Paahtiksen hoitokirja

[Emmy]

Paahtis

[Lyyti]

Torstai 01.10.2020 (huomiselle)

Sense-kissa oli onneksi selvinnyt Peckin yllätyshyökkäyksestä ilman vakavia vammoja. Se oli satuttanut tassunsa mutta elpyisi kuulemma varmasti muutamassa viikossa. Tuntui todelliselta ihmeeltä, ettei katille ollut käynyt sen kummemmin, niin hurjalta koko tapahtuma oli näyttänyt.
“Mikä onnenpotku, ettei käynyt pahemmin”, Lola oli huoahtanut kun he olivat palanneet autolle eläinlääkärin toimistolta, ja hetken päästä tytöt olivat kuolla helpottuneeseen nauruun – koko episodihan oli alkanut Peckin onnettomasta potkusta.
Tieto kissan onnettomuudesta oli kiirinyt tallilaisten korviin niin livenä kuin Whatsapp-ryhmissä, ja Emmy ja Salma olivat hukkua lahjoituksiin: oleskeluhuone täyttyi kissanruoasta ja -leluista. Potilas itse oli päässyt Emmyn luokse päärakennukseen toipumaan. Se oli kuulemma vaisu ja väsynyt, mutta oli Emmyn mukaan syönyt hyvällä ruokahalulla ja katseli ikkunasta tallipihan touhuja. Saattoi olla, että kissa nautti pienestä tauosta tallin hektisyydestä; Sense oli kuitenkin hyvin valikoiva sen suhteen, milloin sieti ihmisiä lähellään.

Lyyti oli tutustunut tallilla Annikaan, Peckin hoitajaan, ja hoksannut sitten että tytöthän olivat jo törmänneet Liekkijärven lukion käytävillä. Niinpä he olivat sopineet, että voisivat toisinaan mennä koulusta suoraan tallille yhdessä. Tänään tyttöjen lukujärjestykset olivat sopineet saumattomasti yhteen, ja niinpä he körryyttelivät kohti tallia Lyytin Corollan kyydissä. Höpöteltävää riitti aina seppeleläisten kesken: Annika kertoili Peckin kommervenkeistä (siinä oli harvinaisen pahansisuinen poni) ja tytöt juttelivat Seppeleeseen sopeutumisesta.
“Yks Seppeleen uusista hoitajista on muuten kanssa meidän lukiossa. Ootko sä tavannut vielä Valtteria? Se hoitaa Susua.”
“Emmie oo tainnu... tai oon suattanu nähä sen ohimennen, mutta ei myö varsin juteltu olla. Voiaan sumplii senkii kansa kyyveistä.”
“Jep”, Annika nyökkäsi ja pureskeli proteiinipatukkaansa. “Mitäs sä aiot tänään tehdä Oilin kanssa?”
“Itse asiassa mie hoian tännään Paahtista”, Lyyti paljasti hymyillen.
“Aijaa! Mitenkä nyt niin?”
“Mie ihastuin siihen heti ku se tuli talliin”, Lyyti myönsi. “Miun papalla ol aikoinaan ravuri joka näytti just siltä. Ja nyt ku sillä ei oo vielä hoitajoo, mie kyssyin Salmalta ja Emmyltä jos voisin hoijella sitä silloin tällöin.”
“Ai kun kiva. Se on kyllä suloinen.”

Niinpä niin: Lyyti oli iskenyt silmänsä Paahtikseen heti, kun se tuli talliin. Orissa oli jotain niin suomenhevosille ominaista, rehtiyttä ja hyväntahtoisuutta. Lyyti oli myös katsellut kun Emmy oli läpiratsastanut oria kentällä eräänä sunnuntaina. Se otettaisiin pian kokoaikaiseen tuntikäyttöön, ja Paahtiksesta tulisi varmasti varsinainen hitti tuntiratsastajien keskuudessa.

Lyytin ja Annikan tiet erkanivat tallin pihassa, kun Annika lähti metsästämään poninriiviötään ja Lyyti lähti etsimään tallinomistajia. Oli aikainen iltapäivä ja talli oli mukavan hiljainen; vain Eedi tai Pyry kuului kolistelevan kottikärryjä jossain karsinoiden uumenissa.
Toimistosta löytyi otsa kurtussa tietokonetta näpyttelevä Emmy.
“Mie uattelin hoitoo nyt sen Paahtiksen”, Lyyti ilmoitti jotenkin ujostellen.
“Hyvä juttu”, Emmy hymyili. “Sille tekee varmasti hyvää tottua eri ihmisiin ennen tuntien alkua. Viittisitkö sä ratsastaa sen myös?”
“Häh?” Lyyti hämmentyi kokonaan. Hän ei ollut ajatellutkaan istuvansa orin satulaan.
“Ei sun siis pakko ole”, Emmy vakuutti, “mutta ois tosi kiva jos voisit liikuttaa sen.”
“Pärjäänks mie sille?”
“No pärjäät varmasti! Se on tosi kiltti ja kiva. Menkää vaikka maneesiin, Salma on menossa sinne ratsastamaan Agia. Paahtis on ihan OK tammojen kanssa, kunhan et mee liian lähelle.”
“Ookkei, kiva!” Lyyti hymyili Emmylle leveästi ja tämä vastasi hymyyn, mutta jotenkin vaisusti. Kuvitteliko Lyyti vain, vai oliko Emmy jotenkin tavallista väsyneemmän oloinen, melkein nuutunut? Toisaalta tallinpito vaati varmasti veronsa...

Lyyti lähti metsästämään Paahtista oritarhasta. Jännitti käsitellä hevosta ensimmäistä kertaa, ja vielä enemmän jännitti pujahtaa oritarhaan, josta löytyi muutama temperamenttisempi tapaus. Lyytin yllätykseksi Paahtis kuitenkin tuli hyväntuulisesti hänen luokseen jo portilla ilman sen suurempia houkutteluja, ja hän sai orin mukaansa täysin ongelmitta. Se käveli hänen rinnallaan tallia kohti pitkin, reippain askelin. Annikaa ei näkynyt; ehkä tämä oli mennyt ensimmäisenä kahvinkeittoon raskaan koulupäivän jälkeen.

Lyyti laittoi orin kiinni tallikäytävälle ja haki orin harjat satulahuoneesta. Paahtis seisoi maltillisesti paikallaan korvat pyörien.
“Sie se olet kultanen.” Lyyti rapsutti oria sen vaalean harjan juuresta, ja Paahtis töytäisi häntä ystävällisesti turvallaan. Voi miten ihana se oli!
Lyyti nautti hiljaisen tallin rauhasta ja vapauden tunteesta; hän höpötteli orille minkä kerkesi, ja hevonen seurasi kiinnostuneena kaikkia hoitotoimenpiteitä. Se selvästi nautti huomiosta ja hellyydenosoituksista, ja hipsutti Lyytin käsivartta hellästi huulillaan tämän sukiessa sen päätä.

Salma pöllähti talliin taluttaen kimoa Agiaan. Siinä missä Bonnie oli joka ponitytön unelma, Agi oli hankalampi tapaus: Lyytikin oli saanut sen pahantuulisuudesta osansa useamman kerran. Surullinen totuus oli, että Agia välteltiin kuin ruttoa.
“Hei Salma! Emmy kysy jos mie voisin liikuttoo Paahtiksen. Aattelin männä maneesin jos työkii tuutte?”
“Jep, se käy hyvin. Kiva ku meet sillä”, Salma nyökkäsi ja laittoi Agin kiinni kahdelta puolelta toiselle puolelle tallia.

Lyyti satuloi Paahtiksen, joka käyttäytyi edelleen kuin enkeli: se ei pullistellut satulavyötä kiristäessä ja otti kuolaimet suuhun kiltisti. Siinä oli Oilin lailla nuoren hevosen leikkimielisyyttä ja uteliaisuutta, mutta Paahtis oli selkeästi ihmisiä kunnioittava – nuoreksi oriksi jopa hämmentävän hyvätapainen.

Satuloidessaan Paahtista Lyyti ei voinut olla kuulematta Salman älähdyksiä ja nuoren naisen tavalliseen tyyliin verrattuna yllättävän tomeria komentoja. Agi ei selvästi päästänyt omistajaansakaan helpolla.
“Voi hitto! AGI!” Salma melkein huudahti niin, että sekä Paahtis että Lyyti höristivät korviaan kaksikon suuntaan.
“Onko Agi pahalla tuulella”, Lyyti puoliksi totesi, puoliksi kysyi varovaisella äänensävyllä – Salman kasvoista paistui turhautuminen ja ehkä... suru?
“Pirulainen yritti potkaista”, Salma huokaisi syvään. “Menkää te vaan jo maneesiin, me tullaan kohta.”

Lyyti talutti Paahtiksen maneesiin ja jännitti selkään kapuamista. Ori oli kuitenkin kiltti: se seisoi kauniisti paikallaan kun hän ponnisti sen satulaan ja otti vain muutaman innostuneen askeleen paikallaan, kun Lyyti kiristi satulavyötä.

Paahtis osoittautui miellyttäväksi ja yhteistyöhaluiseksi ratsuksi. Lyyti ei missään nimessä ollut erityisen taitava tai ansioitunut ratsastaja, mutta jopa hänen ohjaamanaan ori liikkui pehmeäksi ja herkäksi. Se reagoi istuntaan ja pienimpiinkin apuihin. Alkukäyntien jälkeen Lyyti sai Paahtiksen nostamaan varsin mukavan ravin, ja teki sillä helppoja kuvioita: koko rata leikkaa, voltteja, kiemuroitakin. Tuntui mahtavalta ratsastaa oria yksin, ilman häiriöitä tai jännitystä yleisön vuoksi, ja saada siitä irti niin lennokasta menoa.

Paahtis hörähti innostuneena kun Agi ja Salma ilmestyivät maneesiin. Lyyti katseli, miten Agi luimi ja steppaili äkäisesti Salman noustessa sen selkään. Tuntui pahalta Salman puolesta. Yleensä niin aurinkoisen naisen kasvot olivat kuin myrskypilven peittämät.

Lyyti jatkoi Paahtiksella yksinkertaisia juttuja: taivutuksia, pysähdyksiä, vähän väistämistäkin. Ori oli yritteliäs ja niin kertakaikkisen hauska ratsastaa. Tuntui toden totta siltä, että he tekivät yhteistyötä, molemmat toisiaan kuunnellen ja palvellen. Ja jos Lyyti varsin keskinkertaisena ratsastajana sai Paahtiksesta irti näin kaunista menoa, miten paljon parempaan pystyisi joku kokeneempi!

Salmalla ja Agilla näytti menevän ihan mainiosti, sen Lyyti näki silmäkulmastaan. Tamma liikkui aluksi kireänä ja vastahakoisena, mutta lämpeni sitten silmissä.
“Sehän männöö ihan hyvin”, Lyyti huikkasi kannustavasti kaverilleen, joka vastasi hymynpuolikkaalla.
“Paahtis näyttää tosi hyvältä.”
“Mie oon jo ihan umpirakastunu tähän!”

Ennen pitkää Salma ja Lyyti päättivät kokeilla koko maneesin taittavaa laukkakahdeksikkoa. Paahtis innostui ensin laukasta ja ensimmäiset kahdeksikot kurottiin varsin vallattomassa vauhdissa; ori rauhoittui kuitenkin saatuaan ensimmäiset kierrokset koneestaan ja liikkui hallitummin. Lyyti sai sen taivutettua kauniisti päätyvolteilla ja suoristettua sitten varsin näppärästi. Ihana hevonen.
Salma ei vaikuttanut tyytyväiseltä Agiin. Tamma kyllä teki mitä pyydettiin, mutta kulki kaula pystyssä, takajalkojaan käyttämättä. Ei se ollut sellaista menoa, mitä kilparatsulta odotettiin, kyllä Lyyti sen ymmärsi.

Reilu 45 minuuttia saisi riittää. Lyyti irrotti jalat jalustimista ja pyöritteli nilkkojaan rennosti samalla kun ori puhisi hikisenä. Paahtis oli vienyt hänen sydämensä kokonaan. Siinä oli nuoren orin hyväntahtoista ilkikurisuutta, ja isommassa porukassa se varmaan röyhistelisi rintaansa enemmän. Mutta ainakin Lyyti tiesi nyt, että pohjimmiltaan Paahtis oli mitä ihastuttavin ratsastettava ja hoidettava.
“Mikä fiilis?” Lyyti kääntyi katsomaan Salmaa, joka rapsutteli Agin kaulaa mietiskeleväisen näkösenä.
“Noh... ainakaan se ei ollut kamala”, tämä vastasi olkiaan kohauttaen, “mutta se ei kyllä riitä.”

Tallissa oli nyt enemmän väkeä; Lyyti hoiti tallin elämää uteliaana seuraavan Paahtiksen nopeasti ja heitti hionneen orin selkään vielä kevyen loimen. Se hörähti Saagan talliin tuomalle Abriannalle, ja lähti sitten hyväntuulisesti Lyytin mukana takaisin tarhaan.

Salma oli saanut Agin hoidettua ja vietyä sen takaisin tarhaan. Lyyti löysi hänet pohdiskeleva ilme kasvoillaan käytävää lakaisemasta.
“Hei Salma...” hän aloitti, mutta ei sitten keksinytkään mitään sanottavaa. Salma huokaisi syvään. Lyyti laski kätensä hänen olkapäälleen hetkeksi, ja se ele sanoi yksinkertaisuudessaan enemmän kuin mitkään sanat maailmassa.

[Martta]

1. Kuka minä olen? 

Suljin kirjan kannen huokaisten syvään, saaden koirani Femman katsomaan minua kiinnostuneena.
”Kyllä kolme tuntia anatomian opiskelua riittää yhdelle sunnuntaille”, selitin koiralle, joka nousi pediltään ja häntää laiskasti heiluttaen laski päänsä polvelleni. Silitin koiran silkkistä päätä ja kierrätin katsettani ympäri uudessa kodissani. Pikkuhiljaa tavarat alkoivat löytää paikkansa, eikä muuttolaatikoita löytynyt enää kuin muutama eteisen nurkasta. Tallivaatteet olin viikannut omalle paikalleen eteisen kaappiin heti ensimmäisten asioiden joukossa, vaikka sillä hetkellä hevoskuviot olivat enemmän kuin auki.

Olinhan minäkin nuoruudessani Seppeleessäkin jokusen hetken aikaa viettänyt, kukapa lähiseudun hevosia harrastanut nuori ei olisi. En kuitenkaan tainnut ehtiä siellä paria irtotuntia enempää ratsastaa, sillä oma ponini Tirri asusteli naapuripaikkakunnan yksityistallissa ja kulutti miltei kaiken vapaa-aikani. Treenasin ahkerasti ja kahtena viimeisenä ponivuotena starttasimme myös SM-kisojen finaalissa. Mitaleille saakka emme yltäneet, viides sija yhteisen taipaleemme viimeisissä kisoissa jäi kirkkaimmaksi saavutukseksi. Tirrin myynti oli minulle elämäni yksi raskaimmista päivistä ja toisaalta taas uuden sivun kääntäminen; tarkoittihan se juniorihevosen hankkimisen mahdollistumista.

Muutaman kuukauden etsimisen jälkeen löysimme valmentajani kautta Elmon, ison ruunikon puoliveriruunan, joka oli kilpaillut kaikki mahdolliset kissanristiäiset edellisen omistajansa kanssa. Ensimmäisen vuoden aikana kehityin ratsastajana kiitovauhtia, Elmo oli parasta mitä vaikeampia kuvioita opetteleva nuori ratsastaja pystyi ikinä toivomaan. Hevosen kokemuksella ja sitä myöten iällä oli kuitenkin kääntöpuolensa, sen jalat eivät enää ensimmäisen kisakesämme jälkeen meinanneet millään kestää aktiivitreeniä ja sain heittää hyvästit arvokisatavoitteille ja maajoukkuepaikalle. Samaan hetkeen vanhempieni avioliitto ajautui kriisiin ja lopulta eroon, eikä äitini lähihoitajan palkalla maksettu eläkehevosen paikkaa kalliilla maneesitallilla. Ihana Elmo myytiin tuttavillemme eläkepäiviä viettämään ja minä olin aivan hukassa elämäni kanssa.

Aivan poniaikojen alusta saakka minua valmentanut Essi antoi minun ratsastaa omia hevosiaan ja valmensikin aina välillä samaan aikaan ratsastaessamme. Kun olin jo kuvitellut tilanteen Elmon myynnin ja vanhempieni eron myötä romahtaneen käsiin, ilmoitti vielä Essikin muuttavansa Ruotsiin tavoittelemaan kansainvälisempiä kisakenttiä. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin ehdotti minulle hoitajan paikkaa omassa tiimissään, jos vain haluaisin lähteä mukaan. Äitini taivuttelu vei jonkun hetken, mutta sovittuani lukion kanssa sen suorittamisesta etäopiskeluna ja koska olisin kuitenkin Essin, ennalta erityisen tutun, luotettavan ihmisen mukana, sain luvan lähteä.
Seuraavat kuusi vuotta Ruotsissa olivat lähellä unelmaani. Essin työpaikka oli ratsuttajana isossa puoliverihevosten siittolassa Etelä-Ruotsissa, joten päivästä toiseen käytin kaiken aikani noiden upeiden, jalojen eläinten kanssa. Varsinaisesti olin hoitajan roolissa ja sitä hommaa teinkin, mutta samaan aikaan Essi ja myös hänen oma valmentajansa pitivät minulle aina ehtiessään valmennustunteja, joilla allani saattoi olla GP-tason kouluratsu tai nelivuotias keltanokka. Opin valtavasti, osaavien hevosten kanssa pääsin treenaamaan niitä vaikeimpia kuvioita ja nuorten kanssa taas pääsin ohjaamaan niitä kohti ratsun ammattia.

Essi palasi lopulta takaisin Suomeen kun perheenlisäys ilmoitti tulostaan, milloin minun kuvioni aukesivat jälleen. Olisin saanut jäädä Ruotsiinkin tutulle tallille, mutta sain myös paremman palkkatarjouksen Belgiasta kansainvälisiä esteluokkia kisaavan suomalais-saksalaisen naisratsastajan tallilta. Vaikka sydämeni särkyi jättää kaikki ihanat tutut kuviot, kotini, täytyi ajatella tulevaisuutta kohden raadollisesti ja valita taloudellisesti kannattavampi vaihtoehto. Kaksi vuotta Belgiassa kerrytti erityisesti pankkitiliäni, mutta totta kai myös osaamistani. Osa toimintatavoista oli varsin erilaisia ja ehkä kyseenalaisiakin, jonka vuoksi tiesin kokoajan olevani siellä vain väliaikaisesti. Kävin keväällä lääkiksen pääsykokeissa ja kesällä saadessani tiedon syksyllä odottavasta opiskelupaikasta, irtisanoin työni Belgiassa ja muutin takaisin Suomeen. Ja tässä sitä nyt oltiin, takaisin miltei kotimaisemissa, Liekkijärven keskustassa.

Vaikka kuinka minulla olikin tallessa kunnianhimoa ja halua treenata kouluratsastuksessa aina sinne huipulle saakka, tiedostin että seuraavan muutaman vuoden aikana tuskin pystyisin omaa hevosta hankkimaan. Säästöjä olin kyllä kerryttänyt ihan sieltä junnusta saakka, eikä isomummoni jättämä perintökään ollut päässyt suuremmin kulumaan. Arjen realiteetit tiedostin siltikin, sillä vaikka sen nuoren kouluratsun alun pystyisinkin hankkimaan jo nyt, menisi sellaisen ylläpitoon rahaa turhan paljon, eikä aika yksinkertaisesti vain voinut riittää. Miettiessäni ääneen ystäväni kanssa mahdollisuuksia, vinkkasi hän mukavasta suomenhevosorista, joka oli juuri muuttanut Seppeleeseen ja joka etsi hoitajaa. Täytyy myöntää että ensin naurahdin moiselle heitolle, mutta hetken mietittyäni totesin idean olevan varsin viisas. Pääsisin nauttimaan hevosten kanssa olemisesta, ratsastamaankin aina silloin tällöin ja todennäköisesti luomaan ehkä tulevaisuutta varten kontakteja ajatellen sitten aikanaan oman hevosen hankkimista ja tallipaikan etsimistä.

”Tiiätkös neitiseni, me lähdetään nyt tallille moikkaamaan hevosia”, höpötin Femmalle, joka räväytti jäänsiniset silmänsä auki ja nosti innoissaan päänsä polveltani. Koira oli tarttunut mukaani viimeisellä hetkellä ennen Ruotsista lähtöäni, kun tallinomistaja antoi sen minulle ikään kuin jäähyväislahjaksi ja muistoksi heistä, olihan sekin paikan omia kasvatteja. Pieni ja pörröinen pentu oli tuonut minulle vaikeampina hetkinä Belgiassa aina turvaa ja tukea, sekä aikuiseksi kasvettuaan toiminut kumppaninani jokaisessa hetkessä. Se myös tasan tiesi mitä tarkoittivat hevoset ja nyt se sanan kuultuaan jo kantoi minulle omaa hihnaansa. Naurahdin koiran innokkuudelle ja tunsin saman tunteen kuplivan sisälläni, kun puin tallivaatteita pitkästä aikaa päälleni.

Seppeleen pihaan saapuessani totesin paikan muuttuneen omista lapsuusvuosistani, milloin viimeksi paikalla olin käynyt. Moni asia näytti samalta, mutta maneesi oli vaihtunut uudeksi, minkä tiesin olevan tuhopolton syytä. Tallirakennus vaikutti myös laajentuneen, mutta toisaalta en ollut aivan varma mikä oli muistoistani totta. Useampia pieniä rakennuksia kuitenkin varmasti oli tullut lisää sitten viime kerran. Kentällä ravaili iso mustankirjava puoliverinen, josta näki jo kauas että se oli hyvin laadukas, mutta haastava. Nytkin se ensin vastusteli ratsastajansa apuja korvat luimussa, mutta hetken päästä jo taas liiteli tahdikkaasti eteenpäin.
Kentän reunalta minut bongasi vaaleahiuksinen nuori nainen, jonka nettisivujen perusteella tunnistin Emmyksi. Nousin kuskin paikalta ja vastasin hänen tervehdykseensä, esitellen samalla itseni.

”Lämpimästi tervetuloa! Sinä pääset kyllä aivan ihanan persoonan kanssa viettämään aikaasi, Paahtis on vienyt meidän kaikkien sydämet heti saavuttuaan”, Emmy kertoi heti alkuun.
”Onpa kiva kuulla, täytyy sanoa että tätä hevosenhajua onkin tullut ikävöityä viime kuukausina, vaikka luulisi 24/7 hevoselämää ammatikseen monta vuotta viettäneenä loman olleen tarpeen”, naurahdin takaisin nuuhkiessani tuttua hajua ilmasta. Emmy hymyili ja sanoi todellakin tietävänsä tunteen. Kysyin saisiko koiran ottaa mukaan tallielämään ja vastaus oli myöntävä, kunhan se omaisi kunnon käytöstavat niin hevosten kuin kissojenkin parissa, eikä söisi tallityttöjäkään. Kerroin lyhyesti Femman taustoista aukaistessani takaluukkua ja napsauttaessani hihnan koiran pantaan kiinni, olihan se täysiverinen tallikoira, joka rakasti kaikkia eläviä olentoja. Pyynnöstä Femma hyppäsi pois autosta ja takapuoli heiluen kiehnäytyi Emmyn jalkaan.
”No et sinä taida mikään hirviö olla”, Emmy nauroi ja pyyhki poskiaan koiran innokkaan kielen jäljiltä.

Emmy näytti minulle mistä löytäisin Paahtiksen karsinan, sen varusteiden sijainnin ja muita tarpeellisia asioita. Opin mistä löydän ilmoitustaulun, mistä voi lukea päivän tuntijärjestyksen tai muita ajankohtaisia ilmoituksia. Muutama ystävällinen ”Hei!” siellä täällä tuli heitettyä puolin ja toisin, kun ohitsemme kulki talliporukkaan kuuluvaa eri-ikäistä porukkaa.
”Tänään hevosilla on vapaapäivä, joten mitään varsinaista aikataulua asioiden hoitamiseen sinulle ei ole. Innokkaimmat tallitytöt aamulla jo siivosivat Paahtiksen karsinankin, tuumasin että sinä oot sitä hommaa ehtinyt ehkä sen verran tekemään ettet pistä pahaksesi”, Emmy kertoi kävellessämme kohti tarhoja ja nyökkäsin pontevasti. ”Täältäpä sinä Paahtiksenkin löydät, yleensä se tulee kyllä vislaamalla heti portille. Ota se vain matkaasi ja tutustelkaa rauhassa toisiinne”, Emmy jatkoi ja suuntasi takaisin kohti tallia. Napsautin Femman hihnan irti sen pannasta ja käskin odottamaan paikoillaan, kun pujahdin aidan ali hevosten puolelle. Vaalea ori käänsi kiinnostuneena katseensa nimensä ja vislauksen kuultuaan ja suuntasi suoraan kohti minua, aivan kuten Emmy kertoikin. Paahtiksella oli hyvin lempeä katse, kun se uteliaana haisteli minun vaatteitani ja tutkaili, löytyisikö minulta makupalojakin. Rapsutin orin lihaksikasta kaulaa ja kiinnitin riimunnarun sen päitsiin. Ketään sen tarhakavereista ei joukosta poistuva hevonen kiinnostanut, joten pääsimme ongelmitta portista ulos.

Femma kulki sivummalla matkassamme ja tarkkaili uteliaana uutta hevostoveria, ja tallin ovella se jäi kuuliaisesti odottamaan, että kulkisin hevosen kanssa edeltä ja seurasi sitten turvallisen matkan päässä takanamme aina karsinan ovelle saakka. Riisuessani Paahtikselta loimea näin silmäkulmastani Femman jo laskeutuneen makuulle ovensuulle ja tyypilliseen tapaansa se oli laskenut päänsä etutassujen päälle lepäämään. Paahtista koira kiinnosti kovasti, uteliaana se kävi puhaltelemassa koiran selkään lämmintä ilmaa, mutta koiran makoillessa tyynesti paikallaa käänsi se kuitenkin mielenkiintonsa takaisin minuun. Nappasin harjapakista ensimmäisen harjan ja ryhdyin puhdistamaan orin pölyistä karvapeitettä. Oloni oli melkeinpä kuin pikkutytöllä, joka oli saanut ensimmäisen hoitohevosensa. Paahtiksen puhallellessa lempeästi poskelleni suupieleni venyivät väkisinkin leveimpään mahdolliseen hymyyn.

[Martta]

2. Mentaaliset muistilaput

Istuttuani aamun luentoja kuuntelemassa tietokoneen ruudun äärellä kaipasin todella kipeästi raitista ulkoilmaa. Femma oli muutaman päivän hoidossa äidilläni parinkymmenen kilometrin päässä maaseudun rauhassa, joten edes koiran ulkoiluttamista ei ollut ohjelmassa. Onneksi sentään minulla oli nyt taas mahdollisuus lähteä tallille ja saada siellä sekä liikuntaa että sitä ulkoilmaa. Tallivaatteita vaihtaessani puhelimeni kilahti tekstiviestin merkiksi. ”Heippa! Paahtiksen tämän päiväinen ratsastaja joutui perumaan tulonsa flunssan vuoksi, joten aattelin josko sinä haluaisit tulla sillä mukaan jollekkin tunnille? Vaikka tuolle puomitunnille, olisi ihan hyvä nähdä miten Paahtis tikuista selviytyy!” luin viestistä, joka oli tullut Emmyltä. Vastasin myöntävästi, totta kai ja vedin pitkästä aikaa ratsastushousut jalkaani.

Ajomatka Seppeleeseen sujui iloisesti radiosta kuuluvien kappaleiden mukana hyräillen. Iltapäivälle tyypillisesti tallin piha oli täynnä pyöriä ja autoja, joten pystyin arvaamaan tapaavani tänään monta uutta tuttavuutta. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, mutta lokakuulle tyypillisesti lämpötila oli tippunut reilusti alkusyksyn lukemista ja kevyt tuulenvire tuntui hyytävältä poskillani, kun nousin ylös autostani. Nappasin auton takakontista tallikassini ja suuntasin kohti tallin ovea. Ovi tempaistiin auki aivan nenäni edestä ja jouduin hyppäämään sivuun kun tulija pyyhälsi ovesta ulos miltei minut teilaten.
”Ai kamala, anteeksi, en todellakaan huomannut sinua! Enhän minä nyt ihan päin näköä tätä ovea iskenyt?” nuori nainen edessäni näytti aidosti huolestuneelta. ”Minä oon muuten Eedi, moi! Sinä varmaan ootkin Martta, alotit just Paahtiksen kanssa, eikö?”, hän jatkoi jättämättä minulle aikaa vastata yhteenkään kysymykseen. Yhdistin nyt kasvot edellispäivänä näkemäni ratsukon ratsastajaksi ja muistin Emmyn kertoneen hänen olevan Seppeleessä oppisopimuksella ratsastuksenohjaajaksi opiskelemassa.
”Ei tässä mitään käynyt, mulla on nopeet refleksit! Ja kyllä, oikea henkilö bongattu”, vastasin hymyillen Eedille. ”Sulla oli hienon näköinen ratsu eilen tuossa kentällä kun kävin täällä vähän paikkoihin ja tapoihin tutustumassa”, jatkoin Eedille.
”No joo, onhan se kun sattuu haluamaan ja tähdet on oikeassa asennossa”, hän naurahti ja huikkasi sitten heipat kertoen olevansa jo kohta myöhässä seuraavasta paikasta jos ei alkaisi pitää kiirettä.

Tallin ovesta sisään astuessani piti ihan pysähtyä paikoilleni silmät kiinni vetämään keuhkot täyteen tuttuakin tutumpaa hevosentäyteistä ilmaa. Mahdoin näyttää huvittavalta, ainakin edestäni kuuluva naurun pyrskähdys antoi jotain osviittaa sellaisesta.
”Mie niin tiiän miltä siusta tuntuu!” leveästi hymyilevä nuori nainen sanoi minulle ja ojensi kätensä jatkaen: ”Mie oon Lyyti ja sie oot varmastikkin joku uus tiällä.”
”Uusi kyllä, Martta, alotin justiinsa Paahtiksen hoitajana”, vastasin ravistaen Lyytin kättä.
”Eikä, tiiäkkö, mie oon kyllä sallaa siulle aika katteellinen. Paahtis on miun yks ehoton lemppari!” Lyyti puuskahti ja sen mitä olin ehtinyt Paahtikseen edellisiltana tutustumaan, en lainkaan ihmetellyt miksi. Lyyti vaikutti hauskalta tuttavuudelta, jonka kanssa olisin mielelläni jatkanut juttua pidempäänkin, mutta läheisestä karsinasta kuului huudettavan häneen nimeään ja apua samaan lauseeseen, joten pahoitellen Lyyti poistui siihen suuntaan. Suuntasin askeleeni kohti rappusia, joiden muistin vievän yläkertaan taukohuoneeseen ja hoitajien kaapeille. Totesin taukohuoneen tyhjäksi ja lokerohuoneessa rivin reunimmaiselta paikalta bongasin oman nimeni. Lykkäsin laukkuni kaappiin, napsautin oven lukkoon ja pujottelin sen avaimen muuhun avainnippuuni kiinni. Taukohuoneen pöydällä huomasin olevan korillisen ihanan tuoksuisia pullia, joiden pariin annoin itselleni luvan palata kunhan hommat päivältä oli hoidettu.

Takaisin alakertaan ja tallin käytävälle päästyäni totesin tallin hiljenneen ja päättelin näin tuntien alkaneen siltä illalta. Talikkoa ja kottikärryjä noutaessani näinkin tasaisen letkan suuntaamassa kenttää kohti, ratsastajien ikäjakaumasta ja apukäsien lukumäärästä päätellen ensimmäisenä vuorossa oli alkeistunti. Ainoastaan yhden karsinan siivoaminen tuntui hävettävän vähäiseltä ja helpolta työmäärältä, eihän siinä ehtinyt tulla edes hiki. Saatuani homman loppuun kävin hakemassa Paahtiksen harjapakin ja varusteet karsinan eteen, ennen kuin suuntasin porkkananpalat taskussani kohti oritarhaa. Eiliseen tapaan nimeltä oria huutaessani se kohotti kiinnostuneena päänsä ja suuntasi askeleensa kohti porttia. Varovasti se hamusi huulillaan tarjoamani porkkananpalan minun napsauttaessa riimunnarun kiinni sen päitsiin. Tarhakaverit nautiskelivat auringonpaisteesta taaempana, joten tänäänkään ei taikatemppuja tarvittu portista ulos pääsemiseen. Paahtis asteli leppoisasti rinnallani pörhistellen ainoastaan hieman lähitarhan portilla notkuvalle kimolle puoliveritammalle, senkin se teki ilman, että edes naru kädessäni kiristyi.
”Kyllä minäkin hevosena olisin tuon näköiselle tammalle vähän silmää vinkannut”, hymähdin orille ja rapsutin sen kaulaa. Herrasmieheksi tätä eläintä oli minulle kovasti kehuttu ja sellainen se tosiaan vaikutti olevankin.

Puunailin Paahtista pitkän kaavan mukaan ja ori nautiskeli kumisukahieronnasta ylähuuli pitkälle venyen. Suomenhevoseksi sillä oli varsin maltillinen karva, mahdottoman tiivis kylläkin mutta pituudeltaan hyvin siisti. Jos hetkeksikään lopetin toiminnan hoitotoimenpiteiden parissa, siirtyi Paahtis aina askeleen lähemmäs ja pukkasi minua vaativasti turvallaan.
”Kyllä meijän kuule pitää nyt tämä lopettaa että ehditään sinne tunnille mukaan!”, naurahdin innokkaalle orille ja laitoin harjapakin kannen kiinni. Laitoin vielä suojat hevosen jalkoihin, ennen kuin suuntasin askeleeni kohti yläkertaa omien kamojeni vaihtoon. Nyt taukohuoneessakin oli jo tapahtumia, esittäydyin ovelta ja sain ystävällisiä vastauksia kolmen henkilön suusta takaisin. Silmälasipäinen nuori mies oli Pyry, tytöt Alviina ja Inkeri, mutta hetken päästä en enää muistanut kumpi oli kumpi. Saappaita jalkaan vetäessäni kirosin onnetonta nimimuistiani, jonka vuoksi useampaan ihmiseen lyhyen ajan sisällä tutustuminen oli sanalla sanoen haastavaa. Vaan tuskin kukaan olettikaan että muistaisin jokaisen vastaantulijan heti yhden tervehdyksen pohjalta, ajattelin tallustellessani taas rappusia alaspäin ja kohti Paahtiksen karsinaa.

Paahtis ei välittänyt mitään satuloinnista ja kuolaimetkin se nappasi suuhunsa innokkaasti. Kello oli viittä vaille, joten otin ratsuni ohjat käsiini ja lähdin taluttamaan sitä kohti kenttää. Edellinen ryhmä oli juuri lopettelemassa, joten ajoitukseni oli oikein onnistunut. En tunnistanut tunnin muita ratsastajia ainakaan keneksikään, jotka olin aiemmin samana päivänä nähnyt, enkä kyllä tunnistanut vielä hevosiakaan. Jätin itselleni mentaalisen muistilapun listan opetella Seppeleen nettisivuilta hevosten nimiä, jotta pääsisin edes vähän paremmin kärryille mukaan. Tunnin opettaja kävi minulle erikseen esittäytymässä, mistä pystyin päättelemään että muut ratsastajat olivat hänelle jo ennalta tuttuja. Piritta oli tehokkaan oloinen ihminen, nimittäin lyhyellä keskustelulla hän oli saanut kaiveltua minusta pikakelauksen ratsastushistoriastani. Alkukäynnit käveltyämme aloitimme työskentelemään ja sain heti huomata että tämän opettajan tunneilta tuskin pääsisi poistumaan ilman hikipisaroita.

Hiki tosiaan ehtikin seuraavan tunnin aikana virrata niin minun otsaani, selkääni, kuin myös ratsuni kaulaa pitkin. Paahtis oli todella miellyttävä tapaus ratsastaa, mielikuvat nuoruudessani takapuoleni alla liikkuneista suomenhevosista oli aika eri planeetalta kuin tämä tapaus. Jos en olisi nähnyt edessäni paksua kaulaa ja pitkää harjaa, olisin noin tunteen perusteella voinut kuvitella istuvani jonkun puoliverisen selässä. Paahtiksella oli hyvä ja letkeä käynti, tahdikas ravi ja ilmavana pyörivä laukka. Sillä oli voimaa takaosassa työskennellä ryhdikkäänä ja kädelle tuntuma oli hyvin kevyt. Sileän puolella meillä natsasi heti yhteen sujuvasti, eikä Pirittan tarvinnut moitteita jaella. Puomeilla Paahtis ei ollut aivan kotonaan, enkä totta puhuen kyllä ollut minäkään. Ravissa räpelsimme ensin niiden yli ilman minkäänlaista tahtia, mutta Pirren ohjeilla ja tarkalla keskittymisellä löysimme muutaman yrityksen jälkeen yhteisen sävelen myös siihen hommaan. Laukassa tehtävänä oli yksittäisille puomeille lähestymisiä niin pääty-ympyrällä kuin lävistäjälläkin, joten laukka-askeleen sovittaminen puomille oli vielä vähän suoraa linjaa haastavampaa. Paahtis innostui melkoisesti ja meinasi unohtaa kuunnella pidätteitäni, joten sain tosissani käyttää istuntaa jarruttavana apukeinoja. Muutaman kerran keilasimme puomeja pois paikoiltaan ennen kuin sain orin takaisin hallintaan ja haluamaani rytmiin.

Kunhan olimme molemmat lakanneet puuskuttamasta, pudottauduin alas Paahtiksen selästä ja löysäsin satulavyötä. Hikoamisen vuoksi vaaleasta tummempaan väriin vaihtanut hevonen huokaisi syvään ja hankasi silmäkulmaansa minun hihaani vasten. Olimme varmasti molemmat ihan yhtä uupuneen näköisiä raahustaessamme rinnatusten takaisin kohti tallia. Riisuin orin varusteet ja huuhtelin sen lämpimällä vedellä kauttaaltaan, haaveillen itse samanlaisesta luxuspalvelusta. Kuivatusloimen selkään saatuaan jätin orin karsinaan juomaan ja lähdin itse samaan puuhaan yläkertaan. Tunsin jo nyt rappusia kivutessani käyttämättöminä olleiden lihasten muistuttelevan olemassaolostaan ja lisäsin toiselle mentaaliselle muistilapulle venyttelytuokion tälle illalle. Ratsastusvarusteeni kaappiin riisuttuani astuin sisään taukohuoneeseen innokkaan jutustelun keskelle. Nappasin kaapista käteeni vesilasin ja antaumuksella join ihanan viileää vettä. Suun tyhjäksi saatuani pöydän äärellä teetä hörppivä brunette tyttö kysyi minulta jotain ja näin olin sujuvasti liitetty iloiseen keskusteluun mukaan. Seuraavan puolituntisen aikana ehdin käydä oman historiani läpi pariin otteeseen niin hevos- kuin muunkin elämän osalta ja opin tuntemaan vähän muitakin.

[Martta]

3. Tuuli ja tuiverrus

Tuuli oli koko päivän vihmonut niin, että hetkittäin tuntui kuin kerrostalokin olisi heilunut sen voimasta. Autolla ajaessa muutaman pellon kohdalla oli tuntunut mahdottomuudelta saada autoa olemaan kiemurtelematta, mutta niin sitä vain perille Seppeleeseen ehjänä olin päätynyt. Rakastin syksyä, sen ihania kirkkaita värejä puiden lehdissä ja nyt pystyin silmieni edessä näkemään kuinka nämä syksyn värejä kantavat lehdet tuulen mukana varisivat maahan. Tai ehkä variseminen on väärä sana, tuuli repi ne väkivaltaisesti irti oksista jättäen jäljelle paljaita puita. Vettä ei kuitenkaan satanut mitenkään kaatamalla, vaikka taivas oli kyllä synkeän harmaa. Olin ajatellut työskenteleväni tänään Paahtiksen kanssa kentällä maasta käsin, mutta totesin unohtavani tuon suunnitelman ja keskittyväni orin kanssa tänään ainoastaan huolellisiin hoitotoimenpiteisiin.

Tallissa minut vastaanotti jälleen nyt jo vähän tutuksi tullut lämmin ilma aivan kirjaimellisestikin, mutta myös jollain kummalla henkisellä tasolla. Iloinen puheensorina kantautui vähän joka suunnasta luoden ilmapiiristä kotoisen lämpimän. Tällainen oli minulle melko lailla uutta, olinhan kuitenkin viettänyt tallielämästäni valtaosan ammattilaisten talleilla ja siellä ei vaahtosammuttimen kokoisia pikkuihmisiä vilistänyt. Olin kyllä etukäteen vähän pelännyt että minua ratsastuskoulun vilske häiritsisi, mutta oikeastaan tilanne olikin päinvastoin; viihdyin erinomaisesti. Totta kai uutena tulokkaana koin olevani vähän ulkopuolinen siinä mielessä, että selvästi erilaisia ihmissuhdekiemuroita ilmassa virisi, mutta minä en tiennyt niistä mitään.

Olin ensimmäisellä käynnillä ohivilaukselta tavannut myös vaalean nuoren naisen punaruunikon puoliverisen kera, mutta sen enempää tuttavuutta en ollut parivaljakon kanssa päässyt tekemään. Tunnistin käytävällä naruissa kiinni seisovan hevosen juuri täksi samaksi ja kaunispiirteinen ori seurailikin minun tuloani kiinnostuneena korvat hörössä hipihiljaa paikoillaan seisten. Silitin sen silkkistä turpaa kun näin silmäkulmastani liikettä vierelläni. Minusta tuntui vähän kuin olisin tunkeillut, sillä hevosen viereen varusteita kantanut nuori nainen, nimeltään muistaakseni Lydia, näytti olevan ajatuksissaan paikalle saapuessaan ja säpsähti huomatessaan minut.
”Kaunis hevonen sinulla”, sanoin.
”Kiitos, niin minustakin, vaikka nyt itse sanonkin. Olaankos me ennen tavattukaan, pahoittelen jos en vain muista”, hän sanoi selvästi palautuneena hitusesta säikähdyksestään.
”Ai, totta, sillä ehkä olisi voinut aloittaa”, naurahdin ja ojensin käteni johon Lydia tarttui heti: ”Minä oon siis Martta, aloitin ihan vasta Paahtiksen hoitajana.”
”Lydia, omistan tosiaan tämän Iisin tässä. Ei mekään täällä vielä ihan hirmuisen kauan olla majailtu, kesällä tultiin. Tervetuloa porukkaan, täällä kyllä viihtyy”, Lydia vastasi hymyillen ja pystyin uskomaan joka sanan.

Kävin hakemassa talikon ja kottikärryt ja ryhdyin siivoamaan Paahtiksen karsinaa. Lydia harjaili hevostaan miltei Paahtiksen karsinan edessä, joten pystyimme jatkamaan kevyttä jutustelua hänen kanssaan. Ymmärsin hänen puheistaan että aikanaan Lydian elämää oli täyttänyt pitkälti kenttäratsastus, mutta nyt ilmeisestikin tilanne oli hieman toisenlainen. Haistoin keskustelun sävyn hieman tummuvan ja muuttuvan hankalammaksi, joten vaihdoin puheenaihetta omaan hevoshistoriaani ja kertoilin nuoruusvuosistani minäkin. Lydia kertoili siskostaan, joka kilpaili tavoitteellisesti kouluratsastuksen puolella ja nimen kuultuani sainkin mieleeni hänet jo poniluokista. Nyt en viime vuosina Suomen kisakenttiä niin tiiviisti ollut seuraillut että hevosen olisin tiennyt ulkonäöltä, mutta ilmeisestikin parivaljakolla oli varsin onnistunut kisakausi takana. Lydia vaikutti olevan ihan todella ylpeä siskostaan, sellaisilla sanoilla hän tätä kuvaili.
”Mitäs te olette tämän Iisin kanssa nyt kilpailleet?” kysyin palattuani kottikärryjen tyhjennysreissulta takaisin parivaljakon luokse.
”Ööh, ei me kovin hirveästi vielä mitään. Alussahan me ollaan vielä tässä meidän yhteisellä taipaleella”, Lydia vastasi hieman epäröiden ja minusta tuntui että olin udellut yhdelle päivälle ihan tarpeeksi.
”Hauskoja treenejä, yrittäkäähän olla lähtemättä tuon tuulen mukaan”, toivotin Lydialle ja kypäräänsä päähän vetävä nuori nainen hymyili ystävällisesti kiittäessään. Lydiasta sain näin ensimmäisen kunnon tapaamisen perusteella jokseenkin pidättyväisen, mutta siltikin erittäin mukavan vaikutelman. Kävellessäni kohti Paahtiksen tarhaa toivoin mielessäni sattuvani hänen kanssaan toistekin samaan aikaan tallille, näin minulla ainakin olisi mukava juttukumppani olemassa.

Tällä kertaa Paahtis oli portilla vastassa aivan ilman kutsuakin, pimenevä ilta ja entisestään vain yltyvä tuuli lisäsi varmasti jokaisen hevoseläimen halua päästä sisälle lämpöiseen talliin. Portilla notkui nyt myös iso tähtipäinen musta ori, joka kuoputti etukaviollaan maata vaativasti. Olin jo palaamassa takaisin talliin kysymään ehtisikö joku ottamaan senkin sisälle, kun aivan kuin tilauksesta näin selvästi aikuisen naisihmisen harppovan päättäväisesti tarhan porttia kohden.
”Älä vain jätä tätä yksin tänne, ei mahtaisi aidoissa pysyä”, punatukkainen nainen sanoi minulle napakasti ja tunsin ihokarvojeni kohottautuvan pystyyn. Ensivaikutelmaltaan hän ei kyllä ollut minun tyyppinen ihminen, turhan tärkeä.
”Juu, en ajatellutkaan. Juuri ajattelin tulla kysymään josko joku ehtisi senkin ottamaan sisälle, mutta sinä tulitkin kuin tilauksesta”, vastasin naiselle hymyillen ehkä hivenen turhan imelästi.
”Kiva, tee niin vastaisuudessakin”, nainen vastasi ja napsautti narun hevosen päitsiin kiinni, lähtien samalla liikkeelle jo kohti porttia. Minulle tuli melkein kiire napata Paahtis kiinni ennen kuin portti aukesi, mutta onnekseni hoidokillani ei näyttänyt olevan yksinjäämisen pelkoa ja rauhallisena se seisoi paikoillaan. Musta puoliverinen taluttajineen harppoi mennä jo pitkällä kohti tallia kun me vasta poistuimme ulos tarhan portista.
”Onneksi hän oli vasta ensimmäinen ikävämpi tuttavuus täällä, olisi saattanut motivaatiota vähän syödä tämä täti muuten”, juttelin hiljaisella äänellä Paahtikselle, joka näpelsi takkini hihaa vierelläni tallustellessaan.

Käytin varmaan hyvinkin varttitunnin selvitellessäni orin pitkää harjaa ja valtavan paksua häntää. Totesin sen olevan tosin myös pesun tarpeessa, tällaiset syksyn kurakelit eivät oikein sopineet vaaleasävyisille hevosille. Pitäisi seurailla säätiedotusta ja suorittaa pesutoimenpiteitä kunhan kuivaa keliä olisi tiedossa edes pariksi päiväksi. Viimeistään kuitenkin ennen Hubertusratsastusta sen voisi toteuttaa, pitäisihän siellä olla edustavana. Paahtiksen karsinassa hiljaa hoitotoimenpiteiden puuhaillessani kuulin orin tarhakaverin noutaneen naisen jakavan ohjeita vähän jokaiselle vastaantulijalle ja sain hänen nimensäkin selville jostain vastauksesta. Totesin mielessäni että toisin kuin Lydian kohdalla, tämän Kaijan kanssa ihan kauheasti en haluaisi samoihin aikoihin tallille osua. Sen verran paljon kuulosti ylitsevuotavaista tietouttaan hän jakavan, halusit tai et. Lopettaessani Paahtiksen puunaamisen ori kiilsi niin, että melkein peilikuvani sen kyljestä pystyin näkemään. Tyytyväisenä lopputulokseen kävin viemässä harjapakin paikoilleen ja paluumatkalla toin orille pari porkkanaa ja pienen heinätukon välipalaksi. Tyytyväisenä se lahjukset vastaanotti ja minä lähdin suuntaamaan kohti ulko-ovea.

Oven viereisestä peilistä oman kuvan nähdessäni totesin Paahtiksen karvapeitteen siirtyneen minun fleecetakkiini. Karvoja takista kopistellessani toimiston ovesta eteeni ilmestyi itseäni aavistuksen nuoremman oloinen nainen, jonka tunnistin nettisivuilta näkemistäni kuvista tallin toiseksi omistajaksi Salmaksi.
”Tervetuloa minunkin puolestani Seppeleeseen!” hän sanoi seuraten epätoivoista karvoista irrottautumisoperaatiotani. ”Tervetuloa myös rakkaan kansallisrotumme pariin, tuota karvanlähtöä sitä riittää!”
”No jep, ei niistä Keski-Euroopan korvista varpaisiin klipatuista nakupelleistä oikein karvaa irronnut. Pitänee opetella uudelleen tämä pukeutumiskoodi, fleecetakit saa jäädä jatkossa kaappiin”, naurahdin lopettaen epätoivoisen yrityksen ja jatkoin: ”Ehkäpä tarrarullalla kotona karvat saa irti, nyt ne saa kyllä roikkua mukana kauppareissullakin kotimatkan varrella.”
”Kyllä kuule Liekkijärven kaikki asukkaat on jo tottuneet että hevosihmisillä on milloin kuraa poskella tai heinää hiuksissa, ei siinä karvapeite rinnuksilla ketään enää yllätä”, Salma sanoi ja ihan varmasti tämä totta olikin. Huikkasin hyvästit, vedin päälleni ulkotakin ja sen kauluksen korviin saakka, ennen kuin astuin myrskysäähän.

[Martta]

4. Kutsu käy 

Olin kuullut tallilla ohimennen puhuttavan tupareista, mutta en ollut ihan varma kenen ne olivat ja millä perusteella sinne porukkaa oli kutsuttu. Tallin pihaan saapuessani olin melko varma siitä, että tuo kyseinen päivä olisi tänään. Puolen päivän aikaan tallilla ei ymmärrettävästi käynyt kuhina, olihan valtaosa porukasta joko töissä tai koulussa vielä tähän aikaan. Se etu oli etäluennoissa, että ne usein myös tallennettiin ja niiden kuuntelu onnistui siten itselleen sopivana aikana. Niinpä saatoin lähteä keskellä kaunista päivää raikkaaseen ulkoilmaan ja hevosten pariin aivan huoletta. Tällä kertaa myös Femma kulki matkassani, nyt autosta ulos päästessään ja hevoset nähdessään sen häntä heilui villisti.

Talliaskareet hoitaessani en tavannut yhtäkään kaksijalkaista, ainoastaan tallikissa istui käytävän päässä vilkuilemassa koiraani epäluuloisena. Femma, tietämättömänä minkäänlaisista ajojahdeista kissoihin liittyen makoili kuono etutassujen päällä ja heilutteli laiskasti häntäänsä. Ilmeisesti kissakin totesi tuon hömelön näköisen otuksen turvallisesti kun se viimein uskaltautui hiippailemaan ohitsemme, käyttäen kuitenkin aivan käytävän toista laitaa. Vasta kottikärryä lantalaan tyhjentäessäni havaitsin liikettä metsän reunasta, josta selkeästi saapui maastoretkeltään kaksi ratsukkoa. Kauempaa jo pystyin tunnistamaan pienemmän hevosista tallina ainoaksi arabiksi Susuksi, isomman rautiaan vähän lähempänä melko varmasti totesin Emmyn hevoseksi Chicoksi. Ratsukoiden kulkiessa lähemmäs arvelin osuneeni oikeaan, kun tunnistin Emmyn äänen ja kasvot, Susun selässä istui minulle täysin tuntemattoman näköinen nuori sälli.

Kävin hakemassa Paahtiksen suitset ja suuntasin Femma kannoillani yläkerran oleskeluhuoneeseen puhdistamaan varusteita. Pienen etsinnän seurauksena bongasin myös puhdistusvälineet ja niin ryhdyin irrottelemaan suitsien osasia erilleen perusteellista puunausta varten. Olin miltei valmis puuhassani kun jalkojeni juurella makoillut Femma aloitti sille tyypillisen tervehtimiseksi tarkoitetun hännän heilutuksen ja pian kuulinkin askeleita rappusista. Maastosta palannut parivaljakko ilmestyi oven takaa molemmat punaposkisina ja hyvän tuulisina. Nuori miehenalku tosin hieman hyydytti hymyään kun näki minut, tuiki tuntemattoman istuskelemassa sohvalla.
”Heippa! Sinä ootkin täällä ahkerana, näillä keleillä saisikin kamppeita kuurata harva se päivä”, Emmy totesi puuhani havaitessaan. Tummahiuksinen nuori mies asteli jääkaapille ja nappasi sieltä juomapullonsa, esittäytyen matkalla Valtteriksi.
”Olisitpa ollut täällä vähän aiemmin, olisit voinut lähteä meidän matkaan kans kun kävin näyttämässä Valtterille lähimpiä maastoreittejä”, Emmy sanoi kaivellessaan voileipäänsä muovipakkauksesta.
”Ai, olis kyllä ollut kiva, vaan toisella kertaa sitten. Ajattelin kyllä että voisin käydä maasta käsin Paahtista taluttelemassa ihan jonkun pikkulenkin, liikutan siinä samalla itseni ja tän hurtan tässä”, sanoin Femmaa osoittaen. Vaati selvästikin koiralta kaiken itsehillintänsä ettei se ollut jo sännännyt uusien ihanien ihmisten luokse vaan kiemurteli jaloissani suu virneessä.
”Käy ihmeessä, tämmönen sää ja kaikkea! Tiesitkö että Mannylla on tuommonen saman merkkinen koira, Bonnie taitaa olla nimeltään”, Emmy jatkoi suu puoliksi täynnä leipää. En tiennyt, en tosin tiennyt myöskään kuka Manny oli mutta en viitsinyt sitä paljastaa.

Saatuani suitsien puhdistuksen valmiiksi palautin tavarat paikoilleen ja poistuin takaisin alakertaan jättäen kaksikon muistelemaan maastoreittien kiemuroita. Ulkona aurinko paistoi harvinaisen lämpimän tuntoisesti vuoden aikaan ajatellen, joten palasin vielä takaisin sisälle hakemaan Paahtiksen harjapakin ulkoilmaan harjauspuomin vierelle. Paahtis nautiskeli tarhan takanurkassa auringosta yhdessä tarhakavereidensa kanssa ja kutsuttaessa se reagoi varsin hitaasti vaan suuntasi lopulta askeleensa kohti porttia. Kirjava Noksu seurasi sen kannoilla ja hieman happaman näköisenä nakkeli niskojaan suomenhevosen rauhalliselle kävelytahdille. Paahtiksen nuuhkiessa toiveikkaana käsiäni Noksu kuopi etusellaan maata vaatien jonkinlaista huomiota osakseen. Ojentaessani käteni sen nuuhkittavaksi oli kuitenkin tarjolla vain korvien luimistus ja hampaiden kalisutus, joten jätin asian sikseen ja keskityin omaan hoidokkiini. Aivan portille saakka Noksu ei meitä seurannut, narulla sitä kohti huitaistessani se jäi nyrpeän näköisenä nököttämään parin metrin päähän.

Harjailin Paahtiksen hiekalla kuorrutettua karvapeitettä pitkän tovin erilaisilla työkaluilla, ennen kuin sain harmaan peitteen alta esille orin todellisen vaalean värin. Lopulta olin tyytyväinen työni tulokseen, irrotin riimun puomista ja suuntasin askeleeni kohti metsän reunaa. Femma oli vapautuskäskyn saatuaan ottanut meihin hienoisen välimatkan ja keskittynyt rauhassa nuuskimaan polun reunoja. Paahtis asteli pitkillä rennoilla askelilla vierelläni eikä silläkään vaikuttanut olevan mikään kiire takaisin kotiin. Miltei puolitoista tuntia saimme lähimetsässä kulumaan, kun pariksi tuokioksi olimme pysähtyneet mehevien ruohotuppojen äärelle tarjoamaan Paahtikselle välipalaa. Tallipihaan oli ilmestynyt aivan erilaista kuhinaa ja takaisin Paahtiksen tarhaa kohti suunnatessani näin sielläkin liikettä. Eedi oli saapunut noutamaan Noksua sisälle, ori vain oli päättänyt ettei kerta kaikkiaan voisi ylittää portin edessä olevaa vesilätäkköä. Vasta Eedin kohottaessa ääntään ja kevyesti napauttaessa riimunnarun päällä oria lautasille ponkaisi se jättiloikalla lätäkön yli ja puhalsi sitten ilmaa sieraimistaan kuin paheksuen moista kaltoinkohtelua.
”Hei oothan sinäkin tulossa illalla sinne mun tupareihin?” Eedi totesi minulle kohdatessamme matkalla.
”Ei mulla illalla kyllä ole mitään sovittuna, joten ehkäpä tulenkin jos kutsu ulottuu tänne asti”, vastasin yllättyneenä tarjouksesta, en ehkä ajatellut aivan näin uutena saavani moisiin tapahtumiin kutsuja.
”Totta kai, kaikki on tervetulleita! Pääset näkemään tätäkin porukkaa muissakin kuin tallikamppeissa. Toivottavasti nähdään illalla!” Eedi hymyili ja käänsi sitten levottomana pyörineen hevosensa rintamasuunnan kohti tallia. Ehkäpä menisinkin, saattaisihan se olla mukavaakin tosiaan tutustua tallin ihmisiin rennoissa tunnelmissa – saattaisihan sieltä löytyä jotain juttukannat avaavaa juomaakin. Seisoin ilmeisesti liian kauan mietteissäni paikallaan, kun tunsin olkapäälläni kevyen tönäisyn kysyvän näköiseltä hevoselta.
”Juu juu, mennään mennään”, naurahdin piirtopäiselle orille ja jatkoin matkaani kohti tarhaa miettien jo illan asua.

[Martta]

5. Maanantai 

Tämän viikon aloituspäivä oli saapunut eteeni värittömän harmaana ja tasaisena. Viikonlopun ajan olin pohtinut perjantain ja Eedin tupareiden tapahtumia, mutta vielä näin maanantain koittaessa aika heikko muistijälki asioiden kulusta minun mieleeni oli kasaantunut. Olin melko varma siitä seikasta, että aivan yksinäni en ollut kotiini aamuyöllä päätynyt, mutta yksin omasta sängystäni lauantai-aamuna kuitenkin heräsin eikä asunnossa ollut mitään merkkejä kenestäkään vieraasta. Muistan melko selkeästi olleeni jatkoilla jossain yökerhossa useamman henkilön kanssa, joidenkin kasvot ja nimet oli muistissa ja joidenkin taas eivät. Muistikuvieni mukaisesti yökerho vaikutti minusta kyllä sen verran tuntemattomalta paikalta, että joko Liekkijärven keskustasta löytyvää ainoaa vastaavaa paikkaa oli remontoitu laajalti sitten viime käyntini tai sitten olimme olleet jonkin muun lähikaupungin tarjonnassa. Ilmeisesti ilta kuitenkin oli ollut jo tupareilla hauska, kun olin jatkoillekin suunnannut, tosin booli oli ollut ilmeisen vahvaa muistikuvieni heikkoudesta päätellen. Tämän päivän teoriaopinnot jätin huoletta iltapäivälle, halusin päästä heti aamulla tuulettumaan tallille ja koin myös sen ehkä pienimmäksi todennäköisyydeksi törmätä valtavaan määrään ihmisiä. Minulla oli nimittäin pienimuotoisesti jokin ikävämpi tunne rinnassa, sillä jotain draamaa perjantai-illan aikaan oli myös ehtinyt sattumaan, mutta en ollut varma olinko ollut lainkaan siinä osallisena vai ainoastaan sivusta seuraajana. Kallistuisin tuntemusteni perusteella jälkimmäiseen vaihtoehtoon tai ainakin toivoin että olisin muistanut mikäli asia minuun olisi jotenkin liittynyt. Ehkä törmäisin Lyytiin tai johonkin muuhun mukavaan kasvoon sen verran, että voisin asiasta kautta rantain kysyä. Jo ajatus nosti tuskanhien otsalleni, mitä jos oikeasti olinkin heti näin alkutaipaleella ryssinyt jotain aivan perusteellisesti?

Jätin tällä kertaa autoni parkkipaikalle seisomaan ja otin kulkuvälineeksi pyörän. Viileä ilmavirta kasvoillani tuntui puhdistavan vähän ajatuksiakin ja sitä myöten olo keveni, melkein sain itsenikin vakuuteltua siitä että kaikki oli varmasti osaltani mennyt perjantaina oikein mallikkaasti. Paino sanalla melkein, pieni pala hiipi kuitenkin kurkkuuni tutun tallirakennuksen eteen pyöräni pysäköidessäni. Kuin tilauksesta ensimmäinen näkemäni ihminen oli Oilia tarhaan taluttava Lyyti, joka heilutti innokkaasti kättään minut huomatessaan. Okei, hyvä reaktio, vakuuttelin itselleni, heilutin Lyytille takaisin ja jäin tallin seinustalle odottelemaan hänen paluutaan. Taivas oli vieläkin ihan harmaa, vettä tihkutti aivan kuin sumutepullosta suihkuttamalla, onneksi edes lämpötila oli kohtuullisissa lukemissa. Tuijottelin niin ajatuksissani sateesta ja harmaudesta huolimatta kauniissa ruskan sävyissä hehkuvaa metsän reunaa että säpsähdin, kun Lyyti saapui takaisin tarhoilta tervehtien minua pirteästi.
”Kiinnostasko teekupponen taukohuoneessa vai halluutko sie tässä satteessa kauankin seisoskella?” Lyyti kysyi ja vastasin teen kuulostavan erinomaiselta idealta. Seurasin tytön perässä rappuset ylös ja kuuntelin matkalla kertomusta hänen ja Liinun eilisestä maastolenkistä. Itsehän olin muistojeni kaivelun lisäksi kuluttanut eilen koko päivän anatomian kirjan parissa, tentti nimittäin lähestyi huolestuttavan nopeaa tahtia.

Teetä hörppiessäni ja Lyytin tarinointia perjantailta kuunnellessa mieleni parani huomattavasti. Hänen kertomustensa mukaan minulla oli ollut varsin hauskaa ja en ainakaan Lyytin mukaan ollut aiheuttanut mitään negatiivista illan aikana. Kovasti Lyyti ihmetteli muistini menetystä, olin hänen mielestään vaikuttanut kyllä varsin skarpilta.
”Hyvä feikkaus siis”, sanoin ja taputin itseäni henkisesti olkapäälle.
Jatkopaikkakin minulle selvisi, oli se ihan tosiaan ollut Liekkijärven Fleimi uudelleen remontoituna. Olin kuulemma viihtynyt erinomaisesti uusien ihmisten parissa ja Fleimissä Lyyti oli minut väkijoukkoon hukannut, eikä hän poistumistanikaan ollut havainnut. Kerroin olevani melko varma siitä, että yksin sieltä tuskin olisin kotia kohti lähtenyt, en todellakaan pitänyt pimeällä yksin liikkumisesta, mutta tuskin olin myöskään ketään sisälle saakka kutsunut. Niinpä tulimme siihen lopputulokseen että eiköhän joku toistaiseksi tuntemattomaksi jäävä taho ollut minut kotiin saattanut ja ystävällisesti Lyyti lupasi myös selvitellä olisiko se ollut joku talliporukasta. Kerroin Lyytille vaihtavani vapaalle hyvin harvoin ja yleensä en kyllä tällä tavoin muistiani ihan vähästä menettänyt. Muistin kyllä boolin heti alkuun maistuneen ja ilmeisesti se oli ollut paljon kuvittelemaani vahvempaa. Lyytin havainnot asiasta olivat samankaltaiset, hän tosin oli osannut annostella juomisensa vähän paremmin kun minä taas jännitystä purkaakseni olin aloittanut reilummalla otteella.

”Kiitos Lyyti, tää teehetki helpotti mun morkkista aivan todella paljon. Uskaltanen nyt hengittää vähän vapaammin. Toivon kyllä että se, joka minut kotiinkin saattoi ei olisi kukaan tallilainen niin ei tartteisi luimistella kenellekään. Jotenkin tuntuu nololta näin vaan unohtaa, aikuinen ihminen”, avauduin Lyytille, joka ymmärtäväisesti kuunteli selitystäni ja kertoi olevansa melko varma että juuri näin oli käynyt, todennäköisesti hän olisi jo kuullut jos saattajani olisi ollut joku Seppeleen vakiporukasta. Taukotuvan ovi kävi ja Eedi ilmestyi taukotuvan puolelle sadepisaroita takistaan ravistellen.
”Ai hei, sinuakin näkee!” hän huikkasi minulle.
”No joo, meni lauantai toipuessa ja sunnuntai opiskellessa. Kiitos emännälle hauskoista pippaloista!” kiitin pienikokoista nuorta naista, joka kaatoi itselleen kahvia kuppiin.
”Ei mitään, kiva että viihdyit! Ne sun vanhat koulukaverit oli myös hauskaa porukkaa, sanohan terveisiä heille ja kiitä vielä ilmaisista juomista tupareiden kunniaksi”, Eedi naurahti ja minulla löi tyhjää. Ilmeisesti se näkyi kasvoiltani, joten sain seikkaperäisen ulkonäkökuvauksen kahdesta naisesta ja kahdesta miehestä, jotka olin esitellyt yläasteen luokkatovereinani ja keiden mukaan olin loppuillasta vaihtanut. Aivan kuin valot olisi laitettu päälle, muistin yhtäkkiä tosiaan näin käyneen ja heidän mukanaan olin myös Fleimistä poistunut. Aivan kuin vahvistuksena tälle puhelimeeni kilahti viesti Jirolta, joka oli yksi tästä porukasta ja joka nyt kyseli, olikohan saanut oikean numeron vai oliko häntä huijattu, ja joko maanantaina sai kysellä seuraavasta tapaamisesta. Kevyt puna nousi poskilleni, olin tainnut viihtyä hänen kanssaan melko lämpimissä väleissä loppuillan. Eedi ja Lyyti olivat uppoutuneet keskusteluun Noksun ponipelosta, joten minä pääsin sujuvasti liukenemaan paikalta tallihommien pariin.

Paahtiksen karsinan siivoaminen otti taaskin harmittavan vähän aikaa ja huomatessani Noksun karsinan olevan vielä koskematon, nakkelin samalla vauhdilla senkin. Tuskinpa Eedi pahakseen apua laittaisi, hänellä oli tainnut olla vähän hoppu joka tapauksessa. Seinän ilmoitustaululta varmistin perjantailta bongaamani tiedon siitä, että Paahtis oli menossa aamupäivällä yksityistunnille ratsuksi. Näin tosiaan oli, joten ajattelin auttaa sen ratsastajaa hakemalla orin jo valmiiksi sisälle ja puunaamalla sen edustuskuntoon. Ori nuokkui tarhan kauimmaisessa nurkassa takapuoli portille päin, mutta nimensä kuultuaan se käännähti ja otti jopa pari raviaskeltakin kohti porttia. Sen tarhakavereilla oli keskenään menossa jokin puuhastelu aidan takaa pilkottavien oksien saalistamiseen, joten ne hädin tuskin huomasivat kaverinsa reippaammat askeleet. Nopeasti nappasin orin kiinni ja portin ulkopuolelle, jotten joutuisikaan keskustelemaan isojen puoliveristen kanssa siitä, jäävätkö he vielä vesisateeseen vaikka suomalaisvahvistus sisälle pääseekin. Paahtiksen sininen loimi oli vain hatarasti sininen, sitä peitti paksu mutakerros. Sisälle päästyämme suuntasin ensin pesukarsinaan, jossa lämpimällä vedellä huuhtelin loimesta kurat pois ja ripustin sen sitten kuivatushuoneeseen kuivamaan. Loimi oli kuitenkin hoitanut hommansa, hevonen sen alla oli kuiva, ainoastaan harjaan oli tarttunut mutapaakkuja. Harjailin tunnollisesti Paahtiksen, selvitin sen pitkän vaalean harjan ja tein siihen jopa palmikonkin. Siitä tosin oli aikaa kun olin näin pitkää harjaa letittänyt, joten vasta toisella yrityksellä sain siitä mieleisen. Juuri sopivasti orin jalkoihin pintelit käärittyäni kuulin puhetta toimistolta päin ja päättelin Paahtiksen ratsastajan saapuneen. Yhdessä tämän nuoren naisen kanssa varustin orin, ja he suuntasivat sadetta pakoon kohti maneesia. Minä taas suuntasin sateeseen ja lähdin pyöräilemään kohti kotia, mieli paljon aamuista kevyempänä ja jopa innostuneena. Mitähän vastaisin Jirolle?

[Martta]

6. Hubertus

Olin kaivanut kaappieni syövereistä tummansinisen, vähän jo aikaa nähneen, mutta siistin kisatakkini, jossa oli valkoiset kantit. Siihen sopi hyvin tismalleen saman sävyinen huopa ja pintelit, jotka olivat nyt Paahtiksen päällä. Orin vaalea harja oli palmikolla, häntä lainehti kiharana ja karva kiilsi – osin puhtaudesta ja osin Showshinesta. Omatkin vaatteeni olivat pysyneet puhtaina, kun olin vasta viime hetkellä poistanut suojakerroksen niiden päältä. Kiristin Paahtiksen satulavyötä ennen selkään nousemista ja kuuntelin innostunutta keskustelua ympäriltäni. Aloin olla jo sen verran hyvin kartalla tallin asioista, niin ihmisistä kuin hevosistakin, että pystyin bongaamaan myös toisaalta tulleet ratsukot tai aivan uudet tallilaiset. Toinen uusista yksityisistä oli kuvankaunis puoliveritamma Indi, jonka omistaja Milla-Riina kiinnitti varmastikin melko lailla jokaisen huomion. Pitkät, punaiset hiukset ja jäänsiniset silmät omaava nuori nainen oli esittäytynyt minulle edellisiltana ja olimme hetken jutelleetkin, ensivaikutelmana hänestä sai hyvin sosiaalisen ja itsevarman kuvan.

Paahtis tuntui hyvin virkeältä, hieman se ehti kuopimaan maatakin kun paikallaan Salman ohjeita kuuntelimme, mutta liikkeelle lähtiessä se oli tavalliseen tapaansa hyvin kuulolla. Minut oli nimetty toiseksi pikööriksi, eli käytännössä toimenkuvaani kuului katsoa vähän muiden perään jotta homma pysyy turvallisena ja koko joukkio koossa. Tuulia oli Hestian kanssa toinen samanlaisessa roolissa, hän jättäytyi porukan loppupuolelle ja minä löysin paikkani melko lailla jonon keskivaiheilta. Paahtis narskutteli kuolaimiaan innokkaasti ja hakeutui tuntumalle odottamaan seuraavaa merkkiäni. Reipas ravipätkä alkumatkasta tuntui osaan hevosista vaikuttavan paineita purkavasti ja osaan taas kierroksia nostattavasti. Kaikki kuitenkin näyttivät olevan hyvin hallinnassa, eikä minun siksi kantaa huolta kenestäkään.

Laukkapätkän alkaessa kerrottiin mahdollisuudesta ylittää maastoesteet, mutta myös niiden ohittamisen mahdollisuudesta. Kaikki kunnia arvon ratsuni taidoille kouluratojen partaveitsenä, mutta kiinteämpiä esteitä emme todellakaan aikoneet kokeilla. Pari aivan pienintä risuestettä nyt olisivat ihan harkittavissa, mutta muutoin ottaisimme ohituskaistan. Laukka-avut saadessaan Paahtis ponkaisi voimakkaasti eteenpäin ja korvat hörössä suuntasi edellä menevien perään. Puoliksi läpi ensimmäisestä risusta mentyämme ohjasin orin oikeaan laitaan ja hieman vastahakoisesti se totteli. Ilmeisesti kuvitteli sisällään asuvan kuitenkin esteratsun, jollaista vain ei ulospäin näkynyt. Radan lopussa käydyllä tarkastuskierroksella todettiin, ettei yksikään ratsukko tai ratsastaja ollut jäänyt matkalle, pari bootsia tosin oli vauhdissa irronnut.

Salma suoritti vielä kertaalleen ketunmetsästyksen säännöt, ennen kuin ketuksi nimetty Manny Arktikin selässä sai luvan lähteä ja metsästäjäjoukkio suuntasi perässä. Aleksanterilla oli täysi työ saada Punkku pysymään nahoissaan, pienikokoisen tumman ruunan korvista nousi savua, mikä oli minusta sen luonteeseen nähden melko poikkeavaa. Milla-Riina Indin kanssa näytti pitkän aikaa saavuttavan ketun ensimmäisenä, mutta Arktik – tai sen ratsastaja – tuntui löytävän aivan uuden vaihteen ja samaan aikaan Indillä hirtti niin sanotusti kiinni, eikä se kuunnellut ratsastajansa kääntäviä apuja vaan Arktikin käännyttyä oikealle tamma jatkoi samaa vauhtia suoraan. Ihan ensimmäisenä en olisi Peckiä arvannut niin ketteräksi metsästäjäksi, mutta niin vain Annika selässään ruunikko poni oli se, joka pystyi toteuttamaan tiukimman käännöksen ja kettu oli kiinni.

Meistä Paahtiksen kanssa ei nopeimpia metsästäjiä ollut haastamaan, ori kun ei aivan ymmärtänyt pyyntöäni poistua mukavuusalueelta nätistä laukasta etenevämpään menoon. Onnekseni ori ei myöskään villiintynyt muiden hallinnan menetyksestä, vaan ensimmäisestä pyynnöstä se hidasteli rauhalliseen laukkaan ja sitä myöten alas käyntiin. Milla-Riina ohjasi tammansa meidän vierelle huomatessaan ratsuni rauhallisuuden. Indi steppaili pää pystyssä vielä pitkän aikaa, mutta lopulta sekin rauhoittui ja puuskutus väheni juuri sopivasti metsästysmajan pilkottaessa edessämme. Iloinen puheensorina ympärilläni lupasi rattoisaa iltaa!

[Deleted]

Tutustuminen Paahtikseen

Päätin, että näin aluksi vain hoidan ja taluttelen Paahtista. Hain Paahtiksen harjat ja kiinnitin sen hoitamista varten. Harjasin sen kunnolla pitkillä vedoilla. Sitten selvitin sen harjan ja hännän. Niissä oli paljon työtä saada ne selvitettyä. Otin vielä kaviot, joka meni mutkitta. Hain riimunnarun ja kiinnitin sen riimuun. Lähdin taluttamaan Paahtista kentälle. Ennen kenttää Paahtiksen kaviot liimautuivat maahan kiinni eikä Paahtis enää liikkunut päätin vain olla päättäväinen ja lähdin eteenpäin ja yllätys Paahtis seurasi perässä. Pääsin kentälle ja aloin kävellä kenttää ympäri.

Kun olin kävellyt jo monta kierrosta lintu, joka oli tarkkaillut menoamme koko ajan aidalla päätyikin yhtäkkiä lähteä lentoon suoraan, kun Paahtis oli sen kohdalla. Paahtis säikähti hirveästi, mutta sain pidettyä sen kuitenkin kurissa.

Kokeilin ravia, joka meni hyvin ravasin pari kierrosta ja päätin viedä Paahtiksen talliin. Se oli vielä tallin mennessä ihan säikähtänyt ja varuillaan, että mistä syöksyy uusi lintu. Kiinnitin Paahtiksen kiinni ja aloin harjata. Otin kaviot ihmeellisesti lyhyen tunnin aikana oli ehtinyt suuri Java mutakimpale sen kumpaankin kavioon. Siinä tuli hiki. Harjaa ja häntää ei tarvinnut selvittää, koska ne olivat jo suorat.

Palautin sen karsinaan ja sanoin heipat. Oli vaikea lähteä sen luota. Lopulta lähdin polkemaan kotiakohti.

[Anne]

Lyyti ja Paahtis kevätkävelyllä



Lyyti ja Paahtis löysivät kevätkävelyllä uuden pienen tallin lähistöltä, Stall Cherry näytti olevan nimi. Paahtis hörähteli innoissaan tallin tammoille.

[Anne]

Paahtis ja Lola koulutunnilla

[Kiril]

Alkukiri (26.1.2022)

Mun näppini ovat jäätyä irti pakkasessa, ja silti tää tuntuu edelleen liian hyvältä ollakseen totta. Mikä mua vaivaa, enkö mä oppinut Hyttysen kanssa jo tarpeeksi masentavasti että lahjahevosen suuta kannattaa vähintään pitää silmällä?

Kun Emmy kertoi luottavansa Paahtiksen mun hoitooni mä yritin kaikin voimin hehkua ammattimaisen itsevarmaa can do-asennetta. Sellaista fiksua. Sisäisesti mä halusin hyppiä riemusta tasajalkaa kuin kaksitoistakesäinen, sokerista ja jännityksestä duracellina tärisevä leiriläinen ekan ponihoitsunsa saatuaan. Maailmasta tuli heti vähän kauniimpi ja mä sekä leijuin pari senttiä kylmän maankamaran yllä että kuvittelin hutmaisevani itseäni päähän halolla. Koska hei haloo pölkkypää! Ei mun pitänyt lähteä tähän enää!

Hillitynhallitun olemuksen tärkeys on kuitenkin iskostunut mun selkärankaani niin varhain vanhan koulukunnan (eli seipään syöneen) balettiopettajan toimesta, että tuntui väärältä näyttää mitään muuta kuin asiallista naamaa. Hitto, että halusinkin tehdä vaikutuksen. Tarvaisen tallin ope puolestaan teki aikanaan selväksi että ainoa oikea lähestymistapa yhtään mihinkään ikinä oli “eteenpäin, eikä perkele epäröidä (tai voit yhtä hyvin painua pihalle)”. Vaikka nykyään
leijonanosa niiltä oppimastani onkin karissut, mä olin kehittyvässä iässä varsinainen miellyttämisenhaluinen pesusieni sellaisille auktoriteettien vaikutteille.

Että siinä mä sitten kuuntelin naama peruslukemilla tiiviin selostuksen siitä mitä hommaan täällä sisältyy ja mistä löytäisin lisätietoa, tietäen että aivan satavarmasti unohtaisin jotain tärkeää. Toivoin etten ollut hölöttänyt liikaa. Vaikka aikuisten oikeasti, mitä sitä suotta enää leikkimään vaikeasti tavoiteltavaa? Ei tää ollut mikään "ojasta allikkoon"-idea, tästä tulisi kivaa ja chilliä ekstra-ajanvietettä. En mä voi olla tekemättä mitään kivaa vaan koska pelkään että matto lipeää alta, muistutin itseäni. Väläytin Emmylle kiitollisimman hymyni ja lupasin tehdä parhaani. Ja paahtavani tallille jatkossa täysillä.

Heko heko, vuoden komediakuningatar.

Niinpä heti tänään mä, herra epäsäännöllinen elämänrytmi, olin paikalla hyvissä ajoin ennen tunteja. Paahtis ja mä oltiin jo hyvänpäiväntuttuja niiden onnekkaiden kertojen ansiosta jotka olin saanut sillä mennä, mutta nyt ilosta liitelevä fiilis oli vastuuntunnon ja ylpeyden maustama. Mä näin sen heti ajaessani tallin parkkikselle, lumisessa tarhassa yksin möllöttävä kullanvaalea suokki oli komea ja jotenkin postikorttimainen näky. Sisään hakiessa Paahtis oli helppo herrasmies kuten odottaa saattaa, vaikka matkalla ympärillä ujeltava tappotuuli saikin sen vilkuilemaan ympärilleen tavallista epäileväisemmin.

Seuraavan tunnin mä vietin hevosta huolellisesti puunaten. Paahtiksen kanssa puuhaili mielellään – en ihmetellyt sekuntiakaan miksi ysiysi prosenttia tallin väestä oli sen pauloissa. Leppoisana se seisoi paikoillaan, tökki mua välillä uteliaasti turvallaan kuin kysyen mitä kuului ja että voisinko ystävällisesti vielä rapsuttaa siitä hyvästä kohdasta.

Toisin kuin ihmisille, hevosille mä myin palasia sydämestäni yleensä niin helposti että oli pieni ihme että mitään oli enää jäljelläkään. Paahtis vaikutti jotenkin jo tietävän olevansa mun uusi prioriteetti numero yksi.

Paikalle saapuessaan illan tuntilainen, topakka teinityttö, kertoi varustavansa Paahtisken mielellään itse. Mä en ihan tiennyt olisiko kuulunut jäädä vierelle pyörimään vai antaa hommansa osaavalle tyypille kaikki rauha, joten jäin vaivihkaa kauemmas käytävälle juttelemaan muutaman muun hoitajan kanssa. Oli jo korkea aika tehdä jotain Liekkijärveläisiin paremmin tutustumisen eteen.

Myöhemmin illalla ratsastajien vyöryn suurimmaksi osaksi lähdettyä mä otin missioksi pistää Paahtiksen tavarat kuntoon. Tuntien aikana olin saanut harjapakin sisältöineen putsattua sen verran tehokkaasti, että mun mustaa villapaitaani koristi monta johtolankaa arvon pollesta. Seuraavaksi oli suojien vuoro, lopuksi otin satulasaippuan ja rätin kauniiseen käteen käydessäni satulan ja suitsien kimppuun. Ne eivät olleet missään nimessä törkyisessä kunnossa, mutta oli myös selvää ettei Paahtiksella ollut hetkeen ollut hoitajaa. Yritin kiillottaa nahkaa sitten senkin edestä.

Pitkän istumisen jälkeen viileässä satulahuoneessa olo alkaa käydä hyiseksi, eikä kuolainten jynssäys juoksevan, lähes hyytävän veden alla auta asiaa. Nyt mä symppaan jäähän juuttunutta Han Soloa enemmän kuin yleensä. Remmit löytävät omat paikkansa suitsipaketista kankeammin kuin en sano mikä, mutta luojan kiitos mä olen lopulta valmis. Hiljaisen hetken aikana ikävä Hyttystä kohtaan uhkasi nousta vatsanpohjalla piilottelevan möykyn sijaan kurkkuun asti, mutta lähellä boksissaan Paahtis hörisee niin tyytyväisenä että moinen angsti unohtuu taas hetkeksi.

Siellä se vetää tyytyväisenä iltamurkinoidensa rippeitä huiviin kun löydän tieni takaisin karsinaan. Toivon etten häiritse harrasta toimitusta liikaa silitellessäni sen kaulaa paksun harjan alla – on meinaan erinomainen tapa verryttää näppejä (Ai hanskat? Hukassa). Raukeutta ruskeissa silmissään se lopulta nostaa katseensa, puskee turvallaan lempeästi ja puhaltaa lämmintä ilmaa mun punoittaviin käsiin. Mä tunnen suunnatonta halua suunnilleen vakuuttaa että tappaisin sen puolesta jos tarvis olisi, hetki on niin kirotun pysähtynyt ja idylinen. Äkkiherätyksenä unikuvasta mun korviin kantautuu etäisesti tuttu ääni: kuulemma kello on sen verran että paikkoja aletaan sulkemaan.

Mä katson kelloa.

Mä katson Paahtista.

Unohdinhan mä jotain kuten arvasin – nimittäin työvuoroni, mun piti olla Fleimissä tunti sitten.

[Kiril]

2.2.2022

Tallissa kuului kotoisa rouskutuksen, harjojen suhinan ja hoidokeilleen hiljaa lepertelevien hevoshullujen ambienssi. Keskiviikkoillan viimeisen tunnin letkajenkka oli just valunut ulos, joskin se oli huimasti tavallista lyhyempi -- Liekkijärveä riepotteleva flunssa-aalto oli näkynyt viime hetken peruutusten tulvana.

Mä olin sukinut Paahtista kiireenvilkkaa kuntoon aina siihen asti kun tuntia vetävä Hanski oli huikannut sekä sen, Oilin että Röstin ratsastajien peruneen. Siispä mä ja pihattoa asuttavaa Oilia käytävällä kuntoon pistävä Lyyti hidastettiin tahtia, että tuntilaiset pääsi ensin rauhassa pois alta. Koska hevoset piti joka tapauksessa liikuttaa, me pohdittiin maastokävelyn ja maneesin vapaassa päädyssä pyörimisen välillä. Kentällä oli kai jo liikaa porukkaa (ja pirusti lunta).

“En mie ihan tiiä”, Lyyti pohti. “Siälä on ihanan lumista, mut Oili on aika vaihtelevan menestyksen maastoilija…”

“Jos sä et oo supervarma niin mäkin mielummin lähen tän kaa ekaa kertaa metsään vähän valosammalla, maneesi on jees”, mä huikkasin takaisin samalla kun putsasin Paahtiksen kavioista viimeisiäkin lumipaakkuja.

“Mehän voidaan vaikka salakuunnella niiden koulutuntia ja varjostaa ilmaseks ite!”

Mä vilkaisin viereisen boksin suuntaan. Pitkä tovi sitten joku oli pujahtanut sinne ovi hädin tuskin kolisten. Lyyti oli moikannut Röstin luo jäänyttä tyyppiä uteliaasti kuten vähän vieraampaa tallilaista, joten mä oletin sen olevan mun tavoin melko uusi tuttavuus. Vaan vähän mua pidempi sänkinaamainen pörröpää harjasi poniaan hiljaisena kuin mikä.

“Lähetkö Röstillä mukaan?”

Epämääräistä muminaa. Mä en kehdannut kysyä uudestaan, koska ehkä se olikin vastannut jotain selkeää ja mun pipo oli vaan liian tiukasti korvilla että mä olisin kuullut? Niinpä mä jatkoin Lyytin kanssa höpöttämistä. Se kertoi miten Paahtis oli tullut tallille, ja miten ne oli tulleet heti juttuun -- ilmankos, kaksi niin mukavaa tyyppiä. Mä taas mietin ääneen, että pitäisi pyytää Oilia tunnille joskus. Lopulta me ajauduttiin haaveilemaan eeppisen kuuloisesta Aurora Weeks-reissusta jolle muutama onnekas tallilainen oli päässyt lähtemään, ja mä kerroin sydäntätykyttävästä episodista Windin passin kanssa.

“Onneks se väliaikaispassi saatiin lopulta järjestyyn, musta tuntu karmeelta Cellan puolesta!”

Saatuaan suitset päähänsä Paahtis rupesi heti hyväntahtoisen kärsimättömäksi. Olikohan se pelännyt ettei pääsis lainkaan hommiin jäätyään talliin kun kaverit jo lähti? Mä rapsutin pörröistä pyörrettä sen otsassa kevyesti, ja päätin että ilman satulaa meneminen oli ihan hyvä idea kun luvassa ei ollut kuin vähän verryttelyä tälle kultakimpaleelle.

Kun Oilikin näytti melkein valmiilta, mä yritin vielä varovaisen toverillisesti lähestyä Röstin boksissa puuhaavaa tyyppiä.

“Hei mikä sun nimi olikaan, olitsä tunnilla vai ootko sä Röstin hoitaja? Mä vasta alotin tän kanssa”, taputin Paahtiksen lapaa, “joten oon ihan kujalla melkein kaikista ja kaikesta.”

“Joo oon, tai siis Justus. Mäkin aloitin vasta Röstin hoitamisen.”

“Siistii et mä en sit oo ainoo noviisi, törmäillään varmana kun nää on naapureita!”

Lisäinfoa ei kuulunut, mutta jonkinlainen myöntyvä hymähdys. Mä tunsin oloni vähän kömpelöksi ja taiteilin kypärän piponi päälle. Team JustusRösti seuraisi meitä jos oli seuratakseen.

Pihalla vastassa oli musta talvinen avaruus. Sen keskellä katulamput kuitenkin loisti kuin tähdet, ja maneesi hohkasi edessä lämpimänä, auringonkaltaisena kiintopisteenä. Kun me vaellettiin sitä kohti mä kuvittelin, kuinka me avattaisiin valtava puuovi ja sen takana odottaisikin pelkkää tyhjää linnunrataa silminkantamattomiin. Sen keskeltä heijastuisi kaksi ratsukkoa kuin taivaalle sulaneesta peilistä. Päässä soi Tchaikovsky, ja muutaman tahdin sitä mä taisinkin viheltää ovella varoitusmerkiksi.

Aurinkomaneesi nielaisi meidät ennen kuin mä ehdin liiaksi vajota satukuviin, ja Paahtis oli harppoa mun ohitseni kuin innokas koiranpentu. "Äkkiä selkään ja mennään", se tuntui viestivän. Nappasin mukaan maneesin laidalta kevyen jakkaran että pääsisin ratsuni selkään ilman jalustimiakin, en mä mikään telinevoimistelija ollut.

***

Paahtis oli kuuluisa pehmeistä liikkeistään, eikä suotta – mä olin ihaillut niitä jo aiemmin, mutta nyt mä olin suorastaan häkeltynyt siitä miten tasaiselta ja mukavalta meno ilman satulaakin tuntui. Alkukäyntien jälkeen me mentiin letkeitä ravivoltteja ja siirtymiä, ja hevonen alla taipui kuin unelma. Myötäilin parhaani mukaan sen askelia, ja yhteinen rytmi löytyi nopeasti.

Mä kuitenkin huomasin puristavani aina vauhdin kiihtyessä jaloillani kuin milläkin pihtiotteella – selkeästi joku osa musta oli satavarma että lentäisin alas ennemmin tai myöhemmin. Niinpä mä yritin koota ravia hallitummaksi ja rentoutua. Kävi nurinkurisesti ihan työstä, mokoma höllääminen, mutta Paahtis oli selkeästi iloinen päästessään liikkumaan ja mäkin pohjimmiltani tykkäsin puurtamisesta.

Pieni ääni mun takaraivossani nillitti, että tässähän mä lintsasin just niiden asioiden treenaamisesta mitä mun olisi pitänyt petrata – ilman jalustimia ei niin tarvinnut murehtia jalan oikeasta asennosta, ja kun satula ei ollut välissä, ei tarvinnut osata antaa niin napakoita apuja kuin muuten. Mä tiesin etten osannut olla tarpeeksi jämpti, ja unohduin helposti vain matkustamaan kyydissä jos hevosella oli oma vahva mielipide siitä minne mentiin ja miten. Muistutin kuitenkin itseäni, että nyt ei ollut kyse ensisijaisesti mun optimaalisesta oppimisestani, vaan siitä että Paahtis pääsi venymään ja vertymään. Siispä rentoutta, sassiin!

Kun tuntilaiset oli poistuneet kaarron kautta talvi-iltaan, me päästiin vetämään loppulaukat ympäri koko maneesin. Paahtis oli ollut siihen asti kiltisti kuin mikä, mutta energiaa selkeästi piisasi läpi tunnin. Niinpä mä en yllättynyt, kun se pienimmänkin aavistuksen laukka-avusta saatuaan sinkosi eteenpäin niin kovaa vauhtia kuin kolmitahtisesti pääsi. Koska koetin edelleen epätoivoisesti pitää raajani paikallaan myötäämässä mutta räsynukkeina, mä tarrasin kiinni edessäni hulmuavasta liinaharjasta ekstratueksi ja annoin mennä. Ohjasin lähinnä sen verran ettei Paahtis innostunut kaahottamaan liian lähellä Oilia.

“Tää luulee olevansa kiihdytysajoissa”, mä en tiedä parkaisinko vai hihkuinko Lyytille ohimennen korskeaa kunniakierrosta vetävän ratsuni selästä.

Hiljalleen mä aloin hakemaan raskaampaa istuntaa, ja koetin ohjata Paahtista tiiviimmin kulmiin sisäpohkeella niin, että se tuli harkinneeksi uudestaan vauhtiaan. Se tajusi nopeasti homman jujun ja hiljensi älyttömän kauniiseen, hitaan pyörivään laukkaan. Mä kumarruin taputtamaan sitä kiitokseksi, ja–

ja löysin itseni välittömästi roikkumasta sen kaulasta. Paahtis oli tehnyt vielä viimeisen pienen ilopukin, ja kurvannut heti perään kulmaan juuri niin terävästi kuin mä olin sitä pyytänytkin. Mä myönsin tappioni ja keskityin liukumaan mahdollisimman hallitusti alas, ohjat ainakin toisessa kädessä.

“Eikäynymitään!” mä huusin nopeasti, ja naama varmaankin punaisena, Oilin kanssa laukan kuin seinään lopettaneelle Lyytille

Paahtis oli pysähtynyt melkein heti kun tajusi mun kadonneen sen selästä. Mun kömpiessäni jaloilleni maneesin viileistä pehmukkeista se rupesi kyhnyttämään mun kypärääni viattomana “Kuin sä sinne hyppäsit?”-hengessä. Vaikka mitäpä se olisi syyllisyyttä potenutkaan, mä olisin varmasti pysynyt selässä jos olisin a) tarrannut kiinni henkeni edestä tai b) ollut parempi ennakoimaan.

Mä yritin metsästää katseellani jakkaraa, mutta ne oli tietty jo viety kuuliaisten tuntilaisten (tai Hanskin) toimesta maneesin laidan taa. Hetken mä punnitsin, kannattaisiko vaan yrittää ponnistaa ja kammeta ylös selkään ilman koroketta – olisi jotain hyötykäyttöä niille balettihyppylihaksillekin. Nopeasti mä kuitenkin totesin että mikäli se feilaisi ekalla yrittämällä, mä jäisin yrittämään niin pitkäksi aikaa että Paahtis kenties ehtisi tylsistymään kuoliaaksi ja häipymään omin lupinensa. Niin mä sitten hölkkäsin uljaan ratsuni vierellä loppuravit ja -käynnit. Se ei vaikuttanut olevan moksiskaan, pörisi vaan tyytyväisenä.

Kun mä olin varma että Paahtis oli puunattu ja tyytyväisenä iltamurkinoidensa parissa, mä sanoin heipat Lyytille et kumppaneille, ja lähdin ajamaan kotiin. Piti vielä ehtiä kauppaankin ennen kuin se menisi kiinni.

Auto oli ukin ja mummin vanha minipieni rotisko, mutta se pysyi käynnissä vuodesta toiseen varmaan sisulla tai pyhällä hengellä. Radio rätisi kanavasta riippumatta, joten mä unohdin klassisen fiilistelyn ja käänsin Novan pauhaamaan. Hetken kuluttua hoilasin jo täysillä ja epävireisesti Laura Braniganin Gloriaa – mitä muutakaan mä voin, kun ne soitti hitto vie mun biisiäni?

Ilmeisesti autolla kuitenkin oli korvat, ja ilmeisesti se otti nokkiinsa, sillä alle kymmenen minuutin matkan päässä Seppeleeltä se yski itsensä sammuksiin.

[Kiril]

Pahojen enteiden pikkulauantai (9.2.2022)

Tää päivä oli perseestä. Tällä päivällä oli jotain henkilökohtaista mua vastaan. Tätä päivää hallitsi itse pahuus, maailman arkisin – sellainen, joka kehtasi mennä päin seinää miljoonalla ja yhdellä pienellä tavalla, muttei uskaltanut mennä loppuun asti tuhossaan. Eihän tän keskellä voinut ees valittaa lohdutukseksi että oi kuin kamalaa pliis auttakaa, koska kun joku jalo sielu olis kysynyt mikä mätti, mitä mä muka olisin voinut vastata?

Että mä en saanut nukuttua ja kahvikin oli salakavalasti mennyt loppumaan? Että kun mä olin patikoinut sitä puolikuolleena hakemaan, mä törmäsin pikkukylän pikkukaupassa mun syksyn ainoiden, erittäin epäonnistuneiden treffien seuralaiseen, JA sen pikkupikkutenavalaumaan? Enkä edes tajunnut piiloutua niiltä ajoissa. Että kun mä iltapäivällä yritin venytellä ja treenata keskellä sotkuisesti raivaamaani olohuonetta, mistään ei tullut mitään ja mä tunsin itseni kömpelöksi kasaksi puoliraakaa, poikki napsahtelevaa spagettia?

Justjoo. Onneksi mä en ollut yhtään ylidramaattinen, enkä varmasti vain etsinyt syitä muuten vaan ankealle ololleni.

Mut luoja, että olinkin ruosteessa. Ehkä mäkin hajoaisin tienposkeen autoni tavoin? Huoltamolla oltiin naureskeltu ettei siitä oikein ollut enää peliksi, mutta ne antoi mulle jonkun samanmallisella rotiskolla ajelevan, paikallisen vintageintoilijan numeron.

“Jos vaikka haluais ostaa ton varaosiksi, saisit ainakin enemmän kuin romuttamolla.”

Nyt mun sitten oli täytynyt siirtyä trekkaamaan tallille plus töihin, ja totutella käyttämään Liekkijärven bussiyhteyksiä. Niissä ei ollut kehumista. Pitäis tuoda pyörä tänne keväämmällä, mietin.

Niin, arkea se vaan. Silti fiilis oli jo tallille tullessa kuin mistä lie huonosta farssista revitty. Mä taisin tartuttaa sen jopa Paahtikseen – maailman rakastettavin, hyväntuulisin polle oli hämmentävän tympeällä päällä. Se ei tullut portille kutsuttaessa kuten tavallista, vaan viipotti menemään ympäriinsä “äääää vielä viis minuuttia”-asenteella. Sain liukastella hyvän tovin tarhassa ennen kun sain sen sisään. Karsinassaankin Paahtis yritti hyöriä kuin tuuliviri tarkkaillessaan vilkkaana käyvää käytävää, ja näytti vähän loukkaantunutta naamaa kun mä lopulta sidoin sen kiinni siksi aikaa että sain otettua kaviotkin.

“Eikai sulla vielä voi olla kevättä rinnassa, pöhkö?”

Mä mutisin sille vielä lammasmaisesti pahoitteluni siitä että olin tuonut negistelyni tallille, ennen kuin illan ratsastaja tuli ujosti ottamaan ohjat.

***

Musta oli yleensä hirveen mielenkiintoista ja opettavaista seurata muiden ratsastusta, mutta tänään oli liian levoton fiilis moiseen. Niinpä mä yritin kuluttaa aikaa hääräämällä tallissa kaikkea pientä yleishyödyllistä. Sain jopa kysäistyä kiireiltään sekunniksi pysähtyneeltä Pyryltä (mä olin viimein oppinut mukavan oloisen, coolisti lävistetyn tallityöntekijän nimen!) olisko ehkä okei tuoda joku sellanen virikelelujuttu Paahtiksen tarhaan, jos se vaikka kaipas jotain hauskaa tarhakaverin puuttumista paikkaamaan. Kuulemma se passas hyvin.

Vaan silti mua sapetti, suretti, mitä ikinä. Ihan idioottia! Kai se oli – ei, tietty se oli tää aika vuodesta. Helmikuun tokalla viikolla, aika lailla tasan vuos sitten, mä olin Hyttysenkin menettänyt. "Menettänyt", pikemminkin pettänyt. Että lopulta mä vaan nojailin toimettomana seinään toimiston vierustalla, ilmoitustaulua hajamielisesti tuijotellen. Yläkerrasta kuului puheensorinaa, mutta en jotenkin yhtään jaksanut liittyä seuraan. Huomasin yhtäkkiä olevani taas vaarallisen lähellä totaaliseen nostalgian, ikävän ja itsesäälin sotkuun vajoamista.

Ehei, ei onnistu. Stop tälle melodraamalle!

Ravistelin itseeni takasin toimintaan kaivamalla kännykän esiin. Alotin näppäilemään mahdollisimman kohteliasta ja vakuuttavaa whatsapp-viestiä sille fellow romuautotyypille. Puolimatkassa mä kuitenkin luovutin ja päätin suosiolla soittaa – eiks vanhukset arvostaneet sellaisia yhteydenottoja enemmän? Tää oli varmaan joku viimeisiä vuosiaan ajeleva vanhaherra. Ehkä ukin entinen tuttu, mä näin jo mielessäni kuinka ne oli ajelleet matchaavilla kaaroila joskus muinaisella 70-luvulla. Korjaamolta mä olin saanut numeron lisäks vaan nimen “Messi”. Tuskin tää ainakaan se futaaja ois.

Hätkähdin, kun viereisessä toimistossa pärähti soittoääni täsmälleen samalla hetkellä, ja mä kuulin sekä kaiuttimestani että livenä vähän epäluuloisen vastauksen:

“...Haloo, Hannes Mesi puhelimessa?”

“Moi, öö–”

Mä katsoin asiakseni kurkata sisään raollaan olevasta toimiston ovesta. Ai Seppeleen jännä kakkosomistaja ajeli museominillä? En mä tiedä miksi edes yllätyin, täähän kävi täydellisesti järkeen. Kaara oli varmaan koristeltu jollain parantavilla kivillä ja kaikkee. Mä olin kuullut jo paljon pohdintaa tästä tyypistä, mutta nähnyt sen ihailtavan tuuhean, hippirock-henkisen kuontalon vaan kaukaa.

Mun esiteltyä itseni ja asiani me naureskeltiin sattumalle vähän vaivaantuneesti. Pian mä huomasin käyväni elämäni pisimmältä tuntuvaa keskustelua autoista ja niiden “vibojen” tärkeydestä. En tajunnut kaikkea, en tiedä Hanneksesta, mutta ainakin me kumpikin ihan onnistuneesti esitettiin olevamme kartalla. Mies vaikutti kiinnostuneelta ja lupasi palata asiaan vertailtuaan oman uskollisen menopelinsä kuntoa mun isovanhempieni auton toimiviin elimiin. Paiskattiin oikein kättä päälle.

Kun mä livahdin takaisin tallin puolelle odottelemaan Paahtiksen paluuta, tein suuren virheen – vilkaisin vielä puhelintani. Mun pomoni oli ilmeisesti haukkana huomannut mun olleen paikalla whatsapissa ihan äskettäin, sillä se oli pommittanut mua viesteillä.

Pääsetkö tekemään ylimääräisen vuoron 11-2:30? Marika on sairaana, J.J. ei pysty jäämään kuin yhteentoista, ja täällä on jo nyt pikkulauantairuuhka. Vastaus asap.

Puolet ruuhkasta jonkin bisnesvirkistyspäivän jatkot. Varmasti hyvät tipit.

Saitko viestin? Olisi kiva jos pääsisit.

Kuka mut oli kironnut???

Jonain toisena päivänä mä olisin varmaan riemuinnut ekstratienestistä, mutta just tänään tää tuntui vaan yhdeltä kurjuuden tikiltä muiden jatkoksi. Väsytti, vitutti ja teki mieli mitä tahansa muuta kuin vaellusta örveltäviä ääliöitä palvelemaan. Mut enhän mä nyt voinut Pomolleni sanoa ei. Jättää pulaan.

Vastasin hoitavani yhdeltätoista alkavan vuoron, ja näptyin heti perään toisen viestin Seppeleen ryhmäketjuun:

hei onks joku vielä tallilla halukas lähteen täältä tunnin sisään fleimiin vaikka yksille, mä tarjoon jos saan kyydin sinne 🙃

Ajattelin että seura tekis ehkä sittenkin hyvää, kyyti varsinkin, ja parhaassa tapauksessa ehtisin ottamaan iisisti hetken ennen työn raskaan raatajaksi rupeamista. Busseja tallin ja keskustan välillä meni tähän aikaan jäätävän huonosti, ja kalja on halvempi kuin taksimatka (etenkin jos kuskiksi sattuisi taas se yksi ammattimulkvisti, mielummin sit vaikka kävelis). En kuitenkaan odotellut liikoja.

Mun yllätyksekseni tarjous olikin välitön hitti. Tarinan opetus: ei pidä aliarvioida ihmisten kiltteyttä, tai ainakaan halua lähteä viihteelle keskiviikkoiltana?

***

Mä melkein juutuin hyysäämään tunnilta palannutta Paahtista vähän nolon pitkäksi toviksi, mutta tajusin kuitenkin ehtiä parkkipaikalle vähän yli puoleksi. Aleksanteri odotti autonsa vierellä vähän sen näköisenä, että oli odottanut jo hetken. Tai sitten se oli vaan edelleen nuutunut flunssan jäljiltä? Rutun apuhoitaja oli maininnut siitä jotain viime viikolla.

“Kiitti hei vielä et lähet kuskiks ja mukaan”, mä sanoin hypätessäni pelkääjän paikalle.

“Ei mitään, kyllä sitä nyt Fleimiin täytyy lähtee kun kysytään.”

Auto starttas, ja mä totesin mielessäni et ainakin tää kuulosti paljon terveemmältä kuin mun juuri osiksi markkinoimani raato. Mitä nyt renkaat vähän suti parkkipaikan loskalumijää-pinnoitteella.

“Mistä tollanen äkillinen hinku yksille?” Aleksanteri uteli sadateltuaan meidät parkkikselta vähän tasaisemmalle tielle. Vastaantulevan auton valot sai sen silmät välkkyyn hätkähdyttävän sinisinä (tai ehkä mä vaan maalailin omiani).

“Äh, on vaan ollu aika… Aika älyttömän vittumainen päivä”, mä puuskahdin ja kaduin heti.

Jostain syystä se nauratti Allua. “No ton mä ymmärrän!”

Kuulemma Aleksanterista oli hyvää vauhtia tulossa eläinlääkäri? En olis arvannut sitä älyköksi sen Artsilasta hämärästi muistamani draaman perusteella, mutta kieltämättä pystyin kepeesti kuvittelemaan sen valkosessa takissa rauhoittelemassa jotain panikoitunutta kissanomistajaa tai poikivaa lehmää.

“Ja tietty on mulla siellä töitäkin, ekstravuoro yllätti”, mä kiirehdin vähän nolona lisäämään.

Eedi asui ihan kätevästi matkan varrella, ja me kurvattiin sen pihaan kunnialla. Matka kuitenkin jatkui huterasti – loska oli jäätynyt luistinradaksi ympäri Liekkijärven pikkuteitä. Mä sain päähäni kamalan, huvittavan pätkän Pikku G:n klassikosta: "Juuri saamamme tiedon mukaan… Liikkuva poliisi varoittaa autoilijoita mustasta jäästä." Toivottavasti ei ollut Romeoita ja Juulioita liikkeellä.

Nokka lipui kohti Fleimiä huomattavan hitaasti. Auto meidän edellä päätti nimittäin pelata varman päälle ajamalla reilusti alle rajoitusten. Aleksanteri todisti olevansa lääkäriainesta ja hiljensi sen mukana, sen sijaan että olisi tehnyt meistä ajoneuvoringette-joukkueen.

“Mitä teidän iltaan?” mä yritin smalltalkata. Allu ei vastannut, se oli mennyt vähän oudoksi, mut onneksi Eedi sentään vastas.

“Ei hirveesti mitään, kiva lähtee vähän tuulettumaan! Mut pakko ottaa rauhallisesti, mulla on aamulla hirveästi hommaa tallilla”, se kertoi. Kiireet ei vaikuttaneet sille mitenkään kamalalta konseptilta, sen verran niistä puhuminen näytti hymyilyttävän tätä hevosalan tulevaa rautaista ammattilaista.

Mä mainitsin sille Hanneksen autosta, ja Eedi mutisi että toivottavasti mies aikoi maksaa palkat ennen kuin rupesi kunnostamaan menopelinsä.

“Vaikka vitsi vitsi, tietenkin se maksaa, tai Emmy, en haluu antaa sulle huonoa kuvaa tallin hallinnosta”, se kiirehti lisäämään pehmennykseksi. Mä olin tunnistavani meissä jotain samaa, ehkä.

Puhelin kilahti: Riinis kyseli, vieläkö ehti liittyä seuraan. Eikös tää ollut se Allun säätö / tyttöystävä / joku jonka kanssa kadota vanhan raviäijän makuuhuoneeseen “nukkumaan”? Tietty mä kehotin sitä liittymään seuraan, mitä kellään sitä vastaan nyt olis.

Lopulta meidän luonnonvoimia uhmannut matka Fleimiin tuli päätökseensä. Mä yritin puikkelehtia mahdollisimman huomaamattomasti siihen nurkkapöytään jonka Valtteri näytti vallanneen – tässä oli vielä tunti aikaa hengittää ennen mun vuoroni alkua, mutta pomo varmasti lirkuttelisi mut töihin jo ennen sitä jos menisin moikkaamaan.

Meidän ängetessä Valtterin viereen se moikkasi meitä valloittavasti virnistäen. Ihan kuin aiemmin illalla synttärisankariksi itsensä paljastaneella jätkällä olis jo ollut jotain silmäpeliä viereisessä pöydässä istuvan tytön kanssa.

“Hei viimein! Mä sainkin jo yhden synttäritarjouksen, mutta oisko lisää?”

Aleksanteri nousi ennen kuin kukaan muu ehti tarjoutumaan. Nopeesti se kysy mitä sais olla, ja vasta nyt mä huomasin sen välttelevän Eediä jonka viereen se oli ensin istunut. Hetkinen, oliko se sanonut sille sanaakaan koko automatkan aikana? Eedi oli kyllä yrittänyt vääntää juttua, mutta Allu oli korkeintaan mumissut jotain ja vaihtanut aiheen lennosta ajokelin kiroamiseen. Nyt se hädin tuskin katsoi naiseen päin. Mitä ihmettä niidenkin välillä oli tapahtunut?

Älä koskaan ikinä missään nimessä sotkeudu tän tallin ihmissuhdedraamoihin, mä vannotin mielessäni itseäni. Eihän tollasta voi kestä pää, sydämestä puhumattakaan.

Mä yritin olla katsomatta synttärisankaria liian pitkään. Se selitti kovaan ääneen jostain tuntiratsastajasta johon sillä oli mennyt hermot, nauro kuin maailmanvaltias, ja vaikutti jotenkin siltä kuin ois yrittänyt yllyttää itseään oleen mahdollisimman reteä. Värivalot osui Valtterin raamikkaannätteihin kasvoihin tavalla joka oli suoraan jostain taidenäyttelystä. Mä yritin vielä vähän lisää olla katsomatta sitä.

Eedin aiemmin mainitsema vesilinja unohtui lennosta, ja se ja Valtteri pääsi nopeasti iloiseen hiprakkaan. Mullakin oli hauskaa, ihme kyllä – päivän aiemmat angstit suurimmaksi osaksi ehti unohtua meidän hölöttäessä pauhaavan musiikin yli niitä näitä.

Aleksanteri keskittyi jakelemaan Valtterille jotain vitsiksi naamioituja, oikeasti ihan mietelauseen kuuloisia ajatuksia vanhenemisesta. Mä sain tietää jätkän täyttävän 19, ja vastustin mielestäni oikein tahdikkaasti kiusausta udella, miten sillä ei ollut jo valmiiksi suurempia suunnitelmia illalle.

"Hetki, eiks sulla oo aamulla koulua?", olin ihmetellyt. Ohikiitävän hetken mä tunsin itseni häiritsevän vanhaksi.

"Joo, aattelin mennä samoilla silmillä", Valtteri heitti takaisin uhmakkaan kevyesti. Vähän toivoin että se vitsaili, vaikka kukapa mä olin kyseenalaistaan.

Eedi innostui tilittämään erittäin ympäripyöreästi jotain turhauttavan epämääräisistä tilanteista, vanhojen ystävien tärkeydestä ja vaikeista valinnoista. Mä kuuntelin ja nyökyttelin, symppaillen parhaani mukaan. Lopulta, niinikään ympäripyöreästi, mä jopa innostuin vähän tilittämään sille siitä ex-deitistä johon olin tänään epäonnisesti törmännyt.

“-- Ja se oli käyttänyt jotain viis vuotta vanhaa kuvaa! Siinä tyyppi selitti kuinka oli just eronnut, siis ihan avioliitosta, ja yritti nyt etsii itseensä. Ja – mieti, mä halusin jo ennen tätä juosta paikalta – se rupes varmisteleen, et onhan mulle kuitenkin ok hengata sen lasten kanssa myös, käydään vaikka porukalla huvipuistossa”.

“Wow, no toi on jo aika… Ohhoh”, Eedi yritti pysyä kärryillä.

“Että täällä on vissiin ihan turha käydä ekoillakaan treffeillä jos ei oo valmis välittömästi perustaan uusioperhettä, kultanen noutaja kylkijäisenä”, mä naurahdin tuskastuneeseen sävyyn ja hautasin pään käsiini. "Ihan pimee ajatus!"

Sentään tää päivä ei ollut ihan täysin julma, sillä mun uhkaavasti aukeavat valitushanani sulki pöytään pelastavana enkelinä pyyhältävä Riinis. Se oli viestissä väittänyt just heränneensä, mutta näytti pöydän päätyyn pamahtaessaan sen verran hehkeeltä että ne oli varmaan kauneusunet. Tai harkittu hetki ehostautumista päiväunien pelastukseksi, mene ja tiedä hevarikuningattaresta.

Hetkinen. Sen ja Aleksanterin kohtaaminen ei näyttänytkään miltään rakastavaisten jälleennäkemiseltä? Koska Allu oli kuskina, mä olin tarjonnut sille "yhden" asemasta kokiksen ja pikkukipon nachoja. Se näytti yhtäkkiä siltä että oli valmis hukuttautumaan niihin. En tiennyt huomasko Riinis itse oudon tunnelman. Kunniakkaan huolettomasti se ainakin rupes heti bondaamaan Valtterin kanssa vuosien täyttämisen outoudesta. Eediltä se uteli sen hevoskuvioista, keskusteli omasta Indistään ja muista nelijalkaisista.

Punapään hersyvä itsevarmuus muistutti mua vähän Tainasta. En ollut ihan varma, lupasko moinen mielleyhtymä hyvää vai pahaa. Mä päätin kuitenkin suhtautuu siihen niin kivasti kuin mahdollista, sillä pitihän tota Allun vaikeilua jotenkin tasapainottaa.

Mä viihdyin seurassa oudoista jännitteistä huolimatta niinkin hyvin, etten millään ois malttanut vaihtaa asennetta aspaksi. En onneksi ollut juonut kuin (vähän terästettyä) kokista itsekin. Kello ei kuitenkaan antanut armoa, ja mä olin jo monta kertaa bongannut pomon vilkuilevan mua arvosteleva ilme naamallaan. "Kehtaakin tulla paikalle mut ei töihin”, se varmaan mietti. Niinpä mä lopulta kiitin muita seurasta ja kiirehdin vaihtaan työvaatteisiin. Fleimin mustassa kauluspaidassa komeili mauton liekkilogo rinnuksessa, enhän mä nyt ilman sitä ollut pätevä putsaamaan tahmeita pöytiä ja lasinsiruja.

En muistanut koska viimeksi pikkulauantai olis ollut näin ruuhkainen. Selkeästi virksityspäivät todella toi paljon yhteishenkiharjoituksiin leipiintyneitä asiakkaita. Mulla ei siis enää juuri ollut aikaa päivystää seppeleläisten pöydässä, mutta onneksi ainakin Eedi, Valtteri ja Riinis kumos kuppia siihen tahtiin että sain välillä hyvän tekosyyn käydä siinä kääntymässä. Valtteri ja Riinis näytti jo naureskelevan kuin vanhat bestikset – en mä tiedä, ehkä just sitä ne olikin – , Eedi jutskasi välillä myös sen Valtteria aiemmin silmäilleen tytön kanssa, ja Allu näytti edelleen siltä et halus paeta paikalta. Ainakin sillon kun ei onnistunut varastaan Valtteria hetkeks omaks juttuseurakseen (kukaan muu kun ei näyttänyt kelpaavan).

Putsatessani viereistä pöytää mä näin, miten nää maailman fiksuimmat äijät oli taikoneet jostain sellasen pikaruokalan pienen paperipussin pippuria, ja yllyttivät toisiaan paraikaa vetämään maustetta nenään. Seurasi roimat määrät aivastelua.

Riinis puolestaan oli tainnut haastaa Valtterin vetään kanssaan salmarishotteja nopeuskisana, sillä sellaisia ne jossain kohtaa notkui vetämässä baaritiskillä.

Kun mä huomasin hihittelevän Eedin viemässä Valtteria kohti karaokelaitetta, mä aloin epäilemään että porukalla todella oli käynnissä joku "suolataan päivänsankari"-haastepeli.

Kaoottista, ja jotenkin jo niin tuttua.

Vaan kun mä joskus reilusti myöhemmin suhasin ohi, mä näin yhden tutun lisää. Se keskusteli iloisesti vähän kaikkien kanssa, taktisena kiilana Eedin ja Allun välissä.

“Lyyti, jes suakin näkee täällä!”

“Joo, mie tulin tänne kun sain Armaksen nukkuun!”

Tein sivistyneen arvauksen, että pöytään kannettu vesikannu oli sen huolenpidon ele. Lyytikin innostui (tai yllytettiin) jossain kohtaa laulaan karaokee, kai joku tuutulaulujen vetäminen oli sopivasti avannut äänen. Mä aploodasin sille niin että kämmenet jäi helliksi.

Sit ilta olikin vaan alamäkeä, kuten aamuyöltä kannattikin odottaa. Se sopi. Mun tuntini valssas huteran vikkelään ohi töiden tahdissa, enkä kiireen keskellä enää jaksanut piitata pahoista enteistä niin kuin eilen. Olihan myös teknisesti ottaen jo uus, paljon vähemmän kirottu päivä.

[Kiril]

Norsu palaa posliinikauppaan (15.2.)

Sinkkiä, C-vitamiinia, kaapin perällä epäilyttävän pitkään viruneita käsikauppalääkkeitä. Appelsiineja, kanakeittoa, kahvi väliaikaisesti veks. Raakaa valkosipulia niin että kukaan ei varmasti pussailis mua pariin vuoteen, ja tuoretta inkivääriä – sitä tietää vetäneensä tarpeeksi, kun ikenet tuntuu palavan irti. Vikaks kolme veetä: vuodelepoo, vettä ja vimmatusti lämmintä päälle.

Tällä reseptillä mä olen tropannut itseni kuntoon monet kerrat, esimerkiksi joskus teininä Don Quijote-esitystä varten. Aivastin lavalla vaan kerran.

Nytkin mä kieltäydyin tulemasta kipeäksi, vaikken ihan tiennytkään mitä varten. Kai se oli tottumus? Tai sitten mä pelkäsin liikaa, että jos nyt saisin hyvän tekosyyn olla viikon pois tallilta ja töistä, en menis takasin enää ikinä. Tän siitä kuitenkin sai, kun hillui keskellä yötä ystävänpäiväriennosta kotiin kävellen, ihan liian pitkän matkan ihan liian vähissä vaateissa. Jos ei flunssaa, niin ainakin parin päivän intensiivisen flunssa-uhkan hengittämään niskaan setämiesmäisesti.

Repertuaariin olis kuulunut vielä tonni yrttiteetä. Nyt mä vaan olin niin pikkumaisen vihainen itselleni eilisestä TEEKULTTISEKAANNUKSESTA, että sen juominen olis varmaan ollut liikaa mun ilmeisen heikossa kunnossa oleville aivoilleni. Siispä vaan kuumaa hunajavettä. Mannyn antamat lahjat odotti eteisen pöydällä, huomaavaisina ja hauskoina ja syyllistävinä -- se oli ihan aidosti yrittänyt olla hyvää pataa ystävänsä poikakaverin kanssa, niin kovasti että oli raahannut sille reissusta hifistelyteetä ja turistimuiston. Tai kai se oli hankkinut ne etukäteen ihan kelle vaan johon arpa osui, mutta ainakin se oli ollut mukava.

Kumpi meistä olikaan ollut pahemmin metsässä?

Sisäistettyäni kotimatkalla täysin, miten katastrofaalisen väärin mä olinkaan tulkinnut uutta tuttavuuttani, olin halunnut mm. paeta maasta. Tai vetää peruukin päähän, ehostaa itseni tunnistamattomaksi ja leikkiä että kuka hiton Kiri, mä ketään sellaista tunne? Varteenotettavalta vaihtoehdolta tuntu myös saippuaoopperamainen käänne jossa mä löin pääni ja menetin muistini.

Universumille kiitos siitä, et ainakin Lyytiä koko homma vaan nauratti. Ellei tilanne olis ollut niin supervilli ja kamala, mä olisin varmaan ehtinyt olemaan enemmän otettu siitä, että joku erehtyi luulemaan Lyytin kaltaisen huipputyypin seurustelevan mun kanssani.

Läpi ankeen tiistain pyörittelin päässäni erilaisia anteeksipyyntöskenaarioita. Mä tiesin, että oli ihan validi vaihtoehto olla sanomatta yhtään-hitto-mitään, ehkä Mannyäkin vaan nauratti? Eikö olis vielä ääliömpää napata sen numero Seppeleen whatsapp-ryhmästä ja lähettää perään joku kilometriviesti? Joo, ei. Mä sanoisin jotain etäisen ytimekästä ja sitten jättäisin Mannyn rauhaan. Aatella, jos mä olisin vähemmän norsu posliinikaupassa, ehkä meistä olis voinut jopa tulla kavereita? Ihan kuin väärinkäsityksessä ei olis ollut tarpeeksi, mä olin ollut niin nolona ja pihalla että olin vielä hätäännyksissäni mennyt vittuilemaan perään. Että hei hei ja hyvästi jää, ex-potentiaalinen toveri.

Kieltäydyin myös miettimästä liikaa sitä outoa hetkeä jona olin ehkä maininnut Cellalle Eedi-Aleksanteri-Riinis-mykkäkouluringistä jotain mitä ei olisi pitänyt, enhän mä vieläkään tajunnut yhtään mitä oli tapahtunut. Mikä neliödraama täällä oikein oli meneillään? Sivuun tungetuista ajatuksista puheenollen, Valtterinkin oli metsästänyt tuntiratsastajia niin gigolona että mä luovutin ennen kuin aloinkaan.

Oikeastaan mun kannattikin saman tien nitistää ihan kaikki haaveeni jostain romantiikasta tai edes hauskanpidosta, henkilöstä viis. Tai ruveta deittailemaan porukkaa ainoastaan kaupungista, kivan ja turvallisen välimatkan päästä. Sillä mä olinkaan viikko sitten itselleni vannottanut? Olin silloin ihan oikeessa, tää oli katastrofaalista.

Itsepäinen inkivääri-säie hampaankolossa mä livahdin illalla läpi tallin. Täytyikö mulla, luoja paratkoon, olla rästituntini tänään? Ja kenen mielestä oli ollut hauska idea pistää mut juuri tänään menemään Arktikilla? Mulla ei ollut kerrassaan mitään ponia vastaan, mutta tää tilanne… Olin kiireenvilkkaa, vähän kaikkia vältellen ja hutera olo kintereilläni hakenut Paahtiksen sisään ennen kuin uskalsin lähestyä illan ratsuni karsinaa. Oikeestaan mun olis vaan tehnyt mieli kaapata suokki ja karata sen kanssa jonnekin kauas. Mihinköhän hevosdraamaan säkin oot elämäs aikana ehtinyt sotkeutua, mä olin pohtinut sitä taluttaessani.

Lopulta, tarkkaan valitut sanat kielenpäällä (siellä sen kirotun inkiväärinpalasen kanssa), mä lähestyin tuhoani. Arktikin luona nimittäin heilui jo joku, arvatenkin mun ylpeyteni rippeet pian mestaava pyöveli nimeltään Manny.

Tai… Hannes? Kun mä pääsin ovelle saakka, tukkajumalan takaraivosta ei voinut erehtyä. Se harjasi Arktikia jotenkin poissaolevana – vähän sieltä, vähän täältä, kasvoillaan mietteliäs ilme. Keskittymisongelmaista ponia moinen vaikutti joko huvittavan tai ärsyttävän, vaikee sanoa. Kun mies äkkäsi mun pönöttävän vieressä ihan kysymsmerkkinä, se selitti:

“Emmy mainitsi, että Manny ilmoitti, ettei tänään pääse paikalle. Arktikin kanssa auttaminen tuntui hyvältä idealta.” Mä muistin hämärästi pitäneeni edellisenä yönä Hanneksen matalanpehmeää ääntä mukavan rauhoittavana. Nyt se kuulosti onneksi vähän tavalisemmalta.

“Aha, joo”, mumisin (ja toivottavasti sain salattua helpotukseni Mannyn poissaolosta). “Mä meen seuraavan tunnin, voin kyllä jatkaa tästä niin sä pääset hoitaan tallinpitäjän velvollisuuksias”, mä sanoin ängetessäni karsinaan.

“Mmm, tosiaan”, Hannes kuulosti yhtä hajamieliseltä kuin miltä oli äsken näyttänyt. “Hyvää tuntia, toivottavasti se kirkastaa mieltä”, se toivotti pyhimyksen elkein antaessaan Arktikin pölyharjan mulle. Mä olin enemmän kuin kiitollinen siitä että se häipyi heti, eikä jäänyt hymisemään oven taakse kivistä tai jotain. Mulla oli jo ihan tarpeeksi outo olo.