Gekon Hoitokirja

[Anne]

Gekero




Hoitaja: Aurinko

[Aurinko]

Lyhyt inspiskatko johtaa parin päivän taukoon, ja parin päivän tauko johtaa parin viikon taukoon, ja niin edelleen... Mitä pitemmäksi tauko tulee, sitä vaikeammalta tuntuu kirjoittaa vihdoin tarttua toimeen. Sitä työläämpää on kirjoittaa uusi tarina. Seppele jää roikkumaan mielen päällä, toisaalta tuntuu, että pitäisi kirjoittaa ja tietää, että kirjoittaminen luistaa kun sen vain saa kerran alkuun, mutta toisaalta ei millään saa otettua itseään niskasta kiinni.
Tänään pitkän ja raskaan koulupäivän jälkeen mä päätin, että nyt joko kirjoittaisin tai lopettaisin. Palloilin pitkän aikaa näiden välillä, kunnes vihdoin sain tartuttua tietokoneeseen. Puoli tuntia, mä päätin, ja sen jälkeen julkaisisin sen, mitä olisinkaan saanut valmiiksi.
Mä en kai ole luovuttajatyyppiä, koska tarina siitä tuli, ja ihan mukavastihan se kirjoittaminen lopulta taas luisti. Seppele on niin mahtipaikka etten halua luovuttaa, ja siksi yritän parhaani mukaan yhäkin roikkua täällä teidän riesana :-D

17. Paluu Seppeleeseen

Kului viikkoja, ennen kuin kävin seuraavan kerran tallilla. Ehkä minä tavallaan murjotin, kun minulle rakkain poni oli myyty. Tavallaan minua pelotti mennä tallille, sillä mitä enää tekisin siellä? Ennen talliarki oli pyörinyt Vennan ympärillä. Olin ilmestynyt paikalle silloin, kun Vennalla oli ollut tunteja. Olin harjannut ponia, auttanut sen ratsastajia, puhdistanut sen varusteita ja toisinaan ratsastanut. Ja siinä touhuamisen lomassa olin istunut vähän tai vähän enemmän vintillä muun porukan kanssa ja oppinut vihdoin tuntemaan oloni kodikkaaksi Seppeleessä, mitä tapahtui minulle missään hyvin harvoin.
Täysin porukkaan kuuluvaksi en ollut koskaan itseäni tuntenut, olinhan hapannaamainen yksinäinen susi. Siitä huolimatta kaipasin tuttuja naamoja, ja hymyllä höystettyjä moikkauksia, ja sitä, että minua kutsuttiin nimeltä, ja sitä, että minulla oli oma paikkani ja työnkuvani.
Toinen minua tallia kohti vetävä seikka oli minun ja Claran Whatsapp-keskustelu. Kun sitä selasi muutaman päivän taaksepäin, törmäsi kymmeniin kysymyksiin: tulisinko tallille tänään, milloin olin tulossa tallille ja tulisinko auttamaan hevosten laittamisessa illan tunneille. Kysymykset olivat kerta toisensa jälkeen saaneet kieltävän vastauksen. Mahanpohjassa nipisteli kaipuu tallille puuhailemaan.

Claran viesteissä vilisi usein yksi ponin nimi: Gekko. Olin nähnyt sen vain muutaman kerran. Venna oli miljoona kertaa suloisempi.
Gekolla ei kuulemma vieläkään ollut hoitajaa. Ja Gekon alkeisratsastajat kuulemma kaipasivat apua. Ja olisi ollut hyvä, jos joku ”vähän kokeneempi” olisi ratsastanut Gekolla silloin tällöin. Gekko oli niin söpö, Gekko oli niin herttainen, Gekko sitä ja Gekko tätä. Epäilin, että jatkuva Gekosta puhuminen oli salajuoni, jonka tarkoitus oli hankkia minulle uusi hoitoponi Vennan tilalle. Ja siihenhän minä en suostuisi.

Eräänä aurinkoisena mutta tuulisena torstaina ikävä voitti vihdoin uppiniskaisuuden, ja vastasin myöntävästi Claran kysymykseen, tulisinko tallille. Jo vartin päästä istuin bussissa ja yritin rauhoitella vatsassa hermostuneesti pyrähteleviä yöperhosia. Yöperhosten liikehdintään taisi kuitenkin ensisijaisena syynä ollut innostunut, varovainen odotus, joka sai sormenpäät kihelmöimään ja hengityksen takkuilemaan aina toisinaan.
Ei aikaakaan, kun bussi pysähtyi Seppeleen pysäkille. Hyppäsin ulos kirpeään syyssäähän ja kiskoin lapaset käteeni. Odotellessani tienylitysvuoroa imin silmilläni sisääni kodikasta tallimaisemaa. Auringonvalossa ja syksyn kauniissa keltaisessa ja punaisessa kylpiessään ratsastuskoulu näytti aika erilaiselta kuin Vennan sateisena lähtöpäivänä. Lähimmissä tarhoissa viettivät vapaahetkeä Ransu ja Topi. Tallin pihassa näkyivät Wenla ja Nette olevan lähdössä maastoon Gitalla ja Edillä.
Tallitiellä kiristin askeleitani, ja yöperhoset lehahtivat taas lentoon. Olin haistavinani tallin tuoksun jo kaukaa. Wenla ja Nette tervehtivät iloisesti hymyillen.
”Moi, Aurinko! Sua ei olekaan näkynyt hetkeen”, Wenla huikkasi.
Hymyilin ujosti tietämättä oikein, mitä siihen pitäisi vastata.
”Oletko sä viimein suostunut Gekon hoitajaksi?” Nette möläytti. Vai että sillä tavalla. Olinkin aavistellut, että tässä oli jokin koira haudattuna.
”Een, mä tulin vaan haistelemaan tunnelmaa”, sanoin ja liukenin talliin.

Tuntui vähän orvolta, kun ei ollut hevosystävää jonka luokse mennä. Seisoskelin hetken epätietoisena kynnyksellä. Tallissa ei paljon elämää ollut, sillä kello oli jotakin neljän ja viiden välillä, ja illan ensimmäinen tunti oli juuri alkanut.

Kauaa en ehtinyt seisoskella, kun portaikosta kuului askelten jytinää. Sekunnin kuluttua Clara astui oviaukosta. Hänen kasvonsa syttyivät samassa loistamaan kuin Naantalin aurinko.
”Aurinko! Sä tulit!”
Sitten minua halattiin tiukasti. Halasin varovasti takaisin, häkeltyneenä. Clara oli ennenkin heittäytynyt huikentelevaiseksi, mutta olin taas kerran otettu siitä, miten valtaisan reaktion ilmestymiseni saattoi jossakussa herättää.
”Mahtavaa!” Clara sanoi, kun pääsin vihdoin rutistuksesta. Hän hymyili minulle niin että koko hammasrivi näkyi, enkä voinut olla hymyilemättä vähän takaisin. ”Kohta alkaa alkeistunti, ja hevosia pitäisi laittaa valmiiksi.”
”Selvä”, sanoin. Minun ei tarvinnut arvata, mikä poneista tulisi minun hommakseni.
”Sähän voisit laittaa vaikka Gekon! Sillähän ei ole hoitajaa.”

Kohta alakertaan pukkasi enemmän tai vähemmän innostunutta hoitajaa, ja hetkessä rauha ja hiljaisuus vaihtui häsellykseen, kun kaikki alkoivat laittaa ponejaan valmiiksi. Sain monta iloista moikkausta, mistä olin hyvilläni. Moikkailin takaisin minkä ujoudeltani pystyin. Kysyin Claralta, oliko Netta menossa tunnille.
”On se, mutta Katsu laittaa sen”, Clara vastasi yllätyksekseni. ”Mähän en enää hoida sitä. Mä hoidan nykyään Siiriä.”
Clara sanoi sen tyynen rauhallisesti ja arkisesti, niin kuin olisi kertonut, mitä tänään oli ruokana. Pysähdyin satulahuoneen ovella tuijottamaan häntä monttu auki. Mikä kaikkia vaivasi? Ensin Tuulia, ja nyt Clara.
”Ai… jaa”, sanoin. ”Miksi?”
”En mä oikein tiedä, se vaan tuntui oikealta”, Clara naurahti ja kohautti olkapäitään. ”Tässä on Gekon varusteet. Sillä on mun ja kaikkien muidenkin mielestä tallin söpöin satula.”
Tartuin yhä ymmälläni taivaansiniseen ponisatulaan ja suitsiin, ja Clara otti puolestani harjaämpärin.

Eräässä tuntihevoskäytävän karsinassa meitä odotti Gekko. Pikkuinen, pyöreä ja vaaleanruskea poni, jonka saatoin hyvin kuvitella olevan jokaisen pikkutytön suosikki. Aivan toisenlainen kuin Venna, ajattelin ensimmäisenä.
Sitten Gekko tuli karsinanovelle tekemään tuttavuutta. Clara väistyi kauemmas.
”Heipä hei”, mumisin ja annoin ponin haistella käsiäni. ”Sinäpä vasta olet suloinen.”
Gekko ei luimistellut tai kääntänyt takapäätään. Se katsoi minua uteliaasti suurilla, tummilla nappisilmillään. Sydämeni suli kuin mehujää ratsastuskentällä hellepäivänä.
”Aurinko, Gekon ratsastaja tuli”, joku huikkasi. Ryhdistäydyin muistaessani salajuonen, jonka tarkoituksena oli saada minut vaihtamaan hoitoponia. Gekko oli ihan kiva poni, mutta ei samanlainen kuin Venna. Ehkä kuitenkin voisin tämän kerran laittaa sen kuntoon.

[Aurinko]

18. Syksyn ihmeitä

Kyllä, olin puuhaillut viime viikon aikana Gekon kanssa ihan luvattoman paljon, minun täytyi myöntää itselleni, kun menimme sunnuntaina aamupäivällä Claran kanssa hakemaan poneja tarhasta. Minulle uusi tuttavuus, Loeken tuore hoitaja Elsa, oli hakemassa Loekea maneesin takaa, ja hän tulisi kanssamme maastoon. Oli kirkas ja kuulas syyspäivä, ja kirpeä ilma teki aistit valppaiksi.
”Mutta tämähän on vaan tämmöinen käytännön järjestely”, selitin Claralle. ”Mä nyt auttelen Gekon kanssa, kun kukaan muu ei sitä tee ja mullakaan ei ole muuta tekemistä. Tää on väliaikaista, siihen asti, että Gekko saa hoitajan.”
Sujahdimme tarhan aidan välistä. Uteliaimmat ponit, eli shettikset ja Bonnie, kokoontuivat ympärillemme tiedustelemaan, mitä meillä mahtoi olla mielessä. Clara sai siitä napattua Siirin, mutta minun täytyi kävellä vähän kauemmas hakemaan Gekkoa. Poni nosti päänsä omasta heinäkasastaan ja katsoi minua uteliaana pörröisen, vaalean otsatukkansa alta.
”Hei kaveri”, tervehdin. Gekko kävi hellästi ylähuulellaan läpi housun- ja takintaskuni. ”Lupaat sitten olla kunnolla tänään”, vannotin. Tämä olisi ensimmäinen kertani maastossa Gekolla.

”Mutta eikö se nyt olisi kätevää siinä samalla ruveta Gekon hoitajaksi”, Clara intti, kun talutimme ponit hoitopuomille. ”Jos joku toinen ryhtyy sen hoitajaksi, sä olet taas vailla tekemistä.”
”Ei, ei ja ei”, sanoin päättäväisesti. ”Sitä paitsi lukio on tehnyt musta sen verran kiireisen ihmisen, etten mä halua ottaa kontolleni mitään ylimääräisiä velvollisuuksia.”
Sitten tuli Elsa Loeken kanssa, ja minä hiljenin. Elsakaan ei vaikuttanut kovin puheliaalta. Tajusin, että me molemmat tunsimme Claran (minä varmasti paremmin, ajattelin hiukan mustasukkaisena), mutta nyt ujostelimme toisiamme. Clara viritteli varovasti keskustelua kysellen, mihin tekisimme retken, ja minä ja Elsa vastasimme nyökkäillen ja kohautellen olkapäitämme. Näyttelin, että keskittymiseni meni Gekon harjan selvittämiseen.
Vähän myöhemmin lähdin satulahuoneeseen hakemaan Gekon suloista, taivaansinistä satulaa ja suitsia. Ovella olin vähällä kävellä Loeken varusteita kantavan Elsan nurin. Elsa naurahti vähän punastuneena.
”Oho, anteeksi”, hän pahoitteli. Minulle tilanne tuli niin äkkiä, että en ehtinyt kerätä itseäni.
”Katso eteesi”, kivahdin. Sitten pujahdin Elsan ohi satulahuoneeseen.

Näin ollen tunnelma oli vielä kiusaantuneempi, kun ratsauduimme pihassa (Pirre tuli vastaan Ransun kanssa ja varoitti meitä hurjastelemasta) ja lähdimme peräkanaa kulkemaan pitkin leveää metsäpolkua. Clara lähti Siirillä ilman satulaa, sillä ponin maha oli jo niin kasvanut, että vyö olisi tuskin mennyt kiinni. Minä ja Gekko olimme lyhyen jonon viimeisinä. Katselin maahan liiskaantuneita keltaisia lehtiä ja kaljuja koivuja ja yritin olla tuntematta itseäni ulkopuoliseksi, kun Clara ja Elsa juttelivat edelläni. Keskityin Gekon tikuttavaan käyntiin. Poni tarkkaili ympäristöään pää pystyssä ja korvat hörössä, valppaana ja iloisena. Kumarruin oikaisemaan vinkuralla olevaa jalustinhihnaa, kun Gekko pysähtyi äkisti, ja tupsahdin sen kaulalle. Poni jyräsi samassa polunpenkalle.
”Hei, ei mennä syömään”, toruin ja yritin nopeasti keräillä ohjia. Mutta Gekolla ei ollut aikomustakaan syödä, ja kohta näin, mitä se kumartui nuuskimaan. Keltaisilla lehdillä kyhjötti siili. Hengähdin ihastuksesta – siili näytti pitkänmalliselta, pulskalta pötköltä, joka mönki eteenpäin takapuoli keinuen. Kun Gekon utelias turpa tuli tarpeeksi lähelle, siili pysähtyi äkkiä ja käpertyi piikikkääksi palloksi.
”Täällä on siili!” hihkaisin mitään ajattelematta Claralle ja Elsalle. He käänsivät ratsunsa ja palasivat minun ja Gekon luo.
”Etkö sä ole nähnyt siiliä ennen”, Elsa ihmetteli. Tunsin punan nousevan poskilleni.
”Ei niitä joka päivä kävele vastaan”, vastasin nopeasti.
”Se on varmaan keräämässä talvivarastoa”, Elsa sanoi. ”Tule, ei säikytellä sitä enempää.”
Gekko oli kovin ihastunut uuteen ystäväänsä, ja sain melkein kiskoa sen irti siilistä.
”No niin”, motkotin. ”Piikit ei tunnu kivalta turvassa.”
Jätimme siilin rauhassa toimittamaan asioitaan.

Siilin näkemisen jälkeen liityin Claran ja Elsan seuraan. Polku oli niin leveä, että mahduimme kaikki kolme ratsukkoa rinnakkain.
”Luonto on syksyllä kyllä kauneimmillaan”, Elsa huokaili. Clara myönteli.
”Samaa mieltä. Ruska on älyttömän nättiä. Ja ennen kun metsä asettuu talvilepoon, se on täynnä elämää.”
Olin hiljaa. Sitten Clara kääntyi minua kohti.
”Mitä sä tykkäät syksystä?”
”No ihan ookoo. En nyt kamalasti”, vastasin. ”On ihan pimeää, sataa ja kura tunkee kaikkialle.”
Clara kikatti ja virnisti Elsalle merkitsevästi.
”Se on aina tuollainen”, hän sanoi.
”Hei!” valitin, mutta minun oli pinnisteltävä, että pysyisin vakavana.
Tulimme metsäisen laukkasuoran alkuun.
”Laukataanko?” Elsa kysyi innostuneena. Minä epäröin.
”Gekko on aika nuori”, sanoin. ”Pitäisiköhän kuitenkin pitäytyä käynnissä, ettei homma lähde aivan lapasesta.”
”Se on ehkä hyvä idea”, Clara myönteli. ”Alkaa Siirinkin maha olla sen verran iso, ettei sen kanssa juokseminen voi tuntua mukavalta.”
Niinpä menimme laukkasuoran käynnissä. Siiri oli Claran kanssa toista mieltä. Vähän matkaa se käveli sivuttain. Gekko vaistosi laumatoverinsa innostuksen ja höristeli korviaan. Vain Loeke pysyi aivan rauhallisena.

Kun palasimme tallille, tunnelma oli huomattavasti vapautuneempi kuin lähtiessä. Nauroimme Gekolle, kun se ravisteli itseään hassun näköisesti päästyään eroon satulasta, ja sen jälkeen puhuimme suuna päänä siitä, miten jännittävää oli, että loppusyksystä kaikkiaan kolme ponia varsoisi. Yksi niistä oli Siiri, ja se oli tietenkin Claran mielestä aivan erityisen jännittävää.
Kun olimme hoitaneet ponit, veimme ne takaisin tarhaan. Isompien tyttöjen porukka tuli vastaan. He olivat lähdössä omalle maastoreissulleen. Heillä oli omat porukkansa, ajattelin, kun minä, Clara ja Elsa suunnistimme vintille. Ehkä meistä kolmesta tulisi semmoinen heppatyttöjen klikki?

[Aurinko]

19. Muistokirjoitus hanskalle

Olivatpa kerran ensimmäiset ratsastushanskani. Äiti osti ne minulle, kun aloitin ratsastamisen. Ne olivat mustaa tekonahkaa, ja niissä oli vaaleanpunaisia sydämiä ja kämmensyrjässä vetoketju. Ne olivat vuosien saatossa kuluneet aika paljon, ja myös käyneet vähän pieniksi, mutta yhtä kaikki mukautuneet täydellisesti käsieni muotoon. Minulla oli varmaan viisi muutakin hanskaparia, fiinimpää ja uudempaa ja kalliimpaa, mutta näissä, ensimmäisissä, oli sitä jotakin. Käytin niitä kesät talvet, paitsi kovimmilla paukkupakkasilla.
Kunnes koitti keskiviikko, yhdeksäs marraskuuta, jolloin pakkanen jo kieltämättä vähän nipisteli sormia hanskojen läpi, kun hain Gekon tarhasta talliin.
Me vietimme oikein mukavaa ja rauhaisaa rapsutteluhetkeä Gekon karsinassa. Kun minä rapsutin Gekkoa, sillä oli tapana nyplätä huulillaan vaatteitani. Se oli minusta varsin hauska tapa, ja tuntui siltä, että Gekko vastasi hellyydenosoituksiin.
Sitten, aivan yllättäen, Gekko päättikin tarttua hanskansyrjän vetoketjuun hampaillaan, ja yhtäkkiä tunsin kummallisesti, miten hanska löystyi kädessäni. Kun katsoin alas, näin turpeelle pudonneen vetoketjun kelkan. Voihan pahus, vanha kunnon hanska oli hajonnut! Mutta saisin sen kyllä taas hoidettua kuntoon, ja se olisi jälleen kuin uusi.

Menin satulahuoneen parempaan valoon, istuin jakkaralle ja aloin väkertää kelkkaa takaisin vetoketjuun. Rikkinäisellä vetoketjulla hanska oli aika hyödytön, sillä se oli niin löysä, että tippui kädestä. Huomasin kuitenkin pian, ettei vetoketjun korjaaminen ollutkaan niin helppoa kuin miltä näytti. Turhautumisen kyynelet kihosivat silmiini, mutta purin hampaani yhteen ja yritin urhoollisesti pelastaa hanskani turmiolta.
Satulahuoneen ovi kävi.
”Mitä sä teet?” kuului Elsan huvittunut ääni. Nostin katseeni ja räpytin silmiäni.
”Mä korjaan mun hanskaa. Siitä irtosi vetoketju.”
Elsa tuli lähemmäs katsomaan.
”No nuo on kyllä vanhat”, hän totesi. ”Mikset vaan osta uusia? Ei ne niin kamalan kalliita ole.”
Melkein tunsin, miten Elsa vilkaisi merkitsevästi kallista ratsastustakkiani.
”Mutku...” mutisin, ja poskia kuumotti.
”Anna mä yritän”, Elsa sanoi ja yritti vuorostaan korjata hanskaa.

Operaatiosta tuli pitkällisempi ja suurieleisempi kuin olin suunnitellut. Lopulta puoli talliporukkaa tuntui seisovan satulahuoneessa ja yrittävän vuorollaan laittaa kelkkaa takaisin vetoketjuun. Eikä operaatio silti tuottanut tulosta.
”Se on mennyttä hanskaa, Aurinko”, Cella lopulta sanoi ja yritti näyttää lohduttavalta. Näin kuitenkin ilmeen takana huvittuneisuuden. Minulle ojennettiin vanha, kulunut ja rakas hanska, jonka nyt sanottiin olevan mennyttä hanskaa. Olin jo osannut valmistautua tähän henkisesti, mutta silti uutinen kirpaisi. Pitelin hanskaa kädessäni kuin rakasta lemmikkiä, ja yritin pysytellä urheana.
”Pidetään niille vaikka hautajaiset”, Clara sanoi taputtaen minua olalle.
”Lepää rauhassa, hanska”, Elsa sanoi juhlavasti.

[Anne]

Gekko marrasmaastossa



Talvinen marrasmaasto. Gekko innoissaan!

[Aurinko]

20. Muistoja ja lupauksia

Kevyt pakkanen nipisteli poskia hämärtyvässä talvi-illassa, mutta minulla oli juuri sopivan lämmin toppahaalarissa, kun istuin Gekon lämpimässä, satulattomassa selässä. Ponin käynti keinutti mukavasti. Clara oli lähtenyt uskollisesti mukaamme kävellen, sillä minusta ei ollut tuntunut turvalliselta lähteä yksin maastoon nuorella ponilla.
Clara höpötti taukoamatta ratsastuskoulumestaruuksista. Minun ei tarvinnut juuri puhua, ja se tuntui mukavalta. Olin hyvällä tuulella, mutta en ollut koskaan maailman puheliaimpia ihmisiä. Oli mukavaa, että oli puhelias ystävä, joka piti huolen siitä, ettei hiljaisia hetkiä tullut. Sitä paitsi olin melko pihalla ratsastuskoulumestaruuksista, koska olin itse jättänyt osallistumatta, ja nytpä sain kunnollisen tilannepäivityksen siitä, miten kukakin oli menestynyt ja kuka oli milläkin sijalla.
”Ensi kerralla tekin tulette sitten mukaan”, Clara sanoi iloisesti. ”Kisaaminen on kivaa. Tai ei aina, koska jonkun täytyy hävitä, mutta siitä se kilpailemisen ilo kai tulee. Jännityksestä.”
”Hmm”, sanoin. ”Niin kai.”

Pienen hiljaisen hetken ajan vain tallustimme eteenpäin. Gekon hengitys nousi huuruna ilmaan, lumi kimalteli ja tähdet syttyivät taivaalle.
”Mitä sä teet tänään?” Clara kysyi. Huokaisin ja haroin joululahjaksi saamillani topparatsastushanskoilla Gekon paksua pörröharjaa.
”Pitää olla kuudelta kotona juhlistamassa uuttavuotta suvun kanssa. En nauti, mutta ainakin porukat on kerrankin kotona. Tykkäisin kyllä mieluummin olla tallilla koko yön.”
Clara hymisi myöntelevästi.
”No jep. Me mennään tutuille kylään. Vähän tylsää, siellä on vain taaperoita, joiden perään mun pitää luonnollisesti katsoa.”
”Voi sua”, säälittelin. ”Mun pitää sonnustautua johonkin pitsimekkoon ja kuunnella aikuisten tylsiä juttuja monta tuntia.”

”Tähän vuoteen on kyllä mahtunut paljon kaikenlaista”, Clara sanoi taas hetken kuluttua. ”Itkut on itketty ja naurut naurettu.”
”Kisoja ja valmennuksia”, sanoin.
”Ja ihania varsoja, ja uusia hoitajia”, Clara jatkoi.
”Ja sä vaihdoit Netasta Siiriin”, muistelin. Clara lisäisi sen, mikä minunkin mielessäni liikkui:
”Venna myytiin, ja Gekko tuli tilalle.”
Vennan ajatteleminen sytytti edelleen minussa kipeän ikäväntunteen, mutta pystyin jo hymyilemään onnellisille muistoille ja hassuille sattumuksille, jotka olin ponin kanssa jakanut. Kun kumarruin taas kerran haromaan Gekon väärälle puolelle hypänneen harjan oikealle puolelle kaulaa, tunsin äkisti hellyyden puuskan.
”Gekko on kyllä ihana”, huokaisin. ”Kyllä mä edelleen kaipaan Vennaa, mutta Gekko on omalla tavallaan paras poni maailmassa.”
”Jospa sä voisit nyt vihdoin alkaa sen hoitajaksi?” Clara ehdotti. ”Sillä ei ole vieläkään hoitajaa. Mun mielestä sun pitäisi kysyä Annelta, ennen kuin joku vie sen sun nenän edestä.”
Epäröin.
”C’moon, Aurinko!” Clara huudahti epätoivoisesti. ”Ethän sä ole tässä jahkannut kuin koko syksyn! Nyt pliis! Se voisi olla sun vuoden 2016 hyvä päätös.”
Huokaisin.
”Okei sitten. Jos Anne on tallilla, kun me tullaan takaisin, niin mä kysyn siltä.”
”Niin sitä pitää”, Clara virnisti.

Samassa Gekko seisahtui paikalleen korvat pystyssä. Clara katsoi meitä hämmentyneenä, ja sitten me kuulimme ja näimme sen. Tien toisella puolella olevan metsän takaa kuului kimeää ulinaa, ja sitten taivaalla tapahtui violetin ja keltaisen kirjava räjähdys äänekkään paukahduksen säestämänä. Gekko peruutti monta askelta.
”Vou, kaveri”, mutisin ja puristin jalat ponin kylkiin. ”Raketti se vain on.”
”Joku on aloittanut juhlimisen vähän aikaiseen”, Clara sanoi tuohtuneena katsoen kännykkäänsä. ”Kello ei ole vielä edes viittä.”
”Näyttää siltä, että on aika kääntyä takaisin”, sanoin. Puristin pohkeita ja maiskutin, mutta Gekko oli iskenyt jalkansa tiukasti maahan. Mitä jos taivaalle ilmestyisi enemmänkin paukkuvia valoja, jos se liikahtaisi sentinkään?
Claran avustuksella sain ponin liikkeelle, ja käveleminen tuntui rauhoittavan sitä. Enempää raketteja ei näkynyt tai kuulunut.
”No niin, höpsö, näetkös, kaikki on ihan hyvin, ei syytä paniikkiin”, puhelin Gekolle. ”Kiitos, kun tulit mukaan”, sanoin Claralle. ”En tiedä, olisiko se lähtenyt liikkeelle ihan niin vain.”
”Ei mitään”, Clara sanoi iloisesti. ”On kiva lähteä maastoon seuraksi, vaikka sitten ilman ratsua. Vilu on jo aika itsenäinen ja pystyy olemaan helposti ilman Siirin seuraa pitkäänkin, mutta Siiri taitaa olla se hermoilija.”

Emme olleet lähteneet kauas, joten paluumatkaan tallille meni vain kymmenisen minuuttia. Elli oli juuri tuomassa isoja hevosia sisälle, kun laskeuduin satulasta tallin pihassa.
”Me esitettiin naapureille toive, ettei raketteja ammuskeltaisi tallin lähistöllä, mutta silti tuolla nyt kuulostaa joku paukuttelevan”, Elli voivotteli. ”Ransu ja Zodiac on molemmat ihan hermoina.”
”Mekin nähtiin yksi”; Clara kertoi. ”Gekko ei oikein tykännyt.”
Pian pääsimme turvallisesti talliin. Anne oli auttamassa Elliä hevosten sisälle tuomisessa, ja vatsaani nipisteli, kun muistin Claralle antamani lupauksen. Clara töni minua kohti Annea, joka juuri saapui yksityisten käytävältä pari riimua kädessään.
”Mä vien Gekon karsinaan”, Clara lupasi.
Niinpä minä seisoin kiireisen Annen edessä naama aivan punaisena.
”Mä mietin… että Gekollahan ei ole vielä hoitajaa…”
”Että sä haluaisit vihdoin napata sen pestin?” Anne kysyi hymyillen. ”Kyllähän se käy, te vaikutatte tulevan oikein hyvin toimeen keskenänne.”
Koko kroppani valahti helpotuksesta aivan veltoksi.

Saimme Gekon nopeasti hoidettua yökuntoon, ja halailin ja paijailin sitä samalla, kun Clara kävi antamassa iltasuukot omille kullannupuilleen, Siirille ja Vilulle. Kun tupsahdimme taas tallista kylmään ulkoilmaan, paljastin Claralle, että nyt olin vihdoin virallisesti Gekon hoitaja. Se näytti olevan hänelle iso diili: blondikaverini otti pari juoksuaskelta, hihkaisi ja hyppäsi lyöden kantapäät yhteen ilmassa.
”Vihdosta viimein!”
”Kiva että sä iloitset mun puolestani”, naurahdin kuivakasti. Clara nauroi.
”Mun uudenvuodenlupaus on käydä ekstrausein tallilla ja hoitaa Gekkoa niin paljon kuin mahdollista. Ja yrittää tutustua uusiin hoitajiin”, päätin.
”Mä voisin ottaa tuon saman”, Clara myönteli. ”Sitten on tietenkin nämä kaikki terveelliset tammikuut ja muut, mutta ne ei kyllä ikinä toteudu.”
Hän tarttui minua käsikynkästä, ja marssimme samaa tahtia parkkipaikalle reput selässä pomppien. Minun isäni auto odottikin jo minua.
Ennen kuin minun ja Claran tiet erosivat, halasimme tiukasti ja toivotimme toisillemme hyvää uutta vuotta. Hiljaa mielessäni mietin, minne saattoi lähettää kiitosviestin siitä, että minulla oli näin hyvä ja uskollinen ystävä.

[Aurinko]

21. Onnettomuus

Se maanantai alkoi kuin mikä tahansa maanantai. Minulla oli aivan liian pitkä koulupäivä, mutta suoraan koulusta tallille meneminen piristi mieltä. Oli kaunis, aurinkoinen talvipäivä, ja pakkasta ei ollut liikaa, joten tunnit pidettiin kentällä. Ennen alkeistunnin alkua minä ja muutama muu hoitaja laitoimme ponit valmiiksi tallissa. Usein alkeisratsastajat saapuivat vanhempineen paikalle hyvissä ajoin päästäkseen harjaamaan poneja meidän kanssamme. Minusta tuntui aina mukavalta saada puuhastella Gekon ja pienten ratsastajien kanssa. Olin omiani neuvomassa ja auttamassa lapsia.
Sinä maanantaina Gekolla ratsasti varsin tomera, pisamanaamainen Olli, joka ilmoitti ensitöikseen minulle täyttäneensä toissapäivänä kahdeksan. Hänen äitinsä ja isänsä olivat mukana. He olivat paljon nuorempia kuin omat vanhempani, ja tosi mukavia. Yleensä minua ujostutti vieraiden aikuisten seurassa, mutta Ollin äiti kyseli minulta hoitajanpuuhasta, ja kohta olin taas elementissäni auttamassa Ollia ja juttelemassa hänen vanhempiensa kanssa. Annoin Ollin yrittää kavioiden puhdistamista ja kerroin, miten poni satuloitiin. Ollin vanhemmat tuntuivat olevan kovin tärkeinä siitä, että heidän poikansa oli aloittanut ratsastuksen.

Neljältä minä, Katsu, Nette, Tuulia ja Clara suunnistimme kentälle hoitoponeinemme ja alkeisratsastajinemme. Olli talutti Gekkoa toiselta puolelta kuolainrenkaasta. Vanhemmat jäivät aidan viereen seuraamaan tuntia. Ollin isällä oli kamera kourassaan.
”Sä taidat olla vähän lyhyt nousemaan itse satulaan”, sanoin Ollille. ”Pääsetkö, jos punttaan?”
Olli nyökkäsi päättäväisesti.
”Mut on ennenkin puntattu.”
”Selvä”, sanoin nyökäten. ”Ei kun selkään siis!”
Gekko oli laiskalla ja uneliaalla tuulella, ja minä ja Olli saimme välillä patistaa sitä eteenpäin yhteisvoimin. Anne opetti alkeistuntilaisille ravin nostoa. Olli taisteli vielä ohjien kanssa, ja hankaluuksia ne tuottivat etenkin silloin, kun piti ohjata ja käyttää pohkeita samaan aikaan.
”Anna mä ohjaan kun ravataan”, neuvoin. ”Sä voit keskittyä silloin siihen, että pysyt kyydissä.”

Kukaan ei olisi voinut arvata, mitä sitten tapahtui. Gekko käveli korvat roikkuen lyhyen sivun puolessavälissä minun taluttaessa sitä. Olimme juuri estevajan kohdalla. Oli kai onnetonta sattumaa, että vajan seinään nojaava punavalkoraidallinen puomi päätti juuri silloin kaatua rysähtäen kohti Gekon takapuolta. Se osui aitaan kovalla kolinalla.
Gekko reagoi salamannopeasti, eikä minulla ollut aikaa valmistautua. Poni otti nopean sivuloikan poispäin aidasta,kiskaisi riimunnarun kädestäni, ja seuraavassa hetkessä se jo ravasi ilmavasti kentän toiseen laitaan. Olli oli lentänyt kuin leppäkeihäs aidan viereen, ja nyt hän makasi myttynä lumisessa maassa. Sydämeni takoi tuhatta ja sataa, kun kyykistyin pojan viereen ja ravistin häntä varovasti olkapäästä.
”Olli! Sattuiko sua?”
Olli ei vastannut.

Kuulin selkäni takaa juoksuaskelia. Sieltä tulivat Ollin isä ja äiti. He pujahtivat aidan ali, ja äiti kyykistyi Ollin puoleen. Anne oli saanut Gekon kiinni, ja hän komensi muita jatkamaan kävelyä kentän toisessa päässä. Tunsin muiden katseet selässäni.
”Aurinko, voisitko viedä Gekon talliin”, Anne pyysi rauhallisella äänellä. Nousin vapiseville jaloilleni ja tartuin Annen ojentamaan riimunnaruun. Gekko näytti jo aivan rauhalliselta. Anne kyykistyi tilalleni Ollin viereen, ja minä lähdin taluttamaan ponia portille. Kuulin takaani, kuinka Olli sanoi vaimealla äänellä, että häntä oksetti. Kun ohitin Gekon kanssa Claran ja Siirin, Clara huikkasi:
”Oletko sä kunnossa?”
Nyökkäsin, vaikka käteni tärisivät ja minua huimasi.

Tallissa ei ollut ketään, kun talutin Gekon karsinaansa. Riisuin siltä varusteet kuin hypnoosissa. Gekko kumartui noukkimaan alusista päiväheinien rippeitä. Kannoin satulan ja suitset konemaisesti satulahuoneeseen paikoilleen. Vasta kääntyessäni takaisin ovelle huomasin Robertin, joka kökötti jakkaralla putsaamassa Harryn satulaa. Hän katsoi minua kulmat kurtussa.
”Tuolla kentällä…” solkotin. ”Sattui juuri onnettomuus.”
Kuin sanojeni painoksi kuulimme sireenien ulinan. Robert näytti ällistyneeltä, ja minun teki mieli piilottaa kasvot käsiini ja alkaa itkemään.
”Mitä tapahtui?” Robert kysyi.
”Gekko säikähti puomia”, sanoin. Ääneni kuulosti kummalliselta. ”Ja se pillastui. Ja sen ratsastaja tippui.”
Robert vain toljotti. Minä karkasin paikalta Gekon karsinalle.

Seisottuani pari minuuttia tumput suorana, järkytyksen kangistamana, kuulin taas askelet. Ulko-ovelta marssi Ollin isä. Kun hän näki minut, hänen kasvonsa jähmettyivät.
”Tulin hakemaan Ollin reppua.”
Kumarruin sanattomana nostamaan karsinan edustalta Ollin vihreäruudullisen repun. Halusin kysyä, oliko Olli kunnossa, mutta en saanut sanaa suusta. Ollin isä kumartui lähemmäs kasvojani, ja sydämeni takoi.
”Sinun kaltaisia pikkutyttöjä, jotka eivät pysty käsittelemään hevosia, ei pitäisi päästää taluttamaan”, iso mies ärisi edessäni, kasvot muutaman sentin päässä omistani. ”Tiedäkin, että jos minun pojalleni aiheutuu tästä pysyvää vahinkoa, sinä olet vaikeuksissa.”
Ennen kuin ehdin puolustautua, mies oli poissa.

Kapusin portaat yläkertaan ontto tunne vatsassani. Aioin mennä olohuoneeseen noutamaan sinne viemäni eväät ja lähteä suorinta tietä kotiin, mutta sitten kuulin keskustelun ääniä raollaan olevan olohuoneen oven takaa.
”… sireenien ääntä?”
Puhuja oli Cella.
”I really don’t know”, Robert vastasi. ”Aurinko oli alhaalla. Se sano, että Gekon ratsastaja oli tippunut tunnilla.”
”Kamalaa”, Salma päivitteli. ”Mitä tapahtui?”
”Mä en tiedä. Gekko kuulemma pelästyi puomia. Enempää mä en ihan oikeasti tiedä.”
”Taluttiko Aurinko sitä?” Cella kysyi. Vatsanpohjani tuntui putoavan lattian läpi.
”Joo, kai…”
Pystyin arvaamaan, mitä he ajattelivat.
En tarvitsisi eväitäni. Heitin repun selkääni ja kipitin alakertaan.

Alkeistuntilaiset olivat juuri tulleet takaisin talliin. Lasten vanhemmat katsoivat minua kummallisesti vinoon, ja minua ahdisti.
”Aurinko!”
Se oli Clara.
”Pitäisitkö tätä hetken”, hän kysyi tyrkäten Siirin ohjat sen ratsastajan äidin käteen. Yritin kävellä nopeasti pois paikalta, mutta Clara ehti tarttumaan käsivarteeni. Hän veti minut tyhjälle yksärikäytävälle. Juuri nyt en olisi välittänyt huolenpidosta. En nyt, kun mahassa möyri, ja tuntui siltä, että purskahtaisin itkuun hetkenä minä hyvänsä.
”Oletko sä kunnossa?” Clara kysyi huolestuneena. Räpyttelin vimmaisesti kyyneliä silmistäni.
”Olenko MÄ kunnossa?” kivahdin ääni särähtäen. ”Ratsastaja tippuu selästä ja joutuu ambulanssilla sairaalaan MUN takia, ja sä kysyt, olenko MÄ kunnossa?!”
Clara tuijotti minua hätääntyneenä.
”Mutta Aurinko, ei se ollut sun syytä!”
”Ollin isän mielestä ainakin näytti olevan”, murahdin. Kiskaisin käsivarteni hänen otteestaan ja lähdin pois puolijuoksua. Välttelin kaikkien käytävällä olevien ihmisten katseita. En halunnut nähdä sääliä tai syytöksiä.

Hölkkäsin bussipysäkille ehtiäkseni viime tipassa seuraavaan bussiin. Ajatukseni laukkasivat villisti, ja Ollin isän sanat soivat korvissani. Tiedäkin, että jos minun pojalleni aiheutuu tästä pysyvää vahinkoa, sinä olet vaikeuksissa. Odotin koko ajan, että poliisiautot alkaisivat seurata bussia. Mitä, jos Olli vaikka kuolisi? Olisiko se minun syytäni, kun en ollut pystynyt pitelemään Gekkoa? Tunsin yhä itsessäni muiden vanhempien kummalliset katseet ja tavan, jolla Cella oli kysynyt, olinko minä taluttanut Gekkoa, kun onnettomuus oli tapahtunut.

[Aurinko]

22. Kylmä koura

Oli taas maanantai. Maanantai merkitsi yhtä asiaa: menin ilmoitustaululle sydän pamppaillen, kylmä koura kurkkua puristaen katsomaan, oliko Gekko menossa alkeistunnille. Tänään tuli kaksi viikkoa kuluneeksi Ollin onnettomuudesta. Viime viikolla Gekkoa ei valtavaksi helpotuksekseni ollut tarvittu alkeistunnilla. Olin karannut yläkertaan siksi aikaa, kun alkeisryhmän vanhemmat, ratsastajat ja taluttajat olivat pyörineet tallissa. Nette, joka oli ollut taluttamassa, oli kertonut, ettei Ollia ollut näkynyt tunnilla. Muut hoitajat olivat katsoneet minua säälien. Aurinko parka, kun sen hevonen oli lähtenyt käsistä tunnilla ja sen takia ratsastaja oli tippunut ja kiidätetty ambulanssilla sairaalaan.
Tänään seisoin taas ilmoitustaulun edessä, siirsin sormeani alkeistunnin saraketta pitkin hevosrivistöä pitkin, kunnes löysin Gekon ruudun.
Siinä oli rasti.
Vatsaani väänsi ilkeästi, kun marssin Gekon karsinalle harjaamaan ponia. Mitä, jos Olli tulisi tunnille, ja joutuisin näkemään hänen vanhempansa? Olisi tietysti mahtavaa, jos Olli tulisi tunnille. Ainakin tietäisin, että hän olisi kunnossa. En ollut kehdannut kysyä Annelta tai keneltäkään muultakaan, mitä hänelle oli tapahtunut.

Ahdistuneet ajatukset risteilivät päässäni, kun harjasin Gekkoa valmiiksi. Poni loi minuun tämän tästä oudoksuvia katseita ja välillä tökkäsi minua turvallaan kuin muistuttaakseen: hei, minä olen tässä, huomaa minut, ole läsnä!
Tavalliseen tapaan tuntilaiset ja heidän vanhempansa parveilivat sisään varttia vaille neljä. Tähyilin vauhkona ihmisjoukkoa ja etsin katseellani Ollia ja hänen vanhempiaan, mutta en löytänyt heitä. Saatoin huokaista syvään helpotuksesta, ja sisäelinteni solmu hellitti hitusen.
Gekon karsinalle asteli pullea, silmälasipäinen nainen, jolla oli sylissään sinihaalarinen taapero, ja perässä tuli ujon näköinen lettipäinen tyttö. En ollut nähnyt heitä, ennen, eivätkä hekään näyttäneet tunnistavan minua. Puristin kasvoilleni heiveröisen hymyn.
”Moi! Taimi menee tänään Gekolla, tämähän on kai Gekko?” nainen tiedusteli ystävällisesti. Gekko kurotti haistelemaan heitä karsinan oven yli, ja rohkea taapero kurotti koskemaan rukkaskädellään ponin turpaa.
”Joo, on se. Olette oikealla karsinalla!” vastasin. ”Mun nimi on Aurinko.”
”Taimi, tulehan tervehtimään Gekkoa ja Aurinkoa”, Taimin äiti patisti. Taimi hymyili minulle ujosti ja kurotti kätensä kohti Gekkoa, mutta kun Gekko käänsi päätään, hän veti kätensä pois.
”Gekko on superkiltti ja rauhallinen”, kerroin Taimille. Seuraavassa hetkessä näin sieluni silmin, kuinka Gekko otti hurjan sivuloikan paetessaan kaatuvaa puomia, ja kuinka Olli putosi ponin ja aidan väliin ja jäi makaamaan myttynä maahan.

Taimi ei halunnut osallistua Gekon harjaamiseen. Lähdin hakemaan ponin varusteita satulahuoneesta, ja ovella törmäsin Claraan, joka kantoi käsissään Siirin satulaa ja suitsia.
”Moi!” tervehdin ilahtuneena hymyillen. Clara ei vastannut hymyyn eikä oikeastaan edes katsonut minua, paineli vain shettiskarsinalle. Jäin hetkeksi seisomaan ovelle tumput suorina. Sitten mieleeni palautui, kuinka olin viime lauantaina tiuskinut hänelle. Ja huutanut vihaisesti, että hän ei tajunnut mitään.
Minulla oli ontto olo, kun nostin Gekon satulan telineestä ja noukin suitset mukaani. Minun täytyisi puhua Claralle. Sanoa, etten ollut tarkoittanut sitä, ja että olin vain vähän stressaantunut. Mutta en tiennyt, uskaltaisinko.

Tasan neljältä talutimme ponit letkassa kentälle. Taimi käveli turvallisesti minun vasemmalla puolellani ja Gekko oikealla. Taimin äiti ja pikkusisarus vilkuttivat meille hilpeästi ja menivät aidan taakse seisomaan. Terapiaratsastajat tulivat meitä vastaan. Katsoin kadehtien, kun Yasminin ratsastajan avustaja kiitti häntä tunnista ja ratsastaja taputteli Lemonia. Yasminin kasvoilla paistoi iloinen, rentoutunut hymy. Miksen voinut enää saada taluttamisesta sitä samaa iloa kuin ennen?
Sitten Yasmin näki minut, vilkutti ja hymyili rohkaisevasti. Hymyilin kiitollisena takaisin.
Kun seisoimme kaarrossa, huomasin saavani muilta vanhemmilta tunnistavia katseita. En halunnut arvailla, mitä he ajattelivat. Käännyin selin aitaa kohti ja keskityin auttamaan Taimia Gekon satulaan.

Kun kävelimme alkukäyntejä, tunsin epämiellyttävästi, miten muiden lasten vanhemmat tuijottivat minua joka kerta, kun menimme tallinpuoleista pitkää sivua. Tuijotus söi jo valmiiksi olematonta itsevarmuuttani, mutta Gekko oli onneksi kuin enkeli. Estevajan kohdalla se vähän vilkuili, mutta muuten se ei näyttänyt merkkiäkään säikkymisestä, vaikka minä olin kireä kuin viulun kieli.
Ravipätkissä Taimin äiti tuli pitämään tytärtään jalasta kiinni, ja minä unohdin ahdistukseni hetkellisesti, kun jouduin keskittymään Gekon pitelemiseen. Sillä oli vähän ylimääräistä energiaa.

Kun tunti vihdoin oli ohi, adrenaliini valui pois minusta, ja minulla oli turta ja voimaton olo, mutta kylmä koura vatsassani ei ollut hellittänyt. Hyvästelin Taimin ja hänen äitinsä kuin sumussa ja tajusin, etten muistanut tunnista mitään. Näin sieluni silmin, kuinka tästä eteenpäin joka maanantai tulisin tallille ensin panikoimaan, olisiko Gekko tunnilla, sitten panikoimaan, tulisiko Olli vanhempineen, ja sitten jännittämään koko tunnin ajan. Minua ahdisti.

[Aurinko]

23. Kivet sydämellä

Se oli sellainen päivä, että oli helppo uskoa maailman hyväntahtoisuuteen. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, lunta ei näkynyt mailla halmeilla, ja minulla tuli hiki mustassa ratsastustakissani, kun kuoputin Gekon talvikarvaa kumisualla hoitopuomin luona. Karvaa leijaili maata kohti isoina tukkoina, jotka takertuivat ratsastushousuihin ja hanskoihin, ja Gekko nuokkui ylähuuli lörppyen, kun sai keväiselle kutinalleen helpotusta.
Yasmin ja Lemon olivat Gekon toisella puolella samaisen työmaan kimpussa. Yasminista oli tullut minun vakioseuraani tallilla – Clara ei vieläkään puhunut minulle enkä minä hänelle. Väliimme oli ratkennut kuilu, jonka ylittäminen tuntui käsittämättömän vaikealta, vaikka olisinkin halunnut saada hänet takaisin, enemmän kuin mitään muuta.
Yasminin seura oli yhtä kaikki terapeuttista. Huomasin vuodattavani hänelle kaiken koulujutuista siihen, miten vanhemmat olivat sitten rasittavia. Ja hän kuunteli kärsivällisesti ja yritti jopa antaa rakentavia neuvoja.

Tallin oven suunnalta kuului kavioiden kopinaa, ja me kaikki neljä – minä, Yasmin ja hevoset – käännyimme katsomaan. Gekko hörisi pitkään ja matalasti tarhakaverilleen Reinolle. Pyry talutti Reinoa, ja Reinon vierellä käveli kolme tutunnäköistä ihmistä. Pienikokoinen poika, jonka kypärän alta harottivat hunajanruskeat hiukset. Ja hänen äitinsä ja isänsä. Tunnistin pojan Olliksi.
Sydämeni tuntui pysähtyvän, kun muistin, mitä oli tapahtunut alkeistunnilla pari kuukautta sitten. Olli oli ratsastanut Gekolla, Gekko oli säikähtänyt aitaa vasten kaatuvaa puomia ja ryöstäytynyt käsistä. Olli oli pudonnut, ja hänet oli kiidätetty ambulanssilla sairaalaan, ja hänen isänsä oli sanonut, että kaikki oli minun syytäni.
Ja nyt Olli seisoi siinä terveen näköisenä ja hymyilevänä. Pyry piteli Reinoa samalla, kun auttoi pojan satulaan. Erotin usean kymmenen metrin päähän, että Olli hymyili jännittyneesti mutta innostuneesti.
Kivi, joka oli levännyt rintani päällä monta viikkoa, vierähti nyt pois, ja äkkiä oloni oli käsittämättömän kevyt ja onnellinen. Vedin henkeä, ja minun teki mieli itkeä ilosta.

Pyry talutti Reinon tallin nurkan ympäri kohti kenttää. Käännyin katsomaan Yasminia, joka hymyili. Hänkin oli varmaan tunnistanut pojan, tai ainakin päätellyt jotain minun reaktiostani.
”Mahtavaa”, hän sanoi, ja kuulin, että se tuli suoraan sydämestä. Minä en saanut sanaa suustani. Keuhkoissa oli kumman pakahduttava tunne.
”Mä en ole nähnyt niitä täällä sen tapaturman jälkeen”, Yasmin sanoi. ”Ollin vanhemmat on varmaan varanneet sille yksityisen talutustunnin, että se voi rauhassa taas kokeilla ratsastamista.”
Nyökkäsin. Niin se varmasti oli. Eihän lauantaina ollut muuta kuin yksi maastotunti.

Lähdimme yhdessä hakemaan Gekon ja Lemonin varusteita tyhjästä tallista. Lähtisimme rennolle maastolenkille kuuntelemaan kevään lintujen laulua ja puron solinaa.
Yllätyksekseni Clara istui satulahuoneen nurkassa puujakkaralla kumartuneena Siirin suitsien ylle. Olin nähnyt hänet viime aikoina tyttöporukan ympärillä, ja ihmettelin, miksi hän oli nyt yksin. Kumara asento sai hänet näyttämään surulliselta ja yksinäiseltä.
Sitten hän kohotti katseensa, ja nähdessään meidät hymyili kireästi.
”Heipä hei”, Yasmin tervehti iloisesti. ”Lähdetkö meidän seuraksi maastoon?”
Purin huultani. Yasmin kyllä tiesi, ettemme minä ja Clara olleet puheväleissä.
Clara pudisti päätään.
”En mä taida tänään.”
Yasmin katsoi minua merkitsevästi, ja tiesin, mitä hän ajatteli. Nyt tai ei koskaan. Hän noukki Lemonin satulan ja suitset telineistä ja katosi vähin äänin käytävälle.

Minä seisoin keskellä satulahuoneen lattiaa vaivaantuneena. Laitoin kädet ensin selän taakse, sitten ristiin eteeni.
”Mitä sä haluat?” Clara töksäytti. ”Älä väitä, että sä PUHUT mulle.”
Ollin näkemisestä tulleesta kevyestä olosta oli yhä jotain jäljellä, ja se kai antoi minulle voimaa avata suuni.
”Anteeksi siitä, mitä mä sanoin silloin”, aloitin kankeasti. Tiesin, että Clara tiesi, mitä tarkoitin. ”Ja kaikista näistä viikoista”, jatkoin. Odotin Claran reaktiota.
Hän vain katsoi minua ilmeettömänä, mutta ainakin pesusienikäsi oli pysähtynyt.
”Mä näin Ollin tänään”, sanoin, ja äänestäni kuulsi läpi tukahdutettu riemu. ”Se tuli tunnille. Ja se näytti olevan ihan… fine.”
Clara hymyili jäykästi.
”Kiva juttu.”
Rohkeuteni alkoi säröillä, taistelutahtoni horjua, kun Clara ei vastannut mitään muuta.
”Anteeksi”, toistin. Sitten Clara avasi suunsa ja näytti äkkiä olevan itkun partaalla.
”Tajuatko sä, että jollain muullakin voi olla vaikeaa kuin sulla”, hän parahti. Minä hätkähdin ja astuin pari askelta taaksepäin.
”Ti-tietysti tajuan”, änkytin.
”Ei näytä siltä”, Clara puuskahti. ”Sä olet vältellyt mua ja kaikkia muitakin kuin ruttoa varmaan kaksi kuukautta. Ei se talutustapaturma mikä lie ollut ainoa asia, mitä täällä tapahtui. Et tiedäkään miten ärsyttävää on olla riidoissa sun kanssa, ja sitten vielä se, että Inkeri on jostain syystä suuttunut mulle.”
Minä vain seisoin avuttomana paikallani kädet sivuilla riippuen. Suuni oli auki, joten loksautin sen kiinni.
”Jos vaan nyt menisit pihalle, missä se sun oikea kaveri odottaa”, Clara sanoi ja käänsi katseensa takaisin syliinsä Siirin suitsiin.
En enää tiennyt mitä sanoa. Niinpä vain noukin Gekon tavarat syliini, käännyin kannoillani ja kävelin ulos.

Pihalla ja maastolenkillä Yasmin kyseli moneen kertaan varovasti, oliko minun ja Claran välille tullut sopu. Vastailin lyhyesti ja mahdollisimman mitäänsanomattomasti.
Tajusin, ettei Olli-asia ollut ollut ainoa kivi sydämelläni, vaikka se oli tainnut olla suurin. Sydämelläni oli nyt pienempi, terävämpi kivi, joka raapisi siellä ja muistuttaisi olemassaolostaan niin kauan, kunnes onnistuisin sysäämään senkin pois – eikä tilanne juuri nyt näyttänyt lupaavalta.

[Daniel]

Danielin läpiratsastuskuuri

"Kiva, täsmällinen pysähdys", Daniel kehaisi.
"Joo, paitsi että mä en pyytänyt sitä pysähtymään", nauroi Gekon selkään komennettu Pipsa.

[Nella]

✿ Maanantai 22.1. ~ Täällä taas! ✿

Kun linkki jatkoi matkaansa, oli Nella ehtinyt pysäkiltä jo Seppeleen pihatien risteykseen. Edessä näkyi tuttu, talvinen maisema. Talli, jossa Nella oli syksyllä 2015 aloittanut ratsastuksen ollessaan toppuluokalla.

Muutama päivä sitten Nella oli kuullut, että Seppeleessä on vielä yksi poni ilman hoitajaa, ja oli samantien päättänyt lähteä tutustumaan poniin. Lopputuloksena Nellalla oli oma hoitoponi Seppeleessä - risteytysponi Gekero, tutummin Gekko. Tuo kultainen poni onnistui sulattamaan pienen Nella-tytön sydämen.
Nella on kymmenvuotias nelkkiluokkalainen, joka harrastaa luonnollisesti ratsastamista. Hän on n. 140 senttiä pitkä hento tyttönen, jonka oranssit luonnostaan lainehtivat hiukset yltävät lanteille asti. Hän on rauhallinen ja ystävällinen lapsi, joka viihtyy metsissä ja poneja hoitamassa. Hänen kanssaan voi ystävystyä paljon vanhemmatkin ihmiset, sillä Nella on vallan älykäs lapsonen. Vähintään hänestä saa mukavan maastokaverin tai puominnostelijan, sillä tyttö haluaa auttaa aina!

Tänään Nella oli päättänyt kuitenkin vain harjata Gekon ja tutustua uuteen ponitalliin, jossa kultainen poni asustaa. Pakkanen oli kiristynyt viikonlopusta, joten suuret, lyhytkarvaiset puoliveriset puuttuivat tallimaisemasta. Muutama sisukas pörröponi kökötti tarhoissa syömässä heiniä - niin Gekkokin. Nella vei ensimmäisenä tallikassinsa ponitalliin ja nappasi riimunnarun matkaansa. Hän puikahti aidan väli maneesin takaiseen tarhaan ja käveli ponin luokse.
“Hei, Gekko, lähdetkös sisälle?”
Poni vaikutti hieman hämmästyneeltä, ja hetken Nellaa tuijotettuaan se lähti talsimaan hitaasti Nellan perässä. Poni tuli nätisti talliin asti ja Nella talutti sen ihan perälle Elmon viereiseen karsinaan.

Nella kävi harjaamaan Gekkoa ja toiset talliin tuodut ponit viettivät vaan aikaansa karsinoissa. Elmo viereisessä karsinassa tömäytti välillä takaseinää, kun seinän takana ponikarsinassa Siiri ja pikkuinen uusi shetlanninponi hörisivät toisilleen tai pitivät muuten mekkalaa. Siirihän oli vähän vauhdikkaampi poni, mutta niin näytti sen uusi karsinakaverikin olevan. Missähän Walma, se suloinen musta poni oli?

Vastakkaisissa karsinoissa asusti kirjava Hestia, hieno isompien tyttöjen poni. Tuulia oli monesti ratsastanut sillä ja puhunut, miten hieno poni se on. Olihan tyttö hoitanutkin Hestiaa, mutta nyt Tuulia oli Saksassa maatilalla auttamassa lasten ja hevosten hoitamisessa. Nella kävi joskus viikonloppuina auttamassa Essiä, Tuulian mummia, tallitöissä liikuttamalla Viola-aasia. Siellä oli kuitenkin hieman yksinäistä käydä, kun Tuulia ei ollut kotona, niin hänestä oli kiva päästä Seppeleeseen!

Hestian vieressä asuvaa ponia en tunnistanut, mutta se oli kaunis valkea poni. Ehkä sen ja Siirin uuden karsinakaverin nimet selviäisivät vielä minulle. Ehkä voisin kysyä niitä tuolta lettipäiseltä tytöltä, joka juuri näytti tulleen ulkoata talliin. Ainakin hän näytti kävelevän tänne tallin perälle päin. Kun olin varma, että hän tulee perälle asti, sanoin moi.
“Moi”, tyttö vastasi. “Tarvitko apua?”
“En mä! Oon niin pieni, että kaikki varmaan luulee mua tuntiratsastajaks, mutta oon Gekon uusi hoitaja!”
“Aa, sä oot se Nella! Mä olen Isabel ja hoidan Hestiaa.”
“Millä luokalla oot?” kysyin.
“Seiskalla”, Isabel vastasi. Hän puhui vähän hassusti, niinkuin se mun luokkakaveri, joka oli kotoisin ulkomailta ja kertoi aina hauskoja tarinoita siitä, miten siellä kaikki oli niin erilaista.
“Mä olen vasta nelkillä”, kerroin.
“Sittenhän sulla on jo englantia koulussa! Mä olen asunut melkein aina Englannissa. Voin vaikka joskus auttaa sua läksyissä, jos haluat!”
“Voi, se olisi kivaa!” sanoin hymyillen.

“Tiedätkö, mikä tuo valkea poni Hestian vieressä on?” kysyin, kun Isabelkin oli alkanut harjaamaan lehmäponiansa.
“Se on Lumi, se on vähän äksy poni. Netta hoitaa sitä.”
“Aa, semmonen oranssitukkainen tyttö?” kysyin. Isabel nyökkäsi ja jatkoin: “Mä kävin Netan kanssa samoilla ratsastustunneilla pari vuotta sitten täällä. Siitä tunnen sen.”
“Okei, kiva! Ehkä me voidaan joskus lähteä yhdessä maastoon.”
“Joo, täällä onkin niin ihanat maastot! Ootko ehtinyt jo käydä?”
“Joo, olin muutama päivä sitten Fiian ja Salman kanssa maastossa”, Isabel sanoi, muttei kertonut enempää. Ehkä isojen tallityttöjen kanssa oli jännittävää lähteä maastoon.
“Mä muistan ne kanssa, ja Fiiahan hoitaa tätä Elmoa”, sanoin osoittaen tummanrautiasta ponia viereisessä karsinassa.
“Niinpä! Mukavia he olivat.”
“Joo! Ketkäs Siiriä ja toista shettistä hoitaa nyt?” kysyin. Halusin päästä kärryille siitä, mitä Seppeleessä tapahtuu!
“Siiriä hoitaa Clara, ja Akan hoitajaa en ole nähnyt.”
“Ahaha, onko sen nimi Akka?” nauroin. “Voi, pikkuinen Akka. Ehkä Pikku-Akka kuvaisi sitä paremmin!”
“Voi kuule, se on pieni mutta sisältään niin suuri!” Isabel sanoi mahtipontisesti ja nauroimme.

Oli hauskaa, että ihan vieressä asustavien ponien hoitajat olivat edes lähes minun ikäisiä. Seppeleessä oli niin aikuisia ihmisiä! Heidän ratsastustaan oli aina kiva katsoa ja ihailla, mutta ei heistä ollut nauramaan “pikkuisten” vitseille ja koulun typerille opettajille - tai luokan pojille, jotka eivät vain tajunneet, että hevoset on yhtä hieno harrastus kuin mopotkin. Meiän ponitallin porukasta tulisi varmasti hyvä kavereita, ja ikävöin heti takaisin tallille, kun päivän päätteeksi nousin linkkiin. No, pian tulisin taas käymään!


Huh, en olekaan kirjoittanut tarinoita aikoihin… Kertoja vaihtui kesken tarinan, hups, ja hetki voi mennä, että mahdun ajatuksen tasolla kymmenvuotiaan saappaisiin (: Mutta pikkuhiljaa, on hauskaa olla täällä taas!

[Nella]

✿ Perjantai 09.2. ~ Omiin maailmoihin ✿

Gekko katosi omiin maailmoihinsa, kun olisi pitänyt lähteä Nellan perässä tarhasta talliin. No, hetkisen jälkeen poni palasi tähän maailmaan ja lähti tyynen rauhallisesti talsimaan tytön perään, ja Nella vain ihmetteli, että onpa hassu poni!

[Nella]

✿ 1.8. ~ Ponikesän riemuja ✿

Helteet vain jatkuivat, kun kesä kääntyi elokuun puolelle. Viime viikon ponileiri oli ollut hellepäiviä täynnä, mutta mahtava viikko se oli silti. Parin vuoden jälkeen oli ollut kiva päästä taas leirille. Nellalle kuului muutenkin hyvää. Miettikää, tyttö lähtee jo viidennelle luokalle ensi viikolla! Aika kuluu nopeasti ja lapset kasvavat sitäkin nopeammin. Tyttö oli kerännyt lisää pituutta, ja vaikka hän oli edelleen hintelä, oli pikkulasten tikkumaisuus hiljalleen häviämässä. Hän oli antanut leikata itselleen kesätukankin. Nellasta oli selvästi tulossa teini, enää pari vuotta ja tyttö olisi yläkoulussa. Luonteessa lähestyvä teini-ikä ei onneksi näkynyt: tyttö oli edelleen ystävällinen ja rauhallinen ja viihtyi kaikenikäisten kanssa.

Kevätkin oli kulunut niin vauhdilla. Nelosluokka, aina yhä enemmän aikaa vievät koulutyöt ja Gekon hoitaminen olivat täyttäneet tyttösen arjen, ja toisinaan hän kävi vielä Sumulahdessa hoitamassa Violaa. Siinä oli lapsoselle ohjelmaa! Nella oli maastoillut Gekolla Neten ja Lumin kanssa, tapellut jumittavan hoitoponinsa kanssa, harjannut loputtomiin Claran ja Saagan kanssa pienen ponikolmikon pitkää talvikarvaa keväällä, puunannut sinisiä varusteita ja käynyt ratsastustunneillakin Gekon kanssa. Tänä kesänä hän sai olla mukana seuraamassa Saagan valmentautumista Kekkosella, ja Tuuliakin oli palannut kotiin ja häntä näki niin Seppeleessä Hestian seurassa kuin Sumulahdessa arkiaskareissaan.

Tänään oli niin lämmin, että Nella päätti lähteä uittamaan Gekkoa. Saaga ja Akka lähtivät mukaan. Tyttöset humputtelivat peltojen viertä kulkevaa hiekkatietä kohti rantaa. Satulat oli jätetty talliin ja pikkuponien ravi pompotti. Hiekkatie pöllysi kuivuuttaan ja heinäsirkat lauloivat ojan heinikossa. Kun kaverukset viimein pääsivät rantaan, oli ihanan viilentävää pulahtaa veteen. Tosin Kekkosen piti ensin minuuttitolkulla jumittaa vedenrajassa ja kauhistella peilikuvaa, joka läikehti Akan kirmatessa jo vedessä. Lopulta Gekkokin suostui uimaan. Ponit kahlasivat, uivat, polkivat vedenpintaa kavioillaan ja piehtaroivat rantavedessä. Ja lopuksi kierivät hienossa rantahiekassa - siispä tytöt ratsastivat ne takaisin uimaan!

[Saaga]

Se sinivalkoinen ruusuke
26.6.2018 / Saaga ja Gekko

“Vakava ilme.”, äiti totesi selatessaan kameran kuvia joita Petteri oli minusta ottanut kisaradalta.
Katsahdin äidin kommentoimaa kuvaa.
”Keskittynyt.”, totesin vain ykskantaan. Istuimme Seppeleen kentän katsomossa ja seurasimme 80cm luokkaa. Sylissäni lepäsi tuore sinivalkoinen ruusuke, jonka olin äskettäin voittanut Gekon kanssa. Meidän ensimmäiset yhteiset kisat olivat menneet hyvin. Kuten kameran näytöllä keikkuva kuva kertoi, olin keskittynyt radalla superpaljon siihen, että sain Gekon yli kaikista esteistä.

Gekko oli hieman herkkä kieltämään, joten olin jo ennen kisoja tehnyt vakaan päätöksen ja asettanut tavoitteeksi, että kaikista esteistä mentäisiin yli ekalla kerralla. Hieman arastelua ponissa oli havaittavissa jo verkassa, mutta Hanskin ohjeilla se kytkettiin pois ja jäin odottelemaan rataa hyvillä mielin. Korkeus oli maltillinen, vain 40cm. Gekon kanssa kuitenkin ongelman ydin ei juuri ollut korkeudessa, vaan ylipäätään siinä, mennäänkö esteestä ylipäätään yli.

Yli olimme kuitenkin menneet jokaisesta esteestä ja ratsastuskin oli pysynyt ihan siistinä. Gekko oli tsempannut hyvin radalle ja itse oli pysynyt tarpeeksi napakkana ja pitänyt ponin hyvässä vauhdissa. Kaikki puomit oli meidän kohdalla pysynyt ylhäällä ja vauhtiakin oli riittänyt sen verran että ykköspaikka oli lopulta muutaman osallistujan joukosta irronnut.

Äiti selasi eteenpäin kuvia ja osui kuvaan, joka oli otettu palkintojen jaosta. Gekko oli ihan hirveän söpö ja meillä oli sopivasti toisiinsa sopiva kisa-asu: Gekon vaaleansinisen satulan inspiroimana, olimme äitin kanssa käyneet shoppailemassa minulle vaaleansinisen kisapaidan ja Gekolle asuun sopivat suojat. Ostimme minulle myös uudet valkoiset kisahousut. Me oltiin Nellan kanssa laitettu Gekolle hirveän söpöt sykeröt sen vaaleaan harjaan ja koko poni oli puunattu täydellisen puhtaaksi. Olin käyttänyt kokonaisen puoli tuntia setvimällä sen häntää silkin sileäksi. Kaikki varusteetkin olimme Nellan kanssa puunanneet edellisenä päivänä. Kuvassa ponilla oli söpö ilme ja suitsissa komeili sinivalkea ruusuke hienoisesti tuulessa lepattaen.

Seuravaa kuva oli kunniakierrokselta.
”Oletpa onnellisen näköinen.” äiti totesi ylihempeällä äänellä.
”No oli kiva voittaa”, sanoin ohimennen ja kaivoin puhelimen taskustani.
”Lähetä mulle se kuva jonka otit palkintojenjaosta.” sanoin ja katsahdin äitiin.
”Joo..” äiti sanoi ja laittoi kameran vihdoin pois.
Saatuani kuvan omaan puhelimeen julkaisin sen instagramiin.

saagailona ekat kisat Gekon kanssa ja ykköspaikka, hienoin poni! #Gekero #winner #seppele #esteratsastus #poniesforlife

[Nella]

✿ 14.8. ~ Väärä satula ✿

Tiistaipäivä meni jo lähes kuin normaali päivä. Nella meni aamulla kouluun, eikä hänen luokallaan ollut kuin pari heppatyttöä jotka kävivät eri tallilla. He olivat toki kuulleet Seppeleen tallipalosta, mutta kysymykset oli esitetty jo eilen. Nyt se oli viitosluokkalaisten tyttöjen puheissa jo menneen talven lumia, vaikkei Nella voinut lakata ajattelemasta paloa. Mitä jos he olisivat tajunneet heti ensimmäisen palovaroittimen äänestä, että nyt on tosi kyseessä? Olisiko palo ehditty sammuttaa, ennenkuin se levisi heinävintiltä?

Myös tallilla pyöri tunnit ihan tavallisen näköisesti, vaikka tosiasiassa hevosjaot sun muut olivat heittäneet kuperkeikkaa. Poneja ei juuri tunneilla näkynyt, sillä ponivarusteet olivat tuhkaa. Nella oli Saagalta kuullut, että miniponitunnillakin oli harjoiteltu tänään poniagilityä. Riimuja ja naruja kun ratsastuskouluista löytyi lähes loputtomiin. Nella ehti tallille estetuntien aikaan, ja Saagakin oli vielä paikalla.
“Miniponitunti oli kyllä mielenkiintoinen”, Saaga naurahti. “Sinta oli varmaan ainoa, joka meni kiltisti. Akka äksyili kuten aina, Peck jyräsi ja Gekko jumitti joka toisen esteen tai tehtävän eessä..”
“No eivätpä päässeet helpolla sitten”, Nella sanoi miettien, että tunti olisi varmasti ollut hauskaa katsottavaa. “Meneekö pikkuponit enää muilla tunneilla tänään?”
“Ei, tunneille menee isompia poneja, kun ne voi lainata pienempien hevosten kamppeita. Jos ees suitset löytyis niille, ilman satulaahan voi ihan hyvin mennä.”

Silloin Nella vasta tajusi. Hän oli ollut niin järkyttynyt ja murehtinut, että tallipalo oli heidän syytään, niin hän ei ollut ehtinyt ajatella koko asiaa.
“Gekon vaaleansininen satula”, hän henkäisi tuijottaen tyhjyyteen. “Sitä ei ole enää”, hän jatkoi kääntäen katseensa takaisin Saagaan.
“Ei niin”, Saaga sanoi harmistuneena. “Mietin sitä jo yöllä palon jälkeen, mutta kun nukahdin, unohdin koko asian.”
“Mäkään en ollut ehtinyt tajuta, mutta ilmankos Gekko näytti jotenkin tosi oudolta sen Ruskamäen Noan varusteissa!”
“Gekko tarvii kyllä uuden vaaleansinisen satulan”, Saaga ilmoitti. “Ja vaikka suitsetkin!”
“Niinpä!”

Tytöt päättivät lähteä taluttamaan poneja metsään, kun ei oikein ratsastamaankaan päässyt. Reitti metsäpoluille meni juurikin palaneen ponitallin vierestä. Oli se hurja näky.
“Siellä se on sininen satulakin pelkkää tuhkaa nyt”, Nella katsoi haikeasti.
“Ja kaikki muutkin sitä yhtä koulusatulaa lukuun ottamatta”, Saaga lisäsi.
“Aa se jonka Robert pelasti? Se otti kyllä niiin väärän satulan!”
“Miten se ees löyti savuisesta varustehuoneesta mitään tiettyä satulaa”, Saagakin ihmetteli.
“No niinpä, tosin sen sinisen satulan olisi sokeakin erottanut! Sen ois pitänyt pelastaa se sininen satula”, Nella harmitteli. “Olihan sillä kaksi kättä eikä ponisatulat niin paljoa paina, ois tuonut molemmat!”
“Se koulupenkki oli kuulemma joku vanha satula, joka oli ollut Robertin hoitoponin satula aikoinaan”, Saaga tiesi.
“No just, joku vanha pölynen satula”, Nella tuhahti. Kyllä se nyt oli niin, että Robert oli pelastanut ihan väärän satulan. Ainakin pikkutyttöjen mielestä.