Sylvin päiväkirja

[Anton]

19.07.2024 - Twin Riders Cup

Sonian vanhemmat sekä Steen olivat tulleet Suomeen morjestamaan meitä sekä juhlimaan Aidan ja Sagan 1v-synttäreitä vähän jälkikäteen. Myöhästyneeksi synttärilahjaksi tytöille Sonian perhe oli tuonut keppihevosen, jonka tunnistin heti vuoden 2022 Sommersolvervin Søtpotatiksi, jolla Mathilde oli osallistunut siihen turkasenkeppihevoskisaan. Minäkin olin... Tai siis... Minut oli vain ilmoitettu sinen (Kiitos Aliisa) ja sinnehän sitä sitte joutu hyppimään jotain perkaleen esteitä (toinen) keppi haarojen väilssä kiukkuisena kuin ampiainen. Olin silloin juuri eronnut Soniasta - hetkellisesti.  Se hetki oli kyllä tuntunut ikuisuudelta silloin... “Pitäähän tytöillä oma poni olla ja kun myynti-ilmoituksen näin niin pakkohan se oli ostaa”, Sonian äiti hymyili leveästi Steenin mutisessa vieressä, että olisi ehkä pitänyt ostaa toinenkin samaan syssyyn sillä tappeluhan yhdestä keppihevosesta saattaisi tulla. “Joo, ei niille ainakaan oikeaa ponia osteta”, naurahdin. Sellaiseen ei ikinä olisi varaa. “Vielä”, Sonia kuitenkin ilmoitti välittömästi. Huokaisin syvään, mutta hymyilin kuitenkin.

kuva: Helga

Kauaa en kuitenkaan ehtinyt vieraanvaraista leikkiä, sillä mun piti lähteä Sylvin kanssa taas kohti Twin Ridersia ja sen kolmansia osakilpailuja.
Olisinhan minä voinut vaikka jättää koko kisan välistä, mutta mennään nyt kun oli kerran jo aikaisempiinkin osakilpailuihin osallistuttu. Viime kerralla oltiin jopa oltu kolmansia!

Tällä kertaa en niin huonoa omaatuntoa tuntenut kisareissulle lähdöstä, sillä nyt Sonian ei tarvinnut yksin pärjätä kaksosten kanssa.
“Lähdetkö meitä karkuun?” Steen vitsaili kun olin tekemässä lähtöä ulos ovesta. En kyllä tiennyt vitsailiko se kuitenkaan, sillä vähän olin aistivinani ettei Sonian kaksoisveli musta hirveästi pitänyt.
Sonia oli myöntänyt, että oli soittanut Steenille silloin kun oli luullut minun muhinoineen Julin kanssa Jusmuksen vaatekomerossa ja velipoika oli luvannut lyödä mua turpaan.
Sen kyllä ansaitsisinkin..

“Tietenkin, anoppi kylässä ei ole kenenkään lempijuttuja”, naljaisin kuitenkin takaisin.
Sonian vanhemmat olivat mukavia, sitä ei ollut kieltäminen, muttei mua myöskään haitannut etten sen enempää aikaa heidän kanssa ehtinyt viettämään.

Matka Twin Ridersiin oli pitkä. Niin kuin aina.
Olinhan mä vähän kyseenalaistanut päätöstäni matkata sinne asti yhden päivän sekä yhden luokan takia, mutta mennään nyt.
Sylvi oli onneksi rauhallinen matkustaja (ainakin useimmiten) eikä sitä stressannut pitkät kisareissut.

Sen se näytti tänäänkin, sillä hienosti me vedettiin nollarata! Aika kuitenkin oli hitaampi kuin kolmella muulla, mutta olimme kuitenkin hienosti neljänsiä eli sijoituttiin!
Sen kisan jälkeen olimme rankingin kolmansia Pro-luokassa, joten kyllä me nyt se viimeinenkin osis käydään hyppäämässä ennen kuin olisi aika jättää nää kilpailemiset…
Käkiharjut olivat myös paikalla ja utelivat, joko olin tehnyt päätöksiä haluanko ottaa heiltä jonkun hevosen Sylvin tilalle “lainaan”.

En ollut. Lupasin kyllä tulla joku kerta katsomaan, millaisia hevosia heiltä löytyisi.
Viimeistään sitten kun Sylvi lähtisi sinne mammalomailemaan.

[Anton]

Power Jump 2024
Tuotosluokka: 7/33
Arvoluokka: 9/78

[Anton]

21.08.2024

"Oliko nyt kaikki varmasti mukana?" varmistelin Jasmiinalta sulkiessani trailerin takaluukkua.
Blondi nyökkäsi vähän haikean näköisenä enkä kiellä etteikö mullakin olis ollut jotenkin haikea fiilis.
Sylvi ja sen tavarat lähtisivät näillä näppäimillä kohti Käkiharjujen tallia.

Tietenkin mä olin kysynyt Jasmiinaa mukaan viemään Sylviä uuteen (väliaikaiseen?) kotiinsa. Olihan meidän pieni Team Sylvi puhallettu yhteen hiileen jo monet kisareissut ja tietty Jasmiinakin oli omalla tavallaan kiintynyt tammaan.
Se totesikin, kun lähdettiin matkaan, et melkein tuntui siltä kuin oltais lähdössä viemään Sylviä viimeiselle matkalleen ikinä. Onneksi ei. Kyllä tamma vielä joskus takaisin tulisi - ehkä. Jos ei, niin toivottavasti eläisi vielä monet vuodet.

Sain vain naurahdettua vähän epämääräisesti ja tuijottelin tarkkaavaisesti edessä luikertelevaa tietä.
Kyllä muakin harmitti ihan vietävästi, että Sylvi nyt sitten lähtisi Käkiharjuille kasvattamaan vatsaansa, mutta kyllä mä myös tiesin ettei hevonen ollut virallisesti mun, joten Isabellalla oli aina ollut päätäntävalta siitä, mitä Sylville tapahtuisi.
Mutta kiukutti se silti.
Vähän kaikki muukin kiukutti.

Olin ollut tässä taannoin tyttöjen kanssa keskenämme kotona Sonian ollessa tallilla, kun ykskaks yllättäen Jusu oli soittanut mulle.
Tietenkin mun ensimmäinen ajatus oli ollut, että Sonialle olisi (Cormacin takia) sattunut jotain, mutta ei.
Erittäin vaivaantuneen kiusallisena Jusu oli vain ilmoittanut, että se tietää musta ja Aliisasta. Hanameista, ei ilmeisesti Power Jumpin jatkoista.
Hemmetin Aliisa...
En mä ollut siihen oikein osannut sanoa mitään. Olin vain öhissyt jotain epämääräistä.
Sitten Josefina Rosengård oli jopa kiukustunut! Koskaan en ollut nähnyt saati kuullut sen olevan kiukkuinen, mutta nyt se oli tivannut meinasinko MINÄ kertoa Sonialle asiasta koska Jusulle tilanne kuulema oli todella kiusallinen kun Sonia kuitenkin oli tallikaveri ja muutenkin olisi voinut olla ihan kaverikin.
En mä oikein osannut siihenkään mitään vastata.
"Minun on ehkä pakko kertoa, koska en kestä enää..." Jusu oli sitten ilmoittanut.
"Arvostaisin kovasti jos et kertoisi.. Parempi et kuulee sen multa... Mä.. Kerron.. Joskus..." olin mutissut vaivaantuneena.
En todellakaan olisi kertomassa! Ehkä...
Kyllähän syyllisyys mua kaiversi joka saakelin päivä, mutta en mä halunnut kusta meidän suhdetta. Toki olin jo kussut sillä hetkellä, kun olin huuleni Aliisan huulia vasten läntännyt ja tehnyt sen jälkeen aika paljon muutakin, mitä olisi pitänyt tehdä vain ja ainoastaan Sonian kanssa, mutta...
Jusu oli puhissut ja tuhissut jotain puhelimeen kiukkuisena, kunnes jostain sen äänen takaa kuului Rasmuksen ääni ja Jusu oli vain lyönyt mulle luurin korvaan.
Olin tuijotellut mykistynyttä puhelinta hetken, huokaissut syvään ja noukkinut sitten Sagan pudottaman puurolautasen lattialta. Saadakseni vain Aidan heittämän lautasen takaraivooni.

Olin ollut aivan kuumilla hiilillä sen puhelun jälkeen.
Aina kun Sonia oli tullut tallilta kotiin, olin ollut aivan varma että Jusu olisi sille kertonut kaiken mitä tiesi. Mutta Sonia oli ollut aivan normaali, vähän ihmetellyt Jusun käyttäytymistä. "Ihan niin kuin se välttelisi minua", toinen oli todennut erään kerran ja mä olin parhaani mukaan yritin selitellä toisen käyttäytymistä ties millä liibalaaballa.
Sonia oli myös osallistunut Cormacin kanssa Vaahterapolun maastoiluviikonlopulle ja pelkäsin silloinkin, että Jesse menisi möläyttämään mun ja Aliisan touhuista. Se ja nyt myös Jusu kun olivat ainoat, jotka siitä tiesi.
Mutta mä myös luotin siihen, että niin Jesse kuin Jusukin pitäisivät suunsa kiinni. Mut niin mä kyllä olin luottanut Aliisaankin...
Mä tulisin olemaan niiiiiin kusessa.

"Mitä sä mietit?" Jasmiinan ääni katkaisi mun rallia ajavat ajatukset. "Keskity ajamiseen! Melkein ajoit ton koiranulkoiluttajan päälle..."
Hätkähdin vähän. Sivupeilistä näin kuinka joku mummeli heristeli nyrkkiään peräämme.
"Joo, sori..." mutisin ja yritin skarpata. "Oli vähän levoton yö nii väsyttää..."
"Mmhmm", Jasmiina naurahti. "Tytötkö vai joku mystinen Liisa valvotti?"
Vilkaisin vänkärin penkillä istuvaa blondia pikaisesti. "Mikä ihmeen Liisa?"
"No, sen perään sä vaelluksellakin unissasi huokailit.."
Voiiiiiiiii vittu. Mä kun olin pelännyt, että meidän yhteisen telttaöiden aikana lähentelisin Jasmiinaa unissani, mut ilmeisesti olin vain kuorsauksen sekä kaasuttelujen lisäksi huokaillut toisten naisten perään.
"Äh, se on mun ja Sonian sellainen inside-vitsi vaan se.. Liisa", änkytin puristaen rattia rystyset valkoisina.
Jasmiina tuhahti sen kuuloisena ettei todellakaan niellyt tätä selitystä enkä olisi niellyt kyllä minäkään. Onneksi se ei ollut päässään yhdistellyt lankoja ja keksinyt, että Liisa saattoikin olla se Aliisa, joka usein kävi kisareissuilla meidän juttusilla.
Toivottavasti ei ollut...

Matka Käkiharjuille tuntui pitkältä. Kyllähän se sitä oikeasti olikin, mutta kun kaarsimme vihdoin ja viimein sen kisatallin pihaan, olin jo aivan loppu.
Ja teki myös mieli tehdä u-käännös ja karauttaa pois paikalta, koska en mä halunnut Sylvistä luopua.
Oskari tuli vaimonsa kanssa meitä vastaan kun hypähdimme ulos autosta. Jonkinsortin tervehdykset siinä vaihdettiin ja mies sitten totesi, että otetaanpas hevonen pois autosta myös.
Jäädyin hetkeksi. Tuntui niin lopulliselta taluttaa Sylvi ulos trailerista. Se nyt itse varmaan ajatteli, että oltiin taas tultu kisapaikalle eikä ollut moksiskaan maiseman vaihdoksesta. Mun kurkkua kuristi ja Jasmiinakin näytti siltä, että saattaisi purskahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä.
"Viedään se hetkeksi tonne talliin ja kannetaan tavarat sisään", Reija Käkiharju komenteli eikä siinä auttanut tehdä muuta kuin työtä käskettyä. Sylvillä oli puhdas karsina heinineen vastassa ja tamma ampaisi suoraan niiden kimppuun Jasmiinan jäädessä riisumaan siltä kuljetussuojia pois. Mä puolestani lähdin tyhjentämään autoa Sylvin kamoista.
"Haluatko sä koeratsastaa sen Peben?" Oskari Käkiharju kysyi, kun kannoin Sylvin satulaa tallin varustehuoneeseen.
"Ihan sama", mutisin.

Oskari Käkiharju tosiaan oli tarjonnut mulle ylläpitoon Sylvin tilalle toista hevosta, Peberkagea.
Kuulema hyvästä suvusta ja esteitäkin hyppäsi mielellään ainakin 140cm tasolla. "On siitä suurempiinkin luokkiin pienellä koulimisella."
Teki mieli taaperomaisesti tampata jalkaa maahan ja kiukutella, etten mä halunnut mitään muuta hevosta kuin Sylvin (tai entisen hoitoheppani Vilan) mutta eihän yli kolmekymppinen mies sellaista voinut tehdä. Eihän?
Niinpä nielin harmistukseni ja Sylvin tavarat paikoilleen saatuani laahustin Oskarin perässä tapaamaan tätä "Pebeä". Olin kyllä mielessäni jo kutsunut hevosta Gaakiksi, Pipariksi, Gagaksi ja ties miksi...
Ruunikonkirjava läsipää tuijotteli mua vähän apaattisen näköisenä tarhassaan ja syvään huokaisten lähti meidän mukaan. Saattoi vähän huvittunut tuhahdus päästä huuliltani, sillä tammasta tuli ehkä vähän mieleen vaellusviikonlopun ratsuni, Cindy.
"Sen piti tehdä meille varsa tässä ja sen jälkeen minä olisin sen kanssa kilpaillut, mutta ei sitä ole onnistuttu saamaan tiineeksi sitten millään", Oskari selitti. "Ja koska meillä on näitä kisaratsuja ihan riittämiin niin voisi hyvinkin lähteä sellaisen luo, jolla on enemmän aikaa treenata ja kilpailla sen kanssa."
Kuuntelin miehen selityksiä ja mulkoilin vähän epäluuloisesti sinisilmäistä hevosta, joka vain löntysteli meidän perässä kohti tallia.
"Hienosti se hyppää joka tapauksessa. Etteköhän te toimeen tule", mies lupaili ja mä vähän epäilin sen sanoja. Okei, Oskari oli ammattimies mitä hevosiin tuli ja mä olin aivan räpeltäjäharrastaja sen edessä.

Ei siinä sitten muuta kuin varusteet Peben päälle ja sateen tieltä maneesiin kokeilemaan, miltä se tamma selästä käsin tuntuisi.
Alkuun se oli yhtä tahmea liikkeissään kuin etana siirapissa, mutta kyllä siitä pikkuhiljaa alkoi löytymään vauhtiakin.
Varsinkin siinä vaiheessa, kun Reija laittoi meille esteitä pystyyn, tamma tuntui kuin heräävän henkiin. Tottahan se oli, että hienosti se hyppäsi ja hetkittäin tuntui kuin olisin istunut Sylvin selässä, kun se kaahotteli esteeltä toiselle.
Ehkä vähän hymyilinkin hetkittäin.
Mutta kun ei se hauskan oloinen tamma ollut kuitenkaan Sylvi.
"No?" Oskari kysäisi, kun laskeuduin alas selästä ja ojensin ruunikon ohjat Jasmiinalle.
Kohautin harteitani, käännyin sitten Jasmiinan puoleen ja pyysin sitä tekemään loppuverkat tamman kanssa. Ihan varmuuden vuoksi... Koska jos Piparikaakki lähtisi meidän mukaan samaa kyytiä, pitäisi Jasmiinankin tutustua siihen. Koska en mä halunnut luopua kisahoitajastanikaan - Sylvissä oli jo ihan liikaa.
Innosta piukeana Jasmiina hypähti tamman satulaan ja lähti ravailemaan sen kanssa pitkin maneesia.
"Ihan kiva", sain sitten vastattua Oskarille.
"Voithan sinä ottaa sen koeajalle ja jos ei suju niin palautat tänne", mies totesi.
Katselin maneesissa työskentelevää ratsukkoa mietteliäänä. Hevoseton oli huoleton ja jos mä en Pebeä Seppeleeseen mukanani veisi, mulla olisi aikaa enemmän Sonialle ja tytöille. Mutta en mä tiennyt, osaisinko enää olla ilman "omaa" hevosta.

Jasmiina ratsasti kaartoon, hypähti alas Peben selästä ja tuli luoksemme.
"Se on kiva", blondi totesi ja hymyili hieman, kun ruskea hevonen painoi turpansa blondin olkapäälle puhallellen lämpimää ilmaa sen poskea vasten.
"Mmhmm", huokasin.
"Voihan sitä kokeilla", totesin hetken kuluttua. Olin mä jo Emmylle kertonut, että Sylvin tilalle mahdollisesti tulisi toinen hevonen ja pyytänyt, ettei vuokraisi Sylvin (vanhaa) karsinaa eteenpäin ennen kuin tietäisin mitä tekisin.
Emmy oli luvannut pitää karsinaa niin sanotusti varattuna ja Hanneskin oli liihotellut siihen jostain kertomaan, kuinka karsinan tulevaisuus olisi kohtalon käsissä. Ihme kun ei ennustanut jostain kivistä tulevaisuutta...

Olin kai mä ehkä vähän hölmö kun tuosta noin vain otin "uuden hevosen" ilman että sen enempää mietin asiaa, mutta tosiaan... Jos ei yhteistyö sujuisi niin aina voisin palauttaa Peben Käkiharjuille.

Käkiharjujen pakkaillessa ruunikon tavaroita kasaan, mä ja Jasmiina mentiin vielä Sylvin luo.
Kimoa ei voinut vähempää kiinnostaa meidän huokailut ja silittelyt. Näytti enemmänkin tympääntyneeltä, kun arvon rouvan rauhaa taas tultiin häiriköimään.
"Tulee ikävä sua", kuiskasin sen korvaan. Ehkä vähän silmäkulmakin kostui... Eikä välttämättä ihan vähääkään.
"Itketkö sä?" Jasmiina tivasi mukamas reippaana.
"En!" älähdin, pyyhkäisin silmäkulmaani salamannopeasti ja painoin kasvoni Sylvin kaulaa vasten.
Kyllä me nähtäisiin vielä. Toivottavasti.

Kotimatka Liekkijärvelle sujui hiljaisissa merkeissä. Me molemmat oltiin vähän haikeana jäähyväisistä, mutta myös innoissaan uudesta tuttavuudesta.
"Kai sä jatkat mun kisahoitajana?" kysäisin Jasmiinalta.
"Kai sä alat maksamaan mulle kunnon palkkaa siitä?" blondi heitti takaisin.
"Heti kun voitan lotossa."
"Okei, voin siihen asti olla ruoka- ja juomapalkalla vielä", Jasmiina tyrskähti.
"Hyvä, koska mä ja toi Piparikaakki tarvitaan sua", hymyilin.
"Ei todellakaan olla sitten mikään Team Pipari", blondi tuhahti naureskellen.
"Ei todellakaan..."
Team Sylvi oli paras. Vaikkei Sylvi enää meidän kanssa ollutkaan.