Nuutti
Uusi ihmettelijä
Posts: 31
Hoitoheppa: Laila
|
Post by Nuutti on Jan 27, 2015 0:52:53 GMT 2
Kiitos upeasta spessusta, Anne! Puinen, kulunut penkki. Ikkunalla palaa kynttilä ja lepattaa syliini valoa. Istun siinä hämärässä, kuuntelen alapuolelta tallista kantautuvia kolahtelevia askelia, ääniä, ihmisääniä. Ja kolahduksia. Hevosten lämpö ei yllä tänne asti. Reppu nojaa jalkaani vasten. On unohtunut siihen, enkä enää edes muista, mitä olin etsimässä. Välitila. Varpaani sulavat hiljalleen, kitalakeen ei enää satu viima, joka jäisenä poltti limakalvoja. Mutta bussikorttiin ei ole rahaa. Syksy, joka oli pimeä ja tumma. Kuollut maa ja sade, räntä ja sitten yllättäen lumi. Väsyttää ihan saatanasti. Onneksi on talli. On Salma, jonka kanssa olen jutellut silloin tällöin. Jokin seinä on kuitenkin kasvanut välillemme. Onko se Jesse? Jos on, olen pettynyt Salmaan. Vaikka oikeastaan, olen tainnut itsekin paeta. Piiloutua aina Lailan taakse. Se on suuri ja turvallinen, se piilottaa minut. Suljen silmäni ja nojaan pääni kaappiin, niin, että kuulen piponi sisällä hiljaisen kolahduksen. Olen harjannut Lailan. Zeta on tänään kiukkupäällä. Se ei suostu olemaan talutettavana ja kiskoo kiukkuisesti pieniä jalkojaan, kun nostan ne vuorotel Selkään sattuu, mutta pidän kiinni, ja päästän irti vasta kun varsa suostuu olemaan aloillaan. Se kääntää takapuolensa minulle. Laila seuraa tilannetta rauhallisesti, lyhdyt ulkoa heijastuvat sen kiltteihin silmäkulmiin. Tuntuu surulliselta odottaa päivää, jolloin Zerta ei enää asu Seppeleessä. Yleensä en kamalasti murehdi etukäteen, mutta tänään on pakko nojata pääLailan säkään ja ojentaa käsi hipaisemaan Zetan pehmeää karvaa. Se heilauttaa korvaansa ja alahuultaan. Hassu varsa. Tulisipa Daniel jo. Mutta Daniel onkin jo tallilla. Kun kuljen tallikäytävää lämpimikseni ja työnnän auki ulkopuolelta lumisen oven, oven joka antaa kentän suntaan, siellä ravaa kentällä ratsukko, piirtyy pimeää metsää vasten. Höyry nousee pimeyteen, kimaltelee keinovalossa. Lumi narskahtelee. Topi näyttää levolliselta, keskittyneeltä, vaikka monet hevoset saavat pakkasesta sätkyjä. Miksi he ovat ulkona..? Maneesi? Ihan sama. Nostan käsivarteni lumiselle aidalle. Seuraan täydellistä volttia, tasan... x määrä metrejä. Hapsut heilahtelevat, lihakset värähtelevät tahdikkaasti. Katselen tarkasti, nään paksuista hanskoista huolimattakin, kuinka pienellä sormien liikkellä, puristamalla kättä aavistuksen enemmän nyrkkiin, voi antaa sen huomaamattomista merkeistä huomattavimman merkin hevoselle. Osaisipa olla yhtä taitava... Katselen ruskeaa hevosta, siististi käärityt oranssit pintelit askeltavat näkökentässäni, kun katseeni ei enää tarkennu vaan sumentuu ajatuksiini. Sitten havahdun taas, nojaan enemmän käsivarsiini, ojennun aavistuksen lähemmäs, seuraan ratsukkoa. Dani ratsastaa keskemmäs kenttää, pysäyttää Topin suoraan ravista tasajaloin ja väläyttää kauluksiensa takaa vinon hymyn. "Saakelinsaakeli", Dani kiskoo hampaillaan hanskoja käsistään, sormi kerrallaan. Pakkasen kylmettämät kädet, lämpimistä hanskoista huolimatta.Topi on haistellut minua kohteliaan kiinnostuneena ja uskallan tarttua sen suitsiin ja avata remmit. "Kiitos", Dani puuskahtaa hampaidensa välistä ja kellertävät nahkahanskat tipahtavat lattialle. Riisun Topin suitset ja Dani satulan, tottuneesti ja vaivattoman nopeasti. Kävelemme rinta rinnan satulahuoneeseen, jonne jään pesemään kuolaimet Danin palatessa loimittamaan hoidokkinsa. Lämmin vesi valuu käsilleni ja kastelee toista poskihihnaa. Koitan suojella nahkaa ja irrottelen vaahtoa ja heinänpalasmössöä nivelkuolaimista, liukkaasta metallista. "Mennäänkö maastoon?" Yllätys hypähtää vähän. Daniel taputtelee Zetaa, silittää sen päätä ja väistättää takapäätä luokseen. "Hyvä tyttö, hyvä." "Niin, että. Mennäänkö?" mies nostaa ruskean katseensa minuun. "Joo." Kerään itseni ja Lailan riimunnarun. Suuri puoliverinen taivuttaa kaulaansa ja ummistaa silmänsä pujottaessani sinisen riimun sen päähän. Dani huolehtii pikkuisesta Zetasta, joka käyttäytyy ihan nätisti. Niin kauan, kuin ihminen muistaa olla johdonmukainen, reilu ja pehmeäotteinen, painan mieleeni. Pilvet peittävät taivaan, mutta valosaastetta ei täällä ole niin paljon, kuin kaupungissa, joten likaisen harmaan sijasta taivas näyttää melko tummalta. Tähtiä ei näy, mutta ilma on jäätävän kylmä. Pian sataisi varmaan lunta. "Zeta. Seis", Daniel testaa kommunikaation kulkemista pieneen hevoseensa. Tamma on reipastunut ja korvat heiluvat kaikkiin suuntiin, katse on tarkkaavainen. Osa hevosista on ulkona,osa varmaan maastossa tai maneesissa. Ratsastuskoulun arkea. Huokaisen. Laila askeltaa rennosti ja Zeta kuuntelee useimmiten. Vaivuin taas ajatuksiini. "..mitkä sulla on suunnitelmat?" kysymys kantautuu korviini. "Ai minkä suhteen?" "Hevosten?" "Se mikä kaikilla, oppia tuntemaan hevonen ja luottamus ja semmonen. Ei mitään ihmeellistä." "No mutta tärkeimmät. Hyvä kuulla." Hymyilen vähän ja katson Dania. Metsän varjot osuvat sen kasvoihin, nenä ja poskipäät paistavat vaaleina. Katson sitä silmiin. "Ja jos sä haluut, niin kyllä mä voin sua joskus valmentaa." Heittomerkit piirtyvät ilmaan, mies puoliksi virnistää, mutta on ihan tosissaan. Nauran vähän ja katselen Zetaa, joka on innokkaana kömpimässä melkein metrisen hangen peittämään metsään. Laila haistelee polulle taipuvia lumisia kuusenoksia. "Huh, meidän pitää ehkä treenata ennen sitä." "Joo, enhän mä muuten kehtaa teitä katella." "Kiva kuulla hei." Ilmeisesti Dani on ihan tyytyväinen minuun hevosihmisenä ja Lashay, parhaita tammoja päällä maan, maanalaisen ja näiden metsien. "Ja tules tänne sieltä" - Zeta on upota korviaan myöten lumeen, Laila haluaa välttämättä pukata sitä pystyyn ja sillä lailla sekaisin jatkamme eteenpäin. Nuutti sekä Laila 5HM HM2
|
|
Nuutti
Uusi ihmettelijä
Posts: 31
Hoitoheppa: Laila
|
Post by Nuutti on Feb 20, 2015 11:43:48 GMT 2
Snow is like flying thoughts Tiistai 17. helmikuuOlin varma, että Dani oli unohtanut mut. Mut ja Lailan ja sen valmentamisen, mistä se oli viikkoja sitten puhunut. Dania ei ollut tallilla juuri näkynyt ja jos oli, niin vain vilaukselta. Zetakin oli sen seurauksena ollut enemmän mun vastuullani, mikä toki oli kivaa - opin koko ajan lisää varsan käsittelystä ja kaksi hoitohevosta oli..no, kaksi hoitohevosta. Vähän raskaampaa, mutta tuplasti palkitsevampaa. Se vain, että Danin naamaa olisi ollut mukava katella vähän enemmänkin.. Mutta ei.
Niimpä ponnistin lumisen jakkaran päältä Lailan selkään ylhäisessä yksinäisyydessäni. Kentän valot olivat syttyneet haukotellen hetki sitten ja kirkastuivat nopeasti täyteen loisteeseensa. Meistä jäi majesteetillinen, terävä varjo tallattuun lumeen. Laila asteli tutuin, pitkin askelin ja sen kaula nyökytteli askelia tasapainottaen vahvana ja rentona, syvän tummanharmaana. Portin kohdalla se käänsi päätään niin, että näin sen kurkistelevan silmäkulmastaan tallin ovelle. Naksautin kieltäni ja tamma jatkoi kulkuaan kaviouraa pitkin. Seuraavalla pitkällä sivulla pyysin sitä siirtymään uran sisäpuolelle ja niin se teki. Hyvinhän meillä sujui, Pyörittelin nilkkojani ja olkapäitäni. Annoin ohjien jäädä puolipitkiksi ja aloitin lämmittelyn istunnan ja pohkeiden avuin. Käänsin lantiotani vasemmalle ja annoin katseni kaartua samaan suuntaan, sinne minne oltiin menossa. Laila vastasi vähän hitaasti, painoin ulkopohjettani kevyesti tamman kylkeen. Pääty-ympyrästä tuli melko valtava. Toisessa päädyssä Laila reagoi jo paremin. Pidin käynnin aktiivisena ja Laila kuunteli toisella korvalla. Treenasin myös pysäytyksiä, pysäytin lantion myötäyksen, jännitin vatsalihakseni ja hengitin ulos. Laila hidasti ja valui pysähdykseen. Rentoutin heti istuntani ja pyysin käyntiä. Laila vastasi ja sillä tavoin jatkettiin, käyntiä, tempon vaihtelua, pysäytyksiä ja ympyröitä. Kylmenevän ilman tuntuessa iholla ja käsivarsissa keräsin ohjat tuntumalle ja jatkoin volttien ja kiemuraurien kanssa. Asetin huolellisesti, pehmeä käsi, joka teki mahdollisimman vähän. Sitten ravia. Taivuttelin pehmeäksi molemmat kyljet ja lämmettyään Laila hakeutui vähän peräänantoonkin. Maailma tummui ympärillä. Kirkkaissa keinovaloissa näki tarkasti kaiken kentällä, mutta sen aitojen ulkopuolelle huonosti. Tllin valot hohkasivat ba maneesin ikkunoista pilkotti myös valoa. Kauempana, lantalan ja puiden takana ison tien valot värjäsivät ilmaa ympärillään oranssiksi. Välillä tallikujan päähän ajoi auto, josta hyppäsi joku tuntilainen. Annoin pitkät ohjat. Alkoi sadella lunta. Katsahdin kentän pintaa, jossa nyt tanssi tuhansia ja tuhansia pikkuruisia varjoja. Laila haisteli ilmaa pää ylhäällä ja pärskähteli vähän, kun hiutaleet tupsahtelivat sen turvalle. Lumikiteiden tipahdellessa lähelle sen silmiä se ummisti ne suloisesti. Mumisin sille jotain puoliääneen ja hymyilin vähän. Olin juuri kerännyt taas Lailan ohjat, koonnut sitä paremmin pohkeen ja ohjan väliin ja nostanut kevyen ravin, kun Laila säikähti jotakin maneesin päädyn kauimmaisessa nurkassa. Se hätkähti, hyppäsi uran sisäpuolelle ja säikähti sitten jotain vielä enemmän. Se oli menoa. Laila karkasi altani ja loikkasi valtavalla voimalla pakoon. Kypärä heilahti alemmas otsallani ja vasen jalustin luiskahti jalastani. Laila ryntäsi pitelemättömällä vauhdille kohti kentän toista päätyä. Onneksi olimme kentällä, välähti mielessäni. Koska olimme yksin. Vaistonvaraisesti pidin tasapainoni, kunnes..Tallikujaa ajoi auto, sellainen aika vanha epätasaisesta käyntiäänestä päätellen. Ei siinä mitään, monet hevosihmiset satsasivat hevoseen, eivätkä autoon, ja hyvä niin, mutta Lailalle se oli liikaa. Mitä ikinä maneesikulmassa olikaan mörköillyt, tämä uusi monsteri töyssyissä tärähtelevine valoineen ja yskivini murinoineen sai sen tolaltaan. Tuloksena oli äkkikäännös, jossa meikäläinen ei enää mukana pysynyt. Tunsin hämärästi hevosen katoavan altani, ohjien irtoavan käsistäni ja maankamaran lähestyvän. Paiskauduin lumeen ja pääni kolahti kevyesti aidantolppaan. Vähän aikaa oli mustaa. Avasin silmät. Huimasi pikkuisen, mutta kompuroin äkkiä pystyyn. Laila ravasi lähemmäs, pää pystyssä, sieraimet ja ohjat kaulalla heilahdellen. Se väisti minut kaukaa, muttei vaikuttanut enää olevan kuin hiukan varuillaan.
Pudistelin itseäni puolihuolimattomasti lumeasta ja otin muutaman rauhallisen askeleen keskemmäs kenttä, kohti päätään ravistelevaa Lailaa. Aina kun kysytään sattuko, vastattiin ei sattunut. Nytkin lumi oli pehmentänyt kohtaamistani maankamaran kanssa. Sitten pikkuhiljaa alkoi jomottaa ja pian koko kroppa tuntui aika kovasti iskua ottaneelta. Pyörittelin varovasti oikeaa käsivarttani ja olkapäätäni. Kaikki tuntui ehjältä, mutta pihalle paiskautuneet ilmat tuntuivat lytistäneet keuhkot kasaan. Käänsin varovasti päätänikin, se taisi kolahtaa aitaan.. No, ei kovin pahasti. Seisahduin ja kutsuin Lailaa luokseni. Se oli tiputtanut käynnille, mutta ei tosiaankaan aikonut noin vain pysähtyä. Niimpä jouduin kirimään muutaman askeleen ja nappaamaan ohjat käteeni. Laila pysähtyi puhaltaen ja kuunteli valppaana ympärilleen. Onneksi Dani ei sittenkään ollut täällä tänään, mieleeni pälkähti. Vaan siinä paha missä mainitaan. Lailan toisella puolen tallin ovi aukesi ja ulos marssi ainakin yksi hevonen ja pari ihmistä, judging by the voices. Juttelua ja hörinää, johon Laila vastasi. Käänsin Lailan kaartoon, nostin ohjat paremmin kaulalle ja tavoittelin jalustinta. Äänet tulivat lähemmäs ja joku tyttö, jota en heti tuntenut, tervehti: "Moi Nuutti ja Laila-mamma! Me tullaan kans treenaan!" "Moi", moikkasin takaisin, mutta äänenikin oli tainnut hiukan kärsiä ilmalennon johdosta. Se oli vähän käheä, eikä tullut kunnolla suusta ulos. Laila otti askelia eteenpäin ja vaikka kuinka yritin, en saanut jalkaani jalustimeen. Kroppa tuntui jäykältä ja totteli hitaasti. Ähkäisten horjahdin takaisin kahdelle jalalle ja muistin jakkaran, vasta kun Britta ilmestyi sen ja Hypen kanssa viereemme. Laila hörisi ruunalle ilmeisen iloisena saadessaan laumakaverin turvakseen ja oli vielä sen verran tohkeissaan, että karkasi ympyrälle ympärilleni. Britta jutteli Hypelle, joka sekin kävi lumisateesta kierroksilla. Pyöräytin Lailan takaisin kaartoon ja vilkaisin tahtomattani kentän laidalle. Siellä aitaan nojaili tutussa sinisessä takissaan Dani. Nielaisin ja yritin keskittyä taas Lailan selkään kapuamiseen. Puristin ohjia vasempaan nyrkkiini ja hapuilin taas jalustinta, vaikka tiesin sen olevan turhaa. Britta oli jo kiepsahtanut kevyesti Hypen satulaan. Ja samassa minulle jo tarjottiin jakkaraa. Dani seisoi vieressäni ja ojensi sitä minulle vinosti hymyillen. Mahanpohjassani läikähti. "Moi." "Sua ei ookkaan näkyny", vastasin ja väistin, että Dani voisi laskea jakkaran maahan. Hämmästyin vähän omaa äänensävyäni. "Hemmetinmoinen kiire", mies pahoitteli. Sen ääni kuulosti vähän käheältä. Askelsin jakkaran päälle ja työnsin jalkani jalustimeen. "Ootko sä tippunu, sä oot ihan luminen", Dani kysyi ennen kuin ehdin ponnistaa Lailan selkään. Kirosin hiljaa mielessäni ja heilautin itseni ylös. "Ootko sä okei?" se jatkoi matalla äänellä. Britta ja Hype kulkivat ohi, mutta tuskin kiinnittivät meihin juuri huomiota, Britta ainakaan. Eikä tippumisessa varsinaisesti mitään kamalaa ollutkaan. Mutta silti. Purin huultani ja katsoin Dania korkeuksistani. "Laila näki mörön ja säikähti sitten vielä jotain autoa tossa tallitiellä", nyökkäsin. Danin tummat kulmat olivat vähän rypyssä, ja sen syvän ruskeat silmät vaelsi mun epäilemättä lumisesta kypärästäni kasvoihini... huolestuneena? Se huolehti olinko kunnossa..! Hymyilin vähän. "Joo, tottakai oon kunnossa. Mitä nyt sukelsin suoraan aitaa päin", virnistin sitten. Dani ei näyttänyt yhtään huvittuneelta, mutta nyökkäsi sitten ja taputti Lailaa kaulalle. Laila säpsähti vähän ja astui pari askelta eteenpäin. Pyysin sitä käyntiin ja Dani nappasi jakkaran matkaansa. Jatkoin ravitreenejä ja Britta siirsi myös Hypen raviin. Vaihdoimme suuntaa ja vein Lailan rauhallisesti molempiin mörkökulmiin. Tamma oli selvästi jännittynyt ja yritti kiriä vauhtia, mutta parin kierroksen jälkeen se rauhoittui.Vaikka Dani jäi nojailemaan aitaan, pystyin ratsastamaan aika rennosti. Putoaminen muistutteli oikeassa olkapäässä ja rintakehässä ja otinkin aika kevyesti vähän laukkaa ja aloin sitten tehdä loppuverryttelyjä. Taputin Lailaa ja kehuin sitä kovasti. Lunta pyrytti edelleen kun valuin satulasta vähän kömpelösti. Horjahdin kun jalkani osuivat maahan, ja oli pakko ottaa tukea suuresta ja lämpimästä Lailasta. Hengitin pari kertaa syvään. Dani avasi meille portin ja Britta ja Hype jäivät kentälle. B hymyili ohimennessään ja Hype pärski hieman kuumuneena. Talutin suuren puoliverisen tallin ovia kohti. Dani käveli vieressäni ja tunsin sen lämmön pakkasessakin paksun takin ja lumisateen läpi. Lumi leijaili ilmassa ja kuiski jalkojen alla. Odotin, että Dani avaisi tallin oven, mutta se astuikin lähemmäs ja alkoi pyyhkiä lunta mun selästä, käsivarsista ja päästä. Kun se lopetti ilmeisen tyytyväisenä työnsä jälkeen, katsahdin sitä silmiin. Danilla oli lunta silmäripsissä.
Nuutti & Laila 6HM
HM3
|
|
Nuutti
Uusi ihmettelijä
Posts: 31
Hoitoheppa: Laila
|
Post by Nuutti on Jun 6, 2015 19:48:12 GMT 2
Myntti lepuutti takajalkaansa auringossa, kunnes sen toisella puolella joku tarttui sen etujalkaan ja tyrkkäsi kevyesti puoliveristä lapaan. Myntti huiskautti häntäänsä korvat sivuille osoittaen ja vastentahtoisesti siirsi painoaan ja nosti kavionsa maasta. Sidoin tavallista tammamaisemmalla päällä olevan Lailan aitan varjoon, jonkun matkan päähän Myntistä ja sen hoitajasta - kuka ikinä olikin - ja kimo katsoi huokaisten perääni kun lähdin kohti tallin ovia. "Viititkö pitää Lailaa vähän silmällä, katon varusteet sisältä", osoitin sanani Myntin hoitajalle, joka oli nyt takajalan kimpussa. Kavio napsahti maahan, mutta vastausta ei kuulunut. Hetken päästä tyyppi suoristautui ja katsahti minuun Myntin selän yli. Hiekanväristen hiusten keskeltä katseli jonkinlainen lievä hämmennys. "Joo", se vastasi lopulta. Hymyilin ja painuin satulahuoneeseen. Kun tulin takaisin, tyyppi nojasi tallin seinään ja puhdisti harjaa pikkisukaa vasten. Heitin kiitoksen, nuori mies nyökkäsi ja siirtyi takaisin Myntin toiselle puolelle. Laila päästi ihan pikkuruisen hörähdyksen ja näpelsi paidan helmaani kun laskin käteni sen kaulalle ja aloitin harjausurakan. Siinä pölyn irotessa Lailan säästä kesän vapaus iski kasvoille. Lukio oli loppu. En tiennyt syksystä mitään. Kävin huolellisesti harjan kanssa läpi Lailan, nypin muutaman heinän sen hännästä, tarkistin kaviot. Lailan kanssa aika kului, rauhoittui. "Ootko sä menossa maastoon?" Kysymys herätti mut takaisin lämpimälle tallipihalle.Myntin hoitaja katseli mua yllättävän terävästi hevosen selän yli. "Itseasiassa joo." "Me voitais tulla mukaan, kun Myntillä ei oo tunteja tänään." "Joo, tottakai. Sä oot siis Myntin uus hoitaja", totesin ja tutkailin toista tarkemmin. "Jees. Aleksanteri." "Kättelisin, mut ei jaksa liikkuu", virnistin puolikkaasti. "Mä oon Nuutti." "Ja toi tamma on joku Mynden tarhakaveri." "Laila", rapsutin hellästi suurta puoliveristä leuasta. Se hamuili hajamielisesti sormiani. Aleksanteri nyökkäsi ja sen olemus oli jotenkin pehmentynyt. Helpossa hiljaisuudessa heitimme satulat selkään ja suitsimme hevoset. Myntti oli leppoisalla tuulella, se huokaisi ja höristeli korviaan, kun Aleksanteri ponnisti selkään. Laila näperteli omiaan ja jännitti hiukan tallipihasta poistumista. Juttelin sille matalalla äänellä ja kesä humisi korvissa. "Tunneks sä näitä metsiä?" kysyin. "No en mä polulla eksy. Mut siis ei ihan hirveesti oo tullu pyörittyy." "Lailan pitäis olla tunnilla viideltä, joten mennään joku aika kevyt lenkki." Samassa Pihla ja Loeke, Cella ja Windi ja Inksu ja Siiri tulvivat pihalle äänekkäänä ja iloisena sekametelisoppana. "Moi Aleksanteri! Ja Nuutti!" Cella kajautti häikäisevästi hymyillen. "Minne matka ratsupojilla?" "Me mennään kentälle hyppiin esteitä, tuutteko mukaan?" Pihla kysyi täysin ihastuneena uuteen hoitohevoseensa. Vilkaisin Aleksanteria kysyvästi. "Öh.. tota." "Voit sä mennä, jos haluut. Mä meen joka tapauksessa maastoon", hymyilin. Kaipasin kesää keuhkoihini. "Totaa.. niin me oltiin kyllä menossa maastoon", Aleksanteri selitti. "Okei, joskus toiste sitte", Cella hymyili ja lähti taluttamaan meille luimistelevaa Windiä tallin ympäri. Me lähdimme liikkelle mustikkamökkejä päin. Aleksanteri näytti helpottuneelta, tai sitten kuvittelin vain. Uutena hoitajana joutui aina aikamoiseen pyöritykseen ja jostain syystä jätkät aina vielä suurempaan. "Onks sulla suunnitelmia syksylle?" kysyin. "Välivuos", Aleksanteri nyökytteli Myntin vaivihkaa kiriessä Lailan rinnalle. "Hei niin mäkin oon miettiny", ilahduin. "Tosin kai siksikin aikaa pitäis jotain keksiä", pohdin. "Kyllä sitä aina jotain. Onhan tässä hevoset. Millanen toi sun, oletan että hoitohevonen, on?" "Tällänen iso ja ujo. Tosi ihana tyyppi. Koulussa loistava, mut ennen kaikkee tää on mun ystävä", totesin vähän ujosti itsekin. Kuljimme taas hiljaa, kunnes ehdotin ravia. Laila säpsyili vähän, mutta keskittyi sitten ravaamaan iloisesti lunkin Myntin vierellä. Kiersimme mukavan, menevän lenkin, niitä näitä välillä jutellen. Tammat tulivat keskenään hyvin toimeen, Lailan tammailu oli sellaista lempeää hössäämistä, eikä Myntin ajoittaisesta ärhentelystä ei ollut tietoakaan. Totesin sen Aleksanterille, vastasi, että eivätköhän tule toimeen silloinkin. Luulen, että mekin tultaisiin toimeen, niinkuin toisaalta oikeastaan kaikkien tallilaisten kanssa. Mutta oli aina kivaa kohdata ihmisiä, joiden kanssa synkkasi. Nuutti & Laila, 7HM -- Pahoittelen kaikkia maailman päällekkäisyyksiä, kirjoittelin tätä eilen, joten eiliselle kaiketi sijoittuu. Tai sitten johonkin rinnaistodellisuuteen, aika- ja paikkajatkomoiden epäkohtiin, paikkaan jossa juonia ei tunneta. Halusin kovin kirjoittaa jotain pitkästä aikaa. : )
|
|
|
Post by Anni on Aug 21, 2015 13:29:42 GMT 2
Anni & Laila osa 1 tutustumista 21.8.2015
Siinä hetkessä mun sydän tais jättää lyönnin jos toisenkin välistä. "Onnittelut, sinut on valittu Lailan hoitajaksi! Tule käymään kun ehdit. -Anne" Tuijotin kännykän näyttöä lamaantuneena. Olin ollut tällä kertaa hyvin pessimistinen, sillä Seppeleeseen tuntui aina olevan tunkua enkä ollut hoitajakurssilla tihkunut intoa läheskään niin näyttävästi kuin monet muut kilpakosijat. Pudistelin epäuskoisena päätäni ja jokin hermostuneen huojentunut naurunpurskahdus pakeni huuliltani. Vilkaisin ympärilleni, mutta kukaan kassajonossa kanssani töröttävistä ei tuntunut välittävän auki loksahtaneesta leuastani.
Noin parikymmentä minuuttia myöhemmin ajelin kohti Seppelettä pieni hymy huulillani. Heitettyäni ruokatarvikkeet kämpille ja tarkistettuani Annen lähettämän viestin vielä useampaan otteeseen, olin napannut auton avaimet käteeni ja päättänyt hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä. Minä aloittaisin hoitajanurani tänään. Aamu oli ollut suorastaan paahtavan kuuma. Kello lähenteli kahtatoista, joten pahin olisi vielä edessä. Säädin ilmastointia kovemmalle ja hymähdin itsekseni. Eipä ollut tarvinnut paljoa ilmastointia tänä kesänä käyttää, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Seppeleen parkkipaikan tapaisella läntillä oli pari autoa, joiden väliin taituroin kaarani - varjopaikalle tottakai, että paluumatkasta tulisi edes vähän siedettävämpi. Pieni jännityksen tunne mahassani ponkaisin ylös autosta, paiskasin oven kiinni perässäni ja suuntasin askeleeni tallirakennusta kohti.
Tallissa oli hiljaista, kun kipitin karsinoiden seiniä pitkin toimistoa kohti. Olin juuri koputtamassa huoneen oveen itseäni kooten, kun kuulin askeleet takanani. "Terve", hymyilevä Anne tervehti. "Ai moi, mä etsinkin sua", vastasin hieman nolostuneena. Mä nolostuneena tällaisessa tilanteessa? Olin tainnut todellakin poistua mukavuusalueeltani. "Aivan. Laila on ulkona, ehdit hyvin puuhailla sen kanssa ennen tunteja", Anne hymähti. Nyökkäsin vastaukseksi ja päästin naisen pujahtamaan toimistoonsa. Edelleen hieman jäissä lähdin haahuilemaan takaisin pihalle itsekseni mutisten. Oli se tämäkin työmaa, Anni 21v. ja ikioma hoitoheppa - takuuvarma jäätyminen. Seisoin tallin edessä tarhoihin tihrustellen, haeskellen katseellani Lailaa. Onnekseni olin kartalla edes sen verran, että tiesin tamman ulkonäöltä. "ANNI PERKELE!" Cellan ääni karjaisi jostain kauempaa sellaisella voluumilla, että toivoin pienten tuntiratsastajien olevan vielä kotonaan. Ehdin juuri parahiksi kääntää katseeni soman karjaisun päästäneeseen rääväsuuhun, kun blondi olikin jo käytännössä hypännyt syliini iloisesti nauraen. "Hyvä etten ajanut ojaan kun Salma koodas mulle hoitajahakujen tulokset", tyttö virnisti. "Sehän tästä olisi vielä puuttunutkin", nauroin ja tervehdin Cellaa seurannutta tyttöä. "Rosa, tässä on Anni. Anni, Rosa", Cella esitteli. Brunette hymyili aurinkoisesti, selvästi Cellan käytöksestä huvittuneena. "Mä olin just menossa hakemaan Lailaa", totesin saaden Cellan suupielet nousemaan. "Onnee hei vielä, Laila on hieno hevonen. Se on tuolla Windin kanssa", blondi vastasi lähellä olevaa tarhaa osoittaen. Vilkaisin tytön osoittamaan suuntaan ja silmäni osuivatkin puun varjossa nuokkuvaan tammaan, jota olin aiemmin yrittänyt paikantaa.
Laila nuuski kättäni korvat uteliaasti hörössä. Tamma oli hieman jännittyneen oloinen sidottuani sen harjauspuomiin, joten siinä me seistiin toisiamme ihmetellen. Sivelin puoliverisen turpaa pieni hymy huulillani. Välillä Laila luimisti korvansa kuoreensa vetäytyen, kunnes rohkaistui nuuhkimaan vaatteitani herkkujen toivossa. Puhelin tammalle siirtyen vähitellen silittämään sen päätä ja kaulaa. Mustankimo tuntui rauhoittuneen pykälän verran, joten nappasin käteeni harjan ja ryhdyin harjaamaan Lailaa rauhallisin, mutta varmoin vedoin. Sen kummempaa showta järjestämättä tamma pärskähti kerran ja jatkoi sitten lepohetkeään silmät puoliummessa. "Aww kun Laila nauttii", Cella naurahti Windi vierellään. Blondi huiski tottuneesti hampaat irvessä mulkoilevaa tammaa kauemmas, ettei kyseinen ihmissyöjä olisi upottanut hampaitaan tytön käsivarteen. Hymähdin Cellan kommentille ja vilkaisin Lailaa, joka katseli Windiä korvat hörössä. Silloin ajatus alkoi vähitellen selventyä mun päässä: minä hoitajana ratsastuskoululla. Olin melko varma, että tullessani tallille seuraavan kerran, talli pursuaisi innokkaita tuntilaisia ja tarvitsisin Cellan henkiseksi tueksi. "Onneks olin mökkiretkellä, helpompi ujuttautua mukaan porukkaan kun en oo ihan uus kasvo", totesin Cellalle. Tyttö naurahti ilkikurinen virne huulillaan. "Sä nyt ujuttautuisit muutenkin."
|
|
|
Post by Anni on Aug 23, 2015 21:00:02 GMT 2
Anni & Laila osa 2 testailua 22.8.2015 Katselin satulahuoneen seinällä komeilevia varusteita, hakien Lailan nimilappua. Olin juuri kurottautumassa nappaamaan suitset käsiini, kun puhelin värähti taskussani. Jaahas, Talven neiti vauhdissa. "Annii.. täällä on pullaa", Cellan möreä ääni kertoi lyhyellä ääniviestillä, jonka kuuntelin otsa rytyssä. Miten paljon sillä tsirpulalla täytyi olla pullaa suussa, että se sai äänensä tuon kuuloiseksi? Kohautin olkiani. Ehkä Laila odottaisi vielä hetken.
"Oon melko ylpee itsestäni et löysin tänne ilman navigaattoria", naurahdin löydettyäni tieni huoneeseen, jonka oletin olevan se kuuluisa oleskeluhuone, josta kaikki legendat kertoivat. Tai ainakin Cellura oli kertonut, paljonkin. "Kyllä se routa porsaan kotiin ajaa!" blondi huudahti tyytyväisesti. Kohotin kulmaani Cellalle, joka makasi tyytyväisenä sohvalla. Tytön vieressä istui toinen vaaleaverikkö ja pöydän äärestä mua katsoa napottivat Fiia ja Rosa. "Inksu toi pullaa", Rosa naurahti selkeyttäen tilannetta. Nyökkäsin virnistäen. "Niin joo, te ette oo tainnu tavata? Mulle tulee tässä nyt vähän tutorfiilis, mutta Anni, tässä on Inkeri. Inksu, Anni", Cella selosti kaverinsa tuijotettua mua hetken aikaa kysyvä ilme kasvoillaan. "Aa, uus hoitaja! Tervetuloa", Inkeri virnisti. Kiitin tyttöä hymyillen ja työnnyin pöydän ääreen. "Mistä te tunnette Cepan kanssa?" Fiia kysyi uteliaasti hymyillen. "Se on vähän paha kysymys, mä en varmaan ees tiedä. Muistatko sä?" vastasin Cellaa vilkaisten. Tyttö pudisti päätään. "Eikö me olla tunnettu suunnilleen aina?" Kommentti sai Fiian naurahtamaan - vastaus tuntui riittävän tytölle vallan mainiosti.
Laila katseli mua tarhasta, saman puun alta kuin eilenkin. Tallustin tamman luo rennosti hymyillen. Varjossa oli mukavan viileää, enkä ihmetellyt hevosen valintaa lainkaan. Sää oli taas sanalla sanoen aurinkoinen, mutta olin silti päättänyt nousta urheasti Lailan selkään ja koeajaa tamman jo näin alkumetreillä. Laila käveli vierelläni korvat ujosti höröllä, turvallisen matkan päässä minusta. Talutin mustankimon harjauspuomille, jonne olin rahdannut varusteet jo valmiiksi livahdettuani suunnitelmiani paljastamatta oleskeluhuoneen suojista. "Moikka!" iloinen ääni tervehti. Laila säpsähti ja käännyimme molemmat vaistomaisesti töllöttämään tulijaa. "No moi", vastasin hymyillen paikalle pölähtäneelle Salmalle. Tyttö lukeutui entuudestaan tuttuihin seppeleläisiin, joiden kanssa olin ollu tekemisissä niin mökkiretkellä kuin tallin kisoissakin. "Mä aattelin vähän humputella Lailan kanssa", paljastin Salmalle ja tartuin harjaan. Laila ei ollut likainen, mutta pyyhkäisin enimmät pölyt pois. "Aijaa, kiva! Tänäänhän sitä joutaakin hyvin, kun ei ole tunteja", brunette vastasi hymyillen. "Jep, sillä mä tän suunnittelinkin", totesin naurahtaen ja kumarruin puhdistamaan mustankimon kaviota.
Satula narahti laskettuani toisenkin jalkani jalustimeen. Laila odotti kuuliaisesti, kun suoristin selkäännousussa kallistunutta satulaa painollani ja nappasin ohjat paremmin käsiini. Laila lähti liikkeelle käytännössä istuinluiden notkautuksesta, enkä voinut olla positiivisemmin yllättynyt tamman herkkyydestä. Lailan askel oli reipas, kun mustankimo käveli uraa pitkin. Välillä tamman huomio kiinnittyi kesäisen tuulenpuuskan havisuttamiin puunoksiin ja sai minut vaistomaisesti pitämään reaktioitaan silmällä. Pientä säpsyilyä lukuunottamatta alkukäynnit sujuivat kuitenkin sen suurempaa häsellystä, joten ryhdyin hyvillä mielin kokoamaan ohjia ja taivuttelemaan Lailaa vähitellen työntekoon. Laila ravasi eteenpäin rennoin askelin, mitä olin tavoitellutkin: olin antanut tamman mennä pidemmällä kaulalla, vaatimatta siltä muuta kuin liikkumista eteenpäin omalla moottorilla. Mä olin alkuun ollut hukassa niin suuren eläimen selässä ja lähinnä pomppinut jauhosäkkinä Lailan suurehkossa ravissa, mutta nyt aloin vähitellen saada juonesta kiinni. Nostin laukan ja kevensin istuntaani, antaen Lailan laukata reippaassa temmossa. Käänsin tamman pääty-ympyrälle, missä taivuttelin mustankimoa hetken aikaa. Käännettyäni Lailan takaisin uralle, tamma näki kenttää lähestyvän tyttölauman ja ponkaisi noin metrin sivuloikan uran sisäpuolelle. "Te pelottatte tän raukkaparan henkihieveriin", puuskahdin ylidramaattisesti Cellan johtamalle porukalle, joka oli päättänyt ulkoistaa itsensä - pullapussin kanssa, tottakai. "Turpa kii ja ratsasta", blondi murahti. En voinut olla naurahtamatta ääneen. "Kyllä äiti."
Taputin tyytyväisesti kaulaansa venyttävän Lailan kaulaa. Tamma oli toiminut kaikenkaikkiaan aika mukavasti: vaikka välillä pientä keskustelua oltiinkin käyty muun muuassa nurkkamöröistä, olin Laila liikkunut eteenpäin ja tehnyt kaiken mitä olin pyytänytkin. "Mun jalat tekee kuolemaa", naurahdin kentän aitaan nojailevalle Cellalle. Olin mä ainakin töitä tehnyt, sen kyllä tunsi. "Jään innolla odottamaan sitä päivää kun saan tän laivan hallintaan", jatkoin virnistäen. Cella pyöritteli silmiään mutisten jotain, joka sai Fiian ja Rosan virnistämään. Ignoorasin tyttöjoukkion typerä hymy huulillani, Lailan kaulaa sivellen. Mun sormet syyhysivät jo ajatuksesta päästä tamman selkään uudelleen, mieluiten valvovien silmien alle.
|
|
|
Post by Anni on Aug 26, 2015 19:25:18 GMT 2
Anni & Laila osa 3 kysymysmerkkejä 26.8.2015
Haahuilin tallikäytävällä junnuja väistellen. Vilkaisin kelloa, joka lähenteli puoli viittä. Tuntilistat olivat kertoneet Lailan menevän viideltä alkavalla junoreiden jatkotunnilla, joten olin päättänyt käydä tsekkaamassa tilanteen. "Moikka. Sä meet ilmeisesti Lailalla?" kysäisin tammaa harjaavalta tytöltä, joka kääntyi katsomaan mua säikähtäneen näköisenä. "Joo." Nyökkäsin hymyillen. "Tarviitko apua?" Tyttö pudisti päätään, mutta huomasin silmissä epäileväisen katseen. Laila näytti niin elämäänsä kyllästyneeltä, että epäilin sen jaksavan kehitellä mitään sen kummempaa äksöniä tuntilaisen varalle. Olkiani kohauttaen jatkoin vaelteluani, päättäen kuitenkin pitää parivaljakkoa silmällä mahdollisen avuuntarpeen varalta.
"Moi. Aurinkohan se oli?" kysyin varovasti itseäni reilummin nuoremmalta tytöltä, joka nojasi Vennan karsinaan. "Joo, moi", tyttö vastasi vilkaisten mua nopeasti. Lettipää antoi katseensa kiertää tallikäytävällä, joka kuhisi varusteita kantavia tuntilaisia. "Meneekö Venna tänään tunneilla?" kysyin yrittäen jatkaa keskustelua ystävällinen hymy huulillani. "Ei", Aurinko tiuskaisi ja kaivoi puhelimen taskustaan, lukiten sitten katseensa siihen. Kohotin kulmiani. Ei väkisin. Näin sivusilmälläni Lailan ratsastajan saaneen kannettua tamman varusteet karsinalle, joten päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja liueta paikalta tärkeisiin hoitajan tehtäviin, halusi tuntilainen sitä tai ei. "Tarviitkos sä apua nyt?" kysyin naurahtaen, kun tyttö yritti venyttää itseään pidemmäksi saadakseen satulan korkean ruotsinpuoliveritamman selkään. "No joo", tyttö mutisi ujo hymy huulillaan, selvästi tilanteesta huvittuneena. Nappasin hymyillen satulan ja nakkasin sen Lailan selkään tottunein ottein. Annoin tytön väkertää satulavyön paikalleen ja pienellä jelpillä Laila sai suitset päähänsä. Olisi tyttö ne varmasti osannut yksinkin laittaa, mutta mustankimoa oli tuntunut tänään ahdistavan turvan yletön hiplailu ja pää oli kohonnut välillä niin ylös, että oli siinä ollut mullakin tekemistä. "Mun nimi on muuten Anni ja mä oon Lailan hoitaja. Tuu sanomaan jos tarviit joskus apua ja oon paikalla, mä autan mielelläni", hymähdin tytölle, joka nosti katseensa muhun. "Joo. Kiitti", tämä vastasi hymyillen, silmät tulevan tunnin aiheuttamasta innostuksesta tuikkien. Nyökkäsin lempeä hymy huulillani ja siirryin tieltä, antaakseni kaksikolle tilaa poistua karsinasta.
Katselin tallin ovelta hevosjonon valumista maneesia kohti. Lailan säpsähtäessä puskamörköä sydämeni pomppasi kurkkuun - eihän tamma polkaissut taluttajansa jalalle? Onnekseni sympaattinen tyttö sai pidettyä hölmöilevän mustankimon kurissa ja mä vältyin pahalta mieleltä. Olinkohan mä vähän turhan myötätuntoinen? Hätkähdin tuntiessani käsien kietoutuvan ympärilleni. "Voi helkkari sun kanssa, etkö sä voi morjestaa niinku normaalit ihmiset?!" rääkäisin ja pyörähdin ympäri, nähdäkseni hyökkääjän. Oho, se ei ollutkaan Cella. "En", poika virnisti itseensä tyytyväisenä. "Jiri, mitä sä täällä?" mä sain tokaistua melko hyvin siihen nähden, että mun leuka oli loksahtanut täysin hallitsemattomasti auki noin kymmenen sekuntia sitten. "Tulin kattoo sua. Ja ois mulla vähän asiaakin", poika naurahti ja painoi suukon punehtuneelle poskelleni.
Olin johdattanut Jirin oleskeluhuoneeseen, joka oli sillä hetkellä yllätyksekseni tyhjillään. Nojasin mietteliäänä kahvia hörppivään poikaan. Cella oli vastottain muistutellut mua virnuillen illasta, josta tää kaikki oli alkanut. Ruolammen porukka oli järkännyt meille yllätyssynttärit, helmikuun lapsia kun oltiin molemmat. Tallinomistajatar oli päättänyt sisällyttää synttärilahjaansa oman serkkunsa - niin pahalta kuin se kuulostikin. Järjestetyt naimakaupat, tätä läppäähän me Jirin kanssa oltiin viimeiset puoli vuotta heitettykin. Niin me vaan oltiin karautettu Välskärin kyydillä pakkasta uhmaten Artsilan saunalle ja viimeistään silloin kaikki olivaan loksahtanut kohdilleen.
Vaikka koko ilta oli ollut yhtä suurta hässäkkää, aika tuntui pysähtyvän sillä hetkellä kun Jiri veti minut syleilyynsä. Pojan huulet omillani olivat ensimmäinen asia moneen tuntiin, jotka eivät minua tietyllä tavalla hätkäyttäneet - koko tilanne vaan tuntui luonnolliselta. Koko meidän lyhyenpuoleinen tarinahan oli ollut yhtä elokuvaa: rakkautta ensisilmäyksellä (kassajonossa), koominen kohtaaminen tallilla ja nyt tämä. Ei sitä ihan joka päivä tällaista kliseetä elämäänsä saa. "Ollaanpas sitä mietteliään näköisiä", Jiri virnisti vetäydyttyään kauemmas, tässä tapauksessa parinkymmenen sentin päähän. "Me ollaan kyllä yks klisee", suustani karkasi ja jäin jännittyneenä odottamaan pojan reaktiota. Hetken jäätymisen jälkeen Jirin suupielet nousivat hymyyn. "Noin huonoko se oli.. No ei vaineskaa, ollaan nyt sit ees kerralla ihan helkkarin iso klisee", poika virnisti ja kietoutui uudestaan ympärilleni kiusoitteleva hymy huulillaan.
Saunassa oli hämärää. Jirin sormet sivelivät kämmentäni, kunnes tarttuivat Ennin paikalle toimittamiin skumppalaseihin. "Tehdäänkö tästä perinne?" poika kysyi ojentaen toisen laseista minulle. "Mistä?" hymähdin. "Meistä, saunomisesta.. Ja ehkä näistä synttäreistäkin", Jiri naurahti. Tuhahdin ja nostin lasin huulilleni. Kuplajuoma viilensi niin henkisesti kuin fyysisestikin, sillä olihan tässä vähemmästäkin psyyke koetuksella. "Mikä ettei", virnistin ja kiedoin sormeni Jirin sormien lomaan.
"Ei me voida lähteä tonne pakkaseen, mähän jäädyn! Ja sitäpaitsi se olis rattijuopumus", totesin ovella jäähdyttelevälle pojalle. Jiri räjähti nauruun ja harppoi luokseni. "Totta. Jäädään tänne, onhan tossa jotain huopia", poika mutisi painaen poskensa hiuksiini. Kietouduin Jirin lämpimän vartalon ympärille ja haukottelin syvään. "Mun puolesta voidaan levitellä ne tänne lattialle vaikka heti."
Hetken kuluttua Jiri oli näppäränä poikana levitellyt kaikki löytämänsä pehmeät elementit lattialle ja makasi nyt pesässään tyytyväinen virne huulillaan, treenattu ylävartalo paljaana. "Eihän tää nyt ihan hotellitasoa ole, mutta parasta mihin mä nyt tässä hetkessä pystyn." "En mä nyt niin hienohelma ole", virnistin ja asettauduin pojan viereen. Jiri veti huovan päällemme ja kiersi kätensä ympärilleni. "Hyvää yötä synttärityttö", Jirin matala ääni supatti huulten hapuillessa kiusaavasti niskaani.
"Mitä asiaa sulla muuten oli?" mä kysyin palatessani ajatuksistani nykyhetkeen. Jiri vilkaisi mua ja kääntyi sitten virnistelemään yksinään. "Hei et alota", vinkaisin tökäten poikaa kylkeen. Jiri räjähti nauruun mun ollessa yhtä kysymysmerkkiä. "Mä saatoin just ostaa talon. Eikä siinä vielä kaikki."
|
|
|
Post by Anni on Sept 1, 2015 19:26:47 GMT 2
Anni & Laila osa 4 "fanityttönä" 1.9.2015
Anni Syksy alkoi tehdä tuloaan. Kiskaisin hupparin kaulusta ylemmäs vilunväreiden kiiriessä selkääni pitkin. Laila käveli vierelläni korvat luimussa, tammakaan ei tuntunut nauttivan viilenevästä illasta. Laila pyörähti karsinaansa ja käveli tottuneesti tarkistamaan kaikki nurkat mahdollisten ruokien varalta. Hymähdin itsekseni hangaten käsiäni yhteen. Joutuisinko oikeasti kaivamaan toppaliivin kaapista? Ei, ei vielä voinut olla niin syksyistä. Laila lepuutti toista takastaan harjatessani tammaa pitkin vedoin. Olin koko päivän ollut kahden vaiheilla mustankimon ratsastamisen suhteen: epävakaa keli ja pienoinen flunssanpoikanen houkuttelivat jäämään Jirin seuraksi kotiin, mutta ajatushäiriöni koskien ilmoittautumista Seppeleen seurakisoihin painoivat tällä kertaa enemmän. Olin päättänyt ottaa härkää sarvista ja ilmoittanut itseni ja Lailan niin koulu- kuin estekilpailuihinkin, mutta päättänyt silti malttaa mieleni ja mennä helpot, mukavat luokat. Me oltiin vielä niin taaperovaiheessa ratsukkona, etten halunnut asettaa rimaa sen korkeammalle.
Olin juuri palaamassa Lailan karsinalle tamman varusteiden kanssa, kun joku sillä hetkellä tuntematon asia hyökkäsi takaapäin. Hillitsin kielenkantani, sillä viimeksi arvaukseni ei ollut osunut oikeaan. "Anne ei ois varmaan arvostanut jos mä oisin humauttanu tän penkin tohon lattialle silkasta järkytyksestä", mutisin Cellalle, joka oli paljastanut itsensä epämääräisellä hykertelyllä. Tyttö huiskautti rempseästi kättään ja tarjosi auttavan kätensä kopaten satulan sylistäni. "Mistäs nyt tuulee?" kysyin uteliaana. Tyttö suunnilleen liiteli Lailan karsinalle, laski satulan telineeseen ja kääntyi katsomaan mua tyytyväisyyttä hehkuen. Mieleeni kohosi kuva vaaleaveriköstä parin illan takaisen tuttavuuden, Lionelin, hempeässä syleilyssä. Kaikkitietävä virne kohosi huulilleni. "Sä oot niin kusessa siihen." Cella sai pidettyä pokerinaamansa ihailtavan hyvin, mutta ehdin nähdä pienen nykäisyn tytön suupielessä. "Höpö höpö ja huomenna lisää", tyttö tuhahti himpun liian leveä hymy huulillaan. Olin just avaamassa suutani jatkaakseni blondin hiillostamista, kun tämä läväytti kätensä yhteen saaden karsinassa nuokkuvan Lailan säpsähtämään. "Dani on varmaan jo kentällä! Lynn lipsautti mulle et se on menossa ratsastamaan Topilla ekaa kertaa sit Saksan reissun ja mä haluun nähdä et millanen GP-ratsastaja siitä on tullut!" Cella hihkaisi ja seuraavassa hetkessä tyttö retuutti mua perässään, mitä ilmeisimmin kenttää kohti.
Daniel Vedin mietteliäänä ohjat Topin korvien yli ja lähdin taluttamaan sitä ulko-ovelle. Aamupäivä oli hurahtanut valmentajani ja tämänhetkisen työnantajani Petrin tallissa ahkerasti duunia paiskiessa, mikä tarkoitti, että jouduin jättämään Topin ratsastamisen illemmalle. Olin harmitellut sitä seikkaa - tuntilaisetkin olisivat jo liikkeellä - kunnes Piritta oli lievittänyt harmistustani. "Mene kentällä, hyvä mies! Minä pidän estealkeistunnin maneesissa. Tuolla on nyt niin tuulista, että mulla olisi muuten tunnin lopuksi käsissäni tuntilaisten sijaan läjä hajonneita luita", pirteä Pirre tokaisi. "Joku hevosista keksisi kuitenkin jotakin typerää, ja noh, joukossa tyhmyys... Tiedäthän sä. Noiden tuntsareiden kesken. Ilahtuvat, kun saavat jännitystä elämään." Minä otin vinkistä vaarin ja johdatin ratsuni ilahduttavan autiolle kentälle. Tuulenpuuska tai pari ei meitä haittaisi. Topi kyllä vaikutti epätavallisen valppaalta ja säpäkältä, mutten pitänyt sitä automaattisesti huonona asiana. Kyllä se siitä asettuisi, kunhan alkaisi keskittyä työntekoon.
Alkukäyntien aikana huomasin sivusilmällä muutamankin hoitajan pyörähtävän kentän laidalla. Kun otin ohjat käteen, aidan taakse alkoi kertyä pienimuotoinen yleisö. Hymähdin itsekseni. Kai tämä oli tapaus: tuhlaajapoika, joka oli luullut itsestään niin paljon ja suuria, että oli päättänyt pärjäävänsä ulkomailla, oli palannut talliin. Nytpähän nähtäisiin, olinko oppinut mitään kuluneiden kuukausien aikana. Olinko saanut mitään irti suurien ulkomaangurujen opetuksesta ja ratsastaisinko nyt niin kuin gurut itse? Hymähdin taas. Tuskinpa sentään. Tuskinpa mun ratsastukseni olisi lähelläkään mua valmentaneiden, vuosikausia tai jopa -kymmeniä kansainvälisillä areenoilla kilpailleiden tosiratsastajien, mutta kieltämättä minä olin kehittynyt kesän aikana harppauksin.
Oli kutkuttavaa tuntea ratsastuksen pulssi ja rytmi taas. Miten monia asioita saattoikaan tuntea kevyen ohjastuntuman ja jatkuvasti elävän istunnan kautta. Miten pienin muutoksin saikaan suuria muutoksia aikaiseksi. Yksityiskohdat ja se, että olin kykeneväinen huomaamaan niitä, saivat mut tuntemaan oloni rauhalliseksi ja tyytyväiseksi. Hah! Yksikään peruskoulussa mua opettaneista kansankynttilöistä ei kyllä ikipäivänä uskoisi, että kiinnittäisin huomiota mihinkään yksityiskohtiin - ja vieläpä vapaaehtoisesti hioisin niitä. Surkea koulumenestys oli yksi häpeä, jonka olin päättänyt jättää taakseni tämän tien valitessani; ratsastusta mä osasin oppia ja tässä saatoin olla hyvä. Siihen "hyvään" oli mun mielestäni vielä pitkä matka. Nälkä kasvoi syödessä ja mitä enemmän tiesi, sitä vähemmän ymmärsi tietävänsä ja sitä ja tota rataa. Kaikki ne sanonnat pätivät aivan hyvin ratsastukseenkin.
Uppouduin Topin ratsastamiseen niin täysin, että oikein hätkähdin välikäynteihin siirtyessäni ja muistaessani, että kentän laidalla todella oli porukkaa. Vähän hämmennyinkin ja mietin hetken huolestuneena, miltä ratsastus oli siihen saakka näyttänyt. Ajattelisivatko katselijat ivallisina, että olisin saanut jäädäkin Saksaan, mikäli en tämän enempää ollut ratsastamisesta oppinut? Näkisivätkö he kehitystä lainkaan?
En useinkaan antanut muiden mielipiteiden horjuttaa itsevarmuuttani, mutta totta oli myös se, etten suinkaan ollut niin varma ratsastustaidostani kuin miltä useinmiten uskoakseni vaikutin. Joskus jopa pelkäsin kuvitelleeni kaiken edistymiseni.
Ohjia jälleen kerätessäni näin Cellan raahavan tallista jonkun vieraan tytön. Cella huiskutteli minulle iloisesti, mihin mä vastasin nyökkäämällä ohimennen. Topi pureskeli nivelkuolainta ja tuntui työhaluiselta. Tuulenpuuskien aiheuttama säpäkkyys oli muuttunut hallituksi näyttävyydeksi. Laukatessamme seurasin sen korvia, jotka heiluivat nyt rentoina askelten tahdissa. Kun kokosin hevosta ja ratsastin työskentelypiruettiin ihan vain kokeillakseni, vieläkö sen säädöt olivat entisellään, koko hevonen näytti keskittyvän ankarasti. Palkitsin sen muutaman käännetyn askeleen jälkeen antamalla sen edetä lisätyssä laukassa kentän poikki.
Anni Cellan puheesta ei tullut loppua, ei sitten millään. Katselin ajatuksiini vaipuneena kentällä etenevää ratsukkoa, jonka meno näytti niin eleettömäältä ja tasaiselta, etten ihan heti olisi uskonut ratsastajan olleen hetkeen poissa kuvioista. Cepan valaisevan kertomuksen mukaan näin kuitenkin oli, joten pakko se kai oli uskoa. "Siis eikö sulla oo oikeesti mitään käryä et ketä noi on?" Cella kysyi ja toljotti mua kuin jotain suuremman luokan idioottia. Pudistin hitaasti päätäni. Okei, jotain kelloja ratsukon näkeminen saattoi vähän kilkutella, mutta olinhan mä nyt vielä aika pihalla Seppeleen porukasta. "Topi? Eikö se sano sulle oikeesti mitään?" "Kumpi noista on Topi?" Siinä vaiheessa Cella oli repiä pelihousunsa. "Noh, Topi on Annen ykköstykki ja toi sen selässä istuva mieshenkilö on Daniel, pikkuisten ja ehkä vähän isompienkin ratsastajatyttöjen ylijumala. Se on seurustellu Lynnin kanssa iät ja ajat.. Äläkä vaan sano, ettet muista kuka Lynn on!" Mun huulilta karkasi epäuskoinen naurahdus. "Ai toi on SE Daniel?!" mä tarkistin, ehkä hivenen liian kovaan ääneen. Kentällä työskentelevä ratsukko oli siirtynyt juuri hetkeksi käyntiin ja tunsin punan kohoavan poskilleni ratsastajan kääntäessä päätään suuntaamme. Nyt se varmaan piti mua jonain fanityttönä. "Anni perkele! Älä nyt nolaa mua jooko?!" Cella parkaisi yrittäen pitää volyymin matalalla. Noniin, nyt se tiesi tän "fanitytön" nimenkin. "Mä söin ton keksit siellä mökkiretkellä", supisin. Muistin vieläkin sen mulkoilun, jonka olin saanut osakseni. No, ehkä Daniel ei enää sellaisia muistaisi.
Me katseltiin Danielin ja Topin työskentelyä hyvän aikaa. Olin niin keskittynyt ratsukon tarkkailuun, että unohdin tuulen joka todellisuudessa kalvoi luitani. Vaikka Cella oli nykyään alkanut vannoa päivä päivältä enemmän lännenratsastuksen nimeen, tyttökin uppoutui hetkeen täysin. Topi pärskähti tyytyväisesti nostaessaan laukan. Lihakset väreilivät tumman karvapeitteen alla orin kootessa laukkaa ratsastajan pyynnöstä. "Mun pitäs varmaan lähteä varustamaan Lailaa", kuiskasin Cellalle katse tiiviisti ratsukossa, joka oli siirtynyt takaisin raviin. Topi nosteli jalkojaan niskaansa pyöristäen ja koko hevosen yleisilme kieli tyytyväisyydestä. Daniel tuijotti tiiviisti eteenpäin, kuitenkin selvästi yleisönsä tiedostaen. "Joo", Cella hymähti vastaukseksi. Kokosin kaiken tahtoni ja vääntäydyn pois blondin viereltä, suunnaten takaisin tallin lämpöön.
Laila odotti valmiina karsinassaan. Kiskoin tummanruskeat saappaat jalkoihini, vedin kypärän päähän ja nykäisin toppaliivin mukaani. Matkalla karsinalle kiskoin liivin päälleni - olin niin kohmeessa, etten luultavasti tulisi luopumaan siitä missään vaiheessa. Olin juuri taluttamassa Lailaa pois karsinasta, kun näin Topia taluttavan Danielin tallikäytävällä. Jäin hermostuneena odottamaan karsinan ovelle antaen parivaljakon mennä ensin. "Kiitos", mies mutisi vilkaisten mua nopeasti. Nyökkäsin hitaasti, puhaltaen keuhkoni tyhjäksi. Ei se mua muistanut. Topille luimistelevaa Lailaa perässäni vetäen suuntasin pihalle toivoen, että kentän ympärys oli jo tyhjentynyt Daniel-faneista.
Jos mun olisi pitänyt kommentoida Lailan ratsastettavuutta sinä päivänä, olisin valinnut termin muuli. Oma kohmeisuuteni ei edesauttanut asia yhtään, tamma kun oli päättänyt kytätä joka ikistä varjoa ja pikkukiveä, joka uhkasi sen herkkää sielunelämää. Tuulinen ja hämärä sää ei tainnut olla meidän juttu. "Älä viiti", murisin patistaen tammaa työntekoon. Koetin keventää saadakseni Lailaa rennommaksi, mutta ei - tamma oli päättänyt jyrähtää edestä sellaiseksi betoniporsaaksi, että mun teki vain mieli heittäytyä alas ja maata kentällä x-asennossa, täysin lamaantuneena. Olin juuri saanut Lailan kesytettyä pienelle pääty-ympyrälle, jossa tamma oli suostunut laukkaamaan kokonaisen kierroksen ilman kyttävahtausta. Seuraavassa hetkessä mustankimo yrittikin ampaista maata kiertävälle radalle, saaden mut kiroamaan ääneen. "No mitä NYT?" jupisin nojaten taakse tamman yrittäessä kiskoa päätään alas. Olin valmis heittämään pyyhkeen kehään, keventämään Lailan pois ja jatkamaan harjoituksia parempana ajankohtana, kun katseeni osui kentän laidalle ilmestyneeseen tummaan hahmoon. Ai perhana, Daniel. Sitä Laila oli säikähtänyt. Mulla ei ollut mitään hajua, mitä mies siellä seisoi, mutta tiedostin alitajuntaisesti sen faktan, etten voinut lopettaa nyt. Mies oli mitä luultavimmin nähnyt Lailan skitsoilun, enkä mä aikonut näyttää luovuttajalta sen silmissä. Korjasin ryhtini, painoin kantapäät päättäväisesti alas ja siirsin tamman raviin, lähtien hakemaan puoliverisen keskittymistä avojen kautta.
Daniel Mä en tiennyt, mikä Lailan ratsastaja oikein oli mimmejään. Seppeleessä oli tapahtunut aika paljon sinä aikana, kun mä olin ollut muualla. Kai tämän täytyi olla niitä uusia hoitajia, A-pentuja, jotka olivat tulleet talliin muun muassa Eetun tilalle. Kurtistin vähän kulmiani; tuntui kummalliselta, ettei jannu, joka vielä mun läksiäisten aikaan oli ollut niin vahvasti läsnä, enää kokenut hevosharrastusta tekemisen arvoiseksi. Toisaalta... olin itsekin tehnyt vastaavan päätöksen silloin joskus aikanaan. Täällä silti olin.
"Onko sulla jotain sanottavaa?"
Pohdiskeluni loppui siihen paikkaan, kun huomasin Lailan pysähtyneen lähettyvilleni ja sen ratsastajan istuvan selässä vähän sen näköisenä, ettei itsekään tiennyt, miksi oli pysähtynyt juttelemaan kesken ratsastamisen. Kohotin kysyvänä kulmiani. "Seisot siinä ja kurtistelet kulmiasi, tajuatko sä että se on vähän hermostuttavaa?" tytön suusta putosi, ja saman tien se näytti siltä, kuin olisi toivonut pitäneensä suunsa kiinni. "Sori", sanoin, kun en muutakaan osannut. "Ei ollut tarkotus." "Äh, ööm, okei." "Voin mä mennä pois jos sua hermostuttaa", totesin ja pohdin itsekseni, että oli aika paksua puhetta väittää, että mun läsnäoloni hermostutti niin kovin ettei voinut ratsastaa, jos itse oli ollut paikalla pällistelemässä mun ratsastustani vain hetki sitten. Silmäpari silmäparista, ajattelin. Käännyin kuitenkin jo lähteäkseni, mutta sitten selkäni takaa kuului kiireinen lausahdus. "En mä sitä", tuo kumma tyyppi piipitti. "Tai siis tietystihän täällä saa olla... mä vaan kun, tai meillä ei oo ihan paras päivä." Käännyin katsahtamaan tyttöä ja yritin näyttää ja kuulostaa rohkaisevalta sanoessani: "Lailalla on joskus omat möröt mielessä. Kyllä se siitä, kun itse hengittää pari kertaa syvään, rentouttaa istuntansa ja kätensä ja maanittelee sen kuuntelemaan enemmän ratsastajaansa kuin petojen rapinoita puskissa. Nyt vielä tuulee, ja sen korvat pyörii kuin propellit. Juttele sille vaikka, se voi auttaa."
Tyttö näytti ehkä vähän epäuskoiselta. Joo, mä ymmärsin: olin puhunut aika monta sanaa peräkkäin, mikä ei aina ollut mulle tyypillistä talliympäristössä. Ja ajatus itsekseen puhelemisesta saattoi olla vähän hölmö, mutta hei, lopputulos kai se tärkein juttu oli. Päätin jättää ratsukon keskenään kentälle pörisemään. Josko tyttö vaikka saisi sekä oman että hevosensa keskittymisen taas kerättyä kasaan ja ratsastus sujuisi yhtä hyvin kuin mitä tytön otteet parhaimmillaan olivat antaneet olettaa. Hänellä oli ollut Lailan kanssa ihan hyviä pätkiä tamman säpsähtelyiden välissä.
Anni Lopulta mun oli ollut pakko pysäyttää Laila kentän laidalla töröttävän Danielin luo silkasta mielenkiinnosta. Oliko se jotain vailla? Kuuntelin miehen sanoja hämilläni. Sehän kommentoi mun ratsastusta. Tässä vaiheessako ne Cellan mainitsemat tytöt pyörtyvät satulaan pelkästään tiedosta, että tallin paluumuuttaja oli avannut suunsa? En kuitenkaan vaatinut miestä poistumaan - kyllä mun täytyisi pystyä pitämään hermoni kasassa valvovan silmän alla. Hetken kuluttua Daniel kuitenkin poistui, yhtä oudosti kuin oli paikalle pölähtänytkin. Kohautin olkiani jatkaen Lailan työstämistä. Ajatukset risteilivät päässäni, kun yritin koota palapeliä päässäni ja keskittyä pitämään Lailan fokuksen työskentelyssä. Olinko mä just ratsastanut kivikasvoisen Danielin silmien alla? Olin. Olinko mä saanut Lailan näyttämään hyvältä? No en. Pitikö tämä kohuttu tallin maestro mua ihan aloittelijana? Luultavasti. Normaalisti mä en välittäisi, mut jotenkin Daniel oli onnistunut pääsemään mun ihon alle. Jokin miehessä provosoi mua, vaikken ollut onnistunut olemaan kovin vakuuttava tämän edessä suuni avattua.
Lopulta, saatuani Lailan kulkemaan kaikissa askellajissa turpa taivaan sijaan maata osoittaen, keventelin tamman pidemmälle kaulalle ja annoin sen kävellä. Näin Cellan hipsivän kenttää kohti, joten kokosin automaattisesti ohjia osaten odottaa mustankimon säpsähdystä. "No niin Laila, mä täällä vaan", Cella huhuili korviaan höristelevälle tammalle. "Sitä mä vaan tulin kysymään, että mitä se Dani täällä toimitti? Kävi vaatimassa keksipakettia?" Kohautin taas olkiani naurahtaen. Sen kun tietäisin. "Turvassa ollaan", hymähdin. Muuta mä en maininnut. Kaikessa omituisuudessaan mun ja Danielin lyhyt juttutuokio herätti mussa jonkinlaista kunnioitusta. Oli miten oli, mä olin päättänyt kaivautua illaksi Jirin kainaloon lohtusuklaata mussuttaen ja valmistautua henkisesti tilaisuuteen korjata miehen luultavasti huono ensivaikutelma musta.
|
|
|
Post by Anni on Sept 21, 2015 17:04:12 GMT 2
Anni & Laila osa 5 huonoa omatuntoa 20.9.2015
Havahduin Lailan nykäistessä itseään syksyä kovasti vastustavalle vihreälle ruohotupsulle. "Lailaaa", mutisin kiskaistessani tammaa takaisin. Mustankimo oli kuitenkin päättänyt syödä säälittävän ruohotupsunsa, joten jäin alistuneena seisomaan jättiläistamman vierelle todistamaan tätä kaunista hetkeä. Vilkaisin kelloa, joka kertoi rennon kävelylenkkimme kestäneen vajaan puolituntisen. Mun omatuntoa oli kolkuttanut ihan olan takaa: en ollut kerennyt puuhailla Lailan kanssa pariin päivään lukuunottamatta nopeaa morotusta tarhan aidan takaa. Huomista estetuntia ajatellen olin päättänyt pitää tänään rauhallisen kävelypäivän, vaikken ollut täysin vakuuttunut ratkaisustani - no, huomenna tulos olisi nähtävissä ihan konkreettisesti. Lailan välipalatuokion jälkeen jatkoimme matkaa tallia kohti. Syksyinen tuuli oli viilentänyt mukavasti lenkillä, mutten halunnut vilustua harjauspuomilla. "Moikka!" Salmaa taluttava Bonnie huikkasi. Kimo ponitamma hypähteli bruneten vierellä energiaa pursuten kaksikon lähestyessä meitä. "Helou, mitäs teille?" hymähdin vastaukseksi. Lailan korvat pyörivät vinhaa vauhtia tamman yrittäessä päättää, olisiko meidät ihan kohta saavuttava poninpallero täysin vaaraton. "Hyvää! Mä oon niin tohkeissani Bonnien tulevasta vauvasta etten pysy kohta housuissani", Salma virnisti saaden mut nauramaan. Tyttö taputti sponsoriponiaan niin onnellinen hymy huulillaan, etten voinut kuin kuvitella tämän onnea. Tai no, tavallaan pystyin. "Siitä varsasta tulee varmasti upea", huokaisin hymyillen. "Jännän äärellä ollaan itse kukin." Salma katsoi mua kummastuneena, mutta ignoorasin tytön kysyvän katseen epämääräisellä höpinällä jatkaen sitten matkaa. Mä olin päättänyt pitää salaisuuteni vielä pari päivää.
Silittelin Lailan turpaa hölmö hymy huulillani. Olin lahjonut tamman parilla porkkanalla ja nyt tamma oli kuin koiranpentu työntyessään syleilyyni suuren päänsä kanssa. "No yy, ollaanpa täällä hempeinä", Cellan ääni puhahti käytävältä. "Oot vaan kade", mutisin kääntämättä katsettani. "Enkä oo, mähän nautin Windin hellyydenosoituksista. Ja oon ehkä vähän masokisti", tyttö nurisi. Vilkaisin blodia huvittuneena. "Onko Ennistä kuulunu?" Käännähdin ympäri nostaen etusormen huulilleni. "SHHH! Se on salaisuus", supatin loukkaantuneena Cellan pyöritellessä silmiään. Käänsin katseeni takaisin Lailaan, joka oli painanut korvansa luimuun. "Mees siitä häiritsemästä", mutisin Cepalle, joka murahti jotain lähtien sitten Windin karsinan suuntaan epämääräisesti jupisten.
Mä olisin vaikka voinut vannoa näkeväni peilikuvani Lailan kyljestä puunattuani tamman korvista hännänpäähän. Se oli vaatinut Show Shinea, hikeä ja kyyneliä, mutta oli sen arvoista: olin saanut kuorittua puoliveritamman ihoon takertuneesta hiekkapölystä ja karvaan jymähtäneestä mudasta, jota syksy oli tuonut tullessaan. Sivelin Lailan harjaa, jossa ei ollut takun takkua. Hetken olinkin tamman jouhia selvitellyt, mutta nyt sormeni vilahtivat hännänkin läpi niin nopeasti, ettei siinä olisi ehtinyt kissaakaan sanoa.
Kello lähenteli puoli kuutta, joten jätin putipuhtaan Lailan hengailemaan karsinaansa. Olin juuri lähdössä valumaan autolle, kun huomasin tutun hahmon käytävän päässä. Sen pienen hetken harkitsin livahtamista takaisin Lailan karsinan suojaan, mutta häpeää nieleskellen jatkoin matkaani hahmoa kohti. Puolessa välin matkaani karsinalta ovelle Daniel nosti katseensa puhelimestaan. Nyökkäsin miehelle hitaasti, ikään kuin tervehdykseksi. Tämä tervehti mua hiljaa. Note to myself: pullonpyöritys jättää jäljet. Mä muistin tupari-illan vähän turhan yksityiskohtaisesti ja jotenkin pystyin siinä hetkessä aistimaan, että niin muisti Danielkin. En siis ollut turhaan vältellyt tätä kohtaamista viimeiseen asti.
Mä meinasin kysyä jotain perus "Ootkos ratsastellu paljon?" -genren kysymystä, mutta pidin suuni tiukasti kiinni. Olin melko varma, ettei keskustelusta olisi tullut kovin luonteva. "Mitä oot pitänyt Lailasta?" Daniel kysyi yllättäen. Häkellyin hetkeksi jääden tuijottamaan miestä silmiin. "Se on hieno hevonen", mutisin yrittäen taikoa kasvoilleni vakuuttavan hymyn. Daniel nyökkäsi hyväksyvästi. "Mulla on oikeestaan vähän kiire, pitää mennä auttamaan Jiriä remontin kanssa", jatkoin himpun kiusaantuneeseen sävyyn. Daniel kohotti kulmiaan. Hups. "Mitä te siellä vielä remontoitte?" "Öö.. Sitä toista rakennusta siinä pihalla", vastasin katse jossain muualla kuin Danielissa. Mies nyökytteli hieman hämmentyneenä, muttei esittänyt jatkokysymystä. Jos olisin kehdannut, olisin huokaissut helpotuksesta. Vaikken uskonut Danielin olevan mikään suuremman luokan juorukello, en halunnut paljastaa asiaa kenellekään. Cella oli kuullut asiasta puolivahingossa, vannoen pitävänsä asian salassa. Nyt tosiaan oltiin jännän äärellä: olo oli epätodellinen ja vatsanpohjaa kutkutti. Kärsimättömänä persoonana odottaminen ja salaisuuden pitäminen ei ollut mulle helppoa, mutta halusin kaiken varmistuvan ennen kuin porukka kuulisi asiasta. Pirullinen hymy huulillani jatkoin matkaani jättäen kummastuneen Danielin taakseni. Tilanteesta puuttui enää silmiään pyöräyttelevä Cella, joka oli epäilemättä jo kyllästynyt mun onnelliseen hihitykseen.
/ jatkoa luvassa spin offin puolella 8)
|
|
|
Post by Anni on Sept 28, 2015 10:46:38 GMT 2
Anni & Laila osa 6 harmautta 27.9.2015
Seppeleen tallipiha oli täynnä ruskan värittämiä lehtiä, joita irtoli puista tappavan tasaiseen tahtiin. Aurinko pilkahteli välillä harmaiden pilvien takaa tehden maisemasta jotenkin niin raadollisen, että mun teki mieli sulkea silmät ja ajatella olevani jossain muualla. Mä olin elänyt viime viikot sellaisissa pilvilinnoissa, että uutinen Sentistä oli romauttanut mut maanpinnalle kertaheitolla. Näin uutena seppeleläisenä mä en ollut osannut kuin istua hiljaa ja katsoa muiden surua. Mua oli hävettänyt, että olin hetkeä aiemmin läväyttänyt uutisen Väiskistä. Enhän mä mikään ennustaja ollut, mutta olin silti soimannut itseäni huonosta ajoituksesta - ihan kuin olisin edelleenkään voinut sille mitään. Olin katsonut Lynniä vaitonaisena. Tiesin kyllä, miltä menetys tuntui. Mä olin pikkulapsesta asti istunut hautajaisissa ja äiti oli vitsaillut surullinen hymy huulillaan, että jos tuo tyttö jossain oli ollut, niin hautajaisissa. Tässä vaiheessa moni ajattelee helposti, että eläinten kohdalla homma olisi jotenkin helpompaa. Mä olin kuitenkin niitä ihmisiä, joita harmitti auton alle jääneen oravankin puolesta. Olin joutunut tosissani puremaan huulta tuntiessani kyyneleiden pyrkivän silmistäni, saaden hillittyä ne vaivalloisesti. Joskus musta tuntui, että mulle oli annettu jonkun toisenkin empatiakyky.
Mä olin päättänyt olla uhmaamatta syystuulta ja taluttanut Lailan maneesin suojiin. Kun olin saanut kammettua itseni mustankimon paljaaseen selkään, mut oli vallannut puhdas suru. Kaiken stressin purkautuminen sekoitettuna huojentuneisuuteen ja elämän epävakauteen kaikessa kauneudessaan sai kuuman kyyneleen vierähtämään poskelleni. Laila käveli uralla rauhallisin askelin korvat pyörien - tamma aisti mun surun eikä tehnyt elettäkään kytätäkseen maneesin nurkkaa, jota oli kammoksunut viimeksi. Pyyhkäisin silmäkulmani paidanhihaan. Jos mä olin elämässäni jotain oppinut niin sen, että oli elettävä tässä ja nyt. Sivelin pieni hymy huulillani Lailan tummaa harjaa. Mä olin tänä syksynä saanut elämääni kaksi upeaa hevosta, joiden seurasta aion nauttia täysin rinnoin. Sain asua mulle tärkeän ihmisen kanssa ja pakahtua joka aamu siihen onnellisuuden tunteeseen, jonka se mussa herätti. Kokosin ohjat ja siirsin Lailan raviin. Mä olin ratsastanut viimeksi ilman jalustimia, joten pääsin nopeasti mukaan tamman ilmavaan raviin. Puoliveritamma oli väläytellyt mulle kapasiteettiaan parikin kertaa, mikä motivoi mua jatkamaan yrittämistä. Käänsin Lailan lävistäjälle, pyytäen tammaa pidentämään askeltaan. Vähän aikaa me leijailtiin, molemmat yhtä tyytyväisinä. Päädystä mä nostin laukan antaen Lailan venyttää kaulaansa, kuunnellen rentoutuneena tamman tasaista pärskintää.
|
|
|
Post by Anni on Nov 2, 2015 20:36:34 GMT 2
Anni & Laila osa 7 kiireitä 2.11.2015 Ja pahimpia on aamut joiden päättymistä ei näy mä pelkään aina ne saa mut ja niin lopulta käy
Mun elämä oli nykyään melko hektistä - jopa siinä määrin, etten mä ollut pysyä perässä. Väiskin liikuttamisen ohella oripoika oli työllistänyt mua erinäisillä tempauksillaan, kuten karkureissuilla uuden parhaan ystävänsä Oton kanssa. Jirin mitta oli tullut täyteen jo toisen langoista läpi tulemisen jälkeen meidän kipitettyä pellolla revitelleiden nelijalkaisten perässä toista tuntia. Miekkonen olikin viikonloppuna ottanut hommakseen rakentaa tarhoihin niin jykevät aidat, että joutuisivat kauraturvat koetukselle yrittäessään tulla niistä läpi tai vaihtoehtoisesti yli. Kaikessa kiireessä, arjen iskiessä vasten kasvoja mä olin pohtinut myös mun ja Jirin parisuhdetta. Välillä tuntui, että me noustiin aamulla sängystä, syötiin aamupala yhdessä ja nähtiin seuraavan kerran illalla. Siihen kellonaikaan me molemmat oltiin jo niin väsyneitä, että lyhyen telkkarinkatseluhetken jälkeen painuttiin nukkumaan. Mua huoletti, että me jämähdettäisiin tällaisiksi.
Laahustin Laila perässäni tallia kohti. Muistin edelleen junnuratsastajien viimeviikkoiset ilmeet, kun olin möllöttänyt maneesin katsomossa katsellen hievahtamatta kaviouraa kiertänyttä Lailaa. Se oli pöläyttänyt itselleen parissa päivässä niin hervottoman talviturkin alun ja näytti muutoinkin niin pölähtäneeltä, että tänään mä olin vihdoin päättänyt pyhittää enemmän tai vähemmän kallista aikaani tamman puunaamiseen. Laila luimisteli siirtyessäni harjaamaan tamman kuraista mahaa. "Älä kehtaa", mutisin käyden mahanalusen läpi sentti sentiltä. Musta tuntui, etten ollut istunut Lailan selässä halloweenia lukuunottamatta ikuisuuteen, ainakaan tehden mitään järkevää. Huomenna tilanne muuttuisi, sillä mä käyttäisin Lailan vapaapäivän hyödykseni ja laittaisin meidät töihin.
Heitettyäni Lailan takaisin tarhaan odottamaan illan tunteja päädyin satulahuoneeseen. Katseeni osuessa Lailan kuraisiin varusteisiin kasvoilleni kohosi epämääräinen irvistys. Hetkeä myöhemmin mä olin kuitenkin jupisten hakenut vettä ja kaivellut satulasaippuan esiin. Säpsähdin oven lävähtäessä auki. "ANNI!" Cella karjaisi ja hyökkäsi mun päälle. "Missä hemmetissä sä oot taas luurannu? Me ollaan aina eri aikaan täällä." "On ollut vähän kiireistä", mutisin. Cella ei vaikuttanut tyytyväiseltä vastaukseen, muttei udellut sen enempää. "Tuu yläkertaan kahville kun oot valmis?" Cepa kysyi vienosti hymyillen. Nyökkäsin ja blondi katosi paikalta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, jättäen mut ihmettelemään, miksi oli ylipäätään huoneeseen tullutkaan.
Astellessani ulos satulahuoneesta mun matka tyssäsi lyhyeen, tarkemmin ottaen Danieliin. Mies näytti niin säikähtäneeltä peruuttaessaan kauemmas ja mutistessaan jotain päällekäyvistä naisista, etten mä meinannut saada sanaa suustani. "Sori.. Mä olin ajatuksissani", sepostin lopulta ollen täysin valmis jatkamaan matkaani. Daniel kohotti kysyvästi kulmiaan. "On ollut vähän kiireistä, kun mä ostin sen Väiskin ja sillä on pikkuisen syysvirtaa.. Sit yritän ehtiä huolehtimaan Lailasta, tehdä töitä ja pitää parisuhdetta yllä, tartteisin vuorokauteen pari lisätuntia", vuodatin miehen odottavan katseen musertamana. Daniel nyökkäsi mietteliään näköisesti ja mä ehdin jo katua sanojani: miten helkkarissa mä olin mennyt sille avautumaan, olinhan mä just torjunut yhden mun parhaista ystävistä? "Minähän olen nykyään valmistunut ratsuttaja", mies totesi jotenkin virallisesti saaden mut palaamaan ajatuksissani tupareihin ja pullonpyöritykseen, yrittäen kovasti työntää päähäni putkahtaneen mielikuvan taka-alalle. "Ja valmennan myös", Daniel jatkoi. Mä seisoin edelleen hiljaa, näyttäen luultavasti hidasälyiseltä, väsyneeltä tontulta. "Että jos sä haluisit jonkun valvovan silmien alle sen hevosesi kanssa", mies jatkoi johdattelevasti. "AAA", mä puuskahdin ehkä hivenen turhan kovaan ääneen, saaden vuorostani Danielin toljottamaan mua hölmistyneenä. "Hei, joo, se ois hienoa", jatkoin ja huulilleni nousi pieni, innostunut hymy. Dani hymähti saaden mut taas epäröimään. Olihan se varmasti ollut tosissaan? "Mun täytyy nyt mennä ratsastamaan Topi, niin sovitaan aikatauluista myöhemmin", mies totesi vääntäen kasvoilleen rohkaisevan hymyn. Mä nyökkäsin hitaasti ja astuin sivuun Danielin jatkaessa matkaansa satulahuoneen puolelle, jääden toljottamaan hölmistyneenä miehen perään. Kaikkea sitä.
|
|
|
Post by Anni on Dec 8, 2015 19:11:25 GMT 2
Anni & Laila osa 8 jouluhehkuttelua 8.12.2015
Jiri oli näyttänyt huojentuneelta mun ilmoittaessani visiitistä Seppeleeseen. Marraskuun vaihduttua joulukuuhun mä olin miehen sanojen mukaan räjäyttänyt joulupommin ja meidän kodikkaasta mökistä oli tullut (ainakin mun mielestä) entistä kodikkaampi, superjouluinen pikku tönö. Mun sydämeni oli pakahtua onnesta - tämä olisi virallisesti mun ja Jirin ensimmäinen yhteinen joulu ja vieläpä meidän yhteisessä kodissa. Olin ollut jo starttailemassa autoa, kun Mikaela oli putkahtanut tallista innokkaasti huitoen. "Minne sä oot menossa?" se oli kailottanut. "Seppeleeseen", karjaisin takaisin. "Saanko tulla mukaan?" Miksu oli tiedustellut ehdittyään lähemmäs. "Eikun vaan", olin hymähtänyt ja pian tyttö oli istunut etupenkillä. Musta tuntui, että se oli väijynyt tallissa tarkoituksella venaillen lähtöäni toiselle tallille.
Tämä oli Mikaelan toinen kerta Seppeleessä. Meidän tallikierros oli edellisellä kerralla jäänyt melko suppeaksi, joten päätin näyttää tytölle paikkoja ennen Lailan ratsastusta. "Ja täältä päästään vintille", selostin kuin paraskin turistiopas viittoessani pätevästi portaikon suuntaan. Ennen kuin me päästiin ylös saakka, Fiia tömisteli vastaan portaissa. "Moro! Tässä on Mikaela, sen ori muutti meidän talliin", kerroin samaisella turistiäänellä. "Ja Miksu, tässä on Fiia." Molemmat hymyilivät niin aurinkoisesti, etten mä uskonut Miksun soluttautumisen suhteen tulevan sen suurempia ongelmia. "Anni ja Miksu!" Cella hihkaisi sohvalta avattuani oleskeluhuoneen oven. Vedettyäni vielä yhden Miksun esittelykierroksen Lynnille, Tuulialle ja Sandralle, kaadoin itselleni kupillisen kahvia ja istuin pöydän ääreen. Nakersin piparia kuunnellen toisella korvalla Cellan ja Mikaelan väittelyä siitä, oliko Otto vai Lusmu korkeammalla meidän poikakoplan sisäisessä hierarkiassa. Mä tiesin vain sen, että molemmat olivat tuottaneet mulle ja Jirille harmaita hiuksia liehumisillaan ja karkaustempauksillaan.
Kuorin loimen jurnottavan Lailan päältä. Pian tamma kuitenkin innostui tutkimaan taskujani korvat uteliaasti hörössä, enkä voinut olla kutittelematta puoliverisen vaaleaa turpaa. Miksun ilmestyttyä oleskeluhuoneen suojista nakitin tytön viralliseksi varusteenkantajaksi. Laila katseli pastellipäätä vienosti, seisten hievahtamatta (ja lähestulkoon hengittämättä) tytön satuloidessa tamman reippaasti vihellellen. "Käyn hakee kypärän, odotatko sen aikaa tässä?" kysyin Miksulta, joka nyökkäsi. Lähdin marssimaan kaapeille, jotka olin ajatuksissani ohittanut muistamatta napata siellä lojuvaa kypärää mukaani. "Hei", mutisin Danielille, joka tunki saappaita kaappiinsa. Mies hymähti lyhyen tervehdyksen, enkä mä voinut olla miettimättä mun ja Lynnin käymää keskustelua. Niinpä mä nappasin kypäräni muina miehinä ja luikin pois paikalta ennen kuin Daniel tajuaisi kiusaantuneisuuttani, jonka syytä mies ei mitä luultavimmin tiennyt - mä en oikein uskonut, että Lynn olisi tohtinut kertoa keskustelustamme.
Laila liikkui mukavan letkeästi. Kevyt lumipeite narskui tamman kavioiden alla ravatessamme kentän kaviouraa. Mikaela nojasi rennosti aitaan, enkä mä voinut olla naurahtamatta tytön talviselle lookille: tupsupipo ja kasvojen eteen kääritty huivi yhdistettynä toppatakkiin ja -housuihin toivat varmasti lämpöä, etenkin tällaisilla pikkupakkasilla. Laila yritti kytätä kentän nurkkaa, mutta päättäväisesti patistin tammaa eteenpäin nostaen sitten laukan. Kevensin istuntaani antaakseni tamman venyttää askeltaan - tuntiratsastajien kuskaamisen ohella Laila tuntui nauttivan pienistä laukkarevittelyistä. En työstänyt Lailaa kovin kauaa, sillä tamma liikkui allani rentona ja koko kropan läpi. "Me taidetaan käydä loppukäynnit maastossa. Mee sä vaan lämpimään", mä sanoin Miksulle, joka oli välttämättä halunnut seurata ratsastustani koko puolituntisen. Tyttö nyökkäsi ja laski meidät ulos kentältä, ennen kuin suuntasi kulkunsa tallia kohti.
Vedin keuhkoni täyteen raikasta pakkasilmaa ja nautin meidät ympäröivästä hiljaisuudesta. Laila käveli metsätietä pitkin askelin, höristellen välillä korviaan lumisille puskille. Rapsutin tamman kaulaa ohitettuamme pelottavan kiven ilman sen suurempaa kyttävahtausta - ilmeisesti virtojen purkamisesta kentällä oli ollut hyötyä. Olin juuri aikeissa kääntää Lailan tallia kohti, kun kauempaa kuului innokasta puheensorinaa. Kaikkia aiempi rauhallisuus Lailasta purkautui sillä sekunnilla, kun mutkan takaa ilmestyvät hevoset olivat saada tamman sinkoamaan itsensä - ja mut siinä sivussa - maata kiertävälle radalle. "Lailaaa", Cella huuteli Windin selästä rauhoitellakseen allani puhisevaa tammaa, jonka silmänvalkuaiset välkkyivät kuin viimeistä päivää. "Ihan kun ei olis hevosta ennen nähnyt", Loviisa nauroi Frankin selästä. "Meillä olikin ihan liian rentouttavat loppukäynnit", virnistin. Onnekseni ratsukot olivat myös palailemassa tallille, joten villi Lailakin saatiin kesytettyä lyhyen letkan jatkeeksi ja paluumatka sujui turvallisesti pientä pörhistelyä lukuunottamatta.
Viedessäni Lailan varusteita pois satun vilkaisemaan ilmoitustaululle kiinnitettyä valmennuslistaa, jossa mun ja Väiskin nimet komeilivat ylimmäisinä. "Miksuu", mä huhuilin palatessani karsinalle. Tyttö kumartui katsomaan mua Lailan pään alta kulmat kysyvästi kurtussa. "Mähän esittelin sulle viimeks Topin ja kerroin siitä Danielista", aloitin pieni hymy huulillani. Mikaela nyökkäsi hyväksyvästi. "Daniel järjestää valmennuksen, jossa on paikkoja myös tallin ulkopuolisille ratsukoille", jatkoin vihjailevasti hymyillen. Mä suunnilleen näin lampun syttyvän Miksun pään päällä, kun tytön silmiin syttyi innokas katse. Suunnitelma oli täydellinen: me pakattaisiin molemmat suokit kyytiin ja köröteltäisiin Seppeleeseen yhdessä. Samalla mä toivottavasti saisin käännettyä ajatukseni mellastavaan orikaksikkoomme enkä ehtisi punastella arvon herra kouluvalmentajan vakavan katseen alla - tai näin mä ainakin toivoin.
|
|
|
Post by Anni on Jan 3, 2016 18:52:13 GMT 2
Anni & Laila osa 9 Tänään mä lähtisin Seppeleeseen. Siitä tulisi ihan tavallinen reissu: mä kävisin katsastamassa miten porukka olisi toipunut eilisistä hankiralleista ja hoitaisin sekä ratsastaisin Lailan. Ihan tuiki tavallinen päivä siis. Paitsi että mun kädessä, tarkennettuna vasemman sormen nimettömässä, oli jotain siroa ja hopeista, joka saattaisi aiheuttaa pientä häppeninkiä.
"KIHLOIHIN?!?! IIK MILLANEN SORMUS?? APUA MILLASEN HÄÄMEKON SÄ OSTAT?!" Mikaela kirkui pihassa Lusmu käsipuolessaan. Jiri katseli hämmentyneesti virnuillen talon rappusilta, kun Mikaela jätti orinsa niille sijoille ja ryntäsi mun luo, kaapaten mut tän vuoden kovimpaan rutistukseen. "Mä oon niin onnellinen teidän puolesta!" tyttö hihkui ja repäisi lapasen pois kädestäni vetäen sitten kiivaasti henkeä. Pakko myöntää, että minunkin sydänparkani jätti jälleen pari lyöntiä välistä, niin kauniilta ohut sormus sormessani näytti. Ja häkellyttävältä.
Lopulta Mikaela oli päästänyt mut posket innostuksesta edelleen punehtuneena lähtemään kohti Seppelettä ja kiiruhtanut sitten Lusmun perään, joka oli lähtenyt riimunnaru maata viistäen löntystämään tarhoille päin mitä ilmeisimmin ruuan toivossa. Matka Seppeleeseen taittui tänään jotenkin tavallista nopeammin. Mä parkkeerasin auton tutulle paikalle, hiippailin talliin ratsastuskamojen kanssa ja lähdin sitten hakemaan Lailaa. Siihen mennessä olin nähnyt vain Kasperin, jota tuloni ei pahemmin kiinnostanut (mikä oli mulle enemmän kuin okei).
Laila oli tänään kuin iso nallekarhu - kaivettuani vaaleanharmaan tamman esiin paksun toppaloimen alta, se alkoi osoittaa mulle jakamatonta huomiotaan ja halusi olla mukana kaikissa hoitotoimenpiteissä. Jos mä pysähdyin hetkeksikään tarpeeksi lähelle, Laila työnsi päänsä syliini ja jos mä jätin jotain sen ulottuville, tämä esine päätyi tamman suuhun ja sitä kautta toiselle puolelle karsinaa. "Hölmö", puhahdin tammalle, joka nyhti lapasta oikeasta kädestäni. "Tietäisitpä vaan", myhäilin Lailan kosteaa turpaa rapsuttaen. Mustankimo säpsähti käytävältä kuuluvaa töminää, mutta kääntyi sitten höristämään korviaan. Kuulin Salman äänen ja pian brunette ilmestyikin karsinan ovelle Fiia vanavedessään. "Moikka!" Salma hyräili ja antoi Lailan nuuhkia kättään. "Ootko lähdössä ratsastamaan?" "Joo, aattelin käydä pyörittelemässä Lailaa hetken kentällä ilman satulaa, ettei mene ihan jumiin eilisestä, kun huomenna on ne kisatkin", vastasin hymyillen. "Aah, mä oon just menossa puunaamaan Bonnien ja Birkin", Salma kertoi ja sai Fiian naurahtamaan. "Mä pääsin henkilökohtaiseksi avustajaksi", nainen virnisti hyväntuulisesti. Naurahdin ja katselin Lailaa, joka hivuttautui ovea kohti. "Näkyillään!" Salmis hymähti ja lähti ulko-ovea kohti Fiia seurassaan. Kun olin varmistanut, ettei käytävällä ollut enempää porukkaa, riisuin vihdoin lapaseni ja suitsin Lailan niin ripeästi kuin kykenin.
Laila liikkui lumisella kentällä letkein askelin. Kun olin alkukäyntien jälkeen saanut ratsastettua tamman hyväksi käynnissä, olin siirtynyt ravaamaan keskiympyrälle. Pienen alkupuhinan jälkeen Laila oli rauhoittunut ja malttoi liikkua kentällä kaikessa rauhassa, ilman turhaa kyttäämistä. Hetkeksi mä olin jo unohtanut, miksi tallille tulo oli tehnyt oloni levottomaksi. Tuntui yhtä aikaa hullulta ja koomiselta, että yksi sormus sai mun koko olemuksen hermostuneeksi - eihän siinä pitänyt olla mitään erikoista. Ei siinä ollutkaan, mutta jossain takaraivossa kalvoi silti pieni epäilys siitä, miten ihmiset tähän suhtautuisivat. Porukat olivat olleet mun puolesta aidon onnellisia ja Mikaelan reaktio oli ollut hellyyttävä, mutta minkäs mä mun mielikuvitukselleni mahdoin. En tohtinut ratsastaa Lailaa kauaa, joten ravipyörittelyn jälkeen otin kierroksen laukkaa molempiin suuntiin, ravailin vielä hetken ja kävelytin tamman pois. Lailakin tuntui ihan tyytyväiseltä pikku hölkkäilyn jälkeen ja aloitti heti selästä laskeuduttuani jakaa hellyydenosoituksia uudelleen, tällä kertaa pakkasessa huurtuneiden turpakarvojensa kera.
Hoidin Lailan kaikessa rauhassa, käärin sen loimien suojaan ja vein tarhaan nauttimaan päiväheinistään. Sen jälkeen minulla oli hyvin aikaa puhdistaa ja rasvata Lailan satula ja suitset, pestä suojat juuriharjan kera sekä siivota harjakori. Lopulta mä tunsin velvollisuudekseni käydä yläkerrassa, sillä olin kuullut Emmyn huhuilevan porukkaa hetki sitten kahville. Sormus tuntui painavan ainakin kymmenen kiloa ja vetävän mun koko käden maata kohti hiippaillessani oleskeluhuoneeseen. "Anni!" Cepa hihkaisi sohvalta. Mä hymähdin nopean tervehdyksen yhteisesti kaikille ja yritin käsitellä kaikessa rauhassa sen faktan, että huoneessa oli aika paljon porukkaa. Oli Cellaa, Allua (joka näytti jotenkin tavallista tyytyväisemmältä), Sandraa, Rosaa, Inkeriä, Brittaa, Emmyä, Wenlaa, Danielia (vaikka se ei vakavan ilmeensä kanssa oikein sopinut joukkoon), Robertia, Tuuliaa ja jopa Salma ja Fiia olivat ennättäneet poninpuunausoperaatioltaan kahville. "Allu hei hyvää synttäriä", mutisin istuutuessani sohvalle Cellan ja Aleksanterin väliin - normaalisti teko olisi sotinut kaikkia moraaliteorioitani vastaan, mutta mitäs olivat jättäneet epämääräisen raon välilleen. "Kiitti", Aleksanteri vastasi ilmeisesti hämmentyneenä siitä, että mä tiesin asiasta. En mä asiaa koskaan ollut uudelta best buddyltani tiedustellut, mutta Cella oli eilisessä myöhäisillan vuodatuksessaan asiasta maininnut pariinkin otteeseen.
Koska Emmyn kailotuksen ansiosta ensimmäinen pannullinen kahvia oli mennyt hetkessä, jouduin odottelemaan toista. Riisuin vaivihkaa lapaseni, mutta piilottelin käsiä automaattisesti niiden lomassa - etenkin toista, ja sitä tiettyä sormea. Samalla yritin hokea itselleni, ettei mun oikeasti tarvinnut käyttäytyä kuin teinityttö ensimmäistä poikaystävää esitellessään. No, käyttäydyin silti. Pakottauduin ylös sohvalta ja vasen käsi hujahti taskuun niin nopeasti, etten edes ehtinyt ajatella. Manasin hiljaa mielessäni ja kävin hakemassa kupillisen kahvia, jonka sain tuotua - onnekseni tai epäonnekseni - vallan mainiosti oikealla kädellä. Uppouduin ajatuksiini porukan tasaisessa puheensorinassa. Hörpin kahvia tasaiseen tahtiin ja sen tuoma lämpö teki ratsastuksen jälkeen hyvää. "Anni", Cella sanoi mun nimen ihan yllättäen. Blondin äänessä oli joku hässy vivahde: miks se puhui noin korkealla äänellä? Samassa mä tajusin nostaneeni taskussa lymyilleen vasemman käden kahvikuppia vasten saadakseni sen lämpimäksi, ja vasemmalla puolella istunut Cella oli haukankatseellaan tajunnut. Että. Mä olin. Ei herranjumala. Mä olin. Kihloissa. Cellan suusta se sana kuulosti vielä epätodellisemmalta ja puheensorina lakkasi kuin seinään kaikkien kääntyessä katsomaan meitä, tarkennettuna mua ja mun vasenta nimetöntä.
"EIKÄ!!" "Miten se kosi?! Kai se oli maailman romanttisinta?" "Ihanaa, onnea molemmille!" "Mä en kestä tätä!" "Mä en kestä sua." "Hei pliis SE ON MENNY KIHLOIHIN älkää tapelko!"
Mä en todellakaan pysynyt mukana siinä kuohunnassa, mutta tajusin kyllä Cellan kapsahtaneen kaulaani vähintään yhtä rajusti kuin Miksu aiemmin ja vieressäni istuvan Aleksanterin pöllähtäneen katseen. Siinä hötäkässä mä ehdin nähdä jopa vilauksen hymystä Danielin huulilla - vai olinkohan mä sittenkin nähnyt omiani? Musta tuntui, että sen höykytyksen jälkeen mä selviäisin mistä vain. Kun porukka oli ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen palannut vaihtoehtoisesti aiempien puheenaiheidensa pariin tai vasta takaisin istumapaikalleen, mun huulilta karkasi helpottuneen hysteerinen nauru. Cella katsoi mua huvittuneena, eikä Allunkaan hölmistynyt ilme ottanut loppuakseen, ei sitten millään.
|
|
|
Post by Anni on Jan 16, 2016 14:12:41 GMT 2
Anni & Laila osa 10 hermot koetuksella 15.1.2016
Pysähdyin käytävälle tuijottamaan tuntilaista, jonka elämä näytti jollain tapaa pysähtyneeltä: se oli jähmettynyt patsaaksi Windin karsinan edustalle ja raippa sen lapasen verhoamasta kädestä putoaisi hetkenä minä hyvänsä. Hiippailin vaivihkaa lähemmäs, sillä halusin nähdä, mikä oli pistänyt nuoren tytön maailman noin palasiksi. Olikohan joku sen kavereista päätynyt Windin hampaisiin? En kuitenkaan ehtinyt kauhuskenaarioissani pitkälle, kun mun teki mieli heittäytyä peittämään lapsiparan silmät edessä aukeavalta näkymältä - vaikka siinä vaiheessa se oli luultavasti jo aivan liian myöhäistä. Jurottavan Windin takana, karsinan nurkassa, todennäköisesti omasta mielestään piilossa kököttivät Cella ja Aleksanteri. Tai no, oikeastaan se näytti siltä, että Cella oli niitannut Allun seinälle, mutta kuitenkin, kiihkeältä vaikutti. Siinä vaiheessa, kun Allun kädet tavoittelivat Cellan kapeaa lantiota, mä rykäisin. Allu pomppasi noin metrin ilmaan, samoin mun edessä seisonut junnu. Cellan posket punoittivat, kun blondi yritti huultaan purren peittää ei-niin-viattoman virnuilunsa. "Joojoo, show on ohi", mutisin lettipäiselle tytölle, jonka silmät kiiluivat jättimäisinä kuin kahden euron kolikot. Ihmeekseni tyttö lähti kuin lähtikin, hitaasti mutta varmasti, hivuttautumaan kohti Lemonin karsinaa.
Cella seisoi käytävällä tyytyväisesti virnuillen. Aleksanteri sen sijaan tuijotteli kenkiään vähemmän tyytyväisen näköisenä, kun mä tapitin sitä kädet puuskassa. "Toi tyttö sai varmaan elinikäiset traumat", huomautin. "Höpö höpö, telkkarista näkee pahempaakin", Cella hymähti. "Oliko se niin pahaa?" Allu rykäisi yllättäen, mykistäen mut ja Cellan hetkellisesti. Cepan virne leveni entisestään, enkä mä voinut kuin pyöräyttää silmiäni. "Sitä mä vaan, että voisitteko te pehmopornoilla jossain vielä pykälän suojaisemmassa paikassa?" tiedustelin. Sisäinen minäni hyppelehti toki voitonriemuisen tanssin tahdissa, koska mä olin aina liputtanut #cellanterin puolesta, mutta välillä oli ihan hauskaa leikkiä kukkahattutätiä. Musta vaan tuntui, että Cellan virnuilu johtui nimenomaan siitä, että mun esitys oli vähemmän uskottava kuin mä olin luullut.
"Anni, ehditkö tulla käymään?" Anne huhuili toimiston suunnalta. Huikkasin myöntävän vastauksen ja varmistin, että juuri tunnilta Lailan kanssa tullut tyttö (ei siis se, jonka henkinen tasapaino oli luultavasti lopullisesti horjahtanut) sai vietyä tamman turvallisesti karsinaan. "Niin?" kysyin hetkellisesti kännykkäänsä keskittyneeltä Annelta. "Lailalla oli tänään vähän pöllövirtaa", tallinomistaja huoahti kireästi hymyillen. "Ihme, että se lapsiraukka pysyi mukana kun möröt hyökkäilivät Lailan kimppuun joka nurkasta. Meinasivat muutkin ottaa siitä kipinää." "No justiinsa! Mä mietinkin, että olipa hiljaista tyttöä tunnin päätteeksi", irvistin. Anne nyökkäsi. "Vaihdoin Lailan pois illan viimeiseltä tunnilta, oisitko sä kehdannut käydä sen selässä? Että saisi purettua ylimääräisiä virtoja." Nyökkäsin hymyillen. En ollut suunnitellut ratsastavani tänään, olihan Väiskikin saanut vapaapäivän karsean kelin vuoksi. Pakkanen oli hellittänyt, mutta sen korvannut lumimyräkkä oli päivällä tehnyt ratsastuksesta utopistisen ajatuksen. Nyt mun täytyisi uhmata talvea, ettei pönttö-Laila pääsisi maneesiin riehaannuttamaan tuntihevosia enää yhtään enempää.
Kun olin käynyt pysäyttämässä Lailan purkuoperaation ja topannut itseni michelinukoksi, heitin Lailan lautasille ratsastusloimen ja lähdin päättäväisesti johdattamaan tammaa ulos. Laila yritti tehdä stopit jo ovelle, mutta maanittelin hienohelman piristävään ulkoilmaan (lue: polveen asti yltävään hankeen ja tuiskuun, joka piiskasi kasvoja kuin tuhat jääpiikkiä). Niin absurdilta kuin se tuntuikin, hetkeä myöhemmin mä istua törötin Lailan satulassa valaistulla kentällä. Lunta satoi edelleen, mutta onnekseni tuuli oli tyyntynyt hieman ja sää oli ihan siedettävä. Alkukäynneissä Laila oli käyttäytynyt ihan erikoisen hyvin, mutta se olikin vain tyyntä myrskyn edellä - heti otettuani ohjat käteen alkoi tanssahtelu ja jokaisen varjon vahtaaminen. Kun kimo lopulta keksi kavahtaa omaa varjoaan, multa loppui ymmärrys ja patistin tamman reippaaseen raviin. Jos mä olin joskus tuntenut oloni jo ihan kotoisaksi Lailan selässä, tänään fiilis ei yltänyt lähellekään sitä tasoa. Puoliveritamma oli kuin saippuapalanen, joka lipsui ja kimpoili vuorotellen jokaiseen ilmansuuntaan tasapainoani koetellen. Laukassa Laila intoutui jopa tarjoilemaan mulle pari pukkia, jotka katkaisivat kamelin selän - ainakin mun osaltani.
Mä suunnilleen murisin ääneen keksiessäni Lailalle tekemistä: voltteja, ympyröitä, asetuksia, väistöjä, lisäyksiä. En voinut hetkeksikään unohtua matkustelemaan, tai Laila otti ohjat omiin käsiinsä. Tunsin hien kihoavan otsalleni, kun jatkoin vääntämistä tamman kanssa, saaden sen kuulolle vain sekunniksi kerrallaan. Kun Laila oli laukannut pari kierrosta molempiin suuntiin liehumatta, mä siirsin sen raviin ja keventelin pois. Ei, mä en ollut saanut tammaa hyväksi, mutta olin saanut sen liikutettua ja keskittymään edes hetkeksi muuhun kuin mörköihin, ja se riitti tältä erää.
"Olitko sä kentällä ratsastamassa?" Britta ihmetteli Lassen karsinasta taluttaessani Lailan karsinaansa. "Kyllä", hymähdin ja puistelin enimmät lumet yltäni. Britta tirskahti. "Oliko kivaa?" "Laila keskittyi noin viisi sekuntia minuun ja pönttöili loput ajasta, siitä voi varmaan päätellä jotain", irvistin. Lailan karsinan ovelle ilmestynyt Britta hymyili myötätuntoisesti, rapsuttaen Lailan lumista turpaa. "Näiden kanssa ei aina mee niinku elokuvissa", tyttö hymähti olkiaan kohauttaen. Vilkaisin Brittaa ja nyökkäsin pieni hymy huulillani. Laila tönäisi mua kevyesti päällään, kun avasin suitsien remmejä. Karsinassa tamma oli taas kuin enkeli, enkä mä osannut enää murjottaa. Rapsutin tamman lumen ja hien kastelemaa kaulaa mietteliäänä. "Jäät kyllä revanssin velkaa", mutisin hiljaa ja siirryin avaamaan satulavyötä kohmeisilla sormillani.
|
|
|
Post by Anni on Apr 18, 2016 13:20:08 GMT 2
Anni & Laila osa 11 talviunilta heräämistä 17.4.2016
Oli mun onni, ettei hevoset osanneet puhua, koska jo pelkkä Lailan ujo, hivenen epäilevä katse raastoi mun sydänparkaani. "Voi hönö", mutisin mustankimon otsaa rapsuttaen. Tamma oli katsellut mua sen näköisenä viimeksi syksyllä, kun me oltiin oltu vielä tutustumisvaiheessa - ja siinä me oltaisiin kohta uudestaan, jos mä en petraisi. Mun hoitajanpesti oli viimeisen kuukauden aikana rajoittunut pariin viikkokäyntiin: olin käynyt pelastamassa Lailan varusteet keväisen kuran alta, auttanut tuntiratsastajia ja käynyt itse tamman selässä yhden käden sormilla laskettavina päivinä. Ei mitään kuukauden parhaan hoitajan tittelin arvoista touhua.
Mutta tänään mä olin päättänyt antaa Väiskille vapaapäivän ja suunnata sijaan Seppeleeseen, koska nyt pyhittäisin kaiken aikani Lailalle. Väiskin treenaus oli suurin syy, miksen ollut ehtinyt Seppeleeseen yhtä usein - kotikenttä oli sulanut ja pohja oli täydessä valmiudessa kevään treenejä varten. Koska meillä oli kokonaiset kolme oria ja saman verran ratsastajia, mä olin jo suunnitellut valmentajien, mukaan lukien Danielin, kutsumista mestoille, jotta treeniin tulisi jotain järkeä. Mutta kaiken tämän keskellä mä olin potenut huonoa omatuntoa Lailan vuoksi, vaikkei se mun oma ollutkaan. Kavioliitto se silti oli.
Keväinen aurinko lämmitti selkää, kun harjasin harjauspuomiin kiinnitettyä Lailaa rauhallisin vedoin. Tamma oli jo luopunut talvikarvaenemmistöstään, mutta sain silti vetäistyä jonkinlaisen talvikarvapalleron henkeeni ja siitä seurasi niin yllättävä kakomisefekti, että Laila-raukka oli saada slaagin. "Rauhassa", mutisin yskimisen lomasta tavoitellen päätään nykivän tamman riimua. Mustankimon ilme oli näkemisen arvoinen, kun se ei tiennyt oliko vaara ohi vai ei ja tyytyi vain pälyilemään mua pää taivaissa. "Pöhkö", naurahdin ja jatkoin harjaamista, tällä kertaa suu visusti suljettuna.
Oli outoa ponnistaa reilut kymmenen senttiä korkeamman hevosen selkään. Mä kuitenkin tiesin, että olisin hetken hapuilun jälleen sujut ratsunvaihdoksen suhteen - Laila oli niin mulle passeli hevonen, että se melkein huvitti. Joinain päivinä musta jopa tuntui, että Laila tuntui sopivammalta kuin Väiski, mutta onneksi normaaliolosuhteissa hevoset olivat mun arvomaailmassa samalla viivalla. Mä en ollut edes harkinnut maneesia, koska sää oli niin kaunis ja kentällä oli reilusti tilaa. Heilautin tervehdyksen Siken selässä istuvalle Pipsalle, joka morotti takaisin kentän toiselta puolen. Laila katseli vuonohevosta korvat hörössä kaviouralla tallustaen. Puoliveritamman reipas askellus, satulan pehmeä narina ja Lailan auringossa kiiltelevä karva tekivät musta niin tavattoman iloisen, ettei ratsastuksesta voinut tulla kuin hyvä. Ja niin siitä tulikin.
Laila eteni ympyrällä rentona pyörivässä laukassa, jota pystyi säätelemään miten vain - tamma lyhensi laukkaa keinuen lopulta paikoillaan ja vastaavasti pidensi sitä niin helposti, että keskilaukat olisivat vakuuttaneet koulutuomarinkin. Pienellä puolipidätteellä Laila tiputti laukan raviksi, jonka voima tuntui alkuun heittelevän mua satulassa kuin jauhosäkkiä. Pidin kuitenkin pintani, käänsin tamman päädystä lävistäjälle ja pyysin venyttämään askeltaan. Samaan aikaan kun vaadin Lailalta enemmän, venytin myös itseäni lähemmäs äärirajoja ja se tuntui siinä hetkessä niin mahtavalta, että siihen lävistäjään oli hyvä lopettaa.
"Ootko menossa maastoon?" huikkasin Salmalle, jonka olin nähnyt loppukäyntiemme aikana ponnistavan Bonnien selkään pihamaalla. "Joo, aattelin käydä kävelyllä. Lähdetkö mukaan?" Ja mähän lähdin. Kukapa nyt kieltäytyisi loppukäynneistä keväisessä metsässä, jonka lintujen laulu kiiri kentälle saakka? En minä ainakaan.
|
|
|
Post by Anni on Apr 22, 2016 21:10:12 GMT 2
Anni & Laila osa 12 #danniongelmia 22.4.2016
Koska mä olin edelleen ehdolla kevään koomailijaksi, olin päättänyt edes yrittää karistaa sitä viittaa harteiltani ja hakenut tarhassa möllöttäneen Lailan sisälle hyvissä ajoin ennen tuntilaisten saapumista, puunatakseni tamman edustuskuntoon. Laila lepuutti toista takastaan ja kuikuili mun harjauspuuhia korvat uteliaasti hörössä. Tamma tuntui antaneen mulle anteeksi viikonloppuisten hengailujen (estekurssin) ansiosta ja mä halusin vakuuttaa sille, että musta oli kahden hevosen omaksi ihmiseksi. Niin hölmöltä kuin se kuulostikin, mä olin silti varma, että Laila arvostaisi sitä.
"Kylläpä sen jouhet kiiltää", Sandra huokaisi pysähdyttyään Lailan karsinan edustalle. "Parempi olisikin, oon tunkenut niihin varmaan puoli pulloa tätä", puuskahdin ja kohotin jouhienselvitysaineputelia, jonka ääntä Laila oli aluksi skitsonnut. "Voit tulla milloin vaan Ariston hännän kimppuun, se pitäis varmaan pestä", Sandra irvisti ja jatkoi sitten matkaansa. Kevät ja kurakelit olivat kieltämättä yhdistettynä hengitysilmassa leijuviin karvoihin melkoinen kombo, joka koetteli vuorollaan jokaista hevosenhoitajaa.
Lailan ratsastajan saavuttua mä haahuilin tallin käytävällä kuin orpolapsi. Vasta Danielin tullessa vastaan Topia taluttaen mä havahduin ja kipitin yläkertaan tutulle ja turvalliselle sohvalle. "Voitko sä uskoa, että Jiri kyseli multa yks päivä Danista?" puhahdin spontaanisti Aleksanterille, joka hörppi kahvia pöydän ääressä. Huoneessa ei ollut muita, koska mun tehokkuudesta (mistäpä muustakaan?!) innostuneet Sussu ja Tuulia olivat yhteistuumin lähteneet puunaamaan hoidokkejaan. "Täh? Danielista?" Allu kysyi ja katsoi mua hölmistyneenä. "Jep. Ei se esittänyt mitään sen kummempia kysymyksiä, mutta mä aistin että joku sitä ärsytti", selitin otsa kurtussa. Allu mittaili mua katseellaan ja tuntui harkitsevan sanojaan. "Ootko sä varma? Ettet vaan ole tulkinnut väärin?" Mulkaisin Allua niin äkäisesti kuin hyvältä tuuleltani kykenin. "No joo? Se ihmetteli, että eikö Danielilla ole muita valmennettavia, kun se viihtyy meillä niin kauan", jupisin. "Ja siis yleensä se antaa vaan kunnon palautteen ja kotiläksyjä." "Yleensä?" "No voidaan me puhua muustakin, me ollaan kavereita. Kai?" mä vastasin epävarmasti. Allu nyökytteli vaitonaisena. "No kai sä sanoit ton Jirille?"
Jäin miettimään Aleksanterin kysymystä, joka kuulosti jälkikäteen ajateltuna hyvin viisaalta. Olinkohan mä tehnyt tilanteen tarpeeksi selväksi? Ja miten se oli aina Daniel, jonka vuoksi mä olin näissä tilanteissa? Ensin Lynn, nyt Jiri. Kuulin kavioiden kopinaa ja vilkaisin portaikosta tallikäytävälle vain nähdäkseni Topin ja no, tottakai ajoitukseltaan ärsyttävän täydellisen Danielin. "Anni?" Danin ääni kysyi yrittäessäni poistua tallista vähin äänin. Irvistin, mutta kääntyessäni ympärille loihdin kasvoilleni uteliaan hymyn. "Niin?" "Sovittiinko me jo seuraava valmennuspäivä?" Daniel kysyi hieman nolostuneen oloisena. "En ollut merkinnyt kalenteriin mitään, nää opettajanhommat sekoittaa mun pään. Pitäisi vielä pitää yksi tunti tänäänkin." "Ei sovittu mitään, oli puhetta että katsellaan ensi viikolla", vastasin sama liioitellun iloinen hymy huulillani. Daniel kohotti toista kulmaansa. "Hmh, hyvä?" mies hymähti katsoessaan mua huvittuneena. "Jirillä on vähän ongelmaa noiden valmennusten kanssa", mä livautin ennen kuin ehdin hillitä itseäni. Danielin silmät laajenivat kummastuksesta ja mun oli pakko harppoa Topin karsinalle, koska en syystä tai toisesta halunnut koko tallin kuuntelevan - vaikka iltaryhmäläisiä olisivat moiset juorut eittämättä kiinnostaneetkin. "Tässä on nyt vähän sama homma kuin Lynnin kanssa", myönsin mahdollisimman rempseästi, yrittäen peitellä ääneeni hiipivää kiusaantuneisuutta. "Niinkö?" Daniel kysyi hämmentyneenä. "Ja mä kun luulin, että me tultiin Jirin kanssa toimeen." "Äh, unohdetaan koko juttu? Kyllä mä saan sen aisoihin", ehdotin. Daniel nyökkäsi ja kääntyi riisumaan Topilta suitsia. Miehen hiljaisuus ärsytti mua - ehkä me ei oltukaan kuin satunnaisia juttukavereita, jos hiljaisuudesta päätellen sitäkään. Miksi mä olin edes kertonut koko asiasta? "No, ei mulla muuta", hymähdin totisesti, käännyin kannoillani ja kävelin pois. Eipähän olisi Jirilläkään enää aihetta huomauttaa asiasta, koska mä olin melko varma, että mun ja Danin kaverilliset juttutuokiot olivat menneen talven lumia.
|
|