Post by Tuulia on Oct 11, 2020 14:08:22 GMT 2
Hestiakin oli käynyt vähän kahlaamassa rannassa ja hamuilemassa veden pintaa, mutta onneksi se eikä muutkaan hevoset syöksyneet päätä pahkaa kylmään veteen kastellen ratsastajansa, vaan kahluuhetki oli aika rauhallinen. Sitten jatkoimmekin matkaa kohti Liekkikallioita, joilta oli upeat näkymät ruskan reunustamalle järvelle. Polku kiemurteli kallioiden tasaisissa kohdissa ja vietti pian taas alamäkeen, jonka jälkeen polku kulki järven rantaa, ennen kuin se kääntyi metsän uumeniin. Siellä otimme jälleen ravia, kunnes saavuimme tien varteen, ylitimme sen hienosti kaikki yhtä aikaa, ja jatkoimme tien oikeaa laitaa kohti Pyöstin vuorta, joka näkyi kohoavan suoran tien päässä. Vuoren sivussa olevassa metsikössä kulki polku laukkasuoralle, ja vaikka metsäpolku oli kapea ja juurakkoinen, tuntuivat hevoset kuumuvan – ne tiesivät, että kohta edessä olisi aava peltoaukea, jonka halki aina laukattiin. Niin oli tarkoitus tänäänkin! Kuka voittaisi laukkakisan, ajattelin, kun saavuimme pellon laitaan ja huusin niin, että Eedikin kuulisi jonon hännillä laukkasuoran olevan nyt kyseessä. Laukkasuoran jälkeen metsäpolut kuljettaisivat seurueemme takaisin tallille, mutta ensin annettaisiin hevosten päästää höyryt ulos.
“Ja laukka!”
“Ja laukka!”
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!