Tekstijuna

[Kiril]

Juna pysynyt liikkeellä nyt [0] päivää

Ennätys: [35] päivää

1. kierros: päättyi 15.10.

2. kierros: päättyi 18.10.

3. kierros: päättyi 20.10.

4. kierros: päättyi 21.10.

5. kierros: päättyi 25.11.
Viimeisin kierros päättynyt 5.10.24

Tervetuloa tekstijunaan! Tässä ketjussa on tarkoitus kirjoittaa porukalla lyhyitä ja suunnittelemattomia tekstipätkiä, mahdollisimman matalalla kynnyksellä. Haasteena on yrittää pitää juna liikkeellä mahdollisimman pitkään.

Niin siis miten tää toimii?

• Kirjoitetaan vuorotellen - kun olet kirjoittanut yhden tekstin, voit kirjoittaa uuden vasta, kun joku muu on heittänyt omansa väliin.
  
• Seuraavalle kirjoittajalle jätetään vapaavalintainen sana inspikseksi. Sen voi esim yrittää sisällyttää sellaisenaan tekstiin tai käyttää muuten hyödyksi.
  
• Juna pysyy liikkeellä, kun siihen kirjoitetaan vähintään yksi teksti vuorokaudessa. Jos siis edellisestä viestistä kuluu yli 24 tuntia, ketju katkeaa ja päiväennätyksen laskeminen alkaa uudelleen nollasta.
  
• Pidä tekstit lyhyinä ja itsellesi stressivapaina - näiden on tarkoitus toimia esim. kirjoitusblokkia purkavana irrotteluna. Voit halutessasi käyttää apuna raapale-rakennetta, eli kirjoittaa täsmälleen 100, 150, 200, 250 tai 300 sanan mittaisen tekstin. Ei kuitenkaan oo niin justiinsa.
  
• Tekstin ei tarvitse olla jatkoa edellisen kirjoittajan tekstille, sen ei oikeestaan tarvitse edes käydä järkeen hahmosi muun aikajanan kanssa tai muutakaan päätä vaivaavaa. Se voi olla vaikkapa arkista fiilistelyä, väläys hahmon menneisyyttä, taukohuoneen väittely parhaasta irtokarkkimausta, kurkistus johonkin vaihtoehtotodellisuuteen, runollista tajunnanvirtaa, päiväkirjamerkintä, mitä sattuu. Kunhan sitä oli hauska kirjoittaa!
  
• Jes olikohan siinä kaikki?

Ensimmäiselle kirjoittajalle sana: alkusoitto

[Salma]

(pätkä Bonnien ja Blisin päiväkirjaan: )

Olin ajatellut Doomista ensimmäisen kerran luultavasti silloin, kun kuulin Lucian ratsastavan sillä. Jos hetkeä kuvittelee alkusoittona, se ei ollut ollut minkäänlainen fanfaari; ennemminkin juuri ja juuri kulman takaa kuultava helinä, joka olisi saattanut mennä ohi, jos en olisi kuunnellut tarkkaan.

Istun oleskeluhuoneessa tuijottamassa Lucian Instagramista Doomiksen kuvaa. Jo kesällä olen kuvitellut, miten hienoja varsoja siitä saisi. Silloin kuvittelin villeissä puolipäiväunissa, että kun Bliss olisi sopivassa vaiheessa, sen voisi astuttaa. Ajattelin, että teettäisin sillä varsan kun tarvitsisin toisen nuoren kasvamaan, ehkä viiden tai kuuden vuoden päästä, riippuen miten hyvin se sopisi minun ja Blisin kisakalenteriin. Olen kuvitellut Power Jumpeja, Hanami-sijoituksia, kansainvälisiä cup-kisoja, sitä kaikkea mitä Bonnien kanssa olen päässyt maistamaan.

Nyt Bliss seisoo karsinassa päivät pitkät. Mutta jostain syystä sen astuttaminen tuntuu kaikkea muuta kuin hyvältä ajatukselta.

---

Juna pysynyt liikkeellä nyt 1 päivän
(en tiiä kuuluuko tää laittaa tänne loppuun, mut laitoin varmuuden vuoksi xD)

Sana seuraavalle kirjoittajalle: lakritsipussi

[Milla-Riina]

( Riiniksen spin off: )

Auton moottori lisää kierroksia, kun pääsemme päätielle. Ilta on hämärtynyt ja katulamput valaisevat sateen jäljiltä kosteaa asfalttitietä.

Pitkän päivän jälkeen väsyttää ja haluaisin jo sulkea silmät, mutta tuijotan vain edessä aukeavaa tietä ja kuuntelen radion hiljaista pauhua. Tutut risteykset vaihtuvat hetken kuluttua vieraampiin, kun poistumme Liekkijärveltä ja maisema muuttuu metsäisemmäksi. Tien reunalla olevissa taloissa palaa valoja, osa on kantanut jo joulukoristeita ikkunaan. Mun mielestä on vielä liian aikaista niille, mutta kai niitä voi ajatella myös pelkkinä tunnelmavaloina. Tiedä häntä.

Katson vieressäni istuvaan kuskiin, jonka kasvoilla tanssii katuvalojen varjot, saaden ne näyttämään välillä pelkältä siluetilta. Huomattuaan, että tuijotan, Veini kääntää kasvonsa muhun päin ja hymyilee.

"Onko nälkä?"

Pudistan päätäni ja oikaisen rankaani pelkääjän paikalla. Olin saanut tänään syödäkseni, nyt haluaisin vain levätä.

"Voidaan pysähtyä s-marketissa hakemassa iltapalaa."

"Ei tarvitse", vastaan ja hymyilen. Veini vilkaisee muhun ja tuo kätensä nopeasti mun reiden päällä lepäävälle kämmenelle, silittää nopeasti sormillaan mun omia.

"Siellä ovessa pitäisi olla avaamaton lakritsipussi. Ota siitä, jos tekee mieli."

Katson oven lokeroon ja ehdin nähdä katuvalojen loisteessa pussiin printatun tekstin Wanhan ajan laku. Ei mun oikeastaan tee edes mieli, mutta avaan silti pussin, maistan yhtä makeista ja tarjoan Veinillekin. Katuvalot loppuvat ja sukellamme pimeään, autossa tuoksuu tuore lakritsi ja Veinin käyttämä pyykinpesuaine. Pimeän turvin erotan nyt, että edessämme taivaalla loistaa pohjantähti, kirkkaammin koskaan kuin aiemmin.

---

Juna pysynyt liikkeellä nyt 1 päivän

Sana seuraavalle kirjoittajalle: markka

[Lyyti]

"Kyllä kiittämättömyys on maailman palkka", rähisee Artsi ja muljauttelee hennon keltaisia silmiään kuin tallin nuori Fredi-ori. "Meitsi palkkaa sinut köyhän evakon hyvää hyvyyttäni, saat kaupanpäällisiksi ilmaisen asunnon ja muonan, ja nyt kiristät lisää rahaa. Tää on just tätä, että suomalainen yrittäjä ahdistetaan nurkkaan! Ja eletään lama-aikaa, perkele!"
Lyytiä ei jaksa hupiukon draamailu kiinnostaa. "Artsi, mie oon ihe rempannu sitä pikku huonetta, ja mie tiällä tien kaikki ruuvat. Sie maksaisit paljon enemmän päivähoitomaksuista jos minnuu ei ois. Ja kuka täällä laittais ruokoo ja siivois? Ja kouluttais Ravvii? Kaho, mie oon laskena kaiken tässä..."
Lyyti esittelee läppärin näytöltä ylpeänä tekemäänsä Excel-dokumenttia, jossa hän on pimenevinä iltoina tehnyt syväluoteista talousanalyysia.
"Emmie tiällä suostu olemaan ennee orjatyöläisenä. Miehän pyöritän tätä huushollii", Lyyti toteaa itselleen epätavallisen itsevarmasti. Mutta totta se on. Lyyti on viime aikoina mietiskellyt pankkitilinsä saldoa verrattuna työtunteihin, ja hänen oikeustajuaan ei tyydytä näiden kahden seikan epätasapaino.
"Sitä paitsi miulle on tarjottu toista työpaikkoo", hän livauttaa vielä valkoisen valheen, pakon edessä. "Ja ne maksaa enemmän. Ja miulla ois kaikki illat ja viikonloput vappaita."
"Mistä muka?" Artsi siristää silmiään. "En oo kyllä kuullu että Liekkijärvellä ois vapaita työpaikkoja."
"En kerro", Lyyti yrittää näyttää vakuuttavalta. "Mutta mie luppoon siule jotta mie lähen, jos sie et suostu korotukseen."
Artsi pälyilee Lyytiä epäluuloisesti, ja tiirailee sitten tietokoneen näyttöä itsekseen mutisten.
"MITÄ HELVETTIÄ!" hän karjaisee. "Tiiätkö plikka paljon tuo on markoissa?"
"Turhaan sie markka-aikoo haikailet", Lyyti puuskahtaa. "Mie halluun myös, että myö kirjotettaan työsopimus. Ja siihen laitetaan työtunnit viikossa. Ja jos mie teen ihan hirveesti ylmiärästä, ni sie suat maksoo miulle ekstraa."
"Tää on aivan kohtuutonta", Artsi manaa hörppien (Lyytin keittämää) kahvia ja mussuttaen (Lyytin leipomaa) korvapuustia.
"Eikä ole", Lyyti kivahtaa. "Kyllä mie tiijjän että siulla on varroo tähän. Ja ois varroo maksoo vähän enemmänkii. Mie halluun että -"


Juuri silloin tupaan tupsahtaa Tapin kanssa kaupassa käynyt Armas.
"Lyyti!" Armas hihkuu kurahousuistaan ulos kömpiessään. "Tiiätkö että me nähtiin Koomarketin pihassa iso musta saksanpaimenkoira koira, ja mää oisin halunnu silittää sitä, mutta Tappi sano että -"
"Nauti vaan Lyytin seurasta kun vielä voit, poikaseni", Artsi toteaa pahaenteisellä äänellä. "Kohta tämä lapsenflikka saa nimittäin lähdöt."
"Mitä sä horiset", tupaan astuva Tappi hölmistyy. "Meinaatko sä antaa Lyytille potkut?"
"MITÄ!" Armas parahtaa ja hyppää heti Lyytin kaulaan kiinni. "Ei Lyyti lähe meiltä! Lyyti on mun paras ystävä! Isi!" Armaksen alahuuli alkaa väpättämään.
"Lyyti se tässä yrittää viedä tuhkatkin yksinhuoltajan pesästä", Artsi örisee ja osoittaa tietokoneen näyttöä. "Katohan näitä numeroita."
Tappi kurkistaa Excel-numeroita ja kohauttaa hartioitaan. "Noh, musta ihan asiallinen korvaus siitä, että se pyörittää tätä taloutta. Me syötiin ennen lähinnä nuudeleita ja mikropitsaa ja tää läävä haisi hielle ja oksennukselle. Ja Armaksellehan Lyyti on -"
"MÄÄ EN HALUA ETTÄ LYYTI LÄHTEE", parkuu Armas kauhuissaan. "ISI!"

Lannistuneena ja nurkkaan ajettuna Artsi luo Lyytiin katkeran katseen. "Voi saatanan saatana. No laitetaan sitten nimi paperiin. Mutta enempää ei tipu! Ja saat alkaa pitämään jonkinlaista uniformua päällä täällä tuvassa touhuillessas, mulla ois pari ideaa.."
"Heko heko", Lyyti ärähtää kuivasti, hän saattaa vain kuvitella minkälainen minihame-korkkari-yhdistelmä tuolla pervolla on kieroutuneessa mielessään, mutta kaivaa sitten esiin valmiiksi kirjoittamansa sopimuksen.

Sana seuraavalle: kainalohiki

[Tiiu]

Paidan kainaloihin on ilmestynyt tummat läiskät, vaikka Tiiu ei ole tehnyt muuta kuin istunut paikoillaan ja kuunnellut, kun opettaja puhuu sanaluokista. Englannintunti kestää ikuisuuden. Takapulpetissa nauretaan. Tiiu TIETÄÄ että ne nauraa sille, vaikka se myös TIETÄÄ, ettei niitä voisi vähempää kiinnostaa Tiiu tai edes sen hikiset kainalot.

Turhaan Tiiu yrittää nykiä paitaa irti ihosta, turhaan se yrittää muistaa, että ihan tyhmää nolostua tällaisesta. Että kaikki hikoilee ja sen demonisoiminen on alkujaan vain multikansallisten riistoyhtiöiden ja mainosteollisuuden keino nyhtää lisää rahaa luomalla upouusia epävarmuuksia. Ihmisyttääkö? Oletko oksettava, ällöttävä hyökiö? Huoli pois! Nyt myynnissä markkinoiden vahvintaa tavaraa, vain 99.99 €.

Tunti päättyy. Lokerikoilla on tungosta. Tiiu seisoo kädet puuskassa ja odottaa sydän tykyttäen, että mahtuu avaamaan omansa. Lopulta joukko kasibeeläisiä väistyy. Tiiu rämistää lokeron oven auki ja kiskoo kirjaröykkiön alta maastonvihreän takkinsa.

"Miks sulla on takki sisällä?", Neve ihmettelee ruokajonossa.

"Täällä on kylmä", Tiiu sanoo ja lappaa lautaselle kasviskiusausta.

Oikeasti täällä läkähtyy. Tiiu TIETÄÄ, että koko ruokala haistaa sen jopa takin alta.


***

Sana seuraavalle: rikkinäinen

[Iiris]

Kaikki Iiriksen elämässä on juuri sillä hetkellä rikki. On syyskuun loppu, ja Iiriksestä tuntuu, että maailma kaatuu sen päälle än-yy-tee.... 
Aamulla kun Iiris menee alakertaan, sen koko kroppaa kolottaa. Syksy tietää aina sitä, että sen rasittuneet lonkat alkavat kipeytyä kuin vanhalla mummolla. Se on laittanut sen juoksuproteesin jalkaan, mutta on huomannut, että siitä on irronnut edellisellä lenkillä joku ruuvi ja se on vähän huteran oloinen, mutta se saa kelvata. 

Kun Iiris pääsee alakertaan, se napsauttaa kahvinkeittimen päälle. Mitään ei kuulu. Iiris tarkistaa, että laittoi vettä. Laittoi se. Iiris painaa virtanappia uudestaan. Se napsahtaa alas. Mitään ei tapahdu. Iiris rämpyttää valoja - sulake ei ole palanut keittiöstä yön aikana. Iiris painaa kahvinkeittimen nappia. Mitään ei tapahdu, vieläkään. Kaikkien yllätykseksi. 

Iiris päästää turhautuneen puuskahduksen ja puristaa kädet nyrkkiin. Tekisi mieli lyödä jotenkin. Potkaisu olisi parempaa, mutta milläs potkaisee. Iiris ottaa kiukuspäissään kaapisa pikakahvijauhetta, ja katsoo purkkiin, ja tajuaa että kahvinpurujen seassa liikkuu jotakin. Se irvistää ja tajuaa samalla, että kahvipulveria valuu maahan - purkin pohjassa on reikä, jonka kautta joku öttiäinen on päässyt purkkiin, ja todennäköisesti perheineen. Iiris heittää purkin roskiin ja päättää lähteä lenkille ilman kahvia. 

Iiris nappaa vaaleanvihreän biojätepussin mukaansa ja menee eteiseen vetämään kenkiä jalkaansa. Iiris vetää takin päälleen, ja muistaa taas, että siinä on rikkinäinen vetoketju, ja Iiris toteaa, että joutuu juoksemaan takki auki. Tai siis, onhan takki osittain alhaalta kiinni, ennen kuin vetoketjun hampaat kadottavat toisensa. 

Iiris ottaa biojätepussin ja se räjähtää kaksi sekuntia myöhemmin ulkoportaalle. Iiris tuijottaa kasaa porkkanankuoria, kananmunankuoria ja Cellan biohajoavaa pullapussia sen ulkoportaalla. Se tuijottaa, biojätepussin sisältö tuijottaa takaisin. Iiris katsoo hämärää metsätietä kauempana, ja toteaa tämän kaiken olevan merkki.

... Nyt.

Iiris potkii kengät jaloistaan ja palaa makuuhuoneeseen ja käpertyy yhä miltei lämpimään sänkyyn koiransa viereen. 

Kaiken epäonnekkuuden ja rikkonaisuuden jälkeen kun se avaa Telegramin ilmoitusten hälyttäessä yläkulmassa, ja katsoo anonyymin profiilin takaa tulevaa viestiä toimituksesta Liekkijärven S-marketin postilokeroon, se tietää olevansa rikkonaisin asia sen kodissa. 

***

Seuraava sana: Rinnakkaistodellisuus

[Alviina]

Niistä näkee, että ne on yhdessä, vaikka ne eivät vaihda kosketuksia. Ei helliä katseitakaan. Rasmus Alsila ja Josefina Rosengård keskittyvät hevosiinsa, ja silti se huokuu niistä: ne ovat pariskunta.

Alviina ei yleensä olisi paikalla tähän aikaan. Hän tapasi käydä tallilla ihmisten aikaan, silloin, kun juoruja virisi ja huhuja kierteli ja kaarteli pitkin tallinkäytäviä.

Nyt hän on mielellään kyöpelivuorolainen.

Kerran joku kysyi siltä tsempatiaa ny sitte -henkeä tihkuen, miten se jakseli, tiiätkö, kun, kun Charlie... niin.

Alviina tiedotti syksyisen viileästi, että ei hänen jaksamisessaan mitään vikaa ollut. Mieliala tässä hittiä oli ottanut (sitä hän ei enää sanonut ääneen). Hän jakseli ihan niin kuin ennenkin.

Kysymyksen jälkeen hän alkoi huomata katseita ja kesken jääneitä keskusteluja ympärillään.

Ja niin se pakeni muiden sääliä tähän pilkkopimeään rinnakkaistodellisuuteen, jossa ei ole muita kuin hän, Rasmus Alsila ja täydellinen jusurosen-olento.

Rasmuksia ja jusuja eivät hänenkaltaisten taviksien murheet kiinnostan. Ne eivät kysele tyhmiä. Niiden elämässä ei ole sijaa tavallisten ihmisten asioille.

Alviina ei ole kateellinen — paitsi siitä, että ne piehtaroivat kai rahassa, kirmailevat päivät pitkät kokonaisen hevoslauman keskellä, ovat löytäneet toisistaan jonkun ylimaallisen rakkauden ja Josefinalla on pieni sievä suu eikä samanlainen valaanhaavi kuin hänellä itsellään. Okei, Alviina on kateellinen. Mutta samalla se, että rasmusalsiloiden ja jusurosengårdien ulottuvuus on niin kaukana hänen omastaan, on parasta, mitä juuri tässä hetkessä saattoi toivoa.

Ne eivät tunne häntä, eikä niitä kiinnosta. Josefina aina tervehtii häntä kovin kohteliaasti (Rasmus ei joka kerta vaivaudu), mutta Alviina tietää, ettei se ole aitoa. Heti kun moikkaus on vaihdettu, he liukuvat omiin todellisuuksiinsa.

Ja hyvä niin.

---

piiskatuuli

[Cella]

[Windin päiväkirja]

Penkinlämmitin

Perjantai 29.9.

Ratsastuskoulun alkusyksy oli hevosenhoitajalle sekä vuoden parasta että rasittavinta aikaa. Se oli totuus, jota puolustaakseen Cella olisi ollut valmis istumaan puutarhatuoliin julkiselle paikalle “Prove me wrong” -kyltin kanssa.

Ei ollut toista tallin veroista paikkaa viettää idyllistä, aurinkoista ja kirpeää syyspäivää. Kesän epämääräisen rutiinittomuuden, jatkuvien kisamatkojen ja ristiin menneiden laidunlomien jälkeen oli mukavaa, kun parhaita tallikavereita näki taas lähes joka päivä, ja syyskuussa taukohuoneessa porisi jatkuvasti lämmin keskustelu ja vielä lämpimämpi kahvipannu. Pistävät ötökät oli kadonneet, mutta pahimman loska- ja muta-ajan kuorruttamien vuohiskarvojen kanssa ei tarvinnut vielä taistella. Hitaasti ruskan sävyihin taittuvaa taustaa vasten sai upeita kuvia itsestä ja hoitsuystävästä. Inkeri oli helteiden päätyttyä siedettävämpi.

Toisaalta syksy tarkoitti myös sen valtavan, intoa puhisevan, uudenkarhean ja hämmentyneen uusien tuntilaisten massan ilmestymistä Seppeleen käytäville. Se massa sisälsi kiilusilmäisiä keltanokkia ja tallia vaihtavia konkareita kaikissa kuviteltavissa olevissa ikäryhmissä ja muodoissa. Ne olivat ihania, iloisia, ja aina tiellä. Tallilla piti viikon jokaisena päivänä olla joku päivystävä hoitaja, tai mielellään kymmenen, koska jos silmä vältti, joku uusista oli ehtinyt palauttaa Susun satulan lainaraippojen ämpäriin ja/tai ojentaa kyynärvartensa suoraan Windin suun eteen (miksi ne teki niin???).

Tai, kuten tänään, ehtinyt sekoilla tuntien varaussovelluksen kanssa niin, että Windi piti varustaa Latviassa matkaavan Siriuksen sijaiseksi illan viimeiselle estevalmennustunnille kolmen minuutin varoitusajalla.

Cella vaihtoi painoa puutuneelta istuinluulta toiselle maneesin katsomon kovalla penkillä. Se nosti katseensa puhelimensa näytöltä, ja vilkaisi pikaisesti kentälle, jossa Windi hyppäsi illan viimeistä okseritehtävää. Tamman lähestymisessä oli vireyttä, ja ratsastaja sen selässä taputti pilkullista kaulaa näyttäen tyytyväiseltä sijaisratsuunsa. Windin tuntikalenteria oli kevennetty täksi syksyksi jo reilusti, kuin hitaana laskeutumisena kohti eläkepäiviä. Se näytti rouvalle sopivan.

Seuraavana tulevan Abriannan hypyt eivät enää kiinnostaneet Cellaa. Se kiemursi parempaan asentoon sylissään lepäävän Windin viltin alla, ja siirsi keskittymisensä takaisin puhelimeen. Ulkona ujeltava piiskatuuli oli saanut tunnin siirtymään maneesiin. Perjantai-iltana katsomossa ei juuri tungosta ollut. Neljän teini-ikäisen vakkarituntilaisen porukka istui kaksi riviä Cellan alapuolella, ja antoi välillä teinimäisen pistäviä ja asiantuntevia kommentteja hyppääjien ratkaisuista.

Maneesin pikkuovi kävi, ja jysähti tuulenpuuskan avustamana tarpeettoman kovaa kiinni. Kentän keskeltä Hanski kääntyi kyrpiintyneen näköisenä katsomaan tulijaa. Aleksanteri astui näkyviin katsomon puurakenteen takaa: sen korvat punoittivat vapaana pyörteilevien kiharoiden alta, ehkä nolostuksesta, tai sitten se oli viettänyt juuri enemmänkin aikaa ulkona viuhtovassa tuulessa.

Allu pysähtyi nähdessään katsomosta sitä pällistelevät teinit – ja Cellan. Cella nosti kättään kysyvään moikkaukseen. Aleksanteri näytti tekevän valintoja; se vilkaisi vasta jäähdyttelyraveihin siirtyviä ratsukoita, ja astahti sitten katsomon portaalle kohti penkkiriviä, jota Cella ylhäisessä yksinäisyydessään hallitsi.

“Emmy pyysi hakemaan Pinjan, kun toi sen ratsastaja käy täällä vasta ekaa viikkoa”, Aleksanteri kertoi Cellalle ilman suuria tervehdyksiä. Cella nyökkäsi, ja levitti syliinsä myttäämäänsä Windin vilttiä viereensä Allulle istuinalustaksi. Allu katsoi vaaleanpunaista vilttiä kuin se olisi lattiaa “Lattia On Laavaa” -leikissä. Hitaasti se istahti viltin reunalle, niin kohteliaan etäisyyden päähän kuin niin huonosti levitetyllä viltillä oli mahdollista.

Cella ja Aleksanteri tuijottivat kentällä suoritettavaa, harvinaisen epäkiinnostavaa loppuverryttelyä hiljaisuuden vallitessa. Cellan teki mieli vilkaista Aleksanteria. Kun Allu oli elokuun alussa tarjoutunut auttamaan Cellaa muutossa, Cellasta oli tuntunut, että ehkä se apu oli oliivinoksa, rauhantarjous, jokin alkupamaus sellaiselle normaalimmalle ajalle, jossa ne voisivat puhua toisilleen kahvihuoneessa ja jossa Cella voisi soittaa Allulle matalan kynnyksen eläinlääkärikonsultaatioita, kun Piina epäilemättä tulisi saamaan turpaansa joltain härkkimältään tarhakaverilta. Muuttopäivä oli ollut outo, mutta myös kiva. Cella oli ajatellut sitä monena päivänä muuton jälkeen. Cella oli moikannut Allulle tallikäytävällä pariinkin otteeseen syksyn aikana, ja sekin oli mennyt ihan hyvin. Mutta kaksin maneesin penkillä istuminen ja kasuaali rupattelu? Se oli ehkä vielä liian korkealla vaativuustasolla tässä pelissä.

Aleksanteri henkäisi aloitteellisen kuuloisesti, mutta puhalsi sitten keuhkonsa tyhjiksi ilman sanoja. Maneesin oven takaa kuului vihellys, ja isompi ovi liukui auki paljastaen ikkunan tuuliseen syysiltaan. Rasmus ja Josefina taluttivat kaksi varustettua ja viltitettyä puoliveristä maneesiin, ja nostivat kättään ei-yllättyneen näköiselle Hanskille. Ilmeisesti tämä oli tavallista maneesin laina-aikaa ruskamäkeläisille.

“Ootko sä käynyt vielä auttamassa sen Rasmuksen hevosen kanssa?” Aleksanteri avasi vihdoin suunsa aiheella, jonka pari saapumisellaan hyvin tervetulleesti tarjosi. Cellan asento rentoutui, ja se alkoi huojentuneena kertoa käynneistään kesän aikana rempatun Ruskamäen mailla. Aleksanteri nyökkäili jäykästi Cellan äänelle, ja seurasi silmillään, kun Josefina ja Rasmus hevosineen luovivat maneesin toiseen päätyyn niin, että tunnin loppu ei häiriintynyt.

Koska kyseessä oli Aleksanteri, se ei ollut kauhean hyvä kysymään jatkokysymyksiä jotka auttaisivat keskustelun tekohengittämisessä pidemmäksi, ja hiljaisuus laskeutui pian uudelleen. Niin painavan hiljaisuuden keskeltä saattoi kipeän hyvin kuulla kahden rivin päässä istuvien teinien äänet, vaikka ei edes yrittänyt salakuunnella.

“Kiva, että noi ratsastaa taas yhdessä, ehkä ne sai kriisinsä selvitettyä”, Teini numero 1 virkkoi sellaisella tekokeveällä äänellä, jolla droppaillaan vain äärimmäisen polttavia tiedonjyviä, josta haluaisi kuollakseen saada lisäkysymyksiä. Teinit 2, 3 ja 4 käänsivät päätään puhujan suuntaan kuin tottelevaiset pöllöt.

“Ai mitä? Onko unelmaparilla ollut joku kriisi??”

Tiedonjyvän pudottanut Teini Yksi päästi tekoyllättyneen henkäisyn.

“Ai miten sä et oo kuullut?? Jusu ja Rasmus oli eron partaalla kesän aikana, tai tyyliin hetkeks eroskin, Jusu muutti jopa pois täältä välissä! Kaikki siitä puhu, että jääkö Rasmus nyt yksin pyörittään sitä uutta tilaa!”

Cella ja Aleksanteri vilkaisivat toisiaan samalla, kun teinit henkäilivät hämmentyneinä. Cellaa risoi, kuinka Ykkönen käytti Josefinan lempinimeä, kuin ne istuisivat harva se päivä puhumassa toisilleen suhteidensa kipukohdista ja punomassa toisilleen ystävyysrannekkeita. Cella tiesi, että ei pari ollut missään vaiheessa eronnut, vaikka Josefina oli töidensä takia pitänyt vielä toista asuntoa vanhassa kotikaupungissa. Vaikka Rasmus ei ollut mitään avautuvaa sorttia, olisi se eroaikeiden kokoisista muutoksista sentään Cellalle sanonut.

Olisihan?

“Mä en kestä, aina kun mä oon iskällä kesän niin mä missaan kaikkee tällästä!!” Teini Nelonen nurisi, ja kurottautui katselemaan pääty-ympyrällä verkkailevaa pariskuntaa tarkemmin. “Nyt ne näyttää ihan sopuisilta? Ehkä ne on jo sopineet. Mistä niillä oli kriisi??”

Teini Ykkönen, Kaiken Tiedon Haltija, nojasi pahaenteisesti eteenpäin puhumaan kavereilleen.

“No mä en tiiä oikeesti, mutta oli jotain puhetta, että Rasmus vissiin petti Jusua.”

“Hyi!” oli välitön reaktio Teini Kakkoselta. “Toivottavasti ei, pettäjät on ällöttäviä!!”

Enää Cella ja Aleksanteri eivät vilkaisseet toisiaan, vaan tuijottivat tiukasti eteenpäin.

“Jep, pettäjiltä pitäis –”, Teini Nelonen oli ilmaisemassa sopivaa rangaistusta rujolla käsiliikkeellä, mutta Cellan ääni keskeytti pantomiimin:

“Hoi! Tollanen juoruaminen on rumaa ja haittaa oikeita ihmisiä, eikö teillä oo jotain muuta tekemistä??”

Yksi kerrallaan teinit 1–4 katsoivat taakseen, ja hetkeen ei kuulunut kuin piiskaavan tuulen humina seinissä. Ne näyttivät närkästyneiltä, mutta eivät uhonneet vastaan: Cella ei ehkä ollut erityisen pidetty tuntilaisten keskuudessa, eikä sillä ollut epävirallisia fanikerhoja kuten Eedillä ja Valtterilla, mutta ihminen joka oli pysynyt hengissä Windin kanssa lähes kymmenen vuotta oli ilmeisesti monen mielestä ansainnut jotain kunnioitusta.

“Mennään”, Teini Ykkönen sanoi viileästi seurueelleen, ja hitaasti nuoriso nousi ja lähti laskeutumaan katsomon portaita. Teini Kakkonen vilkaisi olkansa yli uudelleen Cellaa, antoi katseensa valua hitaasti Aleksanteriin, ja lopulta alas siihen pieneen ilmatilaan kaksikon välissä, jota ei varsinaisesti voinut sanoa tilaksi ollenkaan.

Salpa kalahti auki, kun teinit saavuttivat maneesin oven. Pieni, kiihtynyt henkäisy kuului hädin tuskin katsomoon:

“Huomasitteko?? Ne - “

Avatusta ovesta vinkuva tuuli kantoi mukanaan lopun lauseesta, mutta jo sen alku oli saanut Cellan niskan jäykistymään.

Kun Cella otti vastaan Windin ohjia sen selästä liukuneelta ratsastajalta, ja pelasti sen ratsastajan käden Windin suun edestä (? ??), se katsoi autuaan tietämättömänä ympyrällä ratsastavaa Rasmusta ja mietti, että olisi oikeastaan voinut uhrata sen juorujunan alle ja pelastaa itsensä.

---

Sana seuraavalle: sulava

[Eedi Myllyoja]

”Emma, koita saada se Dippi herätettyä, vähän lisää jalkaa sille”, Eedi yrittää kannustaa junnutunnin ratsastajaa, joka selvästi ei arvosta uuden ponin Dipin hitaanrauhallista raviaskellusta, kääntäen sitten katseensa kentän muihin ratsuihin.
”Ja sit taas Peckin kanssa istu syvälle satulaan ja ota vaikka käyntisiirtymä väliin. Koopalla hyvä, pidä toi ravi. Ruttu vois ottaa taas ympyrän sinne päätyyn ettei ponit jää jalkoihin”, Eedi ei ymmärrä miksi tälle tunnille on jaettu neljä ponia ja yksi hevonen, mutta se on vain tuuraamassa joten hevosjako ei ole ollut Eedin työ.
”Gekolla vaadi reipas ravi, älä anna sen jäädä nukkumaan pysähdykseen! Hyvä siirtymä Peckillä”. Rapa roiskuu Eedin päälle, kun Koopa kurvaa ympyrällä vähän turhan läheltä.

Tunnin jälkeen Eedi huokaa vähän miettien omaa aamun valmennustaan. Sulavuus oli ollut Rubenista yhtä kaukana kuin Seppeleen poneista jatkotunnilla. Eedi jää miettimään, onko sen tulevaisuus maalaisratsastuskoulun tuntien pitäjänä, jos rahkeet eivät riitä kilparadoilla. Miete kuitenkin katoaa, kun seuraavan tunnin ratsukot saapuvat kentälle.

________________________________
Sana seuraavalle: syysmyrsky

[Sisu]

Myrsky ulvoo ja narisee tallin ikkunan takana, kun Sisu harjaa Susua sen karsinassa pitkin, rauhallisin vedoin. Olo on ulkona riehuvasta rajuilmasta huolimatta tyyni ja rauhallinen, kun hevosen leuat jauhavat heinätuppoa toisensa jälkeen, ja sen karvapeitteestä irtoavat karvatupot ja pöly lentelevät ilmassa saaden nenän kutiamaan. Välillä Susun korvat liikahtavat aavistuksen luimuun, kun pehmeäharja osuu lähemmäs vatsan seutua, ja silloin Sisu tietää olla vieläkin varovaisempi. Onneksi Sisu on oppinut reilun puolentoista vuoden aikana lukemaan hoitohevostansa jo aika hyvin eikä kaksikon välille synny niin paljon konflikteja ja odottamattomia tilanteita kuin alussa. Joskus tosin Sisu huomaa, että Susun hienovaraiset viestit menevät yhä viuhuen ohi, ja saa usein kuulla siitä kunniansa tämän oman arvonsa tuntevan arabialaisen toimesta. Silti Sisu ei vaihtaisi rakasta ystäväänsä kehenkään toiseen, ei suureen ja upeaan Agiin tai maailman söpöimpään, tallin uuteen tulokkaaseen Dippiin. Ei edes Pii... sitä Sisu ei kuitenkaan uskalla sanoa loppuun. Se tuntuu väärältä. Vähän kuin vertaisi banaania ja omenaa keskenään, niitä kahta hevosta ei ole veistetty samasta puusta tai edes luotu samalla planeetalla. Ne ovat kuin kuu ja aurinko, päivä ja yö, vaikka joku saattaisikin kysyä Sisulta, miksi se menee aina kiintymään niihin vaikeisiin ja herkkiin tapauksiin, joiden kanssa saa tehdä viikkotolkulla töitä luottamuksen rakentamiseksi. Sisu muistaa edelleen ensimmäisen ratsastuksensa Susulla; sen, miten sai melkein heti maistaa maneesin hiekkaa, ja samalla antoi itsestään varmaan snobeimman ensivaikutelman kuvankauniin Aprilin hoitajan Jasmiinan edessä. Ne ajat tuntuvat nyt kovin kaukaisilta, kun Sisu seisoo hiljaisessa tallissa hoitohevostaan sukien; kun vihdoinkin tietää, minne varusteet kuuluu viedä ja mistä löytyvät tallin hoitajakaapit; kun ei tarvitse enää Google Mapsia löytääkseen maneesille; kun osaa jo muiden tallilaisten rutiinit ulkoa - tai ainakin melkein - ja osaa ennakoida milloin tallissa on rauhallisinta; kun vihdoin tuntee, että on osa jotakin suurta ja merkittävää; kun vihdoin tuntee olevansa juuri siellä, minne kuuluukin; kun vihdoin tuntee olevansa kotona. Susun pehmeä hörinä on varmistus sille, että Sisu on tehnyt elämässään jotain oikein päästäkseen tähän pisteeseen elämässä, jossa edes yksi palanen tuntuu loksahtaneen kohdalleen.

Sana seuraavalle: irtokenkä

[Kiril]

Mainospostia, sähkölasku, joku Kela-kirje Valtterille – verannan kuluneella kynnysmatolla loju tuttu nivaska. Kaikkein päällimmäisenä oli kuitenkin hattaranvärinen kuori, jonka päältä ei löytynyt ees postimerkkiä. Siinä oli mun nimi.

"Lämpimästi kutsumme Sinut KUMMIKSI, kun rakas tyttäremme NTI. SELJAVAARA–..."

Oli pakko varmistaa vielä pari kertaa, et kutsu todella tuli oikeeseen osoitteeseen.


***

Eilen syysmyrsky ravisteli kerralla maahan varmaan puolet koko Savusalontien oranssinkirjavista lehdistä. Koska mä ja Matthias onnistuttiin hiljattain rikkoon numero vitosen ainoo harava yhessä sähellyksentäytteisessä välikohtauksessa, johon liitty pihapuuhun kiivennyt ja korkeanpaikankammonsa löytänyt kissanpentu, Anton lupas lainata omaansa. Mä lupauduin vastapalvelukseks auttaan sen pihan kanssa.

Ensin mä kiittelin kunniasta jo niinkin vuolaasti, et sekä mua että Antonia alko nolottaan. Nolous piti äkkiä rykiä ja naureskella kauemmas. Vasta kun me kaikessa hiljaisuudessa jatkettiin Antonin ja Sonian pihan haravoimista, mä muistin jotain aika olennaista – jotain sellasta, mikä himmensi mun kummikspääsyiloa.

Vasta hetki sit mä olin kertonut omatoimiadoptoidulle isoveljelleni, et ottaisin kummin duunin ilosesti ja ylpeenä vastaan. Miten mä enää voisin kertoo, et öö sori – ei sittenkään?

***

Myöhemmin samana iltana (tai no on oikeestaan jo yö) mä makaan ullakkohuoneen lattialla koinsyömän viltin alla ja kuuntelin kattoon hakkaavaa rankkasadetta. Syysmyrsky 2: syysmyrskyn paluu. Mun vieressäni loju puhelin ja puhelimessa kaiuttimella Miilo.

“Hei onks Estellellä kummeja?”, mä töksäytän, kun me ollaan ehditty puhuun vasta hetki (ja siihen hetkeen on sisältynyt lähinnä luovan monta eri versioo mulonikäväsua:sta).

Miilo on hetken hiljaa. Toffo pujahtaa sisään ovenraosta ja kipittää mun sänkyni alle.

“Joo”, Miilo vastaa, “kaks Lotan opiskelukaverii vaan. Kui?”

“Eiku mietin vaan. Tieks et kuuluuks ne kirkkon?”

Vielä pidempi hiljaisuus, lopulta: “En, tai kai ne kuuluu? Mut en tiiä niist kirjaimellisesti mitään muuta, ku et Jonna osaa puhuu vaan pöhinätoimistotyöstään ja et Marilla on koira, joka harrastaa agilityy.”

Miilo kuulostaa siltä, että sitä ei tavallaan voisi vähempää kiinnostaa jotkut Jonna ja Mari, mut tavallaan myös siltä, et sitä nolottaa, miten se ei tunne Estellen kummeja.

“Okei. Ei sit mitään.”

“Miks kysyit?”

“Anton ja Sonia pyys mua kummiks. Toiselle niiden kaksosista siis.”

“Wau. Haluuks sit, niinku, olla kummi?”

“No haluun, mut en mä kai voi?”

“Kuin?”

“Kun sitä varten pitää kuuluu kirkkoon.”

“Aaa.”

“Jep. En silleen hirveesti miettiny tällasta sillon kun erosin, koska siis kenen kummiks muka oisin ruvennu?”

“Ehk sä voisit olla silti? Tai niinku, kuuluuks se muka pelkästään kirkolle.”

“Ehkä. Tai et en tiiä, ei Antonii ainakaan varmaan haittais, mut–... Niin.”

Toffo on hiipinyt sängyn alta lähemmäs ja hyökkää mun housunlahkeen kimppuun. Mä hymähdän ja lähetän siitä kuvan Miilolle. Sekunti, kaks, sittentärähtänyt kuva löytää tiensä Tukholmaan ja Miilokin hymähtää linjan toisessa päässä. Sitten me jutellaan ehkä noin viideltä minuutilta tuntuva tunti siitä, miten mun kesätyökollega Jekku sitten jäikin kokopäivätöihin laivalle Miilon iloks ja/tai riesaks, miten mä tuskailin koko eilisen Paahtisken KAHTA irtokenkää tarhasta etsien ja et pitäiskö kengittäjän seuraavaks ehkä liimata sille kumpparit jalkaan, miten kivaa myrsky on kaikkialla paitsi merellä, miten ehitään näkeen seuraavaks. Puhelun aikana mä ehdin kömpiä sängylleni ja Miilo rojahtaa sateiselta tupakkatauolta omalleen.

“Oisko se susta tyhmää”, kysyn uneliaan sateenropina-itämerenkohina-hiljaisuushetken jälkeen, “jos liittyisin uusiks? Siis kirkkoon, vaan silleen ton takii?”

“Ei ois, jos se ois sust sen arvosta.”

Mä mietin Kiri kahdeksantoistaveetä, joka eros kirkosta täysin pätevistä syistä. Mä mietin mummin pientä ikoninurkkausta ja ukin koirankorvien paksuntamaa raamattua.

“Oisit salee hyvä kummi”, Miilo kuulostaa varovaiselta ja puoliuniselta ja siltä et tarkottaa, mitä sanoo. “Etkä ehkä ees ois töis pöhinätoimistossa.”

“Ehk oikeesti alan harrastaan agilityy”, mä hymähdän samalla, kun avaan googlen. “Toffon kaa.”

“Se ois cool. Etenki jos se ei vaikuta Toffon näyttelyuraan.”

Mua naurattaa.

Sit mä googlaan vähän ja selvitän, et kirkkoon voi liittyy ihan yhtä epäseremoniallisesti kuin siitä voi erotakin – verkkopalvelun nettilomakkeella.

---

Seuraavalle sana: enneuni

[Jasmiina]

Jasmiinan spinnarit

Aamu

Mä heräsin, kun Ava Maxin "Not Your Barbie Girl" pärähti soimaan mun puhelimesta. Juli oli säätänyt sen mulle herätysääneksi. Sen mielestä se oli hyvä biisi kuulla joka aamu ensimmäisenä. Mä pidin silmiä kiinni ja kuuntelin. Ja sitten mä huomasin hymyileväni.

Mä olin nähnyt ihanaa unta. Sellaista, josta ei ois tehnyt edes mieli herätä. Siinä oli ollut täydellinen hevoskirjahetki. Mä omistin Aprilin ja mä olin juuri valmistautumassa Power Jumpin finaaliin. Valitettavasti Ava Maxin takia arvoitukseksi jäi, miten kisoissa oli käynyt. Ja ehkä se teki unesta vielä paremman. Mä toivoin, että se olisi enneuni ja ehkä mulle olisi luvassa jotain hyvääkin joskus.

Sohvapöydällä lojui pakettipaperia ja tyhjä Jaffa-keksipaketti. Mä raivasin ne lattialle pois mun murolautasen ja teekupin tieltä. Mä olin unohtanut ostaa lisää kahvia, joten aamukahvi jäi saamatta. Joku toinen aamu se olisi ketuttanut enemmän.

Mä selasin instaa ja läikytin vahingossa murolautaselta maitoa sohvan käsinojalle jääneiden liian isojen ja aivan liian räikeiden rintsikoiden päälle. Ei se kai haitannut. En mä niitä ikinä voisi käyttää. Mutta mä aioin säilyttää ne silti ikuisesti todisteena siitä, että Juli olikin edelleen olemassa. Erosta huolimatta. Ja se teki tästä aamusta paremman kuin vielä yhdestäkään aamusta mun uudessa kämpässä.

---

Seuraavalle sana: postilaatikko

[Valtteri]

Valtteri hymyili edelleen, ihan kuten ennenkin. Toimi edelleen, ihan kuten ennenkin. Valtterista ei ulkopuolinen nähnyt miten rikki se oli taas sisältä. Se nauroi, käveli, tanssi ja opiskeli ihan kuin tähän astikin. Olihan se jätetty ennenkin, olihan sen pitänyt ennenkin selvitä yksin.

Olihan se selvinnyt Savusalontiellekin yksin.

Valtteri oli kuullut, että Jasmiina oli muuttanut omilleen, Juli oli kertonut siitä asunnosta tallin taukohuoneessa Vilille ja ne oli molemmat hiljentyneet hetkeksi, kun Valtteri oli kävellyt huoneeseen.
Valtteri nauroi, sanoi että se ei tiennyt olevansa niin pelottava, että piti hiljentyä kuin Hanskin nähdessään.

Sisällään se kuitenkin puri huultaan, mietti mitä väärää se oli tehnyt.

Se ei halunnut puhua asiasta.

Ei edes silloin, kun Iiris oli nauranut sille kauempaa, kuka yllättyi että toi jäi lopulta kiinni? Valtteri katsoi eteenpäin ja hymyili vieläkin, niin kovaa että sen kasvoihin sattui.

Humalassa oli vähän helpompaa. Opiskelijana olemisessa oli mukavaa se, että aina oli jossain bileet. Aina joku heitti sen kotiin vaikka sillä ei jalatkaan enää kantaneet.

Kuten Savusalontie muutenkin, myös sen vinossa seisova postilaatikko oli viimeisillä ruosteisilla nauloillaan pystyssä. Kun Oliver oli kurvannut pois pihalta ja Valtteri jätetty taas omien ajatustensa kanssa, se oli nojannut hetken siihen postilaatikkoon.

Löytänyt itsensä ja laatikon ojasta hetkeä myöhemmin.

Vähän mutaisena, se oli rämpinyt kotiinsa, kuin märkä koira konsanaan. Heittänyt vaatteensa pitkin portaikkoa ja nukahtanut huoneensa kovalle lattialle. Kyllä sen joku korjaisi siitä, kuten ojassa olevan postilaatikonkin.


----

Seuraavalle sana: purppura

[Salma]

Olen yrittänyt nostaa -- sekä minun että Blisin -- mielialaa ostamalla Blisille kaikenlaista viihdykettä. Nyt sen karsinassa on purppuranvärinen hevospallo (jonka kahvaa Bliss mutustelee kiinnostuneena), erityisen pienireikäinen heinäverkko, omenanmuotoinen karsinalelu, joka roikkuu köysijalkoineen karsinan seinällä, suolakiviverkko sekä pinkki Bizzy Ball, jota Bliss ensin pelkää, mutta parin päivän kuluttua löydän sen kerta toisensa jälkeen karsinasta tutkimassa juuri sitä.

"Onkohan sillä tylsää", satun kysymään erään kerran ohikulkevalta Aleksanterilta, kun nojaan Blisin karsinaan ja katselen leluvarastoa, joksi sen karsina on muuttunut. Aleksanteri vilkaisee minua, ja saattaa olla että näen väärin, mutta minusta hän näyttää hiukkasen kauhistuneelta.

Päivää tai paria myöhemmin norkoilen taas karsinalla, tällä kertaa Adan kanssa. Olemme käyneet päivittäisellä tallinkiertoretkellämme ja se on sujunut oikein hyvin: vain kaksi kertaa Bliss on ollut vähällä riistäytyä otteestamme. Ulkona on satanut ja Blisin harja sään yltä on taipunut pienille kosteille laineille. Se hamuilee ylähuulellaan Bizzy Ballia ja vaikuttaa juuri sillä hetkellä oikein tyytyväiseltä elämäänsä.

"Pitäisköhän mun hankkia sille ystäväksi pupu", tuumin.

Ada ei sano hetkeen mitään, mutta jo sen lyhyen hetken aikana huomaan, miten hyvältä idea minusta tuntuu.

--

Seuraavalle sana: katkarapu

[Iiris]

On ihan liian aikaista. Iiris on yleensä aamuvirkku, mutta viimeiset pari viikkoa sen aamut ovat olleet tuskaisia. Se seisoo hämärässä keittiössä, ikkunan edessä ja tuijottaa tyhjästä pihalle samalla kun sen kädet vaivaa taikinaa. Sille tuli pari päivää sitten ilmoitus, että B&B:hen on tulossa joku hollantilaisperhe, ja ne olivat erikseen pyytäneet että saisivat kahtena aamunaan Liekkijärvellä suomalaisia herkkuja. Iiriksellä ei ollut paljon sananvaltaa, kun sen mutsi laittoi viestillä, että mitä sen pitää tehdä. Menussa tänään on korvapuusteja, omenapiirakkaa ja katkarapuleipää. Ne ei ole aamupalalla, toki - sitä varten Iiris on joutunut riehumaan keittiöön esille taas Vallalan Aamupalan (sen äiti on yrittänyt #brändätä tätä Liekkijärven aamiaista Iiriksen kauhuksi, kohta joku rasvaäijä Pena ja sen Karen-vaimo tulevat vitisemään liian paksuista kurkkuviipaleista) sämpylöineen ja kahveineen. 

Iiris jättää taikinan nousemaan. Ylhäällä kolisee - tuskin Cella mitään nousemassa on, tähän aikaan, todennäköisemmin Iiriksen koira vain avasi taas oven ja säikäytti Cellan katinretaleen. Iiris pyörittelee silmiään ja kumartuu avaamaan pakastimen. Se vetää jäiset katkaravut pöydälle sulamaan ja yhtäkkiä sille tulee Jere mieleen, ja se tyrskähtää niin että sillä menee oma sylki väärään kurkkuun ja se alkaa nauraa jokseenkin hysteerisesti. 

---
Seuraava sana: Artsilan kanat