02.10.2017
Pipsa keinui Siken tynnyrimäisen pyöreällä selällä edessämme. Oksien välistä pirteästi kurkisteleva iltapäivän aurinko lämmitti kasvoja. Harry eteni raukeasti ruskaan pukeutuneessa metsässä. Se venytti kaulaansa ja rapsutin sitä vähän harjanjuuresta. Oli mukava palata valmennuskuurilta jälleen vanhoihin kuvioihin Seppeleeseen. Ehkä se saisi apeaan Robertiin vähän jotain potkua, kun näki tuttuja naamoja yläkerran oleskelutilassa ja pääsi piiloutumaan tuttuun karsinaan maailman pahuudelta. Eikä tarvitsisi kohdata Danielia ihan niin useasti päivässä…
"Mulla on,
köh köh, vähän kipee olo tänään,
köh", Robert oli selittänyt mulle puhelimessa tänään aamulla. "Ehkä on parempi jos sä vaan ratsastat Harryn tänään. Joku rento,
köh, käyntimaasto vaan. Se kuitenkin tykkää hölläilystä ja etenkin Danielin koulurääkkäyksen jälkeen. Ja voit laittaa sille iltapuurot kanssa."
Joopa joo, mä olin vähän silmiäni pyöräyttäen hyväksynyt sangen mukavan kohtaloni, kerännyt luuni ja lähtenyt polkemaan tallille. Kyllä mäkin olin elämässäni vähän köhää kehitellyt, kun ruotsin sanakoe odotti seuraavana aamuna. Mutta koska mä ymmärsin kyllä varsin hyvin mistä nyt tuuli, en hangannut vastaan vaan toivottelin pikaista paranemista. Tämäkin olisi ohimenevää, aivan kuten hoitajahakujen (joka kerta) mielipiteitä jakavien tulosten aiheuttama kaaos tallilla. Ainakin mä kovasti toivoin niin.
Mä olin huomannut, että Robertin itsetunto ratsastajana tuntui olevan aika pohjalla. Mutta hevosen palauttaminen kisarutiineihin ja hyvään kuntoon oli oletettavasti yhtä turhauttava ja hikinen prosessi kuin Robertin mahduttaminen sen ajan kultaaman kisa-ajan ratsastushousuihin. Ja mä kyllä tiesin, että itse omistajakin oli tietoinen, että edessä olisi pitkä ja aikaa vievä tie, johon sisältyisi jojottelua edistyksen ja pakituksen välillä, mutta himo tuloksiin oli kova. Aivan kuten mullakin. Olisi kyllä hienoa ripustella ruusukkeita karsinan oveen tai seistä ylpeänä palkintojenjaossa oman hoitohevosen vieressä, kun sille laitetaan hieno voittajaloimi päälle tai seppele kaulaan.. Mutta mulle Harry oli aina täydellinen paras kaveri, kisamenestyksestä huolimatta!
"Hei Jutta", Pipsa rikkoi hiljaisuuden ja pysäytti poninsa, jonka pörröiseen takapuoleen Harry oli törmätä. Pitkä poninhäntä heilahti, kun tyttö kääntyi katsomaan mua olkapäänsä yli. "Mä en oo ikinä mun Seppele-aikana kääntynyt tästä tonne vasemmalla olevalle polulle. Ootko sä? Tiiätkö mitä tuolla tien toisessa päässä on?"
Mä pudistin päätäni epävarmasti. "Se on varmaan vaan joku umpikuja. Kasvanut ihan umpeenkin."
"Käydään kattomassa! Onhan meillä kuitenkin puhelimet jos eksytään tai jotain."
Vastahakoisesti mä käänsin Harryn vaaleanpunaisen turvan umpeen kasvaneelle pikkupolulle. Sikke seurasi kuuliaisesti perässä ja pärskähteli tyytyväisenä. Johtohevosena oli rankkaa. Harry asteli varovaisesti sammalta ja muuta aluskasvillisuutta puskevalla polulla ja oli kompastua omiin lapiokavioihinsa kasvillisuuden muuttuessa vielä tiheämmäksi. Tällä polulla ei oltu tassuteltu pitkiin aikoihin, mä mietin hiljaa ja kohensin kulunutta heijastinliiviä, jonka Hanski oli mulle moittien sysännyt satulahuoneen kaapista, kun kuuli meidän maastosuunnitelmista. Jos vielä kerran olette aikeissa uhata turvallisuuttanne noin, niin ilmoitan tästä jonnekkin! Hanski oli tuhahtanut puoliksi loukkaantuneena meidän vastuuntunnottomuudestamme ja mennyt matkoihinsa.
"Täällähän on ihan mahtavat maisemat!" Pipsa hihkaisi innosta pinkeänä. Polku kulki melko jyrkkää rinnettä pitkin, niin että maisema avautui kauniisti kullankeltaisille pelloille, jotka olivat pian täydellisessä kunnossa sänkkäriratsastelulle. Odotin innolla, että pääsisin kuvailemaan Robertin ja Harryn tuuppailuja pellolla. Ilmassa tuoksui syksyisen raikkaalle ja oli helppo hengittää. Kaiken lisäksi kirkas syyssää sai metsän hehkumaan kuin liekki, oranssin ja keltaisen eri sävyissä. Mä niin pidin syksystä!
Harry sen sijaan ei tuntunut pitävän maisemasta. Sen aiemmin pumpulinpehmeä käynti oli muuttunut jäykäksi ja tamma painoi kuolaimelle vähän hermostuneena.
"Onkohan täällä jossain hirvi tai joku lähellä?" mä mietin vähän huolestuneeseen sävyyn ja katselin ympärilleni. "Harry on yhtäkkiä ihan kummallinen enkä varmana haluu törmätä mihinkään villieläimiin tän jänishousun kanssa."
"Jos jatketaan vielä vähän matkaa? Harry varmaan vaan hermoilee kun ollaan uudessa paikassa. Pitäähän tän polun joskus päättyä ja eihän me nyt voida kääntyä takaisin, kun polkumysteeri on selvittämättä."
"Jatketaan vaan", Pipsan seikkailunhalu sai mutkin vähän innostumaan, ja kannustin Harryn taas reippaaseen käyntiin, vaikka harmaakorva etenikin hyvin varovasti polulla.
Sikke palasi johtohevosen rooliin ja sain itse uppouduttua takaisin turvaan pörröisen vuonohevostakapuolen taakse. Pipsa yritti ystävällisesti keventää tunnelmaa ja vilkaisi mua vähän väliä olkansa yli jutellen niitä näitä, mutta mulla oli vaan niin paljon ajateltavaa että keskustelu jäi aika vaisuksi.
Havahduin ajatuksistani vasta tovin kuluttua, kun Harry oli jälleen törmätä Sikkeen ja saada kaviosta nenäänsä.
"Kato!" Pipsan ääni oli hämmästynyt.
Edessä, tiheiden kuusien varjossa, oli punainen mökki. Pihan ruoho oli pitkää ja koko miljöö näytti siltä, ettei siellä ollut asuttu ikuisuuksiin. Talon ikkunoita oli rikottu. Puutarha rehotti villinä ja pihakeinukin oli alkanut kylmissään kerryttää sammaleista villapuseroa jäseniinsä. Haalistunut, lumen painosta joskus romahtanut lato reunusti pihapiiriä ja sen edessä oli kaksi ikivanhaa autoa, joista toisesta puuttuivat renkaat. Pihakaivon naru oli katkennut ja vanha ämpäri sen vieressä umpeen ruostunut. Jotenkin syksyn ruskan värikkäiksi maalaamat lehdet saivat tämän unohdetun maiseman näyttämään kodikkaalta ja uskomattoman kauniilta.
"
Hylätty talo?" mä sanoin ja vilkaisin Pipsaa varovaisen uteliaana.
"Meidän on ihan
pakko tutkia, mikä paikka tää on!!" Pipsa oli jo hypännyt poninsa selästä. "Ei nyt pidä alkaa tylsäksi, kun ollaan tänne asti vaellettu. Tästä riittää kyllä kerrottavaa yläkerrassa!"
Mäkin rohkenin hyppäämään alas Harryn satulasta.
"Joo mutta ei olla kauaa. Ja ollaan varovaisia, pimeäkin tulee aika nopeasti", ajatus hylätystä talosta keskellä metsää, vielä pimeässä, sai mun ihon kananlihalle. "Ei otettu kuitenkaan mitään otsalamppujakaan mukaan."
Pipsan repusta kaivettiin riimunarut ja hevoset sidottiin hetkeksi pihan muutamaan tukevan näköiseen koivuun. Harrykin rentoutui, kun sai painaa päänsä kesän viimeisiin ruohotuppoihin.
Ovi oli jäänyt lukitsematta. Varovasti Pipsa ja minä työnsimme nenämme hämärään eteishuoneeseen. Sisällä oli viileää ja haisi tunkkaiselle. Naulakossa roikkui koinsyömä villuri ja keltainen sadetakki. Vanha räsymatto oli puhtaan näköinen, ja paksua pölykerrosta lukuunottamatta sisällä oli kohtuu siistiä.
Eteisestä oli käynti olohuonetta muistuttavaan tilaan. Se oli melko tyhjä ja osa huonekaluista oli peitetty lakanoilla. Vanha kaappikello kohosi korkeana huoneen perällä ja ilmassa maistui pöly. Olohuoneen ikkunoissa roikkuivat rumat kukalliset verhot ja seiniä vuorasivat värikkäät ryijyt. Vanhan piirongin päällä oli ylioppilaskuva 80-luvulta, jossa nuorta Heather Locklearia muistuttava isotukkainen tyttö hymyili ujosti ällökirjavan taustan edessä.
"Vitsi miten mahtava paikka, täällähän vois melkein asua!" Pipsa oli riemuissaan mökkiseikkailusta, eikä ollut huomaavinaankaan mun varautunutta asennetta.
Makuuhuoneen lattialla oli sekalainen kasa miestenlehtiä ja tyhjiä kaljatölkkejä, ja sänky oli jäänyt petaamatta. Mun vilkas mielikuvitukseni ehdotti, että ehkä joku oli juuri nukkunut tuossa sängyssä. Yöpöydällä oli haalistunut kuva hymyilevästä avioparista, jota ihailin pitkään. Ennen vanhaan rakkaus tuntui olevan niin aitoa. Silloin ei tarvinnut varmaankaan kestää vanhempien avioeroa...
Keittiö oli pieni ja tunkkainen. Verhot olivat vähän reikäiset ja ikkuna pölyyntynyt. Tiskipöydällä oli säilykepurkkeja, likainen kattila ja muutama astia.
"Miten nää ei ole homeessa?" mä tuumin katsellessani tiskejä kun Pipsa kaiveli kaappeja. "Luulis että vuosien jälkeen ajan kulusta näkyis jotain merkkejä."
"Täällä haisee niin tunkkaselle, ettei edes home halua asettua tänne", Pipsa virnisti ja näytti hernekeittopurkkia. "Täällä on kyllä kaapit yllättävän täynnä ruokaa."
"Ehkei home, mutta ehkä joku muu", mä säikähdin vähän ajatusta.
Oltiinko me jonkun asuttamassa hylätyssä mökissä?
Pipsa mulkaisi mua vähän varoittavaan sävyyn, mutta jatkoi kaivelua. Kaappien ehdoton aarre oli vanha, käsin kirjoitettu keittokirja, josta löytyi resepti niin makaronivelliin kuin nauraviin nakkeihin. Hauskasta löydöstä huolimatta mua alkoi kuumottaa ajatus siitä, että oltiin kutsumattomia vieraita jonkun kodissa. Kohta joku hylätyn talon asukki hyppäisi viidakkoveitsen kanssa nurkan takaa ja jäätäisiin ikuisesti sen panttivangeiksi ja jouduttaisiin palauttamaan sen kaljatölkit koko loppuelämän ajan. Pipsa kyllä huomasi mun hermostuneen pälyilyn ja hoputti mut ulos talosta.
"Hyi, ei mennä enää ikinä tonne", mä parahdin kun irrottelin harmaakorvaa koivusta. "Ällöä olla jossain hylätyssä kodissa. Ties mihin se omistaja on kadonnut."
Toisella koivulla poninsa parissa häärivä Pipsa nauroi vähän hermostuneena, mutta ei kommentoinut asiaa sen enempää, vaan kapusi hallakkonsa selkään ja valmistautui lähtöön. Mäkin onnistuin kiipeämään melkein parin metrin korkeuteen vanhalta kannolta. Oleskeluhuoneessa tulisi riittämään puheensorinaa, kun uudet ja vanhat hoitajat kuulisivat oudosta mökistä keskellä metsää.
"Kukakohan tuolla on asunut?" mä mietin ääneen kun olimme kääntäneet nenänpäät kohti kotia.
"Ja kukakohan siellä nyt asuu?" Pipsa lisäsi varovasti.