30.12. Välipäivien estetunnit by Hanski

[Hanski Appelgren]

Hanski ei anna armoa joulun välipäivinäkään, sanallinen ruoska heiluu, oletko valmis?

Ilmoittaudu mukaan! 4 ensimmäistä tuntia ovat tuntihevosille, voit tulla hoitsullasi tai toivoa tuntiratsua. Kaksi viimeistä tuntia on yksityisille hevosille omistajineen.

Klo 11-12 Ponitunti 4os.
Klo 12-13 Hevostunti 4os.


Klo 14-15 Yksäritunti (80-130cm) 4os.


Kaikilla tunneilla tehtävinä:







Klo 11-12 Ponitunti 4os.

Manny - Arkik



Arktik ottaa kierroksia jo lämmittelytehtävissä!

Saaga - Abrianna



Saaga ja Abriannan suoristus puomeille voisi olla parempi.

Inkeri-Sirppendaal




Siirillä joulupukin tuomat hienot anatomiset suitset. Poni hyppäsi okseri-tyylillä myös pystyt.

---

Klo 12-13 Hevostunti 4os.

Valtteri - Punkku



Punkku lähestymässä ennätyskorkeaa pystyä!

Lyyti - Oili

Lyyri ja innokas Oili ilman jalustimia alkulämmöissä.

Kurre - Pinja

---

Klo 14-15 Yksäritunti (80-130cm) 4os.

Liinu & Whinny



Liinu ja Whinny aloittelevat tasaisesti kavaleteilla.

Mistel - Viki

[Saaga]

Abriannan kanssa reipasta verryttelylaukkaa.

[Lyyti]

Lyytin Seppele-Cupissa niittämä menestys oli muuttanut yhden asian perinpohjaisesti. Nimittäin Lyyti ei enää pelännyt Hanskia. Ainakaan niin paljon kuin ennen. Se vanha kääkkä ei nimittäin enää voinut ruttuilla Lyytille yhtä häikäilemättömästi, niin monta pokaalia Lyyti oli latonut autonsa takakonttiin palkintogallerian jälkeen. Koitappa nyt musertaa Lyytin itsetunto!
“Kai sä ymmärrät, ettei Hanskilla ole mitään sua vastaan henkilökohtasesti, vaan se vaan on v-mäinen tyyppi”, Manny totesi kuivakasti, kun he istuivat kahvilla ennen tunnin alkua.
“Mutta ehkä miulla on sitä vastaan jottain henkilökohtasesti”, Lyyti puuskahti takaisin.
“Ehkä Hanski on yks syy siihen, miks sä oot kehittyny ratsastajana niin paljon. Näyttämisenhalusta”, Manny filosofi.
“Mie en sille harakalle anna kiitosta”, Lyyti vastasi niin itselleen epäominaisen katkerasti, että Manny purskahti nauruun.

Mutta ehkä siinä oli jonkinlaista totuuden siementä, Lyytin oli pakko myöntää itselleen, kun hän istui yli-innokkaan Oilin satulassa alkuverryttelyissä. Hanskin tinkimättömyys ja ajoittainen törkeys oli pöyristyttävää, mutta pakko se oli myöntää, että hän oli erinomainen opettaja, vaikka olisi tietenkin voinut kehittää asiakaspalvelutaitojaan. Kun tuntien jälkeen analysoi Hanskin antamaa palautetta ja karsi siitä kaiken ilkeyden, olivat hänen huomionsa ja neuvonsa erinomaisia. Mutta inhottava tyyppi se oli silti!

Oili kävi kierroksilla, mikä ei yllättänyt ketään, kaikista vähiten Lyytiä, joka jarrutteli tammaa kaikessa rauhassa. Tamma oli niin tuttu, että sen kanssa oli aina turvallinen ja nykyään jopa itsevarmakin olo. Vaikka välillä ratsastus olikin aikamoista sähläämistä, Oili oli silti hänen oma rakas Oilikkansa, jonka kujeet ja kommervenkit hän jo tunsi. Vieraamman ratsun kanssa Lyyti olisi voinut panikoida, kun hevonen touhotti samalla tavalla kuin Oili nyt. Mutta omaa hoitohevostaan hän jo osasi käsitellä ja tyynnytellä, vaikka tekikin tiukkaa pysyä selässä kun ylitettiin ravipuomeja ilman jalustimia.

Hanski oli jo unohtanut Lyytin cup-menestyksen (ja tuskin piti tutustujaluokan voittamista minään), ja antoi taas tulla laarin täydeltä. Mutta Lyyti päätti joulun sanoman nimessä olla ottamatta itseensä, ja keskittyi Hanskin sanomisten ydinsanomaan. Ja jälleen kerran ryppyisellä opettajalla oli pointtinsa: Lyytin ja Oilin lähestymiset olivat kaoottisia, sillä Lyyti keskittyi liikaa askeleiden mittaukseen ja Oilin pidättelyyn, eikä ohjannut tammaa tarpeeksi itsevarmasti ja selkeästi. Siksi ponnistamisista tuli varsin sekavia ja puomit kolisivat kerran, pari (niin että Hanski puuskahteli ja huokaili dramaattisesti joutuessaan nostelemaan niitä, kun katsomo oli tyhjänä).

Hanskin ohjeiden mukaan Lyyti koitti rentouttaa omaa istuntaansa ja painoi mieleensä, miten Hanski neuvoi pitämään Oilin koossa kaarteissa. Ja niin he selviytyivät radasta paljon siistimmin. Oilin kanssa avain oli varma, koottu ratsastus, niin että tamma ei päässyt leviämään käsiin. Lyyti tiesi sen kyllä jo, mutta välillä se oli vain vaikea toteuttaa, kun suomenhevonen lähti vouhottamaan tavalliseen tahtiinsa.

Lopputunnista Lyyti oli tyytyväinen, eikä Hanskiltakaan irronnut musertavaa kritiikkiä. Itse asiassa Hanski totesi (vastentahtoisesti), että he olivat “kehittyneet ratsukkona”. Ha-haa! Lyyti ei voinut olla virnistämättä. Ehkä Hanski ei ollutkaan niin hirveä noita-akka. Ja ehkä Lyyti voisi toden tottaa ottaa ratsastuksen vähän vakavammin...

[Anne]

Välipäivien estetunneilta ansaittavissa vielä lisä 1/3 merkkisuoritus, jos värität tehtävänannossa annetun png-kuvan! (Paitsi Liinu, tuli "oikea" kuva, sorry!)

[Anne]

Koulutamma nauttii



Viki suoritti korvat höröllä Hanskin antamia esteitä, ilmavaratkin olivat mukavia!

[Manny]

Vaikken mä todellakaan ollut mikään esteratsastaja (tai ratsastaja juuri muutoinkaan), olin rustannut nimeni Hanskin estetuntilistaan ja nyt makselin siitä seurauksia.

Meitä oli ponitunnilla kolme; mun lisäkseni Saaga ja Inkeri, joista kummatkin osasivat oikeasti hypätä ja joista kummatkin olivat tahoillaan kilpaurillakin. Mä taas tunsin itseni aivan alkeistuntitasoiseksi keikkuessani hillittömästi taas vaihteeksi suorastaan yli-innokkaan Arktikin satulassa. Hanskin ilmeestä päätellen sekin pohti, mihin alkeisryhmään se mut sinkoaisi välittömästi tunnin päätyttyä.

“Tänne tultiin ratsastamaan, ei nukkumaan siellä selässä”, jylisi tyly ääni maneesin keskeltä, ja mä tein parhaani jotta muistuttaisin enemmän ratsastajaa, vähemmän perunasäkkiä. Näin, miten Saaga katsoi mua maneesin toiselta laidalta varovasti, ehkä vähän jopa säälien, mutta Inkeri näytti puolestaan pidättelevän naurua. Reilua.

Päästeltyään höyryjä Arktik alkoi onneksi hieman rauhoittua ja mäkin aloin saada hommaan jotain tolkkua (en tiedä välittyikö se Hanskin silmiin asti), mutta virtaa orilla piisasi silti. Kuuntelin tarkkaan Hanskin ohjeita seuraavista tehtävistä ja parhaani mukaan lähdin niitä toteuttamaan Inkerin ja Saagan vanavedessä. Kavaletit ilmeisesti näyttivät Arktikin näkökulmasta katsottuina puoli metriä korkeammilta, sillä ori ylitti ne komeissa loikissa. Posket helottaen kuuntelin jälleen ukkosen jyrinää muistuttavaa “palautetta” ja koetin hillitä ponin menoa.

Tunnin edetessä meidänkin suorituksemme kuitenkin alkoi tasaantua ja ajautua jokseenkin niille urille, kuin oli tarkoituskin. Mäkin sain vähän lisää itsevarmuutta, kun 8-esteillä Hanski ei enää jyrissyt ja Arktik alkoi siirtymään omista duracell-maailmoistaan enemmän kuulolle. Mulla oli oikeastaan aika hauskaa – tottahan esteiden hyppimisessä oli oma viehätyksensä, vaikkei mun ratsastaminen mitään oppikirjamateriaalia lähennellytkään. Vaan enpä mä mihinkään esteuralle kyllä tähdännytkään.

Kyllä ne puomit pari kertaa kolisivat ja yhdellä kertaa olin lentää selästä, kun meidän yhteistyömme ei ihan mennyt yksi yhteen ja Arktik kielsi juuri ennen estettä, mutta kyllä me päästiin ylikin, useampaan kertaan. Mun mielestä se oli jo tarpeeksi kova saavutus.

Tunnin lopussa toki palautetta tuli, joskin mä otin Hanskin sanat jollain kierolla tavalla kohteliaisuutena;

“Onhan se nuori poni ja hyppytyyli täysin hiomaton, kuten on ratsastajankin. Olisin helposti voinut odottaa pahempaakin.”


Kiitos tunnista!

[Valtteri]

Mä nousin mustan Punkun selkään mahdollisimman itsevarmasti. Ruuna ei ollut paljoakaan Susua suurempi, mutta se tuntui silti jotenkin massiivisemmalta satulan alla. Se oli myös vähän jäykkä ja hidas siinä missä Susu oli notkea ja nopea. Hanski oli täysin uusi tuttavuus, mulle selvisi silti ihan jo ensimmäisten lauseiden kautta, että sen tunneilla ei tarvinnut löysäillä. Se saattoi olla vanha kuin taivas, mutta sen katse tuntui olevan joka paikassa samaan aikaan eikä siltä jäänyt yhdenkään hetkelliset herpaantumiset näkemättä.

Punkku kulki melko pitkänä, mutta onneksi nyt ei oltu missään koulutunneilla. Mä taivutteli sitä jo alkuverryttelyissä sen verran mitä osasin, mutta tuntui lähinnä siltä, kuin sen kaulan tilalla oli kiinteä lankku, joka ei joustanut juuri lainkaan. Hanski kuitenkin käski vain ratsastaa eteen ja eteen mä myös ratsastin. 

Esteet alkoivat melko kesysti kavaleteilla ja Punkku nosteli jalkojaan kuuliaisesti hipaisematta yhtäkään puomia matkan varrella. Ensimmäisen tehtävän jälkeen Hanski käski meidän ottaa jalustimet pois ja lähteä ravipuomeille maneesin toiseen päätyyn. 

Punkun ravilla ei ollut mitään tekemistä Susun pehmeän ravin kanssa ja mä yhtäkkiä en muka osannutkaan ratsastaa yhtään. 

Kidutus oli onneksi lyhytaikainen koko tunnin pituuteen suhteutettuna, mutta ne minuutit oli ihan järkyttävän pitkiä Punkun satulasta katsoen. Mä huokailin tyytyväisenä saadessani jalustimet takaisin saappaideni kärjille ja noustua kevyeeseen raviin. 

Hanski ei myöskään ilmeisesti ollut saanut muistiota siitä, että mä en ollut hyppinyt yli 70 sentin esteitä hetkeen, sillä puomien korkeus jatkoi nousuaan melkein metriin saakka. Silti mua ei hirvittänyt ohjata Punkkua yhä uudelleen estelinjoille, se tuntui Susuun verrattuna ihan hirveän varmalta. Joka lähestymisellä huomasin rentoutuvani entisestään ja tajusin miten paljon 20 senttiä tekikään lisää jo ihan lähestymistavassani. Mä löysin taas pienen kurkistusaukon siihen vanhaan itseeni, mikä oli jäänyt Helsinkiin ja halusin jo tunnin päätteeksi uudestaan hyppäämään. 

Annen line väritettynä, kiitos tunnista!
(ja pahoittelut kuittauksen viipymisestä)