|
Post by Aleksanteri on May 3, 2022 17:30:55 GMT 2
2.5.2022 - Se, jossa ei oo paljoakaan kirsikankukkiaOon aika varma et oisin heränny vasta ku laiva olis takas Helsingin satamassa, jos Salma ei ois ollu mun kaa samassa hytissä. Se hyppi suihkuun seitsemältä (mä katoin kellosta) eikä suostunu hiljentyyn vaikka mä hautasin naaman tyynyyn ja yritin vetää hiuksia korville että en kuulis miten se pesi hampaita ja harjas tukkaa (MITEN TUKAN HARJAAMISESTA VOI KUULUA NIIN KOVA ÄÄNI?? ?) minikylppärin suljetun oven toisella puolella. Mä olin nukkunu ehkä tunnin ja kun se viimein painu ulos hytistä olisin varmaan päässy ees hetkeksi jatkaan unia, ellen ois sattunu nostaan katsetta ja vilkaseen Riiniksen sänkyyn. Se makas turvonneet silmät auki ja katso vakavana suoraan muhun. Mä tuijotin Riiniksen väsyneitä silmiä ja se katso takas, mut ei liikahtanu tai ilmottanu millään normaalien ihmisten tavalla että ymmärs että sitä katsottiin. Mä yritin käsittää, miten ykskään helvetin idiootti oli eilen kehdannu sanoa että se oli pikku lortto. Mun vatsassa tuntu lämmin raivon kuohahdus vaikka mä ees aatellu a) typerännäköstä urpoa joka oli lyöny Mannya ja b) helvetin alkumadoista rakentunutta kökkärettä joka oli pilkannu Riinistä. Mä toivoin et Kiri oli heittäny ne mereen. Riiniksen harjaamattomat hiukset levis tyynylle ja peitonkulman alta näkyvä suupieli oli vetäytyny sellaseen ikuisuuskurttuun joka sai sen näyttään haukkuja oottavalta viisvuotiaalta. Mun kurkkua kuristi kun mä kuvittelin, miten se oli tullu yksin hyttiin ja varmaan itkeny kerällä sängyssä, ja silti ku mä olin nähny sen yöllä hytin ovella se ei ollu sanonu siitä mitään. "Onko kaikki ok?" Mä kuiskasin hämärän poikki. Riiniksen silmät liikahti, ihan ku se olis tuijottanu mua ajatuksissa eikä ois tajunnu että mä näin sen. "Tietenki." Sen ääni tuntu jotenki liian kovalta pimeessä hytissä enkä mä osannu päätellä mitään oudosta hymystä, jonka se heitti ennen ku käänty kohti hytin seinää ja veti peiton leukaan asti. Kun mä makasin tuijottamassa sen peittohahmon selkää mulla oli jotenki kummallisen huono omatunto siitä, etten ollu nukkunu sen vieressä. *Laivasta purkautumisessa meni niin monta tuntia et mä epäilin, et me oltiin uppoamassa satamaan mut kukaan ei vaan kehdannu kertoa sitä meille. Mä en uskaltanu ajaa meidän autoa koska olin juonu jotain shotteja Annin kanssa eikä Manny voinu, koska se oli nukkunu putkassa ja näytti vielä hirveemmältä ku miltä musta tuntu. Mulla oli sellanen olo et Pyry oli jo vähän aikaa suostumassa kuskiks, mut sit jossain koko eilisillan pyöriny Krister ilmaantu paikalle ja alko huudella vihaisesti et kyllä se ajais jos olis pakko. Mä ujuttauduin kuumalle ja hapettomalle keskipenkille Mannyn ja Pyryn väliin kiitollisena siitä et Krister kanto vastuun ees jossain asiassa. Mun päätä särki ja tärisevä laiva pakotti pusertaan käsiä nyrkkiin polvia vasten etten mä oksentais. * Kisalinnan edustalla mulle tuli jotenki oudon leijuva olo, jonka mä ekaks aattelin johtuvan siitä etten ollu syöny mitään, mut sit mun mieleen tuli Joshua ja se miten mun ja Robertin välit oli muuttunu sen jälkeen ku mä olin viimeks ollu täällä. Manny kurkotti tiiraileen kirsikankukkia mun ohi niin pitkälle ku turvavyöltä pääs, mut mä käännyin katsoon toiseen suuntaan ja laitoin silmät kii. Riinis ei puhunu mulle juuri mitään kun me purettiin Indiä jaba-alueella koppiin (joka oli niin hieno että mä olisin asunu siinä ihan mielelläni itse koko viikonlopun). Mä yritin koskettaa sen kättä kun se purki Indin kuljetusloimea mut se väisti, enkä mä ollu ihan varma johtuks se siitä et sen oli pakko kääriä loimi vai siitä, ettei se jostain syystä halunnu et siihen koskettiin."Ootko ok?" Mä kysyin siltä jo toisen kerran saman päivän aikana, mut se katto mua kulmien alta sellasella ilmeellä etten sanonu sit enää mitään. Mä olin ehtiny olla jo aika varma et Cella oli tiputtanu kännykän mereen tai katu meidän eilistä suudelmaa, koska ehin oottaa karseen pikku tekolammen luona puol tuntia ennen ku Cellan pieni hahmo erkaantu linnahotellin kulmalta. Aurinko oli just alkanu laskeen kauempana peltojen takana eikä Cellasta näkyny ku tumma läikkä ja valkee tukka, joka loisti vaaleenkeltasessa hämärässä niinku valo. Mä nostin katseen pyöreistä harmaista pikkukivistä, joilla lampi oli ympäröity ja jäin oottaan sitä kädet taskussa. Sydän jyskytti kylkeä vasten. Cella jäi seisoon vähän matkan päähän (mun mielessä välähti kipeesti ku tajusin et se näytti ihan siltä ku ois vanhasta muistista oppinu, et sen ei kannattanu tulla liian lähelle). Mä puristin kädet takintaskuissa nyrkkiin ja niiskaisin. "Moi." "Mistä sä haluut jutella?" Cellan ääni oli korkeempi ku normaalisti ja laskevan auringon tekemät varjot sai sen kasvonpiirteet näyttään teräviltä. Mulle tuli hullu tarve silittää sen hiuksia. "Se eilinen jäi vaivaan mua", mä sanoin ja rykäsin. "Ku puhuit siitä rikosjutusta." "Tai sä siis puhuit siitä", Cella korjas. Mä laskin katseen tyyneen lampeen, jonka pinnalla kellu pari vaaleenpunasta terälehteä. "Halusin vaan sanoo et uskon sua siks, et, no..." Mun oli pakko hakee sanoja mut ne oli kadonnu kokonaan enkä mä pystyny ku katsoon, miten toinen terälehti pyöri lammen pinnalla hiljalleen ympäri vaikka ei tuullu ollenkaan. "Tai että en oo siis saanu mitään faktatietoa minkä takia oisin muuttanu mielen. Jos sitä aattelit. Mä uskon sua kun, tota..." Mä hain Cellan katsetta. Sen silmät oli yhtä väsyneet ku Riiniksellä aamuyöllä. "Ku haluun uskoo." Mulle tuli jostain syystä melkeen uhmakas olo, ihan ku mun ois pitäny todistaa Cellalle et mulla oli oikeus uskoo mitä halusin vaikka mitään todisteita ei ollu. Mua pelotti helvetin paljon et Cella tajuais, että mä olin päättäny uskoo sen mahd. syyttömyyteen eilen päähänpistona sen Otto Olkinuora -totuusjutun jälkeen. Mä en osannu sanoa miks, mut jostain syystä musta tuntu että et-ollukaan-pettäny-mua-joten-et-oo-varmaan-rikollinenkaan oli paska syy muuttaa mieltä. Mä olin kaiken lisäks miettiny paljon viime aikoina että jos kuka tahansa muu ku mun siskot ois syyttäny Cellaa rikolliseksi, niin oisin nauranu niille päin naamaa. Cella katto mua jonku aikaa niinku ois ottanu et mä jatkasin (mitä?), sit se kyykisty ja poimi yhen pyöreistä kivistä. Se jäi pieneen kyyryyn kivi kädessä eikä sit tehny muuta ku nökötti siinä iso takki hartioilta roikkuen ja käänteli kiveä kädestä toiseen. Se puhu vasta ku mä kyykistyin sitä vastapäätä. "Miks et oo aiemmin uskonu mua?" Se kysy hiljaa ja nakutti pureskellun peukalonkynnen kärjellä kiven reunasta jotain terävää kohtaa. "En tiiä", mä vastasin. "En jotenki... en tiiä." Mun katse liuku hakevasti lammen yli. "Kai mä olin jotenki vihanen ku tuntu et haluut pitää jonku mietintätauon tai jotain. Silloin helmikuussa." Munki oli pakko laskea katse pikkukiviin. Sit Cella henkäs ja avas suun, mut samaan aikaan mun selän takaa alko kuuluu hölkkääviä askeleita. Cella nous ylös samalla hetkellä ku joku iski raskaan käden mun harteille. "I assumed it was you but couldn't be sure! Hi!" Vaikka mä käännyin tuijottaan lähietäisyydeltä vaaleeta jätkää, jolla oli pitkä naama ja sellaset vihreet iirikset, joita täplittäviä pieniä keltasia pilkkuja mä olin tuijottanu yhen kokonaisen yön, mulla kesti kauan sisäistää kuka se oli. Ehkä siks että siinä henkisessä tilassa mun aivot ei vaan kyenny ottaan vastaan sitä tietoa, et kaikkien muiden mua hermostuttavien ihmisten lisäksi myös Joshua oli Hanameissa.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Apr 30, 2022 20:34:10 GMT 2
30.4.2022 - Se, jossa on järjestelyä ja piilottelua"Mä pakotan Riiniksen groomaan mua cupissa." Indin 42 miljoonaa suojaa, korvahuppua ja vitamiinipötköä loju satulahuoneen nurkassa pinoina, joka näytti epämuodostuneelta Sensen pesältä johon oli raahattu kaikki turha mitä tallista löyty. Mä pusersin kännykkää (johon Riinis oli lähettäny kuuden viestin mittasen listan kaikista asioista, joita mun pitäis kerätä ENNEN ku se tulis tallille pakkaamaan) ja yritin olla huomioimatta hikeä, joka pisteli niskassa takin alla. Mä olin suostunu etsiin Indin kamat koska olin aatellu et ne olis sen karsinalla tai hyllyssä, mut ku varapintelit oli löytyny Hilpan varaharjakorista olin alkanu epäillä, et Riinis oli jostain syystä päättäny järjestää jonku vappuisen piilotusleikin mun iloksi ja huviksi. Mä vilkaisin tuskaisena Annia, joka nojas Lailan satulatelineeseen ja pyöritteli neljättä Indi-merkittyä kaviokoukkua, jonka mä olin löytäny. Mua kiinnosti hyvin paljon oliks Riinis a) salainen kroisos vai b) salainen ja hyvin törkeä varas, joka ei välittäny vaik joutuis viemään jonku satunnaisen tuntikopukan ylimääräisen heinäverkon ja kirjottaan siihen INDI. "Groomaan?" Anni vilkas mua kulmat koholla. "Et oo sanonu että meinaat kisata." Mä puuskahdin ja tuuppasin jalalla Indin valkoset/mustat/turkoosit/punaset/ pintelit pinoon. Mulla oli samaan aikaan hyvä ja paha olo, kun Anni tuns mut edelleen niin hyvin että ties, et en ollu kisannu moneen vuoteen. "Allu?" Työnsin puhelimen taskuun ja kumarruin nyperteleen heinäverkkoa joka oli menny jotenki solmuun. Anni heitti mua selkään Indin pintelillä. Ähkäisten mä käännyin katsoon sitä. "Kyl mä aattelin mennä parissa luokassa. Jotku hiton helppo B ja 70 senttiä." Mä nytkäytin olkapäitä niin et takki kahahti. "Tai en tiiä. Jotain sellasta." Annin virnistys sai mut kirjaimellisesti tunteen miten puna kohos mun poskille. "No niin! Hyvä homma!" Se kiekas. "Seppele Cupin tuleva voittaja siis! Jätä noi kamat, tarjoon sulle kokiksen." Se nauro mun ilmeelle ja jatko: "En tiiä onks se hyvä vai paha asia, mut musta tuntuu et jotku asiat ei tuu IKINÄ muuttuun täällä." Kun mä seurasin Annia pois satulahuoneesta en voinu olla miettimättä, et oli jotenki koomista olla lähdössä groomiksi joihinki vuosisadan hevoskekkereihin ja saada Annilta suitsutusta siks, et kisaisin ratsastuskouluhepalla pari seuraluokkaa et saisin jotaki muuta ajateltavaa ku mun sekava elämä. *Puolen tunnin päästä me istuttiin Annin kanssa autossa jossain helkatin kylätien varrella ja juotiin samaa kokista. Mun oli pitäny heittää Anni kotiin, mut se oli pyytäny mua pysäyttään ennen niiden kotipihaa et se vois kävellä loppumatkan. Mä olin pysähtyny siihen mihin se oli pyytäny, mut se ei ollu lähteny autosta vaik me oltiin seisottu pusikossa jo melkeen vartti. Me tuijoteltiin sateen jäljiltä märkiä kuusenhavuja ja jotenki lohdullisella tavalla tasasen ajan välein ojennettiin kokistölkki vaihdekepin yli. "Varmistan nyt vielä", Anni sano vähän ajan päästä. "Mut toi Kiri ei siis oo se kenen kaa Cella on pettäny sua?" Mä vilkaisin Annia kulmat kurtussa samalla ku otin sen ojentaman tölkin. "Ei ku se on se joku helvetin Otto. En oo nähny sitä." "Okei." Anni ei katsonu mua, vaan näperteli toisella kädellä sormea, jossa näky vaalee kohta siinä missä se oli pääsiäisleirillä pitäny kihlasormusta. Mun teki jotenki mieli tarttuu sen käteen et se rauhottuis, mut en uskaltanu. Käänsin katseen ulos sivuikkunasta ja hörppäsin kokista. "Mut siis kyl mua pelottaa et se on rakastunu Kiriin tai jotain." Annista kuulu outo hymähdys. "En yhtään ihmettele." Me oltiin ehditty juoda kokis loppuun ja kuunnella radiosta kolmet vapputerveiset ennen ku Anni lopulta huokas ja avas auton oven. Se työns jalat ulos, mut ei noussu vaan sano mua katsomatta: "Kivaa et ehdittiin hengailla nyt." Sen ääni oli hiljasempi ku äsken. "Ku on vappu ja kaikkea." Mä vein käden penkin selkänojalle ja käännähdin turvavöissä niin et pystyin katsoon sitä kunnolla. "Oon menossa Julille ku lähen tallilta, siellä on mun siskot ja jotain ruokaa. Sä voit kyllä tulla sinne jos haluut." Anni silitti käden sen hiusten läpi, sit se nousi ja käänty hymyileen käsi auton ovella. "En mä nyt pääse", se sano. "Pitää mennä hoitaan hevoset. Kivaa reissua, nähään ku tuutte takas. Ja soitellaan." Mä jäin kattoon kun se käveli hartiat kyyryssä kohti sen ja Jirin pihaa enkä jotenki saanu karistettua pois sitä ajatusta, et sen pienenevä selkä näytti ihan helkatin surulliselta. *Filppu soitti mulle kun mä olin puolimatkassa takas Seppeleeseen. Mä tökkäsin kaiuttimen päälle ja näpytin sen täysille ihan ku hiljasella pikkutiellä olis ollu se riski etten ois kuullu puhelua autojen jyrinän yli.
"Moi", Filpun huoleton ääni kajautti. "Ne kuvat on nyt valmiit!"
"Kiva."
Uskokaa tai älkää, mä olin yllättyny siitä et Filppu ei sanallakaan kommentoinu sitä, et se ja Juli oli käytännössä katsoen eristetty toisistaan ku ne oli törmänny tallikäytävällä. Mä olin oottanu et se olis sanonu ees JOTAIN, tyyliin pyytäny anteeksi tai haukkunu Julin tai vaatinu selitystä siihen miks Juli oli ollu tallilla. Mulla ei ollu hajuakaan olinko ees kertonu sille et Juli oli hoitanu Windiä.
"Laitan ne sulle sähköpostissa niin näät. Niistä tuli hyviä."
"Okei."
Moottorin jyrinä peitti sellaset normaalit äänet joita puhelimesta yleensä kuulu ja mun oli pakko vilkasta näytöstä et Filppu ei ollu lyöny mulle luuria. Sen koko nimi hohteli edelleen kirkkaasti näytöltä alkuillan hämärässä. Mä vedin henkeä.
"Oliks se muuten ihan ok ku sä ja Juli-"
"Ei siinä nyt ollu mitään", Filpun ääni hymähti. "Mentiin juomaan kahvit yläkertaan ja sit näytin Tommille Gaian. Se ei ollu ennen nähny varsaa."
"Okei. No hyvä."
Mä naksautin vilkun päälle ja käänsin hiekkatielle joka oikas melkein kaks kilometriä. Filppu ei sanonu vähän aikaan mitään.
"Tuu käymään ku tuut Helsinkiin", se tokas lopulta.
"Joo", mä ynähdin. "Tai oon Ruotsissa nyt kymmenen päivää."
"Ai?" Filpun äänestä kuulu huonosti peitetty paheksunta joka oli musta aika turhaa ottaen huomioon, et meillä oli kolme luentoa ens viikolla ja neki oli kaikki vapaaehtoisia. "Okei. No. Kommentoi niitä kuvia ku oot ehtiny katsoo ne. Ja nähään ku tuut takas."
Mä olin ehtiny ajaa takas Seppeleeseen, etsiä Riiniksen ja pakata sen kaa puolet Indin kamoista ennen ku mun vatsassa jumahti lujaa. Mä jähmetyin puolikumartuneeseen asentoon Indin vastapesty satula sylissä enkä pystyny ku toljottaan eteeni vaik en nähny mitään.
"No?" Riiniksen etäisesti turhautunu ääni kuulu jostain kaukaa mun selän takaa.
Mä olin valmis lyömään mistä tahansa vetoa et en ollu kertonu Filpulle et tallilla oli varsa.
Etenkään sellanen joka nökötti pihaton nurkassa Hestian leveän läikkäperän takana ja oli mahollista löytää vaan jos ties, mitä etsi.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Apr 26, 2022 14:50:45 GMT 2
26.4.2022 - Se, jossa alkaa myrskyMä en ollu jotenki tajunnu, et Cella olis ulkomailla niin helkatin pitkään. Musta tuntu et oli neljä vuotta siitä, kun mä olin viimeks nähny sen haamunkalpeen ihon (joka ei kyl muuttunu auringossa yhtään vähemmän kalpeeks) ja valkosen tukan, ja siks mä varmaan pelästyinki kun se paineli punanen pipo päässä mua vastaan tallikäytävällä. Se kanto Windin lännensatulaa ja puski kohti karsinaa niin nopeesti et ponilapset kirjaimellisesti haihtu sen tieltä niinku kumisaappaisiin puetut leivänmurut. Se ei kattonu mua, vaan puhu olan yli Kirille joka oli tunkenu sen typerän tukkapehkon ovenraosta. Kiri vilkas mua ja katos. Mun vatsanpohjassa kouras lujaa kun Cella hidasti ehkä kolme prosenttia valonnopeudesta ja seuras Kirin katsetta muhun. Mun teki mieli pusertaa silmät kiinni ja nieleskellä pari kertaa. Se oli saanu pisamia ja sen suupielessä oli sellanen pieni voitonriemuinen ryppy, ihan ku se ois just voittanu jotain. Sen levee suu vetäyty ilmeettömäksi, ku meidän katseet kohtas. Ryppy katos. Mä oisin halunnu a) painaa kädet sen poskille ja suudella sitä tai b) repiä satulan sen sylistä ja talloa sen päälle et se tajuais miltä musta tuntu ku se oli helvetin Olkinuoran kanssa, mut koska en osannu päättää kumman tekisin niin kävelin vaan pois. Musta oli hyvä asia, et vaikka jotku tuntilaisetki poltti tupakkaa niin ne ei uskaltanu ikinä tulla autotallin kulmalle (en tiiä pelkäskö ne et Hanski näkis ne kentältä ja pakottais ratsastaan ikuisesti Akalla). Mä sain seisoa kaikessa rauhassa katoksen kulman alla ja tuijottaa mitäännäkemättömin silmin pöllyävää kenttää, jolla kopukat pyöri puomitunnilla. Arktik potki takajalat ilmaan kavaletin jälkeen enkä mä voinu olla miettimättä missä Manny oli. Mulla oli ikävä sitä. Taivaalla oli isoja violetteja pilvikasoja ja mä unohduin tuijottaan niitä pään autotallin seinää vasten nojaten. Rööki palo hiljalleen mun sormien lomassa. Autotallin seinän läpi kuuli miten estekakarat kälätti samalla ku varusti poneja tuntia varten. Robertin silmät oli näyttäny siltä ku se ois kaivettu maan alta eikä se ois ollu enää ihan varma, oliks se kuollu vai jotenki tosi tuskaisesti elossa. Kun se eilen oli koskenu mun käsivartta mun oli tehny mieli painaa sormi sen silmänaluselle ja yrittää hinkata siitä pois violetintumma kaari, ihan ku se ois sillä muuttunu siksi ihmiseksi jonka mä tunsin. Mut mä olin ollu niin helvetin vihainen et en ollu voinu ees nostaa sormea vaan ainoastaan kääntyä ja painua pois, ihan ku se ois ollu joku säälittävä kosto siitä ku Robert oli juossu mua pakoon sen omalla kotipihalla. Pilvet alko ripotella vettä kentälle ja autotallin katolle. Mä vetäydyin syvemmälle katoksen alle ja kaivoin puhelimen taskusta. Olin oottanu eilen yöllä kolmeen et Robert ois laittanu mulle viestiä (jos sillä niin helvetin kovasti kiinnosti mitä mulle oli tapahtunu) ja meidän keskustelu oli siks jo valmiiks auki.
Mä olin jo laittamassa puhelinta pois ku huomasin et Juli (josta ei ollu kuulunu mitään pariin päivään, Madde oli kertonu et se oli linnottautunu meidän porukoille sen Filppu-asian jälkeen) oli laittanu mulle viestin.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Apr 22, 2022 20:41:31 GMT 2
23.4.2022 - Se, jota mä en pystyny estään osa 2Lue ensin f l a s h b a c k Julin päiväkirjasta Mä astuin Filpun selän takaa sen ja Julin väliin. En ollu koskaan ennen toivonu niin pyhästi et oisin voinu täyttää koko tallikäytävän mun selällä. Julin silmät oli singahtaneet muhun. Monen metrin päästäkin mä näin et se täris raivosta. "Mitä sä teet täällä?" Kysyin siltä niin rauhallisesti ku pystyin. Toivoin ihan helkatin paljon että se tajuais mun äänensävystä et sen pitäis lähteä. Kaikki oli hiljentyny, ihan niinku hevosetki ois aistinu et tunnelma tallikäytävällä oli muuttunu sähköiseksi ja raskaaksi. Julin leuka oli kohonnu pystyyn ja sen silmissä oli kipee ilme. "Miksi sä oot tuonu ton tänne?" Se kysy mun ohi tuijottaen. Mä tunsin miten mun syke kiihty, ihan ku mua olis alkanu yhtäkkiä pelottaa. Mun katse kohtas Riiniksen kanssa - vasta nyt mä tajusin et sillä oli sylissä jotain Julin paitoja ja maiharit, joita Juli oli säilyttäny ylhäällä sen kaapissa - enkä mä osannu vastata mitään. Emmyn naama oli menny kurttuun ja se tuijotti Julista muhun ja mun selän taa Filppuun ja taas muhun. Ku Tommi astu etummaiseksi ja laski käden panokarsinan puoliovelle mä olin niin helpottunu et tuntu ku jalat ois tippunu kaks metriä betonilattiasta läpi. "Tultiin ottaan vaan kuvia", se sano rauhottelevasti ei suoraan kellekään. "Mä oon Tommi Mäkinen ja tossa on Filippa Petersen, me ollaan Aleksanterin kurssikavereita. Toivottavasti ei olla oltu häiriöksi." "Ootte ollu", Juli kirahti toimiston ovelta mut ei ehtiny sanoo enempää ku Riinis tuuppa sitä kevyesti olkavarteen. Se napsautti suun kiinni. "Ei mitään ongelmaa", Emmy sano hitaasti. "Jatkakaa vaan mitä olitte tekemässä. Mullakin oli Julin kanssa yks juttu kesken." Se käänty, avas toimiston oven ja viittas Julille et se menis sisään. Juli ei katsonu mua eikä Filppua, se oli painanu leuan nyt alas ja puristi toista kättä nyrkkiin niin et sen rystyset oli pingottunu ihan vaaleiksi. Kun se astu sisään toimistoon Emmy ei sulkenukaan ovea vaan käänty katsoon mua. "Allu?" Se sano hiljaa. "Tuu säkin?" Mä avasin suun häkeltyneenä mut mun pää hakkas tyhjää, vaikka musta ei tuntunu lainkaan hyvältä idealta jättää Filppua käytävälle ja seurata mun räjähtämispisteessä olevaa siskoa toimistoon. Tommi liikahti mun rinnalla kun mä otin haparoivan askeleen kohti avointa ovea (Juli oli istunu toimiston sohvalle ja tuijotti poispäin). "Hei Allu", Tommi mumisi. "Haluutko että me mennään autoon oottaan?" Mä kohautin olkia ja vilkaisin olan yli Filppua, joka seiso just niin viattoman ja rauhallisen näköisenä kuin olin oottanutki. "Ei hätää", Filppu sano. "Tällasta sattuu. Mehän voidaan mennä yläkertaan ja keittää kahvit." Se näytti niin eriltä ku kasvot kalpeina tärisevä Juli et oli mahdoton ymmärtää mistä se sai sellasen mielenrauhan. Se oli kuitenki se jota oli petetty. *Toimistossa kävi aika nopeesti ilmi, et mun tehtävä oli istua Julin vieressä sohvalla ja toimia Emmyn henkilökohtaisena henkivartijana. Emmy nökötti toimistotuolissa ikkunan edessä ja luikautti mulle jonku oudon ja anteeksipyytävän katseen ennen ku alotti:
"Oliks siinä sun porttikiellossa jotain epäselvää?"
Julin nauru oli niinku haukahdus. Sen polvi täris sohvaa vasten ja se pusersi kämmeniä polvien väliin niinku se ois sen ainoo keino pysyä kasassa. Mä oisin halunnu nostaa käden sen olalle mut en uskaltanu. Juli näytti siltä et se ei hengittäny ollenkaan.
"Mä tulin hakeen mun kamoja", se kärähti.
"Oisit voinu pyytää vaikka Riinistä -"
Juli pomppas ylös sohvalta niin nopeesti et mun vatsanpohjassa läikähti ällöttävästi. Emmy vilkas mua nopeesti ja varottavasti, ihan niinku ois yrittäny viestiä salaa et mun pitäis olla valmiina kamppaamaan Juli lattiaan jos se vaikka päättäis heitellä Emmyn arvokkaat kansiot lattialle ja talloa niiden päälle. Henkeä ees kunnolla vetämättä Juli huus:
"Mä lopetan!"
Sen koko vartalo täris ja se puri hampaita yhteen, mut kykeni silti jatkamaan:
"Painu perseeseen sen porttikiellon kanssa, mä en tulis tänne vaikka rukoilisitte!"
Sit, ennen ku mä tai Emmy ehdittiin sanoo mitään, se romahti takas sohvalle. Se paino pään käsiin, valahti sohvatyynyjen väliin ja itki niin pitkään, et Tommi tuli koputtaan ovelle ja ehdottaan et se ja Filppu ottais taksin ja lähtis kotiin.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Apr 22, 2022 20:24:49 GMT 2
23.4.2022 - Se, jota mä en pystyny estään osa 1Musta tuntu aika siedettävältä tuoda Filppu ja Tommi tallille koska Cella oli ulkomailla, ja kun olin sattumalta tekstannu Riinikselle se oli sanonu et oli jossain Julin kanssa. Ja Julilla oli porttikielto tallille. Filppu halus käydä siiderillä ennen ku me mentiin Seppeleeseen. Käytännössä se tarkottu et mä, Tommi ja kokikset nökötettiin Kaljakulman terassilla sillä aikaa ku Filppu tappeli baarimikon kaa, koska Liekkijärvellä ei vaivauduttu myymään jotain sen helvetin erikoislitkusiideriä (ylläri). Lopulta se suostu ottaan jotaki mikä maistu (ja näytti) mädältä omenalta. Ne rattoisat puol tuntia mitkä me istuttiin terassilla, se kälätti Liekkijärven ihanuudesta ja yritti juottaa siideriä mulle ja Tommille. Tommi suostu mikä tarkotti, et mä olin kuskina. Oli niin lämmintä et meidän piti ajaa auton ikkunat auki ja tuuletus täysillä. Filppu riisu takin kun me tultiin tallipihalle, sillä oli t-paita ja se näytti yhtä innostuneelta ku silloin kun koko meidän kurssi oli päässy katsomaan ku lehmä poiki. Mä epäilin et se pitäis pitää kaukana kaikista hevosista tai se liimautuis tänne loppuviikoks ja se pitäis kammeta pihdeillä irti jonku Lailan kaulasta. "Mä käyn nopeesti tallissa", ilmoitin kun Tommi oli saanu kameran kaulalle ja me talsittiin kohti hiljaista tallia. Filppu oli käskeny mua pukeen hihattoman mustan paidan jonka se oli OSTANU mulle kuvauksia varten (?? ööö) ja jostain syystä se hävetti mua niin, et mun oli pakko päästä kattoon vessan peilistä miltä näytin ennen ku hakisin Mussun. Filppu oli näyttäny mulle pari meidän muiden kurssilaisten kuvaa (ne käytännössä katsoen piilotteli alasti joidenki vuohipukkien ja kesyrottien takana), ja mä olin yhä enemmän ja enemmän miettiny miks helvetissä en vaan kieltäytyny koko hommasta. Filppu ois voinu mun puolesta ihan hyvin kuvata vaikka itseään. Tommi meni sääteleen kameran asetuksia samalle kuvauspaikalle jossa me oltiin oltu viimeksikin, mut Filppu seuras mun perässä talliin koska mä en kehdannu kieltääkään. Eedi käveli meitä vastaan heti kun me oltiin astuttu sisään. Mä ilahduin ja helpotuin todella paljon ku tajusin kuka se oli. Jostain syystä koko viikon pääsiäisleirin jälkeen oli sattunu käymään niin, et mä tulin tallille ja törmäsin ekan kolmen minuutin aikana Eediin. Joka kerta se oli lopettanu sen mitä se oli tekemässä, kattonu mua vähän vinosti ja sanonu: "En oo ainakaan nähny et Kiri ois tallilla." Musta tuntu et mun pitäis ostaa sille joku pääsiäislahja siks et se oli vapaaehtoisesti päättäny toimia mun henkivartijana. Nytki Eedi laski harjan, jolla se oli sutinu tallikäytävää, ja määkäs sovitut repliikit. Mä nostin käden Filpun takin hihalle. "Ette oo varmaan nähny ennen", mä tokaisin ja pidin tarkkaan huolta et mun naama oli peruslukemilla eikä Filppu ikinä tajuais, että mä olin puhunu siitä Eedille pääsiäisleirillä, "mut tää on mun kurssikaveri Filippa. Me tultiin ottaan yksiä kuvia." Filippa työnty mun ohi silee tukka heilahtaen ja ojens käden Eedille niinku hyväkäytöksisen rikkaan perheen lapsen kuulu. Mä tiesin millä ilmeellä se hymyili vaikka en pystyny näkeen sen naamaa harmaanruskean tukkapehkon läpi. Eedi, joka pilkisti Filpun kevättakin olan yli, näytti aika kauhistuneelta. Tai sit se oli sen tapa esittää neutraalia. "Eedi", se mumis harjaa puristaen. Se vilkas mua Filpun olan yli niin nopeesti että silmämunat liikku nopeemmin ku salama. Filppu lehahti ympäri, tarras mua käsivarteen ja hymyili Eedille samalla tavalla ku oli hymyilly meidän äidille ku oli ekan kerran nähny sen. "Pääsisitkö sä auttaan kuvauksissa, Eedi?" * Mua nolotti vielä normaalia enemmän olla kuvattavana ku kuvaamaan kyyristyneen Tommin takana oli sekä Filppu että Eedi. Mä olin harjannu Mussua niin pitkään ku kehtasin ja toivonu et Eedille tulis joku pakottava tarve sulkeutua esim. Ledin karsinaan niin pitkäks aikaa, et Tommi ois ehtiny räpsiä kuvat ja Filppu kuolla tylsyyteen. Mä tuijotin päättäväisesti vähän Filpun ja Eedin ohi ja tarrasin Mussun ohjiin sormet niin hikisinä et se varmaan näky kamerassa. Tommi kuvas huomaavaisesti Rutun naamaa koska maailman kaikista ihmisistä se tajus että mä en todellakaan ollu vielä valmis mihinkään oikeisiin kuviin. Vähän ajan päästä se alko näyttää siltä et ei enää keksiny mitä nappuloita se vois vielä säätää kamerasta. Se suoristu hetkeks, pyyhki mullan ja loskan samettihousujen polvista ja nyökkäs Filpulle. "Sit aloitetaan." Mä tuijotin johonki auringon suuntaan ku Tommi alko räpsiä ja yritin samaan aikaan olla liikkumatta senttiäkään ja estää Ruttua laskemasta päätä liian alas. Ruttu lepuutti toista takajalkaa silmät puolitangossa eikä näyttäny yhtään hevoshuippumallilta vaan lastenponilta, joka oli ollu kolmevuotiaan synttäreillä liian pitkään. Mä purin takahampaita yhteen. Onneks leukaa ei enää särkeny siitä mihin Kiri oli lyöny.. "Rentoudu, Allu", epäluonnollisen rento Filppu neuvo. Se tunki kädet syvälle takintaskuihin ja irvisti """salaa""" Eedille ihan niinku mä oisin ollu niiden lapsi joka ei osannu olla söpö koulukuvassa. Mä mulkaisin sitä, Filppu vaan huokas ja hymähti. Sen silmät käänty hymyyn ja sit se kumartu Eedin puoleen. "Voisitko sä kertoa Allulle jotain juttuja", se kuiskas niin kovaan ääneen et mä kuulin. "Mitä juttuja?" Eedi mumisi. Tommin kamera räpsy. "Aivan mitä haluat", vastas Filppu, nyt se puhu normaalilla äänellä. "Vaikka jotain hevosten ruokintaohjeita."Ja uskokaa tai älkää, mut seuraavat kymmenen minuuttia Tommi kykki maassa toinen polvi sohjosta märkänä, mä tuijotin Eediä joka sopotti mulle Röstin kaura-annoksia ja Filppu hymyili maireesti taka-alalla niinku ois hyvin iloinen siitä että oli tullu suorittaan tätä ensiluokkasen TÄRKEETÄ tehtävää Seppeleeseen asti. Mun niska oli niin tuskaisen hikinen et en voinu ees koskee siihen.Niistä kuvista olis paras tulla ihan helvetin hyviä. * Kuvien jälkeen mä palautin Mussun karsinaan ja sillä aikaa Filppu oli ehtiny mankua Eediltä jonku tallikierroksen. Mä vilkaisin Tommia, jonka naamasta näky et sekin olis paljon mieluummin lähteny jo Helsinkiin, mut suostuin kuitenki tallustamaan Eedin ja Filpun perässä sisään tallin keskiovista. Hiki oli viilenny mun niskaan ja mua oli alkanu palella takista huolimatta.
Heti ku me astuttiin talliin oli selvää, et me oltiin kävelty suoraan keskelle jotain saakelin show'ta. Joku puhu toimiston ovella niin kovaan ääneen et ääni kaiku tallikäytävän päästä - kun mä luikahdin karsinoiden väliin luulin ekaks et se oli Riinis, jonka punanen letti loisti kauas oville asti. Vasta sit mä tajusin et ääni kuulu toimiston ovella seisovasta Emmystä.
Me kaikki jäätiin epävarmoina kuunteleen karsinoiden väliin.
"Mitä Riinis on tehny", mä mumisin mun vieressä seisovalle Eedille, mut ilme jonka se heitti sai mut hiljeneen. Sen naama oli ihan outo, niinku se ois haistanu jotain palanutta ja sääliny mua jo valmiiks koska tiesi et liekit tulis käräyttään mun niskavillat.
"Sulla ei oo lupaa olla täällä", Emmy toitotti käytävän päädystä tukka hapsuilla ja naama niin tiukkana et se näytti melkein Annelta.
Se käänty ja mä näin et se ei puhunukaan Riinikselle vaan Julille, joka seiso sitä vastapäätä nahkatakki harteilla ja nenäkoru kattovaloissa loistaen. Se oli meikannu enemmän ku normaalisti ja kannatteli olalla isoa kangaskassia johon oli puoliks tungettu jotain, ihan niinku sille ois tullu yhtäkkiä kova kiire.
Kesken Emmyn lauseen Juli nosti katseen meihin. Sen suu aukes. Mä tajusin vaan etäisesti et olin ottanu pari hätästä askelta kohti meidän pikku porukan kärkeä.
Juli katso Filppua.
Filppu katso Julia.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Apr 18, 2022 12:47:41 GMT 2
17.4.2022 - Se, jossa on taikasalvaa
Mä etsin Riiniksen käsiini sillä sekunnilla kun (kahen ja puolen tunnin ei-virkistävien yöunien jälkeen) Salman herätyskello soi ja sai koko parvimökin hyppään pystyyn. Leukaperässä tuntu kipee vihlasu, kun mä kolautin ranteen yön aikana kohoneeseen mustelmaan ku kiskoin paitaa päälle. Mun oli pakko juosta hetkeks mökin koirankokoiseen vessaan tutkimaan mun naamaa.
Mä olin valmis palaan heti peiton alle ku kohtasin peilistä mun väsyneen katseen. Huulessa oli iso vekki ja mustelma hohkas koko matkan suupielestä leuan alle. Näytti siltä ku Kiri ois lyöny mua jollain saakelin moukarilla.
Mä ravasin mustelmaa surren ulos mökistä ennen ku ees parven kakarat oli ehtiny nousta ylös. Ilma oli edelleen samanlainen ku aamuyöllä, viilee ja aurinkoinen. Joku oli jättäny kaljatölkin portaille niin et mä meinasin kompastuu siihen ku kiskoin kenkää jalkaan.
Keittiömökin likaisen ikkunan läpi mä näin, et kaikeks onneks Riinis oli hereillä ja seiso keskellä mökkiä harjaamassa tukkaa. Se käänty yllättyneenä kun mä koputin lasiin, veti nahkatakin harteille ja kurkisti ovenraosta kylmään aamuilmaan niin et siitä näky vaan nenänpää.
"Moi." Jostain syystä mä kuiskasin.
"Tiiätkö yhtään miks Hannes nukkuu -" Riinis alotti, mut sit sen katse singahti mun suupieleen. Se tökkäs oven auki niin et mä meinasin jäädä alle ja jouduin hyppään turvaan kaks porrasta alemmas.
"Mistä toi on tullu?" Riinis kysy kovaan ääneen samalla ku astu terassille ja paukautti oven kiinni. Mä loin siihen hyvin selkeän ei niin lujaa -katseen.
"Kiri löi mua", mä jatkoin kuiskaamalla. "Sä olit varmaan jo menny nukkuun."
"LÖI?"
Riinis näytti siltä ku mä oisin just sanonu et Kiri olis yöllä yrittäny syödä itsensä ja käyttää Paahtista lautasena. Sen (mussa vallitsevaa olotilaa huomattavasti paremmin levännyt) olemus näytti niin raivonsekaisen järkyttyneeltä et jos mulla ei ois ollu niin paska olo, mä oisin ollu salaa tyytyväinen sen reaktiosta. Se mietti hetken, astu lähemmäs mua ja nosti sormenpäät kevyesti mustelmalle joka pisteli ja kivisti mun leualla. Mä nielaisin.
"Miks se sua löi?"
Riiniksen ääni oli hillitympi ku äsken. Se paino peukalon hetkeks mustelman reunalle ja katso mua silmiin ennen ku laski käden ja kaivo nahkatakin taskusta punaisen Marlboro-askin. Mä pudistin päätä kun se tarjos avattua askia mulle.
"En mäkään sit ota", Riinis sano kevyesti ja työns askin takas taskuun. Mä niiskaisin.
"Yritin kysyy mikä sillä on mua ja Julia vastaan." Mä käännyin katseleen nuotiopaikkaa. Penkeillä lepatti grillikeppien alle nalkkiin jääneitä makkarapakettien muoveja, ne räpisteli auringossa kiilteleviä puolityhjiä lonkerotölkkejä vasten. "Mut en saanu selville. Sanoin et Cella on pettäny mua ja sit se vaan löi."
Värähdys kulki mun niskasta alaselkään asti. Tuntu ihan helvetin oudolta sanoa et joku oli oikeesti LYÖNY mua. Ei kai ihmiset lyöny toisiaan ku jossain elokuvissa? ?? ? Mä olin jotenki huolestuneella tavalla varma et Kirin aivot oli vaan menny hetkeks sekaisin ja se oli yrittäny esim. kävellä mun ohi tai pyytää anteeks eikä todellakaan tarkotuksella lyödä mua niin et sen rystyset halkas mun huulen (tarkoituksella?? ?) ja sai leukapielet jomottaan niin et sattu puhua.
Mä käänsin varovasti katseen Riinikseen, joka tuijotteli myös mietteliäästi johonki nuotiopaikan suuntaan.
"Mietin et ku silloin, öö, Artsilassa sanoit et sulla on jotain voidetta mustelmiin", mä sanoin kokeilevasti. "Et jos oisin voinu saada sitä? Ku tänään otetaan ne leirikisakuvat." Käännyin tuijotteleen taivaalle ja jostain syystä mun oli pakko räpytellä silmiä. "Enkä haluis näyttää siltä et mulla on puoli naamaa mustelmilla."
Riinis hymähti hiljaa ja tuuppas mua hellästi kylkeen.
"Ei mulla oo sitä just nyt mukana", se vastas. "Mut voin lainata yhtä toista rasvaa. Oota."
Mä istuin terassin rappuselle kun Riinis katos mökkiin. Raaputin hiljalleen terassin kaiteesta maaliviirua irti ku parvimökin ovi aukes ja Anni tuli Eedin kanssa ulos takkia päälle kiskoen. Molemmat haukotteli. Kun ne huomas mut, Anni vilkutti ja oli lähdössä tuleen mua kohti, mut ku Riinis palas voidepurkin kanssa se hidasti, irvisti ja heilautti kättä uudestaan merkiks et me nähtäis myöhemmin. Eedi seiso hetken aikaa mökin eessä niinku orpo punatukkanen metsäntonttu ja lähti sit seuraan Annia kohti tallia.
Riinis istahti mun viereen ja kääns mut polvesta vetämällä kohti itseään. Se struuttas sormenpäähän nokareen vaaleenruskeeta tytisevää voidetta.
"Tää auttaa ainaki hetkellisesti", se lupas samalla ku alko sivellä voidetta varovasti mun suupieleen. "Älä sit pyyhi tätä pois."
"En tietenkään", mä vastasin koska tajusin tietysti et ei mikään rasva voinu auttaa jos sen poisti heti.
Sillä aikaa ku Riinis siveli kylmää mönjää mun mustelmalle, mä katselin miten kättä ohimolla pitelevä Valtteri ilmaantu saunamökistä, irvisti ja lähti kohti tallia. Vähän ajan päästä sen perässä tuli Liinu ja ilman takkia värisevä Evgeni, joka jostain syystä hyppeli jalalta toiselle niinku ei ois enää muistanu miten kävellään (en ollu jostain syystä yhtään ihmeissäni siitä et se oli paikalla). Mä olin sisäisesti ihan helkatin kiitollinen et Kiriä ei näkyny.
Mökin ovi kävi meidän takana ja terassin laudat narahti kevyesti ku Hannes liuku mun ja Riiniksen ohi.
"Anteeksi", se luikautti kohteliaasti. "Ja hyvää huomenta. Olin suorittamassa tehtävää."
Mun ja Riiniksen katseet kohtas kun Hannes paineli pitkin yön jäljiltä kasteista pihaa ja huus HUOMENTA Salmalle ja Adalle, jotka ilmesty silmät sirrissä parvimökistä. Me molemmat tyrskähdettiin hiljaa. Riinis kumartu mun korvan juureen ja kuiskas niin hiljaa et mä just ja just kuulin:
"Mitä täällä on tapahtunu?"
Mä kohautin olkia enkä voinu estää toista tyrskähdystä. Riiniksen suupieli oli vetäytyny puoliks peiteltyyn hymyyn, kun se kieritti voidepullon korkin kiinni.
"Kiitos", mä mumisin.
Riinis ei sanonu mitään, vaan työnsi voideputkilon nahkatakin taskuun ja paino pään hetkeks mun olalle. Sen hiukset tuoksu hyvältä ja kutitti mun nenää kun mä käänsin päätä ja rutistin toisella kädellä kevyesti sen hartiaa. Nahkatakin olkapää oli aamuauringosta huolimatta viilee.
Ainakaan mun ei tarvis muistella mun tummanpuhuvaa leukaa joka kerta ku kattoisin myöhemmin valokuvaa, jossa mä ja Mussu oltais voitettu leirikisoissa SEKÄ koulu- ETTÄ esteluokka. Mua ei ees hävettäny toivoa et Kiri ois viimeinen.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Apr 18, 2022 12:47:22 GMT 2
17.4.2022 - Se, jossa on taikasalvaa
Mä etsin Riiniksen käsiini sillä sekunnilla kun (kahen ja puolen tunnin ei-virkistävien yöunien jälkeen) Salman herätyskello soi ja sai koko parvimökin hyppään pystyyn. Leukaperässä tuntu kipee vihlasu, kun mä kolautin ranteen yön aikana kohoneeseen mustelmaan ku kiskoin paitaa päälle. Mun oli pakko juosta hetkeks mökin koirankokoiseen vessaan tutkimaan mun naamaa.
Mä olin valmis palaan heti peiton alle ku kohtasin peilistä mun väsyneen katseen. Huulessa oli iso vekki ja mustelma hohkas koko matkan suupielestä leuan alle. Näytti siltä ku Kiri ois lyöny mua jollain saakelin moukarilla.
Mä ravasin mustelmaa surren ulos mökistä ennen ku ees parven kakarat oli ehtiny nousta ylös. Ilma oli edelleen samanlainen ku aamuyöllä, viilee ja aurinkoinen. Joku oli jättäny kaljatölkin portaille niin et mä meinasin kompastuu siihen ku kiskoin kenkää jalkaan.
Keittiömökin likaisen ikkunan läpi mä näin, et kaikeks onneks Riinis oli hereillä ja seiso keskellä mökkiä harjaamassa tukkaa. Se käänty yllättyneenä kun mä koputin lasiin, veti nahkatakin harteille ja kurkisti ovenraosta kylmään aamuilmaan niin et siitä näky vaan nenänpää.
"Moi." Jostain syystä mä kuiskasin.
"Tiiätkö yhtään miks Hannes nukkuu -" Riinis alotti, mut sit sen katse singahti mun suupieleen. Se tökkäs oven auki niin et mä meinasin jäädä alle ja jouduin hyppään turvaan kaks porrasta alemmas.
"Mistä toi on tullu?" Riinis kysy kovaan ääneen samalla ku astu terassille ja paukautti oven kiinni. Mä loin siihen hyvin selkeän ei niin lujaa -katseen.
"Kiri löi mua", mä jatkoin kuiskaamalla. "Sä olit varmaan jo menny nukkuun."
"LÖI?"
Riinis näytti siltä ku mä oisin just sanonu et Kiri olis yöllä yrittäny syödä itsensä ja käyttää Paahtista lautasena. Sen (mussa vallitsevaa olotilaa huomattavasti paremmin levännyt) olemus näytti niin raivonsekaisen järkyttyneeltä et jos mulla ei ois ollu niin paska olo, mä oisin ollu salaa tyytyväinen sen reaktiosta. Se mietti hetken, astu lähemmäs mua ja nosti sormenpäät kevyesti mustelmalle joka pisteli ja kivisti mun leualla. Mä nielaisin.
"Miks se sua löi?"
Riiniksen ääni oli hillitympi ku äsken. Se paino peukalon hetkeks mustelman reunalle ja katso mua silmiin ennen ku laski käden ja kaivo nahkatakin taskusta punaisen Marlboro-askin. Mä pudistin päätä kun se tarjos avattua askia mulle.
"En mäkään sit ota", Riinis sano kevyesti ja työns askin takas taskuun. Mä niiskaisin.
"Yritin kysyy mikä sillä on mua ja Julia vastaan." Mä käännyin katseleen nuotiopaikkaa. Penkeillä lepatti grillikeppien alle nalkkiin jääneitä makkarapakettien muoveja, ne räpisteli auringossa kiilteleviä puolityhjiä lonkerotölkkejä vasten. "Mut en saanu selville. Sanoin et Cella on pettäny mua ja sit se vaan löi."
Värähdys kulki mun niskasta alaselkään asti. Tuntu ihan helvetin oudolta sanoa et joku oli oikeesti LYÖNY mua. Ei kai ihmiset lyöny toisiaan ku jossain elokuvissa? ?? ? Mä olin jotenki huolestuneella tavalla varma et Kirin aivot oli vaan menny hetkeks sekaisin ja se oli yrittäny esim. kävellä mun ohi tai pyytää anteeks eikä todellakaan tarkotuksella lyödä mua niin et sen rystyset halkas mun huulen (tarkoituksella?? ?) ja sai leukapielet jomottaan niin et sattu puhua.
Mä käänsin varovasti katseen Riinikseen, joka tuijotteli myös mietteliäästi johonki nuotiopaikan suuntaan.
"Mietin et ku silloin, öö, Artsilassa sanoit et sulla on jotain voidetta mustelmiin", mä sanoin kokeilevasti. "Et jos oisin voinu saada sitä? Ku tänään otetaan ne leirikisakuvat." Käännyin tuijotteleen taivaalle ja jostain syystä mun oli pakko räpytellä silmiä. "Enkä haluis näyttää siltä et mulla on puoli naamaa mustelmilla."
Riinis hymähti hiljaa ja tuuppas mua hellästi kylkeen.
"Ei mulla oo sitä just nyt mukana", se vastas. "Mut voin lainata yhtä toista rasvaa. Oota."
Mä istuin terassin rappuselle kun Riinis katos mökkiin. Raaputin hiljalleen terassin kaiteesta maaliviirua irti ku parvimökin ovi aukes ja Anni tuli Eedin kanssa ulos takkia päälle kiskoen. Molemmat haukotteli. Kun ne huomas mut, Anni vilkutti ja oli lähdössä tuleen mua kohti, mut ku Riinis palas voidepurkin kanssa se hidasti, irvisti ja heilautti kättä uudestaan merkiks et me nähtäis myöhemmin. Eedi seiso hetken aikaa mökin eessä niinku orpo punatukkanen metsäntonttu ja lähti sit seuraan Annia kohti tallia.
Riinis istahti mun viereen ja kääns mut polvesta vetämällä kohti itseään. Se struuttas sormenpäähän nokareen vaaleenruskeeta tytisevää voidetta.
"Tää auttaa ainaki hetkellisesti", se lupas samalla ku alko sivellä voidetta varovasti mun suupieleen. "Älä sit pyyhi tätä pois."
"En tietenkään", mä vastasin koska tajusin tietysti et ei mikään rasva voinu auttaa jos sen poisti heti.
Sillä aikaa ku Riinis siveli kylmää mönjää mun mustelmalle, mä katselin miten kättä ohimolla pitelevä Valtteri ilmaantu saunamökistä, irvisti ja lähti kohti tallia. Vähän ajan päästä sen perässä tuli Liinu ja ilman takkia värisevä Evgeni, joka jostain syystä hyppeli jalalta toiselle niinku ei ois enää muistanu miten kävellään (en ollu jostain syystä yhtään ihmeissäni siitä et se oli paikalla). Mä olin sisäisesti ihan helkatin kiitollinen et Kiriä ei näkyny.
Mökin ovi kävi meidän takana ja terassin laudat narahti kevyesti ku Hannes liuku mun ja Riiniksen ohi.
"Anteeksi", se luikautti kohteliaasti. "Ja hyvää huomenta. Olin suorittamassa tehtävää."
Mun ja Riiniksen katseet kohtas kun Hannes paineli pitkin yön jäljiltä kasteista pihaa ja huus HUOMENTA Salmalle ja Adalle, jotka ilmesty silmät sirrissä parvimökistä. Me molemmat tyrskähdettiin hiljaa. Riinis kumartu mun korvan juureen ja kuiskas niin hiljaa et mä just ja just kuulin:
"Mitä täällä on tapahtunu?"
Mä kohautin olkia enkä voinu estää toista tyrskähdystä. Riiniksen suupieli oli vetäytyny puoliks peiteltyyn hymyyn, kun se kieritti voidepullon korkin kiinni.
"Kiitos", mä mumisin.
Riinis ei sanonu mitään, vaan työnsi voideputkilon nahkatakin taskuun ja paino pään hetkeks mun olalle. Sen hiukset tuoksu hyvältä ja kutitti mun nenää kun mä käänsin päätä ja rutistin toisella kädellä kevyesti sen hartiaa. Nahkatakin olkapää oli aamuauringosta huolimatta viilee.
Ainakaan mun ei tarvis muistella mun tummanpuhuvaa leukaa joka kerta ku kattoisin myöhemmin valokuvaa, jossa mä ja Mussu oltais voitettu leirikisoissa SEKÄ koulu- ETTÄ esteluokka. Mua ei ees hävettäny toivoa et Kiri ois viimeinen.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Apr 15, 2022 21:47:55 GMT 2
13.4.2022 - Se, jossa kilisee
Musta tuntu et mun ja muiden ihmisten suhtautumisessa Cellaan oli jotain lähtökohtaisesti erilaista, koska aika moni oli ollu sille vihanen kun se oli unohtanu lehmän tallille.
Mulle oli tullu lehmän takia sitä ihan helvetin kova ikävä. Kaikesta pettämispaskasta huolimatta mä olin ihaillu sitä, et se toi ilman lupaa jonku helkatin maitoeläimen tallille ja jätti sen sinne ku lähti ulkomaille. Mä olin seisonu jo monta minuuttia käsi Kleopatran lehmäturvalla ja sivelly sen märkiä (vähän ällöttäviä) sieraimia, jotka näytti jotenki kieroutuneella mut nätillä tavalla siltä et se oli juossu päin seinää.
Pyry tuli lehmän tarhalle kun mä olin salaa pyyhkimässä lehmänkuolaa karheisiin aitalankkuihin. Se imeskeli huulikorua ja kilisytti auton avaimia ilmassa.
"Oon menossa kotiin. Tuutko?"
Mä pudistin päätä.
"Mun pitää heittää Juli kotiin."
Pyry vetas hupun päähän ja ynähti ymmärtäväisesti sen hämäristä. Se oli jo kääntymässä pois, mut kurkkas vielä hupun reunan alta ja livautti:
"En ollu huomannu muuten että Anni on tulossa leirille."
Mä tunsin miten mun kulmat kurtistu ja suu avautu niinku maailmassa olis ollu montaki Seppeleeseen yhtäkkiä tulevaa Annia jota Pyry ois voinu tarkottaa. Pyry ei ollu ehtiny ottaa kolmeakaan askelta kun mä olin jo kääntyny pinkoon kohti tallia.
Mulla ei ollu mitään hajua miten oli mahdollista, et en ollu tähän mennessä huomannu Annin nimeä osallistujalistassa. Se oli ihan listan alimmaisena ja kirjotettu niin oudolla käsialalla et mä päättelin, et todennäköisesti Anni oli soittanu tallille ja joku muu (Hannes) oli kirjottanu sen nimen ylös. Mun sormet ei meinannu ees osuu näppäimille kun mä avasin puhelimen ja etin Annin ja mun keskustelun Whatsapista. Tuntu hiton oudolta että edellisistä viesteistä oli niin monta vuotta.
Listasta mä huomasin et Fiiaki oli tulossa leirille ja hetken mä aattelin et oisin laittanu viestin myös sille, mut en sit lopulta uskaltanut. Ehkä mä hymyilisin sille tai jotain kun se tulis niin se tajuais, et musta oli kiva nähä sitäkin pitkästä aikaa.
Mä olin arvannu et Juli olis oleskeluhuoneessa. Ei ollu kovin vaikeeta seurata sen logiikkaa, kun vaihtoehdot oli olla alhaalla tallissa oottamassa et joku alkeistuntilainen tulis pyytään apua (eihän Juli ois ees osannu auttaa? ??) tai mennä yläkertaan piiloon. Viime viikolla se oli ollu normaalia enemmän tallilla nyt ku Cella oli ulkomailla. Jotenki musta kuitenki tuntu et se ei ollu yhtään sen paremmalla tuulella, vaan vaelteli pitkin tallikäytävää ja jopa nuohos Windin karsinassa vaikka kaikki järkevät ihmiset ois tehny mieluummin mitä tahansa muuta.
"Oota, katon just yhtä videota", Juli sano nostamatta katsetta kun mä tulin oleskeluhuoneeseen. Se makas sohvalla jalat käsinojan yli roikkuen ja oli vääntäny sen niskan tyynyjä vasten niin et sen päähän ei tod.näk. kulkenu yhtään verta. Mä potkin kengät ovensuuhun ja luikin Julin ohi kahvinkeittimelle. Musta oli outoa et se onnistu aina valtaan oleskeluhuoneen niin et siellä ei ollu samaan aikaan ketään muuta.
"Mä juon yhen kupin ja lähen sit kotiin", sanoin samalla ku aloin kaivaa kuppeja alakaapista. "Otatko sä?"
"En mä juo enää kahvia", vastas Julin epämääränen ääni sohvannurkasta.
"Okei."
"Mut laita mulle teetä jooko."
Melkein kaikki kupit oli likaisia vaik ne oli puhtaiden astioiden kaapissa, enkä mä halunnu käyttää ainoota ""puhdasta"" vihreetä kukkakuppia, koska olin kerran nähny ku Inkeri sekotti siinä jotku Siiri ykkösen matolääkkeet. Huokaisten mä nostin kaks puolipuhdasta kuppia tiskialtaaseen ja tökkäsin vesihanan päälle. Julin videolta kuulu niin kovaa vinkuvaa naurua et videon pointin täyty olla se et nauraja pyörtyis.
"Söiks koko kakun?" Mä kysyin kovaan ääneen altaaseen kohisevan tiskiveden yli. Juli ynähti.
"Jäi siitä joku kaks palaa mut meinaan syödä ne ku meen kotiin." Se alko heilutella jalkaa käsinojaa vasten. "Reetta on niin helvetin hyvä leipomaan."
"Älä kiroile."
Juli tyrskähti ja katto mua puhelimen näytön yli.
"Sanoo Aleksanteri helvetin saakelin paskahelvetin Holma."
Mä irvistin sille olan yli ja käännyin sit taas tiskialtaan puoleen. Kupit kilis hiljaa toisiaan vasten mun tiskiharjahinkkauksen tahdissa.
"Sä kiroilet tunnissa enemmän ku mä viikossa."
"Käyttäydy", mä tokaisin Julia katsomatta ja nostin vettä valuvat kupit altaasta yhdellä kädellä.
Juli oli sanomassa jotain mut sit mä käännyin ja kuppien liukkaat korvat jotenki valahti mun etusormen ja peukalon otteesta. Teräväreunaset posliininpalat levis kilahtaen mun jalkojen juureen kun kupit särky, mut mä en katsonu niitä vaan Julia, joka oli älähtäny ja ponnahtanu ylös karmeesta sohva-asennosta. Puhelin oli valahtanu Julin sormien lomasta tyynylle.
Mä harppasin huoneen poikki, kompuroin sohvalle niin et puhelimen näyttö paino mua kipeästi polveen ja kiedoin kädet Julin ympärille. Mä ehdin nähdä sen kauhunsekaiseen itkuun vääntyneet kasvot just ennen ku vedin pehmeesti sen pään mun olkaa vasten ja rutistin kapeet hartiat mun syliin.
"Anteeks anteeks anteeks", mä sopersin ku tunsin miten Julin hartiat alko vavahdella. Mun oli pakko pusertaa silmät kiinni ja irvistää tyhjälle seinälle Julin takana. Miks mä en ollu pitäny niistä helkatin kupeista paremmin kiinni? ?? ?
Mä silitin Julin hiuslakasta kankeita hiuksia ja yritin suhista hiljaa niinku meidän äiti teki, mut Juli nyyhkytti ja lepäs keho sykkyrälle kiertyneenä sohvannurkassa puoliks mun halauksessa.
Oli yks juttu minkä kaikki meidän perheen jäsenet oli kaks vuotta sitten opetellu ja se oli se, et Julia piti suojella.
Musta tuntu ihan helvetin paskalta et mä en osannu tehdä sitä.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Apr 12, 2022 18:09:34 GMT 2
12.4.2022 - Se, jossa me ollaan kaikki koolla
Juli esitti että se yllätty kun me ilmestyttiin sen oven taakse, vaikka se rakasti nimipäiviä ja me oltiin juhlittu niitä joka vuos varmaan siitä asti kun se tajus että sillä on nimi.
"Oikeesti, miks te ootte leiponu", se rääky kun Reetta astu minieteiseen Madden perässä ja ojens Julille kuvun alla olevan mansikkakakun. Julin ripsarit valu kyyneleiden mukana poskia pitkin ja se tuhri ne Madden mekon olkapäähän, kun se solmi käsivarret Madden ympärille ja halas sitä niinku ne ei ois nähny kymmeneen vuoteen. Mä rutistin Kaisan jälkeen sen onnesta hervotonta kehoa. Juli puristi mua olkapäästä, työns mua poispäin et pysty kattoon mua mustilla itkusilmillä ja veti mut sit uudelleen halaukseen. Sen kapeet hartiat nytkähteli niiskutusten tahdissa.
Julin keittiönpöydän ääressä ei ollu tilaa ees Julille itselleen, koska se oli niin täynnä meikkejä ja hiusjuttuja (jotka ei kuulemma mahtunu vessan kaappiin koska siellä oli tuplamäärä samoja mönjiä ja kaikki hajuvedet). Se raivas kakulle just ja just lautasen kokoisen reiän kuivashampoometsän keskelle samalla ku viitto meitä istuun petaamattoman sängyn reunalle. Reetta levitteli siveästi päiväpeiton sängyn päälle ennen ku me kaikki neljä ahtauduttiin vierekkäin niinku oltais teatterissa ja Juli ois itse esitys.
Se loisti ja katso meitä niin hunajaisesti et mä en ees miettiny että a) me ei oltu oltu kaikki viis yhdessä varmaan puoleen vuoteen ja b) mä olin ollu Julille niin tyly sen Seppeleessä käymisestä, et ois voinu olettaa sen laittavan salaa jotain pieniä nauloja mun kakkupalaan. Se itki vieläki ja pyyhki poskia niin että äsken poskia pitkin levinneet ripsivärijoet tuhriintu ja alko näyttää jonku pienen eläimen viiksiltä.
"Iske kiinni, nää on sun juhlat" Madde toitotti kun me oltiin vähän aikaa annettu Julin nyyhkiä ja vääntelehtiä kakun ympärillä.
"Mulla ei oo varmaan lautasia ja kuppeja kaikille", Juli parku onnellisena. "Kun te kaikki nyt ootte täällä."
Mä nousin sängynreunalta.
"Mä voin kattoo paljon niitä on ja keittää kahvia. Ja vaikka tiskata. Jos tarvii."
Julilla oli neljä lautasta ja neljä Iittalan kahvikuppia niinku mä olin muistellutki (mä olin ollu pari vuotta sitten mukana siinä maailman pisimmässä keskustelussa jossa Reetta ja Madde yritti päättää tarvisko Juli neljän astian setin, vai oisko aivan hirveä fiasko jos sille ostettais kuuden setti kun sillä ei ollu tiskikonetta. Ilmeisesti oli tultu tulokseen että olis). Julin paska kahvinkeitin alko tiputtaa niin hitaasti, et pieni päivänsankari ehti kaivaa esiin puhelimen, meikata uudelleen kamera peilinä ja ottaa kolmesataa kuvaa meistä ennen ku pannun pohjalla oli puolen sentin kuulas kerros kahvia.
"Mä voin syödä mun kakkupalan suoraan tosta alustalta", Juli lupas pirteesti kun mä ja Reetta lopulta kaadettiin kahvi neljään kuppiin. Madde kaivo Julin vaatimattomista kaapeista kakkulapion roolia esittävän veitsen.
"Päivänsankari on nyt kuitenki hyvä ja leikkaa kakkua et voidaan laulaa", Madde hymähti.
Juli hehku sisäistä onnea kun se asetti puhelimen meikkipussia vasten kuvaamaan ja alko leikellä kakusta ronskeja paloja. Mä otin lauhkeesti sen tarjoaman lohkareen, nappasin kahvikupin ja seurasin sängynreunalle Reettaa joka oli tasapainotellu kahvilla täytetyn vesilasin kakkulautasen reunalle.
Kun me oltiin laulettu vähän epävireisesti (koska mun armas kultakurkkusisko oli itse päivänsankarina) meidän lapsina omasanoittama Hyvää nimipäivää -laulu, Kaisa tökkäs lusikan kakkupalaan ja käänsi katseen muhun.
"Mä näin sut muuten Helsingissä perjantaina", se tokas. "Ehkä yhdeltätoista illalla, olit jonkun tytön kanssa. Kuka se oli?"
Mä tunsin, miten sekä Madden että Julin utelias katse singahti muhun. Reetta (joka oli kunnollinen ja normaali ihminen) söi kakkua.
"Missä mä olin?" Mä kysyin niin tavallisesti ku pystyin.
"Jonku talon parkkiksella", Kaisa vastas ja heitti jalan toisen päälle. Se katso mua tutkailevasti. "Oli niin pimeetä niin en ekaks meinannu tunnistaa ees sua."
"Olin varmaan just lähössä kotiin." Mä kohautin olkia. "Mulla oli yks luento."
"Ei varmaan niin myöhään", Juli tyrskähti mut Kaisa puhu sen päälle.
"Mut kuka se tyttö siis oli?"
Mä muistin kyllä varsin hyvin perjantai-illan ja sen, miten Filppu oli tullu saattaan mua parkkikselle kun mä lähdin kotiin vähän Tommin bussin jälkeen.
"Se oli -"
Mä olin jo vastaamassa ku jonkulainen suojeluvietti iski takavasemmalta ja leikkas sanat kesken lauseen. Mä vilkaisin epäröiden Julia ja Maddea, joka lepuutti kättä poskea vasten eikä enää koskenu sen kakkuun. Se kohotti hiljaa kulmakarvoja.
Mä hengähdin.
"Se oli yks tyyppi johon mä oon vasta tutustunu", mä valehtelin. "Yks mun, öö, kaveri. Tai ei siis kaveri. Yks tuttu vaan."
"Ai jaa", Kaisa sano ja mun selkäpiissä tuntu inhottava kylmä liikahdus kun mä tajusin miten epäluuloiselta se kuulosti. "Mä ihan luulin et tunnistin sen. Näytti aivan ku se olis ollu Fil-"
Sängynjouset narahti mun vierellä kun Reetan selkä ponnahti äkkiä suoraks.
"Ootteko muuten miettiny että Julin nimipäivästä on tasan kaks viikkoa vappuun", se sano kovempaan ääneen ku mä olin kuullu sen puhuvan varmaan vuoteen.
Ekaa kertaa sinä päivänä kaikki mun siskot hiljeni. Mä tuijotin lautasella kenollaan olevaa kakkupalaa ja pureskelin pyhää sisäistä vihaani samalla ku mietin miks Kaisa oli niin paskamainen että otti Filpun nimen esille ilman varoitusta.
Lopulta Madde huokas.
"Ei vappuun oikeestaan ihan niin lyhyt aika oo", se sano väsyneen kuuloisena.
Sen äänensävy sano hyvin selvästi, että kaikki Filippa Peterseniin liittyvät keskustelunaiheet olis paras haudata alta puolen minuutin tai helvetti ois irti.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Apr 9, 2022 19:48:40 GMT 2
8.4.2022 - Se, jossa Tommi toimii anti-Amorina
Filppu sai mut ylipuhuttua tuleen sen luo vaan siks että meillä oli luento aamulla ja mä olin jo valmiiksi Helsingissä. Musta tuntu et sen päähän ei ollu vieläkään ihan uponnu se fakta, että mä ihan oikeesti asuin toisella paikkakunnalla ja ajoin Helsinkiin monta kertaa viikossa vaan siks et mun oli pakko. Ja et melko huono pakko oli et se halus jutella mun kanssa kun me kuitenki elettiin maailmassa, jossa oli esim. sellanen keksintö ku puhelin.
Filppu keitti kukkateetä sillä aikaa ku mä otin päiväunet sen minisohvalla. Mä en ollu nukkunu hyvin sen jälkeen ku olin alkanu taas olla yöt yksin mun omassa sängyssä (ja musta tuntu et sen jälkeen ku olin saanu kuulla et oli olemassa joku persenaama-Otto, en ollu nukkunu ees sitä vähää mitä siihen asti). Mä heräsin joka yö helvetin vihaisena about neljältä ja valvoin niin kauan et Inkeri tai Pyry alko kolistella seinän takana ku jompikumpi heräs aamutallia varten.
Mua yllätti miten hyvin mä pystyin nyt nukkuun ku Filppu kolisteli sen 2500 euroa maksaneiden posliinikuppien kanssa, mut ehkä se johtu siitä että olin tottunu siihen miten se oli ennen kolistellu kuppeja meillä. Musta oli kiinnostavaa et joku saatto paiskoa oksettavan kalliita astioita niin lujaa ilman että ne meni rikki.
Filppu tyrkkäs teekupin mun eteen samalla sekunnilla kun mun puhelimen herätyskello piippas ja mä sain toisen silmän auki. Mun oli pakko vetää jalat koukkuun kun se asettu istuun sohvan toiseen päähän.
"Tommi tulee kakskyt yli", se sano ja hörppäs teetä. "Puhutaan silloin niistä kuvista."
Mä katselin vielä puoliks unessa fosforitähtiä, joita Filppu oli liimannu katonrajaan ja tunsin miten mun kädet melkein puutu kuumaa teekuppia vasten.
Filppu oli ehtiny juoda kaks kuppia teetä ja kysellä multa puolet lammas- ja vuohituotannon tenttialueesta ennen ku Tommi soitti ovikelloa. Filppu viskas vuohiaiheiden kurssikirjan mun jalkoihin ja meni avaamaan.
Tommi näytti anteekspyytävältä heti ovella. Kun se kumartu halaan Filppua se katso mua niin surkeella onnettoman koiranpennun katseella et mä kirosin hiljaa Filpun julmuutta kun se ei ollu tajunnu tyytyä Tommin ihan hyviin valokuviin.
"Anteeksi oikeesti että tästä on tullu tällanen lisäsäätö kaikille", Tommi voihkas kun se asetteli kengät Filpun täyteen kenkätelineeseen ja ripusti takin naulakkoon. "Oon tosi pahoillani, en tajua mikä niissä kuvissa on kun kaikki muut onnistu ihan hyvin."
"Ei mitään hätää!" Filppu puristi Tommin käsivartta ja viitto toisella kädellä ottaan keittiötasolta teekupin. "Sä yritit parhaas, sellasta sattuu vaikka ois miten hyvä kuvaaja."
Tommi otti kupin ja rojahti sohvalle siihen missä Filppu oli aiemmin istunu. Mä vedin jalat kohteliaasti kauemmas.
"En yhtään nähny siitä järkkärin ruudulta että valotus meni niin huonosti", Tommi huokas. "Ne näytti ihan samalta ku mitä muistakin oli otettu."
"Musta ne on hyviä", mä sanoin mut samaan aikaan Filppu ähkäs ja heilautti kättä niin voimakkaasti et näytti ihan siltä kuin se ois yrittäny hiljentää mut eikä rauhotella Tommia.
"Katotaan vaan kalenterista päivämäärä ja otetaan uudet kuvat niin päästään kaikki tästä eteenpäin. Ei oo mitään hätää." Se kiersi keittiötason taakse ja veti läppärin esiin. "Tää on kuitenki vaan hauskanpitoa. Hetki, mä avaan kalenterin."
Sillä aikaa ku Filppu näpytteli, Tommi nosti käden sohvan selkänojalle ja hymyili mulle.
"Miten menee?"
Mä nytkäytin olkapäitä.
"Nukuin päiväunet." Tommi kohotti kulmia niin et mun oli pakko jatkaa. "Oon lähössä Ruotsiin. Kuukauden päästä. Siinä se kai."
"Miten sen sun seurustelukumppanin kanssa? Sen Cellan?"
Mulle tuli kylmä ja ällöttävä olo. Mun oli pakko laskee katse melkein täyteen teekuppiin ja irvistää. Mä oisin hyvin mielelläni tienny a) mistä Tommi ties et meillä oli joku aika sitten ollu jotain ja b) minkä aivosekaannuksen takia se halus ottaa aiheen esille.
"Mulla siis ei oo nyt mitään seurustelukumppania."
"Ai." Tommi oli hiljaa niin pitkään et mä ehdin melkein toivoa et se keksis jonku uuden aiheen ja jatkais niinku me ei oltais ikinä puhuttu mistään Cellasta.
Hiljasuuden keskellä mä tajusin et näppäimistön näpytys oli loppunu. Mä nostin katseen ja hetken aikaa tuijotin suoraan Filpun harmaanvihreisiin silmiin, mut sit se laski katseen terävästi näyttöön ja alko kirjottaa. Tommi käännähti sohvalla toiseen asentoon ja sano varovasti:
"Saanko kysyy mitä tapahtu?"
Mun ois tavallaan tehny mieli kysyä Tommilta että MISSÄ VAIHEESSA koska musta tuntu et viimeisen n. kahden kuukauden aikana oli tapahtunu niin paljon et oli vähän vaikee pysyä siitä itsekään perässä. Mä kohautin olkia katse edelleen teekupissa.
"No sanotaanko esim niin et siitä on tehty rikosilmoitus." Mun ääni kuulosti katkerammalta kuin mä olin tarkottanu.
Mä näin et Tommi kauhistu vaikka en ees katsonu sitä. Se kumartu vähän lähemmäs mua ja jos mä en olis ollu yhtäkkiä helvetin vihainen niin mua ois voinu huvittaa et sen ääni oli yhtä hiljainen ku joku väreilevä kuiskaus.
"Mitä tapahtu?"
"Ei mitään mun ja sen välillä", mä mumisin. Filpun hermostuttavan tasainen näppäimistön näpytys nakutti mun takaraivossa asti. "Mä en oikeestaan haluais puhua siitä."
Tommi nyökkäs ja läiskäs kädet yhteen niin rennosti et Muhkukin ois nähny ettei se ollu yhtään rento.
"Okei, Filippa, kerro sä sit miten sulla menee."
Filppu hymyili ja sen hampaat näytti tietokoneen näytön valossa vielä tavallistaki valkosemmilta.
"Hyvin. Otetaan ne kuvat kahen viikon päästä lauantaina jos teillä ei oo silloin mitään, okei? Mä tuun mukaan kuvaustueksi."
Multa kesti alle puol sekuntia avata suu et voisin alleviivata Filpulle kuudetta kertaa et mä en OIKEESTI halunnu et se tulis Seppeleeseen, mut Tommi oli mua nopeempi. Se määkäs joo, enkä mä enää sen jälkeen voinu sanoa mitään ilman et olisin joutunu selittään sille koko jutun.
Ja vaikka mä miten halusin pitää huolta siitä ettei kukaan asiasta mahd. järkyttyvä näkis Filppua, niin vielä isompi riski meidän kannalta olis selittää koko helvetin sekasotku Tommille ja olettaa että se ymmärtäis.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Apr 7, 2022 17:45:35 GMT 2
7.4.2022 - Se, jossa mä kohtaan Picasson(liittyy tähän) Jos ois ollu vähemmän liukasta, Robert ois varmaan ehtiny autolle ja ajanu pois ennen ku mä sain sen kiinni (ja mä oisin saanu lukea LiekkiSanomista et se ois törmänny viereisessä korttelissa johonki helvetin lyhtypylvääseen ja muussannu loputki sen aivosoluista). Mut koska sää oli mitä oli, sen ison talvitakin sisään hautautunu kulmikas hahmo ehti luistella vaan puoliväliin pihatietä, jota me oltiin joskus tylsinä aamuina vakoiltu Robertin kanssa naapuritontilta. Piha oli just sillä lailla kalteva, et liukkaalla säällä ihmiset valu sitä pitkin niinku ois kulkenu sutivalla liukuhihnalla. Kerran me oltiin nähty, kun meidän entinen naapuri oli yrittäny juosta sen irti päässeen koiran perässä niinku ku Robert nyt ja kaatunu minuutin sisään kolme kertaa. Robert oli nauranu sillon niin että sen silmistä oli vuotanu vettä ja mä olin vähän aikaa luullu et se itki. Robert oli jo ottanu autonavaimet taskusta kun mä sain sen kiinni. Mun vatsassa tuntu kylmä humahdus kun mä tarrasin sen hartiaan ja käsi kohtas pyöreen olkapään sijaan paksun kerroksen kahisevaa takkikangasta ja sen sisällä jotain etäisen luisevaa, ei mitään sellasta miltä mun keho muisti Robertin tuntuvan. Robert pyörähti mun käden alla, vetäs itsensä poispäin ja jäi seisoon auton konepellin viereen. Avaimet roikku sen sormien välistä ja rintakehä kohoili terävästi avonaisen takin alla. Mä olisin halunnu väistää sitä hirveetä, tuntematonta katsetta joka sen silmissä oli. "What the hell are you doing here?" Mun päässä välähti, et jos Robert enää koskaan käyttäytyis niinku se oli ennen käyttäytyny - niinku paras ystävä käyttäytyy - mä kysyisin siltä, miten se pysty kovettaan itsensä ja puhuun mulle äänellä joka oli niin kylmä ja halveksiva, et se sai mut tunteen olon joksikin joka oli jääny kiinni sen saappaanpohjaan. Mä tunsin miten mun leukapielet kiristy. Ääni tuntu tulevan jostain kaukaa mun selän takaa, ihan niinku joku muu ois puhunu mun suulla. "Sun äiti kutsu mut." Robertin tumma katse vaipu loskaiseen maahan, ei sillä lailla ku ihmisellä joka luovuttaa vaan niinku sellasella joka tajuaa, et vihollisia on ollu muuallaki ku siellä mistä se oli tajunnu katsoa. Mä tuijotin itsepintaisesti sen kalvakoita kasvoja, joista harvat pisamat loisti nyt niinku nuppineulanpään kokoset nyrkit ois hakannu poskipäät täyteen minikokoisia mustelmia. Mä oisin ollu valmis antaan melkein mitä tahansa, jos Robert olis nostanu katseen ja nauranu räkäsesti niinku se oli aina nauranu kun se voitti mut Fifassa. Sen naurun puolesta mä oisin valvonu ikuisesti sen rinnalla. Nauramisen sijaan Robert käänsi sen levottomat silmät takas muhun. Se veti hupun päähän niin, et luisevat poskipäät hukku varjoihin ja käänty avaamaan auton oven. Se ei sanonu mitään kun se ajo pois. Mä jollain tasolla melkein toivoin et se olis sanonu fuck off tai näyttäny keskaria auton tuulilasin läpi, mut se yksinkertaisesti käynnisti auton ja ajo pois niinku mulla ei olis ollu sen elämässä mitään merkitystä. * Robertin äiti oli törmänny muhun kun mä olin ollu ostamassa makaronilaatikkoa ja leipää. Mä en ollu tunnistanu sitä koska sillä oli hiton paljon meikkiä ja kärry, jonka ruokamäärän perusteella se oli kuuslapsisen perheen äiti ja jollaki oli synttärit. Se ehti hiippailla kärryn kaa ihan mun taakse ja veti mut niin yllättäen halaukseen, et mä meinasin tiputtaa leipäpussin lattialle.
"Aleksanteri!" Se kieku samalla ku pusers mua sen takin rintamusta vasten. Jotenki oudosti mä tunnistin sen tuoksun perusteella (ei siks että olisin haistellu Robertin äitiä, vaan siks et Robert käytti samaa pyykinpesuainetta ja siitä tuulahtanut puhtaiden vaatteiden tuoksu sai mut hetkeksi tunteen että olin kotona). Mä vetäydyin irti ja yritin järjestellä mun sylissä yhä jotenkuten keikkuvat ostokset niin et Robertin äiti ei pystyis kahmaseen mua saman tien uuteen halaukseen. Se oli jättäny käden mun olkapäälle ja tuijotti mua punatut huulet maireessa hymyssä niinku mä olisin kauan kadoksissa ollu Harry Potter.
"Miksi et oo tullu käymään kylässä? Oon ihmetelly kun susta ei oo kuulunu mitään, onko eläinlääkiksessä kiireitä?"
"Ei nyt niin paljon", mä vastasin heikosti. Näin sen olan yli, miten joku mummo yritti päästä banaaniosastolle jättikärryn ohi, mut ei voinu tehä muuta ku jumittaa paikoillaan ja mulkoilla äänettömästi Robertin äidin takinselkämystä. Äiti kurtisti kulmia.
"Kai sä kuitenki vielä siellä yliopistolla oot?"
"Joo."
Äkkiä Robertin äiti läimäisi mun käsivartta siitä, mistä oli äsken puristanu, ja kajautti:
"Nyt kun mietin, niin mitä jos sä tulisit nyt kylään! Robert varmaan tulee kohta kotiin. Voin keittää kahvit! Sähän juot kahvia eikö niin?"
Mun mielessä välähti se kerta, kun mä olin nähny Robertin viimeksi tallilla: se miten se oli sanonu että mitään ei ollu tapahtunu ja kulkenu mun ohi niinku haamu, aivan ku meidän välistä ystävyyttä ei ois koskaan ollu olemassa.
"En mä -"
"Tuut nyt! Mäkin mielelläni kuulen mitä tallilla on tapahtunu." Robertin äiti taputti mua olkapäälle ja jätti mun kärsivän katseen huomiotta niin ammattimaisesti, et mun ei tarvinnu miettiä mistä tää lumoava taito oli ilmestyny sen pojalle. Se viitto täyttä kärryä kohti. "Heitä sun ostokset sinne, mä maksan ne."
Nyt kun mä kahta tuntia myöhemmin kävin hakeen mun surullisesti puolityhjänä lepattavan ruokakassin Robertin eteisestä (ja vaan kohautin olkia kun Robertin äiti tuli kysymään mitä oli tapahtunu), mä mietin oliks edes se tyytyväinen siihen miten kaikki oli menny.
Hyvä puoli oli se, et Robert ei ollu ajanu Seppeleeseen. Mä istuin kymmenen minuuttia parkkipaikalla potien päänsärkyä ja turvonneiden silmien takana jomottavaa tylppää janoisuuden tunnetta ennen ku kykenin kömpimään viileälle pihalle. Ruttu oli vielä tarhassa, alkeistuntilaiset taapersi ponien kanssa just kohti maneesia. Muhkun ja sen ratsastajan vierellä kulkeva Anna nosti mulle kättä.
Mulla oli ontto olo kun mä liukastelin autolta kohti Mussun tarhaa. Ihan niinku multa olis katkaistu käsi ja haamukipu ei ois tajunnu lähteä, vaan jomotti päivä päivältä pahemmin vähän mun rintalastan yläpuolella.
Mä ehdin viedä Mussun sisään ja painua satulahuoneeseen hakemaan sen harjoja, kun hikoileva ponilapsi kieri tyhjästä mun eteen. Se oli sitä mallia, joka oli viimeisen kuukauden aikana venähtäny kymmenen senttiä ja kulki kyyryssä koska halus yhä esittää et mahtu jonku Gekon selkään ilman ongelmia. Mä seisahduin keskelle satulahuonetta ku tajusin, et se ei tuijottanu mua vahingossa.
"Joo?" Mä rukoilin sisäisesti et se ei haluais multa apua johonki pikku ongelmaan esim. Windin kanssa.
Ponilapsi oli punakka ja vaihto painoa jalalta toiselle niin et kumisaappaat naris lattiaa vasten. Vasta nyt mä näin et se piteli käsissä jotain paperia. Mä päätin, et jos se aikois a) pitää puheen, b) lukea runon tai c) toimittaa jonkun Cellan paperilappukirjeen nro 2 niin mä muuttaisin asumaan Rutun koppiin enkä enää tulis ulos.
"Sähän tunnet Millan?" Ponilapsi kysy kimeellä äänellä. Se oli niin hermostunu et paperi tutis sen sormien välissä.
"Häh?"
"Sen yksityisen omistajan Millan?"
Äkkiä ponilapsi alko säälittää mua. Se katto mua niinku oisin ollu about Annen suora sukuperillinen eikä ollu ees uskaltanu astua kunnolla sisään satulahuoneen ovensuulta. Se väänteli toista jalkaa niin et kumisaapas meni klenkkaan, ihan silleen vähän et ois voinu luulla etten mä huomais. Se vaikutti luulevan et mä olin Seppeleen kruununprinssi, syystä jota mä en todellakaan tienny.
Mä en kestäny ajatella, et jos mä sanoisin etten tuntis tätä MILLAA se painais pään, kääntyis ja poistuis paperinsa kanssa iäksi.
"Tunnen tietty", mä valehtelin. Ponilapsi nyökkäs varovasti.
"Meidän piti tehdä kuvistunnilla tällanen työ ja aattelin..." Ponilapsi epäröi. "Kun en oo törmänny siihen ite täällä eikä sen kaapin ovenraosta mah-... tai siis kun sä tunnet sen? Niin oisitko voinu antaa tän sille?"
Mä tuijotin paperia, jonka se oli kääntäny nyt niin et siinä näky vähän haparoiva piirustus toffeenvärisestä hepasta ja ratsastajasta, jossa ei ollu oikeestaan muuta mainitsemisen arvosta ku helvetin iso punainen tukka. Paperi väris vähän ponilapsen sormien puristuksessa.
"Mä annan tän sille heti", mä mutisin samalla ku tuijotin mestariteosta joka oli todellaki niin hiton isolle paperille tehty ettei sitä mistään lokerikon ovenraosta ois mahtunukaan tunkemaan.
Kun ponilapsi livahti takas tallikäytävälle mä en voinu olla miettimättä minkä hiton sekasotkun takia se luuli, et Riiniksen nimi olis kaikista maailman nimistä joku niin viaton ja tyyni ku MILLA.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Apr 6, 2022 20:30:12 GMT 2
6.4.2022 - Se, jossa mä sovin asioitaMä olin piilottanu Pullervon mun lokerikkoon mikä oli kai aika paska idea, koska se hyppäs esiin niinku paha leijona joka kerta kun mä menin hakeen kypärää tai yksiä ratsastushanskoja, joita Juli halus lainata aina kun putsas Windin kavioita (koska meidän perheen pienin ei halunnu koskea kavioon paljaalla kädellä). Mua pelotti, et Cella tulis lokerikkohuoneeseen joskus ku Pullervo olis ulkoilemassa enkä mä enää koskaan vois antaa sitä sille yllätyksenä. Siis siinä tapauksessa että a) se haluais vielä joskus ottaa multa vastaan lahjoja ja b) mä jostain ihmeelliseestä syystä haluaisin lahjoa sitä kun otti huomioon et se oli pettäny mua TOISEN KERRAN. Pullervo loikkas mun päälle nytki kun mä hiippailin lokerikolle hakemaan Mussun parempia hivutussuojia, joita mä olin alkanu säilyttää kaapissa sen jälkeen ku yks tuntilainen oli yrittäny repiä niistä lampaankarvat irti. Mä tungin sen niin syvälle talvitakkien ja vaihtofarkkujen väliin ku pystyin. Tuntilainen oli niitä jotka halus tuijottaa mua kun mä kykin Mussun kyljellä kiinnittämässä suojia. Se ei ollut sanonu mulle sanaakaan koko aikana kun mä varustin heppaa, vaan seiso siirtotallin oven ulkopuolella kypärä päässä eikä ees väräyttäny ilmettä, kun mä annoin sille ohjat ja tyrkkäsin karsinan oven auki. Ruttu omaksu ison koiran roolin ja anto ratsastajan alottaa purjehduksen kohti maneesia. Mä olin just ehtiny autotallin kulmalle kun Riinis ilmesty tallin takaa. Se pysähty, seiso hetken paikallaan, heitti tukan olan yli ja lähti sit asteleen mua kohti. Mä suojasin röökin tulipäätä ku kilautin sytkäriä. Riiniksellä oli nahkatakki vaikka oli varmaan viis astetta pakkasta. Kun se ehti mun luo, se työns kädet taskuihin ja veti suupielet hymyyn. "Moi." Mä käännyin niin ettei savu kiemurrellu suoraan sitä kohti ja vedin röökiaskin puoliksi pois taskusta. "Haluutko?" Riinis puisti päätä. "Mulla oli itse asiassa sulle yks juttu." Mä vilkaisin terävästi Riinistä. Ei kai se aikonu sanoo jotain mikä pilais meidän ystävyyden?? Riinis päästi pehmeen hymähdyksen ku näki mun ilmeen ja tuuppas mua käsivarteen. "Chill. Haluun vaan kysyä yhtä juttua." "Okei?" Se nojas autotallin seinään ja veti kädet puuskaan. Sit se hengähti: "Onks sulla jotain suunnitelmia toukokuun alulle?" "Öö..." Mä kurtistin kulmia. "Ei kai?" "Hyvä. Tuu taas mun ja Indin groomiksi. Hanamiin." Mä tuijotin Riinistä. Röökisavu kiemurteli kohti tummenevaa taivasta, kauempaa kuulu tallinoven pamahdus ja hevosen kavioitten ääni kosteeta lunta vasten. Lopulta mä kohautin olkapäitä. "Okei." Mä olin aatellu et en lähtis Hannabyyn ollenkaan tänä vuonna. Mut toisaalta: vaikka siellä tapahtuis toiset joshuat, niin tuskin se olis mitään pahempaa ku mitä Seppeleessä jo valmiiks tapahtu. Riinis käveli mun kaa samaa matkaa tallille, kun mä olin saanu poltettua röökin loppuun, ja katos tallikäytävän päätyyn Windin vanhalle ja Indin uudelle karsinalle. Mä harpoin portaat kaks kerrallaan oleskeluhuoneeseen, kääriydyin viltin alle sohvalle ja työnsin toisen jalan sohvatyynyn alle. Kerranki oleskeluhuoneessa ei ollu ketään.
Mä rääkkäsin aivoja et hahmottaisin mitä oli tapahtunu puoltoista kuukautta sitten. Vaikka mä miten yritin ajatella asiaa Cellan hyväksi, niin tuntu hyvin epätodennäköseltä että se ei ois ollu just samaan aikaan kun mä ja Cella asuttiin majassa.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Apr 3, 2022 9:51:16 GMT 2
3.4.2022 - Se, jossa mä syön taikapullaaFilppu oli keittäny jotain helkatin kukkateetä ja leiponut itse pullaa (??) ja se oli ihan söpöä mutta vaivaannuttavaa. Mä potkin kengän varovasti sen minikämpän eteiseen, jossa oli edelleen meidän äidin lähettämä joulukortti vuodelta 2018 (se oli sellanen jossa possu pussas toista possua sen jälkeen kun ne oli paennu autiolle saarelle). Musta oli ihan asiaankuuluvaa kysyä, miks Filppu ei ollu heittäny sitä pois. Mä tallustelin kolme askelta eteisestä keittiöön ja tajusin heti, et teekuppeja oli vaan kaks. "Eiks Tommi halunnu teetä?" Filppu oli kumartunu kykkiin oranssina hohkaavan uuni-ikkunan eteen ja käänty hymyileen mulle. Sen silmät kaartu niinku kaks puolikuuta. "Ei Tommi tuukaan", se vastas. "Me mietittiin että ei sen varmaan sittenkään tarvi, ku Herttoniemestä on tänne niin pitkä matka." "Okei", vastasin mä, joka en kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen ollu käyny Helsingissä missään muualla ku meidän kampuksella ja Prismassa. Filpun baarijakkara oli yhtä epämukava ku mä olin muistanutki. Mä yritin tasapainotella sillä siedettävään asentoon sillä aikaa, ku Filppu työns höyryävän teekupin mun eteen ja otti pullat uunista patakintailla, joissa oli dalmatialaisten kuvia. Tee oli kitkerää, mut mä en kehdannu irvistää koska Filpun tuntien se oli varmaan ite ostanu maatilkun jostain saaristosta ja käyttäny viime kesän viljelemällä siellä yrttejä samalla ku muut tajus tehdä jotain mistä oikeesti nautti. Filpun piti siirtää pino meidän kurssikirjoja, vaihtaa pullatarjotin pienempään ja heittää ruukkukaktus sohvapöydälle ennen ku se sai läppärin mahtumaan keittiötasolle. Mä en ollu ennen nähny silmälaseja, jotka se kaivo sohvapöydältä ja työnsi nenälle ennen ku avas läppärin kannen. "Mikset sä käytä noita luennoilla?" Mä kysyin samalla ku yritin hörppiä teetä niinku oisin nauttinu siitä. Filppu loi muhun pitkän katseen lasien yli. "En mä kehtaa", se tokas. "Miks?" "En näytä näissä niin hyvältä." "Ai." Mä kupersin kädet lämmintä kuppia vasten ja toivoin, et tee katoais jos mä riittävästi toivoisin. "Jaa. No kai sä näytät noinki ihan kivalta." Filppu hymähti ja alko näpytellä läppäriä niin, et mä en nähny mitä se teki. Jossain vaiheessa (ilman että nosti katsetta) se tuuppas pullatarjotinta sormenpäillä pari senttiä lähemmäs mua. Mä tartuin kiitollisena lähimpään pullaan. Lopulta Filppu otti lasit nenältä ja kääns läppärin näytön mua kohti. "Nää kuvat ois siis suoraan sanottuna voinu olla parempiaki", se sano ja naputti lasien sangalla jotain mitätöntä yksityiskohtaa mun ja Rutun taustalla. "Sä teit tietysti tosi hyvää työtä. Mutta Tommin valotus on vähän pielessä." "Okei", mä sanoin yrittäen olla kuulostamatta siltä, et sitä mä olin arvellutki. Filppu tuskin ois kutsunu mua sunnuntaina sen luo Helsinkiin ihan vaan siks, et vois juhlia miten hienoja meidän koulukalenterin ei-nakukuvista tuli. "Oon yrittäny muokata näitä, mutta mutta..." Filppu mutristi suuta, enkä mä tajunnu miks sen piti esittää, koska kuuden vuoden tuntemisen jälkeen mä tiesin jo mitä se oli sanomassa. Se heilautti käsiä ilmassa ja jatko sit muka kevyesti: "Mietin että jos oisin tullu käymään itse siellä sun tal-..." "Et tuu." Mä laskin pullan lautaselle ja varistelin murut sormista. "Se ei oo hyvä idea." "Mut enkö mä jo tässä vaiheessa-" "Mä en oikeesti halua." Filppu huokas. Se mietti hetken ja kurotti sit käden mun kädelle. "Allu." Mä painoin katseen puoliks syötyyn pullaan, joka loju viattomana lautasella varmaan täynnä jotain siemeniä ja hippusia, jotka teki taikatekoja mun alitajunnassa ja laitto suostuun kaikkeen mitä Filppu ehdotti. Filpun viileet sormet puristi kevyesti mun kämmenselkää. "Mä en oikeesti halua, että se näkee sua", sanoin hiljaa vaikka tiesin, et kaikista mun elämän ihmisistä myös Filppu kuulu niihin, jotka loppujen lopuksi aina teki mitä tahto.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Mar 23, 2022 18:14:25 GMT 2
19.3.2022 - Se, jossa on pikkulintujaRuskamäen omistaja Anne-Mari raahas meille kylmälaukullisen jäätelöitä sen jälkeen ku hiton kamala ratsastuksenopettaja oli pitäny meille puomitunnin, jonka aikana musta tuntu neljästi että mä oksentaisin (eikä vaan niiden eilen juotujen kaljojen vuoksi). "Onks tää joku anteeksipyyntö siitä et toi tunti oli niin hirvee", Pyry kuiskas mulle kun Anne-Mari iski kylmälaukun satulahuoneen pöydälle ja alko latoa jäätelöitä lähimpänä seisovien Valtterin ja Julin käsiin. Kello oli kymmenen yli kaks ja kakkosryhmän ratsastajat oli vasta riisumassa hevosia jossain tallin uumenissa. "Tai sit kosto eilisillan juhlista ja noi on myrkytetty", mä mutisin takas. Valtteri ja Juli katos jäätelöittensä kanssa satulahuoneesta ja päästi mut Pyryn perässä apajille. Mä olin just noukkinu ÄssäMixin kylmälaatikon pohjalta, ku Riinis marssi satula sylissä sisään. Se hymyili mulle, kun meidän katseet kohtas. "Ota jäde", mä sanoin kun se kulki satulahuoneen perälle ja nosti satulan telineeseen. Se tuli kurkistaan kylmälaukkuun kun oli pessy kuolaimet ja paketoi suitsia. "Ota mulle toi Magnumin Sea Salt Caramel, jooko? Mulla on kädet täynnä", se pyys. "Noi vegaaniset ehtii loppua muuten." Satulahuone hiljeni hetkeks, kun Pyry lähti Salman perässä paremmille jäätelönsyöntipaikoille tallin eteen. Riinis väkersi suitsien kanssa huoneen toisessa nurkassa ja Anne-Mari patsasteli kylmälaukun takana niin et mä en voinu puhua sille. Cella asteli satulahuoneeseen kun mä olin heittämässä ÄssäMixin käärepapereita nurkkaroskikseen karkkipapereiden ja parin tupakantumpin sekaan (kuka on niin idiootti että polttaa tallissa? ??). Mä en ees katsonu suoraan ovelle päin, mut oisin tunnistanu sekunnissa sen lyhyeksi nyrhityn valkosen tukan, vaikka se ois pitäny etsiä niistä hirveistä kirjoista joissa on tuhat ihmistä samalla aukeamalla ja vaan yhdellä punavalkoinen raitapaita. Mun rinnan korkeudella kouras niin valtava raivo, et mä ruttasin jäätelöpaperin ja heitin sen kohti roskista niin kovaa, et se kimpos sen metallireunasta ja lens suoraan Cellan kulkureitille. Takahampaita yhteen purren mä kiskaisin hupparin hupun päähän ja sanoin Riinikselle jotenki ihmeellisen kovalla äänellä: "Tuu jo, ettei sun jäätelö sula." Riinis seuras mua ulos tallista ja sen niskaan sidottu punainen palmikko melkeen välkähteli terävässä kevätauringossa. * Mulla ei ollu mitään hajua mihin Ruskamäessä vois mennä rauhottuun, joten mä marssin (mun sulava jäätelö toisessa ja Riiniksen jätskikääre toisessa kädessä) päämäärättömästi kentän viereiselle kalliolle ja kiipesin sille puolelle, jolta ei nähny tallia. Lysähdin istumaan kylmälle kalliolle, tuin kyynärpäät polviin ja survaisin ÄssäMixin suuhun samalla ku tuijotin tiiviisti kallionrinteen juurella olevan aika säänpieksemän puuaidan yli. Riiniksen saappaiden äänet lähesty hitaasti mun selän takana, se kai väisteli lumisia kohtia. ÄssäMix suli pitkin mun sormia, kun Riinis istahti mun viereen. Mä ojensin siihen katsomatta vielä kääreissä olevaa jäätelöä samalla ku yritin pelastaa sen, mitä ÄssäMixistä vielä oli pelastettavissa. "Kiitti." Sivusilmällä mä näin, et Riinis ruttas käärepaperin takintaskuun. Se alko avata tukkaa palmikolta yhdellä kädellä samalla ku puras jäätelön suklaakuorrutteesta palan ja alko jauhaa sitä hitaasti. Mä vedin syvään henkeä ja tunsin vähitellen, miten satulahuoneessa mun sisälle kiristyny olo alko helpottaa. Varoen että en sotkenu hupparia ÄssäMixiin mä nojauduin taaksepäin kalliolle kyynärpäiden varaan ja nostin katseen kohti vaaleeta taivasta. Linnut laulo pusikossa meidän takana. Me ei sanottu mitään pitkään aikaan. Riinis pureskeli jäätelöä ja katseli kapeeta siivua Liekkijärveä, joka näky kaukana puuaidan ja sen takana olevan pellon päässä. Mä nuolin ÄssäMixin tikun puhtaaksi ja viskasin sen alas kallion ja aidan välissä olevalle nurmikaistaleelle, jossa tällä hetkellä kasvo pääasiassa viime syksyn kuollutta keltasta ruohoa. Riinis kohensi asentoa. "Noi linnut kuulostaa muuten siltä ku ne sanois vittu vittu vittu vittu. Kuuntele." Riinis hymähti ja nosti leukaa ihan niinku se olis oikeesti yrittäny kuunnella paremmin. Lintu hiljeni hetkes, mut sit pusikosta kuulu taas vittu vittu vittu vittu. "Ei oo helppoa niilläkään", Riinis hymähti. Me istuttiin kalliolla niin pitkään, et kaks lintua ehti suhahtaa meidän päitten yli ja laskeutua niin lähelle, et me oltais pystytty koskeen niitä jos oltais haluttu. Ne pomppi tasajalkaa Riiniksen saappaiden juuressa ja sano pari kertaa vittu vittu niinku ois yrittäny tilata ruokaa. Mua nauratti. Aurinko, joka oli paistanu suoraan mun naamaan kun mä olin pamahtanu istuun kalliolle, oli kääntyny niin että valonsäteet kulki nyt poikittain kallion yli ja pakotti Riiniksen siristeleen silmiä, kun se vilkas mua. Se hymyili kans. "Allu! Riinis!" Joku huus tallipihalla niin kovaa, et mä olin varma ettei se voinu olla kukaan muu ku mun armas superkeuhkoinen pikkusisko, ennen ku tunnistin Lyytin äänen. Kaiku poukkoili pitkin pihaa niin et kuulosti siltä ku Lyyti ois juoksennellu paikasta toiseen (mitä se toivon mukaan ei tehny). "Missä työ ootta? Päivällinen on valmis!" Riinis puhahti ja ravisutti tukan niskaan. "Mennäänkö?" "Joo." Me noustiin ylös kalliolta ja jätettiin pikkulinnut hyppiin toiveikkaasti kohti Riiniksen jätskitikkua, joka loju yksinäisenä viileällä kivellä siinä missä me oltiin hetki sitten istuttu.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Mar 23, 2022 18:14:12 GMT 2
19.3.2022 - Se, jossa on pikkulintujaRuskamäen minileirilläRuskamäen omistaja Anne-Mari raahas meille kylmälaukullisen jäätelöitä sen jälkeen ku hiton kamala ratsastuksenopettaja oli pitäny meille puomitunnin, jonka aikana musta tuntu neljästi että mä oksentaisin (eikä vaan niiden eilen juotujen kaljojen vuoksi). "Onks tää joku anteeksipyyntö siitä et toi tunti oli niin hirvee", Pyry kuiskas mulle kun Anne-Mari iski kylmälaukun satulahuoneen pöydälle ja alko latoa jäätelöitä lähimpänä seisovien Valtterin ja Julin käsiin. Kello oli kymmenen yli kaks ja kakkosryhmän ratsastajat oli vasta riisumassa hevosia jossain tallin uumenissa. "Tai sit kosto eilisillan juhlista ja noi on myrkytetty", mä mutisin takas. Valtteri ja Juli katos jäätelöittensä kanssa satulahuoneesta ja päästi mut Pyryn perässä apajille. Mä olin just noukkinu ÄssäMixin kylmälaatikon pohjalta, ku Riinis marssi satula sylissä sisään. Se hymyili mulle, kun meidän katseet kohtas. "Ota jäde", mä sanoin kun se kulki satulahuoneen perälle ja nosti satulan telineeseen. Se tuli kurkistaan kylmälaukkuun kun oli pessy kuolaimet ja paketoi suitsia. "Ota mulle toi Magnumin Sea Salt Caramel, jooko? Mulla on kädet täynnä", se pyys. "Noi vegaaniset ehtii loppua muuten." Satulahuone hiljeni hetkeks, kun Pyry lähti Salman perässä paremmille jäätelönsyöntipaikoille tallin eteen. Riinis väkersi suitsien kanssa huoneen toisessa nurkassa ja Anne-Mari patsasteli kylmälaukun takana niin et mä en voinu puhua sille. Cella asteli satulahuoneeseen kun mä olin heittämässä ÄssäMixin käärepapereita nurkkaroskikseen karkkipapereiden ja parin tupakantumpin sekaan (kuka on niin idiootti että polttaa tallissa? ??). Mä en ees katsonu suoraan ovelle päin, mut oisin tunnistanu sekunnissa sen lyhyeksi nyrhityn valkosen tukan, vaikka se ois pitäny etsiä niistä hirveistä kirjoista joissa on tuhat ihmistä samalla aukeamalla ja vaan yhdellä punavalkoinen raitapaita. Mun rinnan korkeudella kouras niin valtava raivo, et mä ruttasin jäätelöpaperin ja heitin sen kohti roskista niin kovaa, et se kimpos sen metallireunasta ja lens suoraan Cellan kulkureitille. Takahampaita yhteen purren mä kiskaisin hupparin hupun päähän ja sanoin Riinikselle jotenki ihmeellisen kovalla äänellä: "Tuu jo, ettei sun jäätelö sula." Riinis seuras mua ulos tallista ja sen niskaan sidottu punainen palmikko melkeen välkähteli terävässä kevätauringossa. * Mulla ei ollu mitään hajua mihin Ruskamäessä vois mennä rauhottuun, joten mä marssin (mun sulava jäätelö toisessa ja Riiniksen jätskikääre toisessa kädessä) päämäärättömästi kentän viereiselle kalliolle ja kiipesin sille puolelle, jolta ei nähny tallia. Lysähdin istumaan kylmälle kalliolle, tuin kyynärpäät polviin ja survaisin ÄssäMixin suuhun samalla ku tuijotin tiiviisti kallionrinteen juurella olevan aika säänpieksemän puuaidan yli. Riiniksen saappaiden äänet lähesty hitaasti mun selän takana, se kai väisteli lumisia kohtia. ÄssäMix suli pitkin mun sormia, kun Riinis istahti mun viereen. Mä ojensin siihen katsomatta vielä kääreissä olevaa jäätelöä samalla ku yritin pelastaa sen, mitä ÄssäMixistä vielä oli pelastettavissa. "Kiitti." Sivusilmällä mä näin, et Riinis ruttas käärepaperin takintaskuun. Se alko avata tukkaa palmikolta yhdellä kädellä samalla ku puras jäätelön suklaakuorrutteesta palan ja alko jauhaa sitä hitaasti. Mä vedin syvään henkeä ja tunsin vähitellen, miten satulahuoneessa mun sisälle kiristyny olo alko helpottaa. Varoen että en sotkenu hupparia ÄssäMixiin mä nojauduin taaksepäin kalliolle kyynärpäiden varaan ja nostin katseen kohti vaaleeta taivasta. Linnut laulo pusikossa meidän takana. Me ei sanottu mitään pitkään aikaan. Riinis pureskeli jäätelöä ja katseli kapeeta siivua Liekkijärveä, joka näky kaukana puuaidan ja sen takana olevan pellon päässä. Mä nuolin ÄssäMixin tikun puhtaaksi ja viskasin sen alas kallion ja aidan välissä olevalle nurmikaistaleelle, jossa tällä hetkellä kasvo pääasiassa viime syksyn kuollutta keltasta ruohoa. Riinis kohensi asentoa. "Noi linnut kuulostaa muuten siltä ku ne sanois vittu vittu vittu vittu. Kuuntele." Riinis hymähti ja nosti leukaa ihan niinku se olis oikeesti yrittäny kuunnella paremmin. Lintu hiljeni hetkes, mut sit pusikosta kuulu taas vittu vittu vittu vittu. "Ei oo helppoa niilläkään", Riinis hymähti. Me istuttiin kalliolla niin pitkään, et kaks lintua ehti suhahtaa meidän päitten yli ja laskeutua niin lähelle, et me oltais pystytty koskeen niitä jos oltais haluttu. Ne pomppi tasajalkaa Riiniksen saappaiden juuressa ja sano pari kertaa vittu vittu niinku ois yrittäny tilata ruokaa. Mua nauratti. Aurinko, joka oli paistanu suoraan mun naamaan kun mä olin pamahtanu istuun kalliolle, oli kääntyny niin että valonsäteet kulki nyt poikittain kallion yli ja pakotti Riiniksen siristeleen silmiä, kun se vilkas mua. Se hymyili kans. "Allu! Riinis!" Joku huus tallipihalla niin kovaa, et mä olin varma ettei se voinu olla kukaan muu ku mun armas superkeuhkoinen pikkusisko, ennen ku tunnistin Lyytin äänen. Kaiku poukkoili pitkin pihaa niin et kuulosti siltä ku Lyyti ois juoksennellu paikasta toiseen (mitä se toivon mukaan ei tehny). "Missä työ ootta? Päivällinen on valmis!" Riinis puhahti ja ravisutti tukan niskaan. "Mennäänkö?" "Joo." Me noustiin ylös kalliolta ja jätettiin pikkulinnut hyppiin toiveikkaasti kohti Riiniksen jätskitikkua, joka loju yksinäisenä viileällä kivellä siinä missä me oltiin hetki sitten istuttu.
|
|