|
Post by Anni on Jan 4, 2017 10:47:00 GMT 2
Anni & Laila osa 28 finaalijännitystä 31.12.2016
"Onnea finaalipaikasta", Aleksanteri totesi aleksanterimaiseen tyyliinsä, kun mä laskin Lailan harjakorin käytävälle. Poika oli ollut mukana viimeisellä osakilpailureissulla, mutta me satuttiin kunnolla kohdakkain vasta nyt. "Kiitos", puhahdin peittelemättä hymyä, joka puski huulille väkisinkin pienen hysteerin kera. Kun mä olin kuullut meidän nimemme sekä koulu- että estefinaaliosallistujen joukossa, hengityksen hetkellisen salpaantumisen jälkeen mun psyyke oli pyörähtänyt ympäri. Minkä helkkarin takia sen finaalin täytyi olla jo huomenna?
Vilkaisin Lailaa, joka nuokkui loimitettuna karsinassaan. Olin fiksaillut sykeröt edustuskuntoon ja hellinyt tamman pilalle porkkanoilla, mutta kimo oli ne ansainnut. Tämänpäiväinen sijoitus helpossa A:ssa oli tuntunut Seppeleen osakilpailujen katastrofin jälkeen niin hyvältä, että mä pystyin jälleen leijailemaan takaisin ensimmäisten osakilpailujen huumaan. Kävisipä finaalissa miten tahansa, meillä oli jo kolme ruusuketta.
Haukotus pakeni huuliltani, kun tallustin portaat yläkertaan varmistaakseni, että kaappiin nopeasti viskaamat saappaat olisivat edustuskunnossa huomista varten. Kaappiinsa raukeana nojaava Emmy hymyili mut nähdessään, enkä voinut olla virnistämättä takaisin. "Huomenna lähdetään niittämään mainetta Seppeleeseen", heitin. "Yritetään", Emmy naurahti ja pyyhki haukotuksen nostattamia kyyneleitä silmäkulmastaan. Tämä kisarumba imi mehut kenestä tahansa.
Oleskeluhuoneessa oli ihmismäärään nähden hiljaista. Kello lähenteli tallin sulkemisaikaa, mutta kisapäivästä väsähtänyt porukka ei tuntunut ajattelevan sitä. "Entä jos Gitta on säästänyt kaikki possuilut finaaliin?" Wenla parahti pöydän äärestä. Tyttöä vastapäätä istuva Robert näytti siltä kuin olisi aikeissa sanoa jotain, mutta pysyi hiljaa. "No mutta se on kuitenkin finaali", Alviina heläytti sohvalta. Vilkaisin tyttöä, jonka kasvoilla ei ollut tietoakaan väsymyksestä. "Joo, niinpä", Clara mutisi puoliääneen, ja tytön äänestä saattoi kuulla siinä väreilevän jännityksen. "Hei tyypit, vuosi vaihtuu parin hassun tunnin päästä", Wilma hihkaisi. "Uudenvuoden lupauksia?" "En osta yhtäkään hevosta", mutisin. Vaimea puheensorina lakkasi. "Okei?" Wilma hörähti kummastuneena. Suljin hetkeksi silmäni ja pohdin kuumeisesti, näinkö jo unta vai olinko mä juuri lipsauttanut varjelemani salaisuuden. "Hyvä pointti", Cella nyökytteli Daisyynsä viitaten. "Mutta onhan Väiski ollut sulla jo yli vuoden?" Siinä vaiheessa muhun kohdistui niin monta kysyvää katsetta, etten mä voinut enää pelastaa tilannetta. "No, mä saatoin.. ostaa hevosen. Se tulee tammikuun alkupuolella", virkoin hitaasti. "Pitää takoa silloin kun rauta on kuumaa, eikö?" Koko poppoo oli jälleen hiljaa.
|
|
|
Post by Anni on Jan 10, 2017 14:25:46 GMT 2
Anni & Laila osa 29 RKM-finaali 1.1.2016
Helppo A
85cm
Alkusysäys: Mä olin ilmoittautunut ratsastuskoulumestaruuksiin ajatellen, että vähän tavoitteellisempi treeni tekisi mulle ja Lailalle hyvää. Tavoitteeksi olin asettanut sen, että saisin herkkäsieluisen hoitohevoseni kanssa aikaiseksi edes yhdet hyvät suoritukset molemmista lajeista, koska tuomaria, katsojia tai pahimmillaan kouluaitoja tuijottelevan puoliveritamman kanssa kaikki ei aina ollut niin yksinkertaista.
Esittely: "..valmistautuvat Anni Salo ja Silja Kurki." Me oltiin juuri keilattu yksi verryttelyeste, kun mä vilkaisin paniikinomaisesti verryttelyalueen laidalla päivystäviä kisahoitajiamme. "Sanoko ne mun nimen?? Nytkö jo?" tivasin Katsulta, joka tuijotti mua silmät laajentuneina. "Joo, sun pitäis olla jo menossa", hoitajapoppoon nuorukainen ilmoitti mulle silmät suurina. Lailan huumori ei ollut riittää rivakkaan lähtöön, mutta mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin patistaa päätään viskovaa tammaa eteenpäin.
"Kiitos Emily ja Kurbus", kuuluttimista kajahti. "Seuraavaksi vuorossa Anni Salo ja Lashay. Laila on ruotsalainen puoliveritamma ja ratsukko edustaa ratsastuskoulu Seppelettä." Punaposkinen Emmy näytti mulle peukkua Kurbuksen satulasta hymyillen helpottuneena. Yritin hymyillä takaisin, mutta mun poskilihakset olivat täysin lamaantuneet.
Syventäminen: Tuomarin vihellys sai adrenaliinin ryöpsähtämään suoniini. Laila nosti keinuvan laukkansa pienellä lantionliikkeellä, mutta se ei juuri lohduttanut: takaraivossa kummitteli edelleen verkan päättänyt huono hyppy. Mä muistin hengittää vasta, kun ykkönen oli ylitetty puhtaasti. Mun päähän oli iskostettu junnusta saakka, kuinka tärkeä radan ensimmäinen este oli. Toinen este oli sujuva. Puristuksen tunne rintakehästä alkoi kaikota, kunnes rata oli edennyt sarjaan saakka. Mutta sitten mä arvioin ponnistuspaikan aivan metsään.
Kiihdytys: Laila ponnisti a-osalle käytännössä paikaltaan. Mä yritin tarrautua tamman lyhyeen harjaan välttääkseni ohjissa roikkumisen, sillä olin auttamatta myöhässä. Maailma keikkui, kun Laila pudottautui alas esteeltä kolauttaen takakavion puomiin. Kolahdus jäi kaikumaan mun päähän, kun lukitsin pohkeet Lailan kylkiin ja maiskutin tammalle yrittäen kasata tasapainoni rippeitä niiden muutaman hassun sekunnin aikana. Aika tuntui pysähtyneen, kun Laila sai kerättyä jalkansa ponnistaakseen uuteen hyppyyn.
Ratkaisu: Mä tajusin sulkeneeni hetkeksi silmäni. Kun mä paniikinomaisesti räväytin ne auki, näin vain Lailan pystyyn kohonneet korvat. Me oltiin selvitty sarjalta hengissä.
Mä en ollut varma mistä mä kaivoin sen taisteluntahdon ehdittyäni varmista, ettei a-osan yläpuomi ollut tippunut. Me oltiin juuri esitetty ratsastuskoulumestaruuksissa paras mahdollinen havainnollistava esimerkki siitä, kuinka sarjaa ei ratsasteta. Mutta silti mä käänsin katseeni päättäväisesti seuraavalle esteelle ja pyysin Lailaa reippaampaan laukkaan.
Häivytys: Viimeisen esteen jälkeen mä suoranaisesti rojahdin Lailan kaulaa vasten antaen tammalle vapaat ohjat. Taputin mustankimon kaulaa kaksin käsin henkeä haukkoen, kun viimeiseen saakka jännittänyt yleisö taputti meille riemuissaan.
Kaikki oli loppujen lopuksi mennyt kuin elokuvissa. (elokuvan dramaturgisen mallin mukaan)
|
|
|
Post by Anni on Jan 21, 2017 13:55:41 GMT 2
Anni & Laila osa 30 palauttelua 21.1.2017
Lailan paljaaseen selkään kampeaminen oli aina yhtä suuri urakka, mutta osottautui kerta toisensa jälkeen palkitsevaksi. Mustankimo ravasi lumisella kentällä lennokkain askelin ja vaikka mä jouduin nipistämään vatsalihaksia pysyäkseni kyydissä, se tunne oli kaiken pinnistelyn arvoinen. Mä tunsin, kuinka Laila liikkui rehellisesti koko kroppansa läpi ja pysyi rentona. Rentous oli ollut meidän teemanamme koko tammikuun - lumisessa metsässä samoilut ja reippaat laukkaspurtit olivat tulleet kuvioihin useamman kerran viikkoon. Mä olin halunnut antaa meille molemmille mahdollisuuden tuuletella ratsastuskoulumestaruuksien puurtamisen jälkeen, joten treenaaminen oli vaihtunut hyvänmielen höntsäilyihin.
Mua hymyilytti edelleen, kun mä vain ajattelinkin mestaruuksien finaalipäivää. Osakilpailuiden tulokset olivat olleet niin vaihtelevia, että jo pelkkä finaaliin pääsy molemmissa luokissa oli täyttänyt kaikki tavoitteet, jotka mä olin kisarupeamalle asettanut. Mutta tottakai mun kunnianhimo oli kasvanut ja finaaliin oli lähdetty voittamaan: kerta oli päästy sinne asti, ei ollut varaa nössöillä. Laila nosti laukan niin voimallisesti, että mä horjahdin tamman paljaassa selässä. Otin puoliveristä kiinni parilla puolipidätteellä, kääntäen Lailan keskiympyrälle. Tamma pärskähteli laukan tahdissa, kun myötäilin sisäohjasta hakien kimoa matalampaan muotoon.
Laila oli ollut finaalissa aivan mielettömän hyvä. Mä olin melko varma, ettei moni edes tajunnut, kuinka paljon potentiaalia Lailaan mahtui, koska se onnistui peittämään sen aika hemmetin hyvin turhaan pönttöilyyn ja tuntiratsastajaraukkojen pelotteluun. Kouluradalla Laila oli ollut iskussa, mutta prosenttimme eivät olleet riittäneet ruusukkeille. Ensimmäisen ei-sijoittuneet sija oli kuitenkin lisännyt taistelutahtoa, ja esteillä mä olin lähtenyt tavoittelemaan kovaa aikaa. Ja sellainen me oltiin saatu. Laila oli lähestulkoon ratkennut liitoksistaan päästessään johtamaan esteluokan kunniakierrosta sinivalkoinen ruusuke suitsissa liehuen. Mä olin nauranut ja keventänyt istuntaa, antaen tammalle lisää tilaa liikkua ja luvan revitellä, koska se oli sen ansainnut.
Kun meidät oli kuulutettu palkintojenjakoon toistamiseen, mä olin ensin siristänyt silmäni - olinko mä varmasti kuullut oikein? "Te sijoituitte kokonaiskilpailussa! Anni ja Laila pärjäs mestaruuksissa!" Anthon oli karjaissut saaden mun sydämen jättämän pari lyöntiä väliin. Niinpä mä olin hymyilevien tallilaisten ympäröimänä kavunnut äkkiä takaisin Lailan satulaan ja ratsastanut takaisin Susikallion maneesiin. Mestaruuksien kolmossija oli tuntunut siinä hetkessä maailman hienoimmalta titteliltä. Laila oli pörhistellyt palkintojenjaossa ja jos se oli ollut aiemmin meno päällä, nyt se oli levitoida siihen paikkaan. Mä jouduin tosissani pidättämään puoliveritammaa, joka oli yrittänyt väen vängällä puskea kunniakierroksella ohi edellä laukkaavasta piensuokista. Fiilis oli vielä maneesista poistuessakin epätodellinen. Annen tyytyväinen myhäily ja talliporukan iloiset onnentoivotukset saivat mut aivan hämilleni: oliko tämä nyt sitten oikeasti tässä? Kaikessa hohdossaan ratsastuskoulumestaruudet olivat olleet myös rankka kokemus ja mä olin ihan onnellinen, että ne olivat vain kerran vuodessa. Ehkä tämä oli jälleen uusi osoitus siitä, että Laila oli mulle muutakin kuin hoitohevonen. En mä osannut ajatella itseäni hoitajana - olihan mulla kaksi omaa hevosta. Laila oli mulle harrastuskumppani ja äärettömän hieno sellainen.
Lumihiutaleet leijailivat hiljalleen taivaalta, kun mä annoin Lailan venyttää kaulaansa ravissa. Kentän lumipohja oli melko raskas, joten en raaskinut ratsastaa pitkään. Laila tuntui ihan tyytyväiseltä järjestelyyn - tamma ei ollut edes jaksanut etsiä virikkeitä kentän nurkissa, mikä oli suuri kehitysaskel oikeaan suuntaan. Taputin Lailaa kaulalle ja liu'uin alas tamman selästä. Mustankimo kääntyi hankaamaan otsaansa mun olkapäätä vasten ja oli kaataa mut maahan. "Hei", nauroin ja pukkasin Lailan päätä kauemmas. Tamma huokaisi syvään ja odotti kiltisti sen aikaa, että mä sain otettua ohjat sen kaulalta.
"Tulossa vai menossa?" Kurbusta taluttava Emmy huikkasi, kun me kohdattiin kaksikko tarhojen edustalla. "Tulossa", hymähdin. Emmy irvisti ja komensi Kurbusta, joka nyki kärsimättömänä ohjia. "Harmi! Ois voitu käydä alkukäynnit maastossa", Emmy puhahti. Mutristin pahoittelevasti suutani ja sipaisin korviaan Kurbuksen suuntaan höristelevän Lailan turpaa. "Ens kerralla sitten", totesin ja vapautin Emmyn jatkamaan matkaa.
Lailan pää työntyi ulos ovenraosta sillä sekunnilla, kun mä tartuin porkkanapussiin. "Joo joo", mutisin ja rapistelin pussista päällimmäisen porkkanan. Lailan mielestä mä olin aivan liian hidas ja tamma yritti änkäytyä käytävälle parhaansa mukaan. Porkkanat katosivat parempiin suihin hyvin nopeasti lämpimän hörinän saattelemana. Rapsuttelin Lailan turpaa tamman syödessä viimeistä herkkuaan. "Jaahas, täällä on taidettu herkutella", Annen huvittunut ääni totesi. Käänsin katseeni naiseen, joka seisoi tallikäytävällä leveästi hymyillen. "Jep", virnistin ja kurkotin taputtamaan Lailan kaulaa. Tallinomistajan hymy leveni entisestään, kun tämä käveli lähemmäs ja sipaisi Lailan otsaa. "Pitäähän se Lailankin välillä herkutella." Niinpä. Välillä.
Annen hävittyä paikalta mä loimitin Lailan kaikessa rauhassa. Tamma nuuhki taskuni useampaan otteeseen tuloksetta, jonka jälkeen siirtyi nuolemaan vesikupin reunalle pudonneita rehujämiä. Lumi narskui kenkien alla, kun mä talutin Lailan pihamaan poikki tarhalle. Laila jättäytyi turvallisen etäisyyden päähän tarhan portista, sillä aiemmin viikolla tamma oli hölmöillessään ottanut sävärit sähkölangasta ja saanut vuosisadan hepulin. "Tule vaan", hoputin naksauttaen sitten kieltäni. Laila luikahti portin raosta tarhan puolelle niin nopeasti, että oli unohtaa olevansa edelleen narun päässä. Kurkotin napsauttamaan riimunnarun irti laskeakseni Lailan vapaaksi ja katselin, kuinka siniseen toppaloimeen kääritty tamma löntysteli lähimmälle heinäkasalle Eelan ja Harryn kaveriksi. Ennen kuin Laila laski päänsä heinäkasaan, se vilkaisi vielä kerran mua ja höristi korviaan. Hymy kiiri huulilleni ja sai ylitsepursuavan ilon kuplimaan mahan pohjassa - just nyt mulla oli elämässä kaikki hyvin.
♥ Laila ♥
|
|
|
Post by Anni on Mar 13, 2017 18:40:55 GMT 2
Anni & Laila osa 31 paluu 12.3.2017
Poukkoilin tienreunassa asetellen jalkani lätäköiden ja jäätikköjen lomasta paistaville sulaneille kohdille. Hiekan rahina lenkkareiden alla kuulosti keväältä, enkä mä voinut olla hymähtämättä asialle. Alkuvuosi oli ollut yhtä hulinaa, koska mä olin mennyt ostamaan toisen hevosen ja nipistämään sitä vähäistä aikaa kaikelta muulta. Kuten Seppeleeltä. Jiri oli jättänyt mut parin kilometrin päähän tallista, jatkaen matkaansa kengityskeikalle. Pilvettömältä taivaalta porottava pakotti mut siristelemään silmiä, mutta mä tiesin silti, että aloin olla perillä. Tuttu piennar leveni levenemistään, kunnes avatui lopulta auringossa kylpeväksi tallipihaksi.
Mä en voinut ohittaa Lailan tarhaa jäämättä norkoilemaan portille. Mustankimo tuijotti mua hölmistyneenä tarhan nurkasta, hinautuen lopulta hitaasti lähemmäs. "Pöhkö", mä virnistin, kun tamma kurkottautui nuuhkaisemaan ojennettua kättäni suureleisesti puhisten. Long time no see ja sitä rataa, Laila varmaan unohtaisi mut tätä menoa. Heilautin kättäni Bonnieta taluttavalle Salmalle, joka pysähtyi toljottamaan mua yhtä hämmentyneenä kuin Laila hetkeä aiemmin. "Sinuakin näkee!" bruneten pirteä ääni kailotti saaden mut virnistämään.
Laila nojasi päätään harjauspuomiin, kun pyörittelin sen karvaa kumisualla. Talvi alkoi pikkuhiljaa kääntyä kevääksi ja mä todellakin tunsin sen toppaliivin läpi. Sama valoilmiö sai mut jälleen siristelemään silmiä ja katumaan sitä, etten ollut tajunnut napata aurinkolaseja mukaan. Seurasin katseellani Kössiä taluttavaa tyttöä, jota en ollut aiemmin nähnyt. Huomasin kallistavani päätäni, kun se vilkaisi mua hieman arasti. "Moi?" mä hymähdin, kun tyttö oli kuuloetäisyydellä. Sen huulille pyrki pieni hymy, ja se mutisi tervehdyksen työntäen luimistelevan Kössin päätä kauemmas. "Sä olet ilmeisesti sen viimeisimmän hoitajahaun tulokas?" kysyin keskustelua viritellen, keskeyttämättä harjausoperaatiotani. "Joo, mä olen Betha", tyttö hymyili. Nyökkäsin sen sanoille, nakkasin suan harjakoriin ja nojauduin hetkeksi Lailan kaulaa vasten. Tamma käänsi uteliaana päätään, nuuhkaisten mun käsivarttani herkkujen toivossa. "Anni", vastasin ja mietin, mahdoinko mä kuulostaa jotenkin töykeältä. Reipas hymy oli kuitenkin jämähtänyt huulilleni, joten kai mä olin tarpeeksi vakuuttava. "Joo. Ja toi oli.. Laila?" Nyökkäsin jälleen, vilkaisten mun takanani hengailevaa puoliveristä. Mä en ollut edes tajunnut kuinka paljon mä olin kaivannut jättitammaa, joka puhahteli tälläkin hetkellä harjauspuomille kuin se olisi yhtäkkiä muuttunut hölmöjä puoliverisiä napostelevaksi Kasperiksi. Vilkaisin Bethaa, joka tuijotti puomia möllöttävää Lailaa toinen kulma koholla. Mä en ollut varma olisiko mun pitänyt kommentoida asiaa jotenkin, mutta Kössi ratkaisi tilanteen väläyttämällä purukalustojaan Bethan nenän edessä, saaden kaksikon jatkamaan matkaansa tallin varjoihin.
"..Betha Kössiä ja mä Lassea." Olin erehtynyt kaapeilla kysymään Katsulta hoitajahaun tuloksista ja kun tyttö oli alkanut selittää ummet ja lammet pitkästä hakuprosessistaan vetämättä välillä henkeä, mä huomasin seisoneeni mua päätä lyhyemmän tytön edessä useammankin hetken. "Lassea?" toistin hämmentyneenä, koska mä en ollut tajunnut sen kaipailleen uutta hoitajaa. Katsu nyökkäsi pontevasti ja siitä paistoi läpi ylpeys siitä, että se oli päässyt tämän nimenomaisen Lassen hoitajaksi. "Vai niin", virkoin taistellen saappaan vetoketjua kiinni hampaat irvessä. Katsu seurasi kamppailuani mietteliäänä, astuen lopulta lähemmäs. "Tarviitko sä apua?" tyttö tiedusteli kuin mun avuntarpeessa olisi ollut jotain hyvinkin epäselvää. Mutristin huuliani ja nyökkäsin, vaikka todellisuudessa mun teki mieli potkaista ne helkkarin saappaat nurkkaan ja painella Lailan selkään lenkkareissa. "Kas noin", Katsu puhahti, kun oli vaivattomalla liikkellä ujuttanut vetoketjun ylös mun seuratessa hämmentyneenä vierestä. "Kiitti", mutisin hölmistyneenä. Katsu kikatti, mutta nyökkäsi tyytyväisenä ja lähti tömistelemään alakertaan hyväntuulisesti hyräillen.
Lailan paljas selkä tuntui paljaalta. Mä en ollut hetkeen ratsastanut ilman satulaa, enkä mä tiennyt mikä oli vetänyt mua korjaamaan asian juuri Lailan kanssa. Toistaiseksi tamma oli tallustanut sohjoisella kentällä silmät puoliummessa, mutta mulla oli vahva tunne siitä, ettei tilanne tulisi pysymään niin kauaa. Oli huvittavaa, että mä pidin Lailaa niin isona, vaikka oikeasti Cara oli säkäkorkeudeltaan samoissa mitoissa. Tammojen suurin ero oli Lailan kaula, koska tuntui, että mä olisin noussut hevosen sijaan valtamerilaivan kyytiin.
Avasin toppaliiviä syvään huokaisten. Auringonpaiste ja isoliikkeinen ratsu olivat toimiva kombo, ainakin näin urheilun näkökulmasta. Ottaen huomioon, että me oltiin Lailan kanssa liidelty useammankin ratsastuskoulumestaruuksien osakilpailun koulusijoille, mä huomasin olevani auttamatta ruosteessa. Mä olin viimeisten kuukauden aikana ratsastanut enemmän kuin koskaan, mutta tässä se taas nähtiin: jokainen nelijalkainen oli omanlaisensa, ja Laila oli sellainen potenssiin kymmenen. Välillä se leijaili kolmen metrin ajan päädyssä, mutta vain kimmotakseen pois seuraavasta kulmasta komealla sivuloikalla.
Kun mä olin ratsastanut kaikki askellajit läpi ja kutakuinkin sitä mieltä, että Lailan voisi luovuttaa alkuviikosta tunneille suhteellisen levollisin mielin turhien pönttöilyvirtojen karsiuduttua, liu'uin alas tamman paljaasta selästä. Laila kääntyi puskemaan päätään olkapäähäni, kun jäin seuraamaan tallipihalla vaeltavaa Harrya, jonka paljaassa selässä keinui Robert ja vierellä marssi Inkeri. Harmaan tamman maha näytti kasvaneen sitten viime näkemän ja sai mut henkäisemään ääneen - oliko se taas kantavana? Mun pitäisi todellakin käydä Seppeleessä useammin.
Fiia vilkaisi Lailan suitsia, jotka roikkuivat käsivarrellani odottamassa kuolainten pesua. Punapää siirtyi sen verran, että pääsin työntämään kuolaimet lämpimän veden alle, mutta jäi hengaamaan vierelleni tietäväinen hymy huulilleen. "Mitä?" mutisin hangaten keskittyneesti kuivunutta likakohtaa muutoin puhtaista kuolaimista. "Hassua nähdä sua täällä", Fiia hymähti. "Mitä sulle kuuluu? Joko talli on kohta valmis?" Suljin hanan ja käänsin katseeni naisen hymyileviin silmiin. "Kiva kuulla, hyvää ja joo. Se laajenee ennätysvauhdilla", vastasin virnistäen. "Ainakin nyt, kun Alma on pistänyt hösseliksi ja ryhtynyt juoksemaan rahaa." Fiian kasvoille hiipi hämmentyneen huvittunut hymy ja nainen kurtisti kulmiaan selvästi epäillen, oliko se kuullut varmasti oikein. "Jep", virnistin. "Jiri Leppävuo itse on ohjastanut punaisen paholaisensa kerran voittoon ja kerran kakkossijalle." Fiia nauroi ja sai sen tartutettua minuunkin. Itse asiassa mun reaktio Jirin voittouutisiin oli ollut hyvin pitkälti sama, kun mies oli viestittänyt mulle asiasta kesken Kolin talvileirin. "Että sellaista", Fiia tirskahti naurunsa päätteeksi, alkaen paketoida Elmon suitsia päätään huvittuneesti pudistellen. Hymy oli jumittunut huulilleni, kun seurasin punapäätä satulahuoneeseen. Oli oikeasti hyvä olla taas Seppeleessä.
|
|
|
Post by Anni on Apr 19, 2017 9:36:50 GMT 2
Anni & Laila osa 32 ponitytöt 18.4.2017
Pääsiäinen oli hujahtanut ohi ennen kuin mä olin ehtinyt edes sisäistää sen alkaneen. Me oltiin siivottu tallin uutta puolta pölystä ja muista rakennusjätteistä, jonka lisäksi mä olin vain ehtinyt ratsastaa omat hevoset. Laila oli jäänyt auttamatta heitteille ja sen kalvavan huonon omatunnon nostattama päättäväisyys oli saanut mut vannomaan, että kevään ja kesän myötä musta tulisi aktiivinen ja ennen kaikkea hyödyllinen hevosenhoitaja.
"Kato nyt, mä toin oman rasvankin", virnistin Adalindille kohottaen valjasrasvapurkkia kuin voitonmaljaa blondin mittaillessa mua katseellaan enemmän tai vähemmän luottavaisena siihen, että mä aioin omistautua koko sydämelläni ensin Lailan varusteille ja vasta sitten hevoselle itselleen. "Joo-o", Adalind hymähti silmiään pyöräyttäen ja hörppäsi kahviaan jättäen varsin selvästi jotain sanomatta. Mutristin turhautuneena huuliani, mutta huoneeseen pölähtänyt Fiia keskeytti aikeeni tivata Adan jättämän lauseen irti vaaleaveriköstä.
Mä ehdin jo mallailla mielessäni arvauksia Fiian sanoista punapään katseen pysähtyessä muhun. Anni, katsos, sinuakin näkee! Ihan hassua nähdä sua tallilla! Mutta ei. Mä kykenin vain tuijottamaan Fiiaa vastaten naisen hymyyn ja antaa sen sanojen uppoutua tajuntaani yksi kerrallaan. "Laila näyttää karmeelta. Näin sen kun vein Eelan tarhaan." Adalind tyrskähti ja mun oli pakko pukata sitä jalkaan pöydän alla. Hoitajakaartin tuoreimmat vahvistukset vilkuilivat mua uteliaasti sohvalta, kun mun hymyni alkoi vähitellen hyytyä. "Karmeelta?" toistin. Laila näyttää karmeelta. Se taisi olla mun syytäni. "No, sittenpähän näet", Fiia heläytti huvittuneeseen sävyyn ja nappasi kahvipannun käteensä itsekseen vihellellen. Mä en halunnut edes katsoa Adalindiin päin, koska mä tiesin sen virnuilevan.
"Siis onko toi Laila?" Wilma hihitti tarhan portilla Hestian riimunnaru olallaan. Mä nyökkäsin hitaasti, katse Lailassa, joka oli vaihtanut väriä sitten viime näkemän: mustankimon karvapeite oli lähinnä ruskea. Eikä se johtunut vain hiekasta tai pölystä, vaan mudasta ja siitä itsestään, jossa arvon tamma oli mielenosoituksellisesti lojunut. Mun katseeseen saattoi karata katkeruutta, kun puhtoinen Hestia pörhälsi tutkimaan hoitajansa taskut. Miten lehmänkirjavan valkoinen karva saattoikaan olla niin valkoista? "Okei", virkoin hiljaa Lailalle, joka tuijotti mua aidan vierustalta. "Nyt me ollaan varmaan tasoissa." Laila liikahti, mutta vain sen verran, että pääsi peruuttamaan piiloon vauvamahansa kanssa ähöttävän Harryn taakse. Siristin silmiäni saadessani rapsuteltavaksi Lailan sijaan Robertin tamman, joka sulki autuaana silmänsä hangatessani irtokarvaa sen suurelta otsalta.
Houkuteltuani Lailan pois uuden parhaan ystävänsä luota, mä köytin tamman harjauspuomiin ja aloin käydä Lailaa läpi kumisualla. "Laila - ahahahahahahaahahaa - en mä oikeesti uskonut et se on NOIN likainen!" Cellan ääni rääkäisi vahingoniloisena. Tuhahdin, kun Laila säpsähti eteensä pölähtänyttä blondia puoli minuuttia myöhässä. "Älä nyt", nurisin luoden Cellaan anovan katseen. Se vain pudisti hymyillen päätään, mutisi jotain armaasta Windistä ja jatkoi matkaansa ennen kuin mä ehdin tunkea juuriharjaa sen kouraan.
Oli vierähtänyt puoli tuntia ja Laila oli edelleen kaikkea muuta kuin kimo. Tamma oli keksinyt omaksi ilokseen nyhtää vetosolmua auki ja kun naru tipahti maahan kolmannen kerran, mun kärsivällisyyteni loppui. "Ja nyt pysyt aloillasi", ärähdin näpäyttäen Lailaa kämmenellä ryntäille. Puoliveritamma kohati loukkaantuneena ja nosti päänsä yläilmoihin esitellen silmänvalkuaisiaan niin, että koko Seppele varmasti näki. Tai ainakin ponityttöporukka, joka oli vaeltamassa ohitsemme iloisen puheensorinan kera. "Moi Anni!" Clara hihkaisi kättään huiskauttaen. Mä nyökkäsin hymyillen tervehdyksen tasapuolisesti kaikille ja yritin olla välittämättä päätään edelleen viskovasta Lailasta. "Mitäs teillä on suunnitelmissa?" tiedustelin yrittäen parhaani mukaan viritellä keskusteluntynkää välillemme. Claran hymy vain leveni, mutta Neten katseessa oli aimo ripaus ujoutta. Auringon kasvoilla taas oli sama tyyni ilme kuin yleensäkin. "Mennään auttamaan tuntilaisia", Katsu ilmoitti tärkeänä, saaden Wenlan virnistämään huvittuneena itseään monta vuotta nuoremman tytön sanoille. "Aijaa", mä puhahdin tajuten kuinka hölmistyneeltä kuulostinkaan. Tuntilaisten auttaminen kuului hoitajan tehtäviin, mutta mä tein sitä aika harvoin. Lähinnä siksi, että alkeistuntilaiset eivät koskeneet Lailaan pitkällä tikullakaan ja mä suosin yleensä iltapäivän puolta tallilla pyörähtämiseen. "Saanko mä tulla teidän mukaan?" kiekaisin vakuuttava hymy huulillani. Tyttöjen ensireaktio oli hämmentynyt hymy, jonka mä tajusin nopeasti muuttuvan enemmän huvittuneeksi. "Saat", Clara mutisi suupieli nykien ja kumartui nappaamaan pölyharjan Lailan harjapakista. Mä olin ilmeisesti juuri liittynyt ponityttöihin.
Mä muistin Lailan varusteet vasta siinä vaiheessa, kun olin tallustanut uuden porukkani perässä hakemaan tuntihevosia sisälle. "Jää sä tähän portille", Katsu ohjeisti ja mä osasin äimistykseltäni vain nyökätä tytön päättäväisille sanoille. Gitta yritti jumittaa portille ja jäädä loppupäiväksi luimistelemaan Myntille kaviouran kiertämisen sijaan, mutta Wenlan reippailla otteilla poni sujahti portista korvat niskaan painuneina. Pehmennyt tarhanedusta yritti imaista tammaparan syvyksiinsä ja Gitan räpiköinti nostatti kuraa kauniissa kaaressa mua päin ennen kuin mä ehdin kissaa sanoa. "Näissä hommissa rapa roiskuu", Wenla totesi kylmänviileästi kääntämättä katsettaan muhun.
Seurasin ponijengin kokoontumisajoja varsin vakuuttuneena siitä tehokkuudesta, joka tuntui iskostuneen lähtemättömäksi osaksi niiden luonnetta. Se vauhti varusteita kantaessa, ystävällisen auttavaiset ja ennen kaikkea asiakkaille suunnatut hymyt sekä hevosten tottunut käsittely oli ihan vertaansa vailla. Mä olisin voinut adoptoida kenet vain meille talliapuriksi. "Anni! Ehditkö sä auttaa Reinon kanssa?" Wenla huuteli Gitan karsinasta, kun epäröivän oloinen tyttö oli käynyt kysymässä neuvoa vaaleahiuksiselta hoitajalta. Taas yksi meriitti ponijengiläisille: niitä oli helppo lähestyä. "Joo, tottakai", hymähdin tavoitellen junnuratsastajan katsetta kulmieni alta. Lopulta se väläytti mulle pienen hymyn ja sopersi Reinon pullistelevan. "Jospa me saataisiin se vyö yhdessä kiinni", virnistin reippaasti ja seurasin tyttöä Reinon karsinalle punniten hiljaa mielessäni, olisiko musta astumaan ponityttöjen saappaisiin.
|
|
|
Post by Daniel on May 30, 2017 12:38:39 GMT 2
Danielin läpiratsastuskuuri Laila pääsi kankitreeniin. Treeni oli aika voimakkaasti kokoava, ja pari venyttelevää perusjumppapäivää määrättiin kimon ohjelmaan ratsutuspäivää seuraamaan. Laila esiintyi ihailtavan tyynenä ja mörköilystä ei ollut tietoakaan, kun hommaa piisasi varmaotteisen ratsuttajan tarjoamana.
|
|
|
Post by Anne on Jul 4, 2017 10:10:34 GMT 2
5.7.2017 Montemaasto Salma ja Laila vaihdikkaina montemaastossa!
|
|
|
Post by Anni on Jul 10, 2017 15:42:11 GMT 2
Anni & Laila osa 33
Kesätuuli nostatti ilmaan hiekkapatsaita pyörteillessään tallipihan halki. Jiri katseli tallirakennusta tuntuen käyvän päänsä sisällä jonkinsteista kamppailua siitä, oliko valmis astumaan sisään ponikirjadraamaan, josta Seppele oli miehen mukaan tunnettu. Nykyään mä pystyin kuittailemaan poninomistajalle meidän ikiomasta draamasta, jota täysi talli ja pihatto tulisivat taatusti värittämään. "Moi Anni! Moi Jiri!" Wenla tervehti raahaten Gittaa perässään talliin. Mä muistelin nähneeni ponitamman nimen samassa sarakkeessa Lailan nimen kanssa, kun huomenna koittaisi vihdoin se päivä: laitumelle vienti. "Tulitko vielä ratsastamaan Lailalla?" tyttö uteli hymyillen, varmistaen mun hatarat muistikuvani todeksi. Nyökkäsin suupieli nykien, tarttuen reippaasti kihlattuni käteen retuuttaen sen Wenlan ja Gitan perässä talliin.
"..ja sitten mun puhelin vain sammui." Mä vilkaisin Pyryä, joka tuntui selostavan käytävällä jonkinlaista tarinaa Kasperille vakava ilme kasvoillaan. Kasper heilautti kättään jotain epäselvää murahtaen, enkä mä tohtinut kysyä Pyryltä, mikä sen puhelinta oli riivannut. Sen sijaan mä keskityin Lailaan, joka nuokkui karsinassaan tehden olemuksellaan selväksi olevansa täysin valmis kesälomaan. "Se nukahtaa kohta", Jirikin huomautti karsinanoveen nojaten. Mä olin kuin ihmeen kaupalla saanut vängättyä miehen mukaan tallille vedoten a) siihen, että mulla oli luultavasti alkava auringonpistos aamuisen kukkapenkkien tonkimisen jäljiltä eikä ajaminen ollut turvallista b) avopuolison velvollisuuksiin, jotka ylsivät Liekkijärven useampaankin kolkkaan.
Lailan paljas selkä keinautteli mua pölisevän kentän keskellä. Mä en ollut raaskinut heittää satulaa tamman selkään, vaan antanut Jirin puntata mut ja potkaissut vielä tennaritkin pois jaloistani. "Anni kuulitko sä?!" Cellan ääni kailotti portin suunnalta, jossa oli hetki sitten norkoillut vain Jiri. Nyt mies tuijotti blondia kuin ei olisi nähnyt sitä suunnilleen joka päivä meidän pihalla, suunnilleen yhtä kovaäänisesti huudellen. "Mistä?" mutisin haukotuksen lomasta. Laila laahusti uraa pitkin päätyyn, jonne mä parkkeerasin tamman säästääkseni Cellan ääntä. "Pyry oli saanut jonkun oudon viestin ja sen puhelin oli sam-", Cella pulpatti, kun mä tajusin mistä se puhui. "Aa. Kuulin", heitin väliin. Cellan nipisti huulet yhteen ja sen kulmat kurtistuivat hetkellisestä tuohtumuksesta, jonka mä olin aiheuttanut keskeyttäessäni sen paasauksen. Mun katse lipui kuitenkin Wilmaan, joka kipitti kenttää kohti punaiset hiukset poninhännällä leimuten. "Kuulitteko te jo..." "Kuultiin", Jiri ilmoitti kääntämättä katsettaan tyttöön, jonka äänen oli jo oppinut tunnistamaan kiitos armaan poninsa jälkikasvun.
Mä olin saanut ratsastaa rauhassa loppuun, mutta lopulta me pölähdettiin Lailan ja Jirin kanssa keskelle ponikirjakerhon kesäkokousta. Pyry törötti käytävän seinustalla kädet housuntaskuihin sullottuina, Robert nojaili Lailan karsinanoveen ja Yasmin, Cella, Wilma, Fiia sekä Pipsa palloilivat käytävällä epämääräisessä ringissä. "Mitäs täällä on meneillään?" naurahdin hermostuneena siitä, mitä porukka oli tällä kertaa keksinyt. Mulla oli kiire kotiin ehtiäkseni syödä ennen Laurin estevalmennusta, joten ylimääräisille tempauksille ei tänään ollut aikaa. "Ne peltokuviot", Fiia selvensi mietteliäänä. Jirin kulmat kohosivat katonrajaa kohti ja mä mulkaisin sitä vaistomaisesti: ne olivat totisinta totta, mä olin nähnyt niistä kuvankin. "Ja kännykät", Pipsa muistutti luoden Pyryyn nopean vilkaisun. "Ja Arvi!" Wilma heitti väliin, eikä Jiri meinannut enää pysyä perässä. "Mistä helv-, sori, mistä te puhutte?" mies ähkäisi hiuksiaan haroen. Robertin ilme ei värähtänytkään, mutta Yasmin avasi ystävällisesti suunsa kertoakseen oudoista peltokuvioista, kännyköiden sekoilemisista ja hevosten mystisestä käyttäytymisestä.
Ja sitten Jiri räjähti nauruun. Mun vieressäni karsinaansa pääsyä odottaessa nuokkunut Lailakin säpsähti yllättävää ääni-ilmiötä, joka kihlatustani irtosi. Mä en ollut varma, halusinko mä mieluummin katsoa mielipuoliselta vaikuttavaa avopuolisoani vai sitä yhtä pöyristyneinä tuijottavia tallikavereitani. "Se oli.. Artsi.. Arto ja traktori", Jiri hekotti kääntäen tilanteen päälaelleen: yhtäkkiä mä aloin epäillä meidän kaikkien muiden mielenvakautta. "Pysyikö se oikeasti poissa lööpeistä? Että Artsi ajoi viime viikonloppuna pikku maisteissa vanhalla Valmetilla? Se ilmeisesti keilasi linkkitolpan samalla reissulla." Mä olin ensimmäinen, joka sai puhekyvyn takaisin. "No et sitten voinut mainita asiasta?" äyskähdin suu tuohtumuksesta auki jämähtäneenä. Muut olivat hiljaa, kun mä toljotin Jiriä odottaen jotain pätevää syytä, miksi se oli pitänyt mut pimennossa ja antanut mun viikon ajan epäillä uskoani yliluonnollisiin tapahtumiin. "Ette te kysyneet." Se oli Cella, joka tirskahti ensin. Sen jälkeen mä erotin Fiian hysteerisen naurun sekoittumassa Pyryn ujoon, hiljaiseen nauruun. Vasta silloin mä tajusin loihtia päähäni mielikuvan Artsista traktoreineen ja kaikki tuohtumus katosi epäuskoisen naurun mukana. "Liekkijärvellä tapahtuu", Pipsa huokaisi dramaattisesti Robertin tajutessa vihdoin väistää sen verran, että mä sain viimeisestä treenistään ja yllättävästä ufokerhon kokoontumisesta väsähtäneen Lailan karsinaansa.
|
|
|
Post by Anni on Sept 2, 2017 16:03:38 GMT 2
Anni & Laila osa 34 huokailua 1.9.2017
Lailan maha oli pyöristynyt viime viikkoina silminnähden. Tamma kurotteli mun ojentamaa porkkanaa joutuen venyttämään kaulaansa äärimmilleen karsinan suojissa. Mun huulille pyrkinyt hymy ei ottanut hyytyäkseen, kun vaalea turpa hamusi puolikkaan porkkanan kädestäni niin varovasti, että mä olisin voinut tarjota sen vaikka suustani. "Höntti", mumahdin sipaisten Lailan turpaa, joka oli jäänyt jauhamaan porkkanaa kasvojeni eteen. Kimo huokaisi syvään, pärskähti vaimeasti ja pukkasi mua lisäporkkanoiden toivossa.
Laila oli löntystänyt tyytyväisenä tarhaan ilmestyneelle heinäkasalle. Tamma oli ottanut mammalomansa varsin rennosti ja mä olin onnistunut kävelyttämään kimoa monena päivänä niin maasta kuin selästäkin käsin ilman ylimääräisiä säpsyilyjä. "Mitä sä huokailet?" Mä etsin matalan äänen lähdettä katseellani, yrittäen peitellä säpsähdyksen nostattamaa punaa poskipäilläni. Daniel seisoi mun takanani, mikä oli siinä mielessä ihmeellistä, että mä olin juuri itsekin palannut talliin. "En mä huokaile?" ähkäisin. Danielin ilme ei värähtänytkään, kun mies vastasi haastavaan katseeseeni. "Huokailetpas." "Mulla ei ole enää mitään tekemistä, mamma-Laila on jo hoidettu", hymähdin miehelle, jonka kasvoilla oli utelias katse.
Mun oli myönnettävä, että mulla oli ollut vähän ikävä Danielia. Kesä oli mennyt treenatessa, mutta ei suinkaan herra Susinevan, vaan Merikannon silmien alla kotikentällä. Se ei ollut mikään tietoinen valinta, se oli ollut käytännön pakko: Daniel ei ollut revennyt kaiken muun ohella meille, joten mä olin hetkellisesti luopunut toivosta ja hyödyntänyt Lauria. "Mä saattaisin tarvita kuvaajaa", Daniel totesi tyynesti. Mun toinen kulma kohosi automaattisesti: kuvaajaa? "Zodiacin treeniä pitäisi saada videolle", mies jatkoi lipuen yksityissiipeä kohti. Vasta siinä vaiheessa mä tajusin Danielin käsivarressa roikkuvat suitset. "Voin mä tulla", tajusin lopulta vastata.
Zodiac käveli tyhjässä maneesissa pitkin, reippain askelin. Mä katsoin nuoren orin liikkumista ihan eri silmällä nyt, kun mä olin itsekin istunut siinä samaisessa satulassa Zodiacin käväistyä vierailevana tähtenä koulutunnilla.
"Mites teidän häämatka meni?" kysyin tajuttuani, etten mä ollut jutellut Danielin kanssa kunnolla sitten häiden. Sielläkin tilanne oli kääntynyt siihen, että mä olin vain virnuillut Arvon Herra Kouluvalmentajan epä-ratsastajamaiselle ulkomuodolle ja Jirin hymylle, jonka Danielin avioituminen oli kihlattuni huulille nostanut. "Siinähän se", Daniel myhäili ratsunsa selästä. "Mites teidän kesä?" "Hyvin. Tammat vietti mammalomaa ja mä treenasin Väiskin kanssa", virkoin ympäripyöreästi. Zodiac pärskähteli Danielin kootessa ohjia sen verran, että saattoi siirtää orin raviin.
Mä puristin Danielin kännykkää kuin se olisi ollut maailman arvokkain kapistus. Lynnin lähettämät viestit ponnahtelivat näytön yläosaan aika-ajoin, mutta hävisivät klikatessani kameran auki. Zodiacilla oli hyvä päivä. Mustan orin liikkeissä oli voimaa, kun Daniel pyysi sitä eteen lävistäjällä. Mä yritin seurata ratsukkoa kännykän näytöltä, mutta mun katse ponnahteli väkisin ruudun yläpuolelle Zodiacin esitellessä potentiaalista liikekapasiteettiaan.
"Lauriko sua on valmentanut?" Daniel kysyi siirrettyään Zodiacin laukasta käyntiin niin pehmeästi, että mun teki mieli pyytää sitä tekemään sen uudestaan selostuksen kanssa. "Jep, Lauri", vastasin vähän turhankin nopeasti. Daniel vilkaisi mua kypärän lipan alta ja mulla oli vaikeuksia taikoa viatonta hymyä huulilleni: itsepähän oli lähtenyt kolmen viikon häämatkalle. "No, hyvä niin", Daniel murahti pelottavan hyväntuulisesti. Zodiac pyrähti laukkaan ennen kuin mä olin edes tajunnut miehen nostaneen laukkaa ja mulle tuli kiire ährätä näytön automaattisesti sulkeneen kännykän videointi päälle.
"Kiitos, tästä oli apua", Daniel hymähti ojentaessani tumman puhelimen miehelle tallin edustalla. Zodiac oli tanssahdellut pihamaalla niin hermostuneena, että Daniel oli kiertänyt pienen lenkin ja parkkeerannut orin sitten tallin oville. "Eipä mitään", virnistin. Danielin huulilla oli taas hymy, kun mies kääntyi löysäämään ohjien päässä rimpuilevan Zodiacin satulavyötä. "Jos sun kalenterissa on tilaa, mä voisin varata sut", tokaisin Zodiacin pukatessa mua voimalla käsivarteen. "Varata mihin?" Lynnin ääni heläytti, ennen kuin Daniel ehti saada suutaan auki. Tuore rouva Susineva pölähti jostain takaani Zodiacin viereen, taputtaen orin kiiltävää kaulaa itsekseen hymyillen. "Valmentamaan", virnistin. "Jos tämä ukkomies nyt syksymmällä ehtisi käymään meilläkin." "Ehdinkö mä sinkkumiehenä enemmän?" Daniel urahti epäilevästi. Niin mä kuin Lynnkin katsahdettiin jalustimia ylös nostavaa miestä sen saman sanan kohdalla: sinkku?? "En mä sun sinkkuajoista tiedä", tirskahdin Lynnin hihityksen lomasta. "Mutta kolmen viikon hääloma voisi karsia asiakkaita. Onneks mä olen lojaali."
Danielin ilme oli näkemisen arvoinen, kun mä kohautin hyväntuulisesti harteitani, pyörähdin ympäri ja pyysin herra Susinevaa ottamaan yhteyttä jahka avioelämältään ehtisi.
|
|
|
Post by Anni on Sept 7, 2017 18:44:49 GMT 2
Anni & Laila osa 35 Tikruilua 5.9.2017
Siihen aikaan aamupäivästä Seppele oli hiljainen. Parkkipaikka ammotti tyhjyyttään, koska aamutalli oli jo onnellisesti ohi ja ratsastuskoulu vietti hiljaista aikaansa. Jopa ponitarhalaiset katselivat mua kummastuneina tarhoistaan kävellessäni aidanviertä kohti tallia, joka näytti tavallistakin punaisemmalta harmaata pilvimassaa vasten.
"Ai, huomenta", Anne tervehti lämmin hymy kasvoillaan. Naisen taluttama Zodiac oli säpsähtänyt mua pujahtaessani talliin kuvitellen, että se oli yhtä hiljainen kuin pihamaakin. "Huomenta", puuskahdin nolostuneena. Mustan orin sieraimet olivat edelleen laajentuneet, mutta sen korvat kääntyivät kiinnostuneina mua kohti. "Me lähdetään maneesille. Tulitko moikkaamaan Lailaa?" Anne myhäili hyväntuulisena. Mä nyökkäsin häkeltyneenä siitä vaikutuksesta, joka sillä naisella ihmisiin oli - vaikka me oltiin molemmat tallinomistajia, mä tunsin oloni pahaiseksi tallitytöksi Annen seurassa. "Pitäkää hauskaa", Anne naurahti jatkettuaan matkaansa.
Laila nuuhkaisi mun kättäni herkkujen toivossa. Kun mitään ei herunut, tamma työnsi turpansa muitta mutkitta kuoritakkini taskunpieleen, hamuten sinistä kangasta niin, että siihen jäi vihertävä kuolatahra. "Kiitti", mumahdin huvittuneena, napsauttaen riimunnarun kiinni Lailan päitsiin. Mustankimo nytkähti liikkeelle, kun taiteilin jalkani rapakoiden väleihin päästäkseni portille kutakuinkin kuivin jaloin.
"Laila mitä helv-", ehdin ähkäistä, kun riimunnaru juoksi kämmentäni pitkin. Mä olin kuullut napsahduksen, kun Laila oli työntänyt turpansa liian lähelle portin sähkölankaa, ja seuraavassa hetkessä mamma-tamma olikin päättänyt liueta paikalta varsakumpu iloisesti hölskyen. "Lailaa", kimitin niellen kaiken turhautuneisuuden, jonka kymmenen metrin päässä korvat innostuksesta pystyssä hölkkäävä puoliverinen mussa nostatti. Luojan kiitos Anne oli kerinnyt orhinsa kanssa maneesiin, eikä mun karkuuttama hormonihirviö päässyt ahdistelemaan kuin syksylle viimeiseen saakka vastaan pistäviä ruohotupsuja, jotka puskivat esiin maneesin seinustalta. "Mennään sisälle", hönkäisin kiitollisena siitä, ettei Laila ollut tajunnut jatkaa karkumatkaansa pidemmälle. Nappasin maassa retkottavan riimunnarun käteeni vaivihkaa, nykäisten sitten tomerasti sen päässä nurmikaistaletta imuroivan Lailan päätä.
Laila oli selvästi päättänyt, että ennen talvikarvaa tarvittiin syyskarva. Karvaa pölähteli ilmaan massiivisina pilvinä, joiden kohdalla mun oli vain suljettava suuni ja toivottava parasta. Mustankimo lepuutti toista takastaan ja mä huomasin, kuinka sen alahuuli roikkui kuin Pyryn leuka silloin, kun Jiri oli kertonut Artsin olleen peltokuvioiden taustalla. "Lepää vielä, kun voit", virnuilin rapsuttaen Lailan säkää vapaalla kädellä. Tamma käänsi päätään suuntaani, ilmeisesti leipää kuulleena, pukaten mua sitten vaativasti käsivarteen.
"Anni!" Piritta heläytti epäilyttävän pirteällä äänellä. Laila seisahtui mun vierelleni käytävälle samaan kohtaan, jossa Anne ja Zodiac olivat seisoneet aiemmin. "Mmm-h?" käännyin mumahtamaan. Mä en ollut huomannut Pirren tuloa, mutta Pirre oli selvästi huomannut mut. "Lynn ei oikein ehdi tänään tulla ja.. Kun mä vähän mietin.. Sähän voisit ratsastaa Tikrun, kun tuo Lailakin on pois pelistä? Vai?" Mulla meni hetki sisäistää Pirittan lause kokonaisuudessaan: ratsastaa Tikru?
Oli myönnettävä, etten mä ollut uhrannut Pirren sairaslomalle kovinkaan montaa ajatusta. Tietysti mä olin harmitellut sitä muiden tallilaisten kanssa, mutta unohtanut yhtälöstä naisen sinisilmäisen pikku paholaisen, jonka tempauksista Alviina jaksoi jupista maneesin katsomossa. "No kai mä voin", vastasin lopulta, kun Pirren odottava katse oli muuttumassa uhkaavasti liiankin odottavaksi. "Ah, loistavaa"" nainen täräytti niin reippaasti, että mun vierelläni nuokkunut Lailakin heräsi tähän päivään.
Ripeä puolituntinen myöhemmin mä istuin Tikrun estesatulassa tamman tepsuttaessa ensimmäistä kierrosta maneesin ympäri. Pirre oli selostanut mulle tammansa käyttöohjeita koko varustuksen ajan, mutta mun huomioni oli keskittynyt lähinnä nopealiikkeisen trakehnerin purukalostolta suojautumiseen. "Se on kiva, se on erittäin kiva", Pirre jaksoi toistaa vielä siinäkin vaiheessa, kun mä aloin koota ohjia käsiini kirvoittaen Tikrusta pari reippaampaa askelta.
Ja olihan se kiva. Mulla oli ehkä ollut aika erilainen kuva Pirittan kilpurista, mutta tässä tapauksessa se ei haitannut, päinvastoin: Tikru teki kaiken mitä pyysikin, kunhan sen pyynnön muisti lähettää etukäteen. Mitään ei saanut tehdä yllättäen, tai vastauksena oli ohjaan pureminen tai takapään epämääräinen juhlaliike. "Tää vaatii kyllä sataprosenttisen keskittymisen", kommentoin saatuani Tikrun pysymään oikein päin kokonaisen ympyrän verran ravissa - siis ihan nipin napin kokonaisen. Tamma mutusteli kuolainta ja sirot korvat pyörivät ympäriinsä tummanruunikon etsiessä virikkeitä tyhjässä maneesissa. Mä vilkaisin Pirreä, joka vain nyökkäsi tietäväinen hymy huulillaan.
|
|
|
Post by Anni on Oct 1, 2017 19:37:10 GMT 2
Anni & Laila osa 36 uupuneet 1.10.2017
Laila näytti uupuneelta, kun mä laskin tamman irti karsinaan. Tamma huokaisi syvään ja pukkasi mua kevyesti turvallaan kuin sanoen, että voisiko se jo tulla pois. Mun katse siirtyi vaaleasta turvasta mahaan, joka näytti nielleen vähintään kaksosvarsat.
Seurasin sivusilmällä tallikäytävän elämää pyöritellen samalla Lailan karvaa läpi piikkisualla. Tamma oli maannut mutaisessa tarhassa niin, että sen kuivunut kura pölähteli ilmaan samaa tahtia, kun mun hengittämisestäni tuli vaikeampaa ja pöly alkoi kirvellä silmiä. "Moi, ootteko te uusia? Tervetuloa ja onnea hoitajanpestistä!" Salman ääni kajautti kauempana käytävällä. Mä en erottanut hentojen äänien vastausta, mutta mä pystyin kuvittelemaan ne ujon ihailevat katseet, joita sponsoriratsastajaan paraikaa luotiin. Yhtä elävästi mä muistin ensimmäisen päiväni Lailan hoitajana reilu kaksi vuotta takaperin, kun mä olin taantunut paatuneesta hevosihmisestä intoa tihkuvaksi tallitytöksi. Kun kaikki oli vielä ollut huoletonta ja kivaa.
Laila hamusi kotona kuivattamani ruisleipäpalat kädeltäni. Mä olin juuri nakannut pölyharjan takaisin pakkiin ja peruuttamassa ulos karsinasta aikeissa jättää Laila odottamaan iltaruokiaan, kun tamma hörähti. Se oli hiljainen, kysyvän pehmeä hörähdys. Mä nostin katseeni Lailaan, joka tuijotti mua korvat uteliaasti hörössä. "Haluatko sä lisää?" mutisin hiljaa, rapistellen viimeiset leipäpalat pussin pohjalta. Hymy nousi huulille Lailan kurotellessa herkkujaan malttamattomana, sipistellen ne silti varovasti kädestäni. Sipaisin tamman turpaa itsekseni hymyillen, kyykistyen hetkeksi puoliverisen eteen. Laila mutusteli leipiään toljottaen mua vähän hölmistyneenä, laskien kuitenkin turpansa mun polveani vasten. Mä räpäytin häkeltyneenä silmiäni tamman hörähtäessä uudestaan.
Vilkaisin puhelimen näyttöä. Jiri oli ilmoittanut ehtineensä jo kotiin ja mä huomasin sen häkeltyneen onnen kumpuavan takaisin rintaan sen arkisen viestin myötä. Koti tuntui taas kodilta, koska siellä oli jälleen se ihminen, joka odotti mun palaavan. "Ootko tulossa tolle estetunnille keskiviikkona?" Fiia heläytti. Vilkaisin punatukkaista naista huomaten pysähtyneeni lappuja pursuavan ilmoitustaulun eteen. "Eeen", vastasin viipyillen. "Mulla on vakkari." "Ai", Fiia hymähti kulmat mietteliäästi kurtussa. "Entä mestaruudet?" Mä käänsin katseeni naisesta ilmoittautumislappuun, jossa oli pitkä lista nimiä. Viime vuonna ansaittu finaaliruusuke koristi vieläkin Lailan karsinanovea, mutta eihän sillä ollut merkitystä. Uusi vuosi, uudet mestarit. "En", vastasin katse jossain Fiian silmien ja seinän välillä haahuillen. Mä en jäänyt odottamaan vastausta syventyessäni vastaamaan Jirin viestiin, mielessäni yksi selkeä ajatus. Me oltiin Lailan kanssa saavutettu viimeksi kaikki tavoitteet, jotka mä olin asettanut ja vielä vähän enemmänkin. Mulla oli helkkaristi tekemistä Seppele-elämän ulkopuolella. Mä tarvitsin hengähdystaukoa siitä kaikesta hulinasta ja tiesin nauttivani osakilpailuviikonlopuista Lailan ja tulevan varsan kanssa enemmän kuin ehkä aavistinkaan.
|
|
|
Post by Anne on Oct 2, 2017 9:27:34 GMT 2
1.10.2017 YllärivarsaLaila varsoi mustan varsan vielä sunnuntain 1.10. puolella. Anni moikkaamassa uutta tulokasta maanantaiaamuna. Spessu Annille <3
|
|
|
Post by Anni on Nov 6, 2017 6:28:47 GMT 2
Anni & Laila osa 37 vauvahuumaa 6.11.2017
Iltapäiväisestä urheilusta riemastunut orivarsa ponnahteli emänsä vieressä päätään viskoen. Siihen asti mun vierelläni löysällä narulla löntystänyt Lailakin säpsähti, kun pieni, musta termiitti singahti kentän päätyä kohti säälittävä hännänrääpäle innosta pystyssä. Pienet kaviot rummuttivat hiekkaa lennättäen sitä ilmaan kepeinä ryöppyinä, jättäen jälkeensä pienenpienet kavionjäljet. Sellaiset, että mun olisi tehnyt mieli ikuistaa ne ja postata sosiaaliseen mediaan kuin ylpeä äiti.
Äideistä puheenollen - Lynn oli raskaana. Jo ihan ilman Lailan ja varsan viimeisen kuukauden aikana nostattamaa vauvahuumaakin, jota kesäinen varsa-arki kotitallilla oli osuvasti pohjustanut, mä olin elänyt vaaleanpunaisessa kuplassa. Sitten, kesken eilisen tallireissun, mulle ja Pipsalle oli läväytetty eteen uutinen, jonka ansiosta mä olin pyörinyt illalla sängyssä saamatta unenpäästä kiinni. Seppeleen kävijäkaarti laajentuisi jälleen, eikä ihan miten tahansa. Uusi Susineva oli aina asia erikseen.
"Rauhoitu", naurahdin pienelle Wavelle, joka oli taipunut mun suussani kaikeksi Wallusta Wiljamiin ja Walttiin, joista viimeisen Anne oli mulle eräänä aamuna huvittuneesti hymyillen tarjoillut. Maltti on valttia, kuten nainen oli monesti tokaissut katse Lailan jälkikasvussa, joka ei vielä tähän päivään mennessäkään ollut osoittanut kärsivällisyyttä missään olomuodossa. Mä olin todennut syyksi Ransun geenit, eikä tallinomistajatar ollut kuin nyökännyt pienesti irvistäen.
Pipsa käveli mua vastaan Sikke vierellään. Mä olin juuri valmistautunut niin henkisesti kuin fyysisestikin siirtämään Lailan varsoineen mahdollisimman rivakasti ja ennen kaikkea turvallisesti kentältä tarhaan, kun kellertävä vuonohevostamma oli saanut pikku-Waltin elämän täysin sekaisin. Mustan orivarsan hörinänsekainen hirnahtelu kuulosti säälittävältä, mutta sai Siken höristelemään kysyvästi korviaan. Pipsan ilme näytti juuri siltä, miltä mä kuvittelin itsekin sillä hetkellä näyttäväni. Siinä oli ripaus varsahuumaa, vauvahuumaa ja aivan hemmetisti sitä salaliittolaisuutta, joka oli yhdistänyt meidät eilen. Yhtäkkiä mulle vähän etäisemmäksi jäänyt yksityisenomistajatar oli jakanut mun kanssani arvokkaan salaisuuden, jonka ansiosta mä katselisin Pipsaa jatkossa aivan eri silmin.
Danielin sanalla sanoen juro reaktio mun eiliseen tsemppausmuotoon naamioituun onnitteluun pyöri mun päässäni vielä siinäkin vaiheessa, kun starttasin auton Seppeleen parkkipaikalla. Kisareissu oli ilmeisesti veroittanut osansa, mutta sen lisäksi miehestä huokunut väsyneen ahdistunut fiilis oli saanut mut punnitsemaan vaihtoehtojani. Kuinka mä pystyisin kantamaan korteni kekoon ja piristämään tuoretta avioparia, joka oli purjehtimassa toiseen, avioliittoakin suurempaan satamaan?
Liekkijärven vauvanvaatevalikoivat olivat olemattomat, mutta mä löysin itseni silti sen yhden ainoan, edes jotenkuten tyylikkääksi kutsuttavan vaateliikkeen edestä. Taktinen reitti suorinta tietä ovelta vauvanvaatenurkkaukseen onnistui harhauttamaan myyjää, joka palveli toista asiakasta väkisin kasvoille väännetyn hymyn kera. Annoin katseen kiertää nurkkauksen potkupuvuissa, joiden värikirjo oli laaja. Mun huulilta pakeneva huokaus oli sekoitus paniikkia ja ihastusta ja mä olin sillä hetkellä ihan tyytyväinen, etten mä ollut hoitamassa omia asioitani. Sen sijaan mä olin ottamassa roolia valmentajani ja nykyään myös ystäväni ja hänen vaimonsa elämään siinä määrin, että pieni lahja voisi tuoda iloa Lynnin vuodattamien huolten keskellä.
Kassatuokion ja sen väkisinkin nostattaman punastuksen jälkimainingeissa mä kurvasin kotiin kaupan kautta, käyden hakemassa pakettiin myös kunnon satsin suklaata tuleville vanhemmille. Naputin rattia sormillani radiosta pauhaavan biisin tahdissa arvaillen kotitien lähestyessä, olisiko Jiri jo ehtinyt kotiin kengitysreissultaan. Kun tuttua pakettiautoa ei näkynyt aitan edessä, mun oli pakko siirtää vauvanvaate-esittelyt ja erinäiset hekumoinnit iltaan, ja keskittyä sen sijaan päättämään, oliko Cara enemmän sileän- vai estetreenien tarpeessa.
Jiri oli ehtinyt kotiutua sillä aikaa, kun mä olin kökkinyt tallissa kylmäämässä Caran jalkoja lyhyen hyppytuokion päätteeksi. Mun huulet vetäytyivät väkisinkin hymyyn, kun kiirehdin pimenevässä illassa kohti taloa, jota mä olin jo kaksi vuotta saanut kodiksi kutsua. "Moikka!" huikkasin eteisestä, saamatta minkäänlaista vastausta. Hapuilin aiemmin lipaston päälle jättämääni ostoskassia hämärässä eteisessä, mutten malttanut jäädä etsimään sitä kauemmaksi aikaa näkemättä ensin avomiestäni. "Hei mulla on mahtavia uutisia! En eilen vielä kyennyt ker-", papatin matkalla olohuoneeseen, jossa mua vastassa odottava näky sai sanat tukehtumaan huulilleni. Jirin katse ei kääntynyt muhun pysähtyessäni parin metrin päässä sohvasta, jolla mulle niin rakkaan miehen vieressä lepäsi valikoima joulusuklaita ja se kermanvaalea body, jonka mä olin kaikessa neutraalisuudessani ja beigeille eläinkuvioille sulaneena valinnut.
"Jiri", huokaisin koottuani ajatuksia sen pienen, häviävän hetken, jonka aikana Jiri oli - jos mahdollista - vajonnut entistä syvemmälle kulmasohvallamme. "Mä en ole raskaana. Lynn on. Meidän Danielista tulee isä."
|
|
|
Post by Anni on Dec 10, 2017 18:11:43 GMT 2
|
|
|
Post by Anni on Dec 16, 2017 12:35:26 GMT 2
Anni & Laila osa 39 16.12.2017 (Joulutehtävät 3/3) Se oli vaatinut pitkäjänteistä suunnittelutyötä, tikapuita ja älytöntä nopeutta. Se oli vaatinut anivarhain talliin hiippailemista ja aamutalliin tulleen Pyry-raukan säikäyttämistä, mutta lopputulos oli miellyttänyt mua. Keskelle vilkkainta osaa tallikäytävästä, sentilleen Lassen ja Kurbuksen karsinoiden muodostamalle akselille, oli mun toimestani ripustettu mistelinoksa. Mutta mä en silti suostuisi ottamaan vastuuta seurauksista.
Pyry ei sanonut mitään, kun mä hivuttauduin aamuheiniensä jämiä tuhoavan Lailan karsinaan aikeenani harjata tamma. Tosiasiassa kimon karsina oli täydellinen spottauspaikka, josta mä näkisin kuinka mistelinoksa vaikuttaisi tallilaisiin. Ensimmäisenä paikalle saapui Anne. Nainen ei ollut ensin huomata siimalla ilmastoinninvireessä killuvaa, hiljalleen heiluvaa rehua, mutta lopulta naisen katse kohosi kattoa kohti. Annen kasvoilla häivähti hymy ja mun oli pakko laskea päätäni pysyäkseni piilossa - yhtäkkiä oli maailman jännittävintä seurata ihmisten reaktioita.
Laila seurasi uteliaana, kuinka hevoset vähenivät tallissa sitä mukaa, kun Pyry sai vietyä niitä ulos. Huomasin Reinon hoitajan välttelevän keskuskohtaa käytävällä etenkin, kun ensimmäiset urheat ja vähiten aamu-uniset hoitajat alkoivat täyttää tallia. "Apua, katso! Mistelinoksa!" kuulin Claran ähkäisevän. Emmy älähti jotain ja kenkien kopinasta päätellen kaksikko poistui nopeasti kohti yläkertaa. Ihan käsittämätöntä toimintaa, ainakin jos multa kysyttiin.
Mä olin poistunut kyttäyspaikalta vain muutamaksi minuutiksi, jonka aikana olin ehtinyt kiikuttaa Lailan puolijuoksua tarhaan, mutta ilmeisesti ne minuutit olivat olleet kriittiset. Käytävällä vastaan nimittäin marssi Alviina, joiden perässä hännysteli erittäin hämmentyneen näköinen Aleksanteri. Cella sen sijaan pölähti mua vastaan niin leveästi hymyillen, ettei mun villeimmätkään ajatukset pysyneet enää tapahtumien perässä. "Anni huomasitko, tuolla on mistelinoksa! Saanko mä pussata sua?" blondi täräytti niin, ettei keltään varmasti jäänyt kuulematta. Se poskipusu lämmitti mukavasti mun ulkona hyisessä viimassa viilentynyttä poskea ja lisäsi Aleksanterin hämmennystä.
Lopulta mä olin todennut, ettei mistelinoksalla ollut vaikutusta seppeleläisiin. Talvikengät kopisivat betonilattialla suunnatessani kohti vintille vieviä portaita ja mun oli pakko luoda viimeinen, kaihoisa katse taakseni. Tällä kertaa punastelija ei ollut nuoriherra Holma. Tällä kertaa mistelinoksan alle oli jumiutunut Daniel, jonka - kaikille jouluhengille kiitos - syleilyssä oli itse rouva Susineva. Mä huoahdin helpottuneena, päättäen ensimmäisen portaan narahtaessa jalkani alla, että mun täytyisi virittää samanlainen oksa kotiovelle joulutunnelmaa luomaan.
|
|