Oilin Hoitokirja

[Lyyti]

23.10.2020 Uusi tuttavuus

Oi onnenpäivää, nimittäin Oilin bestis, suloinen Vappu oli saanut hoitajan! Lyyti oli jo pitkään miettinyt, miten hauskaa olisi hoitaa tammakavereita yhdessä. Hän oli maininnut sen Salmallekin, ja niinpä Salma oli kertonut ilouutiset Lyytille heti. Vapun uusi hoitaja oli kuulemma nimeltään Lin ja opiskeli eläinlääkiksessä. Lyyti ei ollut vielä törmännyt Liniin, vaikka olikin pyörähtänyt tallilla melkein joka ilta. Nyt perjantaina Oili ja Vappu menisivät molemmat samalla heC-tunnilla, joten ehkä Lyyti viimein kohtaisi Linin, jos tämä ehtisi avuksi iltapäivän tunneille... Oonkohan mie joku kaamee stalkkeri, Lyyti mietti itsekseen Seppeleeseen ajaessaan ja naurahti.

Säiden säätelijä oli selvästi pöyristynyt jostakin ihmiskunnalle, sillä myrskyiset ilmat olivat jatkuneet ja eilen oltiin kärsitty sähkökatkoksistakin. Eedin vetämä jatkotunti oli ollut varsin levoton, kun hevoset vauhkoilivat maneesin nurkkia kolistelevan tuulen vuoksi. Yleensä niin kultainen ja hyväntahtoinen Paahtiskin oli ollut tolaltaan, ja Lyyti oli saanut tehdä kaikkensa pysyäkseen orin selässä.
Tänään oli tyynempää. Vain kevyt, laiska tihkusade peitti Seppeleen miljöön hellään utuunsa. Tallissa oli vielä hiljaista. Emmy harjasi uljasta Chicoaan käytävällä ja moikkasi Lyytiä.
“Se Vapun uus hoitaja lähti muuten just pihattoa kohti”, hän ilmoitti kuin Lyytin ajatukset lukien.

Ja pihattotarhaltahan Lin löytyi, pienikokoinen ja pitkähiuksinen tyttö, joka katsahti Lyytiin uteliaasti valkoharjaisen Vapun riimunnaru hansikkaissaan.
“Moikka, sie oot varmaan Lin?”
“Ööh... joo?” Lin kurtisti kulmiaan vähän hämmästyneenä, ja Lyyti tunsi olonsa kummalliseksi hännystelijäksi.
“Siis, Emmy ja Salma kerto miulle että Vappu ol löytänä hoitajan... mie hoijan tuota Oilii ja ne on Vapun kanssa ihan parraita ystävii”, hän selitti nopeasti ja toivoi, ettei kuulostanut jonkinlaiselta kahelilta ihailijalta.
Lin ei kuitenkaan ollut millänsäkään ja nyökkäsi hymyillen vienosti. “Joo, mä oonkin nähnyt ne rapsuttelemassa toisiaan tarhassa. Kiva tutustua, mikä sun nimi onkaan?”
“Mie oon Lyyti.”
Oili olikin seurannut Vappua portille ja Lyyti nappasi sen riimusta kiinni. Tamma pärskähti yllättyneenä, mutta lähti sitten hyväntuulisesti kohti kentän katosta.

Lin ja Lyyti tulivat hyvin juttuun. He höpöttelivät hevosharrastuksestaan ja elämästä tallin ulkopuolella. Lin oli muuttanut Liekkijärvelle vastikään ja asui keskustassa, ihan kävelymatkan päässä Lyytistä. Hänellä oli kuulemma Ajax-niminen basenji.
“Tullookos se hyvin toimeen muiden koirien kans? Voitais joskus käyvä yhessä lenkillä. Miulla on semmonen seropi Piki, se on aika villi mutta tykkee hirveesti leikkii ja riehuu.”
“Ajax on kyllä vähän valikoiva, mutta voishan sitä kokeilla”, Lin hymyili Vappua sukiessaan.

Vapun ja Oilin ratsastajat, Uuno ja Kamilla, ilmestyivät pian tallista kypärät käsissään. He olivat jo Lyytille tuttuja ja tahtoivat yleensä varustaa ratsunsa itse. Niin tälläkin kertaa. Lyyti ja Lin antoivatkin kaksikolle rauhan puuhailla rauhassa hevosten kanssa. Oili ja Vappu nuuhkivat ratsastajiaan uteliaina. Niissä oli paljon samaa; molemmat olivat veikeitä ja vilpittömiä, ja yleensä hurmasivat talliväen vaivatta. Oili oli tavallista rauhallisempi Vappu rinnallaan, eikä riekkunut tavalliseen tyyliinsä.
Lin ja Lyyti nojasivat katoksen tolppiin ja jatkoivat jutusteluaan. Lin oli ehtinyt ilmoittautua Hubertusratsastukseenkin, vaikka ei ollutkaan harmikseen ehtinyt varata Vappua itselleen ja joutui tyytymään pieneen, suloiseen Sintaan.
“Sinta on kyllä aivan ihana”, Lyyti vakuutteli, “mie oon ihan rakastunu siihen. Sen kiltimpää ponia ei maa piällään kanna.”
Lin hymyili. “Joo, eiköhän siitä ihan kivaa tule, vaikka oiskin ollut kiva mennä omalla hoitsulla. Mutta enköhän mä ehdi osallistua Vapulla vaikka mihin menoihin.”

Uuno ja Kamilla selviytyivät hoitotoimenpiteistä varsin mallikkaasti keskenään, mutta tarvitsivat hieman apua satulavöiden kanssa, ja tammojen hoitajat olivat tietenkin mielellään apulaisina. Pian tuntilaiset olivatkin tyytyväisinä taluttamassa ratsujaan maneesiin, ja Lyyti ja Lin päättivät lähteä katsomaan, tarvittiinko tallissa innokkaita apukäsiä.

[Lyyti]

24.10.2020 Hubertus!

Täällä se nyt oli, hubertusratsastus! Tallipiha oikein kupli iloa ja odotusta. Syksyinen päivä oli kirpeä ja raikas – juuri sopiva leikkimielistä kilvoittelua varten. Puissa oli ihme kyllä vielä väkevän ruskaisia sävyjä, viime viikkojen myrskyt eivät olleet saaneet riisuttua niitä häpeällisen alastomiksi. Oli hauska nähdä talliväki niin tyyliteltyinä ja elegantteina, kun tuulitakit olivat vaihtuneet kauniisiin tweedtakkeihin ja siisteihin nutturoihin. Lyyti oli harkinnut upouuden takin ostoa (hänellä kun ei sellaista ennestään ollut), mutta selattuaan nettikauppojen hintoja oli päättänyt, ettei lastenlikan palkoilla semmoisia osteltu. Niinpä hän oli kysellyt, josko jollakulla olisi lainata asua. Emmyn takit olivat olleet kaikki liian nafteja, mutta yhdellä tutulla tuntilaisella, Maijulla, oli juuri Lyytille sopiva takki. Hänellä oli varsin hienostunut olo huolellisesti harjatun Oilin selässä. Tamman harja oli letitetty kauniisti ja sen varusteet kiiltelivät puhtaina. Kyllä heistäkin sai aikaan ihan salikelpoisen parivaljakon.

Oili aisti, että päivässä oli jotain erikoista. Se steppaili tallipihalla korvat hörössä ja ihmetteli kokoontuneen väen määrää. Ja varmaan tiesi myös, että sen ratsastajan sydän läpätti jännittyneenä. Ratsukoita oli kaksikymmentäkolme ja niinpä Seppeleessä olikin kuhinaa. Mukaan oli ilmoittautunut myös muutama Lyytille tuntematon tyyppi. Ehkä heihin ehtisi tutustua illan kemuissa. Aleksanterin siskokin oli jostain kummallisesta syystä päätynyt mukaan, ja Lyytiä nauratti, miten vaikealta ja vaivaantuneelta Aleksanteri näytti nuoren siskonsa rinnalla.

Ainoa päivän riemua varjostava seikka oli muuan punahiuksinen kaunotar, joka istui sievän vaalean tammansa selässä. Milla-Riina. Mannyn entinen tyttöystävä oli kyykäärmeen lailla luikerrellut tiensä Seppeleeseen. Lyyti yritti olla tapansa mukaan tyyni ja avoin, mutta ei voinut olla luomatta tyttöön pohdiskelevaa, hieman vierastavaa katsetta. Milla-Riina katseli ympärilleen seesteisen mutta jotenkin ovelan näköisenä (vai olikohan se vain Lyytin kuvitelmaa). Lyyti tiesi, ettei tuntenut häntä ollenkaan, ja joutuisi olemaan jollain tasolla neutraali, vaikka olikin Mannyn hyvä ystävä. Mutta miten halpamaiselta ja lipevältä tuntui, että Milla-Riinan oli täytynyt tuoda hevosensa juuri Seppeleeseen, vaikka tiesi sen varmasti avaavan haavat Mannyn sydämessä ja aiheuttavan jos jonkinlaista draamaa.
Lyyti heitti Mannylle rohkaisevan hymyn, johon tämä vastasi vähän vaisusti. Kyllä myö selevitään, hän koitti viestittää lämpimällä katseellaan, sinnuu ei yks millariina sua murrettuu.

Lyyti vilkutti leveästi hymyillen Linille, joka istui Sintan selässä. Tämä virnisti takaisin peukkua näyttäen – oli kaiketi päässyt yli harmituksesta, kun ei ollut saanut Vappua ratsukseen, tutustuttuaan herttaiseen Sintaan. Pieni harmaa poni seisoi paikallaan kuin tatti sammalikossa, kun taas useampi muu hevosista poukkoili jo levottomasti. Sintaan saattoi luottaa. Ehkä se olikin erinomainen ensiratsu Linille.

Valokuvan porukasta otti hyväntuulinen Anne, joka oli tullut tyttärensä Kristan ja Kristerin kanssa ihailemaan ratsukoita. Krista katseli ratsastajia silmät kirkkaina ja tinkasi vanhemmiltaan, pääsisikö varmasti ensi vuonna mukaan. Cowboy-hattuinen Krister mutisi vastaukseksi jotain sopivan ympäripyöreää.

***

Lyytin ja Oilin paikka jonossa oli Valtterin ja Susun takana. Siro, kaunis arabitamma oli hämmentynyt ja hermostunut kaikesta ympärillään tapahtuvasta, mutta Valtteri istui sen selässä itsevarman näköisenä. Valtteri oli miehekkään näköinen ryhdikäs takki yllään, siniset silmät kypäärn alta tuikkien.
“Siehän näytät kommeelta”, Lyyti kehaisi, sillä poika olisi varmasti saanut nuorempien tallilaisten sydämet värisemään hienostuneessa asussaan – saappaansakin hän oli kiillottanut niin, että niistä olisi melkein voinut nähdä peilikuvansa.
“Kuten aina”, Valtteri heitti takaisin ilkikurisesti ja iski silmää. Lyyti nauroi. Siinä vasta veijari.

Reissuun lähdettiin varsin vauhdikkaasti, ja useampi hevosista tuntui käyvän kierroksilla – Oili mukaanlukien. Se rauhoittui kuitenkin hieman, kun hönki liian lähelle Susun peräpäätä ja sai pariin otteeseen melkein kaviosta. Punkku heidän takanaan tuntui myös kuumenevan Aleksanterin kiroilun perusteella.
Ensimmäinen laukkapätkä oli hetkittäin kaoottinen, kun muutama hevosista oli vauhkoontua täysin. Maastoesteet olivat oiva mahdollisuus saada kiipperimmät ratsuista väsähtämään edes hieman. Hetken epäröinnin jälkeen Lyyti päätti uskaltautua hyppäämään. Oili oli innoissaan: se puhisi ja tuhisi turpa täristen, ja sinkosi vauhtiin kuin raketti heti, kun Lyytin pohkeet koskettivat sen kylkiä. Aluksi Lyytiä hirvitti, mutta kun ensimmäiset esteet oli ylitetty kunnialla, hän rentoutui ja nautti vauhdista. Rakas, peloton Oili, hän mietti ja tarttui tammansa harjaan kaikin voimin sen pomppiessa vesihautojen ja heinäpaalien yli. Sen hyppytyyli ei ollut ehkä elegantein, mutta sydäntä ja intohimoa siltä ei puuttunut.

Esteiden jälkeen Oili, varmaan muiden ratsujen lailla, tuntui rennommalta ratsastaa, ja Lyytin, kuten kaiketi kaikkien ratsastajien, vatsanpohjassa oli perhosia: pian alkaisi ketunmetsästys! Aurinkokin ilmestyi taivaalle, vinkkasi silmää pilviverhon takaa, kuin onnentoivotukseksi.

***

Ketunmetsästyksen säännöt oli selitetty moneen kertaan, mutta Salma kertasi ne vielä soman Bonniensa selästä. Ja sitten matkaan! Päivän 'kettu' lähti karkuun kaviot savuten, eikä 'metsästäjiä' tarvinnut kehottaa sitä seuraamaan. Hikinen ja väsähtänyt Oili löysi ihmeen lailla uuden vaihteen, ja Lyyti nousi jalustimille, antaen samalla tammalle lisää ohjaa. Se puuskutti ja antoi kaikkensa, mutta ei aivan pärjännyt ratsuista nopeajalkaisimmille. Lyytin posket helottivat kirkkaanpunaisina ja Oilin kaula helmeili hiestä, kun hän jarrutti tamman takaisin käyntiin. Ei auttanut kuin hurrata uudelle ketulle. Tuntui jotenkin ylelliseltä kohottaa malja satulassa ja hörppiä kuohuvaa kuin mikäkin leidi. Miten hauska, ikimuistoinen iltapäivä!

Uupuneet ratsukot saapuivat metsästysmajalle raukeina ja onnellisina.
“Olipa mukavaa!” Annika puuskahti Peckin satulasta ja sipaisi hiuskehkuran korvansa taakse.
“No niin ol”, Lyyti hymyili. “Miulla on kyllä jo näläkä.”
“Niin mullakin... ja jano”, Annika virnisti – tallilla oli jo kuiskailtu saunalle pystytetystä “sala”kapakasta.

Hyväntuuliset ratsastajat hoitivat ratsunsa metsästysmajan liepeille kyhättyihin tarhoihin (Lyyti vielä suukotti Oilin turpaa kiitokseksi ihanasta retkestä) ja lähtivät vatsat kurnien kohti illallispöytää. Olikohan Taneli Mannapuronen, tuo Liekkijärven rakastettu pelimanni, jo saapunut paikalle?

[Lyyti]

31.10.2020 Hyytävää menoa

Ja yhtäkkiä olikin marraskuu. Tai no, melkein. Hyytävä tuuli nipisteli Lyytin poskia, kun hän talutti Oilia tallipihan poikki. Pahantuulinen tihkusade hännysteli heitä, ihan kuin hyinen viima ei olisi ollut riittävän keljua. Lyyti hytisi, vaikka olikin pukeutunut lämpimästi. Marraskuu oli kyllä kuukausista lohduttomin, mutta Seppeleen voimalla siitäkin selvittäisiin.
Oli aikainen aamupäivä, tai oikeastaan vielä aamu, ja talli ei ollut vielä täynnä tavallista lauantaista vilskettä. Lyyti ja Lin olivat sopineet aamuisesta maastolenkistä. Lin olikin jo Vapun kanssa tallikäytävällä – näin aikaisin pihatonkin asukkaat mahtuivat talliin, eikä Lyytin ja Linin tarvinnut hoitaa niitä sateessa.
“Aika hirvee ilma”, Lin irvisti. “Mutta mennään me kai kuitenkin?”
“Joo, käyään vuan, ees joku pikku lenkki”, Lyyti vastasi hymyillen ja sitoi Oilin kiinni tallikäytävälle. “Mie tarviin raitista ilimoo ja rentoo ratsastusta.” Viikko oli ollut hektinen: rutkasti koulutöitä ja lastenhoitoa. Keskiviikon ja torstain ratsastustunnitkin olivat tuntuneet jotenkin pakkopullalta. Lyytiä väsytti, ja illalla oli vielä edessä työkeikka – lasten halloween-juhlat! Niinpä hän kaipasi mukavaa metsässä samoilua, kaiken kiireen vastapainoksi.

Eipä aikaakaan kun iloiset Vappu ja Oili oli saatu satuloitua, ja melkein samankokoiset rautiaat tammat kulkivat harjat heiluen kohti Liekkijärven tuulen riisumia metsiä. Heti, kun Oilin kaviot kopisivat Lyytille jo kovin tutuilla metsäteillä, hän huokaisi syvään. Helpotuksesta ja onnesta.
Lyyti ja Lin juttelivat niitä näitä ja antoivat rakkaiden tammojensa kulkea vierekkäin aina, kun ne vain mahtuivat. Oli huvittavaa, miten Vappu ja Oili olisivat mielellään olleet aivan liki toisiaan, ratsastajistaan piittaamatta.
Liniä kiinnosti kovasti, mitä Lyytin suunnitelmissa oli lukion jälkeen. Se oli Lyytille vielä mysteeri. Tuntui niin mahdottomalta edes miettiä, mitä hän haluaisi tehdä työkseen – ehkä koko loppuelämänsä. Lyyti rakasti kirjallisuutta ja oli pitkään haaveillut äidinkielenopettajan työstä, mutta toisaalta ajatus tunkkaisista luokkahuoneista ja esseiden korjaamisesta tuntui puuduttavalta.
“Ootko sä sitten miettinyt mitään eläimiin liittyvää?” Lin kysyi samalla kun kiskoi Vapun pään pois polunviereisistä puskista.
“Noooo joo, mutta en mie oikein tiiä...” Lyyti huokaisi ja sai hänkin estää Oilia kurottelemasta kaulaansa haljun vihreitä heinänkorsia kohti. “Miun piä ei riitä elläinliäkäriks opiskelluun. Ja hevosala... se tuntuu niin arpapeliltä. Ehkä mie voisin männä ravipuolelle, ku kasvoin ravitalleilla... mutta en tiiä kiinnostaako minnuu sekkään tarpeeks ammatiks asti.”
“Aattelet vaan niin, että maailma on mahdollisuuksia täynnä ja sulla on vielä aikaa miettiä niitä”, Lin totesi rohkaisevasti. “Ravataanko?”

Vajaan tunnin päästä kaksi tyytyväistä rautiasta ratsukkoa palasi tallipihalle, jossa oli nyt jo elämää. Inkeri näytti taluttavan ihkauutta shetlanninponiaan kenttää kohti, ja maastotunnille osallistujat seisoivat ratsujensa suupielessä tihkusaateessa, lähtöä odotellen.
Vappu ja Oili mahtuivat vielä talliin, ja pian tammat olivat tarhassa. Ne olivat kaiketi saaneet tarpeekseen inhasta säästä, ja kipittivät vieretysten pihattorakennukseen heinäkasan äärelle. Hevosystävtykset olivat herttainen näky.

Lyyti ja Lin kävelivät hekin rinnakkain takaisin talliin, jossa monen muun hoitajan tallipäivä oli vasta alkamassa. Lyyti päätti lähteä hakemaan kaapistaan sinne jättämäänsä fleece-paitaa, sillä hänellä oli jotenkin hirmu kylmä. Kun Lyyti palasi alakertaan, Lin oli häntä vastassa silmät tuikkien.
“Hei, yks niistä uusista yksityisenomistajista kysyi, jos joku auttais nostelemaan puomeja, kun se menee maneesiin hyppäämään. Mä lupauduin avuks, tulisitko säkin?”
“No joo, ei miulla vielä oo kiire”, Lyyti kohautti harteitaan. “Kuka se ol?”
“Se Milla-Riina”, Lin vastasi niin kevyesti ja huolettomasti, ettei hänellä selvästi ollut aavistustakaan kaikesta siitä draamasta, joka ympäröi Seppeleen uusinta punapäätä ympäröi.
Lyyti hengähti nopeasti jotenkin niin terävästi, että Lin loi häneen kummastuneen katseen. Milla-Riina. Lyyti oli taktisesti onnistunut välttelemään tyttöä minkä ehti, vaikka ei ollutkaan osallistunut minkäänlaiseen juoruiluun. Lyyti ei ollut pahansuopa tai vihamielinen Milla-Riinaa kohtaan, mutta ei voinut täysin välttää ristiriitaisia tunteitaan sydämessään. Miksi Milla-Riina jahtasi Mannya kuin kostonhaluinen aave menneisyydestä?
“Noh... männään sitte”, Lyyti yritti hymyillä Linille ja toivoi, että vaikutti vilpittömältä. Mie en kyllä puhu sille sannaakaan, hän mietti maneesia kohti kävellessään, sanon vuan huomenta ja nostelen puomeja, mutta pysyn kaukana. Tähän soppaan mie en halluu lusikkaani pistee.

[Lyyti]

03.11.2020 Poni-iloa

Tiistai-iltapäivää raikastaa muutama pakkasaste. Lyyti hengittelee syvään lampsiessaan Annikan kanssa tallipihan poikki ja tuntee lapsenmielistä riemua nähdessään hengityksensä muuttuvan haaleaksi höyryksi. Aurinko kieppuu taivaalla, tuo kaivattu ystävä, ja tytöt ovat saaneet iltapäivän vapaaksi koulusta. Tänään elämä hymyilee, ja niin hymyilevät Annika ja Lyytikin höpötellessään niitä näitä koulusta ja tallista. Marraskuun alakulo on poissa, ja Lyyti tuntee selittämättömän ilon kuplivan vatsanpohjassaan.
“Moi tytöt!” Salma huikkaa sievän Bonniensa takaa, on harjaamassa tammaa käytävällä. “Annika, Peckillä alkaa kohta miniponitunti, tuutko taluttamaan, jos tarvii?”
“Joo, totta kai”, Annika vastaa reippaasti.
Salma katsahtaa Lyytiin. “Tulisitko sä, Lyyti? Yleensä pari ratsastajista toivoo taluttajaa. Mä voin vaikka taluttaa vikan vartin, niin ehdit hakea Oilin estetunnille.”
Lyyti myöntyy, tietenkin. Ja ennen pitkää hän onkin saanut saalistettua suloisen, pienen Sintan pihattotarhasta. Poni on niin hellyyttävä, että Lyyti melkein tuntee sydämensä kärventyvän. Se on hauskanvärinen ja luonteeltaan maailman herttaisin.
Lyyti taluttaa Sintan hoitopuomille Peckiä raahaava Annika perässään. Melkein naurattaa, miten ponit ovat kuin kaksi ääripäätä: hyväsydäminen ja ystävällinen Sinta, ja koko maailmaa periaatteesta karsastava Peck.
“Jotenkii sie sovit tuon Peckin kanssa yhteen, vaikka se onkii aikamoinen hapannuama”, Lyyti pohtii katsellessaan, miten Annika vähät välittää hoitoponinsa äkäilystä ja sukii sitä määrätietoisin, ehkä rakastavinkin ottein.
Annika naurahtaa. “Ehkä mä nautin haasteista. Tai oon hullu. Jompikumpi.”

Salma on kai neuvonut kaksi pientä, punaposkista ratsastajaa, mistä löytää Peck ja Sinta. He saapuivat hiukan ujostellen, kypärät käsissään. Voi miten sulosii työ ootte, Lyytin tekisi mieli henkäistä, mutta hillitsee itsensä ja hymyilee leveästi.
“Moi tytöt! Haluaisitteko te hoitaa ponit ite? Me voidaan Lyytin kanssa auttaa, jos tarvii”, Annika tarjoaa ystävällisesti.
Sintan ratsastaja, joka melkein kuiskaa nimekseen Roosa,, halaa ponin kaulaa silmät tuikkien ja alkaa sitten harjaamaan sitä riemukkaasti. Toinen tytöistä, Saana, on aluksi vähän jännittynyt Peckin luimiessa kiukkuisesti, mutta Annika ei anna ponin päsmäröidä ja niin Saana uskaltaa putsata kaviotkin.
“Tulisitko sä taluttamaan?” Roosa katsahtaa Lyytiin arasti.
“Tuun mie, aivan varmasti”, Lyyti vastaa ja hänen tekee mieli nipistää Roosan poskea kuin vanha täti.

Pian päästään satulaan ja aluksi Roosaa selvästi jännittää. Hän on aloittanut ratsastuksen vuoden alussa, on jo tietysti mennyt ilman taluttajaa, mutta kuulemma joinakin päivinä silti arkailee. Sinta on ihana, Roosa toteaa onnellisena ja kierros kierrokselta näyttää itsevarmemmalta. Lyyti kävelee harmaasävyisen ponin rinnalla jotekin höpsön liikuttuneena. On koskettavaa nähdä pienten tyttöjen (ja poikien) iloa ja innostusta.
“Nyt mä uskallan ilman taluttajaa”, Roosa julistaa reippaasti, kun on jo ravattukin kerran.
“Hyvä Roosa, sie pärjeet ihan varmasti”, Lyyti tsemppaa. Hän jää hetkeksi kentän aidalle katselemaan tuntia. Roosan kasvot säteilevät ja hän heittää Lyytille ikionnellisen kahdeksanvuotiaan hymyn.

Ja sitten takaisin pihattoon, tällä kertaa hakemaan Oilia. Tamma on kujeilevalla tuulella, eikä sitä huvittaisi lähteä töihin laisinkaan. Mutta ei auta: Lyyti on sinnikkäämpi ja ei kestä kauaa, ennen kuin Oili antautuu pärskähtäen ja lähtee hoitajansa mukana tallia kohti. Sen paras ystävä Vappu jää tarhaan nauttimaan vapaapäivästään.
Oilin ratsastaja, Enni, on ajoissa ja ilmestyy hoitopuomille hyväntuulisena. Lyyti on tutustunut Enniin jo jonkin verran ja kaksikko juttelee niitä näitä. Enni on Seppele-konkari, ratsastanut tallilla jo monta vuotta. Hän on töissä Liekkijärven S-kaupassa ja onkin häpeällisen usein kassalla Lyytin ostaessa viikonloppuherkkujaan.
Oili on hyvällä tuulella, ehkä sekin nauttii auringonpaisteesta. Se hamuaa Lyytin hihaa hellästi ja kääntelee päätään uteliaana kun kuulee tai näkee jotain kiinnostavaa. Kun on kavioiden puhdistuksen aika, Oili päättää kiemurrella kuin käärme, kunnes Enni komentaa tammaa tomerasti.
“Sie oot kyllä hömelö”, Lyyti hymähtää ja rapsuttaa rakkaan hoitohevosensa otsaa.

Yhtäkkiä puomin liepeille hiipii joku, jolla on vaaleansininen takki ja pitkät, vaaleat kiharat: Roosa.
“No, mites siulla män?” Lyyti kysyy hymyillen.
“Tosi hyvin”, Roosa vastaa innokkaasti, “Sinta on mun lemppari.”
“Se on kyllä ihana”, Lyyti myöntyy ja Ennikin toteaa Sintan olevan suloinen.
On hetken hiljaista, kun Roosa selkeästi etsii rohkeutta sanoa jotain. “Voisitko sä ehkä tulla enski viikolla?”
Lyyti on ihan varma siitä, että hänen sydämensä sulaa juuri tällä hetkellä, mutta saa jotenkin nyökättyä. “Kyllä mie tuun.” Ja ihan kuin aurinko paistaisi vähän kirkkaammin.

[Lyyti]

09.11.2020 Seppele-Cupiin valmistautumista

Oili seisoi pihattotarhassa korvat lurpallaan, surkean näköisenä. Tai ehkä Lyyti vain kuvitteli. Jotenkin onnettomalta tamma kuitenkin hänestä näytti, vaikka se kohottikin päätään uteliaana hoitajansa saapuessa tarhan portille, ja käyskenteli häntä vastaan lauhkeana, varmaankin herkkujen toivossa.
“Onks siulla ikävä ystävees? Voi sinnuu polloista...” Oili laski päänsä Lyytin syliin huokaisten, ja tyttö rapsutti tamman otsaa hellästi. Karsinajärjestykseen oli tehty muutoksia, ja Vapulle oli löydetty karsina siirtotallista. Se tarkoitti sitä, että parhaat ystävät eivät enää nököttäneet kylki kyljessä pihatossa, ja nyt Oili näytti vähän eksyneeltä piskuisten ponien keskellä. Vaikka todellisuudessa tamma tuli varsin hyvin toimeen Sintan ja Tinjan kanssa (ja väisteli Peckiä minkä ehti).

Oli Oilin vapaapäivä. Lyyti ei ollut ehtinyt ratsastamaan koko viikonloppuna, sillä hänen hoitolastensa vanhemmat olivat päättäneet lähteä romanttiselle kylpyläviikonlopulle. Niinpä Lyyti oli vahtinut uhmaikäisiä kaksosia koko viikonlopun. Huh heijaa! Onneksi poikien vanhemmat maksoivat vaivasta ruhtinaallisesti, sillä Lyyti oli viikonlopun jäljiltä lopen uupunut.

Lyyti oli sopinut aamupäivälle ratsastustreffit ystävänsä Lolan kanssa, Lolan lukujärjestys kun myös soi muutaman Seppeleessä vietetyn tunnin maanantain aluksi. Tytöt taluttivat hoidokkinsa hoitopuomille, sillä ulkona paistoi aurinko, eikä ollut erityisen kylmäkään. Lyyti vilkutti iloisesti Eedille, joka näytti taluttavan uljasta Noksuaan kohti maneesia. Hauskanvärinen ori levitteli sieraimiaan ja pyöritteli silmiään niin teatraalisesti ja turhanpäiväisesti, että Hilppa-mummokin katsahti siihen kummastuneesti.

Päivämäärä Seppele-Cupin toiselle osakilpailulle oli nyt julistettu, ja siihen olisi aikaa enää reilu kuukausi. Lyytin vatsanpohjassa tuntui jotain kirpeää ja värisevää, kun hän mietti kisoja. Kuka olisi voinut kuvitella, että Lyyti Maria Riikonen uskaltautuisi ratsastuskilpailuihin, ja vielä sijoittuikin! Ensimmäinen osakilpailu oli antanut Lyytille kummasti itsevarmuutta ja rohkeutta, ja olihan hän käynyt koko syksyn kahdella viikoittaisella tunnilla. Ehkä osakilpailulle voisi siis asettaa jonkinlaisia arkoja haaveita. Piskuisia, salaisia unelmia, joita sopotella Oilin korviin. Ehkä tamma ymmärtäisi.
“Mä en kyllä varmaan osallistu Seppele-Cupiin”, Lola tuumi Lyyliä harjatessaan, kuin ystävänsä ajatukset lukien. Musta tamma seisoi aloillaan kuin patsas. Vain laiska hengitys paljasti Lyylin olevan yhä elossa. Oili taas oli täynnä elämää, ja se kuikuili ympärilleen niin paljon kuin riimunnaru vain salli.
“Niin miekii uattelin viime kerrala”, Lyyti totesi ja jatkoi sitten kannustavasti: “Mutta nehän on ihan leikkimieliset kilipailut. Lähe vuan kokkeilemmaan, ethän sie siinä mittään menetä. Myöki hävittiin esteluokka, kun Oili puottel puomeja mikä ehti.” Muisto kesän esteluokasta melkein nauratti – Oili oli ollut kuumempi kuin tulinen kekäle ja Lyytillä oli ollut avuton olo sen satulassa. Vauhtia suorituksesta ei ollut puuttunut, mutta Hanskin otsasuoni oli sykkinyt uhkaavasti kentän laidalla suomenhevostamman kiitäessä esteiden läpi, eikä yli.
Lolaa nauratti Lyytin kertoma. “Just ton takia mä en uskalla osallistua! Pelottaa, että Hanski pillastuu ja seivästää mut puomilla.”
“Se voip kyllä tehä häviäjistä nahkasuappaat ihelleen”, Lyyti myönteli ja molemmat purskahtivat nauruun.

Pian Lyyli ja Oili kiersivät kentän kaviouraa alkutalven auringossa kylpien. Lyyti koitti muistaa kaiken, mitä Anne ja Eedi olivat syksyn tunneilla hänen päähänsä tahkoneet. Lyyti oli kuulemma usein liian jäykkä (johtui kaiketi jännityksestä, joka vielä vaivasi häntä toisinaan, ehkä alitajuisesti), ja yritti parhaansa mukaan ratsastaa Oilia pehmeästi. Lyyti nautti Oililla ratsastamisesta eniten. Hän oli viettänyt vajaan vuoden aikana tamman satulassa niin monia tunteja, että uskalsi rentoutua ja kokeilla rajojaan; muiden hevosten kanssa ei ollut koskaan niin helppoa ja mutkatonta. Paitsi Paahtiksen, jonka Lyyti oli oppinut tuntemaan hyvin Eedin jatkokurssilla.
Tänään Oili oli tapansa mukaan levottomalla tuulella, ja olisi mieluusti vain humputellut menemään harja hulmuten. Mutta Lyyti ei lannistunut, vaan pyysi tammaa kuulolle kärsivällisesti ja määrätietoisesti. Joustava, vakaa käsi ja jämerä sisäpohje, joka ei antanut Oilin kaatua sisäänpäin. Alkuun vastahakoinen Oili alkoi hakeutua pehmeämpään muotoon kuin huomaamatta, ja Lyyti hymyili itsekseen. Kyllä se tästä!

Reilun puolen tunnin jälkeen Lyyti tunsi hikipisaroita niskassaan ja katsahti Lolaan, joka ravaili pitkää sivua Lyylillään.
“Miulle riittää kohta”, hän huikkasi sievälle ystävättärelleen, joka nyökkäsi suuren, kauniin hoitohevosensa selästä.
Leppoisten loppuverryttelyjen jälkeen tammat seisoivat jälleen hoitopuomiin sidottuina, ja tällä kertaa Oilikin käyttäytyi tyynemmin. Tarhaan päästyään se ravasi heti Sintan luokse matalasti hörähtäen. Ehkä Oili pääsisi yli Vapun menettämisestä ilman särkynyttä sydäntä.

Kentällä oli jo käyttöä: Lydia oli punaisen Iisinsä selässä. Lyyti ja Lola maleksivat kentän laidalle katselemaan, miten nuori ori liikkui kuin säkenöiden. Siinä oli sellaista lahjakkaan kisahevosen eleganssia, mitä Seppeleen tuntihevosista ei löytynyt. Eipä se Lyytiä ja Lolaa haitannut, heille kelpasivat tuikitavalliset kaviouran köpöttelijät. Mutta oli hauska katsella, miten Lyydia ratsasti hevostaan määrätietoinen ryppy otsassaan, ja miten Iisi pehmeni ratsastajansa alla. Lyydia loi Lyytiin ja Lolaan varautuneen katseen, mutta rentoutui, kun nämä vastasivat kannustavilla hymyillä. Heitä Lyydian ei tarvinnut jännittää.

Kun kentän laidalla tönöttäminen alkoi tuntua viileältä, Lyyti ja Lola suuntasivat taukohuoneeseen, jossa Eedi istuikin Sense-kissa sylissään. Olisi aikaa keittää kahvit ja höpötellä vielä hiukan hevosentuoksuisia, ennen kuin Lyyti ja Lola saisivat kaasuttaa takaisin koululle.

[Lyyti]

17.11.2020 Yllätys autotallissa

“Sie ostit minkä?”
Lyyti tuijotti ystäväänsä niin hämmentyneenä, että joutui melkein ottamaan tukea lännensatula päällään nuokkuvasta Oilista. Tamma oli juuri päässyt western-tunnilta, jossa se oli Kristerin mukaan loistanut suorituksellaan. Oili selvästi nautti lännenratsastuksesta aivan erityisesti, varsinkin, kun päästiin tekemään vauhdikkaampia harjoituksia. Western-tunneilla Oili oli selvästi herkempi, melkein intuitiivinen. Eikä Lyyti ollut vieläkään osallistunut länkkäritunnille!
Mutta tässä oltiin nyt isompien asioiden äärellä. Lin oli juuri julistanut jotain niin odottamatonta, että Lyyti ei melkein saanut henkeä järkytykseltään.
“No niinku mä just sanoin”, Lin naurahti, onnesta hilpeänä, “varsan. Issikan. Orin. Issikkaorivarsan?”
“Sie ostit varsan”, Lyyti kertasi hitaasti. “Ja se on tiällä?”
“Joo, joo.” Linin kasvot säteilivät. “Autotallista shettisten kanssa. Mä kävin just hakemassa sen sisälle, tuu kattomaan sitä!”
“Uotahan ku mien vien Oilin ulos...”
Ja niin ripeitä hoitotoimenpiteitä ei tavallisesti varsin maltillinen Lyyti ollut koskaan suorittanut. Hän heitti kuivatus- ja ulkoloimet Oilin selkään ja melkein hoputti tammaa taluttaessaan sitä pihattotarhaan. Ihan kuin Oili olisi katsahtanut hoitajaansa hölmistyneenä. Yleensähän sitä toppuuteltiin tuon tuosta, ja nytkö oli kiire?! Tamma jäi mielellään pihattoon, ja Lyyti sinkosi pipon tupsu pomppien autotallille, jossa Lin jo odottelikin.

Ja siinä se oli. Pieni, musta, eläväinen.
“Ihana”, Lyyti henkäisi, kun orivarsa viskoi päätään ja natusti hänen sormiaan vähän kiusoittelevasti.
“Mä oon Lyyti niin onnellinen”, Lin huokaisi syvään ja toden totta, hän näytti melkein riemusta juopuneelta. Punoittavat posket ja kimaltelevat silmät. “Vaikka mä en oikein tiedä mitä tästä tulee. Ja miten. Mä en oo koskaan kouluttanut varsaa yksin... ja mä oon eläinlääkiksessä! Mutta tää vaan tuntuu niin... oikeelta.”
Lyyti laski kätensä ystävänsä olkapäälle. He seisoivat hetken hiljaa, katselivat Moksua, joka vaikutti huvittavan rohkealta ja itsevarmalta. Se oli selvästi kotiutumassa jo nyt, toisena päivänään Seppeleessä.
“Et sie oo yksin”, Lyyti totesi sitten. “Myöhän autetaan sinnuu kaikessa missä pystytään. Miun papan ravitallilla ol varsoja joka vuosi, ja tiältä tallilta löytyy muitakii kokeneita. Sie pärjeet aivan varmasti. Mie oon niin onnellinen siun puolesta!”
Lin melkein kuiskasi kiitoksen. Hetkessä oli jotain herkkää, melkein pyhää. Lyyti tunsi ilon läikähtävän rinnassaan. Miten jännittävää! Linillä oli nyt oma hevonen ja Seppeleessä oli varsa. Talvesta tulisi tapahtumarikas ja hauska.

Tytöt höpöttelivät Moksusta vielä hetken, mitä sille piti opettaa ja milloin, miten pieni varsariimu olikaan, miten epätodelliselta koko orin olemassaolo tuntui. Sitten Lyytillä olikin jo kiire valmistautumaan Eedin jatkistunnille. Hän hymyili itsekseen harppoessaan talliin iltapäivän hämärässä. Miten suuria, ihania yllätyksiä tallielämä olikaan pullollaan, ja miten suuria seikkailuja oli edessäpäin.

27HM

[Lyyti]

23.11.2020 ... Ja lisää treeniä!

Lyyti oli jo aamulla haistanut ilmassa aavistuksen lumituiskusta. Myöhemmin hän oli tietenkin saanut aavistukselleen varmistuksen säätiedotteesta, mutta toden totta, Lyyti aisti lumipyryn. Ilmassa oli jotain kylmää, hyytävän tuntuista. Ja puolenpäivän aikaan se alkoi: harmaista pilvistä leijui alas pehmeitä, suuria lumihiutaleita. Kun Lyyti talutti Oilia talliin, satoi lunta jo sakeanaan. Lyyti hymyili. Jouluun oli enää kuukausi, joten oli jo aikakin, että Liekkijärvi peittyisi valkeaan vaippaan.

Tallissa oli hiljaista. Eedi kuului kolisuttelevan ämpäreitä rehuhuoneessa ja Salma vilahti toimistoon. Punaposkinen Stella talutti komean Panchonsa talliin. Inkeri oli käynyt ratsastamassa Emmyn kauniin Chicon ja harjaili sitä käytävällä. Tallissa puhuttiin, että Inkeri kisailisi kullanvärisellä ruunalla. Emmy kun ei toistaiseksi siihen pystyisi... Uutiset tallinomistajan raskaudesta olivat levinneet hiljaisesti ja hyväntahtoisesti. Emmy ei ollut halunnut tehdä asiasta isoa jupakkaa, ja seppeleläiset kunnioittivat hänen toivettaan. Voisikohan Emmylle virkata jouluksi vauvanvaatteita? Lyyti mietti harjatessaan sinne tänne seilailevaa Oilia. Vai olisiko se liian tungettelevaa?

Seppele-Cupiin oli enää pari hassua viikkoa. Talkootöitä riittäisi taas: tällä kertaa osakilpailua varten pystytettäisiin Artsin ravitallille kuplamaneesi. Miten jännittävää! Lyyti näki jo sekavia, jännittyneitä unia kisapäivästä. Jope, hänen äitinsä miesystävä, oli vihjaillut että saattaisi yllättää hänet upouusilla kisavaatteilla aikaisena joululahjana. Lyyti oli toppuutellut, hänen vaatimattomaan kisauraansa ei kannattanut tolkuttomasti euroja upottaa, mutta miehen ystävällinen ele lämmitti. Laila-sisko osasi jo pelata eroperheen lasten peliä, ja oli jo antanut sekä Jopelle että tyttöjen isälle mittavat listat joululahjatoiveitaan.

Lyyti höpötteli niitä näitä Inkerin kanssa. Inkeri starttaisi cupissa peräti kolmella ratsulla.
“Mä vietän jo nyt jokaisen valveillaolohetkeni Sebessä”, Inkeri puuskahti heittäessään loimen Chicon selkään, “ja nyt mä saan keksiä jostain lisätunteja vuorokauteen, että ehdin treenata kisoihin.”
Lyyti kiristi Oilin satulavyötä ja naurahti. “Ainahan sie voit lahjoo pikkutytöt tallitöihin, ni ehit ratsastammaan.”
“Aika epääettinen ehdotus, Lyyti”, Inkeri oli moittivinaan. “Mutta toimiva. Mä pistän ton korvan taakse.”

Jäiseltä tuntuva tuuli iski kiinni Lyytiin ja Oiliin kun he lähtivät kulkemaan kohti maneesia. Oililla oli kiire, ja Lyytikin halusi pian maneesin suojiin, joten hölkötteli tamman rinnalla eikä toppuutellut sitä, kuten yleensä.
Tuntui jotenkin ylelliseltä olla ainoina suuressa maneesissa. Oili ei pitänyt yksinolosta ja hirnahti pari kertaa dramaattisella äänellä, mutta Lyyti ei korvaansa lotkauttanut tamman venkoilusta. Hän ärähti rautiaalle sen ottaessa sivuaskeleita hänen kivutessaan satulaan. Yhteinen sävel alkoi löytyä hiljalleen kaviouraa kiertäessä. Lyyti tiesi, että Oili oli parhaimmillaan nöyrä ja pehmeä, mutta sitä piti ratsastaa määrätietoisesti heti alkuverryttelyissä. Ja niinpä hän taivutteli tammaa molemmille puolille, teki puolipidätteitä ja askeleenpidennyksiä ja -lyhennyksiä.

Treeni sujui varsin mallikkaasti ja Lyyti oli ylpeä itsestään ja piirtopäisestä tammastaan. Annen ja Eedin opissa Lyyti oli oppinut paljon syksyn aikana, ja sai nyt Oilista irti ihan erilaista menoa kuin vaikka alkuvuodesta. Se tuntui hyvältä. Rohkaisevalta.
Vajaa tunti riitti sekä Lyytille että Oilille. Ulkoa kuului myrskyisän tuulen ilkikurinen vihellys. Lyyti taputti tammansa kaulaa ja se huokaisi tyytyväisenä saadessaan venyttää kaulansa pitkälle loppukäynneissä. Rakas Oili. Seppele-Cupiin osallistuminen ei tuntunut enää yhtä kauhistuttavalta ajatukselta kuin viime kerralla. Itse asiassa Lyyti uskalsi melkein salaa asettaa toiveita, tavoitteita, salaisia haaveita kisapäivälle. Mitä jos hän saisi kiinnittää kaappinsa oveen toisenkin ruusukkeen...? Vaikka parasta kisoissa oli jaettu ilo ja jännitys muiden seppeleläisten kanssa.

Lyyti talutti Oilin talliin ja naurahti kun tamma siristeli silmiään lumipyryssä. Hän rapsutteli tammaa kaikessa rauhassa: näin aikaisin pihatonkin asukkaat mahtuivat talliin, eikä ollut kiire hoitaa hevosia pois muiden tieltä. Se nojasi häneen raukeana, alahuuli lerppuen. Tamma lähti pihattoon tyytyväisenä: se oli jo karaistunut, eikä paljoa piitannut toisinaan karuista sääolosuhteista. Sitä paitsi pihattorakennukseen pääsi pakoon tuulta ja siellä oli heinää. Ihme kyllä, Oili ei monen suomenhevosen tapaan syönyt itseään järkyttäväksi möykyksi ollessaan vapaalla heinällä. Tai ehkä tuntihevosen työ piti tamman linjat kurissa.

Lyyti jäi hetkeksi tallipihalle ihmettelemään sakeaa lumisadetta riimunnaru käsissään. Joulu oli tuloillaan ja sekös häntä ilahdutti. Ehkä joku oli jo tuonut taukohuoneeseen konvehteja.

[Lyyti]

02.12.2020 Jouluajan aloitus

Ja yhtäkkiä oli joulukuu. Marraskuun lamauttava pimeys ja surkeus oli pyyhkiytynyt Lyytin muistoista heti. Kuten kaiketi Lyytin perusolemuksesta arvata saattoi, hän oli joulun suuri ystävä ja tunnelmoitsija. Sie oot ihan ku vanha mummeli, Laila-sisko parahteli kauhuissaan tuon tuosta, kun Lyyti suunnitteli jouluvalmistelujaan: jotain lämmintä pitäisi neuloa ainakin Tuulian Luka-pojalle, ja ehkä tehdä kermatoffeeta ja kynttilöitä Seppeleen porukalle lahjaksi.

Kuin tilauksesta, Liekkijärvelle oli satanut lunta – ei vielä kinoksiksi asti, mutta niin paljon kuitenkin, että Seppeleen miljöö oli suloisen valkea. Ja lunta pyrytti lisää, kun Lyyti haki Oilin talliin länkkärituntia varten. Se näytti herttaiselta, harja lumihiutaleiden peitossa.
“Kohta myökii ollaan oltu yhessä kokonainen vuos”, Lyyti mietti ääneen harjatessaan tammaa tallikäytävällä. Lyytin ensimmäinen vuosi Seppeleessä oli tuntunut silmänräpäyksen mittaiselta, vaikka siihen samaan aikaan oli mahtunut niin paljon. Alun kankeutta ja yksinäisyyttä, ihana heinäntuoksuinen kesä, ja viimein oman paikan kaivertaminen tallissa.

Lyyti harjaili Oilia kaikessa rauhassa. Selma, joka ratsastaisi Oililla länkkäritunnilla, oli varsin boheemi tyyppi, ja yleensä saapui talliin juuri ja juuri ajoissa. Niinpä hoitajat tiesivät varustaa ratsut häntä varten ja odotella kentällä, kun Selma yleensä hölkkäsi paikalle paria minuuttia ennen tunnin alkua. Krister ei erityisesti arvostanut Selman myöhästelyä, sen näki miehen kasvoilta, mutta asiakaspalvelun ammattilaisena osasi suhtautua Selman kommervenkkeihin asiallisesti.
Oili oli luonteelleen epäominaisen seesteinen, ja seisoi paikallaan kiltisti kun Lyyti rapsutteli ja suki sitä. Yleensä hän ratsasteli Oililla varsin rennosti ja suosi maastolenkkejä muiden tallilaisten kanssa. Mutta nyt, Seppele-Cupin häämöttäessä horisontissa, kaksikko oli toden totta treenannut. Oili ei varsinaisesti nauttinut lisätyöskentelystä ja oli välillä melkein laiska; ehkä se oli syy tamman rauhaisalle olemukselle nytkin, sillä oli vähemmän mehuja riehua ja rellestää. Heti kun Seppele-Cup olisi ohi, Lyyti antaisi tammalle joulurauhan: uuteenvuoteen saakka vapaapäivinä vain leppoisaa luonnossa samoilua, jos sitäkään.

Kuten Lyyti oli osannut odottaa, Selma ilmestyi tallille vasta, kun hevosia oltiin jo taluttamassa maneesiin. Hän hölkkäsi Oilin rinnalle kiharat hiukset pipon alla heiluen. “Voi kiitos ja anteeks, en tiiä miten mä oon taas myöhässä!”
Lyytiä nauratti. Selman aikakäsitys olisi sopinut paremmin etelän maihin.

Tallissa Lyytiä odotti iloinen yllätys: Salma ja Emmy olivat tuoneet jostain vintin kätköistä muutaman laatikon joulukoristeita.
“Näitä vois varmaan ruveta laittamaan esille ennen kuin iltapäivän kiire alkaa...” Emmy kurtisti otsaansa yrittäen setviä solmussa olevia valoja.
Ähisten ja puhisten Emmy, Lyyti, Valtteri, Eedi ja Iisin juuri ratsastanut Lydia alkoivat käydä läpi pahvilaatikkojen aarteita. Seppeleen joulukoristeet olivat juuri sopivan kodikkaasti vanhoja ja elämää nähneitä; ne olivat sulostuttaneet tallin talvea monta vuotta. Oli hauska ajatella, miten monet hoitajat olivat vuosien saatossa ripustaneet samoja kransseja ja kuusenkoristeita.

Vajaan tunnin päästä tallissa oli jo jouluisempaa. Koristeet oli aseteltu strategisesti niin, etteivät ahneimmatkaan hevosista pääsisivät niihin käsiksi. Nella oli tullut tallille koulusta päästyään ja hihkui ihastuksesta nähdessään tallin uuden ulkoasun. Aleksanteri taas harppoi sisään ja vilkuili paperitähtiä ja tonttusia vähemmän haltioissaan.
“Pitiks ne nyt jo laittaa...”
“Kuules Aleksanteri, jouluun on enää kakskymmentä kaksi päivää, eli ne pitää laittaa just nyt. Joulunodotus on alkanut jo ja sillä sipuli”, Nella vastasi niin topakasti, että muita nauratti ja Aleksanterikin joutui kohauttamaan harteitaan hymyillen. Elettiin toden totta joulun aikaa, eikä siltä päässyt pakoon kukaan.

[Lyyti]

7.12.2020 Revontulien kutsu

Oli kirkas, kaunis keskipäivä. Vaikka elettiin vasta joulukuun alkua, Seppeleessä tuntui olevan keskitalvi; hanget korkeat nietokset, niin kuin joululaulussa laulettiin, ympäröivät tallipihaa herttaisen näköisesti. Jouluun oli enää pari viikkoa. Tallilla kuitenkin valmistauduttiin toisenlaisiin kekkereihin, nimittäin viikonlopun Seppele-Cupiin. Salma ja Emmy pestasivat halukkaita erilaisiin talkoohommiin, ja Lyytikin oli luvannut autella erinäisissä puuhissa iltapäivisin. Artsilassa oli kotoisaa; Lyytihän oli kasvanut ravitallilla, ja välillä ikävöi vallattomia nuoria juoksijoita ja kärryillä istumista. Jos Artsi ei olisi ollut yhtä lipevä ja härski, Lyyti olisi varmaan pyytänyt, josko olisi päässyt joskus ajohommiin.

Tänään Lyyti oli pitänyt melkein-pekkaspäivän koulusta; englanninopettaja oli suostunut “etätyöskentelyyn” ryhmäprojektia varten, ja niinpä Lyyti oli oman osansa hoidettuaan rientänyt Seppeleeseen. Sartsu oli sattunut tallille yhtä aikaa, ja he olivatkin pitäneet yhdessä estetreenin maneesissa. Perle ja Oili ylittivät esteitä niin vaihtelevalla menestyksellä, että molempia ratsastajia nauratti. Saipa nähdä, mitä cupin esteluokista tulisi. Lyytissä ja Sartsussa oli jotain samaa: he olivat kumpikin luonnonläheisiä, leppoisia tyyppejä, hevosmiestaidoiltaan varsin oivallisia mutta ratsastajina kaukana Seppeleen tähdistä.
Oili sekä Lyyti olivat joka tapauksessa yrittäneet parhaansa, ja tamma oli puhissut hikisenä treenin jälkeen. Lyyti oli kiittänyt sitä rehdistä ja vilpittömästä suorituksesta, ja päästänyt rakkaan rautiaansa takaisin pihattotarhaan ponien kanssa.

Ja nyt Lyyti istui Tuulian kanssa taukohuoneessa kahvi- ja kaakaomukien ääressä. Stellan vanhemmat omistivat kahvilan, ja Stella oli joulun kunniaksi tuonut tallilaisille erilaisia juomia makusteltavaksi. Lyyti hörppi kolumbialaista kaakaota, joka oli makean sijaan hiukan karvaan makuista – kummallista, mutta maistuvaa. Kolumbiassa sitä kuulemma juotiin juuston kera.

Tuulia kertoi Lyytille, että oli Mikun kanssa lähdössä tammikuun alussa pohjoiseen, Aihkian tallille. Siellä pidettäisiin näyttelyt, jonne Tuulia oli ilmoittanut Haikun ja Indyn, mutta ennen kaikkea Lappi-elämysviikonloppu: poroja ja huskyja, revontulivaellus Aihkian tallin issikoilla ja vuonohevosilla, ja avannossa uimista.
“Voi miten ihanalta tuo kuullostaapi”, Lyyti henkäisi ihastuneena. “Mie en ookkaan käyny pohjosessa.”
Tuulia loi ystäväänsä lämpimän katseen. “No, haluatko lähteä mukaan? Meillähän on autossa tilaa.”
“Oikeesti?” Lyytin silmät rävähtivät auki.
“Joo joo”, Tuulia vastasi nauraen, “ois tosi kivaa, jos tulisit! Siitä tulee varmasti unohtumaton reissu.”

Lyytiä ei sen suuremmin tarvinnut suostutella, ja vartin päästä hän oli jo soittanut tallinpitäjälle ja ilmoittautunut mukaan. Viikonlopun ohjelma näytti pakahduttavan ihanalta, ja Lyyti oli aina unelmoinut Lapin maisemien halki ratsastamisesta. Ja nyt siitä kaikesta tulisi totta. Lyyti halasi nauravaa ystäväänsä. Pian lähdettäisiin pohjoiseen!

Lyyti ja Oili 30 HM <3

[Lyyti]

11.12.2020 Seppele-Cup

Herätyskello soi kello 6.
Joku ehkä olisi ajatellut sen olevan ylilyönti – kisathan alkoivat vasta neljältä iltapäivällä! - mutta Lyyti oli aikatauluttanut aamunsa tarkasti. Piki-koiran ulkona käyttäminen, venyttely, aamupala (erityisen terveellinen sellainen), suihku, hiusten suoristus, tallikassin sisällön tarkastus (vaikka se oli tietenkin pakattu jo monta päivää sitten). Laila-sisko saisi tehdä ennen tallille menoa Lyytille vielä kevyen meikin ja juhlavan nutturan.

Kaikki meni suunnitellusti. Piki oli harvinaisen hyvätapainen, aisti ehkä omistajansa jännityksen, ja Lyyti sai vatsanpohjansa perhosista huolimatta popsittua ravintoaineiltaan tasapainoisen aamiaisensa. Suihkussa hän kertasi vielä ratasuunnitelmia puoliääneen, ja mietti myös Annen ja Eedin syksyn tunneilla antamia ohjeita. Selkeät sisäavut eivät saisi unohtua. Tasainen ohjastuntuma. Esteillä katseella ohjaaminen ja siistit lähestymiset.

Lyytillä oli rohkea ja jopa itsevarma olo. Syksy oli ollut täynnä hänelle tavattoman tavoitteellista ratsastamista, ja olipa hän treenannut Oililla tamman vapaapäivinäkin niin, että osasi jo helppo C-radan vaikka unissaan. Esteluokastakaan ei tulisi toivottavasti samanlaista farssia kuin kesällä; Lyyti oli oppinut olemaan Oilin kanssa tomerampi ja määrätietoisempi, ja osasi toppuutella helposti kuumuvaa tammaa niin, etteivät lähestymiset olleet tolkuttoman kaoottisia.
Kaikki menisi kyllä hyv-

Lyyti pysähtyi aloilleen ja räpäytti silmiään hämmentyneenä.
Mutta... hän oli aivan varmasti jättänyt ne juuri tähän, vaatehuoneeseen, pestyinä ja silitettyinä, valmiina päivän suorituksiin. Lydian vanha ratsastustakki ja valkoiset housut, jotka hän oli Lyytille lainannut. Lyyti oli ihan varmasti, ihan aivan sataprosenttisen varmasti jättänyt ne tähän...
Paniikki alkoi painaa Lyytin rintaa ja hän tunsi pulssinsa kiihtyvän. Mitä ihmettä sitä nyt tekisi? Eihän kisoihin voinut taivaan tähden mennä hänen tavallisissa, kulahtaneissa tallivaatteissaan!

Ja juuri ennen kuin Lyyti ehti täysin ahdistua, kuului hänen selkänsä takaa matala yskähdys. Lyyti kääntyi ympäri ja hänen äitinsä miesystävä, Jope, seisoi siinä, jotenkin ovelasti myhäillen.
“Huomenta”, Jopen ääni oli mairea, mutta Lyytillä ei ollut nyt aikaa turhanpäiväiseen jorinaan. “Ootsie nähny miun -”
“Kisavaatteitako? Noh, ne oli meikäläisestä vähän vanhan näköiset, joten hankin sulle tällaiset. Kyllähän meidän ratsastajalikalla täytyy olla kunnon vermeet. Hyvää aikaista joulua.”

Lyyti tuijotti Jopea häkeltyneenä. Jope otti esiin upean softshell-takin, juuri sellaisen, joita Lyyti oli joskus salaa selaillut Horzen sivuilla. Ja valkoiset housut myös, jotka ehkä sopivat Lyytille paremmin kuin häntä hoikemman Lyydian vanhat.
“Jope!” Lyyti parkaisi. “Mitä sie – ehämmie voi – näähän ol varmasti hirmu kalliit!”
“Älä sä siitä huolehdi”, Jope iski silmää. “Nyt vaan näytät niille närhenmunat!”

Lyyti melkein purskahti itkuun liikutuksesta. Oi, mikä jouluihme!

---

Artsin ravitalli oli vielä viikko, pari sitten vaikuttanut ränsistyneeltä ja elämää nähneeltä puljulta, joka oli varmaan nähnyt parhaat päivänsä 1990-luvulla, ja jota enemmän tai vähemmän alkoholisoituneet serkkuspojat pyörittivät varsin lupsakalla meiningillä. Mutta tuntien talkootöiden jälkeen ravitallin miljöö näytti ihme kyllä edustavalta. Ja ennen kaikkea jouluisalta! Siitä pitivät sinne tänne ripustellut kranssit, jouluvalot ja muut koristeet huolen. Kuplamaneesi oli jotenkin huvittavan elegantin näköinen maalaistallin pihapiirissä, ja myyntikojut näyttivät sieviltä valaistuina ja koristeltuina. Tallitytöt olivat vielä edellisenä iltapäivänä rakentaneet ravitallin pihaan porkkananenäisen ja tonttuhattuisen lumiukon kilpailijoita tervehtimään.

Ja kuin lahjana jännittyneille ratsukoille, talviaurinko oli hymyillyt koko aamupäivän hailakan siniseltä taivaalta rohkaisevasti ja lämpimästi.

Suurin osa luokista ratsastettaisiin lauantaina ja sunnuntaina; niinpä ravitallilla ei ollut samanlaista vilkettä kuin huomenna ja ylihuomenna tultaisiin näkemään. Lyyti oli tietysti lupautunut auttamaan makkaranpaistossa ja liikenteenohjauksessa viikonloppuna. Oli hauska olla avuksi, seurata vaativampia luokkia ja kannustaa seppeleläisiä voittoon.

Juuri nyt Lyyti ei kuitenkaan ehtinyt miettiä huomista, ei, oli vain tämä hetki. Hän posket punaisina pakkasesta ja jännityksestä. Uusi kisa-asu tuntui hieman jäykältä mutta niin elegantilta, ettei hän voinut olla tuntematta itseään melkein vakavaksi kilparatsastajaksi. Linkin oli henkäissyt ihastuneena nähdessään Lyytin niin hienostuneena. Oili kauniina, harja siisteillä sykeröillä, varusteet rasvattuina kimallellen.

Oili näytti kyllä mitä uskottavimmalta kisaratsulta, mutta oli käytökseltään luonteelleen ominaisen rauhaton. Maisemanvaihdos sai tamman käymään kierroksilla. Se steppaili sinne tänne tohkeissaan ja hirnui tuon tuosta, puhisten sitten pöyristyneenä kun ravitallin orit vastailivat sille kimein huudoin. Lyyti sai komentaa hoidokkiaan jatkuvasti satuloidessaan tammaa. Hän tunsi tuskaisan hien valuvan selkärankaansa pitkin. Mitähän kisoista tulisi?

“Lyyti! Aika mennä lämmittelemään”, Lin huikkasi suloisen Vappunsa ohjaksista.
Perhoset pyrähtivät lentoon Lyytin vatsanpohjassa, ja hän lähti taluttamaan Oilia kohti kuplamaneesia Vapun rinnalla. Linin kanssa höpöttely helpotti rinnassa räiskyvää jännitystä, vaikka molemmat olivatkin selkeästi ajatuksissaan.

Ja sitten, kesken hermostuneen hihityksen, tapahtui monta asiaa yhtä aikaa: toinen samaan luokkaan osallistuva ratsukko tuli jotenkin liian lähelle Oilia, joka itselleen epätavallisen kipakasti loikkasi sivulle ja siinä samassa astui Lyytin varpaille melkein koko painollaan.
“Ai perssuti”, Lyyti kiljaisi ja Oili hypähti säikähtäneenä.
“Lyyti! Onko kaikki hyvin?!” Lin kiirehti huolehtimaan ystävästään.
“Se astu miun jalan piälle...” Lyyti ähkäisi tuskaisesti ja pysähtyi sitten kuulostelemaan oloaan. Varpaissa sykki armoton kipu.
“Ootko sä ihan ok? Haluutko sä ottaa sen saappaan pois?” Lin kyseli hermostuneena.
Lyyti teki päätöksen sadasosasekunnissa. Nyt ei olisi aikaa marista tai mäkättää. Lyyti ratsastaisi heC-luokan, vaikka sitten kivusta irvistäen.
“Männään vuan”, hän pakottautui sanomaan pirteällä äänensävyllä, “ei käyny kuinkaan.”

Saappaan sisällä turpoava isovarvas oli eri mieltä ja Lyyti tunsi jykyttävän kivun noustessaan Oilin satulaan maneesissa. Hän sulki silmänsä muutamaksi sekunniksi ja hengitti syvään. Piru vie, yksi varvas ei Lyyti Riikosen päivää pilaisi. Tänne oltiin tultu näyttämään närhenmunat, niin kuin Jope oli aamulla julistanut.

---

Pakkanen oli kiristynyt iltaa kohti. Se nipisteli poskia ja kihelmöi niskassa. Ravitallilta löydetyt otsalamput valaisivat kahden väsyneen ratsukon tietä. Tähtitaivas avautui heidän yllään säkenöiden; ihan kuin tähdet olisivat varjelleet kaksikon matkaa, turvanneet heidän tiensä.

Perle ja Oili tarpoivat hangessa kaikessa rauhassa. Tavallisesti hiukan hömelöt, vauhdikkaat hevoset olivat nyt uupuneita. Ratsastajatkin olivat antaneet kaikkensa päivän mittelöissä, ja istuivat satulassa raukeina. Hiljainen lumisade putoili heidän harteilleen, kuin taivaan pieninä suukkoina. Lyyti sulki silmänsä ja huokaisi, antoi pakkasilman täyttää keuhkonsa.

Sartsu ja Lyyti olivat päättäneet ratsastaa yhdessä Seppeleeseen illan viimeisten luokkien jälkeen. Matkaa oli kuitenkin vain viitisen kilometriä, ja oikoteitä pitkin matka taittui nopeammin.
Lyyti piti Sartsusta – hän oli maanläheinen ja hyväntahtoinen, sellainen tyyppi, jonka kanssa sai olla juuri oma, aito itsensä. Ja tällaisen uuvuttavan päivän jälkeen Sartsu oli parasta seuraa: heidän välillään vallitsi rauhallinen hiljaisuus.

Mikä päivä! Lyytin vasemman jalan varpaat huusivat hoosiannaa. Jalka oli kuin olikin turvonnut ja mustunut aika surkean näköiseksi, mutta karjalaisella sisulla Lyyti oli ratsastanut luokkansa läpi kunnialla. Heti esteluokan jälkeen hän oli kiskonut saappaan pois (noh, totta puhuen siihen oli tarvittu useamman seppeleläisen avustusta) ja vaihtanut jalkaansa äidin ravitallille tuomat Kuoma-kengät. Sinimusta jalka oli ikävän näköinen, mutta se saisi olla testamentti Lyytin tahdonvoimalle.

Kultainen, rakas Oili. Tamma oli kaikesta hötkyilystään huolimatta tehnyt parhaansa. Lyytikin oli löytänyt (julmetusta jalkakivusta huolimatta) itsestään rohkeutta ja varmuutta, ja oli täydellisen tyytyväinen suoritukseensa. Hän oli antanut kaikkensa, yksijalkaisenakin, ja tunsi nyt jännityksen valuvan kehostaan pois iltatuulen mukana.

Sitä paitsi, kuka oikeasti piittasi ruusukkeista ja titteleistä, kun maailmassa oli sellaisia hetkiä kuin tämä: tähtitaivasta heijastelevat kinokset, pakkasessa höyryävä hengitys, rakas hoitohevonen ja vain muutaman hassun päivän päässä odottava jouluaatto. Tässä hetkessä kaikki oli hyvin. Hevosen askeleet narskuivat hangessa. Lyyti rapsutti Oilin harjanjuurta ja hymyili elämälle.

[Lyyti]

15.12.2020 Kisafiilistelyä

Lyyti leijaili tallikäytävällä sitä lakaistessaan. Noh, kai tavallisiin silmiin olisi näyttänyt siltä, että tytön tallikengät olivat kyllä tukevasti lattialla, mutta siltä ei Lyytistä tuntunut. Hänellä oli niin kevyt olo, kihelmöivä. Ihan kuin olisi ollut pienessä hiprakassa... vaikka nythän oli maanantaiaamupäivä!

Lyyti oli aina kokenut itsensä kunnon maalaislikaksi – hevosharrastus oli koostunut lapsuusvuosista saakka ravitallin villistä ja vauhdikkaasta (ja ajoin vaarallisesta) arjesta; sekä Lyyti että hevoset olivat enemmän tai vähemmän pellossa kasvaneita. Seppeleessä aloitettuaan Lyyti oli tutustunut aivan uuteen maailmaan. Hänellä oli ollut hämärä ymmäryys siitä, mitä “muotoonlaitto” tarkoitti, ja oli onnistunut pohkeenväistössä aiemmin vain vahingossa.
Hoitajauransa alussa Lyytiä ei oikein ollut kiinnostanut ratsastaa tunnella: hevosenhoito ja tallissa puuhailu olivat enemmän hänen mieleensä. Mutta kun aikansa satuloi Oilia muiden ratsastettavaksi, alkoi ajatus tunneista kiehtoa. Ja niinpä Lyyti oli ratsastanut tunneilla koko vuoden, syksyn kahdestikin viikossa. Lyyti oli luonteeltaan leppoisa karjalainen, mutta johonkin ryhtyessään halusi kuitenkin tehdä sen kunnolla. Ja niinpä hän oli kuunnellut Eedin ja Annen ohjeistuksia painaen säntillisesti mieleensä kaikki kommentit. Viikko viikolta Lyyti oli huomannut kehittyneensä kuin vahingossa.

Alku aina vaikea, lopussa kiitos seisoo, julisti vanha kansanviisaus, ja Lyyti oli nyt todistanut sen todeksi omassa elämässään. Viikonlopun Seppele-Cup oli ollut Lyytille ja Oilille jymymenestys – he voittivat molemmat luokkansa! Siis Lyyti ja Oili! Voittivat! Se tuntui vieläkin niin epätodelliselta, että Lyytin teki mieli nipistää itseään.
“Sä et kyllä enää ole mikään puskaratsastaja, vaikka sellaseks aina ittes julistat”, Manny oli todennut Lyytille kun he olivat katselleet Seppele Trophy-kisailuja sunnuntaina. Lyyti oli katsahtanut ystäväänsä häkeltyneenä. Se taisi olla totta. Lyytistä oli huomaamatta, salavihkaa tullut tunnollinen tuntiratsastaja, joka pärjäsi kotikisoissakin. Ihmeiden aika ei ollut ohi.

Paluu arkeen kiireisen Cup-viikonlopun jälkeen taisi olla huojentavaa kaikille osallistujille: seppeleläiset olivat kilpailemisen lisäksi osallistuneet jos jonkinlaisiin talkootöihin, ja viikonloppu oli ollut kiireinen kaikille. Lyyti oli auttanut taas buffetissa ja liikenteenohjauksessa.

Lyyti oli kuitenkin jaksanut lähteä tallille aamun tuntien jälkeen, ja lakaisi nyt käytävää onnellisissa ajatuksissaan. Ei Lyyti vieläkään kovin kunnianhimoinen ollut, mutta oli ihmeellinen olo – että Riikosen Lyytistä oli kisakentille. Vaikka tietenkin puhuttiinkin vaan helppo Ceestä ja 50 sentin esteistä.

“Lyyti!” Emmy huikkasi toimistosta. “Ehtisitkö taluttamaan miniponitunnille hetkeks?”
Lyytille tuttu Roosa-pikkutyttö osallistuisikin tunnille, ja Lyyti suostui mielellään: “Juu, tuuhan mie.” Sen jälkeen saisikin valmistella Oilin estetunnille. Arkea tai juhlaa, Lyyti nautti jokaisesta päivästään tallilla.

[Lyyti]

16.1.2021 Talven tallionnea

Voi, miten Lyyti rakasti talvea. Juuri tällaisia kirkkaita, kirpeitä pakkaspäiviä. Pilvien välistä välillä silmäänsä iskevää aurinkoa. Puita, joista osa näytti väsyvän niiden oksilla lepäävästä lumesta; osa taas koreili ja keimaili kauniissa, kuuraisissa asuissaan. Lyyti rakasti talvista luontoa, metsää, joka hengitti hitaasti, hitaammin kuin kesällä, jolloin se oli täynnä väkevää elämää. Nyt luonnon tahti oli verkkainen, uninen. Vain muutama pikkulintu sirkutti siellä täällä. Muutaman kuukauden päästä saattaisi jo kuulla puron solinaa ja keväisen tuulen laulua... Mutta se tulisi ajallaan, Lyyti ei halunnut elää odotuksessa. Juuri nyt täytyi olla kiinni tässä hetkessä, kinoksissa ja pakkasen punertamissa poskissa. Miten kaunista kaikki olikaan... oli pakko hengittää syvään, antaa tilaa sydämeen tulvivalle kiitollisuudelle ja onnellisuudelle. Miten helppoa olikaan olla onnellinen.

Oili, Hilppa ja Vappu tarpoivat lumessa tarmokkaina. Lyyti ja Lin olivat sopineet maastoreissusta jo aiemmin viikolla Moksua koulutellessaan, ja mukaan oli saatu houkuteltua vielä Lolakin. Kolme ratsua olivat kaikki varsin tohkeissaan ulkoilusta, ja tytöt antoivat niiden kulkea reippaassa tahdissa. He höpöttelivät niitä näitä. Lyyti kertoili ihmeellisestä Lapin reissustaan: suloisia issikoita ja vuonohevosia, sanattomaksi jättäviä tuntureita, revontulia ja poroja. Lin ja Lola kuuntelivat innostuneina, reissu kuului varmaan jokaisen hevosihmisen unelmiin.

“Pitäskö antaa näiden laukata?” Lin kääntyi katsomaan ystäviään Vapun selästä, kun edessä aukeni houkuttava peltoaukea. Lyyti myöntyi heti, Lola näytti ensin epäröivältä, mutta kohautti sitten harteitaan. “Mennään vaan.”
Ja niin kolmikko antoi rakkaiden tammojensa nelistää lumi pöllyten. Eivätpä ne kauan viitsineet hangessa kirmata, ja loppureissu sujuikin rauhallisemmissa merkeissä. Ratsastajatkin hiljentyivät pitkiksi hetkiksi, keskittyivät vain nauttimaan ympärillään vallitsevasta rauhasta.

Tallilla kävi jo kuhina. Lyyti hoiti Oilin nopeasti käytävällä ja päästi tamman sitten pihattoon. Se töytäisi häntä ystävällisesti turvallaan ennen kuin suuntasi heinäkasan luokse. Lyytin rinnassa läikähti: yhteistä taivalta tamman kanssa oli nyt takana reilu vuosi, ja miten paljon sinä aikana olikaan ehtinyt tapahtua. Leirejä, kursseja, kisoja ja pokaalejakin. Mutta ennen kaikkea tavallista talliarkea, tuntiratsastajia ja takasuojia, heinäverkkoja ja huolellisesti käärittyjä pinteleitä.
Vuosi tallilla oli alkanut vauhdikkaasti, tunnit olivat täynnä uusia ja vanhoja ratsastajia, ja monella hoitajalla oli omat uudenvuodenlupauksensa. Niin Lyytilläkin. Hän oli pohtinut asiaa hiljaa itsekseen, ja tuumannut, että voisi oikeastaan jatkaa tavoitteellisempaa ratsastusta. Ihan vain huvin vuoksi, kokeillakseen, miltä se tuntuisi. Seppele-Cupin palkintopyttyjen kylkiäisenä hän oli tienannut aimo summan rahaa, josta suurin osa meni säästöön, mutta osan voisi käyttää taas kursseille ja tunneille osallistumiseen... kuka olisi uskonut, että Lyyti Riikonen tienaisi ratsastamalla! Ja oikeastaan melkein paremmin kuin lapsenhoitokeikoillaan...

“Hei Lyyti, onko sulla kiire? Ehditkö touhuta mun ja Moksun kanssa?” Lin huikkasi satulahuoneesta kun Lyyti pujahti takaisin talliin pakkasesta.
“Tietysti mie ehin!” Lyyti vastasi ilahtuneena. Hän piti nuoresta orista: sillä oli tietenkin omat varsamaiset kujeensa, mutta perusluonteeltaan se oli miltei hämmentävän hyväntahtoinen ja hyvätapainen. Tietysti säännöllinen ja määrätietoinen käsittely auttoi asiaa. Lyyti tiesi, että Lin oli välillä aika uupunut kaikkien velvollisuuksiensa alla, ja siksi autteli mielellään. Miksi ei olisi auttanut, niinhän ystävät tekivät, ja Moksun kanssa puuhailu toi hymyn huulille.

Ennen kuin tytöt ehtivät autotalliin pienen orin tykö, kalpea ja hontelo hahmo livahti tallihuoneeseen ja ynähti jotain epämääräistä. Alviina. Alviinalla oli oma maineensa Seppeleessä, sen Lyyti oli ymmärtänyt jo varhain, ja joutunut kerran sanomaan tytölle suorat sanat juoruilusta. Mutta jollakin tapaa Lyytin kävi sääliksi Alviinaa. Miksi tämä rakensi ympärilleen muureja, joiden läpi ei päässyt kukaan? Mitä happamuuden ja vahingonilon taakse kätkeytyi? Lyyti tiesi myös, että Charlie ontui ja se oli tietenkin kauhea tilanne hevosenomistajalle.
“Hei Alviina...” Lyyti aloitti vähän harkiten, yskäisi ja jatkoi sitten: “Myö männään kouluttammaan sitä Linin Moksua, oisit sie halunnu tulla meijän kanssa? Se on välillä aika vintiö, ni apukäet ei ois pahitteeks...”
Alviina jotenkin hätkähti ja meni hämilleen, vilkaisi Lyytiä epävarmana ja murahti jotain sen suuntaista, että ehkä, jos on aikaa. Mutta oliko Lyyti huomaavinaan Alviinan kasvojen punehtuvan hiukan?

Selvää vastausta Alviinasta ei irronnut, mutta kutsuttu hänet oli, ja ehkä hän liittyisi joukkoon kun selviäisi säikähdyksestään. Lyyti ja Lin lähtivät hyväntuulisina kohti oritarhaa. Taas yksi talvinen tallipäivä vailla vertaa.

[Lyyti]

26.02.2020 Perusperjantai

Ystävä aurinko, sinä kaunis keltainen, tule meitä tervehtimään useamminkin. Näin mietti Lyyti taluttaessaan pientä ja herttaista Sintaa helmikuisessa iltapäivässä ja hymyili kirkkaalle taivaankannelle. Oli terapiatunnin aika, ja tänään osallistujat ja heidän avustajansa olivat pyytäneet päästä pienelle kierrokselle metsään. Eedi, joka valvoi tuntia, oli sen heille suonut. Sintan ratsastaja oli kikkaratukkainen Reetta. Reetta oli autistinen, eikä juurikaan kommunikoinut muiden kanssa; hän oli useimmiten omissa salaisissa ajatuksissaan. Sintaa Reetta rakasti. Lyytin sydän oli aivan pakahtua, kun hän näki, miten Reetta harjaili kilttiä ponia ja rapsutteli sen harjanjuurta huulillaan pieni, arka hymy. Reetan avustajan mukaan hevosten kanssa puuhailu oli Reetan viikon kohokohta, jota odotettiin monta päivää. Sinta oli aivan erityisen kärsivällinen ja kultainen Reetan kanssa. Rakas, ihana Sinttu, sen parempaa ponia ei maailmassa ollut varmastikaan.

Reetan hyvästeltyään Lyyti loimitti Sintan ja vei sen takaisin pihattoon. Oli aina hauska näky nähdä Oili pienten ponien keskellä. Se kyllä viihtyi laumassaan. Tinja ja Sinta olivat mukavia tarhakavereita ja pahansisuista Peckiäkin Oili ihme kyllä jaksoi.

Oilin ainoa perjantainen työtunti, alkeissennut, oli yksi Lyytin suosikkiporukoista. Tätiratsastajia hupaisempia tyyppejä ei löytynyt sitten mistään. Osa heistä oli tietenkin turhantärkeitä kotkottajia (lähinnä poniratsastajien äidit), mutta suurin osa sennulaisista oli varsin rempseitä ja huumorintajuisia. Oilin tämänpäiväinen ratsastaja, Sari, oli kaoottinen ja kovaääninen hippi, joka usein vaihtoi tunnin jälkeen päälleen baarivaatteet ja syöksyi nauttimaan Liekkibaarin Happy Hourista. Sari ja Oili sopivat täydellisesti yhteen, molemmat olivat jokseenkin holtittomia ja heidän kombinaationsa aiheutti väkisinkin enemmän tai vähemmän vaarallisia tilanteita.

Kun yli-innokas Sari oli saanut yli-innokkaan Oilin satuloitua ja näytti selviävän maneesiin saakka, Lyyti kipitti kahville. Siellä istui Alviina jotenkin tärkeän näköisenä Senseä rapsutellen. Charlie oli edelleen toipilaana ja Alviina jatkuvasti sen riimunnarun varressa. Lyyti oli aistivinaan yleensä jotenkin katkeran ja kylmän Alviinan mielenlaadussa jonkinlaisen käänteen; hän istuskeli useammin muiden seurassa, kuten nytkin, eikä vain heitelläkseen kitkeriä kommenttejaan.
“Ai Lyyti, hei”, Alviina totesi nytkin, ilman ivaa äänessään, “mitäs sä?”
“Mitäs mie, laitoin just Oilin tunnille...” Lyyti aloitti hyväntahtoisen höpöttelynsä. Mietti samalla Reettaa, Saria, Alviinaa, itseään. Miten monenlaisia ihmisiä hevosharrastus viehätti ja miten se jollain lailla oli terapiaa heille kaikille. Turvasatama, lintukoto. Lämmin, heinäntuoksuinen halaus elämän myrskytuulissa. Lyyti ei olisi voinut kuvitellakaan elämäänsä ilman tätä kaikkea. Kaikkea, mukaanlukien Alviinaa, pahantuulista Peckiä, välillä hankalia tuntiratsastajia ja hevosenkakkakikkareita. Tässä oli kaikki, mitä hänen sydämensä tarvitsi.

[Lyyti]

06.03.2021 Uskallusta

Kevät oli varmaan eksynyt matkallaan Liekkijärvelle. Kyllä Lyyti tiesi, että vielä elettiin talvea, mutta olisiko kevättalvi ollut liikaa pyydetty? Kahdeksan asteen pakkanen tuntui napakalta ja kiristeli kasvoja. Mutta päivä oli sentään kirkas, vaikka aurinko mököttikin pilviharsoihin kieputtautuneena.
Lyyti istui Oilin selässä ja höpötteli niitä näitä Lolalle, joka oli lupautunut maastoseuraksi Hilpan kanssa. Lyyti ja Lola olivat ystävystyneet hitaasti mutta varmasti; Lola oli aluksi ollut vähän arka ja sulkeutunut, mutta nyt tytöt sopivat tallitreffejä tuon tuosta ja Lyyti antoi Lolalle kyytejä tallille ja takaisin. Lyyti oli myös suostutellut Lolan maastoseuraksi useamman kerran, vaikka aluksi tyttö olikin ollut vähän vastahakoinen. Hilppa ja Oili olivat pahimmillaan aikamoinen kombinaatio maastossa: Hilppa saattoi vähän porsastella ollessaan sillä tuulella, ja Oili oli tietenkin aina valmis kaahailuun, hetkellä minä hyvänsä. Mutta yleensä tytöt selvisivät ongelmitta, kuten tänään.

Lola oli ilmoittautunut Daniel Susinevan pitämälle koulukurssille, ja koitti nyt saada Lyytiä mukaansa. Daniel Susinevalla oli ilmeisesti jonkinlainen ihmeellinen maine tallilla, sillä varsinkin vanhan linjan seppeleläiset olivat haltioissaan kurssista. Lyyti oli plärännyt varsin hienon esitteen läpi olohuoneessa, mutta ei silti kokenut oloaan valmiiksi. Lyyti selvisi hädin tuskin Hanskin kynsissä, joku Keski-Euroopassa elelevä hienosteleva huippuratsastaja varmaan hautaisi Lyytin elävänä lantalaan, kun turhautuisi hänen tasoonsa.
“Lyyti, sun pitää rohkaistua ja tarttua mahikseen”, Lola puuskahti. “Tajuatsä miten hienoa on, että me saadaan ton tasonen valmentaja tänne?”
Lyyti ähki ja kiemurteli Oilin satulassa niin kummallisesti, että tamma oikein käänsi päänsä häntä kohti. “No ku en mie usko että mie pärjäisin! Miehän vasta just kävin sen Eedin pitämän heleppo Been...”
“Ja sä oot käynyt KAKSI jatkokurssia”, Lola muistutti nohevana. “Hei, oonhan mäkin menossa, vaikka mulla oli kokonaisen vuoden tauko ratsastamisesta.”
“Mutta sitä ennen sie kilipailit! Ei myö olla samassa sarjassa...”
Lola huokaisi dramaattisesti ja pyöräytti silmiään. “Okei, okei, puhutaan jostain muusta...”

Kaksikko oli pian takaisin tallipihalla, jossa oli elämää, kuten aina lauantaiaamupäivisin. Lyyti sai kuitenkin pujahdettua Oilin kanssa pesukarsinaan, jotta hänen ei tarvinnut hoitaa tammaa ulkona. Voi kun olisi jo kesä! Pihattohevosten kanssa puuhailu oli silloin paljon helpompaa. Pian Oili oli taas tarhassa ja hölkötteli heti heinien ääreen kuin nälkämaan lapsi. Siinä oli sitten yksinkertainen hevonen, Lyyti mietti huvittuneena, kunhan vauhtia ja ruokaa riitti, Oili oli hyvällä tuulella.

Lola oli juttelemassa Salman kanssa käytävällä – puheenaiheesta ei voinut erehtyä, sillä heti Lyytin nähtyään Lola viittoi tämän luokseen. ”Salma, eiks niin, että Lyytin pitäis ehdottomasti ilmoittautua kans?” Lola hihkaisi ennen kuin Lyyti sai edes vetäistyä henkeä.
”Totta kai”, Salma vastasi oitis ja katsahti Lyytiin ystävällisesti. ”Daniel on vaativa opettaja, mutta mä oon ihan varma, että sä pärjäät.”
Lyyti huokaisi. ”Mut Oilikii on just ja just heB-tasonen...”
”Sithän sä voit ottaa Paahtiksen”, Salma keksi. ”Sehän on ihan huippu kouluratsu ja etkös sä mennyt sillä sen Eedin kurssin?”
Lyyti räpäytti silmiään hämmentyneenä. Ja yhtäkkiä idea ei tuntunutkaan hullunkuriselta, vaan ihan järkevältä. Ja jännittävältä.
Lola virnisti voitonriemuisesti ja Lyyti ei voinut olla hymyilemättä hänkään. Kai sitä piti rohkaistua ja hypätä tuntemattomaan.

35HM

[Lyyti]

08.04.2021 Kisasuunnitelmia

Tallipiha oli peilijäässä. Pyry oli koittanut sitä hiekoittaa, mutta hiekkasekoituksen raoissa piili silti petollisen liukas maa, johon yksi jos toinenkin oli lentää turvalleen (heh heh). Lyyti luisteli varsin uskaliaasti Oilin riimunnarun päässä tuodessaan tammaa talliin varsin vauhdikkaasti - rauhallinen ja maltillinen liike kun ei ollut hänen rakkaan hoitohevosensa vahvuuksia, sääolosuhteista huolimatta.
Lyyti löysi sopivan paikan tallikäytävältä ja sitoi rakkaan piirtopäisen tammansa kiinni molemmilta puolilta. Oilin alkeisjunnutunnin ratsastaja, pirteä ja reipas varhaisteini Minea, oli jo harjapakin kanssa vastassa. Lyyti nojaili Pinjan karsinan oveen ja kuunteli Minean hyväntuulista höpöttelyä. Miten huoletonta ja hauskaa oli nuoren hevostytön elämä; Minea mietti jo kesän leirejä ja syksyllä hän ehkä halusi hoitohevosen, vaikka ei ollut varma, olisiko hänellä aikaa muodostelmaluistelutreenien ohessa.

Tallin iltapäivä oli täydessä vauhdissa. Punatukkainen Milla-Riina oli palaamassa maastossa kauniin Indinsä kanssa ja seurasi lievä kaaos, kun Lyyti joutui pyöräyttämään Oilin pois edestä, että Indi pääsi karsinaansa.
“Kiitos”, Milla-Riina murahti suupielestään, keskinkertaisen kohteliaasti, ja loi Lyytiin nopean katseen. Lyyti hymyili takaisin yhtä pidättäytyneesti. Heidän välillään oli kummallinen viileys ja yhteinen ymmärrys vähäisestä kanssakäymisestä; olihan Manny yksi Lyytin parhaista ystävistä Seppeleessä, ja Manny ja Milla-Riinan välit olivat niin raskaat ja kummalliset, että Lyyti oli päättänyt ottaa etäisyyttä Milla-Riinasta. Hän oli tietenkin lyytimäisen ystävällinen ja hyväntahtoinen, mutta ei tarkoituksella ängennyt Milla-Riinan seuraan tai yrittänyt syventää suhdettaan tähän.
Silmäkulmastaan Lyyti vilkuili, miten Milla-Riina silitteli hauskanvärisen tammansa kaulaa ja mietti (tuntien syyllisen piston rinnassaan), miten Milla-Riina mahtoi viihtyä Seppeleessä ja oliko hänellä yksinäinen olo. Ei kukaan (Inkeriä lukuunottamatta) ollut Milla-Riinaa kohtaan erityisen tympeä tai luotaantyöntävä, mutta selvää oli se, että dramaattiset suhdekuviot olivat tehneet punahiuksisen kaunottaren sopeutumisesta Seppeleeseen paljon vaikeampaa.

Minean maailmassa ei ollut samanlaisia hengästyttäviä juonenkäänteitä; tyttö jatkoi pirteää popottamistaan ja Lyyti hymähteli ja myönteli silloin kun sopi. Niin, Windi saisi pian varsan, ei siitä varsasta varmaankaan tulisi yhtä kiukkuista kuin äidistään, ja joo, tallin uusi hevonen Lola hyppäsi aivan hirveän korkeita esteitä, Minean kaverit olivat sen kerran maneesissa todistaneet. Oili oli tapansa mukaan eläväinen ja liikkuvainen hoidettava; maailmassa oli liian paljon ihmeteltävää, että tamma olisi jaksanut nuokkua paikallaan. Lyyti rohkaisi Mineaa komentamaan tammaa lempeästi mutta päättäväisesti, ja Minea oli oikein tohkeissaan saadessaan suomenhevosen hetkeksi aloilleen.
Ennen pitkää Minea lähti punaposkisena taluttamaan Oilia kohti maneesia. Lyytin iloksi yksi hänen parhaista tallikavereistaan, Lola (se kaksijalkainen), oli päättänyt tulla illaksi tallille, ja Lyyti lähti iloisena Lolan seuraksi selvittelemään Hilpan harjoja ja varusteita.

“Ne Runicin kisat ei kyllä menny ihan putkeen meiltä kummaltakaan”, Lola tuumasi, kun he käärivät pinteleitä satulahuoneessa, tuntilaisia ja hoitajia väistellen. Muutama ratsukko Seppeleestä oli osallistunut kisaviikonloppuun pari viikkoa sitten, Lyyti ja Oili mukaanlukien (Salman yllyttäminä, tietenkin). Lyyti oli ollut innostunut kokeilemaan taitojaan Danielin tiukan treenin jälkeen, mutta heitä ei ollut lykästänyt; kaksikko jäi luokkansa hännille. Oili oli ollut täpinöissään ja Lyyti liian jännittynyt saadakseen tammaa rauhoittumaan. Mutta kokemus oli ollut hauska, olihan se ollut Lyytin ensimmäinen kisamatka Seppeleen ulkopuolelle!
“No ei. Kuulitsie niistä Tie tähtiin-kisoista? Se on kuulemma joku cuppi, jonne männään joukkueissa... Eedi pyysi minnuu osallistumaan ku se männöö ihe Noksula.”
“Joo, kuulin mä Saagalta...” Lola vastasi mietiskelevästi. “En tiiä, sinneki pitäis treenata... ja mulla on myös kouluhommia...”
Lyyti irvisti. “Mie oon varmaan unohtanu lukion kokonaan...”
Ja totta se oli; Lyytin illoista ja viikonlopuista suurin osa kului Seppeleessä. Minkä sille mahtoi, että tallityöt houkuttelivat paljon enemmän kuin matematiikkapulmat.

Pitäisiköhän sinne Tie tähtiin-cupiin osallistua kuitenkin? Ehkä se olisi hyvää harjoittelua Seppele-cupia varten; jos Lyyti ja Oili selviäisivät monista kisoista kotitallin ulkopuolella, Seppeleessä kisailun täytyisi olla lastenleikkiä. Eikä Lyyti voinut olla huomaamatta, että hänen vatsanpohjassaan tuntui jännittävää kihelmöintiä aina, kun hän mietti kilpailemista. Oilin siististi letitetty harja, hänen oma elegantti kisa-asunsa, sinne tänne säntäilevät ratsukot ja kentänlaidalta kaikuvat kuulutukset... Siinä kaikessa oli jotain niin maagista.

Joten aivan hiljaa, itsekseen hymyillen, Lyyti laittoi nimensä ilmoitustaulun Tie tähtiin-osallistujalistalle.