuruna ilmaan, lumi kimalteli ja tähdet syttyivät taivaalle. ”Mitä sä teet tänään?” Clara kysyi. Huokaisin ja haroin joululahjaksi saamillani topparatsastushanskoilla Gekon paksua pörröharjaa. ”Pitää olla kuudelta kotona juhlistamassa uuttavuotta suvun kanssa. En nauti, mutta ainakin porukat on kerrankin kotona. Tykkäisin kyllä mieluummin olla tallilla koko yön.” Clara hymisi myöntelevästi. ”No jep. Me mennään tutuille kylään. Vähän tylsää, siellä on vain taaperoita, joiden perään mun pitää luonnollisesti katsoa.” ”Voi sua”, säälittelin. ”Mun pitää sonnustautua johonkin pitsimekkoon ja kuunnella aikuisten tylsiä juttuja monta tuntia.”
”Tähän vuoteen on kyllä mahtunut paljon kaikenlaista”, Clara sanoi taas hetken kuluttua. ”Itkut on itketty ja naurut naurettu.” ”Kisoja ja valmennuksia”, sanoin. ”Ja ihania varsoja, ja uusia hoitajia”, Clara jatkoi. ”Ja sä vaihdoit Netasta Siiriin”, muistelin. Clara lisäisi sen, mikä minunkin mielessäni liikkui: ”Venna myytiin, ja Gekko tuli tilalle.” Vennan ajatteleminen sytytti edelleen minussa kipeän ikäväntunteen, mutta pystyin jo hymyilemään onnellisille muistoille ja hassuille sattumuksille, jotka olin ponin kanssa jakanut. Kun kumarruin taas kerran haromaan Gekon väärälle puolelle hypänneen harjan oikealle puolelle kaulaa, tunsin äkisti hellyyden puuskan. ”Gekko on kyllä ihana”, huokaisin. ”Kyllä mä edelleen kaipaan Vennaa, mutta Gekko on omalla tavallaan paras poni maailmassa.” ”Jospa sä voisit nyt vihdoin alkaa sen hoitajaksi?” Clara ehdotti. ”Sillä ei ole vieläkään hoitajaa. Mun mielestä sun pitäisi kysyä Annelta, ennen kuin joku vie sen sun nenän edestä.” Epäröin. ”C’moon, Aurinko!” Clara huudahti epätoivoisesti. ”Ethän sä ole tässä jahkannut kuin koko syksyn! Nyt pliis! Se voisi olla sun vuoden 2016 hyvä päätös.” Huokaisin. ”Okei sitten. Jos Anne on tallilla, kun me tullaan takaisin, niin mä kysyn siltä.” ”Niin sitä pitää”, Clara virnisti.
Samassa Gekko seisahtui paikalleen korvat pystyssä. Clara katsoi meitä hämmentyneenä, ja sitten me kuulimme ja näimme sen. Tien toisella puolella olevan metsän takaa kuului kimeää ulinaa, ja sitten taivaalla tapahtui violetin ja keltaisen kirjava räjähdys äänekkään paukahduksen säestämänä. Gekko peruutti monta askelta. ”Vou, kaveri”, mutisin ja puristin jalat ponin kylkiin. ”Raketti se vain on.” ”Joku on aloittanut juhlimisen vähän aikaiseen”, Clara sanoi tuohtuneena katsoen kännykkäänsä. ”Kello ei ole vielä edes viittä.” ”Näyttää siltä, että on aika kääntyä takaisin”, sanoin. Puristin pohkeita ja maiskutin, mutta Gekko oli iskenyt jalkansa tiukasti maahan. Mitä jos taivaalle ilmestyisi enemmänkin paukkuvia valoja, jos se liikahtaisi sentinkään? Claran avustuksella sain ponin liikkeelle, ja käveleminen tuntui rauhoittavan sitä. Enempää raketteja ei näkynyt tai kuulunut. ”No niin, höpsö, näetkös, kaikki on ihan hyvin, ei syytä paniikkiin”, puhelin Gekolle. ”Kiitos, kun tulit mukaan”, sanoin Claralle. ”En tiedä, olisiko se lähtenyt liikkeelle ihan niin vain.” ”Ei mitään”, Clara sanoi iloisesti. ”On kiva lähteä maastoon seuraksi, vaikka sitten ilman ratsua. Vilu on jo aika itsenäinen ja pystyy olemaan helposti ilman Siirin seuraa pitkäänkin, mutta Siiri taitaa olla se hermoilija.”
Emme olleet lähteneet kauas, joten paluumatkaan tallille meni vain kymmenisen minuuttia. Elli oli juuri tuomassa isoja hevosia sisälle, kun laskeuduin satulasta tallin pihassa. ”Me esitettiin naapureille toive, ettei raketteja ammuskeltaisi tallin lähistöllä, mutta silti tuolla nyt kuulostaa joku paukuttelevan”, Elli voivotteli. ”Ransu ja Zodiac on molemmat ihan hermoina.” ”Mekin nähtiin yksi”; Clara kertoi. ”Gekko ei oikein tykännyt.” Pian pääsimme turvallisesti talliin. Anne oli auttamassa Elliä hevosten sisälle tuomisessa, ja vatsaani nipisteli, kun muistin Claralle antamani lupauksen. Clara töni minua kohti Annea, joka juuri saapui yksityisten käytävältä pari riimua kädessään. ”Mä vien Gekon karsinaan”, Clara lupasi. Niinpä minä seisoin kiireisen Annen edessä naama aivan punaisena. ”Mä mietin… että Gekollahan ei ole vielä hoitajaa…” ”Että sä haluaisit vihdoin napata sen pestin?” Anne kysyi hymyillen. ”Kyllähän se käy, te vaikutatte tulevan oikein hyvin toimeen keskenänne.” Koko kroppani valahti helpotuksesta aivan veltoksi.
Saimme Gekon nopeasti hoidettua yökuntoon, ja halailin ja paijailin sitä samalla, kun Clara kävi antamassa iltasuukot omille kullannupuilleen, Siirille ja Vilulle. Kun tupsahdimme taas tallista kylmään ulkoilmaan, paljastin Claralle, että nyt olin vihdoin virallisesti Gekon hoitaja. Se näytti olevan hänelle iso diili: blondikaverini otti pari juoksuaskelta, hihkaisi ja hyppäsi lyöden kantapäät yhteen ilmassa. ”Vihdosta viimein!” ”Kiva että sä iloitset mun puolestani”, naurahdin kuivakasti. Clara nauroi. ”Mun uudenvuodenlupaus on käydä ekstrausein tallilla ja hoitaa Gekkoa niin paljon kuin mahdollista. Ja yrittää tutustua uusiin hoitajiin”, päätin. ”Mä voisin ottaa tuon saman”, Clara myönteli. ”Sitten on tietenkin nämä kaikki terveelliset tammikuut ja muut, mutta ne ei kyllä ikinä toteudu.” Hän tarttui minua käsikynkästä, ja marssimme samaa tahtia parkkipaikalle reput selässä pomppien. Minun isäni auto odottikin jo minua. Ennen kuin minun ja Claran tiet erosivat, halasimme tiukasti ja toivotimme toisillemme hyvää uutta vuotta. Hiljaa mielessäni mietin, minne saattoi lähettää kiitosviestin siitä, että minulla oli näin hyvä ja uskollinen ystävä.
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Nov 11, 2016 19:29:12 GMT 2
Kylmäverinen, koska ne on yleensä rauhallisempia ja myös mun mielestä söpömmän näköisiä :-)
Musta vai sininen kisatakki?
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Nov 9, 2016 13:12:29 GMT 2
19. Muistokirjoitus hanskalle
Olivatpa kerran ensimmäiset ratsastushanskani. Äiti osti ne minulle, kun aloitin ratsastamisen. Ne olivat mustaa tekonahkaa, ja niissä oli vaaleanpunaisia sydämiä ja kämmensyrjässä vetoketju. Ne olivat vuosien saatossa kuluneet aika paljon, ja myös käyneet vähän pieniksi, mutta yhtä kaikki mukautuneet täydellisesti käsieni muotoon. Minulla oli varmaan viisi muutakin hanskaparia, fiinimpää ja uudempaa ja kalliimpaa, mutta näissä, ensimmäisissä, oli sitä jotakin. Käytin niitä kesät talvet, paitsi kovimmilla paukkupakkasilla. Kunnes koitti keskiviikko, yhdeksäs marraskuuta, jolloin pakkanen jo kieltämättä vähän nipisteli sormia hanskojen läpi, kun hain Gekon tarhasta talliin. Me vietimme oikein mukavaa ja rauhaisaa rapsutteluhetkeä Gekon karsinassa. Kun minä rapsutin Gekkoa, sillä oli tapana nyplätä huulillaan vaatteitani. Se oli minusta varsin hauska tapa, ja tuntui siltä, että Gekko vastasi hellyydenosoituksiin. Sitten, aivan yllättäen, Gekko päättikin tarttua hanskansyrjän vetoketjuun hampaillaan, ja yhtäkkiä tunsin kummallisesti, miten hanska löystyi kädessäni. Kun katsoin alas, näin turpeelle pudonneen vetoketjun kelkan. Voihan pahus, vanha kunnon hanska oli hajonnut! Mutta saisin sen kyllä taas hoidettua kuntoon, ja se olisi jälleen kuin uusi.
Menin satulahuoneen parempaan valoon, istuin jakkaralle ja aloin väkertää kelkkaa takaisin vetoketjuun. Rikkinäisellä vetoketjulla hanska oli aika hyödytön, sillä se oli niin löysä, että tippui kädestä. Huomasin kuitenkin pian, ettei vetoketjun korjaaminen ollutkaan niin helppoa kuin miltä näytti. Turhautumisen kyynelet kihosivat silmiini, mutta purin hampaani yhteen ja yritin urhoollisesti pelastaa hanskani turmiolta. Satulahuoneen ovi kävi. ”Mitä sä teet?” kuului Elsan huvittunut ääni. Nostin katseeni ja räpytin silmiäni. ”Mä korjaan mun hanskaa. Siitä irtosi vetoketju.” Elsa tuli lähemmäs katsomaan. ”No nuo on kyllä vanhat”, hän totesi. ”Mikset vaan osta uusia? Ei ne niin kamalan kalliita ole.” Melkein tunsin, miten Elsa vilkaisi merkitsevästi kallista ratsastustakkiani. ”Mutku...” mutisin, ja poskia kuumotti. ”Anna mä yritän”, Elsa sanoi ja yritti vuorostaan korjata hanskaa.
Operaatiosta tuli pitkällisempi ja suurieleisempi kuin olin suunnitellut. Lopulta puoli talliporukkaa tuntui seisovan satulahuoneessa ja yrittävän vuorollaan laittaa kelkkaa takaisin vetoketjuun. Eikä operaatio silti tuottanut tulosta. ”Se on mennyttä hanskaa, Aurinko”, Cella lopulta sanoi ja yritti näyttää lohduttavalta. Näin kuitenkin ilmeen takana huvittuneisuuden. Minulle ojennettiin vanha, kulunut ja rakas hanska, jonka nyt sanottiin olevan mennyttä hanskaa. Olin jo osannut valmistautua tähän henkisesti, mutta silti uutinen kirpaisi. Pitelin hanskaa kädessäni kuin rakasta lemmikkiä, ja yritin pysytellä urheana. ”Pidetään niille vaikka hautajaiset”, Clara sanoi taputtaen minua olalle. ”Lepää rauhassa, hanska”, Elsa sanoi juhlavasti.
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Oct 23, 2016 20:55:40 GMT 2
Piritta-hahmo on huikean hyvin kehitelty ja kehittynyt. Päällisin puolin Piritta on topakka ja pirteä hyvänmielenihminen, mutta syvyyttä siihen mun mielestä tuo se, että sillä on myös huonoja hetkiä. Pirittan helposti lähestyttävää ja aitoa näkökulmaa heppatouhuihin ja ratsastuksenopettajan työhön on mukavaa seurata takapirun muikean mahtavasti kirjoitetuista tarinoista, jotka usein tempaavat lukijan mukaansa ja saavat hymyilymään. Pirittan takana on ihan uskomattoman ihana tyyppi, joka on hyvä, tsemppaava kaveri ja rustaa huippuja tarinoita, kuvia unohtamatta. Toivon jonakin päivänä saavani itselleni edes murto-osan sun piirtämis- ja kirjoituslahjoista ja tarmosta, jolla suhtaudut kaikkeen mihin ryhdyt :-)
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Oct 8, 2016 10:31:14 GMT 2
Vaautsi, näinkin jo kuvia sun kisasuorituksista, hienoa :-))
Mua vähän ahdistaa kun on niin pimeää. Kun aamulla lähden kotoa niin on pimeää ja kun illalla palaan niin on pimeää D-: Muuten on kyllä ollut jees kun ei mitään hirveitä kurakelejä ollut, niin mieliala pysyy suht ylhäällä.
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Oct 2, 2016 18:15:22 GMT 2
Wilman uusin tarina oli tosi aidosti ja sujuvasti kerrottu, tykkäsin lukea :-) Tarinassa edetään koko ajan sopivan nopeasti, jolloin se pitää lukijan mielenkiinnon hereillä.
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Oct 2, 2016 13:50:30 GMT 2
18. Syksyn ihmeitä
Kyllä, olin puuhaillut viime viikon aikana Gekon kanssa ihan luvattoman paljon, minun täytyi myöntää itselleni, kun menimme sunnuntaina aamupäivällä Claran kanssa hakemaan poneja tarhasta. Minulle uusi tuttavuus, Loeken tuore hoitaja Elsa, oli hakemassa Loekea maneesin takaa, ja hän tulisi kanssamme maastoon. Oli kirkas ja kuulas syyspäivä, ja kirpeä ilma teki aistit valppaiksi. ”Mutta tämähän on vaan tämmöinen käytännön järjestely”, selitin Claralle. ”Mä nyt auttelen Gekon kanssa, kun kukaan muu ei sitä tee ja mullakaan ei ole muuta tekemistä. Tää on väliaikaista, siihen asti, että Gekko saa hoitajan.” Sujahdimme tarhan aidan välistä. Uteliaimmat ponit, eli shettikset ja Bonnie, kokoontuivat ympärillemme tiedustelemaan, mitä meillä mahtoi olla mielessä. Clara sai siitä napattua Siirin, mutta minun täytyi kävellä vähän kauemmas hakemaan Gekkoa. Poni nosti päänsä omasta heinäkasastaan ja katsoi minua uteliaana pörröisen, vaalean otsatukkansa alta. ”Hei kaveri”, tervehdin. Gekko kävi hellästi ylähuulellaan läpi housun- ja takintaskuni. ”Lupaat sitten olla kunnolla tänään”, vannotin. Tämä olisi ensimmäinen kertani maastossa Gekolla.
”Mutta eikö se nyt olisi kätevää siinä samalla ruveta Gekon hoitajaksi”, Clara intti, kun talutimme ponit hoitopuomille. ”Jos joku toinen ryhtyy sen hoitajaksi, sä olet taas vailla tekemistä.” ”Ei, ei ja ei”, sanoin päättäväisesti. ”Sitä paitsi lukio on tehnyt musta sen verran kiireisen ihmisen, etten mä halua ottaa kontolleni mitään ylimääräisiä velvollisuuksia.” Sitten tuli Elsa Loeken kanssa, ja minä hiljenin. Elsakaan ei vaikuttanut kovin puheliaalta. Tajusin, että me molemmat tunsimme Claran (minä varmasti paremmin, ajattelin hiukan mustasukkaisena), mutta nyt ujostelimme toisiamme. Clara viritteli varovasti keskustelua kysellen, mihin tekisimme retken, ja minä ja Elsa vastasimme nyökkäillen ja kohautellen olkapäitämme. Näyttelin, että keskittymiseni meni Gekon harjan selvittämiseen. Vähän myöhemmin lähdin satulahuoneeseen hakemaan Gekon suloista, taivaansinistä satulaa ja suitsia. Ovella olin vähällä kävellä Loeken varusteita kantavan Elsan nurin. Elsa naurahti vähän punastuneena. ”Oho, anteeksi”, hän pahoitteli. Minulle tilanne tuli niin äkkiä, että en ehtinyt kerätä itseäni. ”Katso eteesi”, kivahdin. Sitten pujahdin Elsan ohi satulahuoneeseen.
Näin ollen tunnelma oli vielä kiusaantuneempi, kun ratsauduimme pihassa (Pirre tuli vastaan Ransun kanssa ja varoitti meitä hurjastelemasta) ja lähdimme peräkanaa kulkemaan pitkin leveää metsäpolkua. Clara lähti Siirillä ilman satulaa, sillä ponin maha oli jo niin kasvanut, että vyö olisi tuskin mennyt kiinni. Minä ja Gekko olimme lyhyen jonon viimeisinä. Katselin maahan liiskaantuneita keltaisia lehtiä ja kaljuja koivuja ja yritin olla tuntematta itseäni ulkopuoliseksi, kun Clara ja Elsa juttelivat edelläni. Keskityin Gekon tikuttavaan käyntiin. Poni tarkkaili ympäristöään pää pystyssä ja korvat hörössä, valppaana ja iloisena. Kumarruin oikaisemaan vinkuralla olevaa jalustinhihnaa, kun Gekko pysähtyi äkisti, ja tupsahdin sen kaulalle. Poni jyräsi samassa polunpenkalle. ”Hei, ei mennä syömään”, toruin ja yritin nopeasti keräillä ohjia. Mutta Gekolla ei ollut aikomustakaan syödä, ja kohta näin, mitä se kumartui nuuskimaan. Keltaisilla lehdillä kyhjötti siili. Hengähdin ihastuksesta – siili näytti pitkänmalliselta, pulskalta pötköltä, joka mönki eteenpäin takapuoli keinuen. Kun Gekon utelias turpa tuli tarpeeksi lähelle, siili pysähtyi äkkiä ja käpertyi piikikkääksi palloksi. ”Täällä on siili!” hihkaisin mitään ajattelematta Claralle ja Elsalle. He käänsivät ratsunsa ja palasivat minun ja Gekon luo. ”Etkö sä ole nähnyt siiliä ennen”, Elsa ihmetteli. Tunsin punan nousevan poskilleni. ”Ei niitä joka päivä kävele vastaan”, vastasin nopeasti. ”Se on varmaan keräämässä talvivarastoa”, Elsa sanoi. ”Tule, ei säikytellä sitä enempää.” Gekko oli kovin ihastunut uuteen ystäväänsä, ja sain melkein kiskoa sen irti siilistä. ”No niin”, motkotin. ”Piikit ei tunnu kivalta turvassa.” Jätimme siilin rauhassa toimittamaan asioitaan.
Siilin näkemisen jälkeen liityin Claran ja Elsan seuraan. Polku oli niin leveä, että mahduimme kaikki kolme ratsukkoa rinnakkain. ”Luonto on syksyllä kyllä kauneimmillaan”, Elsa huokaili. Clara myönteli. ”Samaa mieltä. Ruska on älyttömän nättiä. Ja ennen kun metsä asettuu talvilepoon, se on täynnä elämää.” Olin hiljaa. Sitten Clara kääntyi minua kohti. ”Mitä sä tykkäät syksystä?” ”No ihan ookoo. En nyt kamalasti”, vastasin. ”On ihan pimeää, sataa ja kura tunkee kaikkialle.” Clara kikatti ja virnisti Elsalle merkitsevästi. ”Se on aina tuollainen”, hän sanoi. ”Hei!” valitin, mutta minun oli pinnisteltävä, että pysyisin vakavana. Tulimme metsäisen laukkasuoran alkuun. ”Laukataanko?” Elsa kysyi innostuneena. Minä epäröin. ”Gekko on aika nuori”, sanoin. ”Pitäisiköhän kuitenkin pitäytyä käynnissä, ettei homma lähde aivan lapasesta.” ”Se on ehkä hyvä idea”, Clara myönteli. ”Alkaa Siirinkin maha olla sen verran iso, ettei sen kanssa juokseminen voi tuntua mukavalta.” Niinpä menimme laukkasuoran käynnissä. Siiri oli Claran kanssa toista mieltä. Vähän matkaa se käveli sivuttain. Gekko vaistosi laumatoverinsa innostuksen ja höristeli korviaan. Vain Loeke pysyi aivan rauhallisena.
Kun palasimme tallille, tunnelma oli huomattavasti vapautuneempi kuin lähtiessä. Nauroimme Gekolle, kun se ravisteli itseään hassun näköisesti päästyään eroon satulasta, ja sen jälkeen puhuimme suuna päänä siitä, miten jännittävää oli, että loppusyksystä kaikkiaan kolme ponia varsoisi. Yksi niistä oli Siiri, ja se oli tietenkin Claran mielestä aivan erityisen jännittävää. Kun olimme hoitaneet ponit, veimme ne takaisin tarhaan. Isompien tyttöjen porukka tuli vastaan. He olivat lähdössä omalle maastoreissulleen. Heillä oli omat porukkansa, ajattelin, kun minä, Clara ja Elsa suunnistimme vintille. Ehkä meistä kolmesta tulisi semmoinen heppatyttöjen klikki?
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Sept 14, 2016 21:08:18 GMT 2
Lyhyt inspiskatko johtaa parin päivän taukoon, ja parin päivän tauko johtaa parin viikon taukoon, ja niin edelleen... Mitä pitemmäksi tauko tulee, sitä vaikeammalta tuntuu kirjoittaa vihdoin tarttua toimeen. Sitä työläämpää on kirjoittaa uusi tarina. Seppele jää roikkumaan mielen päällä, toisaalta tuntuu, että pitäisi kirjoittaa ja tietää, että kirjoittaminen luistaa kun sen vain saa kerran alkuun, mutta toisaalta ei millään saa otettua itseään niskasta kiinni. Tänään pitkän ja raskaan koulupäivän jälkeen mä päätin, että nyt joko kirjoittaisin tai lopettaisin. Palloilin pitkän aikaa näiden välillä, kunnes vihdoin sain tartuttua tietokoneeseen. Puoli tuntia, mä päätin, ja sen jälkeen julkaisisin sen, mitä olisinkaan saanut valmiiksi. Mä en kai ole luovuttajatyyppiä, koska tarina siitä tuli, ja ihan mukavastihan se kirjoittaminen lopulta taas luisti. Seppele on niin mahtipaikka etten halua luovuttaa, ja siksi yritän parhaani mukaan yhäkin roikkua täällä teidän riesana :-D17. Paluu SeppeleeseenKului viikkoja, ennen kuin kävin seuraavan kerran tallilla. Ehkä minä tavallaan murjotin, kun minulle rakkain poni oli myyty. Tavallaan minua pelotti mennä tallille, sillä mitä enää tekisin siellä? Ennen talliarki oli pyörinyt Vennan ympärillä. Olin ilmestynyt paikalle silloin, kun Vennalla oli ollut tunteja. Olin harjannut ponia, auttanut sen ratsastajia, puhdistanut sen varusteita ja toisinaan ratsastanut. Ja siinä touhuamisen lomassa olin istunut vähän tai vähän enemmän vintillä muun porukan kanssa ja oppinut vihdoin tuntemaan oloni kodikkaaksi Seppeleessä, mitä tapahtui minulle missään hyvin harvoin. Täysin porukkaan kuuluvaksi en ollut koskaan itseäni tuntenut, olinhan hapannaamainen yksinäinen susi. Siitä huolimatta kaipasin tuttuja naamoja, ja hymyllä höystettyjä moikkauksia, ja sitä, että minua kutsuttiin nimeltä, ja sitä, että minulla oli oma paikkani ja työnkuvani. Toinen minua tallia kohti vetävä seikka oli minun ja Claran Whatsapp-keskustelu. Kun sitä selasi muutaman päivän taaksepäin, törmäsi kymmeniin kysymyksiin: tulisinko tallille tänään, milloin olin tulossa tallille ja tulisinko auttamaan hevosten laittamisessa illan tunneille. Kysymykset olivat kerta toisensa jälkeen saaneet kieltävän vastauksen. Mahanpohjassa nipisteli kaipuu tallille puuhailemaan.
Claran viesteissä vilisi usein yksi ponin nimi: Gekko. Olin nähnyt sen vain muutaman kerran. Venna oli miljoona kertaa suloisempi. Gekolla ei kuulemma vieläkään ollut hoitajaa. Ja Gekon alkeisratsastajat kuulemma kaipasivat apua. Ja olisi ollut hyvä, jos joku ”vähän kokeneempi” olisi ratsastanut Gekolla silloin tällöin. Gekko oli niin söpö, Gekko oli niin herttainen, Gekko sitä ja Gekko tätä. Epäilin, että jatkuva Gekosta puhuminen oli salajuoni, jonka tarkoitus oli hankkia minulle uusi hoitoponi Vennan tilalle. Ja siihenhän minä en suostuisi.
Eräänä aurinkoisena mutta tuulisena torstaina ikävä voitti vihdoin uppiniskaisuuden, ja vastasin myöntävästi Claran kysymykseen, tulisinko tallille. Jo vartin päästä istuin bussissa ja yritin rauhoitella vatsassa hermostuneesti pyrähteleviä yöperhosia. Yöperhosten liikehdintään taisi kuitenkin ensisijaisena syynä ollut innostunut, varovainen odotus, joka sai sormenpäät kihelmöimään ja hengityksen takkuilemaan aina toisinaan. Ei aikaakaan, kun bussi pysähtyi Seppeleen pysäkille. Hyppäsin ulos kirpeään syyssäähän ja kiskoin lapaset käteeni. Odotellessani tienylitysvuoroa imin silmilläni sisääni kodikasta tallimaisemaa. Auringonvalossa ja syksyn kauniissa keltaisessa ja punaisessa kylpiessään ratsastuskoulu näytti aika erilaiselta kuin Vennan sateisena lähtöpäivänä. Lähimmissä tarhoissa viettivät vapaahetkeä Ransu ja Topi. Tallin pihassa näkyivät Wenla ja Nette olevan lähdössä maastoon Gitalla ja Edillä. Tallitiellä kiristin askeleitani, ja yöperhoset lehahtivat taas lentoon. Olin haistavinani tallin tuoksun jo kaukaa. Wenla ja Nette tervehtivät iloisesti hymyillen. ”Moi, Aurinko! Sua ei olekaan näkynyt hetkeen”, Wenla huikkasi. Hymyilin ujosti tietämättä oikein, mitä siihen pitäisi vastata. ”Oletko sä viimein suostunut Gekon hoitajaksi?” Nette möläytti. Vai että sillä tavalla. Olinkin aavistellut, että tässä oli jokin koira haudattuna. ”Een, mä tulin vaan haistelemaan tunnelmaa”, sanoin ja liukenin talliin.
Tuntui vähän orvolta, kun ei ollut hevosystävää jonka luokse mennä. Seisoskelin hetken epätietoisena kynnyksellä. Tallissa ei paljon elämää ollut, sillä kello oli jotakin neljän ja viiden välillä, ja illan ensimmäinen tunti oli juuri alkanut.
Kauaa en ehtinyt seisoskella, kun portaikosta kuului askelten jytinää. Sekunnin kuluttua Clara astui oviaukosta. Hänen kasvonsa syttyivät samassa loistamaan kuin Naantalin aurinko. ”Aurinko! Sä tulit!” Sitten minua halattiin tiukasti. Halasin varovasti takaisin, häkeltyneenä. Clara oli ennenkin heittäytynyt huikentelevaiseksi, mutta olin taas kerran otettu siitä, miten valtaisan reaktion ilmestymiseni saattoi jossakussa herättää. ”Mahtavaa!” Clara sanoi, kun pääsin vihdoin rutistuksesta. Hän hymyili minulle niin että koko hammasrivi näkyi, enkä voinut olla hymyilemättä vähän takaisin. ”Kohta alkaa alkeistunti, ja hevosia pitäisi laittaa valmiiksi.” ”Selvä”, sanoin. Minun ei tarvinnut arvata, mikä poneista tulisi minun hommakseni. ”Sähän voisit laittaa vaikka Gekon! Sillähän ei ole hoitajaa.”
Kohta alakertaan pukkasi enemmän tai vähemmän innostunutta hoitajaa, ja hetkessä rauha ja hiljaisuus vaihtui häsellykseen, kun kaikki alkoivat laittaa ponejaan valmiiksi. Sain monta iloista moikkausta, mistä olin hyvilläni. Moikkailin takaisin minkä ujoudeltani pystyin. Kysyin Claralta, oliko Netta menossa tunnille. ”On se, mutta Katsu laittaa sen”, Clara vastasi yllätyksekseni. ”Mähän en enää hoida sitä. Mä hoidan nykyään Siiriä.” Clara sanoi sen tyynen rauhallisesti ja arkisesti, niin kuin olisi kertonut, mitä tänään oli ruokana. Pysähdyin satulahuoneen ovella tuijottamaan häntä monttu auki. Mikä kaikkia vaivasi? Ensin Tuulia, ja nyt Clara. ”Ai… jaa”, sanoin. ”Miksi?” ”En mä oikein tiedä, se vaan tuntui oikealta”, Clara naurahti ja kohautti olkapäitään. ”Tässä on Gekon varusteet. Sillä on mun ja kaikkien muidenkin mielestä tallin söpöin satula.” Tartuin yhä ymmälläni taivaansiniseen ponisatulaan ja suitsiin, ja Clara otti puolestani harjaämpärin.
Eräässä tuntihevoskäytävän karsinassa meitä odotti Gekko. Pikkuinen, pyöreä ja vaaleanruskea poni, jonka saatoin hyvin kuvitella olevan jokaisen pikkutytön suosikki. Aivan toisenlainen kuin Venna, ajattelin ensimmäisenä. Sitten Gekko tuli karsinanovelle tekemään tuttavuutta. Clara väistyi kauemmas. ”Heipä hei”, mumisin ja annoin ponin haistella käsiäni. ”Sinäpä vasta olet suloinen.” Gekko ei luimistellut tai kääntänyt takapäätään. Se katsoi minua uteliaasti suurilla, tummilla nappisilmillään. Sydämeni suli kuin mehujää ratsastuskentällä hellepäivänä. ”Aurinko, Gekon ratsastaja tuli”, joku huikkasi. Ryhdistäydyin muistaessani salajuonen, jonka tarkoituksena oli saada minut vaihtamaan hoitoponia. Gekko oli ihan kiva poni, mutta ei samanlainen kuin Venna. Ehkä kuitenkin voisin tämän kerran laittaa sen kuntoon.
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Aug 24, 2016 19:22:16 GMT 2
Auringolle ikää 16 vuotta :-)
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Aug 7, 2016 13:45:55 GMT 2
16. JäähyväisetTavallisina sunnuntaiaamuina olisin nukkunut pitkään, mutta tämä ei ollut tavallinen aamu. Jo puoli kahdeksan aikaan aamusta pyöräilin Seppeleeseen. Ilma oli kylmä, ja pellolla oli sumua. Vatsani tuntui olevan solmussa. Pelkäsin tätä päivää. Pelkäsin sitä hetkeä, kun taluttaisin Vennan traileriin ja silittäisin sitä viimeisen kerran. Kaikkein eniten pelkäsin sitä, kun Venna viimein olisi poissa, vaikka tavallaan toivoin, että tämä kaikki olisi jo ohi. Elli oli jo tekemässä aamutallia ja avasi minulle tallinoven. Vennaa tultaisiin hakemaan yhdeksältä, ja Piritta oli luvannut, että saisin vielä aamulla tulla hoitamaan sen. Hain vähin äänin satulahuoneesta Vennan harjaämpärin ja menin aitalle. Venna oli jo saanut aamuheinänsä, eikä se juuri noteerannut minua ateriansa ääreltä. Trinity oli toisen heinäkasan äärellä karsinan toisessa nurkassa. Aloin hiljaa harjata Vennaa puhtaaksi turpeesta ja pölystä. Yritin imeä ponin läsnäoloa itseeni joka solulla, mutta minusta tuntui silti epätoivoisesti siltä, etten saanut tästä viimeisestä yhteisestä tuokiosta otettua tarpeeksi irti. Kulutin pitkän aikaa ponin paksujen, kiharaisten hännän ja harjan harjaamiseen. Tunnustelin sormillani pitkään karheita jouhia ja ajattelin, miten monta kertaa olin roikkunut niissä ratsastuksen aikana ja miten monta kertaa olin kironnut niiden kurittomuutta.
Tunnin kuluttua Venna seisoi riimunnarun päässä tallin edessä, hienona ja kiiltävänä, harja ojennuksessa. Se haisteli ilmaa ja taisi pohtia, miksi joutui aamutuimaan seisoskelemaan tallin pihassa. Minä katselin kelloa. Kymmentä vaille. Yhteinen aikamme alkoi olla lopussa. Elli tuli tallista kuljetussuojat käsissään. Kaivoin kännykän taskustani. ”Voisitko sä ottaa meistä pari kuvaa?” kysyin jurosti. Elli nyökkäsi. ”Totta kai.” Muistin, miten työn ja tuskan takana oli ollut saada Venna joulupippaloissa poseeraamaan edes jotenkuten kiltin näköisesti, mutta tänään ei tullut ongelmia. Poni katseli uteliaana kameraa, ja minä kiedoin käteni sen kaulan ympärille ja yritin vääntää kasvoilleni heikkoa hymyä. ”Sä voit leikata sen hännästä vähän jouhia”, Elli ehdotti. ”Sillä riittää niitä kyllä jaettavaksi.” Nyökkäsin mykkänä. Elli haki sakset tallista ja leikkasi Vennan hännästä lyhyen suortuvan. Tungin sen takkini taskuun kyyneleitä niellen.
Sitten traileri tuli pihaan. Elli ojensi kuljetussuojat minulle ja meni vaihtamaan pari sanaa kuljettajan kanssa. Minä laitoin suojat Vennalla vilkaisematta ajoneuvoa. Ihan hetken päästä poni olisi poissa. Viime hetkellä Venna päätti kieltäytyä yhteistyöstä. Kun yritin taluttaa tammaa trailerin lastaussiltaa ylös, se pysähtyi paikoilleen ja naulasi kavionsa maahan. Hiljaa mielessäni toivoin, ettei Vennaa saataisi lastattua ja sen pitäisi jäädä. ”Sillä on taas näitä temppuja”, Elli sanoi. Hän tuli vetoavuksi maiskuttamaan, ja vihdoin Venna nousi kiltisti traileriin. Elli laittoi takapuomin kiinni ja sulki lastaussillan. Jäin ponin kanssa kahdestaan hämärään koppiin. Silitin hartaana sen päätä, ja Venna nuuhki kummastuneena kasvojani, joita pitkin valui kyyneleitä. Pikkuovi aukesi, ja valoa pääsi sisään. ”Nyt on aika”, Elli sanoi hiljaa. Yritin keksiä keinon, jolla hyvästelisin Vennan parhaiten, mutta sellaista ei tullut mieleen. ”Kiitos kaikesta”, kuiskasin Vennan karvaiseen korvaan, joka kääntyi kuuntelemaan. Painoin hellän pusun ponin turvalle ja irrotin käteni riimulta. Sitten astuin ulos trailerista kylmään tihkusateeseen. Venna kurkisti vielä ulos hämmentyneen näköisenä, ja sitten pikkuovi sulkeutui. Traileri starttasi. Minä vain seisoin pihalla sateessa tumput suorana, katsomassa loittonevaa trailerin ovea. Sen oven takana oli minun hoitoponini, josta minulla oli muistona enää kuvia kännykässä ja jouhia taskussa.
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Aug 6, 2016 16:13:01 GMT 2
Nyyhkis, Pihlan viimeinen tarina :'-( Jälleen kerran hienosti ja aidontuntuisesti kirjoitettu. Hyvää jatkoa Pihlalle <3
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Aug 5, 2016 14:55:57 GMT 2
15. Lopun alkuaOli perjantai, ja sunnuntaina Venna lähtisi. Minä suorastaan roikuin tallilla aamusta iltaan, mutta pitäydyin poissa olohuoneesta tai oikeastaan tallista ylipäätään. Kävin ratsastamassa maastossa joka päivä ilman satulaa, enimmäkseen yksin, toisinaan Claran kanssa, mutta en suostunut lähtemään isomman porukan mukaan, vaikka minua pyydettiin. Isommatkin tytöt yrittivät nähtävästi piristää minua, ja tavallaan sydäntäni lämmitti huomata se, mutta tavallaan toivoin heidän jättävän minut rauhaan. Vietin joka ikisen minuutin Vennan kanssa. Söin evääni joko ponin karsinassa tai ponitarhassa. Tiesin, että normaalisti Piritta tai Elli tuli huomauttamaan, jos joku poneista ei saanut hetken rauhaa hyysäävältä ihmiseltä, mutta nyt he eivät kai hennonneet. Eikä Venna ihme kyllä näyttänyt pistävän pahakseen. Kun perjantaina saavuin tallille, Piritta oli juuri pihassa nousemassa Ransun satulaan. Hän viittoili minulle. ”Vennan kamoja voisi pistää vähän kasaan”, hän sanoi. ”Suitset ja satula lähtee mukaan, satulan voisi ainakin pestä, jos sä et ajatellut enää ratsastaa satulan kera.” Nyökkäsin hiljaa ja menin talliin. Tähän mennessä olin vielä onnistunut teeskentelemään jotenkuten, että kaikki oli niin kuin ennenkin, mutta nyt eron hetki alkoi tuntua olevan todella lähellä. Oli jo aika alkaa pakata Vennan tavaroita muuttoa varten. Hetkessä traileri olisi jo vienyt sen, ihan samalla tavalla kuin Tollon. Hiippailin hämärään talliin, kävin hakemassa satulan ja pesutarvikkeet ja lähdin tavaroiden kanssa ponitarhalle. Asettelin takkini takapuolenaluseksi kosteaan ruohikkoon lähelle parin metrin päässä laiduntavaa Vennaa ja istuuduin. Auringonsäteet lämmittivät selkää, kun aloin hangata satulaa pesusienellä.
Gekko seisoi muutaman metrin päässä minusta ruohostamassa. Se oli sopeutunut ongelmitta talliin ja kerännyt monen hoitajan katseet suloisuudellaan. Minun silmiini poni näytti ihan tavalliselta, niin kuin vaikka Ruusu tai Siiri. Ehkä vähän ärsyttävältä, liian kiltiltä ja kunnialliselta ja söpöltä. Ihan toisenlaiselta kuin Venna. Ja tuota Piritta oli ehdottanut minulle seuraavaksi hoitohevoseksi. Kohta Gekko tuli uteliaana katselemaan touhujani. Se haisteli minua ja sylissäni olevaa satulaa. Tuijotin takaisin ponin ruskeisiin silmiin aika tuimasti. Samassa huomiosta mustasukkainen Venna tuli häätämään kilpailijan vihaisella irvistyksellä. Minua hymyilytti. Venna ei ollut valmis kilpailemaan huomiosta. Se tuli tökkimään minua turvallaan, ja saatuaan muutaman rapsutuksen se palasi ruohon äärelle.
Selkäni takaa kuului kahinaa. Se oli Tuulia, joka kyykistyi viereeni. ”Moi”, hän sanoi. ”Mikset tule putsaamaan sisälle noita varusteita?” Mutisin jotakin epämääräistä katsomatta Tuuliaan. Minua kerta toisensa jälkeen hämmensi, miten puolitutut jaksoivat jatkuvasti yrittää vetää minua mukaan. Tuulia pudottautui istumaan ruohikkoon välittämättä siitä, että alusta oli märkä. ”Mä tiedän miltä susta tuntuu”, hän sanoi. Pudistin päätäni epäuskoisena. ”Mä hoidin Hestiaa, ennen kuin se myytiin”, Tuulia jatkoi. ”Se oli aika kamalaa.” Vilkaisin Tuuliaa hämmästyneenä. ”Mutta nythän Hestia on taas täällä”, sanoin. ”Mikset sä alkanut hoitamaan sitä uudestaan?” ”Koska mä hoidan nyt Ruusua ja se on musta tosi ihana poni”, Tuulia vastasi. ”Älä käsitä väärin, mä tykkään kyllä Hestiastakin, mutta maailmassa on muitakin hevosia. Tietenkin vanhan hoitoponin menettäminen on tosi surullista, mutta mä olen ainakin tosi tyytyväinen, että jatkoin Ruusun kanssa. Se on antanut mulle tosi paljon.” Pidin katseeni satulassa ja esitin, että sen hinkkaaminen pesusienellä vaati suuren osan huomiostani. Tiesin, mihin Tuulia pyrki. Hän yritti saada minut hoitamaan Gekkoa sen jälkeen, kun Venna olisi lähtenyt. Se tuntui petolliselta, ja siksi en halunnut myöntää edes itselleni, että halusin jatkaa hevosharrastusta ilman Vennaakin.
”Mieti asioita”, Tuulia sanoi ja kohottautui jaloilleen. Heti kun hän oli kävellyt pois tarhasta, keskeytin satulan puunaamisen ja tuijotin Vennaa ja Gekkoa, jotka laidunsivat vähän matkan päässä toisistaan. Venna ei ehkä ollut maailman ainoa poni, mutta näinä viimeisinä päivinä halusin ajatella, että se oli.
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Aug 5, 2016 13:57:23 GMT 2
Annilta mukavan napakka ja sopivan lyhyt tarina, hyvä yleiskatsaus viimeaikaisiin tapahtumiin ja taitavasti kuvailtu tallin tunnelmia :-)
|
|