1. Uusi pahanilmanlintu nimeltä Aurinko
Lauantai-iltapäivänä hiippailin Seppeleeseen toiveenani, etten törmäisi yhteenkään hoitajaan, yksityisenomistajaan, ratsastuksenopettajaan tai muuhunkaan tallilaiseen. Kauempana käytävällä oli vain punatukkainen, laiha poika lakaisemassa käytävää, mutta hän ei kääntynyt tervehtimään. Vein repun uuden hoitoponini, Vennan, karsinan edustalle, nappasin vihreän riimun mukaani ja suunnistin tarhoille.
Seppele oli minulle paikkana tuttu, olinhan käynyt täällä muutamalla ratsastustunnilla ja hoitajakurssilla. Kun viisi hoitajapaikkaa oli heinäkuussa vapautunut, olin hetken mielijohteesta täyttänyt hakemuksen ja vienyt sen Seppeleen toimistoon, ihan vain läpällä. Viime viikot olin joka ilta ennen nukkumaanmenoa käynyt mielessäni läpiskenaariot, joissa pääsin mukaan Seppeleen talliporukkaan, tutustuin ihmisiin ja sain kasakaupalla kavereita. Eilen illalla kun olin saanut Annen tekstiviestin, olin pitkän pohdinnan jälkeen päätynyt ajattelemaan, että minulla oli vain todella vilkas mielikuvitus. Kävisi niin kuin aina ennenkin oli käynyt: pitäisin etäisyyttä kaikkiin ihmisiin, mulkoilisin ja tiuskisin tahtomattani, vaikka sisimmässäni kaipasin hyvää ystävää enemmän kuin mitään muuta. Lopulta kaikki olisivat oppineet, ettei minua kannattanut lähestyä.
Unohdin synkät ajatukseni, kun näin Vennan tarhassa. En ollut koskaan nähnyt sitä elävänä, mutta tunnistin sen heti valokuvista: tummanrautias wels C, jolla oli suloinen, vaaleanpunainen turpa, kermanvaalea harja ja joka jalassa vitivalkoinen (tai juuri nyt vähemmän vitivalkoinen) korkea sukka. Auringonsäteet osuivat Vennan syvänruskeaan karvaan, kun se laidunsi pikkuisen, mustan shetlanninponin vierellä. Pujahdin aidan välistä tarhaan ja huhuilin matalalla äänellä:
”Vennaa…”
Tamma ei näyttänyt järin innostuneelta, se vain mulkaisi minua otsatukkansa alta, luimisti vähän korviaan ja siirtyi syömään pari askelta kauemmas. En lannistunut, vaan ajattelin, että ehkä poni oli ujo ja sen takia kärttyinen. Olin lukenut Seppeleen nettisivuilta Vennan esittelyn moneen kertaan. Sillä on vain tammamaiset piirteensä, ajattelin. Kävelin ponin luo, tartuin harjaan ja vedin pään ylös ruohikosta.
”Nyt mennään sisälle”, ilmoitin. Pujotin riimun turvan yli väistäen näykkäisin ja kiinnitin soljen leuan alle. Lähdin edeltä portille. Venna seurasi haluttoman oloisesti, mutta seurasi kumminkin.
Tallissa askartelin Vennan kiinni karsinan kaltereihin. Hain harjapakin ja aloin sukia ponista kurajälkiä kumisualla ja pölyharjalla. En välittänyt Vennan tempuista, ja pian se alistuneesti huokaisten luopui näykkimisestä, jalkojen nostelusta ja kääntyilystä. Taputin lempeästi sen kaulaa.
”Osaathan sä käyttäytyäkin”, kehaisin.
Silloin vintin portaiden suunnalta kuului askelten jytinää ja iloista rupattelua. Sydämeni jysähti, samaan aikaan kauhusta ja toivosta. Yhtäaikaisesti toivoin ja pelkäsin, että tulijat haluaisivat jutella. Näkyviin ilmestyi kaksi tyttöä, toinen oli kaunis, solakka brunette ja toinen todella lyhyt blondi. He nauroivat jollekin kovaan ääneen. Sitten he huomasivat minut Vennan karsinassa.
Nyt, Aurinko, käskin itseäni. Ole kerrankin nimesi veroinen. Hymyile iloisesti ja tervehdi.
Mutta kasvoni eivät totelleet. Ennemmin taisin mulkoilla pahansuovasti.
Tytöt moikkasivat minulle ja menivät riimut kädessään pihalle. Sätin itseäni vihaisesti. Nyt tytöt kertoisivat kaikille, millainen myrtti hoitajaksi oli otettu…
Vennan kavioita putsatessani ajattelin, että aika harva varmaan tiesi, miltä tuntui olla oikeasti ujo. Minä tiesin, miltä se tuntui. Useimmiten tuntemattomien edessä en saanut väkisinkään kasvoilleni ystävällistä hymyä ja suustani ulos moita – nuo kaksi pientä elettä olivat ensimmäiset askelet tutustumiseen jonkun kanssa. Tai siihen, että muuttuisi aavistuksen lämpimämmäksi ihmiseksi. Ja kun piti mennä uuteen paikkaan tai tilanteeseen, uusien ihmisten keskelle, tuntuivat jalat raskailta ja haluttomilta ja mahassa lenteli sauvasirkkaparvi.
Kun tyttöjä ei muutamaan minuuttiin kuulunut, lähdin taas Vennan kanssa tarhoille. Mieleni oli vieläkin maassa, mutta taputtaessani Vennan kaulaa ennen kuin annoin sen ravata laumatovereidensa luokse tuumin, että kun Vennan kaltaisia poneja oli olemassa, oli tallilla käyminen todellakin kaiken pakoilun ja stressin arvoista. Uskoin, että meistä tulisi Vennan kanssa nihkeästä alusta huolimatta kaverit, kunhan vain tutustuisimme toisiimme. Romanttisesti ajattelin, että meidät oli luotu toisillemme. Nimemmekin täsmäsivät: Vennan oikea nimi, Heulwen, tarkoitti kymriksi aurinkoista, ja kuten minä, Vennakin oli luonteeltaan vähemmän aurinkoinen.
Päivän ikävin kohtaaminen sattui satulahuoneessa, kun olin juuri tullut tuomaan harjapakkia paikalleen. Olin ottanut Vennan pakin ylimmältä hyllyltä, ja yritin juuri muistella, millä jakkaralla olin seissyt, jotta saisin pakin takaisinkin hyllylle. Katsellessani ympärilleni satulahuoneen ulko-ovi avautui ja sisään astui sama säteilevän kaunis brunette, jonka olin nähnyt aikaisemmin tallissa. Hän hymyili lämpimästi.
”Tarviitko apua? Mä saan kyllä sen nostettua paikoilleen”, hän sanoi huomaten selvästi, minkä ongelman parissa paraikaa pähkäilin.
Hymyile, sano kyllä kiitos ja esittele itsesi, komensin itseäni. Kauhukseni suustani kuuluivat seuraavat kiukkuiset sanat:
”Pidä vaan huoli omista asioistas.”
Olisin tehnyt mitä vain saadakseni sanat takaisin, mutta se ei enää tässä vaiheessa auttanut. Tyttö katsoi minua hämmentyneenä ja loukkaantuneena ja kurottui ottamaan käsivarrelleen yhden satulan satulatelineestä ja suitset koukusta.
”Selvähän se”, hän sanoi ja meni takaisin pihalle.
Minun teki mieli potkaista itseäni. Halusin juosta tytön perään ja sanoa, että olin pahoillani, ettei minun ollut ollut tarkoitus puhua niin vihaisesti, että ne sanat vain tulivat. Että olin oikeasti vain ujo.
Äkkäsin huoneen nurkassa porrasjakkaran ja kipusin asettamaan pakin paikalleen. Tunsin itseni maailmanluokan luuseriksi lähtiessäni hakemaan reppuani. Nyt lähtisin kotiin ja laittaisin Annelle tekstarin, etten ehtisikään hoitamaan Vennaa.
Siinä paha missä mainitaan: olin törmätä itse pääjehuun heti satulahuoneen ulkopuolella. Tämä hymyili ystävällisesti.
”Hupsista! Sinä taidatkin olla uusi hoitaja?”
Pidin vihaiset sanat tiukasti sisälläni ja nyökkäsin.
”Mikä sinun nimesi on?”
”Aurinko.”
”Hauska tutustua, olen Anne, Seppeleen omistaja ja ratsastuksenopettaja. Tulisitko hetkeksi toimistoon, niin voisimme sopia muutamasta käytännön asiasta?” Anne ehdotti. Luojan kiitos hän ei huomioinut juroa ilmettäni, eikä minun tarvinnut paljon puhua. Seurasin häntä toimistoon.
Toimistossa Anne istui työpöydän ääreen ja kaivoi sekalaisten paperikasojen kätköistä yhden lappusen, ilmeisesti minun hakemukseni. Minä istuin tuolille häntä vastapäätä.
”Olet siis 14-vuotias, ratsastanut kahdeksan vuotta ratsastuskoululla… Ja tykkäät esteratsastuksesta?”
Yskäisin.
”On se ihan kivaa, mutta enemmän mä tykkään maastoilla. Ja hoitaa heppoja”, kerroin vähän käheällä äänellä.
”Ahaa, selvä. Saat kyllä kilpaillakin Vennalla halutessasi. Olet kai käynyt täällä hoitokurssin, jossa käytiin läpi hoitajan tehtävät ja mistä täällä löytyvät mitkäkin tarvikkeet?”
Nyökkäsin.
”Selvä. Jos tulee kysyttävää tai jotain ongelmia niin voit kääntyä minun tai toisen ratsastuksenopettajan Pirittan puoleen. Tai jonkun pitempään käyneen hevosenhoitajan puoleen, he tietävät aika paljon kaikenlaista. Ja ovat tosi kivoja ja reiluja, pääset varmasti pian porukkaan. Onko nyt tässä vaiheessa kysyttävää.”
Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana Anne katsoi minua kysyvästi ja minä yritin keksiä sanoja, joilla kertoisin, etten sopisi porukkaan, että todennäköisesti suurin osa porukastani oli kuullut Pikku Myyn maineestani jo nyt ja tiesi olla lähestymättä. Sanoja ei löytynyt, ja Anne hymyili rohkaisevasti.
”No niin, sitten toivotan sinulle hauskaa ja antoisaa hoitotaivalta Vennan kanssa.”
Anne nousi seisomaan, ja seurasin hänen esimerkkiään. Nyt ei voinut perääntyä. Minä olin virallisesti Vennan hoitaja, ja minun täytyisi ilmestyä tallille säännöllisesti hoitamaan sitä. Mahaani nipisteli inhasti.
Kymmentä minuuttia myöhemmin, kun äitini hieno Audi kaarsi pois parkkipaikalta ja minä istuin etupenkillä, katsoin kuitenkin jo kaipaavasti Seppeleen tallia.
Elämä oli jännittävää. Koskaan ei tiennyt varmasti mitä tuleman piti. Sillä hetkellä oli sekä hyvä että paha, etten vielä tiennyt mitä kaikkea tulisin sinä syksynä Seppeleessä kokemaan.
Blondi on sitten Inkeri ja brunette on Rosa :-)