1.1.2023 - Ehkä tää on kommunikaation vuosi?Vuodenvaihteen takaraja on nyt ylitetty. Mä istun Paahtiksen selässä ja mietin, mitä Aida-Alina mahto saada lahjaks, jos ei kerran mun hoitohevostani. Auton? Lomamatkan? Jonkun toisen söpön taitavan suomenhevosen, joka ei kuitenkaan mitenkään vois vetää veroja tälle kultaisimmalle? Kun mä eilen ennen majatalolle lähtöö löysin Emmyn tallin toimistosta, se vakuutti, ettei puoltanut myyntipäätöstä. Että vaikka Aida-Alinan vanhemmat oli sinnikkäitä ja suostuttelevaisia, tallin budjetti oli niin hyvällä tolalla kiitos muuan kivimiehen, ettei tässä oltu tallin parhaasta tuntiratsusta luopumassa. Koskaan ennen ei oo tehnyt mieli halata Emmyä niin paljon.
En oo yhtään varma siitä, miten kiitollinen tai katkera pitäis olla Hannekselle siitä, että pari viikkoa pelkäsin niin paljon menettäväni Paahtiksen, että hädin tuskin pystyin käymään tallilla Seppele Cupin jälkeen. Joka päivä mä yritin, joka päivä ajatus huonoimmista uutisista tai vaikka käskystä auttaa sen varusteiden pakkaamisessa hankas liikaa vastaan. Sekin hävetti mua. Mitä Hannes olikaan sanonut? Että enkö mä juuri sitä halunnut, unohtaa kaiken muun paitsi Miilon, eli tietenkin myös Paahtiksen?
Umpeen sataneella metsäpolulla nousen seisomaan jalustimille ihan aavistuksen, että Paahtiksen on helpompi könytä kinosten halki. Se vaikuttaa olevan niin innoissaan haastavasta maastosta, etten ihmettelis, jos se kohta yrittäis loikkia lumessa kuin ruokaansa metsästävä kettu. Mielikuva hangesta, josta törröttäis vaan Paahtiksen vaalea häntä, huvittaa mua vaan pikaisesti. Ajatus Hanneksen kanssa aamiaisella vaihdetuista sanoista painaa liikaa.
***
“Kyl mäkin toivon, et sulla on kaikki hyvin ja silleen”, olin vuoden pisimmän hiljaisuuden jälkeen vastannut Hannekselle. Meidän
keskustelu ei tuntunut etenevän minnekään. “En vaan, tai et– Mä oon onnellinen, kun oon. Miilon kanssa", mutisin.
Yritin etsiä Hanneksen tyyneydestä jotain säröä. En tiennyt, oisko tuntunut pahemmalta löytää sellainen vai ei. Se näytti siltä kuin ois tiennyt täsmälleen, mitä mä aioin sanoa, siemaisi teetänsä ja nojautu aavistuksen lähemmäs pöydän toiselta puolelta.
“Korjaa, mikäli olen väärässä, mutta käsittääkseni ette kuitenkaan seurustele?”, Hannes sanoi, nyt hiljempaa. Huomaavaista.
“Ei”, mä myönsin ääni sameana ja lusikoin monta kierrosta puuroa suuhuni, ennen kuin jatkoin. “Mut ollaan puhuttu, et. Puhuttais siitä kyl jossain kohtaa.”
Hanneksen kulmat kohos ihan millin, hymyilikö se vai oliko sen suupielessä vaan ehkä elohiiri? “Muistan, kun meidänkin oli tarkoitus keskustella sellaisesta. Sinun ja minun.”
“Joo paitsi et ihan eri tilanne”, mä tajusin töksäyttäväni ihan liian terävästi ihmiselle, joka oli just tunnustanut jotain niin vereslihanherkkää kuin rakastavansa. Katuen kauhoin taas vähän lisää kaurapuuroa. Hyvää, pistiköhän Olkinuorien kokki siihen hirveesti kaikkee ylimäärästä? Sitä kuitenkin takertu liisterinä mun kurkkuun, kun yritin jatkaa: “Tai et, mä– rakastan sitä. Ja se mua.”
Tuntu jotenkin väärältä paljastaa se jollekulle, joka ei ollut Miilo, vaikka tavallaan mun myös oli tehnyt jouluaatosta lähtien mieli huutaa sitä kaikille vastaantulijoille. Ei mitään käryä, miltä Hannes sen kuullessaan mahdollisesti näytti, sillä saatuani sanat ulos mä join mehuni loppuun melkein kerralla ja tuijotin tiiviisti ulos ikkunasta. Ulkona Vili ja Juli ja se Sebe-niminen purkkipunapää heitteli toisiaan lumipaakuilla, Anna näytti jääneen vähän ristituleen.
Hanneksen ääni oli hiljainen ja matala, kun se vastas: “Niin sinäkin taisit sanoa rakastavasi minua, kerran.”
Mä tiesin, mitä olis pitänyt tehdä. Mitä oisin halunnut tehdä. Nousta ylös pöydästä astiat helähtäen, selittelemättä yhtään enempää. Sitten mä häipyisin ja etsisin Miilon ja kysyisin, tuntuuko siitäkin nykyään aina vähän oudommalta syödä aamupalaa pöydän ääressä eikä sängyllä.
Joku kuristava lamaannuttava huono omatunto oli kuitenkin sitonut mut tuoliin, se kehotti jatkamaan pään seinään hakkaamista. Joku sairas pieni ääni jopa väitti, että kai mä olin sen velkaa – että ehkä mun pitäis valehdella Hannekselle, että joo rakastan tietenkin ja haluuko se sittenkin lähteä treffeille korvaukseks kaikesta siitä kipeästä, mitä on varmaan joutunut tunteen, kun oon kaulaillut menemään Miilon kanssa
Pitkä, luonnoton hetki me istuttiin vaiti ja syötiin. Mä yritin muistella kaikkea sitä, mikä oli saanut mut katsoon Hannesta toisin silmin. Ihan kuin ois selannut vanhoja valokuvia, joista kyllä tunnisti kasvot, muttei tuntenut mitään -- kyllä mä muistin, että olin istunut sen kanssa Ruskanokan pöydän ääressä, luottanut ja nauranut ja kaivannut. Ollut nolon iloinen jokaisesta yhdessä vietetystä sekuntista, jonka ajaks keksin tekosyyn mun ylpeydelleni ja Hanneksen vaikeelle tilanteelle. Pitänyt salaisia öitä ja tallissa varastettuja katseita just sinä, mitä halusin ja ansaitsin.
Onneks lopulta sain syljettyä vaimeet mut mahdollisimman selkeet sanat ulos: "Mä en. Sillon ehkä tiennyt, mistä puhuin. Ja oon pahoillani, että olin niin sekasin enkä tienny, mitä halusin. Tai ehkä mä tarkotin sitä jotenkin, mut–”, kun mä pakotin itseni katsoon Hannesta, sen kasvot näytti jähmettyneen kallionseinämäks. Silti tai ehkä siks lauseen päätteleminen tuntu puukoniskulta suoraan sen kylkiluiden väliin.
“--mä en vaan enää mitenkään osaa kuvitella, et meistä tulis jotain. Jotain, en tiiä, hajos kai sillon kun sä vaan ghostasit mut yli viikoks.“
"Ghostasin?"
"Katosit, et halunnu puhuu."
"Aivan. On myönnettävä, että Milo--"
"--En mä haluis, vaikka Miiloo ei oliskaan."
Hannes katsoi mua hievahtamatta. Mä en osannut katsoa pois. En sittenkään, kun kuulin sen seuraavat hiljaisenrauhalliset sanat ja tunsin, miten pöydän alla mun housujeni kangas rytistyi mun nyrkkiin pusertuneissa sormissani. Kylmä hiki pisteli edelleen niskaa.
“Tunteet ovat arvaamattomia olentoja. Aurassasi on epäilyksiä, minkä ymmärrän hyvin – etenkin kun tilanteesi toisen rakastettusi kanssa on vielä niin epävarma.”
Epäilyksiä? Epävarma? Mitä Hannes oikeen-- “Ei helvetti miten loistava
keskusteluyhteys”, kuiskasin Hanneksen omin sanoin sille epäuskoisena ja toivoin epätoivoisen hetken, että se heilauttaisi kättään ja kertoisi tekevänsä tästä niin mahdotonta ihan vaan vitsillä.
Hanneksen silmät siristyi, se nojautui vieläkin lähemmäs ja sanoi puoliääneen: “Älä huoli. En ole kiirehtimässä päätöstäsi.”
Mulla keitti yli.
Nousin pöydästä niin äkkiä että oli pieni ihme, ettei mun edelleen täysi kahvikupilliseni läikkynyt liikkeen voimasta valkoiselle pöytäliinalle, kumarruin sihahtamaan hampaideni takaa niin lähelle Hannesta, ettei sen korvien ohitse mitenkään voinut mennä:
“Voitko
kuunnella mua? Ei oo mitään vitun päätöstä–”
Virhe.
“Kiitos ajastasi, Kiri”, Hannes sanoi, edelleen kivikasvoisena. Se nousi pöydästä rauhallisennopeasti ja niine sanoineen lipui aamiaissalin hulinaan, ei katsonut taakseen. Jätti mut rojahtamaan takaisin tuoliin juomaan kahvini syömään kylmän puuroni tuijottamaan ulos miettimään, että miten. Miten tää aina meni näin, vaikka mä ihan oikeasti yritin? Käteen jäi vaan hämmennystä ja kamala olo.
***
Muisto on saanut mut jännittymään satulassa ihan liikaa, tajuan. Ihme, kun hampaiden kirskunta ei vielä oo säikäyttänyt herkempää osastoo hevosista. Me ollaan päästy pahimpien kinosten halki, edessä on viimeinen peltoaukea ennen Seppeleen omia pikkupolkuja. Yritän vetää henkeä, pyörittää olkapäitäni, antaa Paahtikselle pidempiä ohjia ja käyttää jokaisen oppimani rentoutumisniksin. Parhaaksi sellaiseksi osoittautuu kuitenkin letkaa vaellusisännän rutinoitunein ottein vetävän Kristerin huuto: “Ja sitten laukataan!”
Paahtis ampaisee mun pyynnöstäni liikkeelle niin lujaa kuin matalassa hangessa pääsee. Lumi pöllyää ympärillä, tuuli kirvelee silmiä. Paahtis innostuu kun tajuaa, että voi leikkiä kilpailevansa munmuassa takavasemmalla laukkaavan Arktikin kanssa. Mä lupaan: vuonna 2023 keskittyisin tallilla vielä enemmän tähän käsittämättömän upeeseen ja rakkaaseen hevoseen, enkä mielelläni lainkaan kommunikaatiokyvyttömien rokkitukkien ajattelemiseen.
***
On luvattua myöhempi ilta, kun Adan täyteenpakattu auto kaartaa Savusalontien pihaan. Mä mietin taas jotenkin liian itsetietoisena, miten varmaan haisen vaan heinältä ja hevoselta, kun eteiskaaoksesta selvittyäni harpon portaat yläkertaan. Mun ikkunasta näky pihatielle himmeä, lepattava valo, joka sai mun sydämen muljahtamaan iloisesti ja oikeasti taas umpijäässä olevat raajat kuvittelemaan, että ne on valettu lämpimästä kynttilävahasta.
“Moi”, mä melkein kuiskaan Miilolle.
Se lojuu mun sängyllä valtameriviltin alla ja lukee jotain vanhaa kirjaa, jonka muistan nähneeni viimeks aulannurkan hillittyn romupinon päälle aseteltuna. Tai ei oikeastaan enää lue, vaan on jo oven auetessa laskenut nidoksen avonaisena rinnalleen, katsoo suoraan muhun silmät muutaman tuikun valossa lämpimän vakavina hehkuen. Se näyttää just siltä, ettei sille voi kuin hymyillä pehmeesti. Ja ehkä vähän arasti. Mä tiedän, että olin hiton outo koko aamun ja päivän.
“Moi”, Miilokin hymyilee.
“Meniks meillä hirveen kauan? Anteeks, mä halusin tsekata et kaikki Paahtiksen hommat oli tallilla kunnossa, kun jätin sen heitteille jouluks”, mutisen heivatessani putkikassini pienen huoneen pimeään nurkaan. Miilon matkalaukun viereen.
“Joo mä tyyliin jo epäilin, et ehk ootte jääny jonnekin korpeen asuun ja jättäny mut huolehtiin kämpästä”, Miilo sanoo kulmat koholla, ennen kuin lisää: “Ei, kun ei se mitään. Oliks kaikki sit kunnos?”
“Oli”, mä nyökkään ja istun sen viereen sängylle.
Miilokin kapuaa istumaan, vetää jalkansa koukkuun ja kietoo käsivartensa niiden ympärille, katsoo mua hiljaa. Mäkin nojaan sen polviin vähän. Vedän hupparini hihoja käsieni peitoks niin, ettei ne ehkä oo inhottavan kylmät, kun lasken sormeni kevyesti Miilon poskille. Kynttilät lepattaa varjojaan sen kasvoille ja seinille ja mä mietin: Sytyttikö Miilo ne mua varten vai onko se tykästynyt niihin vai yrittääkö se auttaa pitään sähkölaskun matalana vai eikö se ehkä vaan tiedä, missä valokatkaisija on--
“Onks hyvä kirja?”, kysyn.
“Ihan karmee”, se vastaa pieni virne suupielessään, “mut pääsin kuitenki jo puoliväliin.”
Mä virnistän sille takaisin. "Kiitti vielä, kun salakuljetit ne raketit tänne. Mentiin yhes kohtaa niin lujaa, et ne ois varmaa syttynyt vauhdista repussa ja singonnut mut ja Paahtiksen taivaalle."
Miilo naurahtaa, mutta sitten sen kasvoilla häilähtää jotain mietteliästä, epävarmaa – ihan kuin se haluis sanoo jotain, muttei tiedä, miten sen muotoilis.
“Mietiks jotain?”, kysyn hiljaa, hipaisen sen alahuulen kaarta hihansuusta karanneella peukalollani. Yritän hätistellä pois sen palleaan hiipivän inhan fiiliksen, joka on raapinut mun ajatuksiani siitä lähtien, kun Miilo sanoi, ettei suutu, jos puhun Hannekselle. Tai viimeistään siitä lähtien, kun rupesin miettimään, mistä tarkalleen halus mun kanssa puhua.
Sen hymähdys on jotenkin hassu, ei sellanen, että sitä välttämättä naurattaisi. "Jotain", se kertoo.
Yritän olla hiljaa niin pitkään, että Miilo jatkais jotenkin. Silitän sen huulta, poskea, vähän liian väljän villapaidan paljastaman kaulan lämmintä ihoa. Lopulta me vajotaan jostain sanattomasta yhteisymmärryksestä makuulle. Ei vastausta, vaan mietteliäät silmät ja otsa, jota vasten hetkeks painan omani ja suljen silmäni. En haluu tehdä tästä tuijotuskilpailua. Lopulta mumisen hiljaa Miilon poskea vasten:
"Mä mietin, et hitto kun oisin tuntenu sut aina. Niin monesta syystä oikeesti, mut esim siks, et ei ois koskaan tarvinnu jutella puolta sanaa enempää Hanneksen kaa."
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!