Sylvin päiväkirja

[Anton]

Kallan Sycamore

Sylvi

fwb-t.
9v
estepainotteinen

om. Auburn Estate
Ylläpidossa Anton Seljavaaralla

[Anton]

26.03.2022


Ensimmäinen aamuni "virallisena" liekkijärveläisenä valkeni lähes kotoisissa tunnelmissa, sillä herätessäni tajusin Sarah Reyesin kietoutuneen raajoillaan ympärilleni kuin mikäkin takiainen.
Nukkumaanmennessä nainen oli ollut edelleen käärmeissään siitä, että olin laulanut Pahimman Vihollisensa, Inkerin, kanssa karaoketa Fleimissä. Tuhisten ja puhisten nainen oli ryövännyt minulta tyynyn sekä peiton, jonka väliin oli koteloitunut kuin mikäkin perhosentoukka eikä hänestä ollut näkynyt kuin päälaki. 

Ilmeisesti oli kuitenkin yön aikana vähän leppynyt kun ei enää pötköttänyt peittomyttynä sängyn laidalle vaan oli tullut aivan liki. Liian liki, mikäli järjellä ajatteli. Nykäisin käteni pois naisen paidan alta, minne se oli näemmä eksynyt yön aikana ja huokaisin turhautuneena.
Eihän me ensimmäistä kertaa sänkyä jaettu keskenämme, mutta vaikka tässä ihan kavereina nukuttiin niin kuin aina, oli se vähän kyseenalaista ottaen huomioon Norjassa majailevan naisystäväni.
Tuuppasin naista olkapäähän. Ensimmäinen tökkäisy ei tuottanut tulosta, joten tönäisin toisen kerran jolloin Sarah alkoi näyttämään heräämisen merkkejä. 
"Pitää nousta", ilmoitin, kun naisen silmät raottuivat aavistuksen. 
"Mmhmm", toinen ynähti, tajusi roikkuvansa minussa kiinni ja kierähti kauemmas. "Saako tässä läävässä kahvia?"

Sarah jatkoi jonkinasteista mököttämistään vielä kahvipöydässäkin.
"Ihan perseestä tämmöinen", se huokaisi. "Miksi sä tänne muutit? Tulee ikävä mun alakerran naapuria!"
Hymyilin haikeasti, kulautin kahvinloput mukista suuhuni ja kohautin harteitani: "Muuta sinäkin tänne. Tänne mahtuu kyllä, ullakolla on vissiin yks huone vapaana ja kellarissa myös!"
Sarah pyöräytti silmiään mutisten, ettei ikinä muuttaisi mihinkään kimppakämppään - ei edes minun kanssa.

Lähdimme peräkanaa ajelemaan autoillamme Kallaa kohti ja Sarah tuli auttamaan mua lastaamaan Sylvin tavarat sekä itse hevosen Jessen lainaamaan kuljetuskopperoon.
Olo oli vähän haikea ja totta kai mun piti käydä vielä Vilallekin heittämässä hyvästit. Tuskin sitä kiinnosti, että mä häipyisin kuvioista. Sarah ja ehkä Jenna ainoita, jotka huomais mun poistumisen?

Yritin saada Sarahia lähtemään vielä Liekkijärvelle ja Seppeleeseen, mutta nainen kieltäytyi, halasi mua siinä Auburnin pihalla ja käski pitää yhteyttä.
Onneksi välimatka ei ollut mikään jäätävän pitkä, joten varmasti kävisin sen luona kylässä ja se mun?
Pian me oltiinkin sitten Seppeleen pihassa ja helpotuksen huokaus pääsi huuliltani, kun se oli Emmy, joka meidät tuli vastaan ottamaan eikä se Ihme Hannes.
Sylvi ryntäsi innokkaasti uudelle tallipihalleen, pyörähteli hetken riimunnarun toisessa päässä pöristen sekä höristen, kunnes rauhottui - ainakin hetkeksi. Onneksi se oli tottunut matkailija eikä sitä pahemmin uudet paikat jänskättänyt, kai se ajatteli että olimme lähteneet jollekin kisareissulle?

Johan me täällä sen kanssa pariin otteeseen oltiin kilpailtu ja voitettukin! Meidän yhteinen kisaura oli kyllä lähtenyt vallan mainiosti liikkeelle, mutta nyt oli ollut hiljaista niin pärjäämisen kuin kilpailemisenkin suhteen.
Ehkäpä ensi viikonloppuna päästäis taas ruusukkeisiin kiinni, kun lähdettäisiin Aihojoelle kilpailemaan?

Emmy selitti tallin käytännöistä sun muista mun taluttaessa Sylvin uuteen karsinaansa, mutta pakko myöntää että puolet niistä jutuista meni ihan ohi korvien. Seppele ei todellakaan ollut mikään Auburn ja tuntui oudolta tälleen vaihtaa tallin kattokruunut tavallisiin loisteputkivaloihin, missä roikkui hämähäkinverkko jos toinenkin.
Mutta eiköhän me täällä viihdyttäisi? .. Toivottavasti.

[Anton]

02.04.2022

Olin tuijottanut edellisenä iltana kisatakkiani, jonka rintamukseen oli kirjailtu "Seljavaara", miettien vieläkö niin sanotusti saisin sitä käyttää. Se oli Auburnin, tai oikeastaan Isabella Sokan, sponssaama takki enkä mä enää ollut mikään auburnilainen. Ehkä mun pitäisi ostaa uusi, sillä vaikka kyseinen vaatekappale olikin ehkä ainoa, jota olin pitänyt kuin kukkaa kämmenellä enkä vain ollut sullonut sitä vaatekaapin perukoille saati pessyt sitä iloisesti sekaisin muiden ryysyjen seassa, oli se tässä kolmen vuoden aikana vähän päässyt nahistumaan.
Mutta koska siihen hätään ei ollut päässyt mihinkään vaatekaupoille, olin laittanut takin takaisin vaatepussiin ja jätin sen odottamaan huomista kisapäivää.

Takki kyllä meinasi unohtua matkasta, sillä melkein nukuin pommiin ja tuli aika lentävä lähtö Seppeleeseen, mutta onneksi en kerennyt kotipihaa kauemmas tajutessani vaatteiden jääneen roikkumaan henkariin. Kai se dementia iskisi ennen kuin ehtisin edes kolmeakymmentä täyttämään? Siihenhän oli nyt tasan vuosi aikaa...

Salma olikin jo odottamassa mua kun vihdoin sitten kurvailin tallin pihaan ja kiittelin luojaa, että olin sentään laittanut Sylvin varusteet sun muut valmiiksi odottamaan lähtöä, joten ei tarvitsisi niitä enää laitella kasaan viime tingassa.
Ei muuta kuin iso sekä pieni kimo traileriin ja menoksi kohti Aihojoen Spring Festivaleja. Mä olin lupautunut kuskiksi, joten yhdistin puhelimen auton soittimeen, laitoin navigaattorin ohjeiden mukaan ajelemaan määränpäähämme.
Joko Salma oli hitsin hyvä näyttelemään tai sitten sitä oikeasti kiinnosti, miten olin viihtynyt Seppeleessä. Ei tuntunut niin "turhanpäiväiseltä small talkilta" naisen utelut, mutta mun vastaukset saattoivat olla jokseenkin lyhyitä sillä en mä oikein viikossa ollut päässyt sisälle tallin kuvioihin, mutta kai mä olin viihtynyt? Sylvikin vaikutti ihan tyytyväiseltä maiseman vaihdokseen...
"Meinasitko osallistua sille pääsiäisen leirille?" nainen kysäisi ja multa taisi päästä suusta ihan tahaton tyrskähdys.
"Taidan olla liian vanha heppaleireille", sain kuitenkin soperrettua. "Aikuinen mies siellä pikkutyttöjen seassa vaikuttaisi erittäin epäilyttävältä."
Salma nauroi: "Eiköhän siellä suurin osa oo ihan täysi-ikäisiä, uskoisin."
Kohautin harteitani pitäen katseen tiessä ja lupasin miettiä asiaa. Voisihan se toisaalta olla ihan kivakin kokemus?

Leirimietinnät kuitenkin keskeytti mun soiva puhelin. "Aliisa soittaa" ennätin näkemään puhelimen ruudusta ja hetken empimisen jälkeen päätin vastata siihen.
Yritin kyllä varoittaa, että Huru olisi kaiuttimessa, mutta eihän se (ylläri) ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan vaan tajuttuaan, että linja oli auki, päästeli ilmoille "Paljon onnea vaan"-laulun sydämensä kyllyydestä. Salma kohotteli kulmiaan, mutta piti pokerinaamansa yllättävän hyvin.
"No... Kiitti", mutisin, kun Aliisa hiljeni hetkeksi.
"Ole hyvä! Pitihän se soittaa ja onnitella!"
"Oot myöhässä! Yleensä olet soittanut heti keskiyöllä", naureskelin. Ajattelin Aliisan olevan minulle ikuisesti käärmeissään siitä, että vedin sen pomoa turpaan Power Jumpien jatkoilla viime vuonna, mutta nainen ei ollut pitkävihaista (saati hyvämuistista) tyyppiä. Välit olivat siis lähes samanlaiset kuin aina ennenkin, eli ilman mitään aikuisten leikkejä keskenään.
"Ajattelin, että sulla olis kädet täynnä jotain norjalaista synttäreiden kunniaksi, joten ajattelin odottaa."
"Ei mun kädet yllä Norjaan asti..." mutisin. Olisihan se ollut kiva aloittaa synttärivuorokausi Soniaa halailemalla, mutta sellainen oli jäänyt vain haaveilun tasolle.
"Höh! Onpa harmi. Kai sulla jotain naisseuraa siellä kuitenkin on kun synttärit ja kaikkea?" Huru harmitteli omalaatuiseen tapaansa, vaikkei ehkä kuitenkaan täysin harmistunut puolestani ollut. Vilkaisin Salmaa, jonka olemassaolon olin jo hetkeksi unohtanut.
"Itseasiassa olet edelleen kaiuttimessa ja Salma istuu tossa vieressä. Ollaan menossa kisoihin..."
"Ai! HEI SALMA!"
"Hei!"
"Pidä Antonista hyvää huolta. Älä piekse sitä kisoissa kovin pahasti niin kuin yleensä. Anna voittaa edes säälistä ku sillä kuitenkin synttärit ja kaikkea!" Huru hölötti ja mä pudistelin turhautuneena päätäni. Niin, mehän oltais vastakkain 120cm luokassa tänään ja tiesin jo etukäteen, että Salma vetäisi Bonnien kanssa paremmin kuin minä ja Sylvi. Niin se oli tehnyt jo silloin, kun olin Vilan kanssa sitä vastaan kisaillut.
"Katsotaan", Salma naureskeli.
"Oletteko muuten tulossa Hana-naminami wiikseille?! Aliisa tiedusteli, enkä oikein tiedä oliko kysymys osoitettu mulle vai Salmalle.
"Joo ollaan", kuului molempien suusta samaan aikaan.
"Huippua!"

Hetken Aliisa vielä jaaritteli niitä näitä ennen kuin oli aika lopetella.
"Sulla siis synttärit tänään?" Salma varmisteli.
"Juu..."
"Onnea. Jospa tulisi synttärilahjaksi ruusukkeita tänään?"
"Jospa..."

Ei tullut.. Paitsi Salmalle ja Bonnielle, koska ylläripylläri hehän vetivät hyvin "meidän" luokassa. Sylvillä oli vähän sellainen perseilypäivä eikä meinannut yhtään olla kuulolla.
120cm luokasta neljä virhepistettä ja YLEENSÄ meidän ekan luokan virhepistemäärä on puolittunut seuraavassa luokassa, mutta tänään meni toisinpäin. Eli kahdeksan virhepistettä sadasta kolmestakympistä.
Ei voi mitään, leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Kieltämättä jo harkitsin peruvani Hanamin reissun, koska ei mennyt meidän kisat enää niin mallikkaasti kuin silloin, kun aloiteltiin tämä meidän "yhteistyö" Sylvin kanssa.
Olisihan ne kisat toki voinut huomattavasti huonomminkin mennä, joten kai tämä oli ihan sellainen peruspäivä? Ei huippu, muttei huonokaan?

Mutta olisihan se ollut kiva, että synttärilahjaksi olisi ollut ruusukkeita tuoda kimppakämpän huoneen seinää koristamaan?
Vaikka kaikkein mieluiten olisin lahjaksi ottanut Sonian sinne huoneeseen, mutta aina sai haaveilla. Blondi oli luvannut tulla Suomeen heti, kun suinkin pääsisi, mutta tiedä sitten milloin se päivä koittaisi. Mun tuurilla ei ikinä... 
Olo oli ihan hiton yksinäinen, kun rojahdin sänkyyni tuijottamaan kattoa. 

[Anton]

09.04.2022

Sylvi vaikutti siltä, että se oli jo ihan kuin kotonaan Seppeleessä. Näytti, kuin se olisi ollut koko elämänsä tarhakaverinsa, Whinnyn, kanssa tekemisissä ja ne viettivät kaiket tarha-aikansa kylki kyljessä vähät välittäen muista samojen aitojen sisällä olevista kaviokkaista.
Eikä Sylviä enää häirinnyt naapurikarsinoissaan majailevat Indi saati Charlie, vaikka toiselle tammalle oli ensin vähän nyrpeää naamaa kaltereiden välistä näytellytkin.

"Minun" tamma ei ollut moksiskaan enää oikeastaan mistään. Maneesin ovien edessä tököttävät kivilohkareet olivat ensimmäisillä kerroilla aiheuttaneet pientä ihmetystä ja paniikin tapaista Sylvissä, mutta oli se jo lopulta hyväksynyt että ne Hanneksen lahjat (?!) olivat siinä aina eivätkä olisi hyökkäämässä sen kimppuun.
Eli kaikki oli aivan normaalia tätä nykyä.
Tähän viikonloppuun saakka.

Nimittäin Seppeleessä oli lehmä, joka huutaa mölisi omassa tarhassaan koko ajan ja voin sanoa, että säikähdin itsekin sitä ääntä ensimmäisen kerran. Luulin jo kärsiväni jostain krapulan tuomasta harhasta. Mutta ei, en kärsinyt. Sylvi tuntui vetävän nautaeläimestä ylimääräisiä kierroksia ja oli työn sekä tuskan takana saada se edes talliin saati sieltä pois, mutta tänään ei enää tammaa näyttänyt jännittävän lehmä saati sen äänet. 

Tai niin mä ajattelin, kun lähdin Sylvin kanssa kentälle ajatuksena pitää pienet sileän treenit. 
Cella tuli Windiä taluttaen vastaan tuiman näköisenä ja heti niiden vanavedessä kipitti Hannes. Moikkasin niitä kyllä, mutta kumpikaan ei moikannut takaisin ja kohautin vain harteitani. 
Sylvi veti liinat kiinni kentän portin lähettyvillä ja hetken mä sitä maanittelin, et jatkettais matkaa mut ei tamma suostunut liikahtamaan mihinkään. Se tuijotti kentälle, pärskähteli tuohtuneena ja mä jo mietin, että mikä ihme sille tuli, kunnes huomasin kentän laidalla norkoilevan Kleopatran.
"Hei!" huikkasin tallin suuntaan harppovan kolmikon suuntaan apua pyytävällä äänellä, muttei kumpikaan kaksijalkaisista kuullut minua.
"Teillä jäi tuo..." yritin vielä, mutta ääni painui lannistuneena pelkäksi pihinäksi. "... Lehmä tänne." 
Kleopatra päästi yhtä säälittävän "ymmyy"-äänen. 

Sylvi näytti ratkeavan liitoksistaan siihen paikkaan enkä ois ihmetellyt, vaikka se ois ampaissut tuhatta ja sataa Cellan, Hanneksen ja Windin perään sillä samaisella sekunnilla.
Mä kuitenkin pidin siitä tiukasti kiinni kaikesta hämmennyksestä huolimatta, koska en yksinkertaisesti osannut päättää mihin suuntaan tästä nyt lähdettäisiin saati mitä nyt tehtäisiin. Kai ne kohta tulisi hakemaan lehmän hittoon sieltä kentältä??

Kleopatra jatkoi säälittävää muumuutaan, Sylvikin rauhottui aavistuksen ja otti pikkuruisen askeleen eteenpäin kohti nautaeläintä.
"Ei se sua syö", lupasin tammalle, jonka paniikki oli vaihtunut uteliaisuudeksi. "Muttei me kyllä ton kanssa samalle kentälle mahduta..."
Siinä me odoteltiin kahdestaan Sylvin kanssa, että joku tulisi hakemaan lehmän pois kentältä, muttei ketään näkynyt. 
Sylvi sentään uskaltautui jopa haistelemaan Kleopatran limaista turpaa (onko lehmillä turpa?!), mutta kun lehmä lipaisi vielä limaisemmalla kielellään ilmaa, tamma otti pari askelta taaksepäin. 

Tunsin pientä helpotusta, kun näin Inkerin harppovan kohti kenttää.
"Tulitko hakemaan ton?" kysyin toiveikkaana, pikkuinen blondi kurtisti kulmiaan, vilkaisi Kleopatraa ja tuhahti isoon ääneen.
"En todellakaan", se tyrskähti. "Miksi olisin?"
"No kun, pitäisi päästä tonne kentälle ja..."
"Miten se on mun ongelma?"
"No... ei mitenkään. Ajattelin vain ku oot vissiin töissä täällä ja tuo..." änkytin.
"Mulle mistään lehmien hoidosta makseta", toinen ilmoitti ja jatkoi sitten matkaansa sinne minne oli menossakin. "Menkää te vaikka maastoon jos yksi lehmä noin pelottaa."
Asia harvinaisen selvä. 

Otin Inkerin vinkistä vaarin, joten lähdettiin lopulta harhailemaan Sylvin kanssa maastoon. Kauas ei lähdetty, koska en todellakaan tämän tienoon maastoja tuntenut, joten en halunnut eksyä. Olisi ehkä pitänyt pyytää jotakuta kaveriksi näyttämään ne, mutta ehtisi sen kai myöhemminkin. 
Ehkä sitten pääsiäisleirillä pääsisi tutustumaan maastoreitteihin ihan kunnolla? Olin kuin olinkin ilmoittanut itseni kyseiselle hevosleirille, vaikka olinkin alkuun ollut sitä mieltä etten todellakaan osallistu.
Kai se oli ollut Sonian "pakkohan sun osallistua ku tommosia kivoja leirejä järjestetään!"-höpinä, mikä oli lopulta mun pääni pyörtänyt. Ihmeen hanakasti nainen oli pitänyt palopuheita leirille osallistumisen suhteen ja olin vähän ihmetellytkin, että miksi.
"Et sitten soittele mitään alastomia videopuheluita silloin!" olin naureskellut.
"Lupaan etten soittele", blondi oli naureskellut. "Kunhan osallistut sille leirille!" 
"Okei..."

Sylvin kanssa oli kisoja horisontissa niin Hangossa kuin Ruotsissakin, joten olisi pitänyt treenata niitä varten, mutta kai pieni breikki siitä "vakavasta" treenailusta tekisi terää? 

[Anton]

24.04.2022

Taas "soudeltiin" Hankoon hevoskuljetusajoneuvolla. Kisakokemusta sun muuta treeniä Hannaby Hanami Weeksiä varten...
Treeniä todellakin tarvitaan ja tekis kieltämättä perua koko Ruotsin reissu, koska meidän 130cm luokan startti meni yhtä vtuiks kuin Kirin pääsiäinen.

Mut hei, sentään pysyin selässä? 12 virhepistettä ja toiseksi viimeinen sija siis eräänlainen voitto sekin? Eikö?

[Anton]

29.05.2022

Sylvi nyhti riimunnarun toisessa päässä vihreää nurmikkoa hyvällä ruokahalulla naamariinsa (tai no, turpaansa) ja mä selailin siinä sivussa somea puhelimellani. Pitihän se tamma totuttaa vihreään nurmeen ennen kesälaitumelle säntäämistä, koska en todellakaan halunnut sille mitään kaviokuumetta tai ähkyä.
Olisi jo tarpeeksi noloa joskus palauttaa hevonen Isabellalle surkean kisamenestyksen takia, joten vielä nolompaa se olisi "palauttaa" jalkavaivaisena/ähkyssä/ruumispussissa. Ei, en todellakaan olisi palauttamassa sitä omistajalleen vielä hyvään toviin (edelleen maalailin haavekuvia Sylvin ostamisesta), mutta eihän sitä koskaan tiedä, milloin Sokka tamman haluaisi kokonaan itselleen. Joko kisa- tai siitoskäyttöön tms.
... Tai milloin olisi löytänyt Sylville paremman kodin/omistajan/ylläpitäjän kuin minä.

Sylvi oli sillä hetkellä ainoa asia, mikä mua ei ahdistanut. Okei, kisat olisivat meillä voinut mennä huomattavasti paremminkin, mutta en mä jaksanut niistä "vähän niin ja näin"-kisasuorituksista kauaa kiukutella. Tulin, näin, en voittanut ja niin edelleen.
Vaikka mulla oli kaksi mukavaa kämppistä (+ kämppiksen koira), ahdisti Liekkijärvi/Savusalontie vitosen meno. Ahdisti Seppele. Koska tunsin oloni niin yksinäiseksi, mutta toisaalta nautin myös yksin olosta! En mä mikään maailman sosiaalisin perhonen ole koskaan ollutkaan, mutta silti... Olisipa ollut joku, jolle soittaa, et lähde kaljalle ja se lähtisi.
Siksi soitinkin Sarahille kesken mun ja Sylvin kävelylenkin, josko se ois lähtenyt viikonloppuna mun kanssa kaljoittelemaan joko Fleimiin tai sitten Kallan Krouviin. Ei lähtisi, muka jotain muita menoja.
"Joku mies vai?"
"Ei!" Sarah oli ähkäissyt epämääräisesti.
"Eipä varmaan..." olin tuhissut. "Hankala keksiä parempaa tekemistä kuin mun kanssa juopottelu, joten joku mies se on. Kerro heti! Kuka?!"
"Ei ole mitään miestä!" Sarah oli vakuutellut. "En vain nyt ehdi... Sori."
"No, tiedät kenelle soittaa mikäli mieli muuttuu!"

Ahdisti sen puhelun jälkeen edelleen. En ollut enää auburnilaisia, olin vissiin niiden silmissä vain joku tavan kuolevainen, joten yks lysti jollekin Seljavaaralle, joka ruinasi ryyppyseuraksi.
Ennen muinoin Sarahin lisäksi oli ollut myös Aliisa Huru, joka oli lähes 99,9 prosentin varmuudella lähtenyt ihan joka kerta mun kanssa juopottelemaan oli tilanne mikä tahansa.
Ja Aliisa Huru se vasta ahdistikin! .. Kiitos Ruotsin reissun.

Sonia oli kyllä Cup-viikonloppuna pistänyt merkille mun oudon käytöksen. Olin sysänyt syrjähypyn kaltaisen johonkin mieleni perukoille, mutta kyllä muistikuvat Aliisan huulista mun huulia vasten ja kädestä mun paidan alla oli puskenut pintaan ihan kyselemättä. Olin saattanut tuhahtaa ääneen tai jopa läimäistä itseäni otsaan kämmenellä ihan yhtäkkiä. Tietenkin Sonia oli kysynyt, oliko kaikki hyvin ja tietenkin olin valehdellut.
"Joo, kaikki ok. Stressaa nuo kisat!" .... "Harmittaa vain ku nuo kisat meni noin huonosti!"
Maanantaiaamuna outo käytökseni meni sen piikkiin, et oli pieni krapula ja oli harmittanut toisen lähtö takaisin kotimaahansa.
Olin pyytänyt, että Sonia olisi tullut mun mukaan Power Jumpeihin myös, mutta toinen oli vain todennut harkitsevansa asiaa. Olin uhannut sitovani sen vaikka pylvässänkyyni kiinni siksi aikaa, jolloin se olisi ollut pakko lähteä mun mukaan ja tämä oli vain nauranut.
... Olin ehkä sitonutkin Sonian hetkeksi siihen sänkyyn kiinni, mutta ei siitä sen enempää!

Katsoin ruohoa nyhtävää Sylviä ja huokaisin turhautuneena. Mä olin kyllä maailman paskin seurustelukumppani!
Mä ihan oikeasti rakastin Soniaa. Pieni blondi oli parasta, mitä mulle oli pitkääääännnn aikaan tapahtunut ja sitten mä itse menin tyrimään.
Mun pitäisi kertoa sille, mitä mä olin Aliisan kanssa tehnyt, mutta enhän mä voinut. Koska Sonia erittäin todennäköisesti jättäis mut siihen paikkaan ja olisin yksinäisempi kuin koskaan. Mutta kun sen pitäisi saada tietää! Toisaalta kyse oli pelkästä pienestä pussailusta vaeltavine käsineen, joten ehkä antaisin vain pölyn laskeutua ja odottaa, että unohtaisin koko jutun`? ... Jos unohtaisin.

Morkkiksen synkän pilven leijuessa pääni päällä talutin Sylvin talliin.
Pitäisikö mun muuttaa Norjaan? Olisin lähellä Soniaa ja kaukana Aliisa Hurusta. Hankittaisiin kymmenen lasta, omakotitalo, kultainen noutaja, perunamaa ja pari hevosta pihapiiriin!
Sylviä ei mun mököttämiset häirinnyt. Oli vain tyytyväinen, kun ajatuksissani nakkasin sille pikkuisen heinää karsinaan ja lähdin sitten viemään sen harjapakkia varustehuoneeseen, jonka ovella melkein jyräsin sen jonkun nuoren hoitajanaisen.
"Sori", mutisin.
Nuori katsoi ensin minua, sitten pitkin varustehuonetta levinneitä remmejä ja päästi pitkän huokauksen.
"Voitko auttaa?" se pihahti lopulta. "Mä en... Osaa koota näitä Aprilin suitsia enää takaisin kasaan."
En olisi millään jaksanut leikkiä mitään Pelastavaa Ritaria sillä hetkellä, mutta enhän mä kehdannut kieltäytyäkään. Nakkasin vain Sylvin harjapakin paikoilleen ja käskin sitä... Jasmiinaa? näyttämään, mitä oli jo saanut aikaiseksi. Eli ei oikeastaan mitään, sillä oli melkoinen suitsiräpellys sen jäljiltä siellä satulahuoneessa.
Istahdin lattialle ja ryhdyin selvittämään sitä sotkua selittäen samalla toiselle, mikä remmi meni mihinkin. Meinasi vähän hermostuttaa molempia, sillä juuri puhdistetut nahkasuikaleet eivät niin helposti sujahdelleet paikoilleen kuin olisi toivonut, mutta lopulta Jasmiina nosti voitonriemuisena kokonaisen suitsikappaleen ilmaan.
"Kiitti!" se hymyili leveästi ja hypähti seisomaan.
"Eipä mitään", mutisin ja könysin itse jaloilleni vähemmän ketterästi. "Oot kaljan velkaa."
Se Joku Jasmiina näytti hetken vaikealta. Olikohan sillä ikää sellaisiin? Oli se ainakin aftereilla ollut, joten pakkohan sillä oli olla!
"Totta kai", se hymyili leveästi lopulta. "Heti kun tulee tilaisuus!"
Nyökkäsin, pyyhin pölyt pöksyistäni ja lähdin sitten viemään Sylvin ulos tarhailemaan ennen iltapöperöiden jakoa, jonka jälkeen suuntasin itse "kotiin" kaljakaupan kautta.

Olin löytänyt aikaisemmin ullakolta vanhan muovisen puutarhatuolin, jonka nyt raahasinkin etupihalle ilta-aurinkoon. Liian hyvä ilma mököttää sisällä, joten voisin hyvin mököttää ulkonakin kaljojeni kanssa.
... Se pirun tuoli kyllä halkesi kahtia heti, kun siihen olin perseeni iskenyt, joten lopulta istuin pihakivetyksellä tuolin kappaleiden keskellä kaljaani juoden.
Kiri tuli kotiin jossain välissä ja kulmiaan kohotellen katsoi touhujani.
"En kysy", se mutisi.
"Älä kysy", huokaisin pieni hymy suupielessäni ja tarjosin sille yhtä olutta, johon se hetken empimisen jälkeen tarttuikin ja liittyi seuraani.
"Kesä on täällä", virnistin.
"Niin on!"

[Anton]

09.07.2022
sisältää rumaa kielenkäyttöä, paljon.

Mua ei kiinnostanut tipan tippaa enää mitkään kisat. Olisin halunnut vain lähteä takaisin Suomeen mököttämään.
Viime yö oli mennyt erittäin huonosti: Seppeleen hevosrekan petipaikka ei todellakaan ollut mitenkään maailman parhain köllöttelysija, mutta itse olin edellisenä iltana pitänyt huolen siitä, ettei sinne maailman parhaimpaan nukkumapaikkaan (eli Sonian viereen) ollut enää mitään asiaa. 

En mä pahemmin ollut edes nukkunut. Olin pyörinyt vain levottomana peiton alla soimaten omaa paskuuttani ja miettien, olisiko sittenkin pitänyt jättää kertomatta Sonialle mitä olin puuhannut Aliisan ja Inkerin kanssa. Mutta parempi se varmaan oli, että nainen oli kuullut asian minun omasta suusta eikä keneltäkään toiselta... Aliisasta ei tiennyt kukaan, mutta Inkerin ja mun naku-uintimuhinoinnille oli silminnäkijöitä.

Anna selitti miten Sylvi oli käyttäytynyt illalla sekä aamulla ja leuhotti, kuinka oli jo valmiiksi tamman harjan letittänyt siisteille sykeröille.
"Joo, ok", murahtelin poissaolevana. En mä voinut enää perua osallistumistani, vaikka mieli teki enemmän korkata kalja (tai jotain vahvempaa) ja vetää semmoset kännit ettei oo samanmoisia ennen nähtykään. 
Meidän luokkaan oli onneksi vielä aikaa, joten ennättäisin jotenkin skarppaamaan itseni kisakuntoon.

Tai niin mä luulin... Hengailin Sylvin väliaikaiskarsinan luona Annan touhutessa tamman ympärillä, kun Hannes tuli koputtamaan mua olkapäähän.
"Meidän pitää mennä. Kohta on jo kiire", se ilmoitti mystisesti. 
"Minne muka?" Tuhahduksen säestämänä kurtistin sille kulmiani. Nyt ei ollut fiilistä kuunnella mitään sen omituisia kivijuttuja saati tarvinnut mitään wannabe-terapiaistuntaa sitä.
"Sinne keppihevoskisoihin", Mesi puhui niin kuin mun pitäisi tietää niistä lasten leikkihevoskisoista jotain. Ei todellakaan kiinnostanut mennä edes katsomaan niitä "kisoja".
"En mä nyt ehdi, mun pitää valmistautua omaan oikeaan luokkaan", pyörittelin silmiäni turhautuneena.
"Olethan sinä osallistumassa myös siihen keppihevoskisaan?" Hannes äimistelee. 
"En todellakaan ole!" naurahdin epäuskoisena.
"Sun nimes lukee siellä osallistujissa", pikkutyttö-Krista ilmoitti pidellen ylpeän näköisenä omaa keppihevostaan sylissä.
"Vitut lukee" tuhisin.
"Lukee", Hannes komppasi Kristaa ja näytti sitten nettisivua, missä luki myös väliaikashow:n osallistujat. Kyllä... Siellä luki myös mun nimi. Minä EN TODELLAKAAN ollut sinne itse ilmottautunut, joten.......

"KUKA SAATANA MUT ON ILMOITTANUT JOHONKIN HELVETIN KEPPARIKISOIHIN?!" rääkäisin isoon ääneen. 
Inkeri tirskahti selkäni takana ja käännähdin blondin suuntaan myrskyn merkkinä.
"Sinäkö?!" tivasin tuohtuneena. 
"En todellakaan", Inkeri vannoi. "Mutta jos oot kerran osallistumassa, mä todellakin tuun kannustamaan! Odottakaa, tätä varten pitää kehitellä joku hieno GO ANTON-kyltti!" 
Niine hyvineen blondi pinkoi johonkin eikä ees jäänyt kuuntelemaan mun ininääni, etten todellakaan ollut osallistumassa mihinkään keppihevoskisoihin.
"Osallistun minäkin", Eedi kuulosti vinkuvan Inkerin selälle. 
"Sinäkö se sitten olit?" painostin porkkanapäätä, joka Inkerin tavoin vannoi, ettei hänelläkään ollut mitään tekemistä asian kanssa.
"Kuka saatana... MANNY! Ootko sinä ilmoittanut mut niihin kepparikisoihin?"
Mies näytti yhtä puusta pudonneelta kuin aina ennenkin, mutta myös täysin syyttömältä.
Hannes hiillosti mua edelleen kysyvällä katseellaan, Krista puristi keppariaan käsiinsä ja Eedikin teki lähtöä este"areenalle". Hieraisin otsaani tuskastuneena... Kai tämä pitäisi käydä selvittämässä ihan paikan päällä.

Ei naurattanut.
Minut toden totta oli ilmoitettu keppihevoskisoihin. Yritin kuuluttajalta tivata, kuka sen oli tehnyt, mutta ei se tiennyt mistään mitään. 
Mulla ei todellakaan ollut huumorintajua sillä hetkellä tämmöiseen touhuun. Oliskohan se voinut olla Sonia?! Kostoksi pettämisistäni olisi keksinyt tämmöstä? 
Vilkuilin ympärilleni. Ei näkynyt pientä (ihanaa) norjalaista blondia missään enkä tiennyt olinko helpottunut vai pettynyt. Mun olisi päästävä puhumaan sen kanssa vielä tämän viikonlopun aikana ja yrittää jotenkin selitellä perseilyjäni "paremmin", koska jossain haavemaailmassani ajattelin meidän pääsevän edes jonkinlaiseen sopuun. 

Soniaa katseellani hakiessani unohdin perua koko "ilmottautumisen" keppihevoskisoihin, kunnes mua jo kuulutettiinkin sinne radalle. 
"Onko Seljavaara valmis?"
"En saatana ole!" rääkäisin. Sivusilmällä näin Inkerin heiluttelevan "GO ANTON"-satulahuopaa, kuulin Josefina Rosengårdin puhelimesta selvästi Aliisan hurrausäänet ja kikkeli otsassani vain kasvoi. Ihan vitun sama... Osallistutaan sitten, kun kerran Kristakin jo tarjoutui lainaamaan mulle Jenseniään.

En todellakaan ollut huumorituulella. Ja sen näki radastakin. Potkin jokaisen perkeleen esteen nurin ja myös maalitolpat. Teki mieli myös katkaista urhoollisen ratsuni, Jensenin, keppikin mutten sitä kuitenkaan voinut Kristalle tehdä. 
Heiluttelin keskisormea Jusun suuntaan, koska olin tajunnut sen kuvaavan suoritustani Aliisalle ihan livenä. 
"Tapan sen, joka mut tähän ilmoitti", älähdin, kun olin palauttanut ratsuni omistajalleen ja lähdin harppomaan takaisin Sylvin luo. 

Matkan varrella näin myös Sonian. Se näki myös mut, käännähti kannoillaan ja lähes puolijuoksua lähti toiseen suuntaan.
Tuntui ihan hiton pahalta! Olisin halunnut juosta blondin kiinni, mutten voinut. 
"Miten meni?" Anna kyseli huvittuneena, kun vihdoin saavuin Sylvin luo.
"No, jos tuota huonommin oikea luokka menee niin taidan lopettaa ratsastuksen ja siirtyä vaikka pitsin nypläämiseen", tuhisin. 

Sylvi oli tietenkin aivan täpinöissään. Se kyllä innostui aina kisatilanteissa ja harmillisesti se innokkuus vain kostautui liian usein. 
Niin kuin tänäänkin. Tamma kyllä porhalsi esteeltä toiselle, mutta kaksi pudotusta tuli silti ja mun ihmeellisesti onnistuneet yritykset hillitä sen vauhtia kostautui myös. 
Eipä juhlittu tänäänkään... Mutta jos jotain positiivista piti etsiä, niin kahdeksan virhepistettä ei ollut edes paha kun katsoi meidän edellisiä tuloksia!

Tää koko saakelin vuosi oli ollut yhtä alamäkeä, etten tiennyt kauanko enää jaksaisin. Ehkä muuttaisin johonkin Siperian erämökkiin ihan yksin kauas kaikista. 
Eipähän tulisi tyrittyä mitään... 

[Anton]

30.07.2022

"Työtodistukseen tulee kyllä maininta kännykän käytöstä työaikana", sanoin vakavalla äänellä, kun yllätin kisahoitajaksi mukaani lähteneen Jasmiinan puhelin kourassaan sen sijaan, että olisi vääntänyt Sylvin harjaa sykeröille. Okei, puolet oli siisteillä nutturoilla jo! 
Blondi säikähti ja tunki puhelimensa nopeasti takaisin housujensa taskuun sorisoria mutisten. Yritin pitää pokerinaamani toisen nolostuneen ilmeen nähdessäni, mutta aika vaikeaa se oli ja suupielet vääntyivät hymyyn kuin väkisin.

Huvitti niin Jasmiinan säikähdys kuin tämän isän vaatima työtodistus tästä Power Jump-reissusta. Olin kyllä rapsutellut hyvän tovin takaraivoani, kun Jasmiina oli ilmoittanut tarvitsevansa sellaisen todistuksen, mutta ei kai siinä. Jasmiina oli luvannut hoitaa sen paperilapun ja mun ei tarvis muuta kuin laittaa nimmari siihen alle. 
Blondi ryhtyi jälleen letittämään heiniään mussuttavan Sylvin harjaa päättäväinen ilme kasvoillaan ja välillä haukotteli makeasti. 
"Valtteriko se on valvottanut?" virnuilin sukiessani Sylvin suojista enimpiä pölyjä pois.
Jasmiina näytti vielä enemmän säikähtäneeltä kuin hetki sitten. 
"Ei! Miksi se muka ois mua valvottanut?" toinen pihahti naama punaisena. 

Kyykistyin Sylvin jalkojen ääreen suupieli nykien.
"Eikö teillä jotain oo?" pohdiskelin ääneen. "Norjassa ainakin jo oli ja epäilen, ettei se tännekään oikeasti lähtenyt vain kisoja katsomaan... Taisi olla ihan muut syyt oikeasti."
Jasmiina ei sanonut mitään. Esitti vain keskittyvänsä näpertämään kumilenksua nutturan juureen. Mä nousin ylös Sylvin jaloista.
"Tuskin", se tuhisi lopulta.
Tuuppasin sitä kevyesti käsivarteen kyynärpäälläni ja iskin silmääni. 
"Seliseli", virnuilin.
Jasmiina näytti punastuvan vielä entisestään.

Mulla oli ihmeen levollinen ja iloinen olo! Pitkästä aikaa. Ehkä joku saattaisi sanoa sen johtuvan siitä, että olin edellisenä iltana saanut vähän "purkaa paineitani". 
Mutta kyllä mua silti jännitti aivan saakelisti tämän päivän kisat vaikka yritin kovasti olla stressaamatta etukäteen. Yritys hyvä kymmenen....
Ei olisi ehkä pitänyt edes tulla tänne, koska mun ja Sylvin kisat oli mennyt viime aikoina niin vituralleen! 

Mutta ehkä me nyt Power Jumpissa yllätettäis kaikki ja ihan oikeasti pärjättäis?! 
Hah. 

"Jos ei otettais ainakaan hylkyä tänään eikä huomenna?" supatin Sylvin korvaan silittäessäni sen vaaleaa otsaa. "Ja pysytään hengissä?" 
Se oli ihan oikeasti mahdollista! Hengissä selviäminen ja ilman hylkyä radan läpi pääseminen.
Vastassa oli ihan liian kovia vastustajia (Salman ja Auburnin/Runiacin tyyppien lisäksi), joten meidän sijoittuminen yhdessäkään luokassa olisi maailman kahdeksas ihme! 
"Hyvin teillä menee", Jasmiina yritti tsempata.
"Hah!" puuskahdin. Jännäkakka tuntui hakkaavan boksereita, joten pakko oli jättää Jasmiina hetkeksi Sylvin kanssa kahdestaan.

Piti lohduttautua sillä ajatuksella, ettei tämä Englannin reissu voinut mennä yhtä vtuiks kuin Norjan kisamatka!

[Anton]

Power Jump 2022

Kutsuvierasluokka meni aivan penkin alle (aivan odotetusti), joten kovin rinta rottingilla en todellakaan lähtenyt itse arvoluokan radalle.
"Hyvin se menee!" Jasmiina oli tsempannut ja Aliisakin oli näyttänyt peukkua ohikulkiessaan. Jasmiina oli vilkaissut Hurun perään ja sitten minua uteliaan oloisena. Olin vain ehkä vähän punastunut ja kohauttanut harteitani. 

Ahdisti ja mahaa väänsi. Se olisi nyt todellinen näytönpaikka ja jos tämä tyrittäis, niin vois siirtyä kisaamaan jotain 60 senttimetrin luokkia. EHKÄ pärjättäisiin siinä korkeudessa! 
Mua ennen startannut Rasmus tietenkin veti puhtaan radan. Nyökkäsin sille tervehdykseni hymyillen, kun se ratsasti ulos radalta ja oli mun vuoro lähteä matkaan. Kyllä me tämä rata kunnialla vedettäisiin läpi.

Sylvi tuntui olevan hyvässä iskussa! Reippaasti ja varmajalkaisesti se liiteli esteiden yli ja ennätin jo toivoa, että mekin päästäisiin tää rata puhtaasti läpi. 
Mutta ei. Rainbow-esteen jälkeen yleisö kohahti pettyneen oloisesti ja tiesin, että jotain oli tapahtunut.
"Voi miten ikävä turha pudotus Rainbow-esteeltä! Ihan kuin olisi ollut enemmän ilmavirrasta, kuin varsinaisesta kosketuksesta!"

Ei sitä ehtinyt jäädä murehtimaan sen enempää, koska oli vielä rataa jäljellä.
Loput puomit pysyivät kannattamillaan kuitenkin!

"56.438 sekuntia", Jasmiina tiesi kertoa, kun olin ratsastanut sen luo. "Ei huono aika!" 
"Jos ei olis se yks puomi tippunut niin..." huokaisin vähän pettyneesti. Jossitella saattoi aina, ajan puittessa ehkä oltais ihan sijoituksille päästy. 
Laskeuduin Sylvin selästä ja ojensin suitset blondille. 
Taputin tamman kaulaa. Vaikka himppusen harmittikin se yksi pudotus, olin meistä - tai ainakin Sylvistä - ylpeä. VAIN neljä virhepistettä! Olis voinut hitosti huonomminkin mennä! 

Lopulta Power Jumpin voittajaksi kruunattiin ratsuponi. Ei kuitenkaan Salman Bonnieta, vaikka heille olisin sen kyllä suonut. Mutta kyllähän heidätkin siellä kunniakierroksella näki. 
Ei yhtään turha reissu siis! 

"Seljis, nyt juhlimaan", Huru ilmoitti ilmestyessään Sylvin karsinalle. 
"Toki", virnistin Jasmiinan kuikuilessa hevosen takaa meitä. "Oota hetki." 
"Ok, pistä viestiä ku oot valmis. Lähden  valmistautumaan", Huru virnisti, läimäisi mua takapuoleen ja huiteli tiehensä samaisella sekunnilla.
Tuhahdin huvittuneena ja nolostuin pikkuisen, kun huomasin Jasmiinan kohonneet kulmat.
"Jep jep", mutisin. 
"Joo-o", blondi hymähti.

[Anton]

18.08.2022

Lapoin Saarioisen jauhelihamakaronilaatikkoa suuhuni Savusalontien keittiössä ja selasin somea vähät välittämättä pöydän vieressä kuolaavasta Ilonasta, joka himoitsi ruokaani niin kuin aina. 
Ada kuitenkin piti vahtia etten "vahingossakaan" tiputtaisi koiralle mitään ruokanykärettä. 
Kiri nuokkui toisella puolella pöytää sen näköisenä, että yöunet olivat jääneet vähäisiksi enkä ollut varma, oliko se edes hereillä sillä hetkellä. Tökkäsin sitä etusormella käsivarteen ja se havahtui jostain haavemaailmoistaan tähän päivään. 

Aika hiljaista oli ollut talossa koko viikon. Lukuunottamatta iltaisin kuuluvaa kikatusta kellarikerroksen huoneesta, mutta onneksi vastamelukuulokkeet oli keksitty. 
Valtteri lomposteli keittiöön ja uteli, onko jollain sille vaikka leipää heittää. 
"Osta omat", mutisin suu täynnä makaronimössöä. 
"En ole ehtinyt käymään kaupassa", kloppi kohautteli harteitaan, mikä sai jopa Adan tuhahtamaan turhautuneena. 
"Ota sieltä mun hyllyltä", Kiri tasoitteli tilannetta. 
Ei Valtterissa mitään vikaa periaatteessa ollut, mutta jotenkin se oli vain sekoittanut tätä kämppispakkaa ja jokin siinä ainakin minua ärsytti. Ehkä se oli tämmöistä yhteiselon alkukankeutta. Eihän me mitään ylimpiä ystävyksiä heti oltu Kirin tai Adankaan kanssa! 
"On tossa muuten noi pullopussit. Vie ne kauppaan niin saat leipää ja vaikka voita siihen leipäs päälle", hymyilin sille herttaisesti. Kaikki oli hyvin, kunhan Valtteri pitäisi näppinsä irti mun kaljoista. "Alkavat muuten haisemaan muutenkin."
"Ne haisee jo", Ada totesi vilkaisten nurkassa lojuvia muovipusseja, jotka olivat täynnä tyhjiä kaljatölkkejä ja viinapulloja. Tunnollisesti tämä talouden kaunein osapuoli oli siivonnut lähes koko mörskän sunnuntai-iltaisen bileiden jälkeen, meidän muiden luistaessa siitä operaatiosta ties minkä tekosyyn varjolla (krapula/töitä/tallia/koulua).
"Anton haisee", Valtteri vitsaili. Hymylin sille vttuilevan herttaisesti takaisin. 

"NIIIN se on se gaalakin nyt sunnuntaina", Kiri vaihtoi sujuvasti puheenaihetta, onneksi. "Bileet tiedossa jälleen!" 
"Ihme sunnuntaibilettäjät", huokaisin. "Eikö vaikka perjantai- tai lauantai-ilta ois ollut parempi sellaisille?"
Tätä menoa jokainen saisi potkut töistä tai koulusta, kun joka maanantai krapuloissaan sinne ilmestyivät - jos ilmestyivät.
"Mutta seuraavalla viikolla onkin sitten Seppele cup, niin ei mene ryyppäämiseksi", Ada päätteli ja me kaikki muut naurahdettiin huvittuneena. Eipä varmaan menisi.
"Tiesitkö muuten, että Soniakin tulee Seppele Cupiin?" Valtteri kysäisi muina miehinä minulta. 
"Tiesin", kirahdin epämääräisesti.

Sonia oli laittanut mulle taannoin epämääräisen "So to be honest I'm going to Seppele soon and"-viestin, mitä olimme ensin ihmetelleet aamiaispöydässä Adan sekä Kirin kanssa ja myöhemmin Mannyn sekä kaljatuoppien kera. 
Olin tullut lopulta lopputulokseen, ettei Sonian ollut tarkoitus lähettää sitä viestiä minulle. Sen oli ollut tarkoitus mennä jollekin muulle, ehkä jollekin uudelle poikaystävälle! Siksi siinä oli lukenut going eikä coming!
Olisin halunnut saada varmuuden johtopäätökselleni, mutta Manny oli ryövännyt minun puhelimen loppuillaksi ja pistänyt vannomaan, etten mitään känniviestejä Sonialle laittaisi. 

En ollut laittanut, vaikka mieli oli tehnyt. Joka ilta. Ilman kännejäkin. 
Mulle ei kuulunut Sonian uudet mieskuviot ja vaikka ajatus hänestä jonkun toisen kanssa tuntui ihan hiton pahalta, mulla ei ollut mitään varaa sanoa mihinkään.

"Joo, se laittoi mullekin instassa viestiä tässä taannoin ja kertoi tulevansa", Valtteri jatkoi juttuaan välittämättä Adan ja Kirin "Suus kiinni!"-mulkoiluista. 
"Sehän kiva", murahdin. Ruokahalu oli mennyt, joten nakkasin loput makaronilaatikosta lattialle Ilonan syötäväksi ja painelin omaan huoneeseen. 

"Oliko pakko?" kuulin Kirin tuhahtavan Valtterille.
"Mitä mä nyt muka tein?" se ihmetteli ja näytin sille oven läpi keskisormea. 
"Kohta se tulee ulos tuolta, menee jääkaapille, avaa kaljan ja loppuillan saadaankin kuunnella surullista musiikkia tuolta sen huoneesta", Ada kuului huokailevan. "Niin siinä aina käy, kun Soniasta joku jotain mainitsee."

Kieltämättä teki mieli avata kalja! 
Kiva, että Sonia viestitteli Valtterille. Oikein kiva. 
Ei tuntunut yhtään missään! 

Kaljan avaamisen sijaan päätin kuitenkin lähteä tallille lepuuttelemaan hermojani.
Sylvi pitäisi liikuttaa ja voisin sitten tallireissun jälkeen avata kaljan! Tai vaikka kaksi. 
Tulossa tosiaan olisi niin Seppele Cup kuin Kultasaaren osakilpailukin, joten treeniä tarvittaisiin. 
Ahdisti koko Seppele Cup... Sonia ja Sarah Reyes tulisivat paikalle enkä todellakaan halunnut nähdä kumpaakaan, mikäli molemmat olisivat yhtä riidanhaluisia hulluja kuin viime kerralla.

Voisin kyllä lähteä vaikka maanpakoon ja karata äidin luo kisaviikonlopuksi, mutta koska olin jo ilmottautunut, en kehdannut sitä enää perua. 
Kenelle minä valehtelin? Totta kai minä halusin nähdä Sonian. Se tuskin halusi nähdä mua. Olihan se jo löytänyt jonkun uuden, joten miksi ihmeessä se haluaisi nähdä pettävän kusipään!

Minunkin pitäisi varmaan siirtyä elämässäni eteenpäin ja unohtaa koko norjalainen. Olinhan mä toki jo sitä unohtamista yrittänyt Aliisan kanssa PJ-reissulla ja Madden kanssa sunnuntaina (ja vähän maanantaiaamunakin), mutta aika köykäisin tuloksin.
Mitään parisuhdetta en kyllä ala yrittämään enää ikinä. 

Enkä kyllä tiedä yrittäisinkö mitään ratsastamistakaan, koska ilmeisesti harhailevat ajatukseni hermostutti Sylviä ja se oli aivan hanurista koko illan. 
Milloin näki pikku-ukkoja kentän laidalla, milloin piti päästä spurttailemaan häntä tötteröllä pitkin poikin ja hoidettaessakin vaan pörräsi ympäriinsä. 
"Oo nyt kunnolla edes hetki!" murahdin turhautuneena, kun se tuuppasi minut kankullaan karsinan seinää vasten. 
Huokaisin syvään. Ei kyllä ollut mikään hermojen lepuuttelu tallireissu tämä. 
Oma oli vikani. 

Sylvi kuitenkin antautui lopulta rapsuteltavaksi ja lepyin himpun verran. 
Kaivelin puhelimen taskusta ja tuijotin hetken minun sekä Sonian keskustelua. Jos nyt kuitenkin kysyisin siltä, oliko sillä uusi?
Aloin kirjoittamaan ja tajusin, etten mä voinut siltä sellaista ykskaks yllättäen tivata, joten pyyhin koko viestin pois.
"Voidaanko puhua kun tulet Suomeen?" EI! En voinut ehdotella sellaistakaan. 
"On ikävä." EI! Ei sitäkään.
Suljin keskustelun ja tungin puhelimen takaisin syvälle taskuun. Ehkä pitäisi poistaa koko viestiketju ja numero... Paitsi ettei sen numeron poistaminen mitään auttaisi, koska osasin sen ulkoa. 

"Huomenna treenit kunnialla läpi, eikös vain?" lepertelin Sylville ennen lähtöäni. "Hieno tyttö." 

[Anton]

28.08.2022

Huolimatta siitä, että lähistöllä hiippaili niin ex-tyttöystävä kuin ex-kaverikin, onnistuin jotenkin skarppaamaan.
Niinpä Seppelecupin kesän osakilpailussa Sylvin kanssa ratsastettiin toiseksi ja pitkästä aikaa ruusukekin päätyi koristamaan seinää.
Hienoin Sylvi Sybä Sylvesteri! Tästä oli hyvä jatkaa tyrimään seuraavana viikonloppuna Hankoon, missä oli mennyt aivan pjersiilleen.

[Anton]

04.09.2022

Piilottelin haukotustani takin hihaan. Aikainen oli sunnuntaiaamu, mutta Hankoon olisi taas lähdettävä enkä todellakaan tätä kisareissua hirveän suurella innolla odottanut missään vaiheessa. Kultasaari CUP oli edellisten osakilpailujen osalta ollut aikamoinen rimanalitus, mutta urhoollisesti mä päätin tyriä koko cupin loppuun asti, tuli mitä tuli.
Kiriä lukuunottamatta kaikki kämppikseni olivat tänään lähdössä mukaan: Valtteri kilpailemaan ja Ada Salman groomiksi.

Kohotin yllättyneenä kulmiani, kun Jasmiina oli ajoissa eikä heti ensimmäiseksi talliin saavuttuaan rientänyt roikkumaan Valtterin kaulaan vaan kipitti minua kohti tuulispään tavoin.
"Isä haluaa tavata sut! Puhukaa mitä puhutte, mut älä sano Valtterista mitään, pliiis!" blondi supatti korvaani ennen kuin tallikäytävällä näkyi pyylevähkö keski-ikäinen mies, joka harppoi meidän luo vähän myrtsin näköisenä. Ahaa, eli tämä oli siis Jasmiinan isä.
"Isä, tässä on Anton!" Jasmiina sai jotenkin pakettinsa kasaan ja kierähti oudon miehen suuntaan.
Kaljuuntuva silmälasipää katsahti mua päästä varpaisiin ennen kuin ojensi kätensä ihan käteltäväksi: "Simo Rantakari."
"Anton Seljavaara", vastasin kädenpuristukseen.

"Halusin tavata Jasmiinan ns. työnantajan nyt kun siihen tilaisuus tuli", Simo Rantakari sanoi matalalla äänellään.
"Ai... No, tässä mä oon", yskähdin epämääräisesti. Jasmiina näytti siltä, ettei tiennyt miten päin olisi, joten päätin pelastaa sen ahdingostaan. "Voitko sä vaikka kantaa Sylvin varusteet autoon?"
Blondi nyökkäsi ja pakeni mitä ilmeisemmin oikein mielellään paikalta. Sylvi tunki päätään karsinan oven yli siinä samalla ja Simo Rantakari katsoi vaaleaa päätä arvioiden.
"Eli Jasmiina on tämän Sylvin ja sinun kisahoitaja?" se tarkensi.
"Joo, on", nyökyttelin. "Jasmiinasta on ollut tosi iso apu!"
Isosta avusta en niinkään tiennyt, mutta avuksi kuitenkin.
"Varmasti... Olettehan te käyneet jo Englannissa asti yhdessä" Simo Rantakari murahti tuijottaen mua murhaavasti.
"Jep!" nyökyttelin.
Jasmiinan isäukko tuijotteli mua kulmiensa alta turhankin pitkään ja vähän tunsin oloni entistä enemmän vaikeaksi.
"Kai sinä tiedät, että Jasmiina on vasta seitsemäntoista?"
"Jooooo, on siitä puhetta ollut...?"
"Ja sinä olet... Aikuinen mies..."
"Niin. Täytän ensi vuonna 30 vuotta", totesin. Herranen aika, mä tosiaan täyttäisin pyöreitä ensi vuonna. Hyhhyh.

Simo Rantakari puhkui ja puhisi hetken jos toisenkin siinä mun edessä.
"Niin, että aikuinen mies kuljettelee alaikäistä tyttöä pitkin poikin", se murahti. "...Hevoshommissa."
"Joo, tietenkin. Hyvää harjoitusta Jasmiinalle, mikäli haluaa hevoshoitajan-alalle", hymyilin puhtaasti siinä uskossa, että juuri sen Simo halusi kuullakin.
Miehen tuiman ilmeen nähdessäni koin tarpeekseni korjata sanomisiani: "Ja onhan Jasmiinasta toki potentiaalia myös ihan kilparatsastajaksi. Eikös se ottanut ykkössijat viime viikolla täällä Seppeleessä molemmista luokista?"
"Niin..." Jasmiinan isä tuhahti. "Mutta hänen pitäisi myös keskittyä koulunkäyntiin ihan ensimmäiseksi."
"Tietenkin", nyökyttelin päättäväisesti.
"Tuntuu vain nämä hevoshommat vieneet häneltä aikaa, yöunia ja motivaatiota koulunkäyntiin heti sen jälkeen, kun sinun kisahoitajaksi ryhtyi", Simo Rantakari ärähti. "Öitäkin jossain vietellyt...."
Siirtelin vaivaantuneena painoani jalalta toiselle. Kyllä mä tiesin, missä Jasmiina oli öitään vietellyt (meillä eli Valtterin luona), mutta enhän mä siitä voinut mitään sanoa.
"Hevoset... tota.. vie aika paljon aikaa. Aina", yskähtelin epämääräisesti.
"Aivan varmasti... Hevoset hyvinkin", Simo murahteli vihaisesti. "Varmaan ratsastajakin osittain. Tuskin hänen huomionsa pelkästään tässä Sylvissä on."

Tuijotin sitä vain silmät lautasen kokoisina.
"Lupaan, ettei Jasmiina mun takia mitään koulua skippaile!" tajusin ähkäistä. "Otan sen jatkossa kisamatkoille mukaan vain silloin, kun ne reissut on viikonloppuna. Tai lomaviikoilla Mullakin kuitenkin töitä, etten mä mitään viikolla olevia kisoja kalenteriini ota mielellään..."
Simo Rantakari tuijotti mua erittäin murhaavasti edelleen.
"Muista, että hän edelleen vasta seitsemäntoista", se murahti lopulta, käännähti kannoiltaan ja meni menojaan.

Jäin vain tuijottamaan sen loittonevaa selkää rapsutellen takaraivoani erittäin hämmentyneenä.
Mikähän tämä juttu nyt sitten oli?

Pakattiin niin hevoset kuin niiden tavaratkin autoon sisään ja mä vilkuilin kulmieni alta Valtterin kanssa kuhertelevaa Jasmiinaa.
Simo Rantakarin epämääräiset vihjailut kaikuivat päässäni aina Hankoon saakka ja kun päästiin astelemaan ihan Kultasaaren pihamaalle, palaset päässäni alkoivat loksahtelemaan paikoilleen.
Jasmiina talutti Sylviä vieressäni ja mun oli pakko pysäyttää niiden meno käsivarrellani.
"Musta tuntuu, että sun pitää kertoa susta ja Valtterista sun vanhemmille ja vähän äkkiä!" ähkäisin.
"Mitä?! Miksi?" Jasmiina kirahti.
Rapsuttelin jälleen kerran takaraivoani hermostuneena tovin jos toisenkin.
"Sun isäs taitaa luulla, että meillä on jotain. Oot lintsannut koulusta, viettänyt aikaa ja öitäs ties missä ja juurikin sen jälkeen, kun minä sinut muka palkkasin!" supattelin turhautuneena.
Jasmiina purskahti nauruun, mutta kun tajusi mun olevan aivan tosissaan, vakavoitui.
"Ei se nyt oikeasti sellaista luule", blondi äimisteli.
"No, taitaa luulla!" tuhahdin. "En kai mä sua kehtaa enää ikinä pyytää groomiksi kisareissuille jos kaikki luulee omiaan..."

Jasmiina varoi tovin jos toisenkin niin minun kuin Valtterinkin katsetta.
Mut hei, kerrankin se keskittyi Sylviin eikä mihinkään muuhun.
Sylvi sai päälleen kisavarusteet salamannopeasti ja olin juuri nousemassa sen selkään verryttelyyn lähtiäkseni, kun Jasmiinan mietteliäs ilme sai mut hidastelemaan.
"Hei", huokaisin. "Mä kyllä mieluusti otan sut jatkossakin avuksi kisareissuille, mut ihan oikeasti! En mä halua mitään namusedän leimaa otsaani, joten jos jotenkin... Voisit edes yrittää selittää vanhemmilles ettei tässä oo mitään, khrm, semmosia kuviota meneillään?"
"Ei olekaan, sähän oot jo... Ihan vanha muutenkin!" Jasmiina naurahti.
"Olin jo lupaamassa, että saisit ehkä joskus Sylvillä ratsastaakin, mutta koska haukuit vanhaksi niin unohda", tuhahdin muka loukkaantuneena. Virnistin blondille leveästi, kyllä se saisi Sylvillä ratsastaa jos vain uskaltaisi pyytää. Jasmiinan tuntien varmasti uskaltaisi, mutta antaa sen nyt tovin miettiä, olinko tosissani vai en.

Hyvillä mielin mä Sylvin kanssa myös kisaluokkaan lähdin onneamme kokeilemaan. Tamma oli kyllä tosi kiva, mutta perskeleen viimeisellä esteellä tuli yksi puomi alas.
Helkatti soikoon, mutta hei! Kultasaaren tämän vuoden kisoissa vähin virhepistemäärä oli 12, niin olihan tämä huomattava parannus. Kuudestoista sija tällä suorituksella tuli.
Eikä varmaan tarvi sanoa, että eräs tietty ratsastaja eräällä tietyllä ponilla siltä reissulta ruusukkeen itselleen nappasi mun ja Valtterin jäädessä nuolemaan näppejämme.
"Te ootte kyllä uskomaton parivaljakko", totesin Salmalle, kun alettiin tehdä lähtöä takaisin Seppeleeseen.
"Bonnie on", Salma hymyili vaatimattomasti.

[Jasmiina]

13.9.2022
Ei aivan katastrofi
eli kun Anton antoi mun ratsastaa Sylvillä

Mä olin aivan varma, että Sylvillä ratsastaminen olisi jotenkin maagisen hienoa. Sen oli pakko olla, koska Sylvi itse oli niin hieno ja oikea kisahevonen. Mä kuuntelin Antonin ohjeita vaan puolella korvalla, kun mä harjasin kimoa tammaa jo aika tottunein ottein ja sain nostettua satulankin sen selkään ilman suurta draamaa.
“... ja se ei sitten oo mikään tuntihevonen, joten kannattaa varautua, että se voi reagoida vähän herkemmin…” Anton paasasi edelleen. Joo joo, kyllä mä tiesin, että Sylvi oli ihan omaa luokkaansa.
“Jännittääks sua?” mä naurahdin Antonille keskeyttäen sen lopputtoman monologin.
“Ei titenkään! Mutta ajattelin vaan, että jotain juttuja sun olis hyvä tietää”, se tuhahti mulle takaisin, mutta malttoi sentään olla sen jälkeen ainakin kaksi minuuttia hiljaa. Kyllä muakin jännitti, kun mä sain lopulta taluttaa Sylvin maneesiin

Anton piti kiinni Sylvin ohjista, kun mä nousin ketterästi tamman selkään. Se ei onneksi ollut kovin paljoa Aprilia isompi.
“Onnea matkaan”, Anton naurahti, enkä mä tiennyt oliko sen sanat tarkoitettu mulle vai hevoselle. Joka tapauksessa se taputti Sylvin kaulaa vielä nopeasti ja päästi meidät sitten kävelemään kohti uraa. Mä annoin Sylvin ohjien roikkua vielä pitkänä, kun sen kiireiset askeleet kuljetti mua eteenpäin.
“Sä voit vähän koittaa rauhoittaa sitä. Ei sen tarvi pitää tollaista vauhtia”, Anton ohjeisti, vaikka se oli nimenomaan ilmoittanut, ettei se aikonut pitää mulle mitään ratsastustuntia.
“Öö… miten?” mä mutisin ja mä kuulin Antonin huokauksen ihan helposti maneesin toiseen päätyyn asti.
“No silleen istut siellä ite rauhassa. Vähän niinkun ajattelet että liikut ite silleen hitaammin tai niin… silleen”, Anton selitti. Se ei todellakaan ollut mikään ratsastuksenopettaja. Mä en ollut yhtään varma, mitä se tarkoitti, mutta mä yritin istua Sylvin selässä jotenkin tönkkönä ja varmaan se toimi. Ainakaan Anton ei sanonut enää mitään.

Mua oli kuumottanut tosi paljon se, että Anton tulee katsomaan, kun mä menen Sylvillä. Aika nopeasti mä kuitenkin huomasin, että enimmäkseen mies tuijotti puhelintaan ja hymyili välillä siihen malliin, että mä väkisinkin mietin, liittyikö se jotenkin sen viikonloppusuunnitelmiin. Mä en kuitenkaan todellakaan aikonut kysyä! Varmaan Anton olisi löytänyt Sylville ainakin sata muutakin vapaaehtoista liikuttajaa, jos mä alkaisin liian uteliaaksi tai muuten vaan ärsyttäväksi.
“Saanks mä kokeilla ravia?” mä huikkasin Antonille, kun musta tuntui, että me oltiin kävelty Sylvin kanssa jo ikuisuus. Jossain vaiheessa mä olin kerännyt ohjat lyhyemmäksi (“se on tosi herkkä suusta, joten koita pitää tasainen tuntuma”) ja kokeillut kääntää Sylviä pääty-ympyröille niin kuin me oltiin tehty Annen koulukurssilla. Ainakin Sylvi liikkui siihen suuntaan, mihin mä halusin, mikä kai oli ihan hyvä.
“Joo joo tee mitä haluut. Kokeile vaikka askellajit läpi ja jotain juttuja mitä nyt yleensä teetkin”, Anton vastasi kättään huiskaisten. Se vaikutti vähän rennommalta varmaan koska eka vartti oli sujunut ihan rauhallisesti. Mä ohjasin Sylvin takaisin uralle ja valmistauduin nostamaan ravin. Siihen loppui meidän leppoisa ratsastelu.

“Muista se tasainen tuntuma! Kannattaa varmaan vaan keventää! Älä päästä niitä ohjia roikkumaan! Otat nyt ihan rauhassa vaan!” Antonin ääni kaikui maneesissa, kun Sylvi hölkkäsi pitkin uraa ja mä yritin jotenkin pysyä mukana. Se tuntui ihan mahdottomalta…
“Ei se mee edes kovaa. Sillä nyt vaan on vähän isompi ravi”, Anton nauroi - siis oikeasti nauroi - kun mä siirsin Sylvin takaisin käyntiin ja tamma viskoi päätään epätyytyväisenä joko vauhdin hidastumiseen tai siihen, etten mä ollut osannut pyytää sitä oikealla tavalla.
“Sano mulle että susta tuntuu joskus tän selässä siltä, että oisit joku räpistelevä sammakko”, mä valitin takaisin Antonille ja tasasin hengitystäni.
“No eeeei… ainakaan kovin usein”, Anton nauroi edelleen, “kokeile vaikka laukkaa jos se ravi tuntuu pahalta”.
Mä tein työtä käskettyä. Sylvin laukka oli ihan mieletö! Se kiisi pitkin maneesia ja mä olin iloinen, ettei siellä sillä hetkellä ollut ketään muuta jäämässä meidän jalkoihin. Mä annoin Sylvin kiihdyttää vauhtia pitkällä sivulla ja yritin sitten vaihtelevalla menestyksellä taas jarruttaa kääntämällä sen pääty-ympyrälle. Mä taisin innostua vähän liikaa, koska Sylvi kuumui sen verran, että mun oli vaikeuksia saada sitä takaisin käyntiin.
“Jarruta ISTUNNALLA”, Anton toisteli ja kyllä mä lopulta sain taas tilanteen rauhoittumaan.

“No?” mä kysyin Antonilta, kun mä olin päässyt alas Sylvin selästä. Mun jalat tuntui yllättävän huterilta ja hikinoro valui mun kypärän alta. Sylvi sen sijaan näytti siltä, että se oli vasta vähän lämmitellyt.
“Mitä no?” mies vastasi vähän hölmistyneenä.
“Niin että vieläkö sä oot viikonloppuna menossa? Uskallat jättää Sylvin mulle?” mä varmistelin.
“Totta helvetissä olen menossa”, Anton vakuutti, “eikä se nyt aivan katastrofi ollut”.
Mä olin hyvilläni miehen sanoista.
“Mutta niin kuin sovittiin niin meet maneesissa. Tai korkeintaan kentällä. Ei maastoon. Ei esteitä. Ei mitään kaahailua. Et kokeile mitään mitä et tekis vaikka Aprilin kanssa. Pyydät apua joltain järkevältä, vaikka Salmalta, jos käy jotain. Et soita mulle kuin vain äärimmäisessä hätätilanteessa. Ei mitään tyhmiä somepostauksia, se ei oo sun hevonen. Eikä ees mun hevonen. Ei mitään hölmöilyjä sen sun poikaystävän kanssa. Ei kenenkään omaisuuden polttamista. Ei joukkotappeluita. …” Anton luetteli, mutta jossain vaiheessa se virnisti siihen malliin, että se ei enää ollut täysin vakavissaan. Mä irvistin sille.
“Aivan varmasti mä ja Sylvi pistetään vuosisadan rähinä pystyyn”, mä lupasin.
Siitä huolimatta Anton antoi mun hoitaa Sylvin aivan rauhassa iloisena siitä, että se itse pääsi ajoissa kotiin tallilta.

[Anton]

12.11.2022

Olin ollut ihan varma, että Isabella haluaisi Sylvin takaisin, kun oli tässä eräs päivä soittanut ja kysellyt, miten meillä meni tamman kanssa. Onnekseni nainen oli vain tiedustellut, vieläkö haluan jatkaa ylläpitodiiliä ja tietty mä olin halunnut! Vaikkei meidän kisatuloksilla tänä vuonna todellakaan ole juhlittu ja vaikka tänäänkin estetreeneissä tamma oli ollut aivan perseestä, en mä halunnut Sylvistä luopua.
Olisin voinut ostaa tamman itselleni vaikka heti, mutta ei tullut lotosta miljoonia yrityksistä huolimatta eikä töistäkään niin hirveästi massia tilille kilahdellut, että Sylvin kaltaiseen hevoseen varaa olisi. 

Jos voittaisin lotosta pääpotin niin ihan ensimmäiseksi kyllä lähtisin Norjassa käymään, koska ei nykyisessä rahatilanteessa sinnekään pahemmin matkusteltu vaikka kovasti olisin halunnutkin lähteä - ja kai se Soniakin minut sinne olisi halunnut...?
Norjan reissun jälkeen Sylvin papereissa tulisi lukemaan mun nimi omistajan kohdalla.
Etsisin myös oman kämpän! En kyllä ihan vielä omaa ostaisi, koska eihän sitä koskaan tiennyt mihin sitä loppujen lopuksi haluaisi asettua loppuelämäkseen.
Volvonkin olisi aika päästä jo eläkkeelle, joten uusi auto ois myös tervetullut.

Sylvi kuopautti etusellaan pesupaikan lattiaa: "Lakkaa haaveksimasta poika!"
Hyvähän se oli aina suunnitella, mitä lottomiljoonilla hankkisi vaikka  hyvin tiesin, ettei mun tuurilla sieltä arpapelistä kahtakymppiä enempää voitettu. 
Suljin vesihanan ja taputin tamman kaulaa poissaolevasti. Eiköhän ne jalat olisi hyvin kylmätty ja tamman olisi aika päästä iltaruokiensa kimppuun. Vaikkei tämän päivän käytöksen perusteella Sylvi mitään herkkuja ansainnut, sujautin pari porkkananpalaa sen ruokakuppiin siitä huolimatta. 

Jospa ensi vuonna menisi kaikki vähän paremmin kuin tänä vuonna. Aina sai toivoa, hah.
Kyllä me tamman kanssa lähdettäisiin taas Power Jumpiin nolaamaan minut jos ei muualle päästäisi ja terveenä pysyttäisiin. Pitäisi varmaan alkaa säästämään rahaa siihenkin reissuun jo nyt...

Hyvästelin Sylvin ja kurvailin Savusalontielle, missä ensimmäiseksi törmäsin rappusilla istuvaan Adaan sekä Ilonaan, joka säntäsi jalkoihini pyörimään välittömästi. 
"Mitä sä siinä istut?" ihmettelin kun olin saanut rapsutuksia vaativan Ilonan pois tieltä.
"Ei tuolla sisälläkään voi oikein olla", nainen huokaisi. "Kiri ja Valtteri lämmittivät vähän takkaa ja kaikki savut pukkas sisälle.."
Katsoin taloa, jonka jokainen ikkuna oli auki ja ulko-ovikin repsotti sepposen selällään. 
Huokaisin syvään. Niinpä tietenkin.
"Eikö me just aamulla puhuttu että nuohooja ensin kylään", naurahdin jokseenkin turhautuneena. 
"Ei kuulema mitään nuohoojia tarvittu", Ada tuhahti. "Kirin mielestä se imurilla hormiin sörkkiminen ajaisi saman asian. Se imurikin meni rikki..."
Tyrskähdin huvittuneena ja istahdin Adan viereen rappusille hetkeksi. Ilona toi jonkun kepin jalkoihini ja katseellaan vaati minua heittämään sitä kepakkoa. Tein työtä käskettyä.

Pian Valtterikin tuli ulos yskähdellen.
"Ei siellä enää savua oo. Kovin paljoa", se ilmoitti. "Mut mä ainakin lähden Jasmiinan kanssa parille johonkin."
"Haiseeko siellä?" kysyin.
"Vähän joo..." Valtteri kohautti harteitaan ja nuuhkaisi sitten omaa takkiaan. "Mut kyllä se hälvenee!" 
Pyörittelin päätäni ja könysin ylös portailta. Sisällä todellakin haisi savu ja Kiri seistä tollotti takan edessä mietteliään näköisenä. 
"Sytty se ja nyt menee savutkin sinne minne pitää", se mutisi minut nähdessään.
"Maanantaina tilataan se nuohooja kuitenkin", murahdin mukamas tuohtuneena. 
"Joo, ehkä pitäis..." Kiri huokaisi syvään.
"Valtteri oli lähdössä baariin. Lähdetäänkö mekin?" kysyin sitten.
Kyllä sen Kirin pitäisi vähän saada jotain piristystä, koska murjottanut Miilonsa perään jo monta päivää.
Kyllä mä sen toisaalta ymmärsin, mutta eihän se Miilo nyt asumaan jäänyt mihinkään laivalle ja omassa itsesäälissäni vollottaen voisin muistuttaa sitä, että Helsinki oli huooomattavasti lähempänä kuin Norja. Pääkaupunkiseudullehan ajoi ihan muutamassa tunnissa, joten mitä väliä?

Kiri lupasi miettiä. Kuulema vaatteet haisisivat kaikilla ihan savulta, mutta hei, mehän oltiin Savusalontieltä, joten noudatettais vain huushollin teemaa myös sen ulkopuolella? 
Ada kieltäytyi välittömästi baarikutsusta. Jonkun pitäisi kuulema jäädä vahtimaan ettei koko tönö syttyisi tuleen eikä muutenkaan olisi jaksanut lähteä mihinkään. Meinasin jo uhata vaikka kantaa naisen baariin, jotta sekin lähtisi meidän kanssa vähän tuulettumaan, mutta toisaalta nainen puhui ihan järkeviä. Olisi ihan kiva päästä nukkumaan sänkyyn eikä mihinkään kyteviin raunioihin... 
"Joku toinen kerta sitten." 

[Anton]

18.12.2022 : Seppele Cup - Talven osakilpailu

Sylvillä oli pöllöenergiaa verryttelyssä ja oli lähes mahdoton ratsastettava, mutta lopulta se siivitti meidät neljännelle sijalle 130cm luokassa. 



Palkintogaalasta ihme kyllä tuli myös kotiin viemisiä, kun mulle lyötiin käteen Seppele Trophyn kiertopalkinto! Jotenkin kummallisesti oltiin kerätty eniten rankingpisteitä.



Vielä yhdet kisat Sveitsissä ja tämän vuoden kilpailut oli kilpailtu.