13. ja 14.10. Pirren puomitunnit

[Piritta]

Mitä? Kaksi Pirren pitämää puomituntia
Milloin? 13.10. klo 18-19 hevosratsukoille ja 14.10. klo 17-18 poniratsukoille
Miten mukaan? Ilmoittautumiset viimeistään 10.10. klo 15.00 tähän topikiin ao. "lomakkeella". Kummallekin tunnille mahtuu 6 ratsukkoa ja tuntien sisältö on sama.

Osallistumislomake (kopioi ilmoittautumisviestiin ja täytä)
Ratsastaja:
Ratsutoive:
Osallistun
[ ] hevostunnille
[ ] ponitunnille
Jos rastitit molemmat, ilmoita kumpi on ensisijainen valintasi. Toinen katsotaan ns. varasijailmoittautumiseksi ja pääset kahteen ryhmään vain jos tilaa jää. Tunnit täytetään ilmoittautumisajan päätyttyä nopeusjärjestyksessä siten, että ensin käydään läpi ensisijaiset ilmoittautumiset ja lopuksi täytetään ryhmistä tyhjät paikat kakkostoiveilla.

Hevostunnin ratsukot
Lydia - Iisi
Alviina - Charlie
Valtteri - Susu
Lyyti - Pinja
Sartsu - Perle
Martta - Paahtis

Pirren yleiskatsaus
Vaikea sanoa, kenelle tunti tuli kaikkein eniten tarpeeseen. Kannustavasti hymyillen luotsasin ratsukoita, joista jokaikinen oli jossakin vaiheessa tuntia aivan helisemässä. Tai no: kiltti ja herttainen Pinja ei tuottanut Lyytille päänvaivaa samoissa määrin kuin muut lajitoverit omille ratsastajilleen. Jos jotakin, se ehkä huijasi Lyytin turhan tyytyväiseksi menoon kulkemalla nätisti mutta vähän tehottomasti sinne minne piti.
Susu sen sijaan ei tahtonut mennä sinne minne piti, vaan se kiemurteli välillä kuin mikäkin vetinen vonkale. Pienikin tarpeeton ohjan nyppäisy sai sen viskelemään kuikelopäätään ja ratsastajan painopisteen muutokset horjuttivat hevosta niin kuin siihen olisi tarttunut voimakas puuskittainen sivutuuli.
Alviina katseli välillä ärtyneenä arabilla ratsastavaa Valtteria ja varmana ajatteli, että olisi itse saanut hepan kulkemaan paljon kivemmin. Hänellä kuitenkin riitti työnsarkaa myös Charliessa, joka oli laiskanpulskealla päällä ja melkoisen jähmeä kyljistään; ruunaparka kaipaisi kunnon läpiratsastusjumppaa.
Samoin kaipaisi kyllä Perlekin, joka yritti tuon tuostakin kuskata Sartsua mielensä mukaan. Ruunasta oikein näki, kun se jännitti alakaulansa ja lähti vyörymään eteenpäin hangoitellen ohjastuntumaa vastaan.
Komealla Easylla ratsastavan Lydian oma toispuoleisuus antoi nuorelle, melko energiselle orille toisinaan tilaisuuden livetä ulkoapujen läpi. Onneksi olin mukava ope ja oikea tunne- ja tilannetajuisuuden huipentuma: itsetyytyväisenä ajattelin, että Hanski olisi tylyttänyt Lydiaa - ja oikeastaan koko muutakin sakkia - niin että tunnista olisi jäänyt kaikille käteen vain paha mieli.
Paahtis oli... Paahtis. Komea mutta tyhmä, Pirre ajatteli. Riippumatta siitä, mitä Martta selässä teki, suokki kolasi välillä puomeja ja säikähti sitten sitä niin, että loikahteli seuraavalla kerralla ihan kummallisesti. Ja kyllä siinä piisasikin loikkavoimaa, kun se oikein lähti koukistelemaan koipia puomeja ylittäessään! Melkoinen näky.

Nyt ei ollut kohtuuttoman paha mieli kenelläkään, sillä lopputunnista oltiin saatu ratkottua jo monen monta ratsastuksellista pulmaa. Sitä myöten hevosetkin näyttivät hetki hetkeltä paranevan lähtötasoon nähden. Hitto vieköön, että saattoi opettaminen olla parhaimmillaan palkitsevaa. Olisipa mainiota, jos voisi jatkaa näiden samojen ratsukoiden kanssa seuraavana päivänä siitä, mihin tänään jäätiin. Hmm... ehkä pitäisikin raivata kalenteriin aikaa oikein kunnon kurssinpidolle pitkästä aikaa.

Ponitunnin ratsukot
Inkeri - Siiri
Manny - Arktik
Annika - Halla
Odessa - Abrianna

Pirren yleiskatsaus
Tunnin alussa odotin mielenkiinnolla, keksisikö ponilauma jotakin sellaista joukkoperseilyä, joka onnistuisi latistamaan eilen hyvään nousukiitoon lähteneen opetusinnostukseni.

Inkerin Siiri ("Onko sulla ehkä vähän vaikeuksia päästää irti menneestä", teki mieli naljailla, ja kutsuin ponia Strixiksi ihan vain koska menneissä vellominen oli musta epätervettä; olin jo itsekin enimmäkseen unohtanut esim. sen, etten ollut varma oliko lapseni isä lapseni isä) ei järjestänyt yllätyksiä. Inkerin ratsastus oli ottanut huimia harppauksia eteenpäin muutamien viime vuosien aikana, ja jos eilen intouduin suunnittelemaan esteratsastuskurssia, nyt pohdinkin pitäisikö munkin lähteä ulkomaille vuodeksi kehittämään omaa ratsastustani (tai edes hankkia oma hevonen ensalkuun). Poni käyttäytyi tänään kuuliaisesti eikä ollut katastrofaalisen kiireinen.
Arktikille puomitehtävien vaatima aivotyöskentely vaikutti olevan vähän liikaa tänään. Se kuumui, jos tehtävä tuntui ensialkuun vähäsenkin vaikealta, ja toistin muutamaan kertaan tunnin aikana että "hae raviin hyvä tahti, katso että se malttaa pysyä siinä ja tule rennolla otteella uudestaan."
Hallalta nyt en huonoa käyttäytymistä odottanutkaan, sillä yleensä se oli kiltti, yllätyksetön poni. Eikä se tuhma ollut nytkään, mutta hivenen hidas vain välillä. "Ehkä se oli tänään vähäsen väsyksissä", arvelin tunnin päätteeksi Annikalle. "Mutta nyt se kyllä kävelee oikein kivasti."
Myös Abrianna oli vähäsen tahmatassu ja halukkaampi irvistelemään muille poneille kuin keskittymään työntekoon. Ai että. Tuli ihan ikävää omaa vanhaa kunnon Tammaa, Tikrua. Abriannan nyrpeä ilme heltisi hieman, kun se pääsi laukkaamaan, ja siinä askellajissa ratsukko esittikin tänään parhaat pätkänsä.

Eli ei mitään katastrofeja ponitunnilla, jos se nyt ei ihan täydellinenkään ollut. Työn ilo säilyi (opella; ja kyllä se varmaan palautuisi pian Hallaan ja Abriannaankin).

Tuntisuunnitelma
Napakassa ohjatussa verryttelyssä katsotaan, että ratsut liikkuvat eteen ja tulevat pidätteistä takaisin, kääntyvät ja suoristuvat ja siirtyvät askellajista toiseen.



Aloitetaan puomitehtävä suorilla linjoilla ensin ravissa ja sitten laukassa. Pirre kiinnittää huomiota kulman ratsastamiseen puomilinjalle kääntyessä, askellajin tasaiseen tahtiin tehtävää lähestyessä, tahdin säilymiseen puomeja ylittäessä ja hevosten suoruuteen. Pirre opastaa ratsastajia olemaan hermoilematta, jos etäisyys meneekin mönkään, ja korjaamaan tilanteen rauhassa.



Jatketaan kulmanratsastuksen ja suorien linjojen hiomista. Tehtävää tehdään kevyessä ravissa ja kumpaankin päätyyn suositellaan tekemään voltti ja kokeilemaan, kuinka hevonen asettuu ja taipuu kumpaankin suuntaan. Etäisyyden korjaamiseksi voltti voidaan välillä jättää tekemättä; tehtävää suorittaa kerrallaan kolme ratsukkoa, muut kävelevät uralla välikäyntejä odotellessaan.



Tässä tehtävässä keskitytään askellajin tahdin ja askelpituuden säilyttämiseen kaarevalla uralla tekemällä suuret voltit kummallakin pitkällä sivulla. Tehtävää tehdään ensin ravissa, sitten kokeillaan laukassa. Sitä mukaan kun tehtävä sujuu, ratsukot saavat kehotuksen siirtyä pieneksi hetkeksi käyntiin ennen tunnin viimeistä tehtävää. Hengähdyshetki on ansaittu!



Tunnin päätteeksi yhdistetään samaan tehtävään keskeiset asiat: kulman, kaaren ja suoran ratsastus. Tehtävää tehdään ravin jälkeen vielä käynnissä ja haetaan tarmokasta, tahdikasta käyntiä, jossa on hyvä siirtyä kävelemään ympäri koko maneesia ohjaa samalla vähitellen pidemmäksi liu'uttaen. Loppukäynneissä hevosten tulisi näyttää rennoilta ja kävellä aktiivisesti.

[Lyyti]

Lyyti oli tietenkin henkeen ja vereen suomenhevosihminen. Kansallisrodussa oli jotain sellaista, johon mikään muu hevonen ei hänen kirjoissaan pystynyt. Lyyti ei niin välittänyt puoliverisistä – olivathan ne elegantteja ja liikkuivat parhaimmillaan melkein leijuen. Silti niistä puuttui jokin sielukkuus ja sisukkuus... mutta Pinjasta Lyyti piti. Niinpä hän oli ollut oikein tyytyväinen saadessaan sen ratsukseen Pirren estetunnille. Musta tamma oli herttainen ja hellyyttävä, ja Lyyti hakikin sen talliin etuajassa vain siksi, että sai rapsutella tamman korvantaustoja rauhassa. Pinja puhisi tyytyväisenä ja laski päänsä Lyytin syliin nautiskellen. Lyytin sydän meinasi aivan pakahtua hellyydestä tammaa kohtaan. Teki mieli laittaa se taskuun ja kantaa mukanaan.

Myös ratsuna Pinja oli niin kiltti ja kuuliainen, että melkein liikutti. Se kipitteli menemään korvat hörössä, mitä nyt kerran huiskautti ärsyyntyneenä häntäänsä liian lähellä eksynyttä Paahtista kohtaan. Lyyti piti Pirrestä. Nainen oli näpäkkä ja asiantunteva, mutta ennen kaikkea mukava – hänen tunnillaan ei saanut kukaan ratsastajista osakseen samanlaista höykytystä kuin Hanskilta.

Pinjan kaltaisissa sydänkäpysissä oli tietenkin se pulma, että mukavuudenhaluiset (ja hiukan laiskat) ratsastajat kuten Lyyti tuudittautuivat mukavuusalueelleen ja matkustelivat satulassa sen suurempia pyytämättä. Pinja kulki kyllä mallikkaasti ja teki juuri sen, mitä pyydettiin, mutta Lyyti ei vaatinut siltä sen ihmeempiä, mistä Pirre kyllä huomautteli useampaan kertaan. Mutta kun heillä oli niin mukavaa, Lyytin teki mieli vastata vähän ilkikurisesti, kai se joskus riitti! Hanski olisi tässä vaiheessa varmaan hutaissut raipalla sekä ratsua että ratsastajaa saadaksen heihin jotain eloa.
Pinja liikkui vähän laiskasti ja taipui tahmeasti, kun Lyyti ei sitä kummemmin haastanut. Puomit eivät kolisseet kulmanratsastusharjoituksessa, mutta Lyyti tiesi kyllä, että Pinjasta sai irti enemmän elämää.

Pitkien sivujen voltit ravissa olivat Pirrelle varmaankin vähän turhauttavaa katseltavaa, mutta laukassa sekä Pinja että Lyyti piristyivät, ja tehtävä sujui oikeastaan ihan kauniisti. Lyyti keinui mustan tamman selässä mielissään.
Kulma, kaari ja suora – viimeinen tehtävä, jossa yhdisteltiin kaikki tunnilla hiottu, ei Pinjaa sykähdyttänyt. Pirre pyysi 'tarmokasta ja tahdikasta käyntiä' – sitä nainen ei kyllä saanut, mutta jaksoi kuitenkin hymyillä kannustavasti.

Vaikka Pirreen Lyytin ja Pinjan suoritus ei varmaankaan tehnyt suurta vaikutusta, Lyyti oli itse ihan tyytyväinen pyöritellessään nilkkojaan loppukäynneissä. Ei puomien kolinaa, vauhkoilua tai muuta sekoilua – siis ihan kelpo lyytintasoinen suoritus.

[Valtteri]

Se kihelmöi jotenkin äärimmäisen suloisesti ihon alla. Oli vähän kuin olisi opetellut ihan uudelleen kävelemään, en siihen oikein keksinyt parempaa vertauskuvaa.

Aika, jonka mä olin tyhmänä viettänyt poissa talleilta oli syönyt mun taitojani selvästi. Sellaiset asiat, jotka aiemmin hoituivat vähän kuin huomaamatta tuntuivat nyt yhtäkkiä hankalilta. Enkä mä voinut syyttää mitään kasvupyrähdyksiä, mä olin ihan yhtä lyhyt nyt, mitä olin ollut silloin Helsingissäkin. Susu ei tietenkään auttanut asiaa omalta osaltaan, se tuntui melkein höyhenen kevyeltä ohjien päässä - eikä mitenkään hyvällä tavalla. Sillä tavalla, että pienimmästäkin tuulen henkäyksestä se otti ja lähti eikä ihan aina edes siihen suuntaan, mihin olisi ajatellut.

Oli se kuitenkin aika jännittävää, siitä huolimatta että me mentäisi vain puomeja, eikä oikeasti esteitä. Mä muistuttelin itselleni ihan tunnin aluksi, että oli parempi aloittaa ihan rauhassa ja edetä siitä sitten kohti estekenttiä ja vauhdikkaita ratoja. Mä en vielä edes tuntenut Susua kunnolla, joka paljastui kiusallisen selkeästi sen heitellessä siroa päätään aina vain kun sille antoi edes pienen syyn.

"Pidä Valtteri tasaisempi tuntuma, paino jalustimilla", Pirre ohjeisti ja seuraavaksi mä yritin olla jäämättä Alviinan ja Charlien alle, kun ne ilmestyivät jostain meidän eteen. Susu heitteli taas niskojaan, mä sain mansikkablondilta myrkylliseltä vaikuttavan mulkaisun johon mä vastasin virnistämällä sille mahdollisimman hurmaavasti. Mä en oikeasti tuntenut koko tyyppiä kuin nimeltä, mutta olin mä tietenkin huomannut miten osa tallilaisista karttoi sen katsetta.

Puomit kolahteli pari ensimmäistä kertaa toisen tehtävän alussa. Kulmien ratsastaminen oli aina ollut yksi mun heikkouksista - se oli vähän kuin poniratsastajan turhin apuväline. Mun edellinen kisakaveri oli kääntynyt niin pienistä väleistä että mun oli oikeasti tarvinnut vaan antaa sille askel tai kaksi aikaa ennen ponnistuspaikkaa ja se oli lentänyt esteiden yli. Susu ei selvästi ollut tottunut sellaiseen ratsastukseen ja siinä oli myös osasyy miksi mä olin tullut siihen johtopäätökseen, että mä kaipaisin ratsastustunneille. Pirre ei ainakaan tuntunut päästävän mua helpolla yhdelläkään kierroksella.

Mun keskittyminen siirtyi takaisin ratsastamiseen ja aina, kun Susu ja mä lähdettiin kohti uutta tehtävänantoa mä tunsin sen kutituksen ihollani. Hyvää jännittämistä, vauhdin huumaa ja adrenaliiniryöpsähdyksiä.

Mä olin todellakin kaivannut sitä.

- Kiitos tunnista!

[Manny]

Pirre oli mulle opettajana ja muutoinkin uusi tuttavuus. Mä olin nähnyt naisen silloin tällöin poninhäntä kireällä (älkää tulkitko väärin, nainen vaikutti ihan mukavalta ja pirtsakalta, poninhäntä vaan oikeasti näytti siltä että se oli vedetty kireälle) pyyhältämässä Seppeleen pihalla ja moikkailemassa valkea hammasrivi loistaen tuttuja tuntilaisia.

Valkea hammasrivi loisti nytkin, kun nainen seisoi topakkana meidän ratsukkorivistön edessä ja silmäili meitä vuoron perään. Se oli vetänyt kädet lanteilleen ja nyökkäsi tuttavallisesti Inkerille, joka oli mun vasemmalla puolellani Siirin kanssa, ja siirsi sitten katseensa muhun ja nyökkäsi vähemmän tuttavallisesti.

“Noniin, aloitellaan, kiva saada mukaan uutta verta myös”, nainen tokaisi ja mä pohdin, mahtoiko Pirre ajatella samalla tavalla tunnin jälkeen.

Arktik piti huolen, etten päässyt helpolla tälläkään tunnilla. Ori puksutti tasaisen ponnekkaasti eteenpäin, melkein kuulin miten se hoki kiivaasti “mennäänjomennäänjomennäänjokovempaamennäänjo”, ja sain jarrutella sen menoa jo alkulämmöissä. Lämpöjen jälkeen ori ei ollut millänsäkään ja mulla, no, oli ihan pirun lämmin.

Puomitehtävät olivat meille kyllä ihan kylliksi. Mun taitotaso kun ei ollut mitään huippuluokkaa, ja orikin tuntui menettävän keskittymiskykynsä ihan alkumetreillä. Munkin pasmat menivät ihan sekaisin, kun Arktik otti kierroksia ja kiihdytti puomeille malttamattomana. Pirre ohjeisti mua kuitenkin kärsivällisesti - yllättävän kärsivällisesti, mä jopa mietin, kun kolmaskin kerta meni meiltä vähän niin ja näin - mutta naisen opetustyyli tuntui silti toimivan, koska mä pystyin säilyttämään oman malttini ja lopulta yhteinen sävel alkoi löytymään.

Oikeastaan, kun homma oli rauhoittunut, tai kun Pirre oli saanut mut rauhoittumaan, tarttui se Arktikiinkin ja jossain kohtaa me saatiin jopa kehuja. Siitä mun pasmani vasta sekaisin menivätkin, ja seuraavassa puomitehtävässä mä onnistuin ratsastamaan linjat niin vinoon, että olin tipahtaa satulasta pelkästä häpeästä, mutta Pirre jaksoi siltikin toistella neuvoja ja kehottaa ottamaan seuraavalla kerralla sitten vähän rauhallisemmin ja keskittymään enemmän. Ja niin nekin sitten rupesivat menemään vähän paremmin.

Kumma kyllä, laukkatehtävien aikaan meillä meni jo suorastaan mainiosti. Mäkin uskalsin hymyillä, kun Pirre näytti peukkua kentän keskeltä ja kehaisi, että “no nyt näyttää hyvältä”. Pitihän Arktikin toki sitten vähän taas päästellä höyryjä pienten pomppujen muodossa ja munkin tasapainoni vähän heilahteli, mutta kaiken kaikkiaan se oli ehkä meidän paras suorituksemme sillä tunnilla.

Jos jotakin, niin mulla jäi tunnista käteen ihan hyvä fiilis. Ei pienet itsetuntoboostit koskaan olleet pahitteeksi – varsinkin, kun mulla sitä ei aina hirveästi ollut valmiina.


Kiitos tunnista!