Maastoretki 21.9.2020 (suljettu)

[Eedi Myllyoja]

Seppeleen Discord-kanavalla ideoitu maastoretki starttaa 21.9.2020 kello 12 Seppeleen tallipihasta. 


Ilmoittautuneet
Lyyti Oililla
Manny Arktikilla
Tuulia Hestialla
Annika Peckillä
Eedi Noksulla
Liinu Whinnyllä

Huomiot ratsastusjärjestyksestä:
Noksua ei tammojen taa, saattaa ottaa turhan runsaasti kierroksia niistä, lisäksi jos Noksu ei ole viimeisenä, reilu turvaväli kannattaa pitää kevyen takapään varalta. Kärjessä ori ei myöskään ole loistava.
(Lisäilkää mulle jos muista hevosista haluatte jotain infoa tähän)

[Eedi Myllyoja]

// Kun uni ei tuu on tääkin hyvä aika aloittaa! //

Eedin viikonloppu oli sujunut loistavasti. Kehut valmeltajalta laukanvaihtojen kanssa syntyneestä edistyksestä olivat lämmittäneet lauantaina mieltä, ja puolipiruettikin onnistui jo (ainakin sinnepäin). Kun sunnuntaina oli onnistuttu keräämään vielä sinivalkoinen ruusuke vaativasta A:sta, oli Elias ilmoittanut, että seuraavan kuun alussa ratsukko saisi luvan testata jo PSG-luokkia. Tuskin se heti alkuun ihan putkeen menisi, mutta pakkohan se oli jostakin aloittaa. Viikonlopun menestyksestä huolimatta maanantaiaamu alko hitaasti. Väsymys painoi, mutta tallille oli lähdettävä jo hyvissä ajoissa. Ikävät tuulenpuuskat eivät ainakaan piristäneet.

Noksukaan ei ollut parhaalla tuulellaan, vaan polki korvat luimussa korvaa Eedin varustaessa. Kai ori olisi halunnut ennemmin tarhaan kuin lenkille. Luvassa oli maasto isommalla porukalla kuin edellisenä maanantaina, mikä kauhistutti Eediä. Ainoa tuttu ratsukko mukana olisi Annika Peckillä, vaikka toki Eedi jo tiesi hevoset vähintään nimeltä ja oli nähnyt kaikkia ratsastajia vähintään tervehtimisen verran. Erityisesti Eedi odotti kirjavan ponin Hestian näkemistä töissä, tamma vaikutti suloiselta tapaukselta.

Puolilta päivin porukka kokoontui tallipihalle.
"Onko kaikki paikalla?", Lyyti huuteli hoidokkinsa Oilin vierestä. Pikaisen laskennan jälkeen tultiin tulokseen, että kaikki totta tosiaan olivat löytäneet oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Peckin näytti jo vähän tyytyväisemmälle hoitajaansa kuin aiemmin, Noksu sen sijaan vaikutti melkoiselle äkäpussille ja Eedillä kesti hetki päästä hervottomasti liikehtivän oriin selkään. Mieliala ei ollut nousussa, kun tuulenpuuska pyyhkäisi pihan yli ja tyhjä vihannespussi hyökkäsi kohti maastoilijoita. Noksu ei tietenkään viitsinyt ottaa tätä rauhallisesti, mutta esitteli onneksi kykyjään vain paikallaan pompuissa ja Eedi pysyi ratsailla.

Vähintään perhosia, ehkä jopa korppikotkia, vatsassa Eedi kökötti Noksun selässä odottaen, että jonon alkupää ehti ryhmittyä. Ehkä se tästä vielä iloksi muuttuisi - tai sitten ei.

[Tuulia]

Olimme kaikki kavunneet ratsujemme selkään Seppeleen pihamaalla. Osalla tuntui olevan energiaa vaikka muille jakaa, ja ne lähtivät kipittämään heti, kun ratsastaja pääsi selkään. Niitä sai pidellä aloillaan sen aikaa, kun osa vielä sääti jalustimia ja satulavöitä.
“Niin minnes me muuten mennään?” Manny kysyi Arktikin selästä.
“Mä tiedän hyvän reitin”, sanoin. “Voidaan vaikka oikaista maastoestealueen polkuja pitkin Liekkijärven rantaan ja kallioille ja tulla rannan polkua Pyöstin vuoren suuntaan ja siitä laukkasuoran kautta kohti tallia”, ehdotin. Se oli aika tavallinen ja tuttu maastolenkki, mutta porukkaa katsellessa tajusin, että kaikki muut olivat aloittaneet Seppeleessä vasta tänä vuonna. Ehkä he eivät vielä tienneet reittiä.
“No voisitko Tuulia mennä kärkeen näyttämään reittiä?” Eedi kysyi. “Se kuulosti oikein hienolta.”
“Joo, kivaa päästä järven rantaan”, Annika sanoi ja jättäytyi Eedin kanssa jonon hännille. Eedin ori oli suuri ja näyttävä, mutta hieman luonteikkaampi tapaus, ja Eedi toivoi, että voisi jäädä viime viikolla tutuksi tulleen Peck-ruunan taakse.

Lyyti ja Oili tulivat minun ja Hestian perään, mutta alkumatka kulki lähes tien levyistä polkua metsässä. Tallin lähimmät polut olivat tasaisia ja leveitä, joten käännyn katsomaan taakse ja kehotin Lyytiä siirtymään Hestian viereen.
“Niin kuulet ees jotain mitä puhun”, naurahin. Lyyti kyseli viikonlopun kuulumisia, ja kerroin Mikun voitokkaista kenttäkisoista sekä koeratsastusreissuista Nellan kanssa, joiden pohjalta exmoortammasta tehtäisiin huomenna kaupat.
“Muuttaako se Seppeleeseen?” Lyyti kysyi.
“Joo, alustavasti pihattoon”, vastasin. Kurkkasin jälleen taakseni, ja Mannyllä ja Liinulla vaikutti olevan kaikki hyvin. Annika Peckillä ja Eedi Noksulla olivat myös heidän kannoillaan, eli kaikki sujui hyvin, eikä viimeisimmät jääneet jälkeen.
“Otetaanko pikku pätkä ravia?” huikkasin, ja keräsin ohjat paremmin käsiini.

[Manny]

Mä pitelin Arktikin ohjia mun vasemmassa kädessä ja oikealla kädellä mä yritin oikoa epätoivoisesti sukkaa, joka oli ruttaantunut mun kengässä. Näytin varmaan joltain kummalliselta flamingolta, eikä mun operaatiota helpottanut se, että Arktik liikahteli levottomasti ja viskoi sen päätä ylös alas kuin vieteriukko.

Mä olin ihan extempore lupautunut mukaan maastoreissulle, jolle oli ilmeisesti tulossa useampikin ratsukko. Mä tunsin porukasta Liinun ja Lyytin, joiden kanssa me oltiin oltu kesällä samoilla leireillä, ja tiesin nimeltä Tuulian. Kaksi muuta tyttöä olivat kuitenkin mulle vieraita. Kummatkin mä olin nähnyt tallilla, mutta mannymaiseen tapaani mä olin onnistunut välttelemään rupattelituokioita erinomaisesti ja esittelytkin olivat jääneet siltä osin väliin.

Nyt kun kumminkin me oltiin menossa maastoon, mä mutisin niille moikat ja kerroin samaan syssyyn olevani Manny, niin että kokonaisuudessaan mun suusta pääsi jotain luokkaa “Mormanny”. Tyttöjen nimet olivat Eedi ja Annika ja olin melko varma, etten muistaisi niitä edes maastoreissun loppuun.

Kun jengi oli päässyt ratsujensa selkään (Eedi ehkä suurempien ponnisteluiden jälkeen kuin me muut), Tuulia otti johtopaikan ja aloimme ratsukko kerrallaan valua pois tallipihalta. Me tultiin Arktikin kanssa kolmansina, heti Lyytin ja Oilin perässä, ja meitä seurasivat Liinu Whinnyllä, Annika Peckillä ja perää pitävä Eedi sen kirjavan orinsa selässä.

Heti kun pääsimme metsään, mä tunsin rentoutuvani. Syysilma oli raikkaan tuoksuinen ja metsässä ei ollut läheskään niin tuulista. Puiden latvoissa kävi rauhoittava suhina ja mä keskityin nauttimaan olostani. Lyyti oli kirittänyt Tuulian vierelle ja ne juttelivat keskenään ja samassa mä kuulin kun Whinny otti pari raviaskelta.

Liinu tuli mun ja Arktikin vierelle ja mä palauduin takaisin maanpinnalle jostain haavemaailmasta. Vilkaisin tyttöä, joka hymyili mulle ujosti ja mä venytin mun suupieliä johonkin hymyntapaiseen, ennen kuin käänsin katseeni Arktikin harjaan.

“Kiva kun säkin tulit”, Liinu sanoi ja mä rykäisin.

“Joo”, sanoin keksimättä mitään järkevää vastattavaa. “Sä kans. Siis että kiva.”

Liinu näytti tyytyvän mun kömpelöön kommunikointiin, ainakin se hymyili. Edessä Tuulia kääntyi huikkaamaan meille ravista. Se helpotti mua, koska se antais hetkisen peliaikaa valmistautua sosiaaliseen kanssakäymiseen, mikäli Liinu vielä jatkaisi jutustelua ravipätkän jälkeen.

[Lyyti]

Lyytiä ei ollut tarvinnut sen kummemmin houkutella, kun vielä hiukan varautuneen oloinen Eedi oli maininnut jotain yhteisestä maastoreissusta. Olihan luonnossa kuljeskelu yksi Lyytin lempiharrastuksista, hevosen selässä tai ilman. Mukaan oli värvätty myös Tuulia (jonka kanssa Lyyti oli ystävystynyt toden teolla), Annika, Liinu ja Lyytin yllätykseksi jopa Manny, joka kaiketi viihtyi seurassa mutta oli aina hiukan vaivautuneen oloinen.

Oili oli tapansa mukaan täynnä virtaa, mutta tuntui tänään käyvän erityisillä kierroksilla: se oli ollut vauhko jo harjatessa, ja Tuulian piti pidellä tammaa kiinni kun Lyyti kipusi sen selkään. Oilin mielentilaa ei ainakan rauhoittanut Eedin Noksu-orin läsnäolo: kaunis, musta ori korskui levottomasti ja steppaili Eedin pidätellessä sitä vakavakasvoisena. Huh, mitähän tästä tulisi, Lyyti mietti pitäessään itse Oilin ohjastuntumalla, mutta ehkä hevoset asettuisivat aloilleen, kunhan päästäisiin liikkeelle.

Oili sai olla letkassa toisena, ja kulki turpa Hestian hännänjuuressa. Ihme kyllä, kirjava poni ei siitä suuttunut. Ennen pitkää Tuulia ja Lyyti ratsastivat rinnakkain ja juttelivat hyväntuulisesti viime viikkojen tapahtumista – Mikun kilpailuista ja Nellan ponihankinnasta. Olisi hauska nähdä nuoren tyttö poninomistajana, hänhän oli Lyytille jo tuttu ja rakaskin, ihana pirtsakka ponityttö.

Retki tuntui sujuvan yllättävän rauhaisasti, ehkä Noksukin oli rauhoittunut joukon hännillä. Ilma oli raikas, päivä kaunis, ja Lyyti antoi katseensa levätä ruskaisessa metsässä. Tätä oli onni.

Ravipätkä sai heppoihin liikettä; Oilin lennokkaat askeleet olisivat vieneet sen helposti pikku-Hestian ohi, mutta Lyyti ei antanut tamman lähteä kuromaan.

Kun ratsukko kääntyi ravissa loivasti oikealle, metsätien viereisessä puskassa heilui ja kahisi: Lyyti ehti nopeasti rekisteröidä lentoon lähtevän metson. Oili loikkasi komeasti tien toiselle puolelle, mutta Lyyti sai pysyttyä selässä tarttumalla tamman harjaan. Heidän takaansa kuului huudahdus, ja Lyyti kääntyi nopeasti ympäri satulassa: miten muut ratsukot selvisivät säikähdyksestä?

[Eedi Myllyoja]

Alkuretken Noksu malttoi melko hyvin pikkuisen Peckin perässä, ja raviin lähtökin sujui hyvin. Peck vaikutti olevan tänään pirteällä tuulella ja pysyi kiitettävästi isompien kintereillä, joten Noksullekin jäi tilaa ravata hidasta ravia. Kesken ravin pakka kuitennkin levisi totaalisesti, kun joku pirullinen metsän eläin rätisytteli puskia ja säikäytti osan edellä kulkevista.

Noksu tuskin ehti rekisteröidä tapahtumaa sen enempää kuin Eedikään, mutta orille oli selvää, että jos edellä menijät säikkyvät, on kyseessä ehdottomasti henkeä uhkaava tilanne. Niinpä ori teki ainoan kuviteltavissa olevan asian, ja kääntyi 180 astetta ympäri karauttaen kohti tulosuuntaa Eedin kiroillessa raskaasti kyydissä. Ihme kyllä Noksu tyytyi vain reippaaseen laukkaan ilman kummempia loikkia, joten käännöksessä kaulalle heilahtaneen Eedin oli mahdollista kivuta takaisin pystyyn orin selässä. Suunnilleen parin sadan metrin ikuisuudelta tuntuneen laukan jälkeen Eedi sai kuin saikin Noksun pysähtymään ja käänsi hieman vastustelevan Noksun ympäri antaen sen kävellä reipasta tahtia.

Toivottavasti muu porukka ei ollut kadonnut savuna toiseen suuntaan, jotta Noksu ja Eedi voisivat vielä tavoittaa heidät.

[Lyyti]

Olipa kummallista, miten yksi varsin pieni metsänelävä sai aikaan sellaisen polemiikin. Kaikista teatraalisimman reaktion sai tietenkin Noksu, joka teki täyskäännöksen ja lähti kirmaamaan paluusuuntaan kaviot kopisten. Muutkin hevoset toki draamailivat, ja Oili oli pakittaa ojaan ennen kuin Lyyti sai sen rauhoitettua. Ainoa ratsu, joka ei korvaansa lotkauttanut muiden säikähdykselle, oli Whinny; se seisoi aloillaan häntäänsä laiskasti heilutellen kuin valkoinen enkeli. Liinu parkkeerasi tamman poikittain metsätielle, ettei kukaan muista hevosista olisi saanut päähänsä lähteä Noksun perään.

“Onko kaikki ok?” Tuulia huikkaisi Hestian selästä. Annika ja Manny olivat saaneet poninsa kuriin ja tilanne tyyntyi; Oilikin haukkasi tienvarresta suuhunsa muutaman korren.
“Mitenhän Noksun ja Eedin kävi?” Annika murehti.
“Se lähti kyllä aikamoista kyytiä...” Manny mutisi ja pidätteli tapansa mukaan pienillä kierroksilla käyvää Arktikia.
“Onko kenelläkään Eedin numeroa? Jos niille kävi jotain?” Tuulia kysyi ja kaikki pudistelivat päätään.

Arktik ja Oili alkoivat kyllästyä paikallaan seisomiseen, ja niinpä Tuulia ohjasi ratsujonon eteenpäin hidasta käyntiä. Ratsastajat kuikuilivat tuon tuosta taaksepäin. Eipä aikaakaan, kun Oili pysähtyi ja päästi ilmoille niin intohimoisen ja äänekkään hirnahduksen, että Lyytin korvia särki.

Tuulia jarrutti Hestian ja ratsastajat kääntyivät satuloissaan: ja niin musta, kaunis Noksu puksutti esiin mutkan takaa villisti hirnuen. Melkein nauratti, koko tilanne oli kuin joku elokuvakohtaus. Eedi nosti kättänsä ja näytti vähän häkeltyneeltä, mutta vahingoittumattomalta.

“Kävikö teille mitään?” Liinu huikkasi heti kun Eedi oli kuuloetäisyydellä.
“Ei, tää vaan päätti ottaa lähdöt...” Eedi puuskahti. “Kaikki OK. Jatketaan matkaa!”

Eedi sai inahtelevan Noksun Peckin taakse, ja niin päästiin jatkamaan matkaa. Tästä maastoreissusta ei äksöniä puuttunut...

(Tiedän kyllä, että ropettamisessa ei ehkä sais laittaa sanoja muiden hahmojen suuhun jne... mutta kunhan saadaan tarinaa eteenpäin )

[Tuulia]

Noksu ja Eedi olivat tavoittaneet meidät, ja kaikki vaikutti olevan taas hyvin. Jatkoimme käynnissä metsätietä, sillä kohta kääntyisimme isommalle hiekkatielle. Siinä harvemmin meni autoja, mutta on niitäkin tilanteita sattunut vuosien varrella, että auto on ajanut reipasta kaheksaakymppiä vastaan – kai ne autoilijatkin luulee, ettei täällä ole muuta liikennettä. Mitään kovin vakavaa ei ollut sattunut sinä aikana, jona itse olin maastoillut täällä, mutta onpa minutkin mopoista säikähtänyt poni kiikuttanut täyttä laukkaa tallin pihaan. Oli siis parempi kävellä tien reunaa tämä pätkä, kunnes pääsisimme maastoestealueen läpi oikaisevalle polulle.

Hetken aikaa olikin aika hiljaista, kun kaikki kulkivat jonossa. Vasemmalla puolella aukesi iso peltoalue, jota reunustava metsikkö hohti ruskan väreissä. Koivut olivat kirkkaan keltaisia, ja pienikokoiset kuuset kauniin, nuoren kuusen raikkaan vihreitä. Samanlaista metsää oli senkin polun ympärillä, joka kääntyi kohti maastoesteitä. Kuusien piristämä lehtometsä oli mielestäni todella kaunista, ehkä kauneinta, mitä Suomen maalta löytyi. Vain Saksan lehtimetsät syksyisin vetivät vertoja tälle, sillä siellä puut olivat niin vanhoja ja ylväitä, ja ruska oli oranssia ja punaista, niinkuin kaupunkien istutetuissa vaahteroissa.

Havahduin ajatuksistani, kun Lyyti otti meidät jälleen kiinni ja ratsasti viereeni. Hänkin ihasteli ruskaa. Hän alkoi kertomaan siskostaan, ja sitten hauskasta kommelluksesta, joka sattui Lyytin ollessa lastenvahtina viime viikolla. Se sai minut nauramaan.
“Meilläkin sattuu ja tapahtuu joka päivä! Luka harjoittelee ahkerasti kävelemistä, ja se on ihan innostunut tekemään kuperkeikkoja. Tai ainakin se yrittää kovasti. Ihan käsittämätöntä, miten aika on kulunut äkkiä! Ei oo enää pikkuvauvaa meillä, ja Luka alkaa ymmärtämään puhetta koko ajan enemmän, ja se osaa jo useamman sanan. Ja se vilkuttaa, jos pyydän! Se on niin suloista”, kerroin Lyytille.

Hetken keskusteltuamme aloimme olla maastoestealueen keskellä.
“Onpa kivan näköisiä esteitä”, kuului takaa. Toinen kommentti kuului:
“Pitäiskö kokeilla?”

[Eedi Myllyoja]

Edellä menevät juttelivat keskenään ja hevosetkin vaikuttivat melko rennoille. Noksu ei tuntunut ihan niin rennolle, mutta ei toisaalta siltäkään, että se olisi ihan heti uudelleen sinkoamassa jonnekin. Seppeleen maastot olivat oikeastaan todella kauniit, ja salaa toivoin, että allani olisi vähän turvallisempi ratsu, jolla uskaltaisi päästellä täysillä ilman huolen häivääkään. Joku pieni ja tasainen suokki... Ehkä Liviasta, mun omasta varsasta, vielä joku päivä tulisi sellainen. Se on kuitenkin vasta kolmikuinen karvapallero, joten ei vielä aikoihin. Siihen saakka mun pitäisi vain sitkeästi kehittää tasapainoani rauhattoman vuoren selässä.

Havahduin mietteistäni, kun muu ryhmä alkoi huudella maastoesteistä. Ei luoja, me ei kyllä hypättäisi. Olin hypännyt Noksulla kentällä, turvallisten aitojen sisällä, kerran, eikä sekään ollut ollut erityisen viihdyttävä kokemus. Orilla ei ollut mitään halua mennä esteiden yli, ja sattuessaan hyppäämään, tekniikka oli melko karmea. Ei sillä, munkin estekokemus oli aika rajallista vakaumuksellisena kouluratsastajana, joten en varmaan ainakaan auttanut asiassa.
"Öö... Me ei kyllä hypätä, mutta toki te voitte jos haluatte" huutelin mahdollisimman diplomaattisesti jonon hänniltä.
"Tää tyyppi ei ole varsinaisesti hyvä esteratsu, vaikka kai sen koipien pituudella yli pitäisi päästä", jatkoin vielä toivossa, ettei muu porukka luulisi että pelkään jättiläistäni.

[Manny]

Arktikin koneisto oli todella käynnistynyt metso-episodin jäljiltä ja pieni valkopäinen ori puhisi ja puhkui mun alla. Ihmisten päät pyörivät kuin hyrrät, kun jengi vilkuili taaksepäin Eediä ja Noksua odotellessa. Lopulta kaksikko ilmaantuikin näkyviin ja me jatkettiin matkaa.

Syksyn väriloisto hehkui meidän ympärillä ja mä ihastelin sitä muiden mukana. Etenkin vaahterat olivat musta syksyisin erityisen kauniita – niiden kirjo vaihteli lempeän keltaisesta tulenpunaiseen. Arkitikin käynti oli reipasta ja vähän väliä me oltiin kiritty Oilia ja Hestiaa niin, että mä jouduin pidättelemään sitä ettei me oltais oltu ihan kiinni niiden takamuksissa - varsinkin, kun Hestia heitteli pariin otteeseen häntäänsä ylös alas närkästyneen oloisena.

Me saavuttiin maastoesteiden luokse ja ratsukot alkoivat hidastaa tahtiaan. Ne näyttivät aika kivoilta – tokaisin sen ääneenkin - ja heti perään Annika ehdotti niiden kokeilemista. Mä vilkuilin muita ja olin avoin kaikelle – en mä tavallaan pistänyt ollenkaan pahitteeksi pientä revittelyä.

Arktikilla oli vaikeuksia pysyä paikoillaan ja ori pyörähteli mun alla. Mä ohjasin sen Tuulian ja Hestian vierelle ja katsahdin muihin ratsukoihin, jotka olivat nekin pysähtyneet.

“Tälle ainakin tekis ihan hyvää purkaa energiaa”, mä tokaisin ja virnistin pienesti, kun levoton poni heitti päätään ilmaan. “Tää lähtee lentoon kohta.”

[Lyyti]

Oli mukava kuunnella Tuulian perheen kuulumisia. Lyyti ja Tuulia olivat kesän aikana ystävystyneet; Tuulia oli maanläheinen ja hyväsydäminen, ja kaksikko nautti arkisesta tallielämästä, varusteiden puunauksesta ja tällaisista rennoista maastoreissuista. Tuntui jotenkin hullulta ajatella, että Tuulia oli jo naimisissa, talon emäntä ja pienen pojan äiti. Toisaalta se jotenkin sopi hänelle. Lyyti katsahti ystäväänsä lämpimästi.

Ratsukot saapuivat maastoesteiden liepeille, ja selvästi ilmassa oli jännitystä ja odotusta. Lyytiä ei olisi huvittanut hypätä. Tuntui siltä, että reissussa oli ollut jo tarpeeksi vauhtia ja vaarallisia tilanteita (kirjaimellisesti), eikä tuntunut kovinkaan houkuttavalta aiheuttaa mahdollisesti lisää moisia. Mutta osa porukasta oli selvästi innoissaan, ja tuntui vaikealta pilata toisten ilo. Oili oli aikamoinen hömelö ja varmasti ylittäisi esteet vauhdilla, mutta Lyyti kyllä pärjäisi sille joka tapauksessa.

Lyyti katsahti taakseen ja näki Eedin kasvoilla vähän huolestuneen ilmeen. Tämä ilmoitti, ettei hyppäisi – ja varmaan ihan kelpo syystä, Lyyti mietiskeli. Manny taas pidätteli malttamattomana puhisevaa Arktikia ja ilmoitti Annikan lailla olevansa innokas hyppäämään.

Mutta mitä tapahtuisi Eedille ja Noksulle muiden revitellessä maastoesteillä? Lyyti puri hammastaan ja mietti, miten lähestyä asiaa. Noksu ei kuulemma viihtyisi tammojen takana jonossa, eikä myöskään tykännyt olla kärjessä. Ainoat ruunat porukassa olivat Peck ja Arktik, joiden ratsastajat molemmat halusivat hypätä. Toisaalta Noksu varmaan myös vauhkoontuisi jos se jätettäisiin yksin kaikkien muiden lähtiessä esteille.

“Voiaanhan myö myös vuan ottoo toinen reipas laukkapätkä... nuo esteet voi olla vähän riskaabelit”, Lyyti totesi pohdiskellen. Jotain oli kuitenkin päätettävä ja pian, muuten lennokkaimmat hevosista hermostuisivat varmasti.

[Eedi Myllyoja]

Esteiden hyppäämisestä oltiin montaa mieltä, osa halusi hypätä, osa ei mitenkään erityisen innolla. Kuten todettua, mä en Noksulla lähtisi pomppimaan minkään pientä risua korkeamman yli, mutta kaikkien malttamattomat ratsut selvästi keräsivät ylimääräistä energiaa ratsastajiensa jahkailusta. 
"Me voidaan Noksun kanssa vaikka vääntää ympyröitä tässä pellon sivussa, ei se mihinkään häivy jos pysytte suunnilleen näkyvissä", totesin mun ja Noksun puolesta, tällä kertaa kohtuullisen luottavaisena ratsuuni. Ori ei ehkä hyppäisi, eikä se aina malttanut käyttäytyäkään, mutta kun ratsastaisin sitä tosissani molempien keskittyessä, me kyllä pysyttäisiin ehjinä. Eikä sijainti Noksun mielestä vaikuttanut kovin vaaralliselle, joten uskalsin luottaa siihen, että hevonen malttaisi nahoissaan vaikka muut poistuisivat.

Mun ja Noksun sijainti epävarmimpana maastoratsukkona tuntui vähän selkeyttävän suunnitelmaa, ja joukko alkoi jakaantua kolmeen ryhmään. Osa jäisi pyörimään siihen mainitulle pellon reunalle, osa ilmeisesti meinasi ottaa laukkaa ilman esteitä ja osa pomppia. Toivon mukaan kaikki selviäisivät ehjinä tästä, eikä ketään hukattaisi matkalle.

[Tuulia]

Lyyti, Liinu ja Eedi jäivät hevosineen pellolle siksi aikaa, kun minä, Manny ja Annika kokeiltaisiin muutamaa maastoestettä. Johdatin heidät ensiksi tavalliselle, aika matalalle tukkiesteelle, sitten väärinpäin olevan veneen luo ja lopuksi mäelle, jonka rinteeseen oli tehty portaat. Esteet olivat mulle tuttuja ja Hestia tykkäsi kovasti, kun pääsi vähän laukkaamaan ja pomppimaan, ja Arktik ja Peck tekivät hienosti perässä.

Kun saimme esteistä tarpeeksemme, kävimme pellolta hakemassa muut mukaan. Liinu ja Lyyti olivat ottaneet laukkakisan, ja he nauraen yrittivät selittää kumpi voitti, mikä jäi ainakin minulta epäselväksi. Noksu oli pysynyt aisoissaan Eedin keksiessä sille tarpeeksi aivojumppaa, joten kaikki oli hyvin ja matka pystyi jälleen jatkumaan.

Otimme ravia maastoestealueen läpi ja jatkoimme polkua ravissa. Polku oli hyväkuntoinen metsätie, jolla ei koskaan ajanut autoja, joten ravailimme rennosti kahta kaistaa. Kun autotie alkoi lähestyä, hidastin käyntiin. Ylitimme tien yhtäaikaa. Tie veisi Liekkijärven rantaan uimarannalle ja Liekkikallioille, joilta oli upeat näkymät. Matkalla kerroin ratsastushallista ja Ruolammen ratsastuskoulusta, joita ei kumpaakaan enää ollut olemassa.
“Tiedän vain, että mummin suokin isoäiti oli siellä tuntihevosena, ja Haikun emä syntyi tuolla, joten Haiku on sukunsa juurilla täällä”, haastoin Lyytille.

Pian ranta alkoi näkymään. Tähän aikaan rannalla ei todennäköisesti olisi ketään, niin hiekalle saisi varmasti mennä ratsastamaan ja rantaan kahlaamaan. Toivottavasti kenenkään hevonen ei tykästyisi kylmään veteen ja menisi uimaan asti.

[Annika]

Eedi oli järjestänyt meille maastoreissun porukalla, joten mun oli tietenkin pakko osallistua, koska viimeksikin oli ollut niin hauskaa. Ei sillä, että mä muutenkaan olisin kieltäytynyt mahdollisuudesta lähteä joukolla maastoon, kun sellainen kerran tarjoutui. Peckin olisi varmasti innoissaan. Vaikka hoitaessa joutuikin välillä tappelemaan, oli Peckin kanssa maastoilu jopa mukavaa. Ehkä me löydettäisiin vielä yhteinen sävel maastakäsinkin. Satuloin ponin (joka tietysti irvisteli minkä kerkesi) ja hyppäsin tallipihalla selkään.

Peck ei ollut mikään maailman vauhdikkain poni etenkään ravissa, mutta me pysyttiin yllättävän hyvin muiden tahdissa. Sitä ei tarvinnut edes kovasti kannustaa liikkumaan eteen. Mä saatoin nauttia maisemista ja kivasta ilmasta, koska en uskonut Peckin lähtevän yhtäkkiä omille teilleen. Välillä se olisi halunnut napata matkaevästä tien vierellä kasvavista pensaista, mutta pidin huolen, ettei se hidastaisi menoaan.

Mä olin innostunut hirveästi maastoesteistä. En ollut kertaakaan vielä hypännyt Peckillä tavallisia esteitä maastoesteistä puhumattakaan, mutta miten vaikeaa se voisi muka olla? Esteet eivät vaikuttaneet kovin korkeilta tai pelottavilta muutenkaan. Rohkeasti eteenpäin siis, tuumasin ja Peck liiteli pienten esteiden yli vaivatta. Huikea reissu!

Kun me sitten saavuttiin rannalle, en uskonut että yhteen maastoreissuun voisi edes mahduttaa enempää tapahtumia. Olin kuitenkin päässyt kokeilemisen makuun.

"Mennäänkö kahlaamaan? Mä ainakin menen", hihkaisin ja kannustin ruunan lähemmäs rantaviivaa.

Kevyt tuulenvire sai järven pinnan aaltoilemaan. Me ei päästy Peckin kanssa kovin pitkälle, ennen kuin jalustimet jo kastuivat. En halunnut ratsastaa takaisin tallille märissä vaatteissa, joten tyydyin jäämään ponin kanssa lähelle rantaa.

[Lyyti]

Aavistuksen stressaavasta maastoesteselkkauksesta oli selvitty ehjin nahoin ja oikeastaan nautiskellen. Eedi oli ratsastellut Noksulla jonkinlaista koulukuviota sillä aikaa kun Lyyti ja Liinu, jotka olivat päättäneet jättää esteet välistä hekin, antoivat Whinnyn ja Oilin kirmailla pellolla. Oili-parka ei aivan pysynyt elegantin puoliverisen kyydissä, mutta puhisi innoissaan ja Lyyti saikin rauhoitella tammaa nauraen. Hän kyseli Liinulta Whinnystä. Tamma oli kuulemma varsinainen unelma: kiltti ja kultainen hoidettaessa, ja mitä mutkattomin ratsastaa. Whinny oli Lyytille vielä vieras, ja siksi olikin kiinnostava kuulla tammasta lisää.

Hikiset ja uupuneet ponit saapuivat maastoesteiltä, ja matkaa jatkettiin huomattavasti rennommasti. Arktik ja Noksukin vaikuttivat rauhallisemmilta. Oili keinui menemään rennossa käynnissä, ja Tuulia ja Lyyti höpöttelivät siitä sun tästä.

Tuulian suunnittelema reitti vei ratsukot seuraavaksi rannalle. Oilista oli Lyytin riemuksi paljastunut varsinainen vesipeto: se olisi kesän helteillä varmaan sukeltanut, jos ratsastaja olisi sen sallinut. Tamma nautti vedessä polskimisesta hurjasti – ainakin silloin, kun oli lämpimämpää. Syksyn viileämmillä ilmoilla hevonen ei varmaankaan innostunut aivan yhtä paljon...

… mutta Lyytin yllätykseksi (ja muiden nauruksi) Oili asteli uteliaana rantaan, laski turpansa veteen ja puhalsi veden pintaan niin että se kupli.... ja tallusti sitten kylmään veteen polviaan myöten!
“Oili! Mie en kyllä ui!” Lyyti puuskahti nauraen ja ohjasi tamman takaisin rantaan ennen kuin se ehti polskia syvemmälle.

Muutkin ratsut pyörivät rantaviivalla makunsa mukaan, ja kohta jatkettiin matkaa – huomattavasti rauhallisempaan tahtiin kuin alkulenkistä. Lyyti pyöritteli nilkkojaan ja rapsutteli Oilin harjanjuurta syksyisestä päivästä nauttien.