Oilin Hoitokirja

[Lyyti]

01.09.2023 Ihme päivä (Seppele-Cupin 2. osakilpailu 2023)

Voiko tämä olla tottakaan. Loppukesän aurinko hymyilee maireasti, vinkkaa silmäänsä, kun Lyyti istuu pöllämystyneenä Oilin selässä ja vetää KUNNIAKIERROSTA ympäri kenttää, jonka ympärille kokoontunut yleisö hurraa hyväntuulisesti. Lyytin sydän läpättää ja on pakko hymyillä, vaikka se tuntuu jotenkin nololta. Oilin suitsiin on kiinnitetty kaksi sinisävyistä ruusuketta. Hetkeksi sijoittuneiden keskelle syntyy kaaos, kun Pekko Olarin iso Kolari-Pollari-ruuna pillastuu jonkun räikeänvärisestä tuulitakista ja lähtee kiitämään kentän läpi hillitöntä pukkilaukkaa. Oilikin terävöityy ja korskahtelee, mikä oikeastaan saa sen näyttämään vielä juhlavammalta.
"HURRAA! HURRAA LYYTI!" kiljuu Armas silmät kiiluen, ja yrittää parhaansa mukaan kiivetä kentän pähkinänruskealle aidalle, ennen kuin Emmy riuhtoo pojan alas. Lyytiä naurattaa.

Elämä pääsee joskus yllättämään todenteolla, ja niin se on tehnyt tänään. Vain pari viikkoa sitten Lyyti oli täysin tuskastunut ratsastuksensa tasoon, ja ilmoittautui vastahakoisesti Seppele-cuppiin Mannyn yllyttämänä. Ja tänään, ihmeen kaupalla, Lyyti ja Oili ovat voittaneet MOLEMMAT LUOKAT. Se tuntuu jotenkin koomiselta. Lyyti ehtii voittoisan laukan keskellä etsimään yleisön joukosta Mannyn lämpimät silmät, ja ystävykset vaihtavat merkityksellisen katseen.

Kun on aika hoitaa Oili takaisin pihattoon, Lyyti oikein nolostuu kannustajista ja kehujista. Etenkin Salman rohkaisu ilahduttaa, ihaileehan Lyyti Salmaa ratsastajana ja ihmisenäkin.
"Ehkä sä voisit ensi osakilpailussa ratsastaa jollain toisella hevosella?" ehdottaa Liinu rapsutellessaan Oilin korvantaustaa. "Se vois olla uus haaste, Oilin kanssahan tää on sulle jo melkein liian helppoa."
"Mie hikkoilin ku pien sika molemmat radat", Lyyti puuskahtaa, "ei se kyllä heleppoo ollu. Mutta vois kai sitä miettii..."

Oili on pian pihatossa, autuaan tietämättömänä ja välinpitämättömänä päivän uroteostaan. Lyyti taas lähtee Armaksen ja Mannyn kanssa kanttiiniin; päivän jännitys on lauennut, ja vatsassa kurnii hirvittävä nälkä.
Yhtäkkiä joku tarttuu Lyytiä olkapäästä, ja hän käännähtää ympäri. Konstan päivettyneet, hymyilevät kasvot ovat ihan lähellä, niin lähellä, että Lyyti säikähtää.
"Onneksi olkoon", toteaa Konsta rauhalliseen sävyynsä ja ojentaa Lyytille kimpun (huoltoasemalta ostettuja) kukkia.
"Konsta! Mitä sie", Lyyti hengähtää ja lehahtaa punaiseksi liikutuksesta, järkytyksestä ja nolostuksesta.
"Kai nyt menestyjää pitää jotenkin muistaa", Konsta toteaa ja nappaa Armaksen kainaloonsa.
"Mistä sie muka tiesit että mie menestyn", Lyyti aprikoi ja on tuskallisen tietoinen siitä, että useammat silmäparit seuraavat tätä kohtaamista.
"Toivoin parasta", Konsta vastaa rehelliseen ja mutkattomaan tyyliinsä, "ja jos ois menny päin prinkkalaa, ni sittenhän ne ois ollu lohtukukat."
Manny yskii merkitsevästi Lyytin selän takana ja Lyytillä on yhtäkkiä kamala hiki. Apua! Miten hän esittelee Konstan! 
"Ööh, Manny, tässä on Konsta, joka on... ravitallin kengittäjä..." hän änkyttää vaikeana. Manny ojentaa Konstalle kätensä naama messingillä ja sen näköisenä, että tästä puhutaan vielä.
"Moro moro. Tuutko meidän kanssa kanttiiniin syömään?"
"TUU MEIÄN KANS SYÖMÄÄN KONSTA!" Armas karjuu kuin kylähullu, ja niin se on päätetty.
Lyytillä on vaikea olo, miksi Konstan piti tulla tupsahtaa tänne kaiken kansan eteen, vaikka samaan aikaan tuntuu ihanalta ja vatsanpohjassa on perhosia. Tekisi mieli tarttua Konstaa käsikynkästä, mutta sitä hän ei kehtaa tehdä. Kukat käsivarsissa tuntuvat tuoksuvan taivaallisilta, vaikka ehkä se tuoksu tulee jostain syvemmältä, sydämestä.

[Lyyti]

28.09.2023 Mitä yhdestä särkyneestä sydämestä


Syksy on oikeastaan juuri sopiva aika sydänsuruille. Lyyti saa lohtua siitä, että hänen sielunmaisemansa istuu luontevasti ympäröivään luontoon: raskaaseen, harmaaseen
taivaaseen, hitaasti riisuuntuviin puihin, syventyviin väreihin. Ruska tuntuu kaihoisalta; jokin on ohi, auttamattoman loppu. Kesästä ei enää saa kiinni, ei vaikka kuinka kurkottaisi, eikä Lyyti saa takaisin sitä, minkä on menettänyt. Sitä, mikä särkyi.

Onneksi on asioita, joihin hukuttaa itsensä, niin että hetken on helpompi hengittää. Parin viime viikon aikana Lyyti on leiponut ravitallin pakkasen täyteen pullaa ja sämpylöitä, kokannut monimutkaisia reseptejä (joita ravitallin sivistymättömät moukat eivät todellakaan osaa arvostaa ja vaativat makaroonilaatikkoa ja jauhelihakeittoa), aloittanut neulomaan joululahjasukkia Mannylle, ilmoittautunut kansalaisopiston keramiikkakurssille ja varannut keväälle ulkomaanreissun. On pakko olla koko ajan liikkeellä, viedä Armas paistamaan makkaraa metsään, siivota ravitallin valjashuone ennennäkemättömään järjestykseen, soitella pitkiä puheluita Karjalan sukulaisille. Jos tekee tekee tekee, niin ei koskaan tarvitse pysähtyä, sillä silloin kun hän laskee kätensä syliinsä ja on yksin ajatustensa kanssa, se on taas totta.

Lyyti ei ollut koskaan ennen rakastunut. Ei ajatellut sitä sen kummemmin, ei oikeastaan kaivannutkaan mielitiettyä. Ajatteli, että se tapahtuisi kyllä joskus, jos niin oli tarkoitettu. Ja kun Konsta sitten saapui hänen elämäänsä ilmoittamatta, tuntui melkein siltä, kuin heidän sydämensä vain yksinkertaisesti tunnistivat toisensa. Siinähän sinä olet. He kävivät raveissa, pitsalla, kahvilla, vaelluksilla, pitkillä kävelyillä kesäiltoina. Lyyti puhui enemmän kuin yleensä, kuunteli Konstan haaveita ja kipujakin. Usein he olivat myös hiljaa, katselivat järven väreilevää pintaa. Joskus toisiaan. Se tuntui yksinkertaiselta ja luonnolliselta, suhde soljui luontevasti. Konsta oli rehellinen, suora, rauhallinen. Hyvä mies. Niin Lyyti ajatteli.

Kunnes se kohtalokas ilta tanssilavalla muutti kaiken.

Lyyti ei varmaan koskaan unohda Iiriksen ja Konstan siluettia loppukesän yössä. Eikä sitä kipua, joka vei melkein järjen. Jota ei osannut oikein edes prosessoida siinä hetkessä. Eikä oikeastaan uskalla vieläkään. Tuntuu niin vaikealta uskoa, ettei Konsta olekaan niin hyvä. Onko kukaan?

Konstalta on tullut lukemattomia viestejä ja soittoja. Lyyti ei ole pystynyt niihin vastaamaan. Kerran Konsta ilmestyi ravitallin pihaan. Lyyti oli onneksi äidillään, ja Tappi ja Kasper häätivät Konstan pois isoveljellisellä raivolla. Yhden viestin Lyyti luki ja heitti sitten puhelimen huoneensa nurkkaan. Siinä luki, miten pahoillaan Konsta on, miten se ei ollut yhtään itsensä, ja vaikka känni ei oikeuta mitään, ei se olisi ikinä täysissä järjissään satuttanut Lyytiä. Miten se antaisi mitä vaan, että saisi sen illan takaisin. Miten se antaisi mitä vaan, että saisi Lyytin takaisin. Se tekisi ihan mitä vain.

Mutta se on liian myöhäistä.

Vaikka Konstan virhe ehkä on inhimillinen, ei Lyyti ikinä voisi unohtaa sitä iltaa. Ystävät ovat onneksi ympäröineet Lyytin rakkaudella. Liinu on tarjoutunut antamaan Konstalle selkään ja sabotoimaan sen kengitysbisneksen (ei kiitos). Manny on ollut vain, pitänyt ehkä kättä olkapäiden ympärillä, mutta ennen kaikkea ollut läsnä. Eedi ei ole osannut sanoa mitään, mutta on tarjoutunut valmentamaan Lyytiä seuraavaan Seppele-cupin osakilpailuun. Kiri lähetti kauniin viestin. Lyyti ei ole yksin, ja on siitä kiitollinen, mutta tietää myös, että syvin kipu hänen on käytävä läpi itsekseen. Milloin hän on valmis sen kohtaamaan, sitä hän ei tiedä. Nyt Lyyti väistelee ja viivyttelee ovella. Ei käy vielä kokonaan sisään.

Salma on tänään pyytänyt Lyytiä mukaan ratsastamaan Bonnieta kun tietää, miten paljon Lyyti pitää sen pienistä, hauskoista tammoista. Bonnie tuntuu Lyytin alla kipakalta ja terävältä Oiliin verrattuna, kun hän ravaa sen kanssa kentällä tihkusateessa. Lyyti tietää kyllä, että Salma tekee hänelle vain kiltin palveluksen ilahduttaakseen häntä; ei Lyyti saa Bonniesta irti mitään erityistä, mutta nauttii saadessaan kokeilla näin osaavaa pikku ponia. 

Iltapäivä hämärtyy, on aika päästää Bonnie takaisin tarhaan ja Lyyti saa lähteä hakemaan Oilia pihatosta illan tunneille. Lyyti rapsuttelee Bonnieta hetken tallikäytävällä kun Salma loimittaa poninsa.

Yhtäkkiä Lyytin sydän on pysähtyä, kun käytävää pitkin keinahtelee Iiris. Sillä on kasvoillaan puolikas hymy ja se hyräilee itsekseen. Ja näyttää hyvältä, kuten aina. Lyyti tuntee itsensä Iiriksen rinnalla retuiseksi piiaksi, ja on vaikea olla ajattelematta ilkeästi, että Iiriksen kasvoilla on jotain omahyväistä. Heidän katseensa kohtaavat, molemmat kääntyvät pois nopeasti, ja Lyyti tuntee punastuvansa. Ahdistaa ja melkein huimaa; hän ottaa Bonnien kaulasta tukea.

Ei Lyyti Iiristä syytä, eihän Iiris ole hänelle mitään velkaa. Ei varmaan edes tuntenut Konstaa. Mutta silti tuntuu pahalta, ettei se ole sanonut mitään. Että hei, anteeks kun kävi näin, en mä tiennyt ollenkaan. Sen sijaan Iiris postailee instagramiin seksikkäitä kuvia ja suunnittelee ylellisiä syntymäpäiväbileitä. Ihan kuin Iiriksen elämässä kaikki muut olisivat vähäpätöisessä sivuosassa, Lyytin särkynyt sydän vain pikkuseikka suurissa draamankaarissa.

Lyyti tuntee olonsa harmaaksi varpuseksi. Jos hän olisi kauniimpi, kiinnostavampi, tulisempi, ehkä Konsta ei olisi tehnyt niin. Ehkä pitäisi jotenkin repäistä...

"Mie otan ehkä nännilävistyksen", Lyyti kuulee yhtäkkiä sanovansa Salmalle paksulla, tuskaisella äänellä. Salma tuijottaa häntä mykistyneenä. Bonnie huiskauttaa häntäänsä ja Lyyti lähtee naama punaisena kohti pihattoa.