Seppele Cup after ride 30.8.20 (avoin, myös ulkopuolisille!)

[Salma]

Seppele Cupin after ride vietetään 30.8.2020 Seppeleen heinävintillä klo 19 alkaen. Buffettarjoilu (salaatteja, jälkiruokaa ja kuplivaa, lämpimänä ruokana kalaa tai kasvista) kello 19-21. Liekkijärven oma muusikkolupaus Henri Aho soittaa akustista musiikkia viiksikarvat tutisten aina kello 22 saakka. Ei ikärajaa. 

After riden K-18-jatkot Fleimissä. Koodilla seppelecup juoma-alennuksia koko yön!

Peli on avoinna kaikille, myös Seppeleen ulkopuolisille!  Peli suljetaan keskiviikkona 16.9.2020.

[Anne]

Mistel huokaisi. Trophy-luokkien kellottaminen Artsin raviradalla oli käynyt hermoille. Harmaantunut sää ja syksyinen viima eivät olleet tehneet naisen oloa yhtään mukavammaksi. Koko kisahulinassa oli vaikea sanoa, mikä Artsilassa oli muuttunut Vällyn lähtemisen jälkeen, vai oliko mikään. Evgeninkin kanssa Mistel oli nähnyt lähinnä kotonaan, silloin kuin vilkkusilmä sinne asti päätti saapua.

Luokkien ja palkintojenjaon jälkeen alkoi melko kova tohina kisa-alueen sulkemiseksi. Kaikkea ei tänään saataisi kasaan, mutta myyntikojut pimenivät nopeasti ja kahvilla sekä grillimakkaroilla täytetyt katsojat siiryivät autolleen ja huristelivat kohti kotejaan. Kisaajat lastasivat hevosensa tai jättivät ne vielä yhdeksi yöksi siirtotalleihin, jos olivat tuloissa jatkoille.

Mistel ainakin menisi. Hän oli niin turhautunut äijänsä huomioimattomuuteen. Tapilta saatu olutpullo hupeni nopeasti ja kyytitarjoukseen Seppeleelle oli myönnytty posket olutta pullottaen. Ei Mistelin tyyppistä, mutta nyt kisajännitys, muut duunikiireet ja äijän renttuluit ärsyttivät sen verran paljon, että pedantti mimmi oli valmis päästämään vapaalle.

Seppeleen vintti oli saatu edustuskuntoon, ja täyttyi nopeasti. Oli kisaratsastajaa, -valmentajaa, ratsastuskoululaista ja epätoivoista maajussia. Mistel jutteli alkuun Tapin kanssa, pohdittiin, missä Evegeni taas kerran oli ja käytiin läpi uusimman Artsilan yksityisen kopukan omituinen omistaja. Introvertti alkoi pikkuihljaa lämmetä ja pian olikin juttuseurueessa jo lipevää valmentajamiestä ja joku komea Köpikin. Miesseurasta ei olisi pulaa, nainenhan oli itse täydellisyys. Jossain vaiheessa iltaa Mistel huomasikin istuvatn heinäpaalilla Turon kainalossa katsellen, kun Pirre ja Henry Sääri kuiskuttelivat toisessa nurkkauksessa. Teinit teineilivät keskenään ja lähettelivät pitkiä katseita toisilleen vintin poikki. Mistel ei välittänyt miltä oma homma näytti, Turolta sai huomiota tässä ja nyt ja vaikka se ei samalta tuntunut, kuin Evegenin kanssa, ei tämäkään vaihtoehto ollut paha. Inkeri mulkaisi paria kerran pari pahasti, nakkeli niskojaan ja talsi sitten määrätietoisesti Mannyn luokse. Alviina pälyili nurkassa moittivaan sävyyn ja tuntui tuijottavan kaikkia kateuden täyttämälillä silmillään. Suurin osa jengistä piti hauskaa, nautti musiikista ja salaatista. Mistel kilautti taas yden hörpyn Turon taskumatista ja hihitteli typerästi juron äijän puheille.

[Eedi Myllyoja]

(Oi tämä on jo alkanut, hyppäänpä mukaan! Edellisestä roolipelikerrasta varmaan vuosia, katsotaan miten sujuu)

Eedin ensimmäinen kokonainen päivä Seppeleessä oli sujunut vauhdikkaasti, Noksu oli jo pistänyt melkoisen esityksen pystyyn ensimmäisellä ratsastuskerralla kentällä. Eedi oli varma, että vähintään puoli talliporukkaa oli jo kuullut hullusta jättiläishevosesta ja sen ratsastajan törttöilyistä pitkin kenttää, vaikkei Eedi hiekkaa sentään ei ollut päätynyt syömään. Lähellä oli ollut. Sääkin oli muuttunut ikäväksi edellisen päivän auringon jälkeen, eikä Eedin fiilis ollut kovin korkealla polkiessa uudesta kodista takaisin Seppelettä kohti niille Cupin after rideille, jotka Salma oli edellisenä päivänä maininnut. Autollakaan ei viitsinyt mennä, jos yhden joisi. Toisaalta se ei ehkä olisi hyvä idea, kun maanantaiaamuna pitäisi aloittaa työskentely.

Tummissa farkuissa vesipisarat eivät näkyneet, mutta haaleanpunainen kauluspaita oli pilkutettu pisaroilla kun Eedi pääsi Seppeleeseen saakka parkkeeraamaan pyöränsä telineeseen. Perhoset kutittelivat vatsassa kivutessa kohti vinttiä, missä oli jo täysi vilske. Eedi vilkuili ympärilleen, mutta kaikki kasvot näyttivät toivottoman vieraille. Ehkä vähän myöhemmin hän uskaltautuisi jo juttelemaan jollekin, mutta toistaiseksi olisi aika suunnata buffetin luo yksin ilmaisen ruuan toivossa. Tuskin kukaan niin sosiaalinen olisi, että itse lähestyisi eksyneen näköisesti ympäri vinttiä norkoilevaa Eediä.

[Anne]

Henry ojensi Jeanetelle skuppalasin ja kylmästi sanoi daamilleen mingaalvansa nyt muiden seurassa. Olihan hän miltei GP-tason ratsastaja ja valmentaja. Jeanette nyt oli mitä oli, liian kiltti naikkonen, joka halusi hännystellä Henryä. Se ei Hentyä juuri innostanut, paikalla kun oli mennyttä ja tulevaa naista pilvin pimein.

Pirre, tuo yksinkertainen esteratsastaja, oli näemmä päässyt vapaalle. Olihan blondi ollut mukavaa seuraa taannoin, nyt näytti vähän syvettyneeltä ja... pulskistuneelta Henryn mielestä..

- Hei, Piritta, Henry aloitti.
- Hei, Henry, sanoin ripsipidennysnainen kohotellen pitsiolkaimiaan tiukan biletippinsa alla.
- Asutko täällä nykyään? Oikeasti?
- Joo, tään on mun duunipaikka, asun tuossa muutaman kilometrin päässä, nainen vastasi. - Miten sun hevonen?
- Atte toimi ihan hyvin. On se vielä vähän freesi, mutta parantue, Henry vastasi ja kilautti skumppaa kurkustaan alas.
- Missäs sun kihlattu? nainen kysyi.
- Tuolla jossain kai, Henry sanoin mairesti.
- Mulla on nykyään mies, Arto, Pirre jatkoi.
- Ai se Arto? Juoppo ravivalmentaja, pääsi Henryltä.

Pirre nyökkäsi.

- Jos tarvitset joskus jotain laadukkaampaa, ole yhteyksissä.

Henry ojensi käyntikorttinsa ja hivuttautu taas Jeaneten seuraan. Ainakin hetkeksi.

[Liinu]

Liinu nypläsi hermostuksissaan paitansa helmaa. Hänen oli toisaalta tehnyt mieli skipata jatkot kokonaan, mutta päättänyt kuitenkin reipastua ja lähteä ns. ihmisten ilmoille. Edes näyttäytymään.
"Jos ketään nyt edes kiinnostaa olisinko siellä vai en..." 

Mutta toisaalta, Liinu ei muistanut milloin viimeksi olisi ollut minkään sortin "bileissä", joten vaihtelu virkistäisi. Ehkäpä hän innostuisi lähtemään jopa Fleimiin saakka? Siellä hän oli käynyt ehkä kaksi kertaa?

Eikä hän muihin tallilaisiin tutustuisi, mikäli ei välillä astuisi esiin sieltä omasta pikku kuplastaan, mihin oli liiankin helppo piiloutua. 
Kaikilla kyllä näytti olevan ne omat piirinsä ja juttunsa, joten ei Liinu kehdannut saati uskaltanut noin vain lyöttäytyä johonkin seurueseen, vaikka suurin osa tallilaisista jollain tasolla olivatkin jo tuttuja. Joukossa oli tietenkin myös tuntemattomia, mutta heitä Liinu ei todellakaan kehdannut itse lähestyä. 

Siksipä hän lopulta hivuttautui vähän syrjemmälle salaattilautasensa kanssa ja oli esittävinään, että yrittäisi viestitellä ja soitella jollekin. 
Eli oikeasti selaili vain sosiaalistamediaa, mutta koska ei halunnut vaikuttaa töykeältä, kävi puhelin myös korvalla hetkittäin.

[Pyry]

Ei nämä Pyryn ensimmäiset after ridet olleet, mutta silti jotenkin ahdisti. Ahdisti väenpaljous yleensä niin hiljaisella vintillä, ahdisti oma nuhjuinen kauluspaita muiden siistien asujen rinnalla, ahdisti oma keskinkertaisuus. Eli oikeastaan ne olivat hyvin tyypilliset after ridet, ainakin Pyrylle. Kuinka monta kertaa ja kuinka monessa eri paikassa voisi tuntea itsensä yksinäiseksi suuren ihmispaljouden kesk--
"Moi."
Pyry hätkähti ajatuksistaan Alviinan ääntä.
"...moi."
"Sä näytät viihtyvän." Alviinan ääni oli samanlainen kuin aina, samanaikaisesti kuin kissan kehräystä ja pisteleviä jääkiteitä.
"Mmm, samoin."
Alviinan kasvoilla käväisi ärsyyntynyt ilme, jonka Pyry ehti kyllä huomata.
"No onhan nää aika laimeat bileet. Että ihan heinävintillä."
Pyry kohautti olkiaan ja maistoi jo lämmennyttä siideriään siinä toivossa että se voisi parantaa hänen oloaan. Ei hän oikeastaan edes tiennyt mikä häntä niin ahdisti, oli kyseessä kuitenkin hänen kotitallinsa ja suurimmaksi osaksi tutut ihmiset. Lähinnä kai se oli koko tilanteen outous ja rikkoutuneet rutiinit.
Alviina tuhahti äänekkäästi katkaisten jälleen Pyryn itsesäälissä rypemisen.
Pyry ei ehtinyt edes kysyä mitään, hän kyllä huomasi Alviinan katseen siirtyneen pääluokan voittajiin ja heidän kohotettuihin juhlamaljoihinsa. Pyry nosti vaisusti omaa lasiaan. 

[Emmanuel]

Olin jostain reisitaskumeren alta onnistunut löytämään käyttämättömät mustat farkut, jotka olivat ajan saatossa ajelehtineet aivan kaapin peräseinään kiinni ja unohtuneet sinne. Ne olivat olleet aika ummehtuneet mutta muuten siistit ja pesun jälkeen niissä ei oikeastaan ollut mitään valittamista.

Suoristelin mun valkean kauluspaidan hihoja ja katselin ympärilleni Seppeleen heinävintillä. Väkeä oli taas ihan kivasti ja selkeästi alkoholi alkoi pikkuhiljaa maistumaan kisaviikonlopun jäljiltä. Jostain korviini kantautui norjaa, mutten ainakaan tunnistanut ketään sivummalla seisovista norjalaista tytöistä, vaikka hiljattain olimme vierailleet Lofooteilla kisoissa.

Purin huultani kunnes huomasin Inkerin, joka marssi mua kohti sen näköisenä että se oli selkeästi päättänyt jälleen jotakin. Suoristin jotenkin vaihtomaisesti ryhtiäni aavistuksen ja valmistauduin kuulemaan seuraavan ehdotuksen (tai käskyn, miten sen nyt kukakin Inkerin tapauksessa tulkitsi).

Inkeri kai huomas sen, koska se tuhahti ja pyöräytti silmiään.

“Miks välillä sun kanssa tulee olo et oisin joku diktaattori, kun sä näytät aina noin kauheen säikähtäneeltä”, se sanoi muka-loukkaantuneena mut mä näin et sen suupieli nyki.

“Mä kelasin et mä haen meille juomat NYT. Mä en jaksa enää selvinpäin kattoo tätä härdelliä.”

Mä nyökkäsin pienesti hymyillen ja katsoin sen katoavan selän perään. Oli jotenkin huvittavaa, että tän tallipestin takia mä olin ollut juhlimassa varmaan enemmän kuin viimeisen vuoden aikana yhteensä, ja mä olin kumminkin alottanut vasta kesän alussa.

Yhtäkkiä mä huomasin Pyryn, joka seisoi vähän matkan päässä. Pyrystä mä pidin ja vilkaisin nopeasti taakseni Inkeriä etsien, mutta oletin tytön löytävän mun luokse vaikka vaihtaisinkin vähän paikkaa.

“Moro”, tervehdin Pyryä, joka juuri laski lasinsa skoolattua jollekin tai jollekulle. Pyry näytti jotenkin surkealta - ehkä siksi, että sekin tuntui viihtyvän tällaisissa tilanteissa vähintään yhtä huonosti kuin mä.

“Moi”, Pyry tervehti ja pojan kasvoilla kävi nopea hymy, joka hyytyi kuitenkin nopeasti kun hänen vierestään kuului mairea tervehdys, joka sai munkin kasvot vääntymään outoon vinoon.

“Ai katos, Manny.”

Voi hiton Alviina. Pyry katsoi mua sen selän takaa kasvoillaan jotenkin anteeksipyytävä, jotenkin vähän säälivä ilme, ja mun oli vaikea katsoa Alviinaa silmiin. Naurautin jäykän tervehdyksen hampaideni lomasta ja vilkaisin mun rystysiä.

“Tota.. Mites meni kisat?” jatkoin toivoen, että keskustelu pysyisi lyhyenä ja Seppele Cup -teemaisena.

[Salma]

Aleksanteri

Mä olin käyttänyt about viimeisen tunnin siihen, että kykin Punkun karsinassa nätissä paidassa ja mietin että voinko mä osallistua koko after rideille.

Ongelma ei ollu siinä, että mä en kisannu cupissa. Bileisiin oli valunut niin paljon jengiä ettei niistä varmaan kolmasosakaan ollut käynyt hepan selässä tänään (mä olin vakoillut Punkun ikkunasta).

Ongelma oli siinä, että mun päällä oli KUKKApaita.

"Voi saakeli", mä kirosin hiljaa itsekseni Punkulle samalla kun yritin nyhtää paitaa mun yllä ees jotenkin vähemmän kukkaiseksi (ei onnistunu, hah hah haa). Se oli jotain helkatin vanhoja Cellan paitoja, joita se oli joskus ostanu mulle, eikä mun pienessä mielessäkään ollu käyny että mä pukisin tarkoituksella sellasen päälle. Mä olin ottanu paidan kaapista ja sullonu sen reppuun täysin viattomana, enkä ollu tajunnu ku vasta tallilla että se oli täynnä jotain saakelin runollisia keltaisia ja pinkkejä kukkaköynnöksiä.

Mä en todella tienny kumpi lopulta oli parempi vaihtoehto, mennä pällistelemään bileisiin kukkapaidassa vai ilman paitaa.

Mä olisin varmaan rakentanu Punkun karsinaan pienen olkipedin ja viettäny mun after riden siinä pikku unosilla, jos Salma ei olis sattumalta kävelly ohi. Se oli tehny taikavaihdon kisatakista korkkareihin ja tummansiniseen mekkoon ja näytti, no, melkein hehkeeltä. Sillä tavalla kun Salma nyt pysty näyttään.

"Onks Punkulla joku hätänä vai mitä sä täällä teet", se kysy sillä ainoolla ystävällisellä äänensävyllä jolla osas puhua ja kumartu karsinan puolioven yli niin, että korvakorut kilisi. Nolous kihahti mun päähän punahehkuisena.

"Ei", mä vastasin samalla kun kömmin jaloilleni Punkun jalkojen juuresta ja yritin jotenki huomaamatta puistella purua housujen takamuksesta.

"Okei", Salma sano ja hymyili. "No. Mennääks yhtä matkaa ylös?"

Mä olisin halunnu jatkaa mun hyväksi havaitulla ei-linjalla, mut Salma räpläs jo karsinan puolioven auki ja käänty lähteäkseen. Kun mä kiiruhdin sen perään, mä astuin suoraan sen jättämään makeaan hajuvesipilveen.

No niin, mä mietin synkkänä, kun astuin Salman perässä heinävintille. Sen lisäksi, että mä näytin kukkapuskalta, mä nyt myös tuoksuin siltä.

[Jassu L.]

Kisaviikonloppu oli ollut henkisesti ja fyysisesti kuluttava, mutta after rideille oli ”raahauduttava vaikka kilon kappaleina”, kuten Joona ja Janni olivat asian ilmaisseet. Melkein olisi tehnyt mieli laittaa veto pystyyn sen puolesta, että Joonasta ei olisi huomenna kuskiksi ja mun olisi ajettava se pahuksen hevosrekka yksin takaisin Norjaan. Minkäs mä sille mahdoin, joten mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin kaivaa tilaisuutta varten mukana raahaamani musta juhlahaalari matkalaukun pohjalta, sutaista pörröiset hiukseni huolettomalle nutturalle ja maalata ripseni ja kulmani tummiksi. Jalkaani potkaisin tummat korkokengät, ja suoristin vielä Hotelli Lieken huoneen seinällä roikkuvasta vinosta peilistä kultaista, Jannilta lainaamaani kaulakorua. Lukko oli takertunut haalarin pitsiseen yläosaan, ja sain taistella hyvän tovin, ennen kuin sain sen irrotettua ilman että koko haalari olisi purkautunut.

Olimme sopineet matkalaisten kanssa chatissa lähtevämme Seppeleeseen Helsingistä vuokraamallamme tila-autolla, ja loput tulisivat perästä parilla taksilla. Minua ei haitannut olla kuskina, sillä joutuisin joka tapauksessa lähtemään aikaisin nukkumaan, jotta jaksaisin ajaa huomenna koko päivän. Annike, Amira, Hilla ja Lilja hyppäsivät autoni kyytiin ja dieselmoottori murahti käymään. Kylläpä korkokengillä ajaminen olikin hankalaa, mutta onneksi auto oli automaattivaihteinen eikä matkakaan ollut pitkä.

Seppeleen heinävintillä meno oli jo täydessä tohinassa, vaikka ajattelimme olevamme ajoissa saavuttuamme perille jo vartin yli seitsemän. Tallin nuori osaomistajatar Salma tervehti meitä iloisesti heti saapuessamme. Olimme tutustuneet Salman kanssa jo kesällä Norjassa, vaikka hän olikin minulle jo ennestään tuttu nimi seurattuani hänen kilpailu-uraansa uteliaisuudella jo vuosia. Joku ojensi kuohuviinilaseja ja alaikäisille Pommacia. Buffetpöytä oli kauniisti koristeltu.

”Onnittelut hyvin järjestetystä tapahtumasta”, kiittelin lämpimästi hymyilevää Salmaa ja sopivasti paikalle pölähtänyttä vaaleakutrista Emmyä. ”Tulemme aivan varmasti toiseenkin osakilpailuun, tallilaiset olivat reissusta aivan innoissaan!”

Minun oli helppo minglata seppeleläisten kanssa, sillä puhuin sujuvaa suomea. Onneksi meidänkin porukastamme löytyi suulasta porukkaa, kuten Lilja, joka oli oitis vaihtanut kielen englanniksi ja mennyt jututtamaan tutustumisluokassa kilpailleita suomalaisratsastajia. Katselin ympärilleni ja ilokseni tunnistin juhlijoiden joukosta muutamia Sommersolvervista tuttuja kasvoja. Illan artisti viritteli kaikessa rauhassa kitaraansa kevyen taustamusiikin soidessa. Vintin ovi kävi ja ensimmäinen taksillinen meidän porukkaamme lipui varovaisesti sisään.

"Joko käydään buffetin kimppuun?" kysyin kilistettyämme juuri saapuneiden tallilaisten kesken.

[Eedi Myllyoja]

Buffetista saatu salaatti oli syöty, eikä Eedi enää voinut näyttää siltä, että keskittyisi ruokailuun. Sen sijaan hän seuraili tilannetta sivusta ja kuunteli puoliksi musiikkia. Vintille oli kertynyt runsaasti porukkaa, ja Salma oli jossakin vaiheessa tervehtinyt Eediä nopeasti. Tätä oli seuraillut joku kukkapaitainen mies, ja kaksikko oli nopeasti siirtynyt juttelemaan jollekin toiselle porukalle. Ympärillä kuului suomen lisäksi englantia ja ilmeisesti norjaakin. Suurin osa ihmisistä pyöri jonkunlaisissa porukoissa, pari näytti siltä että odottelivat vielä jotakuta saapuvaksi.

Eediä tilanne muistutti kaikista niistä kotibileistä, joihin hän oli osallistunut kotipaikkakunnallaan. Vaikka osallistujakunta oli kyllä pääosin iäkkäämpää, ja alkoholitasokin toistaiseksi oli pienenpi. Sama fiilis kuitenkin oli, tietyllä tapaa juhlava tunnelma, kaikki tuntuivat odottavan jotakin tapahtuvaksi. Myös vähän ulkopuolinen fiilis oli tuttu niiltä loppuajoilta, kun Eedin ympyrät olivat alkaneet jo muuttua, mutta vanhankin porukan mukana oli vielä tullut roikuttua. Seppele ei vielä tuntunut omalta, mutta ehkä joku päivä. Kai ensimmäinen askel olisi tutustua tallin väkeen.

Alunperin suunnitelma oli ollut pysyä selvänä, kun seuraavana päivänä pitäisi aloittaa työt... Mutta ei kai pari juomaa satuttaisi, kun perehdytysvuoro alkaisi vasta aamutallin jälkeen puolilta päivin? Ajatus yhdestä tai kahdesta siiderist kieltämättä houkutteli, ehkä se vähän auttaisi siinä tutustumisessakin. Hieman eksynyt olo ei tosin helpottunut, vaikka lasi omenasiideriä löysikin Eedin käteen.

[Lyyti]

Lyytillä oli pöllämystynyt olo. Koko viikonloppu tuntui epätodelliselta, ja kaikki jännitys oli purkautumassa syvään väsymykseen, joka sai raajoista painavat ja raskaat. Samaan aikaan hänestä tuntui, että sydän sykki edelleen hillittömään tahtiin. Viime päivien tapahtumat olivat epäuskoisen sumun peitossa. Ruusuke. Kaikesta epävarmuudesta ja ahdistuksesta huolimatta Lyyti ja Oili olivat tulleet kouluratsastusluokassaan kolmansiksi. Lyyti oli meinannut pudota polvilleen, kun tulokset oli julistettu pisteidenlaskun jälkeen. Ensimmäiset oikeat kisat ikinä, ja hän sijoittui? Tietenkin kyseessä oli vain tutustumisluokka, mutta kuitenkin. Lyyti ei kaivannut mainetta tai kunniaa, sen sijaan sijoittuminen tuntui kuin jonkinlaiselta maailmankaikkeuden vahvistukselta: kyllä Seppeleen maailmassa oli lyytinkokoinen kolo.

Vaikka haukotutti ja väsytti, oli tietenkin raahauduttava cupin jatkoille. Lyyti oli vaihtanut vaatteet vähän siistimpiin ja antoi kiharoiden hiustensa valua olkapäille vapaina. Cup oli ollut varsinainen voimannäyte talliporukalta: kilpailemisen lisäksi poppoon oli pitänyt saada kisapaikka kokoon ja myös purettua. Kaikki olivat varmasti Lyytin lailla ihan poikki – etenkin Salma ja Emmy, jotka olivat tietenkin delegoineet koko kekkerit.

Lyytiä jotenkin hymyilytti bileiden tunnelma: jotain vaivaantunutta ja väkinäistä siinä oli. Tallilla oli helppo keksiä juteltavaa, kun hevosista keksi aina jotain konkreettista höpötettävää. Mutta täällä moni seppeleläinen vaikutti ujolta ja eksyneeltä, kun ei voinut turvautua talikoihin, riimunnaruihin tai pinteleihin. Osa tallilaisista olivat tietenkin kuin kaloja vedessä, mutta Lyyti ehti jo huomata ainakin Pyryn ja Liinun kasvoissa kevyttä ahdistusta.

Lyyti ei koskaan ollut ollut erityisen suosittu, mutta hänet tunnettiin lämpimänä ja muumimammamaisena hahmona. Bileissä se usein tuli ilmi niin, että tyttö halusi varmistaa kaikkien nauttivan illasta. Niinpä Lyyti alkoi tiirailla ensimmäistä kohdettaan: kuka vaikutti erityisen eksyneeltä?

Jossain heinävintin varjoissa hän erotti punatukkaisen tytön, joka vaikutti hieman säikähtäneeltä. Ujostelematta Lyyti asteli tytön luokse ystävällisesti hymyillen.
”Moikka! Ollaankos myö tutustuttu ennen?”
Nuori nainen räpäytti ensin silmiään hämmentyneenä ja suli sitten hiljaiseen hymyyn. ”Ei, ei me olla. Mä olen Eedi...”
”Mie oon Lyyti, hoian tiällä Seppeleessä semmosta Oilia. Miltäs tallilta sie oot?”
”Itse asiassa täältä”, Eedi naurahti, ”alotan työt oppisopimuksella.”
”Mitä!” Lyyti henkäisi hämmästyneenä. ”Voi ku kiva! Tervetulloo!”
”Kiitos”, Eedi naurahti, ehkä vähän rentoutuneena. ”Mun mukana tuli mun ylläpitohevonen, Noksu... oot ehkä nähnytkin sen, se on semmonen vuoren kokoinen mustankirjava ori.”
”Miust tuntuu että koko talli on ollu ihan sekasii näitten kisojen takkii, en mie varmaan oo huomannu ollenkaan”, Lyyti tunnusti, ja kaksikko aloitti hyväntuulisen jutustelun Noksusta, Eedin työpaikasta ja Seppeleestä yleensäkin.

Silmänurkastaan Lyyti huomasi, että Liinu oli edelleen yksin, ja näpytteli otsa rutussa puhelintaan. ”Hei Eedi, mie voisin esitellä siut tuolle Liinulle, se kanssa alotti Seppeleessä aika äskettäin. Tulehan!”

Ja niin Lyyti oli elementissään.

[Piritta]

- Jos tarvitset joskus jotain laadukkaampaa, ole yhteyksissä.

Käyntikortti pyöri Pirittan sormissa vielä hetken aikaa senkin jälkeen, kun Henry Sääri oli lipunut tiehensä. Kyllä sen kelpasi olla lipevä, kun oli sijoittunut kisoissakin. Oli sillä hieno hevonen, hienompi kuin mies itse. Paras heittää käyntikortti vaan pois, mitäpä Pirre (enää) sillä.

Mutta mistäs sitä tietäisi, jos vaikka innostuisikin vielä joskus ostamaan hevosen ja tarvitsisi Henryltä valmennusta, Pirre huijasi itseään. Käyntikortti sujahti pikkulaukkuun. Siinä muuten vasta järjetön konsepti, pikkulaukut. Miten niihin mahtuikin vain nippa nappa avaimet ja puhelin. Olisi ollut melkein tarvetta taskumatille näissä kekkereissä, mutta kun ei mahtunut, niin sitten ei.

Salman kävellessä raikkaana ja kenties tappiosurunsa nielleenä Pirre kuitenkin tuumasi hiljaa itsekseen, että eipä tässä tosissaan voinut naukkailua ajatella. Nyt oltiin työmenossa, kuten hän oli Artolle perustellut lapsenhoidollista tarvetta.

Pitkään ei Henry Sääri pysynyt poissa, vaan etsiytyi pian takaisin, tällä kertaa kihlatun vanavedessä seuraillen. Ugh, Jeanette, ajatteli Pirre, mutta hymyili sitten ystävällisesti.

"Piritta, hei." Jahas, Jeanetteko muisti hänet? Niin, oltiinhan sitä joskus jossain tavattu. "Mitä kuuluu? Pitkästä aikaa?" Ja kiinnosti sitä sitten kuulumisetkin.
"No hei vaan! Onpa hauskaa, että säkin oot täällä. Henryn kanssa jo ehdin pikaisimmat kuulumiset vaihtaakin. Häntä ei varmaan kiinnosta samat jutut toistamiseen", Pirre sepitti suloisesti hymyillen, minkä mies tulkitsi oikein eli kehotukseksi poistua paikalta: harmi vain, ettei Jeanette sittenkään ollut kylliksi liimautunut siippaansa että olisi myös mennyt muualle.

"No niin, nyt voit kertoa oikein juurta jaksaen mitä kuuluu, kun ei tarvitse pelätä että tuo mies huokailee tylsyyttään vieressä", Jeanette ilahtui.
On se vieressä huokaillut ennenkin, kävi Pirren mielessä, mutta sitä hän ei sentään voinut sanoa ääneen.
"Kuulemma sinullakin on tätä nykyä joku mies rinnallasi", aloitti Jeanette ja vaikutti siltä kuin se olisi ollut suurin mahdollinen saavutus elämässä.
"On, on, ja lapsi", Pirre vastasi vähän kyllästyneenä, ja siitäkös Jeanetten silmät levisivät hämmästyneiksi kuuliksi. "Ja jos suot anteeksi, kävisin nyt soittamassa Artolle. Hyvin ne varmasti pärjää, mutta, tiedäthän..."
"Juu juu, äidillinen huoli", totesi Jeanette salaliittolaismaisesti.

Pirre purjehti oven suuntaan ja pysähtyi hetken mielijohteesta matkalla kohtaamansa Aleksanterin luokse. Hitto, aikuisiahan tässä molemmat oltiin, joten sama kai se oli kysäistä:
"Aleksanteri, ei sulla satu olemaan tupakkaa."

Hänhän ei mikään tupakoija ollut, kunhan nyt välillä silloin tällöin poltti yhden tai kaksi. Vain hyvästä syystä, Pirre huijasi taas itseään.

[Eedi Myllyoja]

Eedin siideri oli ehtinyt loppua, ja muki oli jo päätynyt roskiin. Takaisin tarkkailijan rooliin siirtynyt Eedi saikin kokoa järkytyksen, kun yhtäkkiä jostaki ilmestyi kiharapäinen nainen, joka alkoi puhua hänelle. Järkytys onneksi haihtui nopeasti, ja Eedi rentoutui hieman lähtien mukaan jutteluun. Vaikka ei hänellä kyllä ollut mitään hajua kuka oli mainittu hevonen, Oili. 

Onneksi Lyytillä, joka selvisi nuoren naisen nimeksi, ei myöskään ollut havaintoa Noksun ja Eedin sekoiluista tai edes siitä, kuka Noksu oli. Ehkä tästä vielä selvittäisiin. Edelleen hieman pöllämystyneenä Eedi lähti harppomaan Lyytin perään, kun tämä yllättäen päätti esitellä Eedin jollekin toiselle. Kenties After ridet olivat kuitenkin olleet ihan kohtuullinen idea.

[Liinu]

Siideri kädessään (kyllä, hän oli repäissyt ja päättänyt juoda yhten tai kahden siiderin tänä iltana) Liinu jatkoi syrjässä oloaan mietteisiinsä uppoutuen.
Vähän kyllä harmitti, ettei kisat heidän osaltaan kovin kummoisesti menneet, mutta toisaalta taas ei haitannut yhtään. Puolivälissä tuloslistoja oli ihan hyvä olla. 

Siideri lämmitti mukavasti ja Liinu pohdiskeli, kenen seuraan uskaltaisi lyöttäytyä.
Ongelma ratkesi kuin itsestään, kun Lyyti ilmestyi hänen eteensä leveä hymy kasvoillaan ja veti perässään tuntematonta naista. 
"Hei Liinu! Mitä sie tiällä yksin seisot?" 
"Hei... Tuota, äiti soitti niin sillä minä täällä vain..." Liinu töksäytti ensimmäisen hätävalheensa mikä päähän pälkähti. 
"Vai äitee! Okei, mutta hei, tässä on Eedi. Se aloittaa kuulema oppisopimukselle Seppelees ja mie aattelin esitellä teiät toisillenne", Lyyti selitti eikä Liinu voinut olla hymyilemättä kuunnellessaan hänen murrettaan. Se oli niin ihanan virkistävää kuunneltavaa! 

"Terve. Tosiaan Liinu olen", Karhula ryhdistäytyi, siemaisi rohkaisuryypyn siideristään ja ojensi jopa kätensä Eedille, joka onneksi myös tarttui siihen. 
"Omistan Wakandan, Whinnyn", Liinu lisäsi nopeasti. 
"Milloin sä aloitatkaan?" 
Wau, hän jopa onnistui jatkamaan juttua eikä vetäytynyt välittömästi kuoreensa.

Eedi selitti kuka oli ja kenet omisti ja paljasti sitten, että huomenna olisi hänen ensimmäinen työpäivänsä Seppeleessä.
"Kiva. Hienoa", Liinu hymyili ystävällisesti.
Kuinkahan hiljainen ensimmäinen työpäivä mahtaisi olla jos porukka tästä intoutuisi vielä Fleimiinkin lähtemään. 
Siellä tuskin kovin moni ihan tissuttelemalla juomiaan lipittäisi. 

[Milla-Riina]

Perjantain säntillisesti letitetty palmikko, silitetyt kisavaatteet ja naturelli look olivat tänään historiaa.

Tulenpunaiset hiukset laskeutuivat laineillen mun olkapäille ja Seppeleen heinävintin hämärässä valaistuksessa mun halterneck-topin yönsiniset strassit säihkyivät samaan tahtiin kuin topin ja mustan hameen välistä pilkottava napakorukin.

Mun silmiä kehysti tumma smoke eyes –meikki ja samalla kun laskin mun lasiin boolia, mä kuljetin katsettani ihmispaljoudessa.

Ai että ruusuke olikin tuntunut hyvältä. Helppo C mutta mitä sitten – aika hyvin raakileelta ratsukolta, joka tuskin tunsi toisiaan – me oltiin Indin kanssa ylitetty itsemme. Esteluokka nyt meni miten meni, Indi oli lähtenyt kuumumaan ihan liiaksi minkä seurauksena puomit kolisivat kuin pajatsossa ja lopulta tamma oli kieltänytkin, mutta ainakaan me ei oltu viimeisiä. Eikä tänne voittamaan alun alkaenkaan lähdetykään.

Siemaisin boolia ja tarjosin nopean hymyn jollekin jätkälle, joka vaikutti olevan norjalainen, mutta mua ei kiinnostanut jäädä small talkaamaan jätkän yrityksestä huolimatta. Tällä hetkellä mua kiinnosti yksi ainoa ihminen ja sitä mä yritin katseellani väkijoukosta tavoittaa.

Joku lyhyt blondi mimmi tunki itseään mun ohi tiskille ja väistin samalla kun vilkaisin sitä kulmieni alta. Olin nähnyt sen samoissa luokissa mun kanssa, mutta nimi ei ollut painunut mun mieleen.

Rykäisin pienesti ja suoristin ryhtini ennen kuin lähdin syvemmälle väkijoukkoon.