Lyyti
Perustallilainen
Posts: 210
Hoitoheppa: Oili
|
Post by Lyyti on Apr 19, 2021 17:22:33 GMT 2
19.04.2021 - Ei hyvältä näytä - TT 2. osakilpailuun valmistautumistaKurt, Milla-Riina, Saaga, Eedi ja Lyyti. Seben söböt-joukkueen kokoonpano oli tosiasiassa vähemmän söpö ja enemmän kaoottinen. Näiden viiden seppeleläisen välillä kun ei vallinnut suloista harmoniaa tai erityistä sielujen sympatiaa, vaan enimmäkseen jonkinasteista vaivaantuneisuutta ja aika pintanpuolista kaveruutta. Porukka oli laitettu kokoon kutakuinkin viime hetkellä ja summanmutikassa – Lyyti oli vielä ilmoittautuessaan ollut siinä ymmärryksessä, että yksi hänen parhaista talliystävistään, Lola, liittyisi mukaan. Lola oli kuitenkin perunut osallistumisensa viime tingassa ja niin Lyyti oli löytänyt itsensä tästä kummallisesta kolhoosista. Kurt, vaivaantunut teinihujoppi; Milla-Riina, jota Lyyti edelleen hiukan karsasti; Saaga, joka oli täydellisessä kisahumussa ja kiivaan keskittynyt ruusukkeiden haalintaan; ja Eedi, jonka kaveri Lyyti kyllä oli, mutta joka vaikutti ylikuormittuneelta ja hermostuneelta tallin käytävillä pyöriessään. Onneksi toisessa Seppeleen joukkueessa oli sentään Sartsu, maanläheinen ja rempsakka Sartsu, joka sai Lyytiin iskostettua mielenrauhaa ja tasapainoa silloin, kun koko muu maailma tuntui olevan tolaltaan (ja kisapaikan hälinä sai Lyytin melkein pahoinvoivaksi). Ensimmäinen osakilpailu oli ollut Lyytille kauhistuttava kokemus – suuren kaupungin mekkala ja ison areenan kansainvälinen tunnelma olivat saaneet sekä hänet että Oilin suunniltaan. Onneksi seuraava osakilpailu pidettäisiin kodikkaammassa maalaismiljöössä. Siihen oli vielä pari viikkoa aikaa, ja Lyyti halusi olla terävimmillään; siksi hän vietti entistäkin enemmän aikaa Seppeleessä hioen helppo C-taitojaan ja melko onnetonta hyppytekniikkaansa. (Kyllä, heC. Lyyti oli saanut luokkavalinnastaan huutia sekä Emmyltä, Salmalta että Annelta, mutta hän tiesi, että hermostuksissaan muistaisi juuri ja juuri perusavut, helppo B-radasta puhumattakaan.) Oili ei valitettavasti ollut yhtä innoissaan uudesta treeniaikataulustaan ja viskoi kaulaansa ärsyyntyneenä, kun Lyyti puhisi sen selässä maneesissa. Ehkä tamma tiesi, että maanantain olisi kuulunut olla sen vapaapäivä, ja osoitti siksi mieltään. Tai ehkä hissukseen Liekkijärvelle saapuva kevät sai raudikon temppuilemaan. Joka tapauksessa Oili ei ollut parhaimmillaan ja Lyytinkin mieliala musteni hänen koittaessaan epätoivoisesti saada tammasta irti pehmeää, pyöreää liikettä. Ja katinkontit: Oili kaahotti menemään kaula pystyssä, jäykkänä ja kiipperänä. Maneesin toisessa päässä Seppeleen uusi yksäriomistaja (ja erinäisten juorujen kohde) Safi ratsasti kaunista, suurta Lolaansa majesteetillisen näyttävästi, ja Lyyti tunsi itsensä jälleen kerran multaiseksi maalaisperunaksi. Ei auttanut; ravityöskentelystä ei tullut yhtikäs mitään. Lyyti pidätti Oilin käyntiin ja pyöritteli hetken nilkkojaan turhautuneena. Sitten hän koitti nostaa laukan käynnistä ja Oili sai slaagin; se hyppäsi heti kiivaaseen nelistykseen ja kaahasi maneesiin toiseen päätyyn semmoista kyytiä, että Lola korskahti ja hyppäsi sivuloikan. Safi loi Lyytiin murhaavan katseen ja Lyyti pahoitteli heti posket punaisina. Se varmaan valittaa miustakii Salmalle, hän mietti huokaisten. Loppuverryttelyjen jälkeen Lyyti talutti Oilin talliin ja tunsi olonsa lannistuneeksi. Pitikö sitä aina innostua haastamaan itseään ja tavoittelemaan tähtiä? Miksei olisi vain voinut pysyä huolettomana ja hyväntuulisena puskaratsastajana... Oili hamuili huulillaan Lyytin leukaa ja tämä mulkaisi hoitohevostaan pahantuulisesti. ”No kyllä sie nyt oot sulosena. Voisitsie yrittee ens kerrala enemmän ratsaillakkii?” Oili heilautti päätään ja pärskähti. Ota siitä nyt selvää sitten. Saisipa nähdä, mitä Tie Tähtiin-cup toisi tullessaan.
|
|
Lyyti
Perustallilainen
Posts: 210
Hoitoheppa: Oili
|
Post by Lyyti on May 6, 2021 15:08:02 GMT 2
06.05.2021 - Ratatreeniä ja rauhantekoja - TT 3. osakilpailuun valmistautumistaMikä loistava päivä ratsastaa! Oili oikein puhisi innostuksesta ja liikkui niin keveästi ja lennokkaasti, että Lyytistä tuntui kuin tammalla olisi ollut siivet selässään. Voi miten ihana oli ratsastaa hevosta tällaisina päivinä, kun se oli parhaimmillaan; täynnä liikettä ja energiaa, mutta toisaalta myös herkkänä ja vastaanottavaisena, reagoiden kaikkeen satulassa tapahtuvaan. Tällaisina hetkinä tuntui siltä, etteivät he olleetkaan se kaoottinen kaasuttelijaratsukko, jonka meno sai ratsastuksenopettajat pudistelemaan päitään ja Oilin kaviot lyömään kipinää kentän pintaan, vaan melkein vakavasti otettava kaksikko, jossa oli kyllä potentiaalia (maltillisille) kisakentille. Tie tähtiin-skaban 2. osakilpailu oli mennyt Lyytiltä ja Oililta hämmästyttävän hyvin, ottaen huomioon millainen farssi ensimmäinen kisa oli ollut. He olivat sijoittuneet sekä este- että koululuokissaan, mikä tuntui uskomattomalta. Muutenkin kisaviikonloppu oli ollut ihana, ikimuistoinen kokemus; Savenmaan ratsastuskeskus oli lämminhenkinen ja maalaisromanttinen, juuri sellainen miljöö, jossa Lyyti oli kotonaan. Kaunis talliksi rempattu kivinavetta, suloiset tallikissat ja herttaiset mökit, joissa kilpailijat olivat saaneet yöpyä. Lyyti oli nauttinut kokemuksesta suunnattomasti ja hienoa oli ollut myös se, miten moni seppeleläinen oli menestynyt luokissaan. Sartsu, Saaga, Eedi ja Liinu olivat kaikki pärjänneet hyvin... vain Aleksanteri oli surkuhupaisesti hylätty esteluokassaan (ja vaivaantunut suunnattomasti muiden tsempeistä ja kannustuksesta). Vaikka Seben söböt -joukkue oli aluksi vaikuttanut vähän sekalaiselta sopalta, toisen osakilpailun jälkeen he olivat löytäneet suloisen yhteisen sävelen, ja juttelivat treeneistään sekä tallilla että Whatsapp-ryhmässään melkein päivittäin. Ja koska joukkueet olivat keränneet aimo kasan ruusukkeita, satulahuopia ja pinteleitä, oli koko Seppeleen konkkarokka entistä motivoituneempi loistamaan myös tulevissa kisoissa. Niinpä Lyyti istui taas Oilin satulassa (voittamansa satulahuovan kera) posket ruusuisina, antaen tamman laukata esteiden välejä häntäjouhet heiluen. Lyyti yritti keskittyä kaikkeen siihen, josta Hanski, Anne ja Pirre olivat kuukausien aikana muistutelleet: tasainen tahti, siistit ja selkeät lähestymiset, ja pehmeät laukanvaihdot ilman turhia yskimisiä. Oman istuntansa hän koitti pitää eläväisenä ja joustavana, mutta kuitenkin niin rauhallisena, että Oili ei alkanut poukkoilemaan turhia. Ja niin Oili ylitti esteitä touhukkaana tuhisten ja Lyyti ei voinut olla hymyilemättä; tänään heidän yhteistyönsä tuntui vaivattomalta ja luontevalta, ihan kuin ratsun ja ratsastajan välillä olisi vallinnut jonkinlainen henkinen yhteys... vaikka Lyyti ei oikein ollutkaan varma henkisistä uskomuksistaan. Manny, jonka Lyyti oli rekrytoinut puomeja nostelemaan, hurrasi hyväntuulisesti kun Lyyti ja Oili ylittivät ystävysten rakentaman esteradan jouhevasti (vaikkakin ehkä hieman turhan vauhdikkaasti). “Te ootte hyviä! Sä tuut varmaan tästäkin cupista takas pokaalisaaliin kanssa”, Manny naurahti auki jättämiään hiuksiaan sukien. “Elä kehtoo”, Lyyti puuskahti, “vaikka kyllä mie muutaman ruusukkeen vielä halluisin...” Manny virnisti ja pudisteli päätään. Lyyti nautti heidän ystävyydestään; se oli aito ja syvä, ehdoton. Kuukausien aikana kaksikko oli lähentynyt hitaasti mutta varmasti, ja vaikka Manny ei kovin usein syvintä sielunmaailmaansa avannut, koki Lyyti kuitenkin ymmärtävänsä tätä sanoittakin. Ja siksi hän oli päättänyt juonitella jotain kenties riskialtista, mutta kuitenkin tarpeellista... Maneesin ovi heilahti auki ja sisään astui siro, kaunis vaaleaverikkö ja korviaan laiskasti pyörittelevä poni. Manny kalpeni heti ja vilkaisi Lyytiä säikähtäneenä. Inkeri. “Anteeks ku me ollaan myöhässä, mä en tajunnu yhtään paljonko kello oli ja -” Inkeri kailotti, näki sitten Mannyn, ja katsahti hänkin Lyytiin kuin vastausta vaatien. Inkeri ja Manny. Mitä kaksikon välillä olikaan tapahtunut tai ollut tapahtumatta, Lyyti ei tiennyt kaikkia yksityiskohtia, eikä oikeastaan välittänytkään tietää. Mutta lapsekas kissa ja hiiri -leikki oli jatkunut niin pitkään, että sille oli tultava loppu. Tuntui aivan hupsulta, etteivät Inkeri ja Manny edes tervehtineet toisiaan. Tai ylipäätään millään tavalla huomioineet toistensa olemassaoloa. Manny oli vetäytynyt kuoreensa, kuten hänellä oli tapana; ja Inkeri hohkasi kylmää. Joten Lyyti oli keksinyt ovelan (ja hyväntahtoisen) suunnitelman: hän oli pyytänyt Inkeriä estetreeniin tietäen varsin hyvin, että tämä olisi aivan varmasti myöhässä. Manny oli suostunut nostelemaan puomeja – ja joutuisi velvollisuudentunnosta varmasti jäämään maneesiin auttamaan Inkeriä. Se kun jotenkin vain kuului tallietikettiin. “Myö ollaan oikeestaan jo hyppymme hypätty, mie taijan vuan tehä loppulämmittelyt ja lähtii... mutta Manny voi varmasti jiähä siulle avuks?” Sekä Inkeri että Manny loivat Lyytiin varsin tulikivenkatkuisia katseita, mutta se ei Lyytiä hätkäyttänyt. Hän nosti jalustimet Oilin kaulalle ja antoi tamman ravailla rennosti, rapsutellen sen kaulaa. Estetreeni oli ollut lupaava, ja lupaavaa oli myös se, että Lyytin lähtiessä takaisin talliin Inkeri ja Manny jäivät kaikesta vastahakoisuudestaan huolimatta kahdestaan maneesiin.
|
|
Lyyti
Perustallilainen
Posts: 210
Hoitoheppa: Oili
|
Post by Lyyti on May 7, 2021 15:45:21 GMT 2
07.05.2021 - Kannustavaa kritiikkiä? - TT 3. osakilpailuun valmistautumistaTT-kuume oli vallannut koko Seppeleen; seuraaviin osakilpailuihin oli viikko, ja sen kyllä aisti tallin ilmapiirissä. Vaikka joukkueita Seppeleestä olikin mukana “vain” kaksi, oli moni tallilaisista hengessä mukana. Tsemppaajia ja kannustajia riitti – ja myös (enemmän tai vähemmän) rakentavaa palautetta sai kuulla, halusi tai ei. Lyyti kieri pinteleitä Pinjan jalkoihin korvat punaisina kuunnellessaan perjantai-illan estevalmentautujien arvosteluja ratsastuksestaan: “Lyyti, sun ongelmana on hitaat reaktiot. Oili haahuilee jos sä et saa siihen otetta.” “Ja välillä sä et tuo sitä esteen keskelle... jotenki teiän suoritus on monesti aika sirpaleinen.” “Joo ja Oili ryntäilee esteille...” Juupa juu. Tie tähtiin-osallistujien ratsastustaitojen arviointi ja spekulointi oli nähtävästi vapaata riistaa. Olikin pitänyt suostua auttamaan Pinjan satuloinnissa, että estevalkan tytöt saivat juoruillla ja kikatella keskenään, Lyyti puuskahti itsekseen ja rapsutti kauniin, läsipäisen puoliverisen korvanjuurta. Se sentään tönäisi häntä empaattisesti. Maikki, Sara ja Linnea (Instagram-malleja muistuttavat estevalmennusratsastajat) tapittivat häntä vähän odottavan näköisinä. “No juu... Kiitos vuan palautteesta tytöt...” Lyyti yskähti vaivaantuneena. “Siis toivottavasti et ottanu mitenkään pahalla”, Sara kiirehti sanomaan, ja Linnea jatkoi: “Hyvällähän me vaan, teissä on oikeasti tosi paljon potentiaalia...” Lyyti hymyili velvollisuudentuntoisesti ja jätti arvon neidit sitten supisemaan keskenään. Tältäkö tuntui julkimoista, joiden elämiä puitiin netin keskustelupalstoilla? Talli oli jo alkanut hiljentyä, olihan kello jo melkein 8. Lyyti odotteli Oilia jatkotunnilta ja auttoi sen (huomattavasti miellyttävämpää) ratsastajaa hoitamaan tamman takaisin pihattoon. Oili oli kuulemma ollut harvinaisen lauhkea ja tasainen; ehkä se oli väsyksissä kaikesta TT-treenailusta. Lyyti rapsutteli rakkaan tammansa harjanjuurta. Tänä viikonloppuna se saisi levätä, Lyyti aikoi käydä vain rennon maastoreissun jos sitäkään. HeC- ja 60cm-luokkiin ei tarvinnut valmentautua verenmaku suussa. Satulahuoneesta löytyi ihme kyllä vielä perjantai-illan viettäjiä; Liinu näytti tutkiskelevan Whinnynsä varusteiden kuntoa ja Eedi järjesteli tavaroita paikoilleen iltapäivän kaaoksen jäljiltä. Molempien kasvoille oli hajamielisen keskittynyt ilme; ehkä hekin puivat menneitä ja tulevia kisasuorituksiaan... “Hei tytöt, mitäs työ meinasitte tänä iltana? Pitäskö männä pitsalle?” Lyyti ehdotti hetken mielijohteesta, ja sekä Liinu että Eedi katsahtivat häneen yllättyneinä. Lyyti oli kyllä molempien kanssa ystävällissä väleissä, mutta yhteistä aikaa he olivat viettäneet vain Seppeleen tontilla – ja nyt tietysti kisareissuilla. “No... joo”, Liinu vastasi vähän kokeilevasti ja hymyilikin hieman. Eedi sipaisi punaiset hiuksensa korvansa taakse ja nyökkäsi sitten. “Joo, miks ei... mä en oo ees iltatallissa.” Ja niin kolmikko lähti kohti Liekkijärven pizzeriaa. Puheenaiheet pyörisivät varmasti tulevan viikonlopun osakilpailun ympärillä, mutta ehkä nuoret naiset saisivat aluille myös oikean ystävyyden kipinän.
|
|
Lyyti
Perustallilainen
Posts: 210
Hoitoheppa: Oili
|
Post by Lyyti on May 18, 2021 15:01:43 GMT 2
14.05.2021 - Matka pohjoiseen - TT 3. osakilpailu
Ajomatka Liekkijärveltä Kuusamoon oli pitkä ja vähän vaivalloinenkin. Alkumatkasta porukka vielä höpötteli hyväntuulisesti, kertasivat viime osakilpailusta oppimaansa ja analysoivat suorituksiaan. Puhuttiin myös Emmyn vauvasta, joka oli koko Seppeleelle riemun ja onnellisuuden aihe. Pitäisi ehdottomasti järjestää rotinat, Lyyti tuumasi, ja nauroi kun muut eivät olleet rotinoista kuulleetkaan. Rotinat olivat itäsuomalainen tapa, jonka mukaan uudelle äidille vietiin rutkasti ruokaa (ja usein muitakin lahjoja) vauva-arkea helpottamaan.
Ennen pitkään autossa alkoi kuitenkin olla hiljaista, kun matkalaiset alkoivat yksi toisensa jälkeen vaipua katkonaiseen uneen. Lyyti oli kuskina osan matkaa, vaihdellen Eedin kanssa, ja koitti pitää ajatuksensa poissa huomisesta kilpailusta. Tuntui, että pää oli täynnä TT-koitokseen liittyviä pohdintoja. Saappaitaankin Lyyti oli ajatuksissaan kiillottanut niin pitkään, että rannetta kolotti vieläkin.
Viimein oltiin Kuusamossa! Lyyti rakastui Kuukkelin hevostilaan oitis; se oli juuri sellainen maalaismiljöö, josta hän salaa unelmoi. Seben Söböt saivat hevosensa väliaikaisiksi kyhättyihin vieraskarsinoihin (Oili tuhisi matkasta väsyneenä ja hermostuneena, mutta jäi sitten tyytyväisenä syömään heiniään) ja pääsivät sitten Maija-emännän opastuksella kiertelemään kartanoa. Hevosia oli seitsemän, kaikki kauniita ja elämäänsä tyytyväisiä suomenhevosia, ja tallin puitteet maalaistallille sopivat, kisoja varten hieman ehostetut. Kaikista ihaninta oli se, että tila oli likellä kaunista järveä, jonka liepeillä Seben Söböt saisivat yöpyä komeassa hirsimökissä. Ja päästäisiin rantasaunaankin! Lyyti hyrisi tyytyväisenä.
Ennen kuin päästäisiin nauttimaan illanvietosta (ja painumaan pehkuihin hyvissä ajoin huomista koitosta varten), Lyyti luikahti Oilin luokse nähdäkseen, miten tamma voi. Se vaikutti yllättävän rauhalliselta. Vaikka Oili oli aika kuumaverinen käytökseltään – sen suonissa sykki varmasti elohopeaa, niin levoton ja liikkuva se oli – oli se kuitenkin hyvähermoinen ja selväpäinen. Se suhtautui matkailuun ja uusiin paikkoihin yllättävän maltillisesti, niin, että Lyyti oli oikein yllättynyt ja ylpeä hoidokistaan. Hän kietoi kätensä tamman kaulan ympärille ja se nojasi hoitajaansa vasten laiskasti heinää mutustaen. “Huomenna sitten yritettään parraamme”, Lyyti vannotti rakasta tammaansa. “Et kehtoo ruveta ämpyilemmään tai hätkyilemmään. Sie oot ollu koko viikon ku unelma, ni voisitsie huomenna tehä saman?” Oilin vastaus oli varsin mysteerinen; se vain heilautti päätään pärskähtäen. Lyyti rapsutti raudikon otsaa ja jätti sen sitten rauhoittumaan illaksi. Vatsanpohjassa värisi jännitys, mutta Lyyti ei päättänyt antautua hermoilulle, vaan nauttia kevätillasta Kuusamosta, kodassa paistetusta makkarasta ja ehkä järvessä pulahtamisesta.
40HM
|
|
Lyyti
Perustallilainen
Posts: 210
Hoitoheppa: Oili
|
Post by Lyyti on May 18, 2021 15:11:14 GMT 2
Lyyti ja Oili - Tie Tähtiin 2021Lyyti ja Oili kilpailevat Tie Tähtiin-cupissa Seben Söböt-joukkueessa Easy-tasolla (heC, 60cm). Esittely TT-sivulta: "Lyyti on rento, maanläheinen karjalainen, joka aloitti hyväntahtoisen ja hömelön Oili-suokin hoitamisen loppuvuodesta 2019. Lyyti aloitti Seppeleessä leppoisena puskailijana, mutta kuin huomaamatta taitotaso kasvoi ja yhteistyö alkoi sujua eri tavalla. Seppele-Cupissa yllättävää menestystä niittänyt kaksikko haluaa nyt koittaa siipiään Tie Tähtiin-kilpailuissa. Tavoitteita ei oikeastaan ole – Lyyti rakastaa hömppää hoitohevostaan ja Seppeleen porukkaa, ja niinpä kisoista hän odottaa lähinnä hauskaa yhteistä muistoa."1. osakilpailu Hartroof Areena 18.4. Koulu: 7/8 Este: 5/8
2. osakilpailu Savenmaa 2.5. Koulu: 3/8 Este: 2/8
3. osakilpailu Kuukkeli 16.5. Koulu: 1/8 Este: 3/8
4. osakilpailu Ridklubben Vårön 30.5.Koulu: 2/8Este: 4/8
|
|
Lyyti
Perustallilainen
Posts: 210
Hoitoheppa: Oili
|
Post by Lyyti on May 19, 2021 22:08:45 GMT 2
19.5.2021 – Myrskypilviä
(juonikuviota seuratakseen kannattaa lukea ensin tämä Lyytin tarina, sitten Inkeri, Manny ja Alviina) Oli taas hauska palata kotitallille TT-osakilpailun jälkeen, kun talliväki halusi kuulla kaiken; hevosihmiset ne sitten jaksoivat puida pieniäkin yksityiskohtia, esteille lähestymisiä ja kouluratojen prosentteja. Lyyti esitteli kuvia tallista ja vaellukselta puhelimestaan, vastaili kysymyksiin ja punasteli kehuista. Tuntui ihanalta, että Seppeleen väki oli kannustamassa ja tsemppaamassa, piti huolta omistaan. Talli tuntui toden totta perheeltä (vaikkakin hyvin eriskummalliselta sellaiselta). Kevään todellinen tähti oli kuitenkin TT-kisaajien sijaan Emmyn vauva, jota useat hoitajat olivat jo saaneet vähän ihastella, Lyyti muiden joukossa. Miten pieni, suloinen ja ruttuinen vauva olikaan! Emmystä näkyi tietysti vain satunnaisia vilahduksia tallin puolella; hän vaikutti väsyneeltä mutta pohjattoman onnelliselta. Oili tuntui olevan väsynyt pitkän matkan jäljiltä ja näytti nyt autuaan onnelliselta pihatossa; se oli oikein heittäytynyt makoilemaan auringossa. Tänään oli toden totta kesäpäivä, lämmintä oli varmaan parikymmentä astetta ja Seppeleeseen iltapäivällä ehtineet hoitajat loikoilivat ruohikossa ruskettumassa, Lyyti muiden joukossa. Joku oli löytänyt autotallista retkituolia ja niissä kelpaili loikoilla ja nauttia kevätauringosta. Lyyti oli keskittynyt rupattelemaan Lolan kanssa seuraavasta TT-kilpailusta (mistä muustakaan), kun hän näki silmäkulmastaan tutun, hoikan varjon livahtavan talliin. Manny. Lyytin sydäntä kylmäsi. Hän oli jo ymmärtänyt, että aiempi hyväntahtoinen juonittelu oli päättynyt jollain tapaa traagisesti, sillä Manny oli siitä lähtien vältellyt Lyytiä kuin ruttoa ja Inkerikin ollut tavallista kärttyisempi. Lyyti oli yrittänyt päästä Mannyn puheille ja laittaa ystävälleen tekstariakin, mutta tämä oli jättänyt vastaamatta. Manny ei ollut edes lähtenyt Kuusamoon Aleksanterin kisahoitajaksi (kuulemma “työkiireistä johtuen”, juupajuu), ja Aleksanteri oli joutunut ottamaan mukaansa varsin kaoottisen sisarensa. “Lola, annahan miulle hetki, miun pitää käyä hoitaa yks juttu...” Lyyti keskeytti kauniin, päivettyneen ystävänsä ja melkein loikkasi Mannyn perään. Manny löytyi kalpeana ja lommoposkisena satulahuoneesta repimässä Arktikin suojia esille sellaisella intohimolla, että kolina kävi. “Manny...” Lyytillä oli niin vaikea olla, ettei hän tiennyt, miten päin olla. Lyyti ei ollut tottunut draamaan tai suuriin tunteisiin, eikä oikein tiennyt, miten käsitellä Mannya. Manny vilkaisi Lyytiä tummanpuhuvasti, sanomatta mitään. “Miusta meijän pitäs puhhuu.” “Mulla ei ole sulle mitään sanottavaa”, Manny tiuskaisi suupielestään. Lyyti tunsi kyyneleiden kihoavan silmiinsä. “Manny, anna miulle anteeks! Emmie halunnu sotkeentuu teijän välleihin, mutta ku miusta oli vaan niin typerää että -” “Mutta sä sotkeennuit kuitenkin, Lyyti”, Manny keskeytti niin vihaisen kuuloisena, että Lyyti oikein säikähti. “Ja arvaa mitä, sä sotkit kaiken vielä enemmän. Joten mitä puhuttavaa tässä on? Mitä sä haluat että mä sanon? Kiitos?” Lyytin rinnassa tuntui kauhea, painava syyllisyydentunne. “Mie oon niin pahhoillani, Manny”, hän sai sanottua itkunsekaisesti, “mie tein viärin...” “Niin teit Lyyti. Mä en ois ikinä uskonut että sä, kaikista ihmisistä just SÄ aiheutat tällasen helvetin sirkuksen. ” Ja niine hyvineen Manny heitti Arktikin suojat takaisin ruunan harjojen sekaan ja lampsi ulos koko tallista. Lyyti seisoi paikallaan halvaantuneena kauhusta. Miksi hän olikaan juoninut niin ystäviensä selän takana? Mitä hyvää koko tilanteesta olisi voinut tulla? Itkua pidätellen Lyyti harppoi oleskeluhuoneeseen, joka oli onneksi tyhjä talliväen nauttiessa auringonpaisteesta. Siellä hän antoi kyyneleiden tulla, kuumien ja polttavien, ja mietti kuumeisesti, miten voisi pelastaa tilanteen. Pienen ikuisuuden jälkeen ovi kävi ja Salma astui sisään. Lyyti oli juuri ehtinyt pestä kasvonsa kylmällä vedellä, mutta Salma loi silti häneen hämmästyneen katseen. “Lyyti, onko kaikki OK?” “Joo, miulla on vuan heinänuha...” Lyyti oli naurahtavinaan huolettomasti, ja vaihtoi nopeasti aihetta. “Kuule Salma, mie mietin että voisinkohan mie joskus tulevaisuuessa ehkä kisata Paahtiksella? Sie tiiät että mie tykkeen siitä hirveesti ja siinä ois enemmän paukkuja kisakentille...” “Oho Lyyti, sustahan on tullut kunnon kisahai”, Salma naurahti, ja kaksikko alkoi keskustella aiheesta vilkkaasti. Lyyti pakottautui hymyilemään, vaikka ahdisti. Ja sitten tilanne vain paheni. Alviina, tuo draamasta nauttiva pahanilmanlintu, astui sisään tavallisen ovela ilme kasvoillaan.
Lyytin koko kehoa kylmäsi niin, että hän pelkäsi pyörtyvänsä. Asiat näyttivät menevän vain huonompaan suuntaan. Miten tämä draama ikinä selviäisi?
|
|
Lyyti
Perustallilainen
Posts: 210
Hoitoheppa: Oili
|
Post by Lyyti on May 31, 2021 20:31:33 GMT 2
31.05.2021 Epätavalliset metodit - TT finaaliin valmistautumista
Kesä oli täällä. Tuo kauan odotettu ja kaivattu ystävä. Se oli taas hiipinyt salamyhkäisesti, kiusoitellut muutamilla aurinkoisilla päivillä ja antanut sitten tihkusateelle ja kylmälle viimalle tilaa. Mutta nyt se oli täällä, väkevänä ja tuoksuvana, vihreissä koivuissa ja taivaalla hymyilevässä auringossa. Lyytin viime viikot olivat menneet varsinaisessa TT-kuplassa; cupiin valmistautuminen vei niin paljon aikaa ja aivokapasiteettia, että kesä ja loma olivat aivan yllättäneet hänet. Ja nyt lukiovuosi oli ohi (ihan kiitettävin tuloksin) ja edessä oli pitkä, kuuma kesä. Ja TT-finaali! 3. osakilpailu oli sekin mennyt ihmeellisen hyvin; koululuokasta oli irronnut toinen sija ja esteillä neljäs. Matka Ahvenanmaalle oli ollut hauska, Lyyti ei ollutkaan ikinä ennen käynyt saarella ja oli tutkinut ympäristöään mielenkiinnolla sen, minkä ehti. Ruotsi ei häneltä sujunut sitten ollenkaan, ja hauskoja hetkiä oli riittänyt kun yhteistä kieltä ei ollut löytyä paikallisten kanssa sitten millään.
Nyt oltiin kotona, väsyneinä mutta onnellisina, ja Lyyti oli päättänyt viedä Oilin jaloittelemaan maastoon; se saisi palautua reissusta ja kisoista kaikessa rauhassa. Kaunis, rautias tamma vaikutti sekin onnelliselta kesästä, harppoi eteenpäin kaulaansa heilutellen ja pärski toisinaan rauhattomasti – se olisi halunnut lisätä vauhtia, mutta ilman satulaa Lyyti ei olisi pysynyt kyydissä. Sitä paitsi, tällä maastolenkillä oli toinenkin tarkoitus; TT-finaaliin valmistautuminen rentoutumisen ja mindfulnessin avulla.
Lyyti oli lukenut artikkelin voimauttavista meditaatioista ja olikin saanut siitä idean: miksei yhdistää mindfulnessia ja ratsastusta! Oili kaipasi rentoa luonnossa käppäilyä ja Lyyti jonkinlaista voimautumista. Finaali jännitti niin, että ajatuskin siitä sai sisuskalut kippuralle. Lyyti ei ollut kovinkaan kunnianhimoinen, mutta samaan aikaan tähänastiset osakilpailut olivat menneet niin mainiosti, että finaali oli otettava vakavasti.
Joten (kenellekään ideastaan kertomatta) Lyyti oli laittanut korviinsa Laila-siskon langattomat kuulokkeet ja puhelimesta soimaan englanninkielisen meditaation, jonka otsikko Youtubessa oli “Powerful meditation to help you unlock your potential and manifest your dreams into reality”. Melkein nauratti, mutta Lyyti yritti ottaa syvän, ihmeellisesti hönkivän miesäänen vakavasti:
“Juu hääv moor potensal tan juu can imäätsin... juu can atsiiv evriting juu set joor maind on... thö vöörld is joors, juu tsast niid to riits for joor driims...”
Lyyti koitti sulkea silmänsä hetkeksi, tuntea tuulen sivelevän poskiaan ja antaa amerikkalaisen miehen tuudittaa hänet varsin voimautuneeseen mielentilaan... kun Oili yhtäkkiä säikähti metsässä lentoon lähtevää lintua ja hyppäsi sellaisen sivuloikan, että Lyyti lennähti puskaan niin että pölähdys vain kävi. Kesti hetken, ennen kuin hän pääsi kömpimään ylös ja löysi taskustaan tippuneen puhelimen. “Voi Oilin pirulainen, minkä sie teit!” Lyyti ärisi lonkkaansa hieroen. Tamma oli ravannut muutaman metrin eteenpäin ja todennut sitten, ettei vaaraa ollut, ja ahmi tienvierustan ruohotupsuja tyytyväisenä. Lyytiä alkoi naurattaa. Hän harppoi tamman luokse ja tarttui sen ohjiin huokaisten. “Miks sie et voinu antoo miun meditoijja? Hölömäke.” Oili heilautti häntäänsä välinpitämättömästi; sitä eivät manifestoinnit ja universumin suosion etsintä kiinnostaneet.
Samassa Lyyti hoksasi jotain puuttuvan – voihan kekäle, yksi Laila-siskon kuulokkeista oli tippunut jonnekin pientareen heinänkorsien sekaan! Ei auttaisi kuin viedä Oili talliin ja tulla sitten sitä riivattua kuulokkeennappia etsimään. Lyyti punnersi takaisin Oilin selkään suuren kiven päältä (ja onnistui vasta muutaman yrityksen jälkeen – Oili kun tunnetusti ei mielellään seissyt paikallaan) ja lähti päätään pyöritellen kohti tallia. Tämä epätavallinen valmentautumismetodi ei ollut heiltä onnistunut, mutta samaan aikaan koko sattumus nauratti. Ei tainnut Lyytistä ja Oilista olla minkäänlaisiin henkisiin harjoitteisiin – TT-finaalista olisi selvittävä karjalaisella sisulla ja ennen kaikkea huumorintajulla.
|
|
Lyyti
Perustallilainen
Posts: 210
Hoitoheppa: Oili
|
Post by Lyyti on Jun 7, 2021 20:41:19 GMT 2
07.06.2021 - “The One with the Nap Partners” - TT-finaaliin valmistautumista (Tarinan otsikko perustuu yhteen TT-finaalin tehtävänannoista: Käytä tarinasi otsikkona yhden Frendit-sarjan jakson nimeä ja kirjoita tarina siihen liittyen.)
Oli Oilin vapaapäivä, ja taas se raukka joutui armottomaan TT-treeniin. Finaaliin oli enää muutama päivä (hui kauhistus!), mutta vielä ehti hioa yksityiskohtia ja hakea varmuutta suorituksiin. Tai niin Lyyti ainakin uskotteli itselleen – tuskin ihmeitä saataisiin aikaan ennen sunnuntaita kuitenkaan. Vähän kävi sääliksi rakasta rautiasta tammuskaa, joka joutui leipätyönsa ohella vielä lisärääkkiin, vaikka se kyllä jolkotteli menemään ihan hyväntuulisesti – ehkä aisti, että muutaman viikon päästä edessä olisi viimein pitkä, kuuma laidunkesä. Lyyti oli tullut tallille poutaisena aamupäivänä ja saanut Eedin avukseen rakentamaan kentälle pienen esteradan. Lyytin ja Oilin esteiden ylitys oli yleensä jokseenkin surkuhupaisaa; Lyyti nautti esteratsastuksesta enemmän kuin kouluratsastuksesta, se kun tuntui hauskemmalta ja vapaammalta, mutta jotenkin silti pärjäsi aina huonommin este- kuin koululuokissa. Se saattoi johtua siitä, että Oili alkoi korskumaan aina jo heti puomit nähdessään ja olisi vain halunnut loikkia niiden yli kengurun lailla, toisinaan parilla ilopukilla kuorrutettuna.
Ja samaan tyyliin päästeltiin tänäänkin: puomit kolisivat ja Oili vauhkoili minkä ehti. Mutta Lyyti ei jotenkin jaksanut turhautua tai murehtia; kyllä finaalista jotenkin selvittäisiin, ja heidän estesuorituksissaan oli jotain niin tragikoomista, ettei voinut olla tyrskimättä itsekseen. Kerran Oili oli kieltää, mutta hyppäsi sitten kun Lyyti ärähti sille, ja laskeutuminen hypyn jälkeen oli niin hutera ja epävarma, että Lyyti lennähti tamman vasemmalle kyljelle, pysyen satulassa juuri ja juuri. Kentän aitaan nojaileva Liinu, joka oli pysähtynyt tutkailemaan Lyytin ja Oilin treeniä, näytti hitusen kauhistuneelta, mutta oli tietenkin liian kiltti ja kultainen sanoakseen todellisia tunteitaan. “Kyllä se siitä”, hän vain rykäisi vähän vaivautuneena, ja Lyyti nauroi ääneen.
Treenistä jäi kuitenkin ihan hyvä fiilis; loppua kohden (kun Oili oli saanut sekoiltua aikansa) esteet ylittyivät ilman draamaa. Ja sitä paitsi, ei Lyyti ehtinyt murehtia tai märehtiä, kun taivaalla paistoi kultainen aurinko ja muutaman päivän päästä olisi tiedossa reissu kotoseudulle itä-Suomeen.
Lyyti hoiti Oilin ulkona puomilla, rapsutteli tammaa rauhassa ja yritti käydä sen kanssa vakavaa keskustelua viikonlopusta; että olisi syytä ottaa ratsastus kerrankin vakavasti eikä hölmöillä. Että Seppeleestä olisi tulossa enemmänkin porukkaa finaalia katsomaan (ja Lyytin sukulaisia myös!), joten heidän olisi oltava edustuksellisia. Oili ei oikein korvaansa lotkauttanut hoitajansa höpötykselle, lerputti vain alahuultaan ja huiskautteli hännällään laiskasti kauemmas Liekkijärvelle jo ehtineitä kesäkärpäsiä.
Kun Oili oli tyytyväisenä pihatossa, päätti Lyyti jäädä hetkeksi paistattelemaan aurinkoon. Hän löysi täydellisen vihreän palstan maneesin päädystä ja oikaisi siihen pötkölleen, luonnonlapsi kun oli. Juuri kun hän oli saanut mukavan asennon, kuului maneesin nurkalta maukaisu: Sense-kissa se sieltä tiiraili Lyytiä silmät sirrillään. Yleensä varsin arvonsa tunteva katti oli kaiketi seuraa vailla, sillä se kipsutteli Lyytin viereen ja käpertyi siihen lämpimäksi, pörröiseksi palloksi. Ja pian molemmat upposivat kevyeeseen uneen, haaveillen kesän seikkailuistaan; Lyyti Tie Tähtiin-pokaaleista ja uittoreissuista, Sense kaiketi lihavista rotista, tai sittenkin talliväen sille kuskaamista kaupan märkäruoista – Seppeleen tallikissalla kun oli lellityt olot...
|
|
Lyyti
Perustallilainen
Posts: 210
Hoitoheppa: Oili
|
Post by Lyyti on Sept 28, 2021 14:31:30 GMT 2
23.09.2021 - Ahdistuneita ajatuksia
Lyyti ei pitänyt muutoksista. Hän nautti tasaisuudesta, turvallisuudesta. Varmuudesta ja rauhasta. Oli hänellä seikkailunhaluakin, mutta kohtuullisissa hippusissa – Lyyti ei olisi varmaankaan lähtenyt maailmanympärysmatkalle tai tehnyt jotain täysin odottamatonta elämällään. Hän nautti hitaasta, rauhallisesta arjestaan, oli se sitten välillä miten ennalta-arvattavaa hyvänsä.
Mutta tämä oli muutosten syksy tallissa, ja se tuntui Lyytistä niin hankalalta, ettei hän tiennyt miten päin olla. Noksu oli kuollut traagisesti ja yllättäen ja Eedi oli tietenkin edelleen vähän eksyksissä; Inkeri ja Millariina olivat ottaneet yhteen fyysisesti kuin kaksi vesikauhuista vompattia, mitä oli vieläkin vaikea edes käsittää; ja Salma oli ilmoittanut keskittyvänsä kilparatsastukseen ja niin tallille etsittiin uutta omistajaa Emmyn rinnalle. Kaikki tuntui jotenkin levottomalta, rauhattomalta. Lyytistä tuntui kuin hänen ihollaan olisi kävellyt muurahaisia, joita hän ei kuitenkaan saanut sätkittyä pois. Uudet, ihanat hevosetkaan (kuten nimensä mukaisesti muhkea Muhku, jota Lyyti rakasti oitis) eivät saaneet Lyytin mieltä täysin tasaantumaan. Kukaan ei oikein osannut sanoa, mitä syksy toisi tullessaan. Millainen uusi omistaja Seppeleelle löydettäisiin? Ja mitä se tarkoittaisi tallin elämälle? Miten ihmeessä koko Inkeri-Millariina-kuvio ratkaistaisiin? Voi kun olisi voinut jutella Mannylle, mutta se oli tietenkin kauhistunut Inkerin ja Riiniksen väkivaltaisesta kohtaamisesta ja vältteli tallia taas kuin ruttoa.
Lyyti istui näissä syvissä mietteissään kahvihuoneessa odotellessaan junnutunnin päättymistä; ehkä Oilin rapsuttelu toisi hänelle jonkinlaista helpotusta ahdistuneista ajatuksista. Kaikki aukeaisi aikanaan, niinhän elämällä oli tapana tehdä, mutta nyt Lyytin rinnassa tuntui suuri, ahdistava paino.
|
|
Lyyti
Perustallilainen
Posts: 210
Hoitoheppa: Oili
|
Post by Lyyti on Jan 10, 2022 15:59:50 GMT 2
10.01.2022 Ystävyydestä
Aurinko, sie se jaksat ilahuttaa minnuu, Lyyti mietti itsekseen sukiessaan tapansa mukaan hörhöilevää ja hörisevää Oilia hoitopuomilla ulkona. Pakkasta oli varmaan kymmenisen astetta, se tuntui kyllä poskipäissä, mutta silti Lyyti tahtoi satuloida hevosensa juuri tässä, antaen auringon leikitellä hiuksillaan ja Oilin selkää pitkin. Jostain kaukaa Lyyti aisti aavistuksen keväästä; se oli vielä kaukana, saavuttamattomissa, mutta kuitenkin väistämättömänä. Kevät tulisi vielä, lumi sulaisi ja ehkä Lyytin raskas olokin kevenisi.
Oli Oilin vapaapäivä ja niinpä Lyyti oli päättänyt lähteä maastolenkille – aivan yksin, vaikka rautiaan tamman kanssa maastoilu ei yksin ollut aina aivan terapeuttista. Se yleensä rimpuili ja meuhkasi kunnes oltiin tallipihasta kaukana, ja sittenkin saattoi venkoilla koko matkan. Mutta Lyyti halusi lumiseen metsään, hukuttaa ajatuksensa jonnekin hankeen ja palata tallille ehkä raikkaampana.
Lyyti oli viettänyt joulun ja uudenvuoden koti-Karjalassaan, ja vaikka omiensa joukossa hän yleensä koki olevansa erityisen elossa, tällä kertaa reissu oli ollut vaikea ja surullinen. Pappa tuntui vanhenneen vuosia ja oli vaitelias ja kipeä. Ja Lyyti tunsi akuutisti, miten kaukana olikaan muun suvun ja perheen elämästä – kaikki uutiset papan voinnista tulivat Liekkijärvelle myöhässä.
Tallilla tuntui olevan myös vaikeaa – uusi omistaja, Hannes, tuntui Lyytistä jotenkin levottomalta tyypiltä, vaikka hän pitikin ajatuksensa ominaan. Joulun ja uudenvuoden pirskeissä oli myös ollut kaikenlaista draamaa, joka sekin tuntui osaltaan vaikuttavan tallin ilmapiiriin. Seppele ei ollutkaan se vilpitön, lämmin koti; ilmassa oli myrskypilviä ja ukkosmaista jännitettä. Kaikki järjestyisi kyllä, Lyyti tiesi sen, mutta uusi vuosi ei tuntunut jännittävältä, vaan uuvuttavalta.
Lyytin mielialasta eniten kertoi varmaan se, ettei hän ollut jaksanut edes juhlistaa joulukuista lukiosta valmistumistaan. Pitänyt sen vain omana tietonaan, vastannut lauhkeasti muutamille kyselijöille, ja miettinyt ahdistuneena kevään yhteishakuja.
Oili oli onneksi lämmin, tuttu ja turvallinen. Lyyti rapsutti tamman otsaa ja se nojasi häneen huokaisten, rauhoittui hetkeksi aloilleen. “Mie rakastan sinnuu”, Lyyti mutisi tammalle, niinkuin oli tehnyt jo pari vuotta.
“Lyyti!” Lyyti käännähti ympäri ja kohtasi tutut, tummat silmät. Manny. Hän suli hymyyn, ei voinut välttää sitä, vaikka olikin ehkä viime aikoina ollut tavallista kivikasvoisempi. “Manny, mitä sie tiällä? Eiks siulla oo töitä?” Olihan maanantaiaamupäivä. “Mulla on veepee. Mitä sä teet? Meetkö maastoon?” “Juu.” “Kelpaisko seura?”
Ja pian Lyyti ja Manny kulkivat ratsuineen pitkin lumista metsätietä, kuunnellen ensin luontoa, sitten toisiaan. Manny oli selviämässä jonkinlaisesta ilkeästä vatsataudista, josta oli kärsinyt koko joulunajan; mutta selvitteli myös ajatuksiaan naisseikkailuidensa suhteen. Ja Lyyti huomasi yhtäkkiä puhuvansa vapaammin ja rohkeammin kuin yleensä, kertoi raskaista ajatuksistaan, epävarmuudesta ja ahdistuksesta; siitä, miten missään ei yhtäkkiä ollut mitään järkeä, miten kaikki oli jotenkin aivan liikaa. Mannyssa parasta oli se, ettei hän koskaan tarjonnut turhanpäiväisiä ja tyhjiä latteuksia; kuunteli vain, antoi sanojen leijua ilmassa, ja jos virkkoi jotain, oli se aina jotakin merkityksellistä ja osuvaa.
Mannyn ja Lyytin ystävyys oli kasvanut kuin huomaamatta; se oli välitön ja luja, kaunistelematon ja syvä. He olivat selvinneet taannoisesta draamakuviostaan ja nyt Lyyti todella tunsi olevansa turvassa Mannyn kanssa.
Pinja (jonka Manny oli napannut ratsukseen Emmyn luvalla) ja Oili olivat nekin tyytyväisiä, kun saivat laukata pätkän lumisella pellolla. Tammat puhisivat innoissaan ja tyytyivät sitten kävelemään rennosti kaulat matalalla.
Ja niin tallille palasi kaksikko, joiden sydämet tuntuivat kevyemmiltä; mitään ei oltu ratkaistu, mutta ehkä ei tarvinnutkaan. Tämä hetki riitti nyt.
Lyyti päästi Oilin takaisin pihattoon ja katseli hetken rakkaan tähtipäänsä menoa. Manny heilutteli jo kättään tallipihalla. “Onks sul kiire? Lähetkö pitsalle?” Lyyti hymyili. “Joo, männään vuan.” “Mulla on muutenki autossa sulle yks juttu, jonka mun on pitäny antaa sulle jo jonkin aikaa.” “Ai mikä?” “No sun valmistujaislahja. Luulitko sä että mä unohdin?”
Pieni ele, joka tässä hetkessä nosti Lyytin jostain syvältä, eikä hän voinut kuin puhjeta hiljaisiin kiitollisuuden kyyneliin.
45HM
|
|
Lyyti
Perustallilainen
Posts: 210
Hoitoheppa: Oili
|
Post by Lyyti on Jun 14, 2022 1:33:56 GMT 2
13.06.2022 - Ihan pihalla
Kesä oli saapunut jälleen, samalla tavalla kuin se aina saapui – ensin tuskastuttavan hitaasti ja sitten aivan yhtäkkiä.
Lyytin kevät oli ollut oikeastaan aika hauska. Hän oli kotiutunut ravitallille monen mutkan kautta; Artsi oli tietenkin ollut alkujaan sietämättömän röyhkeä, mutta muutaman kipakan sananvaihdon jälkeen rauhoittunut. Ei tietysti halunnut menettää lapsenlikkaa (ja varsin vaatimattomaa palkkaa saavaa sellaista), etenkin kun sai nauttia kesäilloistaan Liekkijärven pubeissa Lyytin ansiosta. Lyyti ja Armas olivat kuin paita ja peppu. Pieni poika oli ottanut alkukankeuden jälkeen Lyytin omakseen: kulki jatkuvasti helmoissa, tahtoi syliin ja kaipasi häntä vapaapäivinä. Lyyti rakasti Armasta, poika oli voimakastahtoinen mutta kuitenkin hirveän kiltti, ja yhdessä he keksivät jos jonkinlaista touhua. Sormivärejä ja muuta askartelua, metsäretkiä, keppihevosia ja loputtomasti satukirjoja Liekkijärven kirjastosta. Artsi oli (epäselvällä ja matalalla äänellä) kerran yskäissyt jotain kiitoksen kaltaista ja Pirrekin tekstannut pari kertaa jotain etäisen positiivista. Ja Lyytin läsnäolo oli kai jollakin tapaa helpottanut ravitallin ukkojen arkea muutenkin. Hän piti tuvan siistinä ja laittoi ruokaa, lähinnä itseään ja lasta varten, mutta toisaalta ei oikeastaan pistänyt pahakseen, että Tappi ja Evgeenikin istuivat joskus pöydän ääreen. Lyytin kotona, rivarissa Liekkijärven keskustassa, pihapiriiä vartioi pahantuulinen naapurin mummo, joka oli viime kesänä valittanut Lyytin puutarhasta; niinpä Lyyti nautti ravitallin pihapiirissä puuhailusta. He olivatkin Armaksen kanssa istuttaneet pienen kasvimaan, jota poika kävi päivystämässä monta kertaa päivässä. Armas oli varsin erityinen lapsi ja saattoi istua 2 tuntia “siementen kasvua” tarkkailemassa. Lyytin sydän oli pakahtua rakkaudesta pikkupoikaa kohtaan (vaikka välillä olisi myös voinut sulkea lapsen maakellariin huutamaan kun se uhmaikäisen tavoin raivostui milloin mistäkin). Tallinkin puolella Lyyti pyöri miltei päivittäin ja oli pari kertaa saanut hiitata Hummaa ja Bellaa. Artsi ja Evgeeni olivat edelleen sitä mieltä, että akat eivät ymmärtäneet ravureista mitään; Tappi ehkä arvosti Lyytin hevosmiestaitoja. (Lyyti oli ollut pari viikkoa ehkä epämääräisen ihastunut Tappiin, mutta menettänyt kipinän kuunneltuaan aikansa miehen tupakkayskää ja humalaisia haikailuja jonkun teiniajan tyttöystävän perään ja haisteltuaan tunkkaisia pieruja.)
Joka tapauksessa, Lyyti, Armas ja ravimiehet olivat kuin jonkinlainen kummallinen, levottomuutta herättävä uusioperhe. Lyyti ei olisi ikinä sitä ääneen kehdannut myöntää, mutta hän oikeastaan viihtyi ravitallilla. Ukot kävivät hermoille, mutta niitä kärsi jo komentaa, ja Armas oli Lyytille, no, armas. Kesän ja syksyn huipentaisivat Hevosmiehelle morsian -ohjelman kuvaukset. Maikkarin porukka oli jo käynyt kuvailemassa ravitallia ja haastatellut Artsia, joka oli saanut jopa hiukan puuteria naamaansa promokuvia varten. Lyyti oli ollut tikahtua nauruun, kuka tuolle vanhalle retkulle kirjoittaisi, mutta ihme kyllä, kirjeitä saapui harva se päivä. Lyytiäkin oli työntekijänä pyydetty kuvailemaan Artsia muutamalla sanalla. Diplomaattisena tyyppinä (ja Artsin uhkaavan katseen alla) hän oli tyytynyt käyttämään ilmauksia “huumorintäyteinen” (huumorin tasosta hän ei tosin ollut sanonut mitään) ja “hyvä isä”. Sillä kaikesta sikailusta ja sössimisestään huolimatta lapsensa Artsi kyllä hoiti. (Tai palkkasi karjalaisen hoitamaan...)
Ehkä Lyyti vietti niin paljon aikaa ravitallilla myös sen takia, että Seppeleen kevät oli tuntunut olevan varsin kaoottinen ja ahdistava. Talliin oli yhtäkkiä ilmestynyt lehmä, kesken taisi olla parhaillaan kaksi oikeusjuttua, ja Hannes, tuo mystinen velho, oli jostain käsittämättömästä syystä myynyt Inkerin ponin. Tuntui siltä, että Seppeleessä oli jatkuvasti helvetti irti, ja Lyyti oli pysynyt kulisseissa; käynyt muutaman kerran viikossa, autellut tunneilla ja ratsastellut Oilia, hengaillut muutaman kerran Lolan, Kirin, Mannyn ja muiden kavereiden kanssa, mutta vältellyt draamaa (kuten, noh, Inkeriä). Seppele-cupiin hän ei ollut jaksanut osallistua, autteli kyllä talkoissa, ja oli missannut muutamat juomingit.
Ehkä sitä pikkuhiljaa jaksaisi taas, Lyyti mietti kun istui Oilin selässä, länkkärisatulassa, aurinkoisena maanantaina. Oli Oilin vapaapäivä ja niin lämmin, että Lyyti oli halunnut käydä tammansa kanssa rennon maastolenkin. Oili oli tietysti mekkaloinut tallipihassa, kuten aina yksin maastoillessa, mutta rauhoittui heti kun tallipihaa ei näkynyt enää. Muutaman päivän päästä lähdettäisiin vaellusleirille koko Seppeleen porukalla ja sitten hevoset saisivatkin lomailla pari viikkoa. Lyyti oli jutellut Emmyn kanssa ja he olivat molemmat olleet yhtä mieltä – Oili saisi viettää laitumella koko 3 viikkoa. Se lihoisi tietenkin, mutta tarvitsi lepoa, kun oli ollut hiukan väsähtäneen oloinen kevään aikana.
Tänään Oili oli reipas, nauttihan se maastosta, varsinkin kun sai itse päättää tahdin. Kun oltiin takaisin tallipihalla, Lyyti rapsutteli rakasta rautiastaan hetken ja päästi sen sitten takaisin pihattotarhaan. Voi Oili! Miten paljon Lyyti hömelöä tammaa rakastikaan.
Tallilla oli tohinaa; Lyyti moikkasi nopeasti muutamaa uutta hoitajaa, joita ei vielä tuntenut (veijarin oloista blondia poikaa ja vaaleaa tyttöä, joka lipitti Pepsi Maxia ja räpytteli maskaralla varsin raskaasti siveltyjä ripsiään) ja juuri, kun oli vaipumassa epätoivon partaalle ulkopuolisuuden tunteesta, bongasi Liinun. “Liinu!” hän parahti helpottuneena ja hivuttautui rapsuttelemaan Whinnyä, joka pärskähti ärsyyntyneenä. “Onneks sie oot tiällä. Mie en tunne kettään!” “Noh, sua ei oo ehkä kauheesti näkyny”, Liinu totesi neutraaliin tyyliinsä. “Missasit ne Allun juhlatkin.” “Koska Artsi makso miulle satasen että olin lapsenlikkana sen illan jotta se piäs ihe mukkaan”, Lyyti virnisti. “Tapahtuko siellä sitte jotain erityistä?” “Noh... perus kännisekoilua”, Liinu kohautti harteitaan. “Aika monet pussaili.” “Pelasittekstyö TUAS tottuutta ja tehtävee?” Lyyti parahti ja Liinu nyökkäsi hymähtäen. “Eikö myö aikuiset immeiset voitais keksii muitakii pelejä? Siitä pelistä ei ikinä seuroo mittää hyvvee.” “Kai se se on vaan tapa saada jotain purkautumia ulos...” Liinu pohdiskeli ja kysyi sitten tuskaisesti: “Lyyti, onks susta mulla hyvä kroppa?” “Mitäh?” Lyyti tuijotti Liinua hämmentyneenä. “Siis ihan vaan kaverina... tai jos sä aattelisit musta sillee.. ni oisko mulla hyvä kroppa?” “Mitä sie miulta tämmöstä kyselet? Emmie oo sinnuu kahellunna -” “Mä tiiän”, Liinu huokaisi, “mutta yks Evgeenin tehtävistä oli pussata sitä, kellä oli sen mielestä paras perse, ja se pussas Julia, eikä mua... ja mua jäi häiritsemään.” Lyyti tuijotti Liinua. Evgeeninkö takia Liinu nyt stressasi kehonkuvastaan? Evgeenin, jota Lyyti näki päivittäin ravitallilla pieruverkkareissa ja joka muistutti itse nälkiintynyttä kojoottia? “Liinu, mie sanon tän siulle ystävänä”, Lyyti huokaisi. “Sie oot hyväsydäminen ja herttanen immeinen ja miusta Evgeeni ei ansaitse sinnuu, jos sie jouvvut tuolla lailla ihtees eppäilemmään.” Liinu mutisi jotain kiitoksen kaltaista, mutta oli selvästi tyytymätön. Lyyti ei halunnut jäädä ystävänsä takaliston koostumusta analysoimaan, joten kapusi kahvihuoneeseen kevyemmän keskustelun toivossa.
Mutta koska kohtalo selvästi halusi Lyytin kärsivän, olkkarista löytyivät väsyneen näköinen Emmy, silmät leimuava Hannes ja tapansa mukaan raivosta pihisevä Inkeri. Lyyti ei tiennyt mihin oli astunut, mutta katui päätöstään heti. “MÄ PUHUN VAIKKA SAATANA EUROOPAN UNIONILLE TÄSTÄ ASIASTA JOS HALUAN! MUA ETTE RUPEE SENSUROIMAAN!” Inkeri käytännössä karjui, kääntyi sitten kantapäät kipinää lyöden kohti ovea ja kivahti vielä Lyytin ohi kulkiesssaan: “JA HAISTA SINÄ LYYTI V---U!”
“Anteeks Lyyti, sä satuit tulemaan sisään vähän vaikeana hetkenä -” Emmy aloitti ohimoitaan hieroen, mutta Lyyti pudisti päätään. “Elä sie huoli Emmy, mie taijjan lähtii kottiin.”
Satulahuoneesta kuului kolinaa; Inkeri oli kaiketi siellä kaivertamassa pentagrammeja satuloihin tai jotain muuta persoonaansa sopivaa. Lyyti hiippaili vähin äänin kohti parkkipaikkaa ja soitti Mannylle. Lyytin sydänystävä vastasi loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen. “Manny, mie tarvin siun appuu, mie oon puonnu täysin kärryiltä enkä ymmärrä yhtään mitä Seppeleessä tapahtuu ja Liinu kysy miulta jotain aivan ihmeellistä ja Inkeri haistatti miule just vi-” Lyyti aloitti kiihkeästi, kun Manny keskeytti hänet uupuneellä äänellä: “Lyyti, Millariina pääsi just sairaalasta.”
Lyyti huokaisi syvään. Tarjosi Mannylle kahveja, korvapuusteja ja kanssaelämistä, ja mietti samaan aikaan, miten sekaisin maailmankaikkeus tuntui olevan, ja mitä ihmettä vaellusleiristä oikein tulisi.
|
|
Lyyti
Perustallilainen
Posts: 210
Hoitoheppa: Oili
|
Post by Lyyti on Sept 27, 2022 18:32:06 GMT 2
27.09.2022 Tuikitavallinen tiistai
Syksy oli saapunut ruskaisine sävyineen. Lyyti kyllä rakasti syksyä ja maanläheisenä ihmisenä nautti luonnon vaiheiden seuraamisesta, mutta oli yksi asia, mikä tässä vuodenajassa oli kyllä aivan sieltä itsestään: muta. Etenkin, kun hoitohevosena sattui olemaan Oili, joka aivan sataprosenttisen varmasti löysi jokaisen rapaisen lätäkön pihaton tarhasta ja suorastaan kylpi siellä. Kesällä oli hauskaa ja tunnelmallista hoidella Oilia ulkona hoitopuomilla, mutta ilmojen kylmetessä ärsytti ja turhautti, että Oililla ei ollut omaa karsinaa tallissa. Välillä tuntui siltä, että sai taistella paikoista tallikäytävällä ja Oilin kaltaista hyrrää oli usein rasittavaa varustaa käytävällä, kun se saattoi käydä kierroksilla tallin hälinässä.
Lyyti oli tänään sitonut Oilin pesuboksiin, ja suki sen mutaisia kylkiä hiki otsasta valuen. Tamma pyöritteli korviaan kiinnostuneena; Lola oli tullut ratsastamaan kaunista, suurta Poemia, ja oriin läsnäolo tallikäytävällä sai Oilin hormonit hyrräämään. Voi helevetti, Lyyti manasi mielessään, kun tamma seilasi edestakaisin ja kuopi lattiaa kyllästyneenä, mutta ei kuitenkaan voinut olla äkäinen pitkään, kun raudikko laski suuren päänsä hänen syliinsä ja pärskähti lempeästi.
Mitä mutaisemmat olosuhteet, sen harvempi tuntiratsastaja oli erityisen kiinnostunut varustamaan ratsunsa itse. Estetuntilaiset saapuivat tallille pikkuhiljaa ja Oilin ratsastaja, kaunis ja vähän kopea Anette, vasta kymmentä vaille. Lyyti oli jo satuloinut Oilin ja se odotti Anettea korvat hörössä. “Kiitti”, Anette tokaisi lyhyesti ja lähti taluttamaan Oilia kohti maneesia, jossa Hanski jo odotti tuntilaisia kapeat noita-akan sormet syyhyten. Lyytiä ei huvittanut mennä nostelemaan puomeja, vaikka se ehkä kuuluikin tallietikettiin, joten hän pujahti nojailemaan Whinnyn karsinan kaltereita vasten. Liinu harjasi kaunista, valkeaa tammaansa. Nuoret naiset höpöttelivät niitä näitä ja Lyyti mietti, miten onnelliselta ja sädehtivältä Liinu oli viime viikot vaikuttanut. Yleensä synkkyyteen helposti vajoava nainen oli valoisan ja positiivisen oloinen. Se liittyi varmasti taksikuski-Makeen, jonka kanssa Liinu oli ruvennut riiaamaan. Ja onneksi olikin. Evgeeni oli ollut Liinulle aivan väärä kumppani. Lyyti ei paljon Artsin venäläisestä tallipojasta piitannut, varsinkaan sen jälkeen, kun oli itse saanut tältä kuonoon eräissä kohtalokkaissa bileissä. Nykyään Lyyti vältteli Evgeeniä minkä pystyi, ja Tappi etenkin yritti pitää kaksikon erillään.
“Tuuttekos te sinne kisoihin?” Liinu hätkähti taksintuoksuisista haaveistaan. “Emmie tiijjä.” Lyyti hipsutti Whinnyn turpaa karsinan kaltereiden välistä. “Miulla ei oo ollu hirveesti aikoo ratsastoo Oilila. Emmie varmaan kehtoo.” “Tulkaa nyt, nehän on ihan rennot pikku kisat”, Liinu kannusti. “Se on hyvää treeniä.” “Tullookos Make kahtoo siun kissailuus?” Lyyti härnäsi ja Liinu piiloutui punastuen Whinnyn kaulan taakse.
Lyyti seurasi ystäväänsä kentälle ja katseli hetken tämän ratsastusta. Liinu oli erinomainen ratsastaja; vähäeleinen ja hallittu. Whinny taas vastasi miellyttämisenhaluisesti kaikkiin ratsastajansa apuihin. Kaksikon menoa oli ilo seurata.
Kylmä pohjoistuuli alkoi kuitenkin tuntua luissa ja ytimissä, joten Lyyti päätti lähteä kahville oleskeluhuoneeseen odotellessaan Oilia takaisin tunnilta – ja kävi kuitenkin ohimennessään laittamansa nimensä lokakuun kilpailujen osallistujalistalle. Kerrankos sitä elettiin.
|
|
Lyyti
Perustallilainen
Posts: 210
Hoitoheppa: Oili
|
Post by Lyyti on Oct 10, 2022 15:42:01 GMT 2
10.10.2022 Tuulta ja tunteita toimistossa
Oli kauhea päivä pitää ratsastustunteja. Liekkijärvelle oli iskenyt syysmyrsky, ja tuuli niin, että silmiä kirveli. Sääolosuhteiden takia alkeistunnille oli värvätty ylimääräisiä taluttajia/vierellä kävelijöitä kaikille ratsukoille. Lyyti seisoi Muhkun vierellä riimunnarua löyhästi kannatellen. Kaunis, jykevä tamma oli alkeistunnin ratsuista ainoa, joka ei korvaansa lotkauttanut maneesia raivostuneena ravisuttavalle tuulelle. Sen selässä istuva Jannika näytti kuitenkin jännittyneeltä. Eikä suotta, sillä osa ratsuista kävi kierroksilla. Jopa Peck, joka yleensä vihasi elämäänsä liikaa reagoidakseen mihinkään ympärillään tapahtuvaan, heitteli päätään ja muljautteli harottavia silmiään. Tunnista selvittiin kuitenkin hengissä ja ilman sen suurempia draamoja. Jannika ja Lyyti harjailivat Muhkua yhdessä ja veivät sen sitten pihattoon, jossa Oili olikin jo sateelta suojassa. Se tuli tervehtimään Lyytiä ja Jannikaa herkkujen toivossa, mutta lähti sitten pettyneenä takaisin pihaton nurkkaan.
Tänään oli Oilin vapaapäivä ja Lyyti ei ollut tullut tallille hoitohevostaan varten, vaan työnantajansa asialla. Mie kyllä hoijjan aivan liikaa asioita Artsille, Lyyti mietti ärsyyntyneenä koputtaessaan toimiston oveen. Ihan ku oisin sen sihteeri. Toimistosta kuului epämääräinen urahdus ja Lyyti avasi oven varovasti ja pettyi katkerasti nähdessään, että elämää nähneessä toimistotuolissa istuikin Hannes, eikä Emmy. Lyyti piti kasvonsa neutraaleina. “Hei Hannes, oisko siulla hetki?” Hannes kääntyi ympäri vakavakasvoisena mutta piristyi sitten. “Ai hei, Lyydia, tulitko keskustelemaan hypnoosikokemuksestasi? Oletko yrittänyt ottaa yhteyttä henkimaailmaan?” Lyyti huokaisi raskaasti. Hubertusratsastuksen jatkoilla Lyyti oli erehtynyt suostumaan Hanneksen hypnoosiharjoitukseen. Tämä oli käynyt jonkun hypnoositerapiakoulutuksen netissä ja halusi testata kykyjään. Lyyti oli nukahtanut tuntikausiksi ja Hannes oli tehnyt jonkun ihmeellisen analyysin Lyytin edellisistä elämistä. Ihme hyypiö! “Emmie sitä, ku ravitallin Arton assiilla...” Lyyti mutisi vaikeana. “Se lähetti miut kyssyyn jos ne sen televisio-ohjelman osallistujat vois yöpyy Seppeleen leirimökeissä?” “Hmm... mikäs ohjelma se onkaan?” Hannes haroi viiksiään ja Lyyti ihmetteli vaikuttuneena, miten Hannes eli täysin irtaantuneena ympärillään velovasta todellisuudesta. Hevosjussille morsian -ohjelmastahan oli juoruiltu ja lässytelty kuukausia! “Se on se Hevosjussille morsian... Artsille tulloo niitä naikkosii muutamaks viikoks mitkä sille on kirjotellu...” “Aah, niinpä tietysti. Ehkä minunkin olisi pitänyt hakea siihen ohjelmaan”, Hannes hymähti jotenkin synkeän oloisesti. Lyyti hämmentyi ja katsahti sitten mieheen tutkivasti. Hannes oli jotenkin kalpean ja ankean oloinen. Lyyti oli muistavinaan nähneensä Hubertusratsastuksen jatkoilla vakavan keskustelun Kirin ja Hanneksen välillä. Olikohan Hannes ihan kunnossa? “Onko sinulla antaa tarkempia tietoja? Päivämäärät ja niin edelleen?” Lyyti kirjoitti kaiken siististi paperinpalaselle. “Maikkari suattais haluta kuvata pätkii tiälläkii... Artsi sano että siitähän työ suatte ilimasta mainosta...” “Niin, ehkä... Keskustelemme asiasta Emmyn kanssa”, Hannes lupasi hajamielisesti. Sitten hän kääntyi katsomaan Lyytiä kasvoillaan se intensiivinen, hitusen ahdistava ilme, joka niille levisi aina ennen kuin Hannes ehdotti jotain omituista, kuten tarot-luentaa tai hypnoosisessiosta. “Lyydia, sinussahan virtaa evakkoverta... eräänlainen perimä luopumisesta ja irti päästämisestä”, Hannes virkkoi filosofiseen tyyliin ja Lyyti oli tukehtua sylkeensä. Mitä ihmettä se jorisi? “Ööh... siis kai? Emmie tiijjä mit-” Lyyti aloitti täysin häkeltyneenä, mutta hiljeni sitten kun Hannes jatkoi: “Minä elän juuri nyt läpi suurta luopumisen aikaa elämässäni. Se tuntuu raskaalta ja vaikealta. Kuvittelin olevani vahvempi, mutta ehkä en kuitenkaan...” Hannes käänsi katseensa toimiston ikkunaan ja ulkona äkäisesti puhisevaan tuuleen. Hänen olkapäänsä vavahtivat. Lyyti säikähti. Itkikö se? Mitä mie tähän ossoon sannoo? “No siit miun evakkoperimästä mie en tiijjä”, Lyyti yskähti, “mutta miehän jätin kaiken Itä-Suomeen ku muutin tänne. Se koskoo aikasa, mutta sitte sitä oppii vuan mänemään etteenpäin. Asioille täytyy antoo aikoo. Myö immeiset ei olla hirmu hyvvii muutosten kanssa... oo vuan kärsivällinen ihtes kans.” Hannes hymähti katsomatta Lyytiä. “Niin, tämän on ehkä erilaista... sillä minä... minun sydämeni on särkynyt.” Hanneksen ääni oli seitinohut ja vapiseva. Lyytin sydäntä vihlaisi. Kiriä se Hannes suri, nyt hän sen ymmärsi. “Mie oon pahoillani”, Lyyti sanoi hiljaa ja lisäsi sitten hetken päästä, hieman empien: “Mutta sie seleviit. Sie seleviit kyllä.” Epävarmasti ja varovasti hän laski kätensä Hanneksen olkapäälle. Ne alkoivat vapista kun Hannes itki hiljaa.
48HM
|
|
Lyyti
Perustallilainen
Posts: 210
Hoitoheppa: Oili
|
Post by Lyyti on Dec 2, 2022 19:28:00 GMT 2
02.12.2022 Joulun (ensimmäinen) ihme
On hiljainen perjantaiaamupäivä. Tuntien alkuun on vielä useampi tunti ja tallilla on vain muutama kiireetön sielu. Pyry siivoaa karsinoita ja Eedi harjailee Leediä ja Lokia. Ulkona on pari astetta pakkasta, ilmassa on lupaus lumesta, puiden päällä kevyt kuorrutus kuuraa. Joulu on pian täällä, Lyyti miettii ja lämmin olo valuu sormenpäihiin saakka. Lyyti rakastaa joulua, talven juhlaa, makeita ja kotoisia tuoksuja ja kynttilöitä. Tallia on jo somistettu, karsinoiden oviin on liimailtu kimaltelevia tähtitarroja, ja joku on pystyttänyt käytävälle kuusen.
Lyyti ei kuitenkaan pääse nauttimaan rauhallisen aamun harmoniasta, sillä hänen lahkeessaan roikkuu Liekkijärven ravilegendan pisamanaamainen jälkeläinen. Armaksen suu käy tauotta. Poika on katsonut Tapin ja Kassun kanssa WWE-videoita (kiitos vaan, ukot), ja haluaisi harjoitella painiliikkeitä Lyytin tai kenen vaan kanssa. (Pyry luikkii vähin äänin pakoon satulahuoneeseen, kun Armas ehdottaa että he kokeilisivat “tsoukslämiä”.) Valitettavasti Armaksen paini-innostus on myös syy siihen, miksi häntä on pyydetty olla tulematta päiväkotiin pariin päivään, kunnes “käytöksestä on keskusteltu kotona ja mietitty, miten toisten kanssa saa leikkiä”. Armas kun oli WWE-kiihkossaan kiskaissut Nyytisen Santtua turpaan (vahingossa!!!) ja sanonut englanniksi “materfaker”. Artsi on tietenkin sitä mieltä, että kyseessä on oikeusmurha ja päiväkodin naiset ovat huumorintajuttomia ja *sen* tarpeessa.
Niinpä Lyyti on saanut ylimääräisiä työvuoroja, halusi tai ei, ja kiskoo parhaillaan talikkoa irti Armaksen tumpuista. “Armas! Myö puhuttiin kotona miten tiällä tallilla käyttäyvyttään”, Lyyti läksyttää. “Tiällä ei voi riehuu niinku kotona.” Armas karjaisee jotain epämääräistä vastaukseksi ja juoksee päätä pahkaa toimistoon, josta kuuluu kohta Emmyn pirteä ääni. “Ai Armas, sä oot tullu käymään!” Lyyti kipittää posket punaisina toimistoon, jossa Armas hakkaa sohvatyynyä kuin raivotautinen simpanssi ja mutisee jotain epämääräisiä WWE-sloganeja. Emmy hymyilee Lyytille ymmärtäväistä taaperoäidin hymyä. “Ei se mitään. Armas, sulle pitäs keksiä jotain puuhaa. Tiiätkös mikä päivä tänään on? Joulukuun toka. Tänne pitäis siis saada vielä hiukan joulun tunnelmaa. Haluutko sä auttaa laittamaan koristeita talliin?” “JOOOOO!” Armas ulvoo ja pian Lyyti ja (Armasta epäluuloisesti mulkoileva) Pyry ovat saaneet heinävintiltä raahattua resuisia pahvilaatikoita, joista löytyy elämää nähneitä koristeita - kaikki ne raasut, joita ei tallitilojen koristeluun huolittu. “Jotku näistä on kyllä aika kulahtaneita”, Emmy arvioi mietteliäänä. “Noh, näillä mennään. Armas, saat Lyytin kanssa koristella yläkerran oleskeluhuoneen.”
Ja niin Lyyti ja Armas käyvät tuumasta toimeen. Lyyti laittaa puhelimesta soimaan joulumusiikkia luodakseen tunnelmaa (ja hukuttaakseen Armaksen jatkuvat WWE-jorinat). Lyytistä nuhruiset tontut ja pölyiset enkelit ovat herttaisia. Joku on askarrellut keraamisen suomenhevosen, jolla on kuusenkoriste kaulansa ympärillä; sen pohjaan on kirjoitettu Palmikko.
Lyyti ja Armas laulavat Petteri Punakuonoa, kun ovesta pyyhältää sisään Hannes. Sekä Lyyti että Armas säikähtävät, ja Armaksen käsissä oleva lasienkeli tipahtaa lattialle ja sen siivet särkyvät.
“Voi perkele”, toteaa Armas vakavalla äänellä.
Hannes tuijottaa lasta inhonsekainen ilme kasvoillaan ja alkaa paapattamaan jotain siitä, miten lasten käytös on suora heijastus heidän vanhempiensa henkisen kasvun tilasta, ja miten tästä yksilöstä huomaa, miten hänen sieluaan laiminlyödään -
“ARMAS!” parahtaa Lyyti, ja hänen kasvoillaan paistaa aito riemu. Viimein se päivä on koittanut: “Sie osasit sannoo ärrän!”
|
|
Lyyti
Perustallilainen
Posts: 210
Hoitoheppa: Oili
|
Post by Lyyti on Aug 16, 2023 18:03:31 GMT 2
16.08.2023 Karvaita totuuksiaKesä taipuu hiljalleen syksyyn, sen tuntee keskiviikkoiltapäivän tihkusateessa. Lyytin selkää pitkin valuu tuskainen hiki, kun hän keventää Oilin selässä helppo C-junnutunnilla. Eedi on komennettu pitämään tuntia noin 15 minuutin varoitusajalla. Punapään osaava katse seuraa kaikkia ratsukoita, mutta viipyy Lyytissä ja Oilissa niin usein, että Lyyti tiedostaa sen ja punehtuu vielä syvemmin. On totta, että Oili on tapansa mukaan kuriton ja kuuma kolmen laidunviikon jälkeen. Arkeen palaaminen ei kiinnosta tammaa laisinkaan, ja se on ensimmäisellä tunnillaan kuulemma jopa pukittanut. Niinpä Emmy pyysi Lyytiä ratsastamaan sitä useamman kerran viikossa, ja vastuuntuntoinen Lyyti tekee työtä käskettyä. Kyllä hän tammansa oikut tuntee, ja tämä show on jokakesäinen. Lyyti kuitenkin suostuttelee vuodesta toiseen tallinomistajat antamaan Oilille kokonaiset 3 lomaviikkoa, kun jotenkin häntä vähän säälittää tuntihevosen säntillinen elämä. On kuitenkin myös valitettavan totta, että Lyyti on vähintään yhtä ruosteessa kuin Oili. Kaukana ovat ne ajat, jolloin kaksikko loisti Seppele Cupin radoilla ja voitti pokaalin ja ruusukkeen jos toisenkin. Lyyti ei ole ratsastanut tosissaan melkein vuoteen, mikä tietenkin voi kuulostaa höpsöltä ottaen huomioon sen, että hän viettää 85% valveillaoloajastaan kahden eri tallin välillä. Mutta Lyytiä ei ole huvittanut. On ollut paljon mieluisempaa vain pyöriä tallilla ja ratsastella kavereiden kanssa, enimmäkseen maastossa. Eikä asiaa varmaan helpota se, että hän välillä istuu ravitallin kaakkien selässä, ja silloin kyse on vain ja ainoastaan hengissä pysymisestä. Ja nyt harjoituksen puutteen huomaa. Ihan alkeellisetkin avut tuntuvat työläiltä, ja Oili viskoo päätään ja puree kuolainta minkä ehtii. Se viskoo häntäänsä ärsyyntyneenä kun ei saa paahtaa eteenpäin kuin vauhko mustangi, ja päättää kaiken huipuksi säikkyä kentän ohi kulkevia, iloisesti höpötteleviä tuntilaisia. Lyytiä nolottaa, että muut tunnille osallistujat, juuri ja juuri rippikouluikäiset ratsastajat, selviytyvät tunnista niin paljon sievemmin. Kun tunti viimein loppuu ja Lyyti tiputtautuu alas korskuvan Oilin selästä, hän väistelee Eedin katsetta. Mutta turha toivo, Eedi astelee Oilin viereen ja rapsuttaa suomenhevosen kaulaa. “Lyyti”, hän yskähtää vähän vaikeasti. “Oli mukava nähä sun ratsastusta. Ootko muuten ajatellu alottaa vakkarituntia nyt syksyllä?” Lyyti tietää, että Eedi on ihan liian hyväntahtoinen sanoakseen suoraan sen, mitä haluaisi, ja ehkä pitäisi. “Emmie oikeestaan... vaikka kyllä se varmaan hyvä ois, ehämmie oo ratsastanu ihmeemmin...” Lyyti takeltelee jotenkin nolona. “Siellähän se lista on ilmoitustaululla”, Eedin ääni on ystävällinen ja keveä. He seisovat hetken paikoillaan vaivaantuneina. “Vois muuten käydä maastossa viikonloppuna, jos oot vapaa”, Eedi toteaa sitten keventääkseen tunnelmaa. Lyyti hymyilee hikisesti. “Joo, kyllä se kävis.” Pian Oili on taas pihatossa ja Lyyti päättää jäädä kyräilemään, josko joku yksärinomistajista ilmestyisi tallille treenaamaan. On kai aika istua maneesin katsomossa syömässä irtokarkkeja ja ihailemassa taitavampia ratsastajia, ihan kuin esiteinit. Oikeastaan ihan symppis ajatus, Lyyti päättää harteitaan kohauttaen. 50HM
|
|