Paahtiksen hoitokirja

[Kiril]

Mitälie rautametalliromuja (ja uni josta ei vielä puhuta), 23.2.2022

“Joo, täytyy soittaa kengittäjälle”, Emmy vahvisti. Kello oli vasta vähän yli seitsemän, mutta nainen näytti valmiilta nukahtamaan pystyyn. Sen naamaan oli suhrautunut jotain kirkuvan oranssia (vauvanruokaa?) enkä mä kehdannut vinkata asiasta. “Sano sille Paahtiksen ratsastajalle että pistää Roin kuntoon, auta jos tarvii.” Nyökkäsin rivakasti kuin kadetti ja lähdin suorittamaan tehtävää.

Infoa odottanut junioriratsastaja näytti maansa myyneeltä kun kerroin, että meidän epäilys oli osunut oikeeseen – Paahtis oli mennyt tarhassa telmiessään hukkaan kengän vasemmasta etusestaan, eikä siitä olis tänään tahkoon koulukuvioita. Mulla oli jostain syystä huono omatunto, vaikka pollella oli ehdottomasti ollut kaikki kaviot kuosissa mun tarkistaessani ne eilen.

“Ainakaan se ei kävellyt oudosti mistään vakavammasta syystä”, mä yritin lohduttaa. Olihan tää tyyppi vasta hehkuttanut mulle miten hurjasti oli päässyt kehittyyn Paahtiksen kanssa. “Varmaan sä saat sen seuraavalla viikolla! Ja onhan Roi älyttömän kiva kun–”

“Kun ei liiku ku suossa? Joo-o.”

Mitä mä sille inttämään.


Olin saanut päähäni, että mun täytyi löytää mysteerisesti kadonnut irtokenkä. Kysyinkö mä keneltäkään, tarviko niin tehdä? En. Olisko se mun vikani jos Paahtis tai tarhan toinen asukki, Iisi, menis ja telois itsensä? Ehdottomasti, mun päässä vilisi jo lumessa piilotelleiden naulojen raatelemia hevosparkoja. Niinpä mä löysin itseni haravoimasta pimeää tarhaa kuin mikäkin etsivä. En tiedä kuinka pitkään ehdin potkia lunta, mutta selkeesti uppouduin hommaan kunnolla, sillä mä meinasin hypätä varmaan viis metriä ilmaan kun kuulin tarhan viereltä naurunhörähdyksen.

“Hevosenko sä sinne hukkasit?”

Kääntyessäni mä tunnistin hörisijän Sartsuksi, me oltiin esittäydytty ystävänpäivänä ja tiedostettu toistemme olemassaolo tallilla pari kertaa aiemminkin. Sen takana näkyi joku talikon ja ämpärin kanssa -- Pyry? Naamassa kimmeltävät lävistykset vahvisti arvauksen.

“Ei kun sen kengän”, mä huikkasin takaisin selityksen. Mä oletin kaksikon jatkavan matkaansa työn ilojen pariin, tunnille tai mitä ikinä, mutta ne rämpikin mutkattomasti tarhaan.

“Jos olisin sä, en ehkä vaivautuis etsiin nurkista. Kato, tästä vierestä on selkeesti tampattu enemmän, siitä vaan jälkiä seuraamaan”, Sartsu jakoi maalaisjärkeä. Ja kuinka ollakaan, Paahtiksen auraaman polun varrelta löytyi mun hakemani pala kylmää rautaa! Pyry mutisi jotain sateenkaarista ja hevosenkengistä niiden päässä.

Mä tarjouduin auttaan Pyryä sen ilmeisen lannanlappausoperaation kanssa, mutta kuulemma oritarha oli vuorossa vikana ja nopeasti hoidettu. “Kuulinko väärin, vai ootteko tekin tulossa sinne mökille?”, utelin kaksikolta meidän matkatessa kohti tallin lämpöä. Kaksi myöntävää vastausta saatuani mä lupasin jakaa Sartsun ja Pyryn kanssa siellä termarillisen ekstrahyvää kaakaota. You know, kiitoksena siitä etten ois syynäämässä tarhaa vielä viikonloppunakin.


Paahtis ei vaikuttanut ikävöivän kenkäänsä. Hevonen antoi kaikessa rauhassa mun vitkutella sen boksissa, muka tosi tärkeän harjanselvitysoperaation parissa. Yritin miettiä olisko fiksua vai typerää yrittää liikuttaa sitä korvaukseksi tunnin missaamisesta, vaikka talutella napapiiriä muistuttavalla kentällä, kun näin toimiston oven heilahtavan. Emmyllä oli selkeästi kiire ulos, mutta toimistosta sen perässä ulos tullut Hannes vaikutti eksyneeltä. Mies haahuili tallin käytävällä tovin vailla päämäärää, mutta äkätessään mut suomenhevosen viereltä se luotsasi kohti.

“Ihan kuin Poksu, tämä kaveri tässä”, Hannes hymisi kurottautuessaan rapsuttamaan turpaansa auliisti tarjoavaa Paahtista.

Mä en tiennyt mitä sanoa, teki mieli älähtää et "We've got to stop meeting like this". Vähän sen oudon ystävänpäivän jälkeen olin nähnyt Seppeleen hämmentävästä kivikauppiaasta hämmentävän unen. Tää oli saanut mut lähes alitajuisesti välttelemään kaikkia mahdollisuuksia mennä puhumaan sen pahemmin autoista kuin parantavista kivistäkään miehen kanssa, kuten olin luvannut. Hanneksen uniseikkailut päälimmäisenä ärsytti mua, syvemmälle en halunnut kaivautua.

“Niistä autonosista. Korjaamolta varmistettiin, että kyllä ne sopivat. Millaista hintaa olit ajatellut?” Ihme kyllä, mies oli mennyt suoraan asiaan. Mä kokeilin leikkiä ovelaa:

“Tota, on sillä kuitenkin tunnearvoa ja kaikkea. Että en mä ihan… Mitä sä olisit valmis maksaan?”

Hannes piti ensin niin pitkän tauon että mä epäilin sen tajunneen bluffin, mutta sitten se nimes summan, joka sai mut tappeleen kulmieni kohottelua vastaan. Ei mitenkään paljon, mutta hitosti liikaa käsiin hajoavasta romusta. Se olikin selkeesti tallinpitäjä itse, jolle sen vanhan kaaran kunnossa pitävät osat oli tunnearvokkaita, tai sitten mies tiesi keräilyharvinaisuuksista jotain mitä mä en.

“Eiköhän toi toimi”, mä vastasin pokerinaamalla. Hannes oli jo avaamassa suutaan sanoakseen jotain muuta, mutta vastoin kaikkia tapojani mä keskeytin sen: kiitin, mutisin jotain käytännön juttujen hoitamisesta myöhemmin. Tajuaisiko se taas häipyä? Katosin itse Paahtiksen vaakean ruhon toiselle puolelle ja toivoin että olisin muuttunut yhdeksi niistä hiton graniittilohkareista, joita kuulemma oltiin eilen urakkavoimin raahattu pois maneesista. Mä olin nimittäin aika varma ettei kiviainekset nähneet unia, ainakaan sitä sorttia, joka nyt nostatti älävaansanoyhtäänmitäänlisää-makuista soraa mun kurkkuuni.

[Kiril]

Kirskuvat hampaat & Kirka (maanantai 7.3.2022)

Raivatessani taloa vuokralaisehdokkaita varten mä olin soittanut tän jonkun Kirkan toiseksi parhaat-levyn läpi niin monta kertaa, että epäilin CD:n pian kuluvan puhki. Se oli oikeestaan ihan karmeeta kuraa – mä en perustanut äijän äänestä lainkaan, ja suurin osa kappaleista oli suorastaan tuskastuttavan huonoja. Silkkaa nostalgia-arvoa. Levy oli kai äidin pikkusiskon peruja, sillä oli aikanaan joku fiksaatio. Kun se sai kuulla äidin kastaneen mut Kiriliks, se oli kuulemma vähällä juurruttaa mullekin lempinimeksi hiton Kirka. Joko ukin voimakkaan protestin tai silkan onnen ansiosta mä vältyin kaimani kohtalolta.

En vaan jaksanut vaihtaa olohuoneen risahkoon soittimeen kiekkoa, en etsiä pilalle naarmuuntuneiden levyjen seasta niitä harvoja muita kuuntelukelpoisia – niin mä väitin itselleni. Sehän oli vaan taustamelua. Vaan kun mä tajusin urakan jälkeen makaavani ilta-auringon täplittämällä lattialla kuuntelemassa yhtä tiettyä biisiä uudestaan ja uudestaan? Ei sitten mitään toivoa, että sille olisi löytynyt joku kiva järkiselitys.

“En uskonut oo mä hullutuksiin, mystiikkaan ja kuuhun, uuu täysikuu on vain täysikuu…”

Jaa, kenestäköhän tää Taikaa-renkutus mua saatto muistuttaa?

“Ja sitten sä tuut, ja katsot mua niin, uskoisinko muuhun?”

Mä en vieläkään ollut puhunut Hanneksen kanssa mökkireissun jälkeen kunnolla. Vaihtanut pari kohteliasta sanaa, joo, mutta siinä se. Mä en osannut päättää oliko meillä edes mitään puhuttavaa. Hannes puolestaan oli ilmeisesti taas kerännyt mielenrauhansa kasaan, koska se oli vaikuttanut lähinnä tulkitsemattoman seesteiseltä lumiukolta.

“...Kun suutelit mua, en tuntenut sua vaan taaaaikaaaa...”

Tällä kuuntelukerralla CD hyppäsi hiukan ja jäi jumittamaan, niin että Kirka kuulosti laulavan vaan “aaaaaai-aaaai-kaaaa”. Se sai mut järkiini. Nousin lattialta ja totesin, että olipa just täydellinen hetki sulkea levysoitin ja painua tallille.

***

Tallissa oli jo aika hiljaista, kun mä Annen koulurääkkitunnin jälkeen matelin pesuboksiin, vierelläni korskeanleppoisa Paahtis. Mä olin jo heittänyt sen satulan ja suitset veks, mutta hiet oli vielä pestävä pois. Kauempaa mä kuulin Inkerin sadattelevan itsekseen, ja se taisi olla Eedi joka jutteli käytävällä jonkun kanssa synttäreistään. Mannyn, ehkä?

Puheensorinasta huolimatta “Voit seisauttaa liikenteen, oot syypää kaaokseen” soi mun päässäni itsepäisesti. Voi elämä. Mä olin mielihyvin talsinut Paahtiksen kanssa jonon etunenässä maneesilta tallille, sillä ainakin ovien sähkölukkoja iloisesti sulkemaan jäänyt Hannes pysyisi kaukana eikä ehtisi sekoittaa mun päätäni enempää. Mua nolotti edelleen se, miten olinkaan sählännyt vastalaukan kanssa. Ja oikeastaan melkein koko tunnin muutenkin. “Rentouden kautta”, niin kai, istunta ja avut ja ne kirotut nilkat… Uskoin vakaasti, et vaan Paahtisken taidot ja nätinpehmeät liikkeet oli pelastaneet mut täystuholta. Siispä mä halusin keskittyä kertailemaan Annen huomautuksia ja neuvoja, miettimään miten voisin petrata, EN tuntia silkalla läsnäolollaan häiritsemään tullutta Hannesta.

Olin unohtunut pesuhommissa ajatuksiini, mutta Paahtis palautti mut tähän maailmaan – hevonen hamuili mun hiuksiani kuin mitäkin kiharaa heinää. Mä huokaisin huvittuneena ja laitoin sen vähän paremmin kiinni. Joo, mä olin Seppeleelle tultuani joutunut huomaan ylös viistävän kantapääni kautta, että mun kouluratsastustaitoni olivat jotain ihan muuta kuin olin kuvitellut. Tarvaisilla ainoo oikee laji oli esteet, eikä nekään mitenkään tyylikkäästi. Se tuntui tuskastuttavalta, mutta herätti mussa samalla jonkun päättäväisen kipinän -- sen saman, joka oli pitänyt mua hiomassa vaikeampia tanssiliikkeitä viimeiseen asti, silloinkin kun tuntui ettei mikään sujunut ja opettaja katsoi menoa päätään pudistellen. Paahtis kyllä osasi homman jujun, sen tasaisessa kyydissä oli hyvä opetella. Tai olis ainakin, jos mä vielä osaisin olla jännittämättä onnistumista kuin jotain tuomiopäivää.

Orin vaaleanruskeaa selkää huuhtoessani kuulin oven aukeavan ihan siinä pesuboksin vieressä. Nostin katseeni, varmaan joku tulosssa satulahuoneesta? Ei, tietenkin se oli taas Hannes. Mä näin miehen katoavan toimistoonsa, mutta yhtä pian se palasi käytävälle ja äkkäsi mut. Olin viimein sanomaisillani sille suoraan että siihen oli aina yhtä outoa törmätä (mikä olis ollut erittäin outoa multa sanoa, miksi Hannes ei olis pyörinyt omalla tallillaan jatkuvalla törmäilytodennäköisyydellä?), mutta se ehti ensin.

“Teillä meni Paahtovanukkaan kanssa hienosti”, pesuboksin eteen kömpelösti seisoskelemaan jäänyt rokkitukka kehaisi. Mä en ehtinyt käydä läpi ristiriitaisia fiiliksiäni siitä miten kivaaoutoa olikaan taas kuulla sen kivanouto ääni, sillä päälimmäisenä mun päähäni iskostui viimein varmana se, että Eedi oli ollut oikeassa. Hannes ei nimittäin selkeästi tiennyt paljoa hevosista, tai ainakaan kouluratsastuksesta, jos todella oli tota mieltä.

“...Kiitos vaan Paahtikselle”, mä totesin suoraan sydämestäni, jatkoin duunia ja vaihdoin käteeni pesusienen tilalle hikiviilan. Hannes ei kuitenkaan jatkanut matkaansa, vaan jatkoi seisoskeluaan. Teki mieli tiedustella mitä se oli vailla, mutta kysyinkin jotain kätevämpää. “Mä rupean kuivaan tätä, voisitsä ehkä hakee sen loimet? Verkko- ja talli”, mä pyysin ilme peruslukemilla. Oikeasti Kirka-konsertti oli palannut mun päähäni sellaisella volyymilla, että teki mieli huutaa.

Arvon tallinomistaja ei vaikuttanut olevan moksiskaan moisesta jouksutuksesta. Vähän odottamaani pidemmän tovin kuluttua Hannes palasi, mukanaan kasa loimia. Mä kiitin sitä, limbosin riimunnarun ali etsimään käsiini verkkokangasta ja totesin että Hannes oli varmaan napannut vahingossa mukaan pari ylimääräistä. Osa niistä oli saletisti ponikokoa. Se kuitenkin jutteli Paahtikselle hipihiljaa jotain mun säätäessäni loimien kanssa, eikä tehnyt elettäkään lähteäkseen.

“Kerro mulle siitä kivestä”, mä lopulta sanoin, kun sain nostettua katseeni Paahtiksen paketoineista hakasista.

“Mistä kivestä?”, Hannes kysyi, ja mä jostain syystä ilahduin tajutessani sen ilmiselvästi bluffaavan.

“Kivestä joka mystisesti tippu mun päähäni siitä kypärästä jonka hukkasin mökkiin”, selvensin. Mä olin kyllä säästänyt sen, se oli nätti. “Mitä villei voimii sillä mahtaa olla?”

Hannes kuulosti varovaisen ilahtuneelta alkaessaan selittää: “Ametistia. Se voi auttaa rauhoittumaan, mutta paljon muutakin. Auttaa näkemään laajoja kokonaisuuksia selkeämmin... Ja kun kerroit siitä unesta, se–”

“Ai me ei sentään leikitä etten mä kertonut siitä unesta? Mitenkäs muusta?”, mä töksäytin, muka naljaillen. Oikeasti ihan todella halusin tökkiä esille selvyyden, sekä itseltäni että Hannekselta – että hei, mikä juttu, mikä meininki?

Hannes oli kuin puulla päähän lyöty. “Olisitko sä halunnut niin?”

“En, tai siis joo, mut mä–...” Hannes taisi olettaa että mä halusin puhua asiasta vähän hiljempaa, tai toivoi niin itse, sillä se kumartui varovaisesti Paahtista seinässä pitelevän narun ali ja seisoi yhtäkkiä paljon lähempänä. Taas. Suomenhevonen vieressä vaikutti onneksi ottavan odottelun lunkisti, sillä mä tajusin haluavani seistä siinä Hanneksen lähellä edes hetken pidempään. Mä madalsin ääntäni, tarkkailin Hanneksen ilmettä ja jatkoin: “Mulla oli kivaa. Mut en todellakaan tiedä mitä tässä kuuluis tehdä, tai kannattais, tai mitä sä aiheesta ajattelet.”

Hannes oli hetken hiljaa, sen silmät kävi mietteliäästi jossain tyhjyyttä tuijottelemassa. Sitten se katsoi taas mua, omituisen vakavana, ja mä toivoin kuolettavan kovasti että ehkä se sanoisi jotain mihin tarttua. Jotain selkeää, konkreettista? Turha luulo.

“Ei ainakaan tarvitsisi vältellä”, Hannes vastasi. Mä olin kai sanomassa olevani väsynyt kaiken maailman outoihin katseisiin ja ympäripyöreyteen, enkä todellakaan vaan Hanneksen itsensä takia. Niin se tuntui aina menevän kun mä kehitin tunteita  -- OK, ei vähiten siitä syystä etten mä kai itsekään osannut olla kovin selkeä, mutta silti. Kaipasin jotain paljon suoraviivaisempaa, niinkuin vaikka siellä mökillä, mutta milleköhän suoralle tässä oikein olisi voinut suunnata tekemättä itsestään ihan totaalista pelleä? Hannes kuitenkin yllätti. Se vei toisen kätensä hellästi mun hiuksiin, ja mun sydämeni rupesi taas jyskyttämään tuhatta ja sataa, mitä se-

“Tässä on kuolaa?” mies totesi, pyyhkäistessään mun päästäni rauhallisesti minkälie hoitohevoseni suupielestä irronneen limaisen heinänkorren. Mulle riitti. Pakotin itseni liikkeelle, pujahdin Hanneksen ohi ja nappasin Paahtiksen narun irti seinästä. En ehtinyt katsoa käytävälle kuin vasta mutistuani: “Joo eli kiitos kivestä.”

Käytävällä meidän edessä seisoikin kunnon trio. Inkeri, Manny ja Eedi tuijotti pesuboksin suuntaan kuin paikoilleen jähmettyneinä. Sitten Inkeri vaikutti muistavan olevansa missiolla, sillä se vilkaisi äkäisenä Hanneksen telineelle huolimattomasti heittämää kangaskasaa.

“Tarviitko sä näitä johonkin, vai joko mä voisin saada Siirin loimen takaisin?”, se ärähti. Inkerin vieressä Manny näytti huvittuneelta, Eedi siltä kuin olis yrittänyt ratkoa palapeliä.

“Hannes varmaan toi mitkä löysi lojumasta. Ei ne onneks kauas kadonneet, Siiri ei varmaan ehtinyt paleltua”, yritin kuulostaa diplomaattiselta mutta “vittumainen” oli varmaan lähempänä sitä mikä tuli ulos. Mä muistin kuulleeni jotain Inkerin ja Riiniksen rähinöinnistä pesuboksista, ja välttääkseni mahdollisen uusinnan mä talutin Paahtiksen äkkiä boksiinsa. Kuka ties missä poniomistajan vihanhallintaongelmien rajat meni, olinhan mä nähnyt sen brutaalisti murskaavan puhelimensakin Lyytin juhlissa. Ei myöskään yhtään huvittanut antaa Mannylle yhtään lisää syitä pitää mua ihan pimeänä tyyppinä.

Eedi seurasi. “Oltiin just lähdössä, hyvä et Siirin loimi löyty. Mitä te-” se aloitti mun heittäessäni jäähyväisiä Paahtikselle.

“Joo, hyvä juttu. Hei hurjan paljon onnea!”, mä väistin vähän töykeästi sitä mitä se ikinä olikaan sanomassa, siltä varalta että Eedi oli kysymässä Hanneksesta. Olinhan mä uskoutunut sille unestanikin, se jos joku tajuaisi mitä oli meneillään. Se olisi huono asia, öö, syystä X?

Eedi ei varmasti ollut tyhmä, mutta armollinen sentään. Se kiitti ja naurahti jotain siitä miten Röstin kanssa lahnailu oli kyllä ollut varsinaista juhlaa, ja mä lupasin merkkipäivän kunniaksi tarjota lasilliset tai maastoseuraa koska vaan. Kun me jätettiin Paahtis yöpuulle ja lähdettiin pihalle, käytävä oli jo tyhjä. Mä en halunnut tietää, mihin kuoppaan Inkeri ja Manny oli Hanneksen haudanneet.

Kotimatkalla mä mietin, mahtoiko ametisti suojella myös karmean luokan korvamatokappaleilta. Tai ehkä mun pitäisi tunkea se taskuuni seuraavan kerran kun menisin Annen tunnille laukkakäsitteittä tahkoamaan?

[Anne]

Kiri ja Paahtis koulutunnun jälkeen maaliskuun alussa.

[Kiril]

9.4. lauantai (ja vähän sunnuntaikin) – Karataan sirkukseen?

Sangen levottoman viikon päätteeksi ei tarvittu kuin kolme heppoista osumaa siihen, että mä rupesin taas haaveileen hevosista ja tanssimisesta samassa paketissa.

Eka tikki – mä olin mun helmikuisen alasvalumiseni jälkeen päättänyt opetella hyppäämään Paahtiksen selkään myös ilman jalustimien tai korokkeiden apua. Hyttysen kanssa se oli sujunut, miksei siis Paahtiksenkin? Mitä nyt se oli ainakin parikymmentä senttiä kirppukokoista Hyttystä korkeampi, plus paljon innokkaampi kävelemään alta.

Sehän ei riittänyt, että onnistuin kerran tai pari kipuamaan kömpelösti kyytiin. Ei, koko kevättalven ajan mä etsin sopivia tilaisuuksia koetella sekä mun että Paahtiksen kärsivällisyyttä – kävelytysreissun ohessa, maastoon lähdettäessä tai kouluhöntsäilyn jälkeen, mieluiten kuitenkin niin ettei todistajia tälle toheloinnille ollut liikaa. Eihän tää nyt mikään erikoinen juttu ollut, hevosen selkään kiipeäminen, mutta mulla oli jo päässä täyttä häkää jyräämässä ne "ei riitä että liike toimii, sen pitää myös näyttää hyvältä"-rattaat.

Ekat yritykset oli noloa roikkumis-kampeamista, sellasta joka sai mut miettiin et pitäisi ruveta taas treenaamaan ihan tarkoituksellakin, eikä vaan luottaa siihen et tallilla juokseminen ja huvikseen tanssahtelu estäis lihaskuntoa kuihtumasta pois. Yks viikko Paahtis päätti lähteä ravaamaan mun päästyä just ja just poikittain sen kyytiin. Kuin maailman sinnikkäin jauhosäkki mä roikuin mukana varmaan kierroksen ajan, ennen kuin pääsin pystyasentoon.

Tietenkin mä kokeilin erilaisia tekniikoita. Kynttilänä pystysuoraan ilmaan hyppäämistä (toimi sinänsä, mut kaikkee muuta kuin sulavasti), käsivoimalla Paahtiksen selkään kampeamista (no ei todellakaan onnistunut mun pulkkanaruilla), ja lopulta jopa niin että otin askeleen verran vauhtia ennen kuin ponnistin, ja heilahdin sitten harjasta kiinni pitäen mutkan kautta selkään. Alkuun karmeeta sähläystä, mut lopulta mä totesin vikan taktiikan oikeestaan toimivan parhaiten. Siinä ei ees Paahtiksen satunnaiset leppoisat varaslähdöt haitanneet, kun oli ite jo valmiiksi vauhdissa mukana.

Nyt lauantain harmaat pilveet hohti tallipihan yllä hopeareunuksisina, kun mä hyppäsin Paahtisken selkään – viimein, jes VIIMEIN kuin vettä vaan. Puoliääneen mä höpisin hevoselle kiitoksia siitä miten hyvin se oli jaksanut seistä paikallaan, ja jäin oottamaan että myös Muhkun uus hoitaja Anna olis valmis lähtemään. Se oli ilmeisesti jäänyt kiinni suustaan Eedin kanssa. Hestia oli toissapäivänä saattanut maailmaan sulosen Gaia-varsan, ja siitä riitti puhuttavaa – etenkin Eedille, hontelojalkasen Gainan utelias hönöily tais tehdä Ledin varsomisesta vielä aiempaa todentuntusempaa.

Eedistä puheen ollen, meidän maastoseurue oli kasvanut ja kutistunut hassun nopeesti. Kun mä olin Paahtista sisään tuodessani kertonut käytävällä touhuavalle Eedille lähteväni näyttään Annalle lähipolut (että haluaisko se liittyä seuraan), viereisestä karsinasta oli välittömästi kajahtanut innokas ääni.

“Ai te ootte lähdössä oikeen villii erämaata kohti? Mäkin voisin tulla!”

Mä olin vilkaissut sen suuntaan hämmentyneenä. Ensimmäinen ajatus oli ollut, että se Röstiä hoitanut Justus oli jotenkin ihan totaalisesti muuttunut ihmisenä ja päättänyt viimein lähteä ratsastusseuraks. Vähän tarkemmin katsoessani ja miettiessäni mä kuitenkin tajusin kaks aika olennaista asiaa. Niin, tossa karsinassahan asui nykyään Aileen eikä Rösti, ja aivan, tää olikin joku ihan toinen pörröblondi jätkä. Justusta raamikkaampi, ja selkeesti sosiaalisempi. Se oli virnuillut mulle kaltereiden takaa tuttavallisen iloisena kuin mikäkin kultanen noutaja.

“Joo todellakin, mukaan vaan. Kuka sä muuten–”

“Viljami, tai sano vaan Vili. Että moro! Hoidan tätä Allua tässä. Tai no just alotin, mutta me tullaan tosi hyvin juttuun, ihan kun oltais jo konkaritiimi.”

Eedi oli jostain syystä tyrskähtänyt sille kuuluvasti, ja kehittänyt yskänpuuskan heti perään – ihan kuin peittääkseen kohteliaasti sen, et jokin Vilin sanoma selkeesti huvitti sitä. Varmaan se "hoidan Allua"-lempinimivalinta. Aileen oli mun mielestä ihan liian umpikiltti ja kiva jakaakseen lempinimen Aleksanterin kaltasen urpon kanssa, joten ehkä se nimi ei jäis elään.

“Kiri, moi!”, mä olin esittäytynyt ja varmaan jatkamassa juttua jotenkin, mutta sitten Eedin köhiminen alkoi kuulostaan jo vähän huolestuttavalta.

“Älä tukehdu! Tarviitsä allergialääkkeen, heimlichin tai jotain?”

“Ei kun tää pöly vaan…” se oli saannut koottua itsensä, ja liimautunut kiinni Aileenin karsinan oveen. Kun mä olin kurkannut paremmin Paahtiksen oven yli mä olin nähnyt sen tapittavan Viliä ilmeellä jota mä en ollut Eedillä aiemmin nähnyt. Jotenkin intensiivinen – välkkykö sen silmät uhkaa vai jotain lempeämpää?

Ainakin niillä selkeästi oli joku sanaton yhteys, sillä jo Eedin katseen voimasta Vili vaikutti muistavan jotain.

“Ei tota hei, mä lupasinkin mennä kentällä Eedin seurana vielä tän kerran. Mut törmäillään, metsässä tai muualla!”

Mielenkiintosta. Mä olin jättänyt ne tuijottelemaan toisiaan, ja pureskelin itsekseni sitä kummallista, otteesta lipeävää mutta kielen päällä pyörivää deja vu-fiilistä jonka Vilin tyhjästä pöllähtäminen oli saanut aikaan.

Viimein Anna lakkas kyselemästä Eediltä Ledin varsasta, ja me päästiin tallaan keväisen vetisiä polkuja. Mä totesin mielessäni Annan olevan varmaan puheliain tyyppi johon olin ikinä törmännyt. Se oli kuin joku talkshow-vetäjä jutellessaan ja udellessaan niitä näitä, luontevuudella jota mä huomasin sekä ihailevani että kadehtivani. Edes meidän ylle hiipinyt sadekuuro ei vaikuttanut harmittavan sitä.

“Jos Suomessa ja Englannissa jotain on samaa, niin tää sää! Ihan perseestä, mut tosi kodikasta”, se nauroi Muhkun leveestä selästä käsin.

Me mentiin vaan lyhyt lenkki, mutta tallille saapu silti kaks läpimärkää ratsukkoa. Mä olin kuitenkin naurettavan hyvällä tuulella – ehkä mä pidin sateesta, ehkä onnistunut sirkustemppuilu Paahtiksen kanssa lämmitti mieltä vieläkin, ehkä Annan ja sen Vilin aurinkoisuus ehti tarttua muhunkin.

Tai sitten, mä mietin ajatuksiani varoen, oli vaan kiva miettiä perjantailauantain kiireisten työvuorojen välissä jotain muutakin kuin Fleimissä venaavaa epämukavaa tunnelmaa. Tai sitä, että ilmeisesti Taina oli ruvennut käymään Ruskamäellä säännöllisesti, mutta blokannut mut nyt uudestaan instassa. Jos en olis alkuvuodesta ruvennut hoitajaksi, olisin kai jo sillon viikko sitten pakannut kamppeeni ja muuttanut takasin kaupunkiin.

Ehdottomasti parempi silti näin, mä totesin Paahtiksen tunkiessa sateesta kostean turpansa rapsutettavaksi.

***

Toka niitti – mä selasin oleskeluhuoneen pirttipöydän ääreen jätettyjä valokuvia, joissa Salma temppuili Blissin kanssa kuin joku lupaavasti aloitteleva sirkusprinsessa. Mä olin vasta hetki sitten saanut niskaani ne lokerikossa luojan kiitos venanneet lämpimät vaatteet, ja tullut oleskeluhuoneeseen siinä toivossa että tää ihanan vahva kahvi ehtis elvyttään mut töihinlähtemiskuntoon.

Oleskeluhuoneen sohvalla Kurre täytti tärkeän näköisenä jotain papereita. Abriannan lettipäinen kaitsija, Saaga, söi eväitään pöydän toisessa päädyssä. Se oli heti utelemassa Kurrelta tietoja, ja vakavana porkkanapää selitti:

"Hannabyn reissua varten, Hanami Weekin kyytien ilmoittautujalista."

"Oi, sä varmaan osallistut Pinjalla?"

"Juu, ja Tellan groomiks meen kanssa."

"Pääsispä."

Mä kurottauduin vilkasemaan listaa. Eedi oli ihan vähän aikaa sitten maininnut osallistuvansa jollain Ilvessuon hevosella, sillä ei ainakaan listan mukaan näkynyt olevan groomia. Tarvitsikohan se vielä apua? Piti muistaa kysyä.

Ajatuksen keskeytti kuvia tutkimaan palannut Saaga.

"Oi mäkin haluun vikeltään!", se haaveili ääneen ja murusteli välipalakeksiä kuvien päälle. Vikeltään? Niin, sitä se kai oli, toi temppukoulumeininki. Mä tajusin etten tiennyt vikellyksestä juuri mitään, mutta ainakin Salmalla ja Blissillä näytti olevan hauskaa.

En ehtinyt miettiin asiaa sen syvällisemmin, kun Cella pöllähti oleskeluhuoneeseen pyytämään jeesiä Kleopatran kanssa. Mä kiskoin alas kahvinjämäni ja lupauduin mukaan, tietämättä ihan tarkalleen että mihin. Ehkä se yrittäis opettaa lehmän lentämään?

***

Kolmas oljenkorsi – mä olin kävellyt töistä kotiin jo tunteja sitten (vaikka olinkin lusmuilustani syyllisyydentuntoisena jäänyt hommiin aina pilkkuun asti ja sen yli), mutta vieläkään ei nukuttanut. Liian levoton olo, ihan kuin suonissa ois taas kuplinut jotain sähköä. Ennen mä olisin ehkä raivannut olohuoneeseen tilaa, pistänyt stereot täysille ja yrittänyt tanssia itseni tarpeeksi väsyneeks. Nyt oli kuitenkin pidettävä mielessä, että Anton ja alkuviikosta Savusalontielle muuttanut Ada saattais hyvinkin hirttää mut, jos herättäisin ne moisella.

Niinpä mä makasin edelleen olohuoneen sohvalla tapittamassa puhelintani, kun havahduin portaita alas hiipiviin askeliin. Oviaukkoon ilmestynyt Ada tuijotti mua vähän hämmentyneenä. Mä tajusin hyvin, miksi – olinhan mä edelleen työvaatteissani, olihan kello jotain seitsemän sunnuntai-aamuna.

“Huomenta, hei oota sekka niin mä keitän vettä”, mä kiirehdin sanomaan ja kiemurtelin ylös siitä maailman epäergonomisimmasta asennosta johon olin jumittunut.

Hetken kuluttua Ada istui muumiteemukillisensa kanssa nojatuolissa, kääriytyneenä vanhaan överikirjavaan villavilttiin kuin viittaan. Mä panin muistiin, että täällä todellakin oli liian kylmä aamusin muidenkin kuin mun mielestä. Pitäis ehkä tehdä asialle jotain. Mä join sohvalla pikakahvia, sillä tavallinen oli loppu ja mä arvelin ettei enää kannattanut nukkua. Pitkän tovin tätä rauhallista aamunsinertävää hiljaisuutta rikkoi vaan Antonin vaimea kuorsaus. Tai ehkä se oli savupiippu joka pihisi ja rohisi, en ollut totta puhuen ihan varma.

“Oliko sulla joku hyvä sarja kesken? Mä valvoin kerran yhden sarjan parissa koko yön, kun se oli niin koukuttava. Tai ehkä mua jännitti seuraavan aamun kisat vielä silloin”, Ada pohti.

“Been there done that”, mä naurahdin hiljaa. “Mut ei, mä juutuin googlen ja youtuben loputtomaan suohon.”

Ada loi muhun kysyvän katseen.

“Jotenkin jumituin ottaan selvää vikellysjutuista.”

Meidän syvennyttyä juttelemaan vikellyksestä, Blissistä, Adan esteratsastustaustasta ja muusta sen sellaisesta, Anton raahusti ohi ohimoaan hieroen vessaan, vessan kautta seuraan.

“Jatkakaa toki, mutta kiitos jos ootte armollisia niin älkää puhuko yhtään enempää voitokkaista esteponeista näin aikasin aamulla", se murahti rojahtaessaan mun viereen sohvalle.

Armoa me tietenkin annettiin, vaikken mä yhtään tajunnutkaan, miksi. Ehkä mulla oli liian kiire miettiä mitä Paahtis mahtaisi tykätä, jos mä yrittäisin seuraavaksi heitellä sen selästä voltteja ihan tarkoituksella. Tuskin hyvää, mutta jotain muuta mun pitäis selkeästi keksiä tän ylimääräisen energian purkamiseks.

[Kiril]

Maanantai 25.4.2022 - "Aina saa haaveilla!"

(Kun maailmanlopun jälkeen paistaa aurinko, se paistaa kai suoraan silmiin)

Oli se haavekuva, jossa mä ryntäsin tallille aikaisin aamulla – maassa oli vielä kastetta, linnut piti kenraaliharjoituksiaan. Paahtis juoksi häntä lippuna liehuen tarhan portille mua vastaan. Ei ketään Holmia mailla halmeillakaan, rauhassa mä sain harjata ja varustaa ikävöimäni hevosen.

Kavioiden alla rahisi ensin sora, sitten hiekka, lopulta kumisevan pehmeä metsämaa. Ekoja lehtiään puskevien puiden läpi taipui varovainen auringonvalo, maalaten viiruja edessä aukeavalle polulle. Paahtis lensi kuin unelma, silkan ajatuksen voimalla me tanssittiin pohkeenväistöjä ja hallittuja kiemuroita poikki leveiden peltoteiden. Kun edessä aukes silmänkantamattomiin jatkuva suora, kuin kuivunut pala merta, mä nousin seisomaan jalustimille ja annoin hevosen venyä vauhtiin.

Viima puri kasvoja, Paahtis juoksi iloisena kuin keväinen puro. Pääsiäisleiri ja kulunut porttikieltoviikko jäi kauas meidän taakse, ne yski pölyä ja tukehtui siihen. Elämä ei jumittanut palana kurkussa, se sulki silmänsä nauttiakseen vauhdista. Niin tein mäkin.

Pitkin ohjin takaisin tallille, Paahtis pärski tyytyväisenä ja kääntyi pukkaamaan mun polvea turvallaan lempeästi. Tallin käytävällä mä kuulin että Aleksanteri oli valmistunut etuajassa ja muuttanut pysyvästi Helsinkiin. Joku kertoi, ettei sitä ollutkaan sattunut pahasti, se oli vaan esittänyt. Kaikki nauro ja kukaan ei katsonut mua kieroon.

...Sitten on tää todellisuus, jossa mä viivyttelen Seppeleeseen lähtöä koko iltapäivän, alkuillan, lopulta on jo vähän kiire. Miksi mulla on aina kiire?

Paahtiksen sijaan mut on juossut kiinni kai univelka. Viikon aikana vuorokausirytmi on kääntynyt vielä kummallisemmaksi kuin mihin Fleimissä työskentely on sen jo valmiiksi vääntänyt, joten mä nukuin pitkään ja makasin sängyssä vielä pidempään. Levottomilla parin tunnin unilla ja pätkittäisillä päivätorkuilla ei taida jaksaa loputtomiin?

Mä tiedän, että bussi toisensa jälkeen menee ohi. Silti vitkuttelen yöpuvun vaihtamista tallikamppeisiin, juon kaikessa rauhassa ison kupillisen sitä Adan teetä josta oon salaa alkanut tykkäämään, venyttelen huolellisesti kuin aikoinaan ennen pitkiä tanssitreenejä (vaikka enhän mä tänään edes pääsis ratsastamaan).

Tallilla kiroan, etten tullut ajoissa. Jo piha kuhisee – tuntilaisia, niiden kuuliaisia taustajoukkoja, hoitajia ja hevosenomistajia. Ketään en uskalla katsoa silmiin. Tilanne sisällä ei oo yhtään sen helpomminlähestyttävä, mä en usko että pelkästään kuvittelen silmäparit selässäni ja supinat sen takana. Ainakaan kaikkia niistä. Jos ratsastuskouluilla jokin leviää flunssaakin nopeammin se on juorut, sen mä olin jo Tarvaisilla oppinut.

Sinne mä en vaan ollut koskaan palannut, kun olin kerran saanut syyn kadota maisemista.

Paahtis on oma rakas itsensä, mutta mä niin jännittynyt ja sulkeutunut fiilisten sekamelska, ettei me oikein löydetä yhteistä säveltä. Siltä on kai vikat talvikarvat irtoamassa, sillä se ei meinaa millään sietää harjausta mahansa alta. Harmi vaan, että karvat just siellä on itsepintaisen ravan peitossa. Mä pelkään että se on unohtanut mut, tai ainakin kantaa mulle jotain kaunaa sekin.

Sitten se yks tomera Paahtisfani-junnu ilmestyy sädehtien ovelle.

“Mä sain Vakun tänäänkin tunnille!”, tää Aida-Alina ilmoittaa. Mä katson sitä hämmentyneenä, Paahtiksen viereen kyykistyneenä. Jos se sai tunnille jonkun Vakun, niin miks ihmettä se siitä mulle tuli ilmoittamaan?

“Vaku, niinku Vanukas. Paahtovanukas”, Aino-Alisa selventää kuin itsestäänselvyyttä, ja rupeaa rupattelemaan hevoselle ylioppilaskirjoituksistaan. Pitäis kuulemma päntätä vielä fyssaa ja hissaa ja matematiikkaa, että olis mahdollisuudet ainakin viiteen ällään. Mä mietin, että varmaan ainoa syy miks Alina-Aida ei ole Paahtiksen hoitaja vaan mä, on se omituinen fakta että jotkut todella käyttää abivuotensa opiskeluun.

Oliskohan se napannut pestistä kiinni koulukiireistä huolimatta, jos mä olisin väliaikaisen porttikiellon sijaan saanut lähtöpassit koko tallilta?

“Porukat vähän vihjas, et saisin ylppärilahjaks vaan lisää vastuita. Ehkä ne käärii sut–”, Ada-Alva sukii Paahtiksen (Vakun??) kylkeä rivakoin ottein, “-- lahjapaperiin. Aina saa haaveilla!”

Mä kuuntelen ja hymyilen ja toivotan onnee pänttäysrupeamaan. Sitten tuntuu parhaalta idealta jättää Alva-Ada oman onnensa nojaan. Mä nimittäin pelkään, että jos mun ilmeessäni välähtää rahtunenkin jotain negatiivista, se ruokkii juoruja mun riidanhakusuudestani tai jotain.

Toimiston ovella mua hymyilyttää vähän, mutta tietenkin ohitan sen kuin ei mitään. Etenkin kun muistan Emmyn. En tiedä miten pystyn kohtaamaan sen seuraavan kerran, haihdun varmaan olemattomiin silkasta häpeästä.

Myös oleskeluhuoneen ovelle haahuiltuani meinaan tehdä täyskäännöksen. Siellä on mahdotonta leikkiä kiireistä, enkä mä enää vois vältellä kaikkia vain välttyäkseni siltä tiedolta, kuka enää suostuu kunnolla puhumaan mulle ja kuka kyräilee. Uukkarin tielle kiilaa kuitenkin mun takaani portaista rymistelevä kaksipäinen koira, joka vastaa nimiin Valtteri ja Lyyti.

“Moi! Siel on kuulemma pullaa, minnuu niin nälättää. Ootko työ tulossa vai menossa?”, Lyyti-pää tervehtii kuin taivaanlahja. Mä oon tehnyt sen viime viikolla lähettämästä Paahtis-kuvasta taustakuvani.

“Menossa kai”, mä mutisen hämilläni tästä välittömän ystävällisyyden ryöpystä. Lyyti oli ollut meidän "ai mikä porttikielto, kun et maastoon pääse?"-puhelun ajan toruva mut diplomaattinen, lopulta niin ymmärtäväinen että mun sydäntä ja suupieliäni kivisti. Silti mä arastelen tallikaveriani vähän. Onhan se Mannyn hyvä ystävä (ei sillä tavalla), ja (lauantaina koirantalutuslenkillä vastaan aika helvetin hyytävänä tullut) Manny Aleksanterin parempi puolisko – kaatuisko ne dominot suoraan inhoksi mun niskaan, kun Lyyti kuulis Allun version tapahtuneesta?

Valtteri näyttää tuttuun tapaan siltä kuin olis just astunut jostain hienosta ratsastuskampekatalogista, ja nyökkää mulle tervehdykseksi. Sen ilme on hämyn tutkiva, ihan kuin se yrittäisi arvioida voiko juorut pitää paikkansa.

Kaksikon vanavedessä mä laahustan oleskeluhuoneeseen. Rusinapullasta on jäljellä raato, ja mä muistelen että ainakin siinä mummille leipomassani kulitsassa rusinoiden ja mantelien oli kai tarkotus merkata syntisiä tai jotain. Outo tehtävä höysteiden vastuulle annettavaksi. Mä en nouki niitä omasta ohuenkuivasta siivustani, vaikka mieli tekis. Kyyhötän pirttipöydässä Lyytin ja seinän välissä, vilkuillen ovea vaioharhaisesti. Ihan kuin Aleksanteri saattais koska vaan paukata siitä sisään ja vaatia kostoa.

Saan kuulla, että se leirillä ollut Anni on kai just palannut Lailan hoitajaksi. Että Vappukin sai hoitajan heti leirin jälkeen, eikä kukaan tiedä onko kukaan kertonut sille sen hoidokin pääsiäisseikkailuista. Kun konsepteja "leiri" ja "pääsiäisseikkailut" ollaan käännelty kuulumisten lomassa tarpeeksi, on selvä etten mä selviä oleskeluhuoneesta kuin mitään ei olis tapahtunut.

“Älä ota tätä pahalla”, sohvalle reteästi makoilemaan käynyt Valtteri alottaa, “mutta mä luulin että se porttikielto oli kaks viikkoa?”

“Niin, Vili kävi aamulla täällä kun ne palas westernweekseiltä ja heitti, et vois yrittää piiloutua Ailenin harjakassiin, kun ei kuulemma huvittanut häipyä kotiin jumittaan vielä toiseks viikoks”, kahvinkeittimen vieressä päivystävä Anna liittyy keskusteluun. Se ja Valtteri vaihtaa keskenään huvittuneita silmienpyörittelyjä, ja mä veikkaan että sillä on jotain tekemistä niiden yömaasto-pelastuspartion kanssa.

“Mä luulin että sä katosit omaehtosesti, siis kun Hannes ei kuulemma suostunut antaan sulle porttikieltoa ollenkaan”, Anna jatkaa naamioiden kysymyksen kevyeksi toteamukseksi, mutta selkeästi se on utelias.

Mä pyörittelen lähes tyhjää kahvikuppiani, tuijotan puolikuumaista rengasta joka sen pohjaan jää, enkä tiedä mitä vastata. Haluaisin taas vaan kadota näkyvistä. Niin, mun ei todellakaan kuuluis olla tällä enää tai ainakaan vielä, Anna ja Valtteri on varmaan ihan oikeessa.

Mä en ole kuullut mitään Liekkijärven poliisiasemalta, joten ehkä Aleksanteri vaan odottaa et voi tulla heittämään mulle haasteen päin naamaa?

“Eri tapaus, eli eri porttikielto sit kai. Viikon Emmy mulle heitti”, mä paljastan lopulta ääni varovaisen neutraalina, ja yritän sitten äkkiä sympata hulivilikaksikkoa kääntääkseni huomion takaisin muualle: “Kaks viikkoa on kyllä hirveen pitkä aika, ainakin jos ei pääse western-reissulle välissä. Pitäisköhän lähettää Julille kuva Windistä nyt kun se on kotiutunut?”

Koska se on vaan kätevä tekosyy vaihtaa aihetta. Koska mä yritän leikkiä etten edelleen oo vittuuntunut Juliin. Koska mä haluan olla hyvä tyyppi, siitä huolimatta etten selkeästi ole.

“...Juli kuulemma lopetti tallilla käymisen kokonaan”, Valtteri paljastaa omituisen synkkänä.

Tää informaatio ei sovi yhteen sen kuvan kanssa, minkä oon Julista saanut. Ei ulossavustaja-Juli häipyis vapaaehtoisesti, eihän?

Kaiken järjen mukaan mun pitäisi olla huojentunut, täysin nahoin ilonen Cellan puolesta. Erävoitto, niinhän? Yhtäkkiä kuitenkin tuntuu taas etäisesti siltä, kuin olisin just kaahannut oman kisasuoritukseni silkalla tuurilla läpi, istuisin turvassa katsomossa ja näkisin, kun kaikkensa yrittänyt ratsukko kaatuu suoraan kohti tuhoa.

Epäreilu. Epämukava. Epätoivoisen epätodellinen epäfiilis.

Fiiliksen ravistelee äkkiä kauemmas Lyytin järkevä, päättäväinen toteamus: “Sitä suuremmalla syyllä Juli varmaan tykkäisi kuvasta, syökää työ loppuun niin mennään!”

Ennen kuin mä ehdin harkita Windinkuvausreissulle lähtöä, mä näen oleskeluhuoneen ikkunasta Aleksanterin. Tietenkin se on tallilla ja tietenkin mä livahdan toisella suunnalla olevasta ovesta pihalle, niin huomaamatta kuin pystyn. Mielummin mä nimittäin kidutan itseäni katselemalla Aida-Alinan ja PaahtiksenVakun loistokkaasti sujuvaa tuntia, kuin vahingossakaan törmään Alluun tai ainakaan jään sen kanssa kaksin. Tallissa on liikaa lukittavia ovia ja autioita nurkkia.

[Kiril]

20.5.2022

Seppele Cup I

"Onnea tarvitaan"

Koulukisanoviisin haastattelu, yksinoikeudella KIRI FM:n iltapäivälähetyksessä

---

Hei heinäväki, HORSES ON FIRE tarjoaa kevään hoteimmat alennukset! Supersuositut liekkikypärät JOPA 5% ALENNUKSELLA. Horses On Fire: kun Hööks haukotuttaa, autamme joka kopukkaa.

🎵 THIS HORSE IS ON FIRE, THIS HORSE IS ON FIRE...🎶

---

Oikein aurinkoista perjantai-iltapäivää vaan kaikille! Aivan hetken kuluttua meidät kisatunnelmiin tahdittaa Tuiskun "Tärkeintä on voittaa", mutta kuunnellaan ensin muutama sanan suoraan pääkallopaikalta. Mitä kuuluu vuoden 2022 Seppele Cupin ensimmäiseen kisapäivään?

Juuri nyt kisapaikalle kuuluu tutustumissarjan tutinaa! Ilma roikkuu täällä pilvipoutaisena ja kutkuttavan kaoottisena. Haastateltavana minulla on tässä Seppeleen oma kultapoju, Paahtis, ja tietenkin myös ratsastajansa Kiril Rautiainen. Kerrohan, Kiri, mihin luokkiin olettekaan osallistumassa?

– Tota, öö, hei. Tutustumissarja, helppo bee ja viiskyt senttii! Tässä just yritän kerrata tota koulurata. Kun siis näin yöllä unta, jossa unohdin sen heti lähtömerkin jälkeen, hyppäsin alas Paahtiksen selästä ja rupesin hätäpelastukseks vetämään jotain balettikoreografiaa. Mut sitäkään mä en sit osannut.

Sangen mielenkiintoista! Sinulla näyttääkin olevan aikamoiset puolikuut silmiesi alla. Vaan niitä ei onneksi tuomarinpöydästä huomaa, varsinkaan kun tämä ratsusi tässä suorastaan kimmeltää.

– Pitää varmaan pyytää tää glitterspray-merkki sponssaamaan seuraaviin osakilpailuihin, jos en kuole häpeään näissä ekoissa.

Ehdottomasti, ehdottomasti. Kuvailisitko kisapäivän tunnelmaa muutamalla sanalla?

– Jännittää. En tajunnut, et Seppeleestäkin saa tehtyä näin hienon ja virallisen näkösen. Paahtis on kans ihan kummallisella tuulella tänään, steppailee ja hirnuu kuin mikäkin Don Juan. Jännittää, sanoinks mä sen jo?

Jännät paikat, siis! Osaatko kertoa, mikä jännittää tällä hetkellä eniten? Radan unohtaminen?

– Ei kai, se oli ehkä vaan painajainen? Kyllä mä yleensä sit tosipaikan tullen muistan koreografiat. Et treenatessa unohtuu kaikki, mut sit lopulta on vaan pakko keskittyä ja osata. Sit jos ei osaakaan, pitää vaan hymyillä ja näyttää itsevarmalta ja soveltaa. Eikai tää nyt voi niin hirveästi tanssiesityksistä erota?

Niin, no... Onko totta, ettet ole eläessäsi osallistunut yksiinkään kouluratsastuskilpailuihin?

– Olihan mulla ne yhdet leirikisat. Jotka meni–... Ne meni, en muista juuri mitään. Mut nyt en ainakaan oo krapulassa enkä missälie putkiaivotilassa, untakin sain jopa sen pari tuntia. Et ei meillä voi huonommin mennä, eihän?

Aivan, aivan, sinuna koputtaisin kyllä silti puuta.

– Ookoo, mut taikausko ei taida paikata ainakaan puutteellisia taitoja.

Hys, ei siitä haittaakaan ole! Noin, se puuaita kelpaa oikein mainiosti, koputahan sitten kolme kertaa. Onhan tässä myös ollut aikaa harjoitella – olet varmasti valmistautunut kisoihin jo pitkään?

– Niin siis, joo… Oonhan mä nyt kevään mittaan yrittänyt käydä enemmän nimenomaan koulurääkkitunneilla. Ja sit ollaan tietty treenattu vähän itsenäisestikin. Pari päivää sitten mä tulin tallille ihan sikamaisen aikasin ja yritin vetää kentällä läpi jotain netistä löytynyttä kouluohjelmaa, Paahtis ois halunnut jatkaa suoraan läpi kuvitteellisen tuomarinpöydän kohti aidan takana pilkottelevia ruohoja. Mutta et oikeestihan mä ilmottauduin vasta ihan viime hetkellä.

Oh, spontaania! Mistä sitten sait päähäsi lähteä mukaan kilpailemaan? Sinähän taisit Seppeleeseen tullessasi kertoa, että olet vain rennon hauskanpidon perässä. Kisoista stressaaminen ei kuulosta kovin rennolta, eihän?

– No mä olin just groomina kisareissulla, jotenkin se fiilis kai tarttui? Mun muistot kisaamisesta oli paljon ankeempia, mut sit kun näki miten innoissaan muut oli, ajattelin et hitto miksei.

Nyt kuulostaa kyllä siltä, että jätät jotain kertomatta.

– Ellet olis vaan tarkoituksella kuviteltu ääni mun päässäni, järkyttyisin siitä, miten hyvin mua luet.

Niin, onneksi olet hyvä keksimään täysin turhaa ajateltavaa silloin, kun pitäisi keskittyä johonkin tärkeään. Kuten siihen koulurataan.

– Sähän sen tiedät. Niinku senkin, et Adan ja Antonin ja muiden superkisaajien hype ei vielä saanut mua innostuun ajatuksesta tarpeeks, mut sit kun Hannes pyys…

Aivan, sinä oletkin aina ollut tragikoomisen miellyttämisenhaluinen, vaikka ei sekään vielä selitä tarpeeksi. Mutta kerrohan, oliko tässä nyt sitten minkään sortin järkeä?

– Ei todellakaan. Ihan helvetin huono idea, yksittäiset mokatut kisat nyt vois unohtaa, mut että oikeen osakilpailuja? Wow, nou.

Ja kuka olikaan tuo juuri äsken verryttelyyn ohitsesi viilettänyt kilpakumppani, joka veti huippupisteet ainakin suuntaasi murhaavasti mulkoilusta? Aleksanteri Holma Rjubitsialla, aivan. Teillähän on tiettävästi ollut kahnausta. Ettet sittenkin haluaisi vain nokitella?

– En kommentoi.

Etpä tietenkään, mutta nuo kireät leukaperät kertovat kaiken tarpeellisen. Mitä luulet, romahtaisiko maailma jos myöntäisit edes itsellesi, miten kipeästi haluat pärjätä tänään?

– Kuka nyt ei haluais olla hyvä? Mut ei mulla oo varaa kunnianhimoon, niin että antaisit mun nyt vaan leikkiä välinpitämätöntä, jooko? Voisin vaikka ratsastaa umpisurkeen radan ja nauraa päälle, et olipahan hauskaa.

Siinähän leikit. Jos palattaisiin vielä siihen aiempaan kysymykseen – mikä tässä nyt on niin kamalaa?

– No en tiedä, eniten jännittää… Eniten nolottaa se, että mä tiedän, että Paahtis osaa kyllä. Et mitä jos mä istun sen selässä kuin joku just alkeiskurssilta päässyt tunari, mitä jos nää kaikki täällä miettii, miks ihmeessä sillä ei kilpaile isommissa luokissa joku parempi. Mitä jos se yks "hihii haluun Paahtiksen valmistujaislahjaks"-junnulahjakkuus päättää kiilata väliin?

Se siitä välinpitämättömyydestä. Eikö tuollaisesta kannattaisi murehtia vasta sitten, kun luokan nimessä ei ole sanaa “tutustuminen”? Kuinka monta vuotta väititkään ratsastaneesi, eikö tämän kuuluisi olla helpohkoa kauraa?

– Joo ei tarvii muistuttaa. Tää on tää, kun on painottanut ihan liikaa esteisiin. Tai et ei kunnolla ees esteisiin vaan siihen, miten kaahataan rataa läpi ja roikutaan tuurilla kyydissä. En mä osannu puoliakaan näistä ohjelmaan kuuluvista perusjutuista kunnolla, kun tulin Seppeleeseen. Eli joo, ehkä mä haluan todistaa oppineeni taatusti edes tän verran. Etten olis kävelevän katastrofin lisäks vielä huono ratsastajakin.

Uskotko siis pärjääväsi?

– Uskon et Paahtis menee niin nätisti kuin mahdollista ja et mä en silti vieläkään osaa kertoo sille, miks vaikka etukenossa juokseminen ei oo hyvä idea.

Pessimisti ei pety ja optimisti oppii, niinhän se menee. Mutta hei, siellä taidetaan nyt kuuluttaa seuraavaa verryttelyryhmää. Taitaa olla aika mennä?

– Voi helvetti, joo. Onkohan nää sykeröt tarpeeks hyvin kiinni? Missäköhän mun kypärä on?

Ennen kuin pakenette maneesille leikkimään ettette välitä voitosta, voisin ottaa vielä yhden kommentin korskealta ratsultasi. Paahtis, mitkä ovat tunnelmat siellä satulan alla? Täällä taitaa olla aika paljon vieraita, mielenkiintoisia daameja liikenteessä oripojan vinkkelistä. Onko vaikeuksia keskittyä?

– PÄRSK

Sitä minäkin. No mutta, kiitos oikein kovasti tästä hermostuneesta haastattelusta ja onnea matkaan!

– Kiitos, sitä tarvitaan.

[Kiril]

10.8.2022 - Mahdollisesti eri sivuilla (sivut eri kirjoissa, kirjat eri kirjahyllyissä, kirjahyllyt kaukaisissa galaxeissa)

Kiitos Adan, Antonin ja Valtterin, mun iltapäiväni ei kulu Hanneksesta kriiseillessä, vaan viikonloppubileitä suunnitellessa. Kuuden jäljestä mä kuitenkin oon tallilla, kaikkea muuta kuin valmiina kuulemaan sen, minkä tiedän kuulevani. Että Hannes on saanut tietää miten moni meistä jo tietää. Todennut, ettei säätö enää ole vaivan arvoista. Ettei se halua nähdä mua sitäkään vähää, että kertoisi sen omatoimisesti.

Cella viilettää ohi just kun suuntaan toimistolle. Se mulkoilee huoneen ovea ilmeellä, joka tuo mieleen erehdyttävästi yli-innokkaille paijailijoille esittäytyvän Windin. Mut huomatessaan se nyökkää napakasti, melkein kuulen päässäni “Howdy, partner” ja toisen omituisen kehotuksen pysyä turvassa, vaikkei se ehdikään oikeasti sanoa mitään. Vähän matkaa mun liittolaiseni kävelee hassusti sivuttain, niin että voi nähdä, yritänkö mä viestiä sille että SOS. Näytän peukkua ja yritän olla räpyttelemättä silmiäni lainkaan.

Ovella mä harkitsen kääntyväni sittenkin satulahuoneeseen. Voisin kiillottaa Paahtiksen satulaa niin kirkkaaksi että näkisin siitä peilikuvani, ja ehkä sitten muistaisin, miten saatanan säälittävä oonkaan. Kuvittelen vetäväni syvään henkeä rauhoittuakseni, mutta sumupäisestä fiiliksestä päätellen voisin yhtä hyvin hengittää sankan savupilven läpi. Ei unta, mä varmistan puristamalla kynnet kämmeneen.

“Älä hei häivy heti”, mä kuulen sanovani ja haluun saman tien pikaliimata hampaani yhteen.
Hannes ei tietenkään ole yllättynyt kuullessaan mut, mutta sillä on edessään paperipinkka, josta se nostaa katseensa valmiiksi pahoittelevana. Ihan kuin se olis harjoitellut.
“Anteeksi, olen luvannut keskustella Cecilian kanssa Windin piilevästä ravurinsielusta--”, vilkaisu kelloon, “--juuri näinä hetkinä.”
“Se oli tekosyy, mun puolesta", sanat on kuin liian sakeeta puuroa. "Että sori en haluu vaatii liikoja, mutta voisitko ees ihan nopeesti selittää, miks oot ignoorannut mua kohta kaks viikkoo?”

Hanneksella on sen keräilen itseäni viisaaksi ja vakavaksi ja vaikeatulkintaiseksi-ilme. Mä haluan ravistella sen irti, saada puheille version, joka ei niin saamarin tarkasti mieti, miten pitää koko maailma kasassa ja rauhallisena silkan tyynen asiallisuuden voimalla, miten olla paras mahdollinen Hannes Mesi. Vaan sen, joka lukee noitapokkareita keskellä isoja hienoja juhlia, intoilee mistä haluaa ja voittaa yllytettynä vaikka keppihevoskisoja. Voisin yrittää istua sen viereen, kiskoa sen ylös ja halata. Voisin ehkä tarttua Hanneksen käteen ja rikkoa sen epämääräisen jään, joka on hohkannut kylmää meidän välissä inhottavan pitkään. Sen sen sijaan seisoa jumitan jähmeänä niin kaukana työpöydästä kuin pienessä toimistossa vain saattaa. Tietenkin Hannes kiertää kysymyksen ja tarttuu johonkin ihan muuhun.

“Tietääkö Cecilia?”, Hannes kysyy kuin kysyisi säästä, mutta tietenkin mä tiedän, mihin se viittaa.

“Ei. Joo. En oo varma. Liinu möläytti yhdelle bileporukalle, mutta ehkä osa piti sitä vaan huonona vitsinä…”

Mua kaduttaa, etten sillon kiistänyt asiaa kovemmin. Kaduttaa, etten huijannut Liinua ja Salmaa keväällä paremmin, että olin niin häkeltynyt kuullessani Allun mainitsevan mut, Hanneksen ja rakkauden samassa lauseessa, että paljastin sille vahingossa totuuden. Kaduttaa, että menin kertomaan Eedille itse. Ehkä ilman kaikkea sitä ei oltaisi tässä. Hannes ei näytä yllättyneeltä, mutta mä mietin, järkkyykö sen mielenrauha pahasti naamion takana.

“Aikaisemmin olit sitä mieltä, että ehkä meidän olisi parempi lopettaa”, se lausuu pitkän, mietteliään tauon jälkeen. "Ennen kuin liian moni saa tietää."

“Joo, ja sitten sä pyysit, ettei puhuttais asiasta vielä, ettei tehtäis mitään hätiköityjä päätöksiä.”

“Niin”, Hannes nyökkää hitaasti.

Mä otan puolitoista askelta lähemmäs. Hannes huokaa syvään, surumielisesti. Se saa pysähtymään.
“Olen onnellinen, jos olet löytänyt rakkauden muualta.”

“Häh?”

Mun hölmistykseni ei tunnu kuuluvan tähän vakavaan keskusteluun. Kyllähän me ollaan puhuttu, ettei vielä olla eksklusiivisia. Oikeastaan, jos Evgen olisi melkein kuka tahansa paitsi Evgen, mä olettaisin kaiken tapahtuneen perusteella että sen ja Hanneksen välillä tapahtui jotain. Mutta mistä Hannes on keksinyt, että mun tilanteeni olis muuttunut vakavaksi jonkun kanssa, joka ei ole se itse-...? Johtuuko tää kaikki siitä, että Miilo on käynyt Liekkijärvellä?

Sen ja paljon muutakin olennaista selventävää infoa mä saisin varmasti tietää, mikäli Hannes suostuisi ymmärtämään, etten mä osaa lukea ajatuksia, en aina edes mystisenkryptistä arvuuttelua.

Se on vakava kuin kallio sanoessaan: “Ajattelin ottaa hieman aikaa itselleni. Viesteistäsi päätellen sinäkin vaikutit kaipaavan tilaa rauhoittua.”

“Okei?” Tunnen, miten ääni kurkussa kiristyy, sanat tulee ulos liian teräväreunaisina. “Aattelitko infota muakin siitä? Että tarviin tilaa?”

“Joskus emme tiedä itse, mitä tarvitsemme. Silloin mietiskely ja ajattelu ajan kanssa voi–”

Ihan kuin seinälle puhuisi, jos seinä vielä sylkis vastaukseksi aforismeja. Mitä tapahtu hienoille puheille siitä, miten kaikki eripurat on ratkottavissa sieluja avaavilla ja yhdistävillä keskusteluilla? Eikö Hannes vaan yksinkertaisesti halua ratkoa tätä? Oonko ihan hirveä kun toivon, että se olisi edes vihainen tai surullinen tai mitä tahansa, mikä auttaisi ymmärtämään epämääräistä tilannetta edes vähän paremmin?

“Voitko hitto puhua suraan, mä en tajua mitä–!”

“Älä. Huuda.”

Vaikka lausuukin sanat rauhallisen hitaasti, mä yllätyn, että Hannes korottaa ääntään. Oon yhtäkkiä melko varma, ettei mun kurkusta suostu lähtemään pihaustakaan. Se ei enää katso mua silmiin, vaan ulos toimiston ikkunasta.

Hiljaa ja kuristuneesti mutisen: “Mä en kaipaa mitään meditaatiosessiota, vaan ihan oikeita vastauksia", vielä hiljempaa: "Ootko sä okei? Haluutko sä vältellä mua vai jatkaa meidän–... mitä ikinä?"

Sanat venyy ilmassa, kumpikaan ei halua tarttua niihin. Meidän väissä on joku mahdoton kuilu, jota mä en osaa ja Hannes ei joko tajua tai halua kuroa kiinni.

“Sydämessäsi tiedät varmasti vastauksen." Hanneksen ääni on niin täydellisen rauhallinen, että mä mietin, onko tää keskustelu sille vaikea lainkaan. Ehkä se on kaikista kauniista sanoista huolimatta päättänyt ettei jaksa mua enää, ja aikoo siksi ärsyttää mut ulos elämästään.
“En todellakaan tiedä, kerrotko?”
“Kiri.”
“Hannes”, mä kuvittelen mutisevani kylmästi takaisin, mutta oikeasti se kuulostaa vaan lapselliselta.

“On varmaankin parempi, jos lähdet.”

"Ootko tosissas?"

Ei vastausta, ainoastaan tiivis tuijotus ulos ikkunasta.

Mä lähden, toimiston ovi jää auki sillä mä en kehtaa paiskoa sitä. Käytävällä on uskomaton tungos tuntilaisia. Selvitäkseni niistä mä kiskon naamalleni epämukavan lavahymyn, vaikka maailma tuntuu valuvan pois ympäriltä kuin johonkin lokakaivoon. Paahtiksen ratsastajaa seuraavalle tunnille ei vielä näy missään, joten mieli sumeana mä rupean laittamaan sitä kuntoon. Liikeet on mekaanisia, mä huomaan ensimmäistä kertaa ikinä melkein ärsyyntyväni rakkaan hevosen rapsutustenkerjäyksestä. En osaa miettiä kuin: pois täältä. Äkkiä pois täältä, ennen kun hajoon.

Paahtiksen karsina on kaikista lähimpänä toimistoa, ihan siinä vieressä. Siksi mä kuulen, kun toimiston ovi aukeaa, osaan olla katsomatta Hannesta sen kulkiessa ohi tavallista kiireisemmin askelein. Siksi mä myös huomaan, miten ilmoitustaululla norkoillut joukko junnuja rupeaa supattamaan jotain sen häiviyttyä näköpiiristä, huomaan kun ne hihittää. Vilkuilee mua, tajuan.

Boksin ovi kirskuu kiskoissaan, kun mä marssin niiden luo. Tyrkkään junnuista pisimmän käteen pitelemäni suitset, jotka joku on eilisen ja tän päivän välillä onnistunut saamaan käsittämättömään solmuun.
“Jos on aikaa juoruilla, niin oo sit hyvä ja pistä Paahtis loppuun. Kiitos.”

Vintille. Reppu mukaan. Helvettiin.

Korvissa humisee, tinnittää, taukohuoneesta kantautuva puheensorina vois yhtä hyvin olla valovuoden päässä. Etsin kiireellä kuulokkeitani, kun repun etutaskussa mua tervehtii se pieni violetti ametistinpala, jonka Hannes piilotti mun kypärään meidän ensisuudelman jälkeen. Se, jota oon kuljettanut mukanani kaikkialle.

Suojeleva, rauhoittava kivi. Tasapainottaa tunnekuohuja, poistaa kipuja ja rauhoittaa kehoa.

Nyt sekin on vain huono vitsi.

[Kiril]

19.9.2022 - Mitä kuuluu? (Mikäkin mokoma Syksyn sävel soi taustalla säristen)

Siinä kävi just niin kuin mä olin pelännyt.

Tallilla käymisestä tuli taas vähän vaikeempaa, juoruja kimpos korviin kaikkialta. Huhut mun ja Hanneksen jutusta sai taukohuoneen rikkinäisessä puhelimessa absurdeja mittasuhteita, toisaalla naurettavia ja toisaalla ihan hiton inhottavia. Viimeisimpänä olin kuullut, että Hannes oli lahjonut Seppele Cupin tuomarit mun hyväkseni. Se oli jo ihan älyvapaa väite, koska mulla ja Paahtiksella oli mennyt kesän osakilpailuissa erittäin keskinkertaisesti. Joku tuntiratsastaja oli kai kuitenkin nähnyt meidät suutelemassa Fleimin edustalla Seppele-cupin afterrideilla, ja sehän riitti. Ei se varmaan tiennyt tätä tärkeetä infoa eteenpäin välittäessään, että sen onnettomaks kääntyneen hetken jälkeen en ollut vaihtanut Hanneksen kanssa kuin tasan kolme virkettä.

Eka, “Sori väistätkö” – syyskuun ekoja alkuiltoja, niitä joina tajus hämärän jo hyvissä ajoin hiipivän niskaan. En ollut käynyt tallilla aftereiden jälkeen kertaakaan, en ennen kuin sinä harmaana lauantaina pakotin itseni huutelemaan maastoseuraa. Jos Ada ja Anni ei ois heti innostunut ajatuksesta, en tiedä oisinko saanut raahattua itseäni paikalle lainkaan. Mua hävetti – ihan liian monesta syystä, mutta melkein jo myös Paahtiksen heitteille jättämisen takia.

Kun mä palasin kiireellä satulahuoneesta, Hannes jumitti Paahtiksen karsinan edessä. Mies jutteli hevoselle hiljaisella, pehmeellä äänellä ja vissiin esitti ettei huomannut mua. Se veti syvään henkeä kun kuuli pyynnön, rapsutteli liinaharjan juurta kaikessa rauhassa. Katsahti mun suuntaan ehkä noin nanosekuntin, ennen kuin liikahti ja lipui toimistoon.

Keskellä metsäpolkua Adan ja Annin kimot hohti kuin kaks komeeta kummitushevosta. Paahtiksen askel keinui alla tutun tasaisena, se ei vaikuttanut kantavan mulle kaunaa. Vielä satulassakin mä silti mietin, miettikö Hannes mun äänen kuullessaan ennemmin sanoja “Oon varmaan rakastunut suhun”, vai “Ei, tää oli virhe”? Koska kun mä sen nanosekuntin ajan näin sen silmät, pystyin muistamaan vaan sen vatsaa kiertävän katumuksen joka niissä välähti, kun Hannes oli tajunnut että meidät nähtiin.

Ja kun mä sinä yönä suljin omat silmäni, pystyin näkemään vaan mulle kaiken sen sekoilun jälkeen viisauksia ladelleen Hanneksen. Sen sydänjuuria myöten loukkaantuneen katseen, jossa oli silloin välähtänyt jotain täysin uutta. Vihaa, tajusin uudestaan ja uudestaan.


Toka, “Hei mitä hittoa se eilinen sun mielestä oli?” – syystalkoiden jälkeisenä aamupäivänä, kun mä yritin parhaani mukaan pujahtaa tallille sellaiseen kuolleeseen kellonaikaan, ettei kukaan varmasti olis vielä paikalla.

Olin just käynyt noukkimassa puoliksi palaneen, puoliksi litimärän paitani saunamökiltä. Niinpä mulla oli kiire potea itseinhoa ja kirota Julia alimpiin horniin. Asiaa ei auttanut se, että sen tallikaappi irvaili taas olemassaolollaan pari lokeroa musta oikealle. Alviina oli tosi kiva, mutta ehkä vähän liiankin kiva -- tai sitten se ei vaan tiennyt mihin ryhtyi, kun pyysi Julin Charlien hoitajaksi.

Taukohuoneen ovi oli raollaan, kun mä pujahdin sinne kahvin toivossa. Unohdin kuitenkin välittömästi kofeiinivajeeni, kun näin pirttipöydän ääressä rauhallisena istuskelevan Hanneksen. Sen edessä höyrysi kuppi teetä, mikä varmaan selitti, miksi se kuppasi täällä eikä toimistossaan.

Hannes ei väsyneestä ilmeestä päätellen arvostanut kärkästä keskustelunavausta. Veri mun suonissa tuntui jäätyneen paikoilleen kun jumitin siinä ovensuussa, mutta silti paloin halusta tietää, mikä oli Hanneksen käsitys eilisestä välikohtauksesta sen Robertin kanssa. Ajatteliko se oikeasti, että mä olisin seuraavaksi vetänyt Kosmoksen nuhanenäistä omistajaa pataan? Miksi se kutsui Robertia narkkariksi? Mitä se ajatteli siitä, että jopa tallilta ikuisuudeksi kadonnut Robert oli tarpeeksi perillä meidän jutusta irvaillakseen sillä päin tallinomistajan naamaa?

“Tiedät varmasti itse paremmin, mistä riitanne sai alkunsa”, Hannes lausui rauhallisena. Sen nuotissa oli jotain hyytävää.

Ei, en oikeestaan tiennyt sitäkään.

Vintin portaat narisi äkäisinä, kun harpoin ne alas. Hampaita kiristellen muistutin itselleni uudestaan ja uudestaan, että kävin Seppeleessä ihan vapaaehtoisesti, että kukaan ei ollut pakottanut mua rakentamaan koko elämääni Liekkijärvellä yhden tallin ympärille.


Kolmas – “Tota, mitä kuuluu?”, mä mutisin sovittelevaan sävyyn sinä perjantaina, kun odottelin Sisua tallilla.

Mä olin ollut vähän huolissani sekä seikkailutoveristani että siitä vielä enemmän huolehtineesta Eedistä, joten oli huojentavaa että Sisu oli luvannut lähteä mukaan hyppimään pikkuesteitä. Hanski oli huomauttanut mulle jo muutaman kerran, että jos halusin oikeasti treenata sekä mun että Paahtiksen hyppytaitoja, pitäisi palata perusteisiin (ja vähän äkkiä). Mieluusti maahan kaivettujen puomien ja loputtomien kavalettitreenien muodosta.

Hannes oli kiinnittämässä ilmoitustaululle listaa muutamista väliaikaisesti muuttuneista karsina- ja tarhausjärjestelyistä. Mä nojasin viereiseen seinään kädet takintaskuissa hioten, tuijotin korkkitaulua hyvän tovin sanomatta sanaakaan. Luin lippulappusia läpi hitaasti. “HUOM! EI HERKKUJA PIINALLE ILMAN LUPAA”, “Myydään: ratsastushousut kokoa M grippipaikoilla (omatekoiset ja taatusti uniikit!<3)”, “älkää varastako toisten kaviokoukkuja hommatkaa omat tai kysykää kiitos. t: kyllästynyt”, suttuisasti taiteiltu ilmoitus jostain tenavien ponikerhosta, jossa komeili ilmeisesti Akka (yksisarvisen sarvi pörheässä otsassaan ja epämuodostuneet siivet selässään). Hannes ei meinannut löytää yhtäkään ylimääräistä nastaa, ehkä siksi että suurin osa oli tökätty ponikerhoilmoitukseen, sydänmuodostelmaksi Akan pään ympärille.

Tuntui, että piti sanoa jotain. Osoittaa, että kyllä mä osasin olla järkevä ja asiallinen. Kuulostaa siltä, että ikävä ei puukottanut mua kylkeen joka kerta kun näin Hanneksen. Kurkku tuntui kuivalta, kun viimein sain suuni auki.

“Kuuluu oikein kaunista syyspäivää, kiitos kysymästä”, Hannes vastasi kun mä jo epäilin, ettei se ollut kuullut mun muminaani. Sen huulilla värähti poissaoleva hymy. Muutaman karmeen sekuntin mä ehdin seisomaan siinä ja odottamaan turhaan, että se kysyisi multa saman takaisin. Sitten mä tajusin, ettei se aikonut kysyä yhtään mitään. Onneksi Sisun sinivaalea hiuskuontalo pöllähti sisään etuovesta, antoi mun paeta paikalta.

Mitä mä muka olisin edes vastannut? Kävihän tässä selkeästi just niin kuin mä olin pelännyt.

Silti, mä mietin muutaman päivän päästä maatessani Savusalontien ullakkohuoneen kapeassa sängyssä, kuului ehkä myös ihan hyvää. Ehkä jollain ohikiitävällä tavalla jopa tosi hyvää. Mä tiesin, ettei mulla varmaan ollut oikeutta sellaiseen, mutta halusin hetken edes teeskennellä. Edes vahingossa unohtaa, että olin kamala ja säälittävä ja typerä.

Miilon työkeikka Liekkijärvelle oli jotenkin hassusti saanut mun ajatukset muualle. Siinä se nyt nuokkui puoliunessa, pää mun sylissä. Jotenkin se oli vaan päätynyt tänne ensin käymään, yöksi kuin itsestään – vaikka oltiin vietetty jo edellinen yö eväsretkeillen sen majatalohuoneessa, vaikka sillä alkoi tv-kuvausten juoksupoikahommat Artsilassa aikasin aamulla.

Oli suuri virhe avata puhelin vielä ennen ihan oikeeta nukkumaanmenoa. Se pyyhkäisi välittömästi mennessään sen hassun rauhallisen ja kivan hetken, jossa mä vain silittelin Miilon niskaa ja ihmettelin, miten se ehdoin tahdoin viihtyi tässä loukossa.

Seppeleen WhatsApp nimittäin kilisi vimmatusti. Mä tunsin verenpaineeni kohoavan kohti huoneen vinoa, lahoa kattoa.

Nyt mä ainakin tiesin täsmälleen, mitä sanoisin Hannekselle seuraavan kerran kun näkisin sen. Nimittäin:
“Ethän sä oikeasti luvannut Paahtista Julille jollekin epämääräiselle vaellusreissulle?”

[Kiril]

3.10.2022 - Hubertusratsastuksen jälkeen

Metsästysmajan parvelle kurkistaa jo viistona hämäränkalpeeta valoa, kun mä tökin Miilon hereille.

“Voitais lähtee”, sanon hiljaa. Pahoittelevasti.

“Mmmhmitä kello on”, se mumisee mun kauluspaitaani vasten ja haukottelee.

“Tarpeeks, täytyy ruokkii kanat ennen kun ruvetaan peltohommiin.”

Alakerrassa näyttää pysähtyneeltä – siltä, kuin seppeleläiset leikkis taas jotain eräjormaversiota Prinsessa Ruususesta. Nukkuvia tai vähintään krapulaansa koomaavia (kieltolaki, right) hubertusratsastajia lojuu jokaisella etäisesti pehmeällä tasolla, joku jopa lavalla. Nuhjuiset viltit kohoilevat kuorsaavien, tuhisevien ihmisten yllä. Manny, Lyyti ja Mannyn koira lojuu käppyrässä kuin pienet kävyt. Mä hiivin keittiönurkkauksen viereiselle sohvalle hakemaan takkini kevyin askelein, varmaan pieninkin kolahdus sais koko mökin kavahtamaan hereille.

Miilo odottaa puoliksi ulkona, kun mä vielä kiskon ympäri eteistä sinkoutuneita kenkiä jalkaan. Se näyttää ovenpielessä värjötellessään jotenkin eksyneeltä. Se ei kysy, miks mä oon niin päättäväisesti raahannut sen ylös ja ulos, ennen kuin suurin osa muista näyttää edes harkinneen nousemista. Mitä mä muka vastaisin? En haluu pahoittaa mun ei-kunnolla-edes-eksän mieltä enempää, sori vaan?

Sora rahisee jo meidän askelten alla, kun kuulen terassilta vaimean kolahduksen. Vaistonvaraisesti mä käännyn vilkaisemaan, ja luoja – jopa terassin penkillä näkyy nuokkuneen joku. Se joku on kiskonut valtavan hupun päähänsä, havahtunut nyt hereille, noussut katsomaan mökiltä poistuvien äänten perään.

Kukapa muukaan, kuin itse Hannes Mesi. Toivon, että sen parkatoppatakki on yhtä lämmin kuin miltä näyttää. Toivon, että se palaa sisälle inhasti pistelevin varpain. Eilinen keskustelu on möykky palleassa. Miilo ei ehkä huomaa, sen näppäilee puhelimellaan esille taksiappia. Yhtäkkiä mä päätän, että en missään nimessä halua palata mökille enää erikseen sitten parin tunnin päästä, kun muutkin ratsastais hevosensa Seppeleeseen.

“Hei muistatko mitä sanoit aiemmin? Että yöllä saman hevosen selässä ois kiva ratsastaa ekan kerran?”, sanon kevyesti. Kevyemmin, kuin lyijypaino mun omatuntoni päällä sois.

Miilo siristää mulle silmiään, hymyilee toisella suupielellään. “Joo. Mut taitaa olla skidisti liian aamu jo–”, sitten se näkee mun ilmeen. “Ai. Oot tosissas?”

Hetkessä me ollaan oikaistu nurmikaistaleen yli parkkipaikalta väliaikaistarhoille. Paahtis kohottaa päänsä heinistä, jotka tarhaan jätettiin eilen evääksi. Jäljellä ei ole juurikaan.

“Huomenta, äijä. Etkö haluis jo kotiin?”, mä puhelen Paahtikselle rauhakseen ja napsautan riimunnarun kiinni.

Sillä aikaa kun laitan Paahtiksen kuntoon niin nopeasti kuin osaan, hevonen venyttelee kaulaansa uteliaana vieressä seisovan Miilon suuntaan. Miilo seuraa operaatiota kulmat kurtussa, kädet taskuissa (paitsi silloin kun se varovaisesti rapsuttaa Paahtiksen otsaa). Kun oon satulavyön kiristämistä vaille valmis, ojennan sille kypäräni ja käsken säätää sopivaksi.

“Säkö meet ilman?”, se ihmettelee ja niiskaisee nenäänsä.

“Eikun–”, mä sanon ja suljen satulalaukun remmin, “–luulen, et kaks tyyppiä yhden hevosen selässä on ehkä hyvä idea vaan leffoissa ja hätätilanteissa?”

Miilo ei vaikuta pitävän minkäänlaista Paahtiksen selkään kipuamista hyvänä ideana enää siinä vaiheessa, kun punttaan sen ylös. Tai ainakaan sitten, kun hevonen lähtee liikkelle. Hartiat jännittyy, kädet ei selkeesti tiedä ottaisko tukea satulasta vai suitsista vai liinaharjasta. Mä yritän hirveästi olla virnuilematta, pussaan Miilon polvea nopeasti ja pujotan riimun suitsien päälle.

“Ton selässä vois varmaan vaikka seistä päällään ilman että se hötkyis, istut vaan rennosti siellä ja katot maisemia.”

“Kyllä mä luotan”, Miilon käheä ääni kuuluu korkeammalta kuin oon tottunut. “Ei sitä tiiä. Ehkä karautetaan kohta tarkotuksella kuuseen.”

Katse mökin suunnalta polttaa selkää, kun talutan rauhallisesti talsivan Paahtiksen ja sen selässä ihan kunniakkaasti istuvan Miilon kohti metsäpolkua. Mä kuljen vierellä päättäväisin askelein ja leikin, ettei mihinkään satu.

“Tääl on tosi kaunista. Ja kylmää”, Miilo havannoi.

Syksyn tulipalovärit latvustoissa syttyy palamaan kultaista valoa, kun aurinko hiljalleen kohoaa. Jossain kaukana puut rasahtaa. Ohikiitävän hetken Paahtis muistuttaa mua vähän Hyttysestä – niin äkisti hevonen jähmettyy paikoilleen, korvat tutkana kohti korpea. Ihan kuin siellä rymistelis jotain hirvenkokoista. Hirvenkokoinen ei kuitenkaan syö meitä, kuten Paahtis ja mahdollisesti myös Miilo ehtii epäillä. Hetken ori pärskii kaukaisuuteen ja haaveilee reitinmuutoksesta ääntä kohti, se varmaan lopulta haluaisi vain kaverustua jopa hypoteettisen hirven kanssa. Niin riemuissaan se oli kaahaillut hubertuksen aikana, että varmasti lähtisi rymistelemään umpiryteikköön jos antaisin.

Loppumatka sujuu rauhassa, on uneliaan hiljaista ilman lupausta unesta. Mä melkein ehdin ajattelemaan eilistä, mutta olo on kuin elävällä solmulla.

Tietenkin oon ollut typerä ja itsekäs.

Tietenkin oon ihastunut Miiloon, onhan se miljoonalla tavalla kiva ja lähdössä täältä ties kuinka pian.

Tietenkään se ei tiedä, miten sekasin oon.

Että onko sitten miten itsekästä olla iloinen tässä tilanteessa? Kun kuitenkin on?

Siinä on liikaa kerralla tunnettavaksi. Väsyttää. Tuntuu oudolta unelta, sellaiselta, josta en kaikesta huolimatta halua herätä ihan vielä.

Kun Paahtiksen kaviot kopisee pienen pätkän umpihalkeillutta umpituttua käveytietä (oi Liekkijärven infra), me täristään Miilon kanssa jo kumpikin viileässä ilmassa ja taas liian ohuissa takeissa. Asfaltin pinta kiiltää. Toivon, että jos jompikumpi meistä vaikka jäätyis tällä matkalla hengiltä tai jotain, niin ennemmin mä.

Onneksi Paahtis kiirehtii käyntiään niin, ettei tienposkeen jäätymisestä taida olla pelkoa -- safkat odottaa. Tajuan kadehtivani hevosta vähän. Sen elämä vaikuttaa niin hemmetin selkeältä.

[Kiril]

17.10.2022 - Katot, kärpäset, tapetit

“Otatteko kahvii jos keitän? Tai teetä?”, mä kysyin taukohuoneelliselta olkani yli.

Oikeasti olisi tehnyt mieli kysyä, mikä fiilis muille jäi viikonlopun kisoista, mutta se tuntui vähän turhan tulenaralta. Oli jo tarpeeksi vaikeeta muistuttaa itseänikin siitä, että oltiin Paahtiksen kanssa osallistuttu ihan vaan huvin ja harjoituksen vuoksi.

Iiris nyökkäsi mua kohti napakasti ja heilautti kättään sohvapöydällä odottavaa mukiaan kohti. Se loikoili kauhtuneella sohvalla tyylikkäänä, luki vanhaa Hevoshullua ja tuoksui sen verran selkeästi hajuvedeltä eikä hevoselta, että Vappu mahdollisesti odotti vielä tarhassa. Toivoin vähän huvittuneena, ettei se kuvitellut harjoittavansa miestenkäskytys-ammattiaan myös vapaa-ajalla.

Vedenkeittimen päälle naksauttaessani tajusin, että viimein koolla oli luojan kiitos taukohuoneellinen seppeleläisiä, jotka ei ehkä tienneet mitään ystävänpäivän teefiaskosta ja sen jättämistä ikuisista implikaatioista. Hiton outoa. Missä kohtaa mä olin lakannut olemasta se uusi tyyppi täällä?

Sisu ja Jasmiina vastas kumpikin epäselvällä mutinalla. Pirttipöydän vastakkaisilla nurkilla jumittavat (puoli)blondit vaikutti kyräilevän toisiaan, mutta mä en osannut sanoa ihan varmaksi. Etenkin Sisu näytti siltä, että se ois varmasti singonnut pihalle, ellei lokerikoilla olis odottanut barrikaadeista tehokkain; uhkaavan äkäinen Hanski pitämässä jonkinlaista kurinpalautusluentoa jatkokurssilaisille.

Hetkee aiemmin tallin käytävällä oli sinkoillut Sisun sijaan pettyneitä ja piikikkäitä sanoja, kun hevosjako oli aiheuttanut tavallista enemmän eripuraa. Musta oli täysin absurdia, että tenavat uskals aukoa päätään asiasta – ylipäänsä, mutta etenkin Hanskin kuullen. Niin suoran mielenilmauksen perusteella tyypit oli taatusti tarpeeks rohkeita myös kiipeen Susun selkään tai vaikka asuun Windin karsinassa. Tarvaisten ratsastuskoululla ne oltais pistetty meneen inhokeillaan tosta hyvästä seuraavat pari vuotta. Vähintään.

“Noi ois päässyt niin paljon helpommalla, jos ois vaan suosiolla valinnut Peckin linttailut eikä Hanksin vihaa niskaansa”, mietin ääneen. Ovi kävi, mä tuijotin kahvinkeittimen kalkkisaostumia ja rukoilin mielessäni hiljaa, etten ollut manannut itseään Hannele Applegreniä paikalle.

“Helppo sun on sanoa, kun hoidat suokiksi naamioitunutta kultaistanoutajaa”, huomautti juuri ovensuusta pujahtanut Anni.

Kääntyessäni näin, että sen tummat hiukset roikkui latvoista litimärkinä, päälakea oli tainnut suojella kypärä. Naisen luonnehdinta Paahtiksesta oli niin osuva, etten mä osannut kuin naurahtaa. Anni rojahti Sisun viereen penkille ja sai mun piikkitukkaisen toverini hätkähtämään kuin hengenhädässä. Kurtistin kulmiani. Sisu oli ollut jotenkin tosi säikky viimeiset– no, aina siitä lähtien kun Eedi oli luullut sen kadonneen.

Seuraavaks sain hätkähtää itse, ihan vaan inhosta. Vanhaa, veden ja purujen tummentamaa suodatinpaperia roikottaen mä avasin tiskialtaan alla värjöttelevän roskiskaapin. Ainakin miljoona banaanikärpästä lensi vastaan.

Jatkokurssilaislauma halkesi tieltä kuin meri, kun mä hetkeä myöhemmin kiirehdin portaisiin lemuavaa roskapussia roikottaen.

“Vau, en oo ennen nähnyt roskapussien vievän toisiaan ulos”, kujersi pihalla tihkussa vastaan tullut pahanilmanlintu. Sadetakkiin piiloutunut Juli, tunnistin jo selkäpiitä inhottavasta äänestä.

Isolle roskikselle päästyäni mietin, että kuka ikinä mulle sen typerän diy-vihanhallintaoppaan olikaan keväällä linkannut, sais olla ylpeä. Oli sula ihme, että banaanikärpästen pesimämoska päätyi muiden jätteiden sekaan, eikä esim. Julin niskaan.

Takaisin tallissa mä sain huomata, että mun rakas kultainennoutajani oli jotenkin onnistunut sotkeutumaan suitsiinsa. Se illan suunnilleen ainoa tuntilainen joka oli mielestään voittanut hevostenjakolotossa eikä osallistunut muiden protestointiin oli lähtenyt hetkeksi karsinasta ja saanut katua karvaasti. Suitsenpätkiä selvitellessäni yritin rauhoitella kauhistuneen näköistä nuorta siitä, että uskoin kyllä sen pistäneen Paahtiksen kuntoon ihan hyvin, kuten se oli luvannut osaavansa. Että ei huolta.

Ei huolta, yritin vakuutella itsellenikin kuullessani toimiston oven käyvän.

Kahvi oli jo kylmentynyt, kun mä viimein pääsin palaamaan sen luokse. Taukohuone ammotti autiona banaanikärpäsiä lukuun ottamatta, joten ei ollut ketään, jolta oisin voinut kysyä, että oliko niidenkin kahvi maistunut ihan… Tiskiaineelta?

[Kiril]

25.10.2022. - Sellanen pessimistipäivä

Pilvet näyttää musta tänään siltä, että ne suunnittelee pahaa. Taivas sylkee niskaan satunnaisia hyytäviä pisaroita, kun pyöräilen kohti Seppelettä.

Mä sain loppukesästä jonkun päähänpinttymän siitä, etten sais enää reissata turhaan bussilla sellasia matkoja, jotka voi käyttää myös !hyötyliikuntaan!. Anton lainas baarireissuromunsa armollisesti mun tallimatkakäyttööni kun lupasin, että paikkaisin sen kumit (plus pitäisin ne ehjinä). Mitä pyörissä kuitenkin sais olla, on katos. Sade on ihan hiton turha konsepti ilman ees kunnon ukkosta.

Kiharat on liimaantunut ärsyttävästi otsaan, kun huitelen tallinpihalle. Hetkee myöhemmin ennustan takaperin Paahtiksen sadeloimesta, että koska se luojan kiitos on kuiva, Seppeleen yllä ei jollain ilveellä oo satanut pisaraakaan. Ehkä sadepilvet todella tähtäs vaan mua kohti?

“Moi–”, mä tervehdin käytävällä ohi kulkevaa Annaa. Se hiihtää ohi vikkelästi ja näyttää hassusti siltä, kuin yrittäis signaloida mulle silmillään jotain. Ehkä sellasta, kuin: PAKENE, KUN VIELÄ VOIT.

Samassa toimiston ovi aukee, ja mä tungen niskavillojeni nousevan pystyyn. Käännän äkkiä selkäni käytävää kohti ja oon nyppiviväni Paahtiksen harjasta jotain oljenkorsia. Ei löydy. Mietin, miten mahdottomalta tuntuu puhua Hannekselle, ja niinhän varmaan pitäiskin tuntua, kun Hannes kerran erikseen pyys – siis etten puhuis sille hetkeen. Pakko mun silti on, ennen halloweenreissua.

“Kyllä vaan on autiota tänään. Nykynuoret, varmaan jossain luureillansa…”, jupisee ääni, joka ei todellakaan ole Hanneksen. “Kiri, turhaan sinä siinä Paahtista hinkkaat”, Hanski saa ihan omanlaisensa kylmät väreet aikaan. “Ole hyödyksi ja mene taluttelemaan Peckiä, sen ratsastaja sai migreenikohtauksen–”, nainen huokaisee kuin olisi moisten vaivojen yläpuolella, “–ja hylkäsi ponin kamppeet päällä. Se kuitenkin menee vielä seuraavalle tunnille.”

Oon jo salamana matkalla, selkä suorana kuin rautakanki, kun Hanski lisää: “Puhutaan muutama sana sinun ja Paahtiksen viimeisimmistä kisasuorituksista myöhemmin. Ennen seuraavaa tuntiasi, sellaista kaahausta EN aio katsoa enempää.”

Niissä riittäiskin puhuttavaa. Voi luoja. Mun naama on varmaan yhtä punainen kuin Paahtiksen sadeloimi, kun nyökkään Hanskille sotilaallisen terävästi ja kiirehdin melkein kiitollisena Peckin luo.

Poni näyttää kärttyisältä, kun haen sen autotallitallista. Huokaisen hiljaa ja rapsuttelen ajatuksissani Peckin kaulaa kun lähden taluttamaan sitä ympäri piha-alueen. Päässä pyörii:

- Mitäköhän Miilo tekee nyt?
- Pitäiskö mun varata itselleni hautapaikka ennen vai jälkeen Hanskin ripityksen?
- Mikä ihmeen kiviseminaari Seppeleessä eilen muka oli? Haluanko mä edes tietää? (En halua)
- Pitäiskö putsata Paahtiksen harjat tänään vai myöhemmin?

- Monta päivää nyt onkaan marraskuun kolmanteen?

Yks kaks joku päättää, että mun olisi parempi olla miettimättä liikoja: poni näykkäisee mua reidestä. Kuin se ois pala jotain saamarin limppua.

Oon jo tottunut liian hyvään Paahtiksen kanssa, selkeesti. Syötäisköhän mut elävältä, jos palaisin takas Tarvaisille joku tuomiopäivä? Siinä paikka, jonne vaikka Windikin maastoutuis kuin nenä päähän. (Cella, jos osaat lukea ajatuksia: VITSI, en tarkottanut tota.)

Ehkä, mä tuumin Peckiä nyt paremmin silmällä pitäen, Aleksanteri Holma olis joku lempilapsi jopa Tarvaisilla. Oman elämänsä disneyprinssi. Kaikki eläimet varmaan rakastaa sitä, niinkun kaikki muutkin, jopa Katti-hiton-Helena.

En tajua, mikä obsessio Alulla siihen kissaan on. Oisin ehdottomasti epäillyt sen tulleen eilen Savusalontielle tekeen jotain Julin kätyrintöitä, ellei Allu ois (valitettavasti) demonstroinut olevansa hirveen hyvä ja anteeksantavainen ja huomaavainen ihminen jopa mua kohtaan. Siis esimerkiksi sillon, kun katseli vierestä maailmankaikkeuden hirveintä hermoromahdusta Fleimin vessan lattialla, tarjos vettä ja hitto maksoi taksin.

Siitä huolimatta mulla oli koko illan kipristelevän ahdistunut olo. Se iski oikeestaan jo sillä samalla hetkellä, kun tajusin talonnurkalla miettiväni, että mitä jos. Mitä jos Allu ehti siinä parin sekuntin aikana kertoon Miilolle kaiken? Mitä jos Miilo tajuais, ettei ookaan ihastunut kehenkään oikeeseen tyyppiin, vaan johonkin valheellisen kivaan naamioon ihan läpisurkeen ihmisroskan päällä? Muutama yksinkertanen "Hei tiesitkö Kiristä sellasta, että-" ja RÄKS, kaikki ois varmaan helposti hajalla.

Siis, jo ennen kun mä itse ehdin hajottaan kaiken, ihan vaan olemalla oma sekasortoinen itseni. Ehkä oiskin pitänyt antaa Allun kertoo ihan mitä vaan, mietin nyt – ehkä onkin hyvä asia, että selkeesti ihan kaikkialla (siis jopa kotiovella) riittää Holmia muistuttamaan, miten mulkku oon. Etten rupee luuleen liikoja?

Vaikka mitäpä sitä luulis. Onhan enää vähän päälle viikko, ennen kuin Miilosta tulee taas ylpeenkärsivä siljalineläinen, ja kas: siitä eteenpäin en haluakaan ajatella.

Peck astuu mun varpaille ja pakottaa taas keskittyyn olennaiseen. Sillä on pointti: ehkä pitäiskin alkaa hoitaan Peckiä mulle liian hyvän Paahtiksen sijasta.

[Kiril]

Perjantai 11.11.2022 – Piina ja paniikki

klo 11:11

“En tiiä, vihaanko tällä hetkellä enemmän Juli Holmaa vai hitto Tuk Holmaa”, kähisen navakan tuulen yli. Windi riimunnarun päässä ei taida arvostaa ääntä, sillä se viskoo päätään uhkaavan lähellä. Oon kiitollinen mut melko järkyttynyt, kun en heti seuraavaks tunne hampaita takinhihassa. Lupauduin taluttaan Windiä sillä aikaa kun Cella opettaa Piinaa kulkeen nätisti, tai ees sinne päin, mut tää tuntuu enemmän joltain tulikokeelta – että noh, pärjääthän edelleen muidenkin kuin Paahtiksen kanssa? Haluutko todella pitää kaikki sormes?

“Tukholma ei sylje pälle”, Cella ehtii just ja just huomauttaa parin metrin päästä, ennen kuin tuulen lailla tempoileva Piina vie huomion. Pilkukas varsa vaikuttaa tänään siltä, että joku on just näyttänyt sille Spiritin inspiraatioks. Vapautta!! Ei riimua!! Tämä tarha on hänen valtakuntansa!! Sininen silmä välkkyy harmaan päivän keskellä kirkkaan äkäisenä, kuuluis melkein pahoja katseita karkoittavaan riipukseen. Cellan pinna sen kanssa on ihailtavan pitkä.

“Ja siis oho, Alluko ei enää kuulu tolle listalle?”, se miettii levee suupieli kippuralla, saatuaan Piinan sekuntiksi rauhoittumaan. Cella kuulostaa jotenkin – no, siltä, ettei se itsekään tiedä, mille kaikille listoille Aleksanterin tässä maailmassa tällä hetkellä pitäis kuulua. Onhan se siihen taas ihan pöhkönä

“No, jaa. Mut Antti Holma on jopa ihan jees.”

Meidän ei tarvitse puhua enempää Allu- eikä Antti Holmasta, sillä samassa Piina päättää sännätä liikkeelle kuin tykin suusta, ja onnistuu tallaamaan parilla loikalla sekä mun että Cellan varpaiden päältä. Oikeesti aika hieno taito. Toisaalta mun valikoiva itsesuojeluvaistoni toivoo, että Piina jämähtää varsakokoiseks ikuisesti. Se saattais olla ihmiskunnan kannalta turvallisin vaihtoehto.

Cellassa hienoa on myös se, että se kehtaa nauraa päälle, ei odota ihmisten olevan tehty silkasta hattarasta eikä urki enempiä, vaikka jättäiskin avautumisenalun kahteen kevyentuskaseen lauseeseen. Hiiteen keittiöterapiaistunnot ja surkuttelut, esim. ainakin just nyt.

Koska mulla on ollut ihan hyvä viikko. Ihan hyvä. Ihan ookoo. Ottaen huomioon, et perjantaista perjantaihin oon lähinnä..:

…tuskaillut, kuin Miilo sais ehkä sittenkin pullopostittaa mun sydämen takas, sillä Piina ja Windi vois järsiä mut luita myöten palasiks ja sekin sattuis satavarmasti vähemmän. Mun puhelimessa on viimein äänet päällä jatkuvasti, kun en haluu missata pienintäkään mahdollisuutta ehkä kenties kuulla Miilon ääni. Tai niitä nopeita hetkiä, kun näen ne kolme pistettä sen nimen perässä kun se kirjottaa viestiä. Jotenkin ihan jo tieto siitä, että just sillä hetkellä sen sormet näppäilee näyttöä, on Jotain – tieto siitä, etten vaan uneksinut lokakuuta. Ei ees puhuta siitä, oonko todella nukkunut trenssitakki päällä. Se on joku ihan toinen supernolo Kiri, se.

…ollut täysin kykenemätön selvittämään varmaks pois alta, VOIKO TODELLA OLLA että oon yhtäkkiä noin NELJÄTUHATTAKAHDEKSANSATAA euroo auki jostain hotellituhoista. NOIN. Joita en mitenkään oo voinut aiheuttaa ite. Enhän? Mitä helvettiä?

…vältellyt tallilla neljää ihmistä kerralla. Välttelystä on melkein tullut taas mun go-to-tilani, mut tää on jo joku extreme-vaihde. Hannesta välttelen itsestäänselvistä syistä, Julia siks etten mahdollisesti repis siltä päätä irti, Hanskia sen kisoissakaahaamissaarnan takia jonka tiedän olevan edessä, sitä Robertia siks, etten haluu vahingossa suututtaa sitä uudestaan. Näiden välttelyiden seurauksena oon esim: esittänyt unohtaneeni jotain ja kääntynyt 180 astetta keskellä tallinpihaa, perunut ratsastustunnin, tehnyt Paahtiksen takana piilottelemisesta olympialajin.

Ai miten se voi olla siedettävä viikko? Oikeestaan aika yksinkertasta – pitää vaan oppia tosi hyväks valehtelemaan itselleen. Gaslight (Kiri oot sekasin ei tää oo paha, oikeestaan, tosi huvittavaa vaan shhhh), gatekeep (improkoreogafia: tunteet on koski ja sinä olet pato, GO), girlboss (no viimeistään kiire pelastaa kaiken lopun).

Ai miks pelkään repiväni Julilta pään irti, tavallista enemmän? Koska Kyöriönkosken hotellituhosotku on aivan varmasti sen syytä jotenkin, onhan se osoittanut tuhat ja tusina kertaa, ettei oo millään tasolla typerän ilkivallan yläpuolella. Oon mennyt Eedin kanssa ihan ristiin tallilla, ehkä se välttelee sitten mua, mut sain sentään viestitse kysyttyä:

---

LEDIEEDI [1 vastaamaton puhelu]

5.11.2022 klo 09:12

Kiri: hei oliko meidän huone ihan kunnossa sillon, kun lähit sieltä?

Eedi: Joo oli, miten niin?
Eedi: Eihän sun tavaroista puuttunut mitään? Yritin kyl estää Julia kajoamasta mihinkään…

Kiri: siis ei niistä puutu mut
Kiri: missä välissä juli oli meidän huoneessa

[Eedi on lukenut viestin]

8.11.2022 klo 14:02

Kiri: ? ? ? : D
Kiri: eedi
Kiri: en oo vihanen sulle haluun vaan jutella

---

Meni myös noin miljoona vuotta, kun yritin saada yhteyden tähän hotellinjohtajaan, joka haluaa viis tonnia (jota mulla ei todellakaan ole) madonsyömistä hotellihuonekaluista (joihin hädin tuskin koskin koko viikonlopun aikana). Millanen lafka oikeen ottaa yhteyttä tuntemattomasta numerosta? Ihmettelisin enemmän, ellei koko paikka ois ollut niin outo – joku pöllö varmaan istuu niiden ainoan puhelinlangan päällä. Mutta oikeesti, edes niiden nettisivuista ei ollut apua. Yks löytyneistä numeroista ei ollut enää käytössä, toinen ohjas mut puhumaan Pihtiputaalaisen mummoihmisen kanssa, joka selitti jotain syvällistä haloista.

Hirveen kiva, että ainoa tyyppi tallilta, joka on ollut yhteydessä koko paikkaan, jolla taatusti on niiden numero ja sähköposti ja kirjekyyhky, on tietenkin… Hannes. Hannes, jolle viimeks julistin kovaan ääneen, etten haluu siltä yhtään mitään. Voiko todella olla, et mun ainoot vaihtoehdot on a) reissata takaisin Kyöriönkoskelle selvittään asia livenä, b) pyytää Hannekselta apua, tai c) saada totuus irti Julilta itseltään? Pitää ehkä ruveta varaan matkalippuja Lappiin.

Joo. Ihan hiton upee tilanne. Onneks mulla on ollut tosi hyvä viikko, eikä tää siks oo painanut mieltä yhtään. Ei. Yhtään.

***

klo 20:22

Pelastava kiire näyttää mulle tänään siltä, että vaikka kävinkin tallilla Cellan apuna jo päivällä ennen vuoroo Liekkipotussa, pyöräilin suoraan perunantuoksusena takaisin. Paahtiksella on vapaapäivä ja mä laskeskelin, että ehdin höntsäilemään sen kanssa, ennen kun tulee kiire sijaistamaan J.P.:tä Fleimiin.

Nyt me tallataan kentän valokeiloissa. Mä yritän parhaani mukaan taivutella Paahtista kiemurauralla ja mietin, että pakkohan se rahasotku on saada selvitettyä äkkiä – jos mulla ei kohta oo rahaa tunteihin lainkaan, niin millä ilveellä mun on tarkoitus pysyä ees jotenkin Paahtiksen arvosena ratsastajana?

Oon vakuuttunut, ettei oo yhtään enempää varaa ruostua. Näen jo, miten entinen superjunnu, nykyinen tulevaisuudenlupaus Aida-Alina on ruvennut kilpailemaan Paahtiksella Seppele Cupeissa ja kaiken maailman Hanameissa. Otsikoita: “Pikkukylän ihme – tämä tyttö rikkoo ennätyksiä JA opiskelee huippuarvosanoin.” “Et uskonut, että suomipolle pystyy tähän – Aida-Alina Olsen tuo viimein luottoratsun potentiaalin esiin”.

Sen pitäisi olla mulle täysin okei ja kiva skenaario. En mä edes halua ruveta kisaamaan Paahtiksen kanssa yhtään nykyistä enempää. Mut kai jotain jää ikuisiks ajoiks selkärankaan, kun koko lapsuusnuoruutensa viettää balettikoulun ja Tarvaisten kaltaisissa paikoissa? On Täydellinen, on Voitto, toisessa äkkisyvässä päässä Mitä Hittoa Vielä Teet Täällä. Siihen väliin mahtuu ainoostaan treenaamista verenmaku suussa.

Paahtis liikkuu just niin nätisti kuin osaan siltä pyytää. Tänään en osaa kovin hyvin, joten lopulta on pakko vaan yrittää ottaa rennosti. Tummansiniharmaalla taivaalta leijuu isoja, märkiä lumihiutaleita, jotka on vettä jo ennen kuin ehtii koskea kentän hiekkaa. Ankeeta, mutta mä yritän kovasti miettiä, että vielä jonain aamuna lumi jää kyllä kunnolla maahan. Tääl on varmaan tosi kaunist talvella?

Mä mietin sitä ekaa viestiä, jonka uskalsin lähettää Miilolle sen lähdön jälkeen. Lauantai-iltana, linkki “POV: oot laivalla töissä”-videoon. Teksti: “muistutti susta”. En ois yrittämälläkään keksinyt latteempaa tapaa varmistaa, että hei – kai me edelleen tunnetaan? Onhan okei, etten vaan jouluun asti leiki unohtaneeni sua? Silti tekee pahaa, miten vähän yks typerä viesti on. Kaiken sen jälkeen.

Sillä ihan oikeesti Miilosta muistuttaa ihan kaikki

lumisade vesisade tähdet riekaleiset harmaat pilvet

Savusalontien jääkaappiin unohtunut kokistölkki

mun kapean sänkyni toinen puoli

se miten valo taittuu aamulla, miten jokasen nurkan takaa löytyy muisto

jokanen ees etäisesti miilonnäköinen vastaantulija

kynttilänvalo ja Liekkijärven laineet ja

liian monet typerät rakkauslaulut ja

ihan kaikki.

Miilo on tehnyt jonkun tukikohdan mun aivoihini, jatkuvasti taustalla nojailemassa ajatustenmuotosiin oviin. Eikä se edes haittaa mua, lämmittää lohdullisesti vaikka kuinka samalla sattuukin. Ja tunnustettakoon, että oikeesti mun piti lähettää sille biisi, jonka löysin. Joka muistutti, niin pehmeesti ja kliseisesti et nolotti. Jänistin.

Ajatuksista itseäni ravistellen annan Paahtikselle hetkeks pitkät ohjat, rapsutan vaalean harjan tyveä. Niin kuuliaisesti se on yrittänyt ottaa selvää mun yrityksistäni ratsastaa ties mitä hienoja kuvioita, että melkein tekee pahaa.

Kentän portti käy, pitkät varjot heilahtaa tuulessa huojuvien puiden muotosin. Toivoin varovaisesti, et täällä sais todennäköisimmin olla rauhassa, kun maneesissa on meneillään illan estevalkka, jota tietenkin on tusina tyyppiä orrella tuijottamassa. Tjaa, no. Ihan toiselta laidalta on vaikee aluks tunnistaa, kuka ison ruskeen hevosensa kanssa on saapunut tallaamaan samaa hiekkaa, mutta lopulta tunnistan. Robert. Se taluttaa Kosmosta tähän suuntaan sen näköisenä, kuin yrittäis esittää, ettei tunne koko hevosta.

Haaveilen näkymättömyydestä ja kaarran keskelle. Kyllähän loppuverkat maastossa oli mun suunnitelmani koko ajan, ehdottomasti.

[Anne]

Hanskin puomitunnilla



Paahtis pörhäkkäänä Hanskin treeniaukiolla järjestetyllä tunnilla. Spessu Kirille!

[Sisu]

23.11.2022

*kuva Sakusta taluttamassa Paahtista* sun suomenpaahtoleivällä on muuten uus fani

Sinä 12.11.2022 klo 13:25

oho onks toi se saku? hyvä ja oikee valinta siltä, terkkuja!

Kiri 12.11.2022 klo 13:27

joo veli asuu mun luona liekkijärvel ny ainaki vuoden loppuun ja auttaa tääl tallilla kun se ei jaksa maata mun kämpillä tyhjän panttina 😂

Sinä 12.11.2022 klo 13:28

hyvä et on työvoima-apuu, jos se haluu joskus vaik hypätä selkään niin paahtis varmaan ihan innoisaan maastoköpöttelystä😂

Kiri 12.11.2022 klo 13:30

joo hahaa pitää kysyä jos se innostuis nousee satulaan joku päivä!

Sinä 12.11.2022 klo 13:32

Me pysähdytään tallin perällä Paahtiksen karsinan eteen, ja just sillä hetkellä toimistosta ryntää ulos joku, jonka mä tunnistan hetken aivolagin jälkeen Kiriksi.
"Ai moi, te tulittekin jo!" Kiri vaikuttaa vähän vaivalloiselta, kun se huomaa meidät. Sen tukka on sekaisin ja oon aika varma et sen jaloissa olevat ratsastuskengät on puettu vääriin jalkoihin. Mä koitan kuitenkin esittää et tää ois täysin normaalia ja arkista (ja no, Seppeleen mittapuulla tää ois varmaan vieläkin arkisempaa kuin perusarkipäivä), ja vaihtelen kuulumisia samalla, kun Saku hengailee Paahtiksen karsinan edustalla.
"Joo, tultiin ajoissa et pääset sit takas... öö... omiin juttuihis", mä totean, vaikka Kirin olemuksesta ei kyllä voi tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä siitä, onko se juuri menossa kotiin vai vasta heränny tähän päivään.

Kiri selittää meille pikasesti pääasiat siitä, minkälainen Paahtis on ratsuna, ja musta tuntuu et Sakun silmät säihkyy joka sanan jälkeen aina vaan kirkkaampana. Satulahuoneessa me huomataan et ilmeisesti joku edellisen päivän tuntilainen on koonnu Paahtiksen suitset päin helvettiä, joten me käytetään ylimääräiset kymmenen minuuttia niiden purkamiseen ja uudelleenkokoamiseen.
"Ois kiva jos nää ipanat kysyis apua jos ei osaa nii ei tarvis aina olla korjaamassa niiden jälkiä", mä totean turhautuneena, kun saan vihdoin kuolaimet kiinnitettyä poskihihnoihin ja Saku ja Kiri kiinnittää ohjat.
"Mä ainakin osaisin koota nää vaikka silmät kiinni", Saku sanoo ylpeänä heilutellen uudelleenkoottuja suitsia käsissään.
"Ai? Tiiätkö mihin kohtaan hevosta tää menee?" Kiri sanoo puoliks leikillään ja osoittaa samalla suitsien turpahihnaa.
"Toi on turpahihna, urpo. En mä mikään aloittelija oo", Saku vastaa kysymykseen vähän loukkaantuneena ja mua naurattaa, kun Kirin leikkimielinen virne muuttuu sellaseks se tunne kun musta tuntuu et ois varmaan sopiva aika varata sänkypaikka boomereiden hoivakodista -ilmeeksi.
"Okei okei, selkeesti sä osaat nää asiat jo niin mennään hakee toi suomenpaahto tuolta, jotta pääset selkäänki näyttämään taitos", Kiri sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen ja me lähdetään kävelemään takaisin Paahtiksen karsinalle sylit täynnä sen tavaroita.

Ulkona lumipyry on vähän laantunu mut jäistä maata peittää nyt ohut lumikerros, josta tulee mieleen sokerikuorrutettu, koko Seppeleen kokoinen piparkakku. Mä ja Saku talutetaan Paahtis kentälle, jossa on vielä tarpeeks hyvä pohja kevyeen ravailuun ja köpöttelyyn. Koirat lähtee meidän perään tallin ovilta, mut ainoastaan Sasu juoksee. Aaro löntystää perässä hitaammin, vaikka paksu häntä vispaa innokkaasti kuten aina.
"Jännää", Saku suorastaan hihkasee ja musta tuntuu et se hyppää kohta Paahtiksen selän yli kuuhun, sen verran innokkaasti se tarttuu satulan etukaareen kun mä punttaan sen oriin selkään.
"Hyvä poika, tosi hieno", mä juttelen Paahtikselle samalla kun me lähdetään viimein liikkeelle. Mun sisuksia kylmää jo mut onneks vierellä kulkevan hevosen lämpö hohkaa edes jotenkuten mun suuntaani. Saku keikkuu Paahtiksen käynnin tahdissa ja mä joudun muistuttelemaan sitä jatkuvasti siitä miten kantapäiden ei kannata sojottaa mihin sattuu ja että etukyyryasento ei oo se kaikkein ergonomisin tapa istua satulassa. Me otetaan ensin yks lyhyt sivu ravia ja sit yks pitkä sivu, se on Sakun mielestä superhauskaa. Muakin alkaa vähän naurattaa, kun hölkkään vaaleanpunarautiaan suokin rinnalla hennossa lumisateessa. Hiutaleet sulaa niskaan takin hupusta sisään ja kohmeiset varpaat muuttuu pikkuhiljaa tunnottomiks, mut se ei haittaa.

Hetken ajan kaikki tuntuu vielä kevyeltä ja huolettomalta.

[Kiril]

5.12.2022 - It's beginning to look a lot like...

“Ei se oo safkaa, pöljä”, saattaa Paahtiksen karsinasta kuulua. Kaula solmulla suomenhevonen hamuaa oveen kiinnitettyjä kuusenhavuja, eikä mun kohteliaat huomautukseni vaikuta menevän perille. Kuvittelin, että voisin hetken rauhassa nojailla seinään ja lukea Paahtiksen hoitovihkosta, mitä Sisun veli Saku on käynyt raapustamasta. Ehei. “Näyttääks tää joltain pula-ajan buffetilta, häh? Kato, sulla on heinääkin vielä–”

Viereiseen boksiin Ailenia taluttavalla Vilillä näkyis olevan sama ongelma. Tavallisesti niin enkelimäinen hevonen jää jumittamaan miltei kainon näköisesti ikivihreäröykkiön eteen. “Ihan kun nää ois saanu vatsansa täyteen viimeks laitumella”, Vili puhisee suostuteltuaan Ailenin viimein jättämään kuusenoksat rauhaan.

“Äläpä. Millä ilveellä ne siellä ponikäytävällä aatteli pitää piparit turvassa jouluun saakka? Joku yö Peck ja kumppanit kuitenki kiipee päällekkäin kun jotkut Bremenin soittoniekat, vetää sokerikuorrutteet parempiin turpiin.”

“Älä älä älä sano pipari”, joku hörähtää käytävän halki. Meitä vastapäätä Sartsu puunaa Perleä. “Jos pyörisitte Artsin kanssa joulusesongin aikaan, oisitte jo itsekin allergisia koko sanalle.”

“Luoja, joo varmaan–”, mä pudistelen huvittuneena päätäni Paahtiksen takasen vierestä, tilsat on tiukassa.

“Toimiiks pepparkakor? Nam miettikää, pippurikeksejä–”, Vilin äänessä kuuluu virne.

Sartsu nauraa haukahtaa. “Tai punapääleipä?”

“Inkiväärinäkkäri?”, mä tarjoan.

“VOI VITT–”, kajahtaa äkkiä toimiston ovelta. Mun, Vilin ja Sartsun päät pilkahtaa boksinovien takaa kuin Aku Ankan veljenpoikien. Vaan hetkeä myöhemmin me saadaan todistaa aitiopaikalta, kun Inkeri pyyhältää käytävälle sen näköisenä, ettei ihan tiedä, nauraisko vai huutaisko lisää.

“Hei kerro sä”, äkkiä Inkeri käännähtää ihan Paahtiksen kuusenoksaa nakertelevan purukaluston viereen, “kun kerran Hanneksen niin läheisesti tunnet. Eihän se tosissaan voi ajatella, et näiden jalojen luontokappaleiden juhlamieli särkyy, jos niille ei hoilaa aamu- ja iltatallien ajan jotain saamarin joululauluja?”

Se epäuskonen naurahdus, joka mun kurkustani kirahtaa, on äkkiä naamioitu yskäksi. “Niin no”, saan lopulta vastattua Inkerin neulasenpiikikkääseen tuijotukseen, “miten ne muutenkaan tajuis, että kohta on joulu?”

Samassa meidän välistä viilettää Jasmiina, jolla on syli täynnä punakultaisia ja lumihiutaleenhopeaisia koristeköynnöksiä. “Riittääköhän nää?”, se huikkaa käytävän toisessa päässä Siriuksen karsinaa mittailevalle Valtterille. Mä ja Inkeri ja Sartsu ja Vili katsotaan ihan hetki ihan hiljaa, miten Aprilin kalterit saa koristeekseen muhkean köynnösasetelman. Ei tarvita kuin nopea nykäisy, ja kimalteleva köynnös on kadonntu kujeilevan tamman hampaisiin.

“Its beginnin to look alot like fuk this–...”, Vili hyräilee iloisena.

***

"Ootko huomenna tulossa tunnile?", Anna kysyy.

Me talutetaan alkeistunnilta vapautuneita Muhkua ja Paahtista talliin. Niiden ratsastajat kaapattiin suoraan maneesista kylmää pelkäävien vanhempien autoihin. Kello viiden taivas on kirkas ja merensininen, ekat tähdet on jo syttyneet, enkä mä mitenkään vois olla miettimättä Miiloa. Ei sillä, että oisin voinut olla miettimättä sitä muutenkaan kuluneen viikon aikana. Ikävä on polttavan valkoisena ja hyytävän huurteisena hohkaavaa rautaa mun sydämeni paikalla. En voi hengittääkään tuntematta sitä, ja silti -- lämpö on kipuakin voimakkaampi, ei ehdi tuleen liian kylmä, kun haaveilen joulusta.

"En mä", ääni on melkeen pahotteleva, vaikka eihän Anna oo se, jolta pitäis pyytää anteeks mun äkillistä tunneilta jättäytymistä. "Työkiireitä, ja silleen", yritän selittää, vaikka just Annanhan kanssa mä loppuviikosta istuin maneesissa joutilaana, koulutunnin kuunteluoppilaana. Tai mä ainakin yritin oppia jotain, Annan silmät seuras aika tiiviisti joko sitä ylvästä uutta ruunikkoa, tai sillä ratsastavaa hurmuria.

Oliskin työkiireitä -- ei, en oo yrityksistä huolimatta onnistunut saamaan tarpeeks vuoroja sen pahemmin Fleimistä kuin LiekkiPotustakaan. Seuraavaks pitäis ehkä kokeilla Kaljakulmaa. Tai ottaa Paahtiksesta mallia ja ruveta järsimään pelkkiä kuusenoksia.

Anna ei tartu mun ilmiselvään valheeseeni. Sen sijaan se utelee: "Ootteko sä ja Hannes muuten taas a thing? Kun sun kaulas oli viime viikolla aika--", paljonpuhuvaa kulmienkohottelua.

"Ei todellakaan olla", mä ähkäisen nolona. "Kävin vaan Helsingissä, tota, kaverin luona. Muistatsä sen Miilon, joka oli Kyöriönkoskella?"

Anna näyttää hetken vähän oudolta, kuin ei mielellään muistelis Halloweenia. Ravisteltuaan päätään se kuulstaa kuitenkin taas melkein normaalilta yltiöuteliaalta ja äänekkäältä itseltään. "Ai kaverin, hah yeah right! En oo varma, mut saat luvan näyttää sen instan sit sisällä."

Taukohuoneessa on jonkin verran porukkaa, kun mä ja Anna linnottaudutaan glögimukillisten kanssa sohvannurkkaan. Vaivihkaa mä yritän näyttää sille Miilon instagramia.

"Ei se kyl postaa hirveesti, venaa etin jostain paremman kuvan--", mä mutisen. Aion jo kaivaa esille oman puhelimeni gallerian, kun vielä nopeesti pyyhkäisen auki @miilokuisma:n Merkitty näihin postauksiin-välilehden. Vaikka ei siellä pitäis olla muuta, kuin se yks vanha ja tuskin tunnistettavaks tärähtänyt otos-...

---

1 päivä sitten

[Tunnelmallisen talvinen selfie, jossa puhelinta pitelevän Lotan vierellä näkyy rattaista kurkistava Estelle sekä vaisusti hymyilevä Miilo.]

@wholelottalove: Me ja meidän joulutähti 🤍 @miilokuisma

@viljavirtanennn: Söpöt!!!

@mari.ja.mehu: 👀👀👀

@muumikeksisupermacy: pitää sopii porukalla ne leikkitreffit pian<3

@soskairti: lol

@antsu99: estelle on kasvanu nii paljon🤍🤍 ja??!!🤡 slaidasin dm for the 🫖.......

---

"Kuka toi on?", Anna ihmettelee, kun oon hetkeks vaan jäänyt tuijottaan näyttöä. Lumisessa puistossa ihan katuvalon alla seisova Miilo näyttää niin hyvältä, koko kuva sen ympärillä Lottineen ja Estelleineen niin idylliseltä, että mä--

Pitkään venyvään hissikuilusyväpudotushetkeen en osaa vastata

yhtään

mitään

mua vaan oksettaa

tai jotain.

Karhea ääni yrittää turhaan kuulostaa jotenkin huolettomalta. "Lotta, se on Miilon-- Eihelvetti", tajuan liian myöhään, mitä mun yhtäkkiä turraks valahtanut sormeni puhelimen viileellä, ivallisella näytöllä on tehnyt. Mun ainoa toivoni on se, että Lotta on järkevä kiireinen tyyppi, joka ei vahtaa puhelintaan jatkuvasti. Ehkä se sillon ei ehdi huomata:

❤️ Kiri @rau.tiainen tykkäsi julkaisustasi.