Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Dec 23, 2017 16:02:55 GMT 2
Mulla samansorttista asiaa kun Saralla... Valitettavasti törkeän pitkästi venähtäneen hiljaisen kauden jälkeen mun on sanottava että on reilumpaa antaa Gekko hoidettavaksi jollekin jolla riittää aikaa ja intoa enemmän kun mulla. Mä siirryn tästä takavasemmalle seurailemaan Seppeleen menoa, kiitos teille kaikille että oon saanut olla mukana
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Sept 14, 2017 16:39:46 GMT 2
Jatkan, kuten jo jonnekin ilmoittelin niin taukoilun pitäisi loppua mun osalta ylioppilaskirjoitusten jälkeen :-)
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Aug 13, 2017 10:53:35 GMT 2
Piiiiiitkästä aikaa löysin tieni foorumille ja olin kyllä hämmentynyt etten ole lentänyt pihalle pitkän hiljaiseloni aikana. Kesätyöt vei totaalisesti mehut kaikilta muilta elämän osa-alueilta ja nyt syksyn tullen on retuperällä niin musiikkijutut, ylppäreihin valmistautuminen kuin virtuaalitalleilukin. Yritän kumminkin tässä palailla arkeen, kohtapuoliin väsäillä Gekolle tarinaa ja hypätä taas mukaan menoon :-)
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Apr 26, 2017 14:23:30 GMT 2
Mä sitten rakastan Lynnin tarinoita :-)) Niissä on aina niin kiva fiilis!
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Apr 22, 2017 10:49:22 GMT 2
23. Kivet sydämellä
Se oli sellainen päivä, että oli helppo uskoa maailman hyväntahtoisuuteen. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, lunta ei näkynyt mailla halmeilla, ja minulla tuli hiki mustassa ratsastustakissani, kun kuoputin Gekon talvikarvaa kumisualla hoitopuomin luona. Karvaa leijaili maata kohti isoina tukkoina, jotka takertuivat ratsastushousuihin ja hanskoihin, ja Gekko nuokkui ylähuuli lörppyen, kun sai keväiselle kutinalleen helpotusta. Yasmin ja Lemon olivat Gekon toisella puolella samaisen työmaan kimpussa. Yasminista oli tullut minun vakioseuraani tallilla – Clara ei vieläkään puhunut minulle enkä minä hänelle. Väliimme oli ratkennut kuilu, jonka ylittäminen tuntui käsittämättömän vaikealta, vaikka olisinkin halunnut saada hänet takaisin, enemmän kuin mitään muuta. Yasminin seura oli yhtä kaikki terapeuttista. Huomasin vuodattavani hänelle kaiken koulujutuista siihen, miten vanhemmat olivat sitten rasittavia. Ja hän kuunteli kärsivällisesti ja yritti jopa antaa rakentavia neuvoja.
Tallin oven suunnalta kuului kavioiden kopinaa, ja me kaikki neljä – minä, Yasmin ja hevoset – käännyimme katsomaan. Gekko hörisi pitkään ja matalasti tarhakaverilleen Reinolle. Pyry talutti Reinoa, ja Reinon vierellä käveli kolme tutunnäköistä ihmistä. Pienikokoinen poika, jonka kypärän alta harottivat hunajanruskeat hiukset. Ja hänen äitinsä ja isänsä. Tunnistin pojan Olliksi. Sydämeni tuntui pysähtyvän, kun muistin, mitä oli tapahtunut alkeistunnilla pari kuukautta sitten. Olli oli ratsastanut Gekolla, Gekko oli säikähtänyt aitaa vasten kaatuvaa puomia ja ryöstäytynyt käsistä. Olli oli pudonnut, ja hänet oli kiidätetty ambulanssilla sairaalaan, ja hänen isänsä oli sanonut, että kaikki oli minun syytäni. Ja nyt Olli seisoi siinä terveen näköisenä ja hymyilevänä. Pyry piteli Reinoa samalla, kun auttoi pojan satulaan. Erotin usean kymmenen metrin päähän, että Olli hymyili jännittyneesti mutta innostuneesti. Kivi, joka oli levännyt rintani päällä monta viikkoa, vierähti nyt pois, ja äkkiä oloni oli käsittämättömän kevyt ja onnellinen. Vedin henkeä, ja minun teki mieli itkeä ilosta.
Pyry talutti Reinon tallin nurkan ympäri kohti kenttää. Käännyin katsomaan Yasminia, joka hymyili. Hänkin oli varmaan tunnistanut pojan, tai ainakin päätellyt jotain minun reaktiostani. ”Mahtavaa”, hän sanoi, ja kuulin, että se tuli suoraan sydämestä. Minä en saanut sanaa suustani. Keuhkoissa oli kumman pakahduttava tunne. ”Mä en ole nähnyt niitä täällä sen tapaturman jälkeen”, Yasmin sanoi. ”Ollin vanhemmat on varmaan varanneet sille yksityisen talutustunnin, että se voi rauhassa taas kokeilla ratsastamista.” Nyökkäsin. Niin se varmasti oli. Eihän lauantaina ollut muuta kuin yksi maastotunti.
Lähdimme yhdessä hakemaan Gekon ja Lemonin varusteita tyhjästä tallista. Lähtisimme rennolle maastolenkille kuuntelemaan kevään lintujen laulua ja puron solinaa. Yllätyksekseni Clara istui satulahuoneen nurkassa puujakkaralla kumartuneena Siirin suitsien ylle. Olin nähnyt hänet viime aikoina tyttöporukan ympärillä, ja ihmettelin, miksi hän oli nyt yksin. Kumara asento sai hänet näyttämään surulliselta ja yksinäiseltä. Sitten hän kohotti katseensa, ja nähdessään meidät hymyili kireästi. ”Heipä hei”, Yasmin tervehti iloisesti. ”Lähdetkö meidän seuraksi maastoon?” Purin huultani. Yasmin kyllä tiesi, ettemme minä ja Clara olleet puheväleissä. Clara pudisti päätään. ”En mä taida tänään.” Yasmin katsoi minua merkitsevästi, ja tiesin, mitä hän ajatteli. Nyt tai ei koskaan. Hän noukki Lemonin satulan ja suitset telineistä ja katosi vähin äänin käytävälle.
Minä seisoin keskellä satulahuoneen lattiaa vaivaantuneena. Laitoin kädet ensin selän taakse, sitten ristiin eteeni. ”Mitä sä haluat?” Clara töksäytti. ”Älä väitä, että sä PUHUT mulle.” Ollin näkemisestä tulleesta kevyestä olosta oli yhä jotain jäljellä, ja se kai antoi minulle voimaa avata suuni. ”Anteeksi siitä, mitä mä sanoin silloin”, aloitin kankeasti. Tiesin, että Clara tiesi, mitä tarkoitin. ”Ja kaikista näistä viikoista”, jatkoin. Odotin Claran reaktiota. Hän vain katsoi minua ilmeettömänä, mutta ainakin pesusienikäsi oli pysähtynyt. ”Mä näin Ollin tänään”, sanoin, ja äänestäni kuulsi läpi tukahdutettu riemu. ”Se tuli tunnille. Ja se näytti olevan ihan… fine.” Clara hymyili jäykästi. ”Kiva juttu.” Rohkeuteni alkoi säröillä, taistelutahtoni horjua, kun Clara ei vastannut mitään muuta. ”Anteeksi”, toistin. Sitten Clara avasi suunsa ja näytti äkkiä olevan itkun partaalla. ”Tajuatko sä, että jollain muullakin voi olla vaikeaa kuin sulla”, hän parahti. Minä hätkähdin ja astuin pari askelta taaksepäin. ”Ti-tietysti tajuan”, änkytin. ”Ei näytä siltä”, Clara puuskahti. ”Sä olet vältellyt mua ja kaikkia muitakin kuin ruttoa varmaan kaksi kuukautta. Ei se talutustapaturma mikä lie ollut ainoa asia, mitä täällä tapahtui. Et tiedäkään miten ärsyttävää on olla riidoissa sun kanssa, ja sitten vielä se, että Inkeri on jostain syystä suuttunut mulle.” Minä vain seisoin avuttomana paikallani kädet sivuilla riippuen. Suuni oli auki, joten loksautin sen kiinni. ”Jos vaan nyt menisit pihalle, missä se sun oikea kaveri odottaa”, Clara sanoi ja käänsi katseensa takaisin syliinsä Siirin suitsiin. En enää tiennyt mitä sanoa. Niinpä vain noukin Gekon tavarat syliini, käännyin kannoillani ja kävelin ulos.
Pihalla ja maastolenkillä Yasmin kyseli moneen kertaan varovasti, oliko minun ja Claran välille tullut sopu. Vastailin lyhyesti ja mahdollisimman mitäänsanomattomasti. Tajusin, ettei Olli-asia ollut ollut ainoa kivi sydämelläni, vaikka se oli tainnut olla suurin. Sydämelläni oli nyt pienempi, terävämpi kivi, joka raapisi siellä ja muistuttaisi olemassaolostaan niin kauan, kunnes onnistuisin sysäämään senkin pois – eikä tilanne juuri nyt näyttänyt lupaavalta.
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Mar 15, 2017 17:44:48 GMT 2
Okei nyt lakkaan taistelemasta ajankäytön kanssa ja tuun suoraan sanomaan että musta kuuluu lisää ensi viikon perjantain jälkeen, kun kirjoitukset on tältä erää ohi. Aikaa periaatteessa olis just kirjoittaa, mutta stressaa niin paljon muut jutut ettei tekstiä synny Oon kyllä ptänyt itseni koko ajan ajan tasalla lukemalla kaikkien tarinoita.
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Feb 12, 2017 22:46:49 GMT 2
Yasminilta taas ihanan maanläheinen tarina n__n Tykkään kovin sun kirjoitustyylistä, se on niin lämmin ja realistinen.
Pipsan viimeisimmät tarinat on... kamalaa luettavaa D-,: Mutta huipusti kirjoitettu! Käytät älyttömän hyvin kielikuvia, ja noi vikat tarinat on ollut ytimekkyydessään ihan aarteita, ei yhtään haittaa et joku kirjoittaa lyhyitäkin tilannepätkiä, niissä ei ainakaan oo mitään turhaa.
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Feb 5, 2017 11:41:10 GMT 2
22. Kylmä koura
Oli taas maanantai. Maanantai merkitsi yhtä asiaa: menin ilmoitustaululle sydän pamppaillen, kylmä koura kurkkua puristaen katsomaan, oliko Gekko menossa alkeistunnille. Tänään tuli kaksi viikkoa kuluneeksi Ollin onnettomuudesta. Viime viikolla Gekkoa ei valtavaksi helpotuksekseni ollut tarvittu alkeistunnilla. Olin karannut yläkertaan siksi aikaa, kun alkeisryhmän vanhemmat, ratsastajat ja taluttajat olivat pyörineet tallissa. Nette, joka oli ollut taluttamassa, oli kertonut, ettei Ollia ollut näkynyt tunnilla. Muut hoitajat olivat katsoneet minua säälien. Aurinko parka, kun sen hevonen oli lähtenyt käsistä tunnilla ja sen takia ratsastaja oli tippunut ja kiidätetty ambulanssilla sairaalaan. Tänään seisoin taas ilmoitustaulun edessä, siirsin sormeani alkeistunnin saraketta pitkin hevosrivistöä pitkin, kunnes löysin Gekon ruudun. Siinä oli rasti. Vatsaani väänsi ilkeästi, kun marssin Gekon karsinalle harjaamaan ponia. Mitä, jos Olli tulisi tunnille, ja joutuisin näkemään hänen vanhempansa? Olisi tietysti mahtavaa, jos Olli tulisi tunnille. Ainakin tietäisin, että hän olisi kunnossa. En ollut kehdannut kysyä Annelta tai keneltäkään muultakaan, mitä hänelle oli tapahtunut.
Ahdistuneet ajatukset risteilivät päässäni, kun harjasin Gekkoa valmiiksi. Poni loi minuun tämän tästä oudoksuvia katseita ja välillä tökkäsi minua turvallaan kuin muistuttaakseen: hei, minä olen tässä, huomaa minut, ole läsnä! Tavalliseen tapaan tuntilaiset ja heidän vanhempansa parveilivat sisään varttia vaille neljä. Tähyilin vauhkona ihmisjoukkoa ja etsin katseellani Ollia ja hänen vanhempiaan, mutta en löytänyt heitä. Saatoin huokaista syvään helpotuksesta, ja sisäelinteni solmu hellitti hitusen. Gekon karsinalle asteli pullea, silmälasipäinen nainen, jolla oli sylissään sinihaalarinen taapero, ja perässä tuli ujon näköinen lettipäinen tyttö. En ollut nähnyt heitä, ennen, eivätkä hekään näyttäneet tunnistavan minua. Puristin kasvoilleni heiveröisen hymyn. ”Moi! Taimi menee tänään Gekolla, tämähän on kai Gekko?” nainen tiedusteli ystävällisesti. Gekko kurotti haistelemaan heitä karsinan oven yli, ja rohkea taapero kurotti koskemaan rukkaskädellään ponin turpaa. ”Joo, on se. Olette oikealla karsinalla!” vastasin. ”Mun nimi on Aurinko.” ”Taimi, tulehan tervehtimään Gekkoa ja Aurinkoa”, Taimin äiti patisti. Taimi hymyili minulle ujosti ja kurotti kätensä kohti Gekkoa, mutta kun Gekko käänsi päätään, hän veti kätensä pois. ”Gekko on superkiltti ja rauhallinen”, kerroin Taimille. Seuraavassa hetkessä näin sieluni silmin, kuinka Gekko otti hurjan sivuloikan paetessaan kaatuvaa puomia, ja kuinka Olli putosi ponin ja aidan väliin ja jäi makaamaan myttynä maahan.
Taimi ei halunnut osallistua Gekon harjaamiseen. Lähdin hakemaan ponin varusteita satulahuoneesta, ja ovella törmäsin Claraan, joka kantoi käsissään Siirin satulaa ja suitsia. ”Moi!” tervehdin ilahtuneena hymyillen. Clara ei vastannut hymyyn eikä oikeastaan edes katsonut minua, paineli vain shettiskarsinalle. Jäin hetkeksi seisomaan ovelle tumput suorina. Sitten mieleeni palautui, kuinka olin viime lauantaina tiuskinut hänelle. Ja huutanut vihaisesti, että hän ei tajunnut mitään. Minulla oli ontto olo, kun nostin Gekon satulan telineestä ja noukin suitset mukaani. Minun täytyisi puhua Claralle. Sanoa, etten ollut tarkoittanut sitä, ja että olin vain vähän stressaantunut. Mutta en tiennyt, uskaltaisinko.
Tasan neljältä talutimme ponit letkassa kentälle. Taimi käveli turvallisesti minun vasemmalla puolellani ja Gekko oikealla. Taimin äiti ja pikkusisarus vilkuttivat meille hilpeästi ja menivät aidan taakse seisomaan. Terapiaratsastajat tulivat meitä vastaan. Katsoin kadehtien, kun Yasminin ratsastajan avustaja kiitti häntä tunnista ja ratsastaja taputteli Lemonia. Yasminin kasvoilla paistoi iloinen, rentoutunut hymy. Miksen voinut enää saada taluttamisesta sitä samaa iloa kuin ennen? Sitten Yasmin näki minut, vilkutti ja hymyili rohkaisevasti. Hymyilin kiitollisena takaisin. Kun seisoimme kaarrossa, huomasin saavani muilta vanhemmilta tunnistavia katseita. En halunnut arvailla, mitä he ajattelivat. Käännyin selin aitaa kohti ja keskityin auttamaan Taimia Gekon satulaan.
Kun kävelimme alkukäyntejä, tunsin epämiellyttävästi, miten muiden lasten vanhemmat tuijottivat minua joka kerta, kun menimme tallinpuoleista pitkää sivua. Tuijotus söi jo valmiiksi olematonta itsevarmuuttani, mutta Gekko oli onneksi kuin enkeli. Estevajan kohdalla se vähän vilkuili, mutta muuten se ei näyttänyt merkkiäkään säikkymisestä, vaikka minä olin kireä kuin viulun kieli. Ravipätkissä Taimin äiti tuli pitämään tytärtään jalasta kiinni, ja minä unohdin ahdistukseni hetkellisesti, kun jouduin keskittymään Gekon pitelemiseen. Sillä oli vähän ylimääräistä energiaa.
Kun tunti vihdoin oli ohi, adrenaliini valui pois minusta, ja minulla oli turta ja voimaton olo, mutta kylmä koura vatsassani ei ollut hellittänyt. Hyvästelin Taimin ja hänen äitinsä kuin sumussa ja tajusin, etten muistanut tunnista mitään. Näin sieluni silmin, kuinka tästä eteenpäin joka maanantai tulisin tallille ensin panikoimaan, olisiko Gekko tunnilla, sitten panikoimaan, tulisiko Olli vanhempineen, ja sitten jännittämään koko tunnin ajan. Minua ahdisti.
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Jan 29, 2017 21:16:34 GMT 2
Emmyltä ihanan arkinen ja jollain tapaa tunnelmallinen tarina, kirjoitat ihan huipputekstiä n__n
Claran tarina oli superfilosofinen, on mukava lueskella Claran pohdintoja. Molemmat kuvat on myös ihan tajuttoman hienoja <3__<3
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Jan 29, 2017 19:53:09 GMT 2
Anteeksi että nää mun kaikki kommentit on nyt tämmösiä kamalan epärakentavia mutta :"-D Ihanan liikuttava ja aito tarina Sandralta, ja ihanaa että Sandra päätti jatkaa yrittämistä. <3 Loviisan tarinassa yhdistyi vanhan aikakauden loppu ja uuden alku, ja tunnelma oli ihanan haikea ja samaan aikaan toiveikas. Jään innolla seuraamaan Loviisan ja Lyylin yhteistä taivalta. :-)
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Jan 29, 2017 19:47:22 GMT 2
Hyvän kuuloisia uudistuksia! Aurinko jatkelee Gekon kanssa, mulla on tällä hetkellä inspis kohdillaan sekä ponista että hahmosta ja on toivottavasti vastaisuudessakin. Apuhoitajajuttu kuulostais kivalta ja saisin siitä ehkä kivoja ideoita tarinoihin, mutta mietin vielä että haluaisinko Gekolle hoitoparia.
Mullakin tosiaan neljät yo-kirjoitukset ja keväällä koittava iso päätöstutkinto muusikonhommissa työllistävät melko paljon, mutta koitan pitää itseni ajan tasalla ja kirjoitella niin usein kuin aikaa ja ideoita riittää.
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Jan 28, 2017 21:15:49 GMT 2
Claralta mahtava tarina!!! Alku oli ihana ja kuvailit tilannetta niin hienosti, toivon että kerkeen huomenna kirjoittelemaan jatkoa tälle onnettomuusinsidentille. Ja loppu oli tajuttoman creepy, haluan tietää kuka oli tämä vaaleatukkainen poika :-o
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Jan 28, 2017 14:10:54 GMT 2
Neteltä ihana maanläheinen tarina, tykkään sun kirjoitustyylistä ihan hullusti, tarinat etenee niin soljuvasti n__n
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Jan 25, 2017 16:01:42 GMT 2
Yasminilta ihana hyvänmielentarina n__n
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Jan 22, 2017 20:42:24 GMT 2
21. Onnettomuus
Se maanantai alkoi kuin mikä tahansa maanantai. Minulla oli aivan liian pitkä koulupäivä, mutta suoraan koulusta tallille meneminen piristi mieltä. Oli kaunis, aurinkoinen talvipäivä, ja pakkasta ei ollut liikaa, joten tunnit pidettiin kentällä. Ennen alkeistunnin alkua minä ja muutama muu hoitaja laitoimme ponit valmiiksi tallissa. Usein alkeisratsastajat saapuivat vanhempineen paikalle hyvissä ajoin päästäkseen harjaamaan poneja meidän kanssamme. Minusta tuntui aina mukavalta saada puuhastella Gekon ja pienten ratsastajien kanssa. Olin omiani neuvomassa ja auttamassa lapsia. Sinä maanantaina Gekolla ratsasti varsin tomera, pisamanaamainen Olli, joka ilmoitti ensitöikseen minulle täyttäneensä toissapäivänä kahdeksan. Hänen äitinsä ja isänsä olivat mukana. He olivat paljon nuorempia kuin omat vanhempani, ja tosi mukavia. Yleensä minua ujostutti vieraiden aikuisten seurassa, mutta Ollin äiti kyseli minulta hoitajanpuuhasta, ja kohta olin taas elementissäni auttamassa Ollia ja juttelemassa hänen vanhempiensa kanssa. Annoin Ollin yrittää kavioiden puhdistamista ja kerroin, miten poni satuloitiin. Ollin vanhemmat tuntuivat olevan kovin tärkeinä siitä, että heidän poikansa oli aloittanut ratsastuksen.
Neljältä minä, Katsu, Nette, Tuulia ja Clara suunnistimme kentälle hoitoponeinemme ja alkeisratsastajinemme. Olli talutti Gekkoa toiselta puolelta kuolainrenkaasta. Vanhemmat jäivät aidan viereen seuraamaan tuntia. Ollin isällä oli kamera kourassaan. ”Sä taidat olla vähän lyhyt nousemaan itse satulaan”, sanoin Ollille. ”Pääsetkö, jos punttaan?” Olli nyökkäsi päättäväisesti. ”Mut on ennenkin puntattu.” ”Selvä”, sanoin nyökäten. ”Ei kun selkään siis!” Gekko oli laiskalla ja uneliaalla tuulella, ja minä ja Olli saimme välillä patistaa sitä eteenpäin yhteisvoimin. Anne opetti alkeistuntilaisille ravin nostoa. Olli taisteli vielä ohjien kanssa, ja hankaluuksia ne tuottivat etenkin silloin, kun piti ohjata ja käyttää pohkeita samaan aikaan. ”Anna mä ohjaan kun ravataan”, neuvoin. ”Sä voit keskittyä silloin siihen, että pysyt kyydissä.”
Kukaan ei olisi voinut arvata, mitä sitten tapahtui. Gekko käveli korvat roikkuen lyhyen sivun puolessavälissä minun taluttaessa sitä. Olimme juuri estevajan kohdalla. Oli kai onnetonta sattumaa, että vajan seinään nojaava punavalkoraidallinen puomi päätti juuri silloin kaatua rysähtäen kohti Gekon takapuolta. Se osui aitaan kovalla kolinalla. Gekko reagoi salamannopeasti, eikä minulla ollut aikaa valmistautua. Poni otti nopean sivuloikan poispäin aidasta,kiskaisi riimunnarun kädestäni, ja seuraavassa hetkessä se jo ravasi ilmavasti kentän toiseen laitaan. Olli oli lentänyt kuin leppäkeihäs aidan viereen, ja nyt hän makasi myttynä lumisessa maassa. Sydämeni takoi tuhatta ja sataa, kun kyykistyin pojan viereen ja ravistin häntä varovasti olkapäästä. ”Olli! Sattuiko sua?” Olli ei vastannut.
Kuulin selkäni takaa juoksuaskelia. Sieltä tulivat Ollin isä ja äiti. He pujahtivat aidan ali, ja äiti kyykistyi Ollin puoleen. Anne oli saanut Gekon kiinni, ja hän komensi muita jatkamaan kävelyä kentän toisessa päässä. Tunsin muiden katseet selässäni. ”Aurinko, voisitko viedä Gekon talliin”, Anne pyysi rauhallisella äänellä. Nousin vapiseville jaloilleni ja tartuin Annen ojentamaan riimunnaruun. Gekko näytti jo aivan rauhalliselta. Anne kyykistyi tilalleni Ollin viereen, ja minä lähdin taluttamaan ponia portille. Kuulin takaani, kuinka Olli sanoi vaimealla äänellä, että häntä oksetti. Kun ohitin Gekon kanssa Claran ja Siirin, Clara huikkasi: ”Oletko sä kunnossa?” Nyökkäsin, vaikka käteni tärisivät ja minua huimasi.
Tallissa ei ollut ketään, kun talutin Gekon karsinaansa. Riisuin siltä varusteet kuin hypnoosissa. Gekko kumartui noukkimaan alusista päiväheinien rippeitä. Kannoin satulan ja suitset konemaisesti satulahuoneeseen paikoilleen. Vasta kääntyessäni takaisin ovelle huomasin Robertin, joka kökötti jakkaralla putsaamassa Harryn satulaa. Hän katsoi minua kulmat kurtussa. ”Tuolla kentällä…” solkotin. ”Sattui juuri onnettomuus.” Kuin sanojeni painoksi kuulimme sireenien ulinan. Robert näytti ällistyneeltä, ja minun teki mieli piilottaa kasvot käsiini ja alkaa itkemään. ”Mitä tapahtui?” Robert kysyi. ”Gekko säikähti puomia”, sanoin. Ääneni kuulosti kummalliselta. ”Ja se pillastui. Ja sen ratsastaja tippui.” Robert vain toljotti. Minä karkasin paikalta Gekon karsinalle.
Seisottuani pari minuuttia tumput suorana, järkytyksen kangistamana, kuulin taas askelet. Ulko-ovelta marssi Ollin isä. Kun hän näki minut, hänen kasvonsa jähmettyivät. ”Tulin hakemaan Ollin reppua.” Kumarruin sanattomana nostamaan karsinan edustalta Ollin vihreäruudullisen repun. Halusin kysyä, oliko Olli kunnossa, mutta en saanut sanaa suusta. Ollin isä kumartui lähemmäs kasvojani, ja sydämeni takoi. ”Sinun kaltaisia pikkutyttöjä, jotka eivät pysty käsittelemään hevosia, ei pitäisi päästää taluttamaan”, iso mies ärisi edessäni, kasvot muutaman sentin päässä omistani. ”Tiedäkin, että jos minun pojalleni aiheutuu tästä pysyvää vahinkoa, sinä olet vaikeuksissa.” Ennen kuin ehdin puolustautua, mies oli poissa.
Kapusin portaat yläkertaan ontto tunne vatsassani. Aioin mennä olohuoneeseen noutamaan sinne viemäni eväät ja lähteä suorinta tietä kotiin, mutta sitten kuulin keskustelun ääniä raollaan olevan olohuoneen oven takaa. ”… sireenien ääntä?” Puhuja oli Cella. ”I really don’t know”, Robert vastasi. ”Aurinko oli alhaalla. Se sano, että Gekon ratsastaja oli tippunut tunnilla.” ”Kamalaa”, Salma päivitteli. ”Mitä tapahtui?” ”Mä en tiedä. Gekko kuulemma pelästyi puomia. Enempää mä en ihan oikeasti tiedä.” ”Taluttiko Aurinko sitä?” Cella kysyi. Vatsanpohjani tuntui putoavan lattian läpi. ”Joo, kai…” Pystyin arvaamaan, mitä he ajattelivat. En tarvitsisi eväitäni. Heitin repun selkääni ja kipitin alakertaan.
Alkeistuntilaiset olivat juuri tulleet takaisin talliin. Lasten vanhemmat katsoivat minua kummallisesti vinoon, ja minua ahdisti. ”Aurinko!” Se oli Clara. ”Pitäisitkö tätä hetken”, hän kysyi tyrkäten Siirin ohjat sen ratsastajan äidin käteen. Yritin kävellä nopeasti pois paikalta, mutta Clara ehti tarttumaan käsivarteeni. Hän veti minut tyhjälle yksärikäytävälle. Juuri nyt en olisi välittänyt huolenpidosta. En nyt, kun mahassa möyri, ja tuntui siltä, että purskahtaisin itkuun hetkenä minä hyvänsä. ”Oletko sä kunnossa?” Clara kysyi huolestuneena. Räpyttelin vimmaisesti kyyneliä silmistäni. ”Olenko MÄ kunnossa?” kivahdin ääni särähtäen. ”Ratsastaja tippuu selästä ja joutuu ambulanssilla sairaalaan MUN takia, ja sä kysyt, olenko MÄ kunnossa?!” Clara tuijotti minua hätääntyneenä. ”Mutta Aurinko, ei se ollut sun syytä!” ”Ollin isän mielestä ainakin näytti olevan”, murahdin. Kiskaisin käsivarteni hänen otteestaan ja lähdin pois puolijuoksua. Välttelin kaikkien käytävällä olevien ihmisten katseita. En halunnut nähdä sääliä tai syytöksiä.
Hölkkäsin bussipysäkille ehtiäkseni viime tipassa seuraavaan bussiin. Ajatukseni laukkasivat villisti, ja Ollin isän sanat soivat korvissani. Tiedäkin, että jos minun pojalleni aiheutuu tästä pysyvää vahinkoa, sinä olet vaikeuksissa. Odotin koko ajan, että poliisiautot alkaisivat seurata bussia. Mitä, jos Olli vaikka kuolisi? Olisiko se minun syytäni, kun en ollut pystynyt pitelemään Gekkoa? Tunsin yhä itsessäni muiden vanhempien kummalliset katseet ja tavan, jolla Cella oli kysynyt, olinko minä taluttanut Gekkoa, kun onnettomuus oli tapahtunut.
|
|