09.01.2016
Punainen Opel hyrräsi kylänraittia kohti Seppelettä. Joel hyräili Britney Spearsin Toxicin tahtiin ja puristi pörröistä ratinsuojusta vahvoilla sormillaan. Vilkaisin hiljaa velikultaa, joka notkui kertosäkeen tahtiin ja saa koko auton hytkymään mukanaan.
Mulla oli ollut ikävä.Pari vuotta sitten se oli saanut jonkun hienon päähänpiston pyrkiä jenkkilään opiskelemaan fysiikkaa. Osittain lahjakkuutensa innoittamana, osittain tuuheatukkaisen amerikkamuikkelinsa Samanthan perässä. Ja kaikki eteni niin nopeasti, pian meidän pieneen tummanvihreään postilaatikkoon Kuusikujalle jätettiin kirjekuori. Sen jälkeen Joelin
pieruverkkarit-plus-proteiinipirtelö-persoona katosi kuin tuhka tuuleen ja tilalle tuli joku tuntematon siististi pukeutuva fysiikan ystävä.
Ihan hyvä vain, olin silloin tuumannut ojentaessani äidille uuden nenäliinan ja Joelin kadotessa turvatarkastusporttien taakse. Jäbä saisi omaa tilaa kasvaa armeijan jälkeen ja tulevaisuudessa ehkä jotain kunnon töitäkin.
Mutta kahden vuoden aikana muakin oli ehtinyt harmittaa, että se oli jossain kaukaisuudessa nuoleskelemassa sen amerikkamuikkelinsa kanssa ja suorittamassa jotain kokeita älykköporukassa. Multa oli puuttunut velihahmo.
”Kyllä se hevonen on iiihan aaaallright”, Joelia nauratti, ”don't you worry.”
”No toivottavasti.”
”On on.”
Pakkanen huudatti Opelin moottoria. Joel laittoi radiota kovemmalle. Olin jämähtänyt katselemaan sivuikkunasta näkyvää pimeää maisemaa.
Robert oli pari päivää sitten kertonut mulle kaiken. Mikä Harryn jalkaa vaivasi, kuinka se joku diivatamma oli monottanut sitä, mitä eläinlääkäri oli sanonut. Kuinka jalkaa pitäisi nyt hoitaa ja Hartsasta huolehtia entistä enemmän.
Jalkapuolesta hevosesta huolestuminen ei kuitenkaan ollut aiheetonta. Mun tiedossani oli liian monia tarhassa sattuneita pamahduksia, jotka päättyivät enemmän tai vähemmän huonosti.
”Soita ku haluut että tullaan hakemaan Sammyn kanssa”, silmälasipäinen nuori mies haroi paksuja, hennosti kihartuvia hiuksiaan pysäytettyään auton Seppeleen parkkipaikalle.
Miksi sen piti aina sekoittaa se nainen kaikkeen?
”Ei sen tarvii tulla mukaan.”
”Kyllä se tulee, ei se kestä enää yhtää Frendien uusintoja isän kanssa.”
”Jaa”, mä huokaisin ja työnnyin ulos pakkasiltaan, ”voit sitten miettiä sitä meijän keskeistä laatuaikaa kun tuut seuraavan kerran tänne.”
Joel kohautti hartioitaan ja päästi ystävällisen nauruntyrskähdyksen ilmaan. Mä pamautin auton oven kiinni yhtä kylmästi kuin joku Hollywood-näyttelijä jossain draamaelokuvassa.
Parikymppinen hurautti pikkuautollaan tiehensä ja mä lähdin etenemään viimeöisten lumisateiden jälkeen auraamatta jääneellä parkkipaikalla.
Kipitin suorinta tietä yksäripuolelle ja yllätin Danin ja Lynnin pusuttelemasta Ransun karsinan edestä. Kaksikko näytti niin toisiinsa rakastuneilta. Lynn naurahti hivenen kiusaantuneena, tervehti mua ystävällisesti hymyillen ja työntyi Ransun karsinaan. Daniel nyökkäsi pienesti mun suuntaani kunnes poistui hiljaa paikalta, tapansa mukaan huomiota herättämättä.
Välillä mäkin mietin, olisko se kivaa olla rakastunut. Jotain päättäripusuttelua olin mäkin harrastanut, mutta ei mulla koskaan ollut mitään more serious. Ehkä vielä joskus mun elämään eksyisi joku jonka kanssa voisi halia pakkaspäivinä ja pusutella karsinoiden edessä.
Tai sitten ei. Olikohan Suomessa edes söpöjä heppapoikia sebeläisten lisäksi vai oliko ne kaikki siirtyneet lämpimämpiin olosuhteisiin johonkin Hollantiin?
Harry seisoi karsinan peräseinään painautuneena ja katseli kuinka mä ojensin kättäni sitä kohti.
”Mitä toipilas?”
Se kurotti turpaansa hitaasti, päästi hellyttävän hörähdyksen ja samalla puhalsi lämmintä ilmaa paljaille sormilleni. Kuivikkeella kuorrutetusta loimesta päätellen Hartsa oli köllötellyt kyljellään hetkeä ennen ja nyt se seisoi paikoillaan varoen vasenta takajalkaansa.
Varovasti mä ujuttauduin valtavan harmaan karsinaan ja taputin sitä hellästi kaulalle.
Kyllä se siitä, mä huokaisin syvään ja työnsin käteni Harryn harjanjuureen. Tamma roikotti päätään sulkien silmänsä ja mäkin olin unohtaa itseni siihen hetkeen.
”Hei älä häirits-”, tuttu ääni älähti käytävältä.
Mä käännähdin hämmentyneenä kohti tulijaa.
”Ai, se ootkin vaan sä.”
Robert puuskahti syvään ja hieraisi ohimoaan.
Tummista silmänalusista päätellen valvottuja öitä oli takana useampikin, eikä nuorukainen muutenkaan ollut välttämättä fresheimmillään.
”Vähän kireenä?” mä kysyin nostaen toista kulmakarvaani.
”Guess twice.”
Ei siinä mitään, mä kyllä ymmärsin nuorukaisen huolenaiheen. Oma hevonen, kipeänä ja liikkumishaluttomana, karsinan peräseinään painautuneena.
”Luuletko että se selvii?” Robert sanoi hiljaa.
Ei miten tää mies osasikaan olla niin melodramaattinen.
”Totta kai. Nythän se on jo pystyssä ja vaikkei varaakkaan painoa vasemmalle takaselle niin on se varmasti parempi kuin pari päivää sitten”, hymyilin aurinkoisesti ja astuin varovaisesti blondin ohi takaisin tallikäytävälle.
”Jos harjaat sen ja kylmäät ton vtj ja sit voitais kattoo vähän myöhemmin et liikkuuko se mihinkään?” toinen hymähti mulle katsoessaan karsinassaan epätavallisen paikoillaan seisovaa hevosta.
Mä nyökkäsin, aivan kuin luotettavan hoitajatyttösen kuului.
Harry suhtautui rennosti harjailuun. Se oli pysynyt kohtalaisen puhtaana vietettyään aikaansa loimen suojissa omassa karsinassa, mutta kiiltävä karva oli merkki hyvästä hoitotyöstä, joten puunaamisessa kului jokunen tovi. Operaation jälkeen peittelin tamman takaisin vaaleansinisen toppiksen alle ja varovasti asettelin riimun sen päähän.
Koska Robert ei ollut saanut aikaiseksi hankkia kylmäyssuojia
(tai mulla ei ollut vaan mitään ideaa mistä ne löytyisivät) sain tyytyä kylmäämään Harryn jalan vesiletkulla.
Oli melkoinen patistelu saada takajalkaansa aristeleva herkkis liikkeelle, mutta lopulta mun taskustani löytyneen pelletin avulla sain Harryn köpöttelemään perässäni pesarille. Sen lapiokavioiden kolina tuntui entistä kovemmalta hiljaisessa tallissa ja matka pesukarsinalle kenties hivenen pidemmältä kipeää hevosta perässä vetäen.
”Onks se yhtään parempi?” ohi kävelevä Britta kysyi tarjoten kättään Hartsan haisteltavaksi.
”En tiiä mikä oli tilanne eilen, mut kyl se kävelee eikä onnu mitenkään huomattavasti”, totesin hymyillen ja kaivoin hupparini taskusta mukaan ottamani pintelirullan.
”Kyl se siitä”, brunette tokaisi ja jatkoi matkaansa kohti yläkertaa.
Tovin kyykittyäni mä olin saanut säädettyä takajalan kintereeseen hienon pinteli-letku-yhdistelmän ja annoin veden virrata hiljalleen. Harry antoi jalkansa levätä ja itse samalla puuhastelin tamman jouhia nyppien. Robertin harjantrimmaustaidothan tunnettiin hyvin ihanasta keesiharjasta ja siihen tupsahtaneesta lovesta.
Hartsa oli jo vaipua unten maille mun lopulta sulkiessani hiljaa valuneen hanan. Taputin raskaasti huokaisevaa hevosta hellästi. Voi pientä. Ei se ansainnut saada kaviosta. Talutin lapiokavion takaisin omaan karsinaansa. Se hörähti hiljaa naapurikarsinan Sikelle ja upotti turpansa pieneen heinäkasaan joka oli ilmaantunut karsinan nurkkaan mun painellessani kohti yläkertaa.
”Jutta hei!” Fiia huudahti avattuani oven ja nosti villasukkien verhoamat jalkansa Inkerin syliin.
”Hyi sun jalat haisee”, vaaleaverikkö nauroi nyrpistäen nenäänsä.
”Sen siitä saa kun ratsastaa”, punatukka
virnuili.
”Heii”, mä hymyilin ja parkkeerasin itseni pöydän ääreen Annin, Ilonan, Tuulian ja Kuuran seuraksi.
Seben yläkerran porukka sai mut hymyilemään, vaikken mä saanut toipilasponskia mielestäni.
Jutta&Harry HM8