Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Aug 4, 2016 17:15:52 GMT 2
14. Aika käy vähiin ennen kuin loppuuTorstaina tummat pilvet kerääntyivät taivaanrantaan, kun suitsin Vennaa tallin pihassa. Clara seisoi vieressä, herttainen, rakastettava Clara, joka toimi aina kuin tosi ystävä. ”Oletko sä aivan varma ettet halua seuraa?” Clara varmisti kymmenettä kertaa. Pidin kasvojani piilossa kypäränlipan alla. ”Joo, mä haluan mennä yksin”, vakuutin. ”Me pyöritään ihan tossa lähettyvillä. Me pärjätään kyllä.” Meillä tarkoitin minua ja Vennaa. ”Hyvä on sitten”, Clara huokaisi. Hän oli aikaisemmin yrittänyt kiskoa minua katsomaan uutta ponia, joka oli saapunut aamupäivällä, mutta olin kieltäytynyt. En ollut nähnyt ponia vilahdukseltakaan, vaikka olohuoneessa joka ikinen oli hehkuttanut sen suloisuutta. Halusin pitää tiukasti kiinni Vennasta. Tuntuisi Vennan pettämiseltä mennä nyt paijaamaan toista ponia. Clara piti vastaan toisesta jalustimesta, kun kiipesin Vennan satulaa. Poni tuntui alla tutulta, ja sydäntäni särki ajatella, että ratsastin sillä nyt viimeisiä kertoja. Tieltä päin kuului auton ääniä, ja pihaan kaartoi auto perässään traileri. Minun ei tarvinnut kysyä tietääkseni, että traileri haki Tolloa. Halusin äkkiä pois pihapiiristä, sillä en halunnut nähdä, miten Tollo lastattaisiin ja lähtisi kohti tuntematonta.
Käännyin vielä vilkuttamaan Claralle, ennen kuin talli katosi näkyvistä maneesin kulman taakse. Yritin nauttia täysin siemauksin Vennan rauhallisen käynnin keinutuksesta, mutta se oli vaikeaa. Kolme päivää, ajattelin. Kolmen päivän kuluttua Venna lähtisi Tollon tavoin trailerilla kohti tuntematonta. Mietin, mitä Kristian tekisi nyt. Neljäs päivä elokuuta tuntui eräänlaiselta maailmanlopun ajankohdalta. En pystynyt ajattelemaan mitään, mikä tapahtuisi sen jälkeen. Lukion alkaminen tuntui merkityksettömältä, samoin ratsastustuntien alkaminen. En halunnut ajatella ratsastuksen jatkamista, tai uutta hoitoponia. Kodinhoitajamme oli joskus käskenyt minua elämään jokaisen päivän niin kuin se olisi viimeinen. Miksi en ollut tehnyt niin Vennan kanssa? Nyt aika kävi vähiin, viimeinen päivä oli jo lähellä. Yhdessä viettämämme vuosi oli kulunut suurimmaksi osaksi siihen, että olin vannonut, että Venna menisi makkaratehtaalle, jos se olisi minusta kiinni. Miksi en ollut tajunnut pyytää aikaisemmin apua? Meillä olisi ehkä ollut enemmän hyviä päiviä. Yhteisen tiemme oli pitänyt vasta olla alkamassa, ja nyt sen piti jo loppua. Tunsin vihaa ja pettymystä, en oikein tiennyt, ketä kohtaan. Vennaa, koska mokoma poni oli saanut selkävaivoja? Annea, koska hän oli päättänyt myydä Vennan? Tunnistin katkeruuden olevan keino piilottaa suru. Yritin unohtaa kaiken. Työnsin sormeni Vennan karhean, kiharaisen harjan lomaan, tunnustelin ponin lämmintä kaulaa, haistelin mäntymetsän tuoksua ja yritin painaa hetken ikuisesti mieleeni. Mikään ei voisi viedä minulta pois muistoja, eivät selkäkivut tai myyntipäätökset.
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Aug 2, 2016 10:04:01 GMT 2
13. UutinenLiekkijärvellä oli hautovan kuuma kesäilma, ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Olin saanut maastoseuraksi Claran ja Tuulian, ja me kaikki köpöttelimme rentoa tahtia hoitohevosillamme ilman satulaa. Kypärä hiosti, ja Vennan kyljet tuntuivat lämpimiltä paljaiden jalkojeni sisäsivuja vasten. Vennalla oli tänään hyvä päivä: poni ei ollut oikkuillut lähes ollenkaan, ja nyt se tallusti lauhkeana ja raukeana Ruusun ja Netan perässä huitoen välillä kärpäsiä hännällään. Olimme jo paluumatkalla hidastempoisen metsälenkkimme jälkeen. Olin jutellut rennosti tyttöjen kanssa, mutta nyt introverttiluonteeni kaipasi hiukan vetäytymistä. Jättäydyimme Vennan kanssa vähän jälkeen toisista. Näin perhosen, joka lepatti leudossa tuulenvirissä Vennan vierellä, ja kurotin käteni sitä kohti. Perhonen istahti etusormelleni levähtämään. Tutkailin sen siipien taiteellisia, mustaruskeita kuvioita.
Kymmenen päivän päästä alkaisi koulu. Minä aloittaisin Liekkijärven lukiossa. Ajatus tuntui hurjan jännittävältä, mutta ei yhtä pelottavalta kuin miltä se oli tuntunut kesän alussa. Olin kasvanut kesän aikana hurjasti. Muutaman sentin pituutta, mutta suurin kasvu oli tapahtunut henkisellä saralla. Kesäkuun lopussa olin pyytänyt Robertilta apua Vennan kanssa. Parina päivänä Robert oli nojaillut karsinan ovenkarmiin ja valvonut poissaolevan näköisenä, kun olin hoitanut Vennaa. Toisen ihmisen läsnäolo oli tuntunut turvaa tuovalta. Oli tuntunut rauhoittavalta ajatella, että jos minä menettäisin tilanteen hallinnan, kokeneempi ihminen ottaisi ohjat käsiinsä. Loppujen lopuksi pattitilanteita ei ollut tullut montaa. Minä olin hiljalleen oppinut luottamaan itseeni hevosnaisena, ja sen jälkeen Vennaan. Ja niin Vennakin uskalsi luottaa minuun. Nykyään tiesin, ettei poni ollut ilkeä tahallaan – sillä oli vain pahoja pinttyneitä tapoja, kuten Robert asian ilmaisi. Se kokeili, oliko minusta johtajaksi. Ja nykyisellään uskoin, että minusta oli. Kesän aikana olimme käyneet pikkuporukalla monta kertaa uimassa ja maastoilemassa. Vennalla oli ollut selkä kipeänä, joten meno oli ollut rentoa. Itsevarmuuteni oli kasvanut samaa tahtia hevostaitojen kanssa. Vaikka vieläkin, vuoden hoitajauran jälkeen, tunsin oloni tallilla hiukan ulkopuoliseksi, en enää pelännyt istua olohuoneessa muiden hoitajien kanssa. En enää varonut varpaitani jatkuvasti, vaikka toisinaan mulkaisut tai tiuskiminen tulivat yhä automaattisesti.
Kirimme muut ravissa, kun käännyimme Seppeleen pihaan. Taputin Vennaa kiitokseksi hyvästä käytöksestä ja hyppäsin alas selästä. Poni kääntyi nuuskimaan käsiäni ystävällisesti, ilman vihaisuuden häivääkään. ”Ei ole herkkuja, ei”, valittelin. Hoitopuomilla oli sopivasti varjoa, joten talutimme ponit sinne. ”Netan selkään on jäänyt jälki mun takapuolesta”, Clara hihitti ja esitteli Netan selässä olevaa tummaa hikilaikkua. Vennan selässä oli samanlainen. Haimme tallista vettä ja viilensimme hevosia kastelemalla niiden hikipaikat. ”Täällä on kyllä kuuma”, Tuulia tuskaili. ”Voisipa joku kastella mutkin.” Ojensin kysyvästi ämpäriäni, jossa oli jämät Vennan kastelemisesta. ”Eei tarvitse”, Tuulia kiljaisi. ”Ehkä mä tyydyn suihkussa käymiseen!”
Veimme yhdessä ponit tarhaan. Pysähdyin hetkeksi rapsuttamaan Vennan säkää. Ponitammalla ei ollut kiire mihinkään, ja yllätyksekseni se rapsutti takaisin varovasti ylähuulellaan. ”Hieno poni”, kiittelin. Kiitin mielessäni jotakin ylempää tahoa siitä, että olin saanut hoitoponikseni niin ihanan ponin, ja että olin vielä oppinut pitämään siitä. Hölkkäsin Tuulian ja Claran kiinni. ”Mennäänkö vielä hetkeksi olkkariin istumaan?” Tuulia ehdotti. ”Juu, mennään”, sanoin. ”Mä haluan jotain kylmää juotavaa.” Tallin puolella oli mukavan viileää. Kiipesimme yhdessä vintin rappusia olohuoneeseen. Siellä istui erinäisiä vanhempia hoitajia juomassa limua ja leyhyttelemässä kasvojaan hevoslehdillä. Rosa, Anni, Salma, Adalind, Emmy ja Fiia. Vesi nousi kielelle kun ajattelinkin jääkaapissa odottavaa juissimehuani. Kiirehdin jääkaapille, vedin esiin mehupurkin, napsautin korkin auki, otin pitkän huikan ja hymyilin nautinnollisesti. Vasta sitten huomasin, että meidän saapuessamme keskustelu oli vaiennut, ja kaikki tuijottivat minua. Vanha ujous puski esiin, ja minun teki mieli piiloutua mehupurkin taakse. ”Sä et varmaan tiedä vielä”, Salma sanoi. Silloin tajusin, että he katsoivat minua surkuttelevasti. Tuulia ja Clara näyttivät yhtä hämmästyneiltä kuin minäkin. ”Mitä? Mitä mä en tiedä?” tivasin. Sohvalla löhöäjät vilkuilivat toisiaan ja näyttivät siltä, ettei kukaan halunnut kertoa uutista. Lopulta Fiia avasi haluttoman näköisenä suunsa. ”Venna myydään.” Suuni loksahti auki, ja olin vähällä pudottaa mehupurkin. Missään ei tuntunut olevan mitään järkeä. Venna myytäisiin? Se ei voinut olla totta. Vastahan olin päässyt sinuiksi ponin kanssa. Ei sitä voitu myydä nyt. Oven luota kuului koputus, ja Piritta kurkkasi sisään vakavan näköisenä. ”Aurinko, tulisitko hetkeksi toimistoon.”
Liikkeeni tuntuivat hidastetuilta, kun lampsin ovelle askel kerrallaan, mehupurkki yhä vasemmassa kädessäni. Jalkani olivat turrat. Tunsin vain etäisesti, että Clara puristi oikeaa kättäni, kun ohitin hänet. Vaellus portaita alas ja käytävää pitkin toimistoon tuntui kestävän ikuisuuden. Jäin seisomaan toimiston ovelle ajatukset risteillen päässä vimmatusti kuin hurjat vaahtopäät, ja takerruin kädessäni olevaan mehupurkkiin kuin pelastusrenkaaseen. Piritta kehotti minua istumaan kädenliikkeellä. ”Vennallahan on ollut niitä selkäkipuja kesän alusta”, Piritta aloitti. ”Eläinlääkäri kävi pari päivää sitten katsomassa sen läpi ja sanoi, ettei se jaksa enää tuntiponin töitä.” Kuuntelin kauhistuneena. Sanat iskeytyivät yksi kerrallaan tajuntaani. ”Ja tunnithan alkavat parin viikon päästä. Anne päätti alkaa etsiä sille uutta omistajaa, ja nyt sellainen on löytynyt.” Syntyi hiljaisuus, ja tajusin, että minun ehkä odotettiin sanovan jotakin. Mutta osasin vain istua ja toljottaa järkyttyneen näköisenä. ”Mi-milloin se lähtee?” sain lopulta kakaistua kurkustani. ”Ei ole vielä tarkkaa tietoa, mutta ennen tuntien alkua.” Istuin vieläkin tuijottamassa. ”Teillä on vielä monta hyvää kesäpäivää jäljellä”, Piritta lupasi. ”Ja senkään jälkeen kaikki ei ole ohi. En usko, että Vennan uusi omistaja pahastuu, jos käyt silloin tällöin katsomassa sitä. Ja saat tietenkin jatkaa Seppeleessä jonkun toisen ponin kanssa. Huiskalla ei ole hoitajaa, ja tänne on myös tulossa uusi poni.”
Silmänurkissani pisteli, ja tajusin, että alkaisin kohta itkeä. Niinpä minä vain nousin ja lähdin sanaakaan sanomatta. Hölkkäsin ponien tarhalle ja vihelsin Vennaa. Poni nosti päänsä ruohikosta ja ravasi luokseni. Hautasin mehupurkittoman käteni sen kiharaiseen harjaan, ja kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Miksi? kysyin. Miksi juuri nyt, kun kaikki oli ollut onnellista ja ihanaa, ja kun minulla ja Vennalla oli mennyt hyvin?
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Aug 2, 2016 9:20:52 GMT 2
Milloi Vennan olis tarkoitus lähteä uuteen kotiinsa?
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Aug 2, 2016 7:52:51 GMT 2
Oivoi, Cellan tarina :,-( Älyttömän hienosti kirjoitettu, piti kyllä jännityksessä loppuun asti!
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Jul 12, 2016 20:42:20 GMT 2
Kauniin sävyinen kuva Neteltä, siinä on ihanan rauhallinen tunnelma <3__<3
Ja Robertin tarinoita on kyllä kutkuttavan jännää lukea :-D
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Jul 9, 2016 22:48:23 GMT 2
Juttapas on ahkeroinut! Aivan älyttöömän ihania kuvia molemmat, värimaailmasta sanoisin että 7/5 :-)
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Jun 24, 2016 9:25:03 GMT 2
Pitää kehaista Alviinan ihanan kevyttä, kaunista ja romanttista otetta kirjoittamiseen :-)
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Jun 22, 2016 20:06:42 GMT 2
Ahaha, Cella :-DDD Huisaa luettavaa alusta loppuun!
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Jun 20, 2016 12:17:44 GMT 2
12. Takelteleva avunpyyntöSiinä minä seisoin, yksärikäytävällä nurkkakarsinan edessä, katsoen kaikkialle muualle kuin Robertin uteliaisiin kasvoihin, yrittäen muistaa, mitä olin tullut kysymään. Yksärikäytävä oli kovin erilainen kuin se pitkä käytävä, jolla suurin osa tuntihevosista asusti. Tämä käytävä tuntui olevan toinen maailma, kaukana tuntihevosten puolesta, jolla vilisivät hoitajat ja pienet tuntilaiset. Katselin siististi loimitangoille viikattuja loimia ja isoja hevosia, jotka kurkistelivat karsinanovien yli. Sitten käänsin katseeni takaisin Harryn ja varsan karsinassa seisovaan Robertiin, joka nojaili harja kädessä oveen ja katsoi minua kysyvästi. Ai niin. Olin tullut kysymään apua Vennan kanssa. Robertilta, jolle olin eilen tiuskaissut, että minähän en apua tarvinnut. Poskia kuumotti, ja siirtelin hermostuneesti käsiäni. Puuskaan, roikkumaan sivuille, selän taakse. Miten muotoilisin asiani? Karaisin kurkkuani, ja Robert kohotti kulmiaan kysyvästi. Tiedostin, että Salma oli parin karsinan päässä harjaamassa Bonnieta, ja hänkin vilkuili suuntaamme.
”Mä mietin että…” aloitin käheällä äänellä ja lopetin lyhyeen. Robert teki kädellään liikkeen, joka kehotti jatkamaan. Hän näytti ihan vakavalta, mutta olin varma, että sisimmässään hän nauroi minulle. Hän vain peitti huvittuneisuutensa taitavasti. Ajatus sai minut epäröimään yhä enemmän. Nyt, Aurinko, komensin itseäni. Ei avun kysyminen niin vaikeaa voinut olla. Yskäisin uudestaan, ja sanat tulivat suustani pulputen. ”…ettämeilläonollutvähänogelmiaVennankanssajaseeioikeenluotamuhun… Ja mietin että… sähän olit sen hoitaja? Niin voisitko auttaa? Joskus, jossakin…” Punastuin yhä syvemmin. Robert hieraisi niskaansa hämmentyneen näköisenä. ”Toistaisitko? Auttaa missä?” ”Vennan hoitamisessa. Tai siis…” takeltelin. ”Se on vähän vaikea. Mä haluaisin oppia, miten sen saa käyttäytymään.” Robert näytti, jos mahdollista, entistä hämmentyneemmältä. ”Umm… No joo, mikäs siinä. Vennalla on toisinaan vähän… temppuja.” Huokaisin helpotuksesta. Vaikein osuus oli hoidettu.
Viiden minuutin kuluttua kapusin vintin raput ja tunsin, että raskas paino oli noussut hartioiltani. Minulla ja Vennalla oli toivoa. Kurkistin varovasti olohuoneen ovesta ja näin, että pöydän ääressä istuivat kaakaota hörppimässä Clara, Simona ja uusi, punatukkainen tyttö, jonka täytyi olla Wilma, Hestian uusi hoitaja. ”Saanko liittyä seuraan?” kysyin ujosti, ja kaikki kolme hymyilivät kutsuvasti.
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Jun 19, 2016 12:19:54 GMT 2
Venna laitumelle 27.6.-10.7. :-)
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Jun 19, 2016 10:12:45 GMT 2
Superkiva tarina Claralta! Alkuun vähän jännitystä ja sateisen maastolenkin tunnelmia, ja tykkäsin, miten otit huomioon monet viimeaikaiset draamat. Oot mestarikirjoittaja, sun tarinat etenee aina sopivasti silleen, että lukiessa pysyy koko ajan hereillä. :-)
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Jun 18, 2016 20:32:24 GMT 2
Tässä vähän päivitettyä versiota Auringon luonnekuvauksesta, jos Anne vois pistää pääsivuille jahka kerkiää :-)
14-vuotias Aurinko voi ruskeine nappisilmineen ja hyvin hoidettuine, tummine hiuksineen näyttää kiltiltä tytöltä, mutta todellisuudessa hän on kaikkea muuta kuin aurinkoinen - hän on oikea Pikku Myy ja toisinaan jopa pahanilmanlintu. Jos Aurinkoa lähestyy tämän mielestä liian tuttavallisesti, saa osakseen tylyn tai jopa kiukkuisen vastaanoton, jolla tyttö yrittää peittää ujouttaan. Aurinko karttelee paikkoja, missä on paljon ihmisiä, jotka ehkä haluaisivat tutustua häneen. Kaikesta huolimatta Aurinko on sisimmässään läheisyyttä ja hyväksyntää kaipaava herkkä tyttö, joka rakastaa kaikkea kaunista, kuten jaloja poneja ja pastellinvärisiä mekkoja, ja on myös toivoton romantikko. Hän viettää kuitenkin aina herkät hetkensä salassa ja nolostuu tavattomasti, jos joku yllättää hänet poimimasta kukkia tai tekemästä lumienkeleitä - silloinkin yllättäjä saa todennäköisesti kuulla vihaisia kommentteja stalkkaamisesta.
Aurinko on hyvät perustaidot omaava ratsastaja, mutta muuten hän on hevosten kanssa melkein yhtä arka kuin ihmistenkin.
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Jun 18, 2016 18:56:28 GMT 2
11. PelkoKoko viikonlopun sää oli pysynyt harmaana, mutta sunnuntaihin mennessä kaatosade muuttui siedettäväksi tihkuksi. Lauantain olin kuluttanut totuttelemalla siihen, millaista oli taas olla hoitaja. Olin muistutellut mieleeni, mistä kaikki löytyi ja miten asiat toimivat. Olin saanut olla suurimmaksi osaksi omassa rauhassani, mikä oli tuntunut sekä helpottavalta että vähän surulliselta. Claran pyynnöstä huolimatta olin pysytellyt poissa vintin olohuoneesta. Sateen hiipuminen sunnuntaiaamupäivänä oli merkki siitä, että minun oli aika palata arkeen ja olla kuten muutkin hoitajat, eli toisin sanoen mennä maastoon ratsastamaan hevosten vapaapäivänä. Tallissa käydessäni kuulin, miten Salma keräsi porukkaa maastoon, mutta Claraa ei näkynyt missään, joten päätin lähteä yksin, vähän muiden jälkeen. En menisi kauas. Voisin käydä hiukan kävelemässä läheisellä hiekkatiellä ja palata sitten takaisin. En halunnut roikkua isommissa ja joutua pyytämään apua, varsinkaan kun en tuntenut kunnolla ketään heistä.
Kun kävelin aitalle Vennan riimu ja harjalaatikko kädessä, vatsassani riehui ympäriinsä parvi perhosia. Kurkistin oven yli ja yllätyin – Venna olivat siellä missä pitikin, ja Trinity taisi olla Inkerin kanssa lähdössä maastoon, mutta Vennan seurassa aitassa oli kaksijalkainen puoliksi selin minuun. Robert kyykki karsinan seinää vasten. Venna lepuutti päätään miehen sylissä. Se näytti rauhalliselta ja levolliselta, ja Robert silitti sen korvia puhellen hiljaa jotakin, kai englanniksi. Seisoin hetken katselemassa suloista näkyä, ja kateuden pistävät terät lävistivät sydämeni. Robert ei ollut Vennan hoitaja. Tiesin, että hän oli joskus ollut, mutta ei enää moneen vuoteen – miten poni silti näytti noin rentoutuneelta hänen seurassaan? Minä en tuntenut tätä Vennaa. Tunsin sen Vennan, joka luimisteli vihaisesti ja korkeintaan sieti hellyydenosoituksia. Keräsin itseni, yskäisin ja avasin boksinoven. Robert hätkähti ja kääntyi katsomaan, ja Venna peruutti pari askelta. ”Mä tulisin harjaamaan Vennaa, jos sopii”, sanoin terävämmällä äänellä kuin oli tarkoitus. Robert nousi kyykystä ja tuli boksin ovelle. Kävelin hänen ohitseen Vennan luo vilkaisemattakaan häntä. Minua pelotti, että hän näkisi, miten tuhmasti Venna toisinaan käyttäytyi minun seurassani. Yritin saada liikkeisiini itsevarmuutta, kun tartuin luimistelevan ponin otsatukkaan. Se nosti päätään, kun yritin laittaa sille riimun. ”Umm… Tarviitko apua?” Robert kysyi. En kääntynyt katsomaan. ”Ei kiitos, kyllä mä pärjään.”
Hetken kuluttua toivoin, että olisin niellyt ylpeyteni ja vastannut toisin, sillä tänään kaikki tekeminen Vennan kanssa oli yhtä taistelua. Sain ponin laitettua kiinni, mutta se ei tehnyt asioita helpoksi. Venna luimisteli ja nosteli kavioitaan, kääntyili ja siirtyili ja oli vähällä liiskata minut seinään, kun harjasin sitä. Tämä oli kaukana sellaisesta heppakirjamaisesta yhteisestä hetkestä hoitoponin kanssa, ajattelin surkeana. Minun täytyi myöntää itselleni, että minua pelotti. Minua pelotti olla kaksin Vennan kanssa. Minua pelotti myös, että joku saisi tietää, että minua pelotti. Kuin ihmeen kaupalla sain Vennan harjattua ja satuloitua. Urakan jälkeen olin hikinen ja jännittynyt, käteni vapisivat ja sydän hakkasi. Minusta ei tuntunut voittajalta, kun seisoin karsinassa Vennan ohjat kädessä, kypärä päässä, valmiina lähtemään. Silloin tulivat kyyneleet. Valuin karsinan seinää vasten istumaan. Venna tajusi, ettei ehkä joutuisikaan maastoon, joten se alkoi hamuilla karsinanpohjalta aamulta jääneitä heinänkorsia. Painoin pääni polviin ja nyyhkytin. Ei, niin itsepäinen kuin olinkin, en lähtisi Vennan kanssa maastoon. Se tuskin olisi kovin turvallista, sekä minä että poni olimme huonolla tuulella, eikä kummallakaan olisi kivaa.
Karsinan ovelta kuului Claran iloinen ääni. ”Aurinko, ootko sä täällä? Lähdetkö mun ja Pihlan kanssa maastoon?” Clara seisahtui nähdessään kyyneljuovaiset kasvoni. ”Apua, mitä on tapahtunut? Onko Venna potkaissut sua?” Pudistin päätäni. ”Ei, mä vaan…” Purskahdin uudestaan itkuun. Clara sulki boksinoven perässään, istuutui viereeni ja kietoi käsivartensa ympärilleni. Istuimme niin pitkään hiljaa, Clara vain silitti olkapäätäni. Olin uskotellut itselleni, etten tarvitsisi apua Vennan kanssa, tai ketään vierelle lohduttamaan. Olin ajatellut, että selviäisin kyllä yksin. Mutta nyt kaikki harhaluulot haihtuivat. Juuri nyt halaus oli se mitä tarvitsin. Se tuntui uskomattoman ihanalta ja lohdulliselta, ja muistutti minulle, etten ollut yksin maailmassa. Minun ei tarvinnut pärjätä itsekseni.
Kun nyyhkytykset laantuivat, Clara vetäytyi kauemmas ja katsoi minua silmiin. Tiesin näyttäväni ihan kamalalta, mutta samalla tiesin, ettei sillä ollut väliä Claralle. ”Haluatko sä kertoa, mikä on vialla?” Minä halusin, ja kerroin. Vuodatin Claralle kaiken siitä, miten pelkäsin Vennaa ja miten sen kanssa touhuaminen ei ollut enää kivaa. Puhuessani tajusin, miten nurinkurisesti asiat olivat. Minä en luottanut Vennaan, eikä Vennakaan siis voinut luottaa minuun. En kertonut omasta ylpeydestäni, sillä se tuntui asialta, jonka yli minun olisi päästävä yksin. Kun pitkä vuodatukseni loppui, Clara katsoi minua hetken hiljaa. ”Hoitamisen ei pitäisi olla tuommoista. Sen pitäisi olla kivaa.” ”Mä tiedän”, aloitin epätoivoisesti. ”Mutta mä haluan hoitaa Vennaa, tykkään siitä kamalasti…” Nimensä kuullessaan Venna kohotti päätään ja katsoi minua, ei vihaisesti tai hermostuneesti, katsoi vain. Katsoin takaisin, ja kohta poni palasi kaivelemaan turpeesta heinänkorsia. ”Joo, en tarkoitakaan että sun pitäisi lopettaa”, Clara rauhoitteli. ”Mutta et sä voi näinkään jatkaa. Sun ei pidä tehdä Vennan kanssa semmosia asioita, jotka tuntuu pelottavilta. Sun pitää palata sellaisiin, jotka tuntuu helpoilta. Ja jos silti pelottaa, niin sun pitää kysyä apua.” Mietin vähän aikaa ja sitten nyökkäsin. Suunnitelma kuulosti hyvältä. Clara ei sanonut sitä, mutta tiesin, että voisin aina lähestyä häntä, jos tarvitsisin apua. Sisimpääni levisi uudenlainen rauha. ”Mä ehdotan, että sä kysyt Robertilta apua. Se tuntee Vennan, ja musta tuntuu ettei sitä haittaisi. Mä olen aika usein nähnyt sen lellimässä Vennaa…” Purin huultani ja muistelin, miten olin aikaisemmin miltei tiuskinut Robertille. Miten pystyisin pyytämään apua häneltä? Minun täytyisi unohtaa ylpeyteni ja myöntää, että olin pahainen arka aloittelija. ”Huomenna”, lupasin sekä Claralle että itselleni. Huomenna kysyisin Robertilta. En tänään, kun näytin itkuiselta. Minun täytyisi keräillä itseäni vuorokauden verran.
Nousimme ylös ja otimme yhdessä Vennalta varusteet pois. Claran läsnäolo toi turvaa ja sai minut tuntemaan oloni rahtusen verran itsevarmemmaksi. Vennakin oli hiukan rauhallisempi eikä luimistellut niin paljon, mikä johtui varmasti osaltaan siitä, että minä olin rauhallinen. En ajatellut huomista, jolloin joutuisin nielemään ylpeyteni. Ajattelin vain, että juuri nyt kaikki oli hyvin. Kaikki järjestyisi.
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on Jun 16, 2016 22:57:54 GMT 2
10. Eräänä sateisena lauantainaEräänä sateisena lauantaiaamupäivänä läiskyttelin punaisilla kumisaappaillani Seppeleen pihan poikki, takin huppu tiukasti hiuksien peittona. Piha oli vesilätäköiden peitossa, ja raskaat pisarat iskivät veden pintaan. Taivas oli harmaa. Kipitin ympärilleni katsomatta talliin, jossa kaikki oli kuin ennenkin. Karsinakäytävältä kuului ihanan kotoisia hevosten ääniä ja tallissa tuoksui heinä, kuten aina ennenkin. Ilmoitustaulu oli täynnä värikkäitä lappuja, tuntilistoja ja valokuvia, kuten aina ennenkin. Samalla huomasin, etteivät asiat todellakaan olleet kuten aina ennen: ilmoitustaululla oli muutaman päivän vanha lappu, että Wilma oli valittu minulle tuntemattoman Hestian hoitajaksi. Toinen lappu ilmoitti tuntien kesätauon lähestymisestä. Nämä olivat pieniä muutoksia, mutta ne saivat minut miettimään, mikä kaikki muu oli muuttunut minun ”lomani” aikana. Satulahuoneen ovi kolahti ja Robert lampsi tallin puolelle. Hän katsoi minua hivenen yllättyneenä. En ehtinyt päättää, pitäisikö minun moikata, joten tuijotin vain jurosti. Robert nyökkäsi minulle ja katosi yksityisten puolelle. Olikohan kukaan kaivannut minua? mietin kavutessani portaita vintille. Oikeastaan minulla ei ollut sinne mitään asiaa, mutta halusin viivytellä toimistoon menemistä. Olikohan kukaan pohtinut, missä minä olin? Olikohan Vennalle kaivattu hoitajaa? Vai oliko koko Seppeleen porukka ollut vain tyytyväinen, kun minä olin ollut poissa nurkista murjottamasta ja tiuskimasta?
Yritin hiippailla olohuoneen avoimen oven ohi kaapilleni kenenkään huomaamatta. Turha yritys. ”Aurinko!” Säikähdin Claran ääntä pahanpäiväisesti, mutta samalla sydämessäni läikähti ilo. Clara kuulosti iloiselta nähdessään minut. Yhdessä vaaleiden hiusten pölähdyksessä hän säntäsi vintin eteiseen ja hyppäsi halaamaan minua. Pidin varovasti käsiäni Claran ympärillä. Hiukan vaivautuneena, mutta salaa iloisena. ”Missä sä olet ollut? Mä luulin että sä olet lopettanut Vennan hoitamisen.” Kiemurtelin paikoillani. En pystynyt katsomaan Claraa silmiin. ”On ollut vähän kaikenlaista tässä. Krhm… Annella oli jotain asiaa mulle. Pitäisi varmaan mennä toimistoon.” ”Aijaa. No, tule sitten istumaan meidän kanssa tuonne. Siellä on minä, Tuikku ja Pihla ja Simona. Ja Wilma, sitä sä et vissiin ole tavannut?” Tunsin äkillisen kateuden piston. Wilma, joka oli vasta valittu Hestian hoitajaksi, mutta uskalsi jo istua vintin sohvalla muiden kanssa. Minä olin hoitanut Vennaa jo kohta vuoden, ja varoin silti varpaitani muiden tallilaisten läheisyydessä. ”En tiedä, tulin vaan nopeasti käymään. Katsotaan.”
Varroin hetken toimiston ovella. Eilen illalla olin saanut Annelta viestin, jossa hän pyysi, että saapuisin juttelemaan hänelle joku päivä. Se tuntui pahaenteiseltä – ei ollut epäilystäkään, etteikö juttutuokiolla olisi jotakin tekemistä minun laiskuuteni kanssa Vennan hoitajapestin suhteen. Minua kammotti mennä toimistoon, ja käteni hiukan vapisi, kun kohotin sen koputtaakseni oveen. ”Sisään!” kuului toiselta puolelta Annen ääni. Vedin syvään henkeä. Nyt se olisi menoa. Kohta istuin kovalla tuolilla vastapäätä Annea, joka istui kirjoituspöytänsä takana konttorituolissa. ”Hyvä kun tulit, Aurinko. Mä haluaisin puhua sun kanssa vähän näistä hoitajajutuista.” Vaikka Annen katse ei ollut vihainen, se sai minut silti kiemurtelemaan tuolissa. Samalla tavalla kuin Claran katse. Puna kohosi kaulasta poskille, ja sormet puristuivat kuin itsestään tuolin reunojen ympärille. Valmistauduin jo selittelemään poissa oloani ja pyytelemään anteeksi. ”Mä en pyytänyt sua tänne syytelläkseni sua, kyllä sulla on varmasti joku syy sille että olet ollut poissa. Mä haluan kysyä sulta, että tahdotko sä vielä jatkaa Vennan hoitajana.” Tuijotin Annea korviani uskomatta. Hän hymyili takaisin asiallisen näköisenä. ”Se tietenkin edellyttäisi sitä, että sä kävisit tallilla vähän useammin ja tekisit niitä hommia, jotka hoitajille on tarkoitettu.” Huoneeseen lankesi hiljaisuus, jonka Anne lopulta katkaisi. ”Niin, haluatko vielä hoitaa vai pitäisikö Vennan hoitajan paikka antaa toiselle? On monia, jotka haluaisivat hoitoponin, mutta joille ei riitä.” Karaisin kurkkuani. ”Joo, haluan mä. Mutta…” Enempää sanoja ei tullut. Anne taisi ymmärtää mistä oli kyse. Oli hänkin varmasti kuullut puheet yrmeästä Auringosta, ja aikuisena hän taisi ymmärtää, ettei yrmeys johtunut ilkeydestä. ”Sepä mukavaa. Älä huoli, tutustut kyllä ennen pitkää tallilaisiin. Jos on jotain mielen päällä, niin minulle voi tulla juttelemaan.”
Kun pääsin pois toimistosta, mielessäni vallitsi tunteiden sekamelska. Huolta, intoa, jännitystä, helpotusta, iloa. Läiskyttelin vesilätäköiden halki aitalle ja kurkkasin Vennan ja Trinityn karsinaan. Venna rouskutteli aamusta jääneitä heiniä, ja käänsi päätään kuullessaan nimensä. Avasin salvan ja pujahdin karsinaan. Venna tuli haistelemaan taskujani. Siirsin kiharaisen, kermanvalkoisen otsatukan pois sen silmiltä. ”Hei taas, tyttö”, tervehdin supattaen. ”Oletko ollut kiltisti? Tiedätkö mitä? Mä aion taas olla täällä sun riesana.” Kuistilta kuului askeleita, saappaiden kolahduksia lautoja vasten. Inkeri asteli karsinaan. En taaskaan ehtinyt päättää, miten reagoisin, joten kyräilin vain kulmien alta. ”Suakin näkee”, Inkeri tokaisi ja laittoi Trinitylle riimun. Ennen kuin ehdin vastata, kaksikko oli jo matkalla tallille. Katsoin hetken heidän peräänsä, ennen kuin käännyin taas Vennan puoleen. Sydämeni hakkasi hiukan tavallista nopeammin säikähdyksestä, mutta en antanut periksi halulle palata toimistoon ja ilmoittaa Annelle, etten jatkaisikaan hoitajana. Kyllä minä selviäisin. Venna oli sen arvoinen.
|
|
Aurinko
Perustallilainen
Posts: 142
Hoitoheppa: Gekko
Koulutaso: heB
Estetaso: 70 cm
|
Post by Aurinko on May 19, 2016 17:38:22 GMT 2
Kirjauduin ekaa kertaa pariin päivään koneen huoltamisen vuoksi, ja Seppele oli putkahtanut ihan täyteen uusia tarinoita ja kuvia! En nyt rupea erikseen kaikkia kommentoimaan, olette liian ahkeria ja tuotteliaita että voisin ottaa tuollaisen käytännön... Mutta kyllä ootte vaan niin huippuja! Kiitos :-)
|
|